Eläinliikuntaympäristöt (ravi, ratsastus) RAVIURHEILUN KEHITYKSEN PÄÄVAIHEET 1800-luvulta alkaen ravattiin jääradoilla. 1893 Oulunkylän-Mikkolan kartano lahjoitti maata rakennettavaa ravirataa varten. 1900-luvun alussa rakennettiin varhaisia raviratoja. 1913 ensimmäiset kuninkuusravikilpailut järjestettiin, kilpailu vakiintui 1920-luvulla. 1919 raviseurojen keskusjärjestö perustettiin. 1924 Suomen Kuninkuusravit perustettiin Lahdessa. 1927 vedonlyönti (totot eli totalisaattori) hyväksyttiin hevoskilpailujen rahoitusmuodoksi. 1928 ensimmäiset totalisaattoriajot. 1950-luvulla yleisön kiinnostus raveihin oli vähäistä, olosuhteissa ja katsomoissa riitti toivomisen varaa. 1955 Käpylän raviradalla Helsingissä 15 neuvostoliittolaista lämminveristä ravasi ensimmäistä kertaa Suomessa. 1957 Neuvostoliiton pääministeri N. Hrutstshev lahjoitti kaksi kantavaa lämminveristä tammaa presidentti Urho Kekkoselle, ne olivat Suomen ensimmäiset lämminveriset ravurit. 1960 alkaen lämminverihevosille saatiin kilpailuoikeus, UKK nähtiin usein ravikatsomossa ja hänen hevosensa radalla. Lämminveristen myötä hevosomistajiksi tulivat kaupunkilaiset, valmentajiksi ja ohjastajiksi ammattilaiset. 1960-1970-luvuilla ravikilpailujen yleisönsuosio moninkertaistui. Taustalla oli mm. kaupungistuminen, lisääntynyt vapaa-aika. Suuret yleisömäärät lisäsivät myös totoa. 1970-luvun alussa järjestettiin lämminveristen ikäluokkakilpailut Tampereella ja Helsingissä, ammattimainen ravivalmennus kehittyi 1970-luvulla. 1974 lanseerattiin valtakunnallinen V5-raviveikkaus. 1970-luvun puolivälissä järjestettiin suomenhevosten ikäluokkakilpailut. 1975 Lahdessa ensimmäinen lämminveristen Suur-Hollola-ajo. Suur-Hollola-ajo ja Kuninkuusravit suomenhevosille ovat ravivuoden merkkitapahtumat. 1980 Vermon ensimmäinen Finlandia-ajo, kansainvälisin kilpailu, järjestettiin. 1980-luvulla raviurheilun ja valmennustallien kasvu jatkui. RATSASTUSURHEILUN KEHITYKSEN PÄÄVAIHEET Perinteisesti miesten, sotilas-, poliisi- ja säätyläisten, laji. 1945 jälkeen ratsastusurheilu oli lamassa 1960-luvulle asti. 1962 Ratsastajainliitto SVUL:iin. 1960-luvun muutokset perinteisessä liikuntakulttuurissa vaikuttivat myös ratsastukseen: Yhteiskunnallinen murros, kaupungistuminen, julkisten liikuntapalveluiden takaaminen yms. vaikutti. Lajin suosio kasvoi, yleistyi. Eteläiseen Suomeen keskittynyt harrastus levisi vähitellen laajemmalle Suomeen. Aiemmin miesvaltaisen lajin harrastajiin liittyi myös naisia. Vielä 1970-luvun ajan valtakunnallinen suunnittelu puuttui, seurat ja yksityiset toimivat aloitteellisesti ja aktiivisesti. RAVIRATOJEN JA -KESKUSTEN RAKENTAMISEN PÄÄVAIHEET Historialliset raviradat, hippokset, jotka ovat jo muuttaneet pois alkuperäisiltä paikoiltaan nykyisistä kaupunkitaajamista, ovat monet antaneet nimensä raviratojen paikalle rakennetuille liikuntapuistoille tai liikuntapuistoja sivuaville teille. Näin on mm. Jyväskylässä Hippoksen liikuntapuistossa ja Turussa Kupittaan liikuntapuistossa. Helsingissä Oulunkylän liikuntapuisto sijaitsee Oulunkylän-Mikkolan kartanon lahjoitusmaille 1800-luvun lopussa rakennetulla varhaisella raviradalla. Sieltä ravirata siirtyi 1927 Käpylään, jossa raviradan laaja alue on muutettu liikuntapuistoksi. 1927 FORSSA Pilvenmäki, kavioura valmistui, 1948 valtakunnallista tasoa vastaava rata, 1966 katsomorakennus eli ensimmäinen lasikatsomo Suomessa, 1975 uudempi lasikatsomo, ensimmäinen useampaan tasoon rakennettu ravintolakatsomo, 1972 ensimmäinen kansainvälinen suurkilpailu. Forssan Seudun Hippos ry perustettiin 1898, Suomen vanhimpia raviseuroja. Valtion hevosjalostuslaitos Ypäjällä sijaitsee lähellä, Suomen ratsastusopiston opiskelijat käyttivät ravirataa. Nykyään paikalla on kaksi katsomorakennusta, tilat noin 5000:lle. 1950-luvulla TAMPERE Hippos perinteinen ravipaikka, suomenhevoset, lihavat ja laihat, toimijoina maaseudun isännät. 1976 ravikeskus valmistui: Teivo, Lamminpää, metsäinen tallinmäki. 1967 PORI ravikeskus valmistui.
opiskelijat käyttivät ravirataa. Nykyään paikalla on kaksi katsomorakennusta, tilat noin 5000:lle. 1950-luvulla TAMPERE Hippos perinteinen ravipaikka, suomenhevoset, lihavat ja laihat, toimijoina maaseudun isännät. 1976 ravikeskus valmistui: Teivo, Lamminpää, metsäinen tallinmäki. 1967 PORI ravikeskus valmistui. Suurten maakunnallisten ravikeskusten rakentamisen aikaa. Vanhat puukatokset jäivät taakse, uusien rakennusmateriaaleina betoni, teräs, katettujen katsomoiden suuret lasipinnat. Raviratojen yhteyteen rakennettiin ratatallit. 1978 ESPOO / HELSINKI Vermon ravirata valmistui kaupunkien rajalle, laajat parkkipaikat, katsomon istumapaikkoja lähes 2000. Vermosta muotoutui valtakunnallinen päärata. 1978 TURKU Metsämäki, avajaisravit järjestettiin. Vanhat maatalousalueen talousrakennukset ym. tallit säilytettiin. Katsomoa laajennettiin 1981-82. 1981 LAHTI, Jokimaan ravirata valmis. Tunnettu Suur-Hollolan ajo, kotimainen kisa. KOUVOLA, Valkeala. LAPPEENRANTA, Keskusravirata, vanha rakuunakaupunki. JYVÄSKYLÄ, Killerjärvi. SEINÄJOKI, Ravirata, raviradan katsomo toimii monitoimitilana (tanssit, kokouksia, näyttelyitä, messuja, yms.) ensimmäisenä Suomen raviradoista. Juhannusyön ravit tunnettu kilpailu. KUOPIO, Sorsasalo, 1980-luvulla monen muun tavoin siirtyi kaupungin ahtaista tiloista taajaman ulkopuolelle. (Myös Suonenjoella ravirata, Iisalmessa.) MIKKELI, mäntyinen hiekkakangas, jossa ilman happipitoisuuden sanotaan olevan korkea, on yksi Suomen nopeimista radoista 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa. OULU, Äimärautio, pysynyt kaupungissa. Monipuolinen ravin ja ratsastuksen keskus. Muita: Halsua, Joensuu, Jämsä, Kaustinen, Riihimäki, Suonenjoki, Tornio, Vaasa, Vieremä, Ylivieska. 2011 Raviradat.fi:n mukaan Suomessa on 43 ravirataa, joista maakunnallisia keskusraviratoja on 16, kesäratoja lukuisasti enemmän. RATSASTUSYMPÄRISTÖJEN RAKENTAMISEN PÄÄVAIHEET 1952 Helsingin olympialaisten vaikutus: Laakso, Ruskeasuo, Tali, Keskuspuiston metsät. Myöhempi Ruskeasuon maneesin jakaminen kahteen osaan ratsastuksen kannalta menetys. Tampere, Kissaniitty, seuran rakentama maneesi ja talli. Oulu, Tuira, harrastajat järjestivät majoitusalueelta parakin maneesiksi. 1953 Kouvola, Myllykosken tehtailta ratsastusalue, harrastajat raivasivat. 1950-luvun puolivälissä Hämeenlinna, Aulanko, seuran rakentama siviiliratsastustalli (varuskunnan hevosia vähennettiin). 1960-LUKU Ratsastushalleja koko maassa niukasti. 1967 Helsinki, Tuomarinkylän kartanon tallit ja osa maista vuokrattiin ratsastuskäyttöön. Valtakunnallinen suunnittelu puuttui, seurat ja yksityiset tahot olivat aloitteellisia. Espoo: ratsastuskoulu perustettiin, yksityinen. Oulu: Pikkaralan yksityinen ratsastuskoulu, halli valmis 1974, päärakennus 1975, tallipaikkoja. Kunnallisen raviradan keskusviheriöllä ratsastusolosuhteet. Äimäraution ratsastusurheilukeskus kunnan hanke. Lahti: Takkulan alue 1971. 1970-luvulla Messilän ratsastusurheilukeskus Hollolaan. Tampere: Kauppi, halli- ja tallikeskus Turku: Artukaisten halli- ja tallikeskus. Kouvola: Suursuon ratsastuskeskus. 1972 Ypäjälle Suomen Ratsastusopisto. 1980-LUKU 1986 ratsastuspaikkoja koko maassa oli 170, ratsastuskenttiä yli sata, ratsastusurheilukeskuksia 32, halleja 32.
1986 ratsastuspaikkoja koko maassa oli 170, ratsastuskenttiä yli sata, ratsastusurheilukeskuksia 32, halleja 32. Lähteet Antero Raevuori et al, Suuri suomalainen ravikirja. Porvoo 1982. Erkki Vasara, Suomen ratsastusurheilun historia. Suomen Ratsastajainliitto. Helsinki 1987. Veli Pesu, Raviurheilun maailma, Jyväskylä 2008. www.hippos.fi (26.4.2011) www.raviradat.fi (26.4.2011) Erityisliikuntaympäristöt (golf, ratapyöräily, ym) RATAPYÖRÄILY 1882 Velocipedklubb perustettiin Helsingissä 1886 Åbo Velocipedklubb vahvisti sääntönsä ja oli näin Suomen ensimmäinen virallinen pyöräilyseura. 1895 alettiin julkaisemaan pyöräilijöille suunnattua Hjulsporten-lehteä. 1893 valmistui Turun Urheilupuistoon Suomen ensimmäinen velodromi. GOLF 1902 Tsaari Nikolai II vietti kesälomaa Virolahdella, häntä varten raivattiin pala peltoa golfpallon lyömistä varten. 1920-luvulla tuleva golfvaikuttaja, ulkoministeri ja Helsingin Sanomien päätoimittaja Eljas Erkko pelasi golfia Englannissa. 1930-luvulla golf juurtuu Suomeen ja ensimmäiset kentät rakennetaan. 1957 Suomen Golfliitto perustetaan, tuolloin toimivia golfseuroja oli neljä. 1958 ensimmäiset viralliset SM-kisat järjestetään Talissa. Lentokenttä toimi monella Suomen paikkakunnilla ensimmäisenä golfalueena. 1970-luvulle asti kenttien synty oli yhdistysten harteilla, suunnittelu ja rakentaminen oli seurojen tehtävä, rakentaminen sekä ylläpito talkootyötä. Kunnat myötävaikuttivat maa-alueen saamisessa ja vuokraamisessa. 1978 ensimmäinen puhtaasti kunnallinen kenttä Jyväskylään. 1980-luvulla Suomen ensimmäinen osakekenttä Kirkkonummen Sarfvikiin. 1980-luvun loppu oli golfin nousukautta, osakeyhtiöiden perustamista, suurin osa kentistä 1990-luvulla osakepohjaisia. Siihen asti golf oli ollut kaupunkien ja taajamien laji, nyt siirryttiin maaseudulle. Harrastajamäärät moninkertaistuivat. 1990-luvun lama kaatoi osakeyhtiöitä, mutta useimmat kentät ovat säilyneet. GOLF Kentän kehityksen päälinjat: 1800-luvun links-kentät, perinteiset brittiläiset, joissa monimuotoisuus on luonnon muokkaamaa ja sijainti usein merenrantamaisemissa. 1900-1930-luvulle klassinen kenttä, arkkitehdit suunnittelivat kenttiä kaikille mantereille. 1945 jälkeen maansiirtokoneilla rakennetut kentät, joissa luonnon muodot jäävät syrjään. 1930-LUKU Varhaisimmat golf-kaupungit olivat Helsinki, Viipuri, Pori ja Hämeenlinna. 1931-1932 Helsingissä golfia pelattiin ensimmäisenä Töölön Pallokentällä. 1932 golf siirtyi Taliin, josta kaupunki vuokrasi Talin kartanon 15 ha maata, 1938 alue laajeni, reikiä 13. 1936 Viipurissa Huusniemeen 9-reikäinen rata, seuraava Maaskolaan. 1939-53 syntyi Porin golfkerho ja Kaarluodon 9-reikäinen kenttä. 1940 Hämeenlinnan Aulankoon valmistui kenttä Matkailuliiton 1938 valmistuneen hotellin viereen, luonnonkauniin Vanajaveden rannalle. Englantilainen arkkitehti Fred Smith ja Lauri Arkkola suunnittelivat 9-reikäisen golfkentän. 1957 Kokkolan Jänismaan 9-reikäinen golfkenttä.
1939-53 syntyi Porin golfkerho ja Kaarluodon 9-reikäinen kenttä. 1940 Hämeenlinnan Aulankoon valmistui kenttä Matkailuliiton 1938 valmistuneen hotellin viereen, luonnonkauniin Vanajaveden rannalle. Englantilainen arkkitehti Fred Smith ja Lauri Arkkola suunnittelivat 9-reikäisen golfkentän. 1957 Kokkolan Jänismaan 9-reikäinen golfkenttä. 1959 Lahteen golfkenttä Hollolan puolustusvoimien vanhalle kentälle. 1960-LUKU 1964 Turun Artukaisten lentokentällä tilapäiset olot. 1966 ostettiin Ruissalosta 24 hehtaarin tila rakennuksineen. Lauri Arkkola suunnitteli 9-reikäisen kentän, joka valmistui 1969. 1964 Oulun Oritkarin lentokenttä ensimmäinen golfalue. Alueelle rakennettiin Eteläsatama ja golf siirtyi Kaukovainion niityille 1967 yli 20 vuodeksi. 1964 Kotkassa avattiin golfkenttä Kymin lentokentällä. 1967 Espoon Luukin ulkoilualueen yhteyteen golfkenttä. 1969 Tampereen Ruotulan golfalue vihittiin käyttöön. 1969 Mikkelissä pelattiin golfia sittemmin lentokentän laajennuksen 1972 alle jääneellä alueella. 1960-luvun lopussa Vaasassa tehdyn aloitteen perusteella rakennettiin Kråklundin alueelle 9-reikäinen kenttä. Pietarsaareen Pirilö 9-reikäinen kenttä ja Jyväskylään ensimmäinen puhtaasti kunnallinen golfkenttä Laajavuoreen. 1980-LUKU 1982 Espoon Gumbölen 18-reikäinen kenttä valmistuu. Golfin voimakas nousukausi muutti kenttähankkeet osakeyhtiöiksi. Suunnittelijoiksi kutsuttiin myös ulkomaisia golfarkkitehteja. Alueita rakennettiin kaikkialle Suomeen, pääosa taajamien ulkopuolelle ja maaseudulle. Lähteet Timo Tarmio et al (toim.), Suuri golfkirja 1. Porvoo 1995. Jääliikuntaympäristöt (jääkiekko, jääpallo, taitoluistelu, pikaluistelu; tekojääradat, jäähallit) JÄÄKIEKKO 1920-30-LUVUT 1920 olympialaji, 1927 laji käynnistyi Suomessa. 1929 Suomen Jääkiekkoliitto perustettiin, tieto perustamisesta toi kilpailukutsuja Euroopasta. Taloudellisista syistä kutsuista oli pääsääntöisesti kieltäydyttävä, arvokisoihin lähetettiin tarkkailijoita. 1931 kotimaiset jääkiekkokurssit aloitettiin. 1940-50-LUVUT II MS katkaisi toiminnan. Sotien jälkeen jääkiekon leviäminen uusille paikkakunnille jatkui, seura- ja harrastajamäärät kasvoivat. 1950-luvulla lajia tehtiin tunnetuksi, laji-innostusta kasvattivat aktiivipelaajien isännöimät paikalliset kurssit, maajoukkueen harjoitusleirit ja kilpailumatkat maakunnissa sekä Suomen Urheiluopiston kurssitoiminta. Suomalainen jääkiekko kansainvälistyi Ruotsin tuella. Yhteistyö näkyi kansainvälisen otteluohjelman suunnittelussa. Ruotsi ohjasi maajoukkueita Suomeen 1940-luvun loppupuolelta lähtien. Uusia yhteyksiä luotiin erityisesti 1930 1950-luvuilla. 1960-LUVULTA ETEENPÄIN Kansainvälinen ottelukokemus lisääntyi 1960-luvulla. 1965 järjestetyt MM-kotikisat Tampereella toivat jääkiekon kansalaisten tietoisuuteen. Suosio nousi 1990-luvulla arvokisamenestysten myötä. A-maajoukkueen vetovoima toi yleisön, harrastajat, yhteistyökumppanit ja tiedotusvälineet lajin pariin. Suomen Jääkiekkoliiton juhlavuoden 2009 alussa lisenssipelaajien määrä oli yli 63 000 ja aktiiviharrastajien 200 000. Valtaosa lajin harrastajista on lapsia ja nuoria.
Kansainvälinen ottelukokemus lisääntyi 1960-luvulla. 1965 järjestetyt MM-kotikisat Tampereella toivat jääkiekon kansalaisten tietoisuuteen. Suosio nousi 1990-luvulla arvokisamenestysten myötä. A-maajoukkueen vetovoima toi yleisön, harrastajat, yhteistyökumppanit ja tiedotusvälineet lajin pariin. Suomen Jääkiekkoliiton juhlavuoden 2009 alussa lisenssipelaajien määrä oli yli 63 000 ja aktiiviharrastajien 200 000. Valtaosa lajin harrastajista on lapsia ja nuoria. JÄÄPALLO 1900-luvun alussa Keski-Euroopasta bandy. 1920-luvulla kamppailtiin jääpallon SM-voitoista, lähinnä Etelä-Suomessa. JÄÄRADAT JA -HALLIT Euroopassa oli avotekojäitä ja jäähalleja yli 80 maailmansotien välillä, 1930-luvulla rakennettuja eritoten, varhaisimmat 1800-luvun puolelta. Ruotsiin rakennettiin ensimmäinen 1939. Pohjois-Amerikassa 1930-luvulla oli useita satoja jäähalleja. Suomessa viivyteltiin: meillähän on kuukausikaupalla jäätä jo muutenkin. 1956 Suomen ensimmäinen avotekojäärata valmistui Tampereen Koulukadulle. 1958 seuraava avotekojäärata eli Helsingin Jäästadion valmistui (Ruotsissa oli tuolloin 27 tekojäärataa). Avotekojääkenttä = ratareunukset, lajeina jääkiekko, kaukalopallo, ringette, taitoluistelu, yleisöluistelu. 1960-LUKU 1965 Suomen ensimmäinen jäähalli valmistui, Hakametsä Tampereelle. 1966 Suomen toinen jäähalli valmistui Helsinkiin Eläintarhaan. 1967 Vaasan tekojäärata Kuparisaareen. 1960-luvulla Pirkkolassa Helsingissä oli väliaikainen harjoitteluavotekojää. 1970 Suomen kolmas jäähalli valmistui Raumalle, Äijänsuon tekojäärata katettiin. 1970-luvun päättyessä Suomessa 21 avotekojäärataa ja 21 jäähallia. Taitoluistelu ja jääkiekko tärkeimmät lajit. 1974 Kuopion tekojäärata Niiralaan. 1977 Helsingin Oulunkylän tekojäärata vihittiin 27.11.1977, se oli ensimmäinen jääurheilupuisto jossa täysimittaiset jääpallokenttä, 400 m pikaluistelurata, yleisöluistelukenttä ym. 1970-luvun ilmiö tekojääratojen kattaminen halleiksi, kuten Raumalla 1970. Muita kevytrakenteisempia/halvempia halleja (usein tekojääradan kattamisia): Forssa, Pori, Vaasa/Kuparisaari 1971, Lappeenranta 1972, Turku, Lahti 1973, Helsinki/Pirkkola, Tampere/Hakametsä II, Vantaa/Tikkurila 1974, Oulu/Raksila 1975, Espoo/Matinkylä, Hesinki/Myllypuro 1976. 1979 Heinolan tekojäärata oli maan 20:s, halleja oli tuolloin 21. Vuoden 1979 lopulla Helsingissä oli kolme jäähallia eli Helsingin jäähalli, Myllypuro ja Pirkkola. 1980-LUKU 1980 Kuopion jäähalli valmistui. 1980-luvulla harjoitushallien rakentaminen. 1986 mennessä maahan valmistunut kolme suurta avotekojäärataa: 1977 Hki/Oulunkylä, 1983 Seinäjoki, 1985 Pori. 1990-LUKU 1990-luku hallien rakentaminen kiihtyi. 1995 Suomen sadas jäähalli valmistui. 2002 loppuun mennessä määrä kaksinkertaistui (noin 200). Perushallirakentamisen ohella suunnitelmissa olivat monitoimihallit ja vanhojen jäähallien saneeraukset. Seisomakatsomoiden osuutta vähennettiin, mikä samalla vähensi hallien yleisökapasiteettia. Omistussuhteiltaan ja sisällöltään uudenlaisia ja vaihtelevia halleja, kuten Helsingin Hartwall Areena projekti.
Perushallirakentamisen ohella suunnitelmissa olivat monitoimihallit ja vanhojen jäähallien saneeraukset. Seisomakatsomoiden osuutta vähennettiin, mikä samalla vähensi hallien yleisökapasiteettia. Omistussuhteiltaan ja sisällöltään uudenlaisia ja vaihtelevia halleja, kuten Helsingin Hartwall Areena projekti. Lähteet Helge Nygrén, Jääkenttäsäätiö Isbanstiftelsen 1954-1979. Helsinki 1980. Useita kirjoittajia, Suuri jääkiekkoteos 2, Jyväskylä 1980. Jäähallit ja tekojääradat, Kirja toimitettu Opetusministeriön ja Suomen Jääkiekkoliitto ry:n yhteisvoimin, 1986. Ari Mennander, Pasi Mennander, Leijonien tarina. Suomen jääkiekkoliiton historia 1929-2004. Jyväskylä 2003. Jouko Kokkonen, Valtio liikuntarakentamisen linjaajana. Liikuntatieteellinen Seura julkaisu nro 165. Tampere 2010. Tampereen jääkiekkomuseo, perusnäyttely 2010. Vesiliikuntaympäristöt (uinti, soutu, melonta, purjehdus; hallit, altaat, luonnonvedet) ydintiedot tekstitiedot alueet kohteet rakennukset liitteet VESILIIKUNTALAJIT lisää teksti 1800-LUVULLA Kylpyläkulttuuri on uintikulttuurin perinteinen muoto. Turun Kupittaan vesiparannuslaitoksen varhaiset hoidot olivat lähinnä juoma- ja kylpyvesihoitoja, 1860 hoidon painopiste siirtyi kylmiin kylpyihin ja uintiin, joita varten rakennettiin uimahuoneita. Helsingissä uinti oli Kaivopuiston Ullanlinnan kylpylaitoksen hoito-ohjelmassa. Myös mm. jyväskyläläinen ravintoloitsija Lindblad rakennutti yrityksensä eteen Jyväsjärveen uimahuoneen. Yksityisten lisäksi myös kaupungit alkoivat rakentaa uimahuoneita. Suomen uimaopetuksen juuret ovat Turussa, jossa Hofman avasi uimakoulun 1880. Hofmanin aloitteesta perustettiin 1881 ensimmäinen uimaseura. 1900-LUVUN ALUSSA Uinnin kehitys vauhdittui 1800- ja 1900-luvun vaihteen tienoilla, jolloin uimataitoa haluttiin levittää myös keskija työväenluokan pariin, jotta olisi vältytty hukkumiskuolemilta. Uinnin kansalaistoiminta ja lajin kansallinen kehitys eteni erityisesti uimaseurojen myötä, niistä mainittakoon Helsingfors Simsällskap (HSS, perustettu 1887) ja sisämaan ensimmäinen uimaseura Kuopion Uimaseura (KuUS, 1904), muita mm. Vaasa (VUS-VSS, 1902), Tampere (TaUS, 1904), Oulu (OUS, 1905) ja Kotka (KoUS, 1905). Uimaliitto (per. 1906) on yksi vanhimmista lajiliitoista. 1901 ensimmäinen vesipallopeli pelattiin Helsingissä. 1949 ensimmäinen talviuintiseura perustettiin. SOTIEN JÄLKEEN 1950-luvulta lähtien yleistyi kansanurheilulle myönteinen ajattelu, jonka mukaan kaikille pyrittiin luomaan mahdollisuuksia liikunnan harrastamiseen. Esimerkkinä 1951 ensimmäinen pohjoismainen kuntouintimaaottelu, kolmas 1957, jolloin kampanjalla oli korkea profiili: presidentti Urho Kekkonen ui oman osuutensa, 200 metriä, valtiovierailullaan Islannissa. Tapahtuma uutisoitiin näyttävästi. Suomi oli kuntouintimaaottelun kolmas noin 121 000 suorituksella. 1952 olympialaisten vaiheilla ulkomaisia valmentajia vieraili Suomessa. Olosuhteissa oli puutteita, vesipallojakaan ei ollut maassa helposti saatavilla. 1956 Suomen Uimaopetus- ja Hengenpelastusliitto (SUH) perustettiin. Uimaliitto edisti sekä kilpaurheilun että uinti- ja hengenpelastustaidon levittämistä uimakouluja ylläpitämällä. Puutteellisista olosuhteista johtuen ei Suomen uimaurheilu ole voinut kohota kansainväliselle tasolle, mutta opetus toi tuloksia. Lapset löysivät uintiharrastuksen kotiensa lähiympäristöstä. 1950-luvun lopulta uimaopetus kouluissa alkoi, taustalla oli kansanurheilulle myönteinen ajattelu, mikä osaltaan edisti myös uimahallien rakentamista. VESIURHEILULAJEJA Kilpa-, taito-, räpylä-, talviuinti Vesi-, uppopallo Uimahypyt Urheilusukellus, sukellussuunnistus
1962 Vaasan uimahalli valmistui. 1967 Uimahalli valmistui Kemiin, suunnittelijana arkkitehtitoimisto Aarne Ervi. 1968 Vantaan Tikkurila valmis, maan ensimmäinen 50 metrin uima-allas, uimahallin suunnittelivat Vantaan kunnanarkkitehdit Karl Haglund ja Pauli Sulonen. Pauli Sulosesta tuli Vantaan ensimmäinen kaupunginarkkitehti 1970-luvun alussa. 1968 Uimahalli ja urheilukeskus Pirkkola, Helsinki, Arkkitehtitoimisto Kaija ja Heikki Siren. 1968 Ylivieskan kauppalassa hallihankkeen aloitti uimahalli-nuorisotalosäätiö. 1969 Kuopion 50 metrin altaan uimahalli valmistui, toinen Suomessa. 1969 Kuortaneen urheiluopiston uimahallin suunnitteli arkkitehti Usko Ahti. VESIURHEILULAJEJA Kilpa-, taito-, räpylä-, talviuinti Vesi-, uppopallo Uimahypyt Urheilusukellus, sukellussuunnistus MAAUIMALAT LIPAS-tietokannan mukaan Suomessa on vuonna 2011 22 maauimalaa. Ensimmäiset valmistuivat Helsingin olympialaisiin 1952. (Helsinkiin Uimastadion, arkkitehti Jorma Järvi; Kumpulan maauimala, arkkitehdit Teuvo Lindfors, Pauli Salomaa ja Osmo Sipari; Hämeenlinnaan viisotteluiden maauimala Ahvenisto, arkkitehti Ilmari Niemeläinen). Rauma Otanlahti valmistui 1955 osana liikuntapuistoa (arkkitehti Ilmari Niemeläinen). Pori 1957, osana liikuntapuistoa (arkkitehti Yrjö Lindegren). 1966 OPM:n liikuntahallinto järjesti Tapiolan uimahallissa ensimmäiset uimahallin suunnittelunäkökohtia valaisevat uimahallipäivät, tilaisuuteen tuli 64 osallistujaa. Valtion urheilulautakunta puhui hallirakentamisen puolesta vedoten Ruotsissa omaksuttuun linjaan. Maauimaloiden rajoitettu käyttökausi teki OPM:n edustajan mielestä maauimalasta kannattamattoman investoinnin julkisilla varoilla. Ratauimaloita rakennettiin 1960- ja 1970-luvuilla esimerkiksi Hyvinkäällä ja Lahdessa, missä suurmäen alastulomonttu toimii kesäisin maauimalana. Hyvinkään Sveitsin uimalan suunnitteli Raimo S.O. Valjakka 1969; Lahden suurmäen Esko Koivisto, Pekka Salminen ja Juhani Siivola 1976 1977. UIMAHALLIT Ensimmäiset kunnalliset uimahallit valmistuivat. 1952 Tampereen kaupunginjohtaja kiinnostui uimahallirakentamisesta nähtyään Lahden Kärpäsen koulun yhteyteen rakennetun pienen uimahallin. OPM:n (opetusministeriön) liikuntahallinto ei kuitenkaan suositellut uimahallien rakentamista koulujen yhteyteen. 1965 kolmessa koulussa oli 25-metriset uima-altaat. 1954 ensimmäinen kunnallinen uimahalli valmistui Turkuun, rakentamisesta maksoi ylioppilaskunta puolet, loppuosan kaupunki ja valtio. 1955 arkkitehti Alvar Aallon suunnittelema Jyväskylän uimahalli valmistui. 1957 Uimalaopas uimaloiden ja hallien rakentamisesta laadittiin valtion liikuntahallinnossa OPM:ssä. 1957 Tampereella otettiin käyttöön Pyynikin uimahalli, jonka rakentamisen kaupunki maksoi kokonaan. Hallin sai hoitoonsa Saunasäätiö, jolle kaupunki vuokrasi sen. 1959 Oulun Raatin uimahalli valmistui, se oli maan kymmenes uimahalli. 1960-LUKU Kunnallisten uimahallien suunnittelun ja rakentamisen vuosikymmen. Vuoden 1965 lopulla kaikki Suomen uimahallit sijaitsivat kaupungeissa, pääosa Etelä- ja Länsi-Suomessa, ainoa maalaiskuntahalli oli Kirkkonummella Upinniemen varuskunnassa, jossa siviilitkin saivat käyttää uimahallia. 1965 maassa oli 18 uimahallia, 1968 jo 32 julkista uimahallia. Uimahallit olivat arkkitehtuuriltaan usein kunnianhimoisia ja aina paikkakuntiensa ylpeydenaiheita, ajanmukaisuuden tunnuskuvia. 1966 OPM:n liikuntahallinto järjesti Tapiolan uimahallissa ensimmäiset uimahallin suunnittelunäkökohtia valaisevat uimahallipäivät, tilaisuuteen tuli 64 osallistujaa. 1965 Suomessa oli tärkeitä hallihankkeita, mm. ensimmäinen 50 metrin uimahalli Vantaan Tikkurilaan, muita tärkeitä olivat Helsingin Helsinginkatu, Espoon Tapiola, Kouvolan, Kemin ja Imatran uimahallit. Kouvolan uimahallia juhlittiin paikallislehdessä Suomen nykyaikaisimpana, tilaohjelmassa oli mm. miehille ja naisille oma kuntosali. 1966 Imatran uimahalli valmistui arkkitehti Einari Teräsvirran suunnittelemana, arkkitehtuuriltaan uimahalli oli ainutlaatuinen, iloitsi paikallislehti. Hallin varoja kerättiin paikallisin voimin kirpputoreja ja pilkkikilpailujakin järjestämällä. Sekä Saimaan että Vuoksen vedet olivat tuolloin saastuneita.
1967 Uimahalli valmistui Kemiin, suunnittelijana arkkitehtitoimisto Aarne Ervi. 1968 Vantaan Tikkurila valmis, maan ensimmäinen 50 metrin uima-allas, uimahallin suunnittelivat Vantaan kunnanarkkitehdit Karl Haglund ja Pauli Sulonen. Pauli Sulosesta tuli Vantaan ensimmäinen kaupunginarkkitehti 1970-luvun alussa. 1968 Uimahalli ja urheilukeskus Pirkkola, Helsinki, Arkkitehtitoimisto Kaija ja Heikki Siren. 1968 Ylivieskan kauppalassa hallihankkeen aloitti uimahalli-nuorisotalosäätiö. 1969 Kuopion 50 metrin altaan uimahalli valmistui, toinen Suomessa. 1969 Kuortaneen urheiluopiston uimahallin suunnitteli arkkitehti Usko Ahti. Hallirakentaminen jatkui vilkkaana. 1977 Suomessa oli 114 julkista uimahallia. Alueellinen epätasapaino jatkui, Itä- ja Pohjois-Suomessa ei ollut montakaan uimahallia. Rakentamiskokemuksien pohjalta OPM:n alainen uimahallitoimikunta laati 1977 mietinnön, jossa asiantuntijana oli arkkitehti Pekka Salminen. Mietinnössä korostettiin oikeaa mitoitusmallia, sijoitusta suurimman kävijämäärän kannalta sekä suunnittelua koululiikunnan, ikäihmisten ja liikuntarajoitteistenkin kannalta. Tilaohjelmassa olivat mukana erilaiset palvelut (esim. kuntosali, sulkapallo, nuorisotilat, kirjasto) ja viihtyvyys, ensimmäistä kertaa myös miesten ja naisten tilojen tasa-arvoinen mitoitus sekä arkkitehtuurin esteettinen laatu. 1970 vihittiin Kuopion ensimmäinen uimahalli käyttöön. 1970 Suolahden halli valmistui. 1970 Savonlinnan uimahalli valmistui. Sen sijoituksesta kiisteltiin, ensimmäinen sijoituspaikka oli linnan lähellä. Sijaintia vastustivat kulttuuripiirit Pentti Saarikoskesta Arvo Saloon. Lopullinen sijoituspaikka ratkesi Savonniemen päähän. 1970 Nivalan uimahalli. 1974 Myyrmäen uimahalli Vantaa. 1975 50 metrin altaat Suomessa: Oulu, Vantaa, Kuopio, Jyväskylä, Turku, Vaasa. Lähteet Teijo Pyykkönen (toim.), Suomi uskoi urheiluun. Suomen urheilun ja liikunnan historia. Liikuntatieteellisen seuran julkaisu 131. Helsinki 1992. Kalervo Ilmanen, Kunnat liikkeellä. Kunnallinen liikuntahallinto suomalaisen yhteiskunnan muutoksessa 1919-1994. Jyväskylän yliopisto 1996. (Väitöskirja) Erkki Vasara, Valtion liikuntahallinnon historia. Liikuntatieteellinen Seura julkaisu nro 157. Helsinki 2004. Mika Virolainen, Liikuntapaikkarakentaminen Joensuussa 1960-luvun alusta 1980-luvun lopulle. Joensuun yliopisto, Suomen historian pro gradu 2005. Jouko Kokkonen, Valtio liikuntarakentamisen linjaajana. Liikuntatieteellinen Seura, julkaisu nro 165. Tampere 2010. Tero Matkaniemi, Kuopiolainen uinti paikallisena ja kansallisenakansalaistoiminnan ilmiönä. Toimijakentän, tavoitteellisuuden ja toimintaympäristön muutokset vuosina 1904 1979. Itä-Suomen yliopisto. Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta. Joensuu, 2010.