Ville Malila DEMOÄÄNITTEEN SUUNNITTELU JA TOTEUTUS Opinnäytetyö KESKI POHJANMAAN AMMATTIKORKEAKOULU Mediatekniikka Toukokuu 2009
TIIVISTELMÄ OPINNÄYTETYÖSTÄ Yksikkö Aika Ylivieskan yksikkö 5.5.2009 Koulutusohjelma Mediatekniikka Työn nimi Demoäänitteen suunnittelu ja toteutus Työn ohjaaja Mikko Himanka Työelämäohjaaja Tekijä/tekijät Ville Tapani Malila Sivumäärä 32 Työn aiheena oli nauhoittaa ja miksata demolevy Nivalalaiselle rock-yhtyeelle nimeltä Wreck Inc. Ylivieskatalo Akustiikan äänitysstudiossa Ylivieskassa. Tavoitteena oli saada aikaan kolmen kappaleen demolevy, jota yhtye voisi käyttää promootiotarkoituksiin. Aluksi perehdyttiin hieman genreen ja sen tyylilajeihin, jotka vaikuttavat koko tuotantoprosessiin. Studiossa mikitettiin ja nauhoitettiin erikseen kaikki instrumentit jokainen omille raidoilleen. Rumpuja lukuunottamatta jokainen instrumentti nauhoitettiin lyhyinä ottoina, mikä oli yhtyeen soittajille helpoin tapa lähestyä nauhoittamista. Nauhoittamisen jälkeen valmiit kappaleet miksattiin aluksi raita kerrallaan käyttäen erilaisia miksaustyökaluja. Kun jokainen raita oli yksitellen käyty läpi, miksattiin vielä kokonaiset kappaleet toimiviksi ja tasapainoisiksi kokonaisuuksiksi niin, ettei yksikään instrumentti jäänyt dominoivaan asemaan. Masterointiprosessi jätettiin ammattilaisten huoleksi pois opinnäytetyön piiristä. Lopullinen työ on laadultaan ja yleiseltä demomaiselta äänimaailmaltaan juuri sellainen, mihin pyrittiin ja valmiit kappaleet on julkaistu Internetissä kaikkien kuultavaksi. Asiasanat Genre, ääni, äänen tallennus, ääniraita, miksaus, mikitys, mikrofoni, instrumentti, äänensävy
ABSTRACT CENTRAL OSTROBOTHNIA UNIVERSITY OF APPLIED SCIENCES Date 5.5.2009 Author Ville Tapani Malila Degree programme Media technology Name of thesis Planning and implementation of a demo record Instructor Mikko Himanka Supervisor Pages 32 The topic of the thesis was to record a demo album for a rock band Wreck Inc. from Nivala, Finland. The recording process took place in Ylivieskatalo Akustiikka in Ylivieska, Finland. The goal was to produce a three song album for promotional purposes. Planning began by taking a look at the rock genre and its numerous style variations which run alongside the whole recording process. The instruments were miked and recorded one by one each on their own tracks. Every instrument, except the drums, was recorded in small pieces to help the performers attune to the recording situation. After finishing the recording process the songs went to mixing stage. Every song went through the mixing process track by track after which the album as a whole went through the final mixing, so that none of the instruments was left dominating others. The mastering process was left for professionals to handle and thus is outside of the scope of the thesis. The final product is exactly what was expected considering demo-sound and recording quality. The songs have been released on the Internet for public viewing. Key words Genre, sound, sound recording, track, mixing, miking, microphone, instrument, tone
TIIVISTELMÄ ABSTRACT SISÄLLYS 1 JOHDANTO 1 2 GENRE JA TEKNIIKKA 2 2.1 Genren määritelmä musiikissa 2 2.2 Digitaalinen äänitystekniikka 3 3 ÄÄNITYS 5 3.1 Raitaäänitys 5 3.2 Instrumenttien äänittäminen 5 3.2.1 Rummut 6 3.2.2 Bassokitara 12 3.2.3 Kitara 13 3.2.4 Laulu 15 4 MIKSAUS 18 4.1 Raakamiksaus 18 4.2 Efektit ja prosessorit 18 4.2.1 Tila ja kaiku 19 4.2.2 Kompressointi, limitointi ja gate 19 4.2.3 Taajuuskorjailu 21 4.3 Raitakohtainen miksaaminen 21 4.3.1 Rumpuraidat 22 4.3.2 Bassoraidat 24 4.3.3 Kitararaidat 25 4.3.4 Lauluraidat 26 4.4 Jälkimiksaus ja hienosäätö 28 5 POHDINTA 30 LÄHTEET 32
1 1 JOHDANTO Aloittelevien ja vielä nimettömien yhtyeiden määrää Suomessa ei varmuudella voida sanoa, sillä bändejä syntyy ja kuolee todella kiivaaseen tahtiin. Suurimmasta osasta yhtyeitä ei ole koskaan kuultukaan, vaikka kaikilla on takuuvarmasti suuri halu päästä julkisuuteen. Kun nuori bändi haluaa kappaleitaan muiden kuultavaksi, tulee tehtäväksi demolevyn äänittäminen. Demolevy sisältää yleensä yhdestä neljään kappaletta, ja valmiina sitä lähetetään alan lehtiin arvosteltavaksi ja radioasemille soitettavaksi. Nykytrendin mukaisesti kappaleita levitetään myös Internetissä yleensä ilmaiseksi. Nivalalainen rock-yhtye Wreck Inc. lähestyi minua tavoitteenaan saada aikaan demolevy. Yhtyeen kanssa käytyjen keskusteluiden pohjalta demolevyä lähdettiin tekemään päätarkoituksena saada kappaleet maailmalle, jolloin tuotannolliset ja äänenlaadulliset asiat olivat tärkeysjärjestyksessä häntäpäässä. Äänitystyö tehtiin Ylivieskatalo Akustiikan äänitysstudiossa Ylivieskassa. Äänitteen nauhoitusprosessi tulee suunnitella huolella ja toteuttaa genren lähtökohdat huomioonottaen. Tämän vuoksi työ on jaettu kolmeen pääkohtaan, joista ensimmäisessä perehdytään lyhyesti genren määritelmään ja äänityksessä käytettyyn tekniikkaan, toisessa osiossa keskitytään instrumenttien valmisteluun nauhoittamista varten ja itse nauhoitusprosessiin, ja viimeisessä osiossa käydään läpi instrumenttien ja koko tuotoksen miksaamisprosessi. Jokaisessa osiossa kuljetetaan mukana rock-genreä, jonka tyypillisiin lähtökohtiin ja ratkaisuihin viitataan tekstissä useaan otteeseen.
2 2 GENRE JA TEKNIIKKA 2.1 Genren määritelmä musiikissa Genre eli lajityyppi on keskeinen käsite nykyajan musiikista puhuttaessa. Musiikkia voidaan sanoa olevan yhtä montaa lajia kuin on ihmisiäkin. Tämän vuoksi musiikkia on jossain vaiheessa alettu jaottelemaan tyylien mukaan niin kutsuttuihin genreihin. On iskelmää, tangoa, klassista, kansanmusiikkia, poppia, rockia, hip-hoppia lista on loputon. Jos esimerkiksi rock musiikkia ajatellaan eräänä musiikin ylälajeista, voidaan sen alalajeiksi määritellä mm. hard rock, grunge, metal ja niin edelleen. Näillekin alalajeille löytyy useita eri alalajeja, sillä esimerkiksi metallimusiikin alalajeja ovat heavy metal, death metal, black metal, hard core, industrial metal sekä lukuisia muita. Näitä alalajeja ei kuitenkaan voida enää sanoa omiksi genreikseen, vaan pikemminkin genren tyylisuuntauksiksi. Genren avulla siis kategorisoidaan musiikki eri tyylisuuntausten mukaan. Usein muun muassa muusikoiden luovuutta korostetaan välttelemällä genrenimikkeitä ja väittämällä, että artisti ei sovi mihinkään kategoriaan (Kärjä 2000.) Vaikka artistin musiikki olisikin tuoretta ja erilaista eikä hän haluaisi tulla kategorisoiduksi, voidaan silti hyvin usein todeta artistin kuuluvan tiettyyn genreen. Toisenlainen artistien käyttämä tapa on itse luoda hyvin spesifi genren tyylisuuntaus. Esim. äänitetty yhtye Wreck Inc. soittaa omin sanoin groovea rock-henkistä asennemetallia. Tällainen tiukka luokittelu kertoo rock-musiikista tietävälle täsmälleen, mitä kyseiseltä yhtyeeltä on odotettavissa, mutta yleisimmällä tasolla musiikki luokitellaan kuulumaan rock-genreen.
3 Wreck Inc. yhtyeen musiikissa yhdistyy erilaisia rock-genren tyylilajeja. Tässä yhteydessä on hyvä mainita muutamia bändejä, jotka ovat vaikuttaneet heidän musiikkinsa tyyliin. Yhtye on ammentanut musiikkiinsa aggressiivisuutta ja napakkaa poljentoa rytmiin suomalaiselta bändiltä Godsplague sekä yhdysvaltalaiselta jo edesmenneeltä Panteralta. Musiikkiin vaikutteita tulee myös yhdysvaltalaiselta Black Label Society -yhtyeeltä, jonka musiikissa olennainen osa on groove-henkisyys. 2.2 Digitaalinen äänitystekniikka Valintaa kahden perinteisen äänitystekniikan, analogisen ja digitaalisen, välillä ei nykypäivänä oikeastaan tarvitse edes miettiä, sillä digitaalisen nauhoituksen myötä ääniraitojen muokkaamisesta on tullut helpompaa ja monipuolisempaa. Äänen digitoinnilla tarkoitetaan analogisen signaalin kääntämistä tietokoneiden ymmärtämään numeeriseen esitysmuotoon, binääriluvuiksi, joita sitten voidaan nopeasti ja tehokkaasti käsitellä äänenmuokkaukseen kehitellyillä ohjelmistoilla (esim. Digidesignin Pro Tools). Käsittelyn jälkeen binäärimuotoinen signaali muutetaan toistettaessa takaisin ymmärrettävään analogiseen muotoon. (Huber & Runstein, 2005, 215-216.) Äänen digitoinnissa jatkuvasta analogisesta äänikäyrästä otetaan näytteitä (sampling) tasaisin väliajoin. Näytteenottotaajuus (sampling rate) määritellään analogisignaalista yhden sekunnin aikana otettujen näytteiden lukumäärän mukaan. Esim. 48kHz näytteenottotaajuus tarkoittaa sitä, että signaalista on otettu näytteitä 48000 kertaa sekunnissa. Mitä suurempi näytteenottotaajuus on, sitä tarkemmin digitaalinen käyrä vastaa analogista lähdekäyrää. (Huber & Runstein 2005, 216-217.)
4 Kvantisoinnilla (quantization) käännetään jatkuvan analogisen signaalin sähköinen jännite biteiksi (binary digits, bits). Mitä suurempaa bittimäärää käytetään, sitä tarkempi yhdestä näytteestä saadaan. Yleisin käytetty bittimäärä äänelle on 16 bittiä, mutta ammattilaiskäytössä voidaan käyttää 20- ja 24-bittistä järjestelmää, jolloin näytteiden tarkkuus on huomattavasti suurempi. Mitä enemmän bittejä käytetään, sitä vähemmän digitoidussa äänessä esiintyy signaalivirheitä. (Huber & Runstein 2005, 223-224.) Digitaalinen järjestelmä käyttää apunaan massamuisteja, joista yleisin on kiintolevy. Mitä suuremmalla näytteenottotaajuudella ja näytteenlaadulla ääntä on tallennettu, sitä enemmän tilaa äänileike vie kiintolevyltä. Kiintolevytallennus on mahdollistanut nk. nondestruktiivisen tavan käsitellä ääntä. Äänileikettä voidaan helposti esim. leikellä osiin, joita voidaan käyttää useampaan kertaan saman kappaleen aikana ja eri muodoissa ilman, että alkuperäinen nauhoite kärsii. Ääntä voidaan samoin myös muokata mm. equalisoimalla ja kompressoimalla, ja sille voidaan kokeilla monia erilaisia efektejä. Tätä kutsutaan digitaaliseksi signaaliprosessoinniksi (Digital Signal Processing, DSP). (Huber & Runstein 2005, 249.)
5 3 ÄÄNITYS 3.1 Raitaäänitys Raitaäänityksellä käsitetään eri lähteistä tulevien äänisignaalien tallentamista omiksi kokonaisuuksiksi. Digitaalisessa kovalevytallennuksessa tämä tarkoittaa, että jokaiselle kanavalle tuleva signaali tallennetaan omaksi tiedostoksi ja editointiohjelmassa nämä näkyvät nk. raitoina. Nykypäivänä raitoja voidaan lisätä äänitysprojektiin lähes rajattomasti, jolloin kokonaisuutta voidaan muokata jokaista pientä osa-aluetta myöten. Raitoja voidaan myös ryhmitellä, joka tarkoittaa sitä, että esim. yksittäistä efektiä ei tarvitse laittaa jokaiselle raidalle erikseen, vaan se voidaan määrittää koskemaan tiettyä raitaryhmää. Esimerkiksi rummut voidaan nauhoittaa usealla mikrofonilla, ja jokaisen mikrofonin kautta kulkeva ääni voidaan tuoda omalle raidalleen. Näin ollen jokaista rumpusetin soitinta voidaan miksata yksittäisenä raitana tai vaihtoehtoisesti koko setti voidaan ryhmittää. 3.2 Instrumenttien äänittäminen Äänitettä voidaan lähteä tekemään ns. Studio-live tyyliin, jolloin koko bändi soittaa yhtä aikaa joko samassa tilassa tai eri tiloissa, ja jokainen instrumentti nauhoitetaan kerralla. Vaihtoehto tälle on, että vaikka bändi soittaakin yhdessä, vain yksi soitin nauhoitetaan. Kumpaakin tapaa käytettäessä bändi yleensä soittaa koko äänitettävän kappaleen kerralla läpi. Tämä vaatii soittajilta hyvää taitoa, sillä jos soittovirheitä sattuu, joudutaan koko kappale aloittamaan alusta. Näiden
6 tapojen hyvä puoli on, että soitetussa kappaleessa kuuluu bändin yhteensoiton tuoma tunnelma. Äänitystä lähdettiin rakentamaan kuitenkin tavalla, jossa yhtye ei soita yhdessä, vaan jokainen instrumentti nauhoitetaan yksitellen, joko kokonaisena kappaleena tai osissa. Kappaleet nauhoitettiin yleisesti ottaen pienissä pätkissä, esim. riffi kerrallaan, jolloin niitä voitiin äänittää useampaan otteeseen ja valita parhaiten onnistunut otos raidalle. Tätä tapaa käytettäessä on kuitenkin vaarana, että soitosta tulee liian teknistä ja valmis kappale ei kuulosta enää bändin soittamalta. 3.2.1 Rummut Äänitys aloitettiin luonnollisesti rummuista, jotka antavat kappaleille rytmin. Rumpuraitojen päälle muiden soittajien on myöhemmin helppoa soittaa omat osuutensa. Rumpujen äänityksessä, kuten äänityksessä yleensä, ei ole olemassa ns. oikeaa tai väärää tyyliä on vain musiikkityylien ja mieltymysten mukaisia suuntaa-antavia ohjeistuksia. Ennen mikitystä tulee huolehtia, että rummut on viritetty huolella, jotta saadaan paras mahdollinen soundi äänitettäessä. Etenkin virvelirummusta on erittäin tärkeää tarkistaa vire lähes yhtä usein kuin kitaroista, sillä virvelirumpu antaa vahvan leiman kappaleen äänimaailmalle. Virvelirummun voi virittää esim. joko kireäksi, jolloin soundi on napakka, tai erittäin löysäksi, jolloin lopputuloksena on läsähtävä isku. Rumpalin huono soittoasento takaa huonon lopputuloksen, joten myös rumpujen asettelu on erittäin tärkeää, jotta soittajalla on mahdollisimman luonnollinen soittoasento. Setin asettelu jätettiin näin ollen rumpalin huoleksi, jotta hän saisi itselleen mahdollisimman hyvän asennon.
7 Nykypäivän rock-musiikissa yleisimmin käytetty äänitystapa on lähimikitys. Lähimikityksen ideana on, että rummut saadaan useille raidoille, jolloin jälkikäsittelyyn jää enemmän pelivaraa. Muita mahdollisia mikitystapoja on esim. bonham-mikitys, jossa rummut nauhoitetaan yhdellä mikrofonilla, joka sijoitetaan noin kaksi rumpukapulan mittaa soittajan polven yläpuolelle. Bonham mikityksessä ei jälkikäsittelylle jää varaa oikeastaan yhtään, vaan rummut jäävät usein juuri sellaiseksi kuin ne on nauhoitettu. Rumpumikitystä lähdettiin tekemään lähimikityksen kautta ja rumpumikkejä käytettiin yhteensä kahdeksan kappaletta, joilla mikitettiin bassorumpu, virveli, kolme tom-tomia ja kaksi mikrofonia käytettiin overheadeina. Rock- ja metal-musiikissa on nykypäivänä totuttu kuulemaan kuivaa ja jämäkkää bassorumpua, joten tämä oli luonnollinen lähtökohta rumpujen mikitykselle. Bassorummulle suositeltava mikrofoni on laajakalvoinen dynaaminen mikrofoni, joka kestää äänenpainetta ja ottaa matalat taajuudet hyvin sisään (esim. AKG D112, AKG D12 tai äänityksessä käytetty Sennheiser MD421). Kondensaattorimikrofonia (esim. Neumann U47) voidaan käyttää hieman kauempana, mutta tällöin mahdolliset peltivuodot tulee eliminoida rakentamalla tunneli bassorummun ja mikrofonin välille. Tunnelin voi rakentaa esim. tuoleista joiden päälle laitetaan peittoja tai mattoja. Mikrofonin sijoittelussa hyvä lähtökohta rock-musiikissa on bassorummun etukalvon reiän kohdalla (KUVIO 1). Mitä lähempänä mikrofoni on kalvoa, sitä kuivempi ja napakampi soundi saadaan. Koska jokainen rumpu on erilainen, paras lopputulos saadaan kokeilemalla mikrofonille eri etäisyyksiä ja asentoja.
8 KUVIO 1. Bassorummun lähimikityksen yleinen lähtökohta. Virvelirumpu mikitettiin kahdella mikrofonilla, joista toinen otti yläpuolelta rummun iskun ja toinen alapuolelta virvelin soinnin ja jousimaton. Virvelin viritys ja mikitys on kriittisin ja tärkein vaihe rumpumikityksessä, koska virvelirumpu vuotaa lähes jokaiseen käytettyyn mikrofoniin. Näin ollen soundin tulee olla jo lähtökohtaisesti valmis, jolloin miksausvaiheessa raidalle ei pitäisi tarvita tehdä enää säätöjä. Yleispätevä Shure SM-57 mikrofoni sopii erinomaisesti virvelirummun nauhoitukseen, mutta korkealaatuisemman soundin saamiseksi voidaan nauhoitukseen käyttää esim. Sennheiser MD421 tai MD441 mikrofoneja. Virvelin yläpuolelle sijoitetun mikrofonin voi asettaa joko reunan sisä- tai ulkopuolelle. Yleisimmin käytetty sijoittelulutapa on asettaa mikrofoni osoittamaan alaviistoon suoraan kohti oletettua lyöntikohtaa hi-hatista poispäin (KUVIO 2).
9 KUVIO 2. Virvelirummun lähtökohtainen mikitys. Virvelirummun alapuolelle sijoitettavaksi mikiksi valittiin Beyerdynamic Opus 83 kondensaattorimikki, joka on erittäin pätevä yleismikrofoni, sillä sen paineensietokyky (138dB @ 1kHz) ja taajuusvaste (40Hz 20kHz) ovat laajat. Alapuolelle sijoitettavalla mikrofonilla haettiin niin rummun kuin jousimaton sointia (KUVIO 3). KUVIO 3. Virvelirummun sointia ja jousimattoa nauhoittava mikrofoni.
10 Tom-tomit otettiin sisään jokainen yhdellä mikrofonilla, joista kahdessa pienessä tom-tomissa oli pienikalvoinen mikrofoni ja lattia tom-tomissa laajakalvoinen. Pikkutom-tomien äänityksessä käytettiin Beyerdynamic Opus 87 ns. joutsenkaulamikrofoneja, jotka saadaan nopealla pikakiinnityksellä kiinni rummun reunaan. Mikrofonien suuntaaminen tapahtuu samaan tyyliin kuin virvelin kanssa, mutta hieman jyrkemmässä kulmassa ja kauempana kalvosta (KUVIO 4). KUVIO 4. Pikkutom-tomin mikitys. Vaikka tom-tomien äänitys kannattaa yleensä hoitaa samanlaisilla mikrofoneilla, otimme kuitenkin lattiatom-tomille matalaa ääntä hyvin äänittävän laajakalvoisen mikrofonin, jotta sen jykevä kumina saatiin hyvin talteen. Lattiatom-tomin mikrofoni aseteltiin myös lähtökohtaisesti osoittamaan kalvon keskiosaa kohden, jonka jälkeen haettin paras mahdollinen soundi mikrofonia siirtelemällä (KUVIO 5).
11 KUVIO 5. Lattiatom-tomin mikitys. Overhead mikrofoneilla on yleisesti tarkoitus nauhoittaa symbaalien korkeataajuuksinen yleissointi, jolloin mikrofoneiksi on hyvä valita kondensaattorimikrofonit (nauhoituksessa käytettiin RØDE NT5 paria). Overhead mikrofoneilla saadaan peltien lisäksi nauhoitettua koko rumpusetti stereona, jonka avulla erikseen nauhoitetut rummut, kuten virveli, saadaan sijoitettua oikeaan kohtaan stereokuvassa. (Huber & Runstein 2005, 165-166.) Overhead mikrofonien asettelussa on yleisesti käytössä kaksi sijoittelutapaa X/Y ja A-B. X/Y -sijoittelussa overhead mikrofonit asetetaan rumpusetin yläpuolelle keskelle niin, että niiden päät ovat mahdollisimman lähekkäin ilman, että ne kuitenkaan koskettavat toisiaan. Mikrofonien välinen kulma toisiinsa nähden on noin 90 ja 135 asteen väliltä. Mikrofonien välinen keskikohta laitetaan osoittamaan kohti rumpusettiä ja mikrofonit panoroidaan tasaisesti oikealle ja vasemmalle, jolloin aikaan saadaan yllättävän hyvä stereokuva, vaikka mikrofonit ovatkin lähekkäin. Äänityksessä käytetyssä A-B -sijoittelussa mikrofonit puolestaan sijoitetaan jonkin etäisyyden päähän toisistaan siten, että virveli jää yleensä näiden keskikohtaan. Tällöin stereokuva rakentuu mikrofonien suoran suuntauksen
12 sijaan ajan ja amplitudin mukaan. Tässä mikitystavassa molemmat mikrofonit nauhoittavat koko rumpusetin soinnin toisin kuin X/Y -sijoittelussa. Käytetyn A-B -sijoittelun varjopuolena mainittakoon mahdollisten vaihevirheiden syntyminen, kun äänet saapuvat mikrofoneihin eri aikaan. Kun tällainen vaihevirheinen ääni miksataan monoksi, voi pahimmassa tapauksessa käydä niin, että kokonaisia instrumentteja ns. mitätöityy stereokuvasta. (Huber & Runstein 2005, 144-145.) On hyvä edelleen muistaa, ettei mikitystekniikoissa ole olemassa oikeaa eikä väärää tekniikkaa. Paras lopputulos syntyy etsimällä ja kokeilemalla. Esim. hi-hat tallentui overhead mikrofoneista yllättävän hyvin, joten erillistä mikitystä sille ei tarvittu. Erillistä ambienssimikrofonia ei käytetty, sillä tila, jossa rummut nauhoitettiin, oli todella kuiva soundillisesti. Tilantuntua voidaan kuitenkin lisätä jälkikäsittelyssä rajattomasti. 3.2.2 Bassokitara Bassokitaran nauhoittaminen tulee luontevasti rumpujen jälkeen seuraavana. Bassokitara antaa äänitettävälle kappaleelle rumpujen kanssa tukevan pohjan, jonka päälle muiden instrumenttien nauhoittaminen on järkevämpää ja helpompaa niin soitannallisesti kuin yleisen äänimaailman luomisen kannalta. Bassokitaran nauhoituksessa päädyttiin viemään ääni suoraan ns. kuivana basson vahvistimen linjaa pitkin suoraan sisään (Direct Inject, DI). Kaveriksi linjasisääntulolle laitettiin laajakalvoinen mikrofoni ottamaan kaiuttimesta tuleva hienoisella äänensärkijällä maustettu ääni. Tällöin bassokitara saatiin nauhoitettua kahdelle eri raidalle ja näin ollen miksaamiseenkin jäi paljon enemmän pelivaraa.
13 Ennen äänittämistä on varmistettava, että soitin on vireessä. Bassokitaran vire kannattaa tarkistaa säännöllisin väliajoin eri ottojen välillä, ettei vire vahingossa laske kesken kappaleen. Bassokitara nauhoitettiin osissa, yleensä esim. säkeistö tai kertosäe kerrallaan, sillä bassokitaraosuudet on helpompi soittaa nauhalle oikein osissa, kuin kokonaisina kappaleen mittaisina ottoina. Seuraavaksi lähdettiin hakemaan lähtökohtaisesti hyvältä kuulostavaa ääntä asettelemalla mikrofonia oikealle kohdalle bassovahvistimen kaiuttimen eteen. Mitä lähempänä mikrofoni on kaiuttimen keskiosaa, sitä selkeämpi äänen yläpää on, kun taas kauempana kaiuttimen keskiöstä ääni muuttuu bassovoittoisemmaksi. Ääni haetaan jo tässä vaiheessa mahdollisimman hyväksi, sillä mitä vähemmän tarvitaan jälkikäteen miksausta sitä parempi ja luonnollisempi ääni saadaan lopputuotokseen. 3.2.3 Kitarat Kitaroiden osuus rock-musiikissa on erittäin tärkeä. Ne tuovat kappaleille niiden tarvitseman tunnelatauksen ja kuljettavat kappaletta eteenpäin riffien ja sointukuvioiden sekä melodioiden avulla. Kitara on ehkä helpoin instrumentti nauhoittaa, mutta varsinkin äänensärkijällä efektoidun sähkökitaran äänittämisessä tulee olla tarkkana, ettei ääni puuroudu liikaa. Kitaroiden nauhoittamisen lähtökohdat ovat melko lailla samat kuin bassokitaran. Aluksi viritetään nauhoitettava kitara oikeaan vireeseen ja sen jälkeen haetaan hyvä perussoundi kitaralle. Äänityksen edetessä on hyvä tarkkailla kitaroiden virettä koko ajan, ettei kappaleessa esiinny epävireisyyksiä. Tässäkin tapauksessa hyvän lähtökohtaisen äänen saaminen helpottaa miksausvaiheen työtä.
14 Kitaran mikityksessä käytettiin kahta mikrofonia, joista toinen oli pieni- ja toinen suurikalvoinen (KUVIO 6). Pienikalvoinen dynaaminen mikrofoni (esim. Shure SM-57) asetettiin lähelle kitaravahvistimen kaiutinelementin keskiosaa, jolloin tämä poimi talteen hieman enemmän diskantti- ja keskiäänipitoisemman äänen. Laajakalvoinen mikrofoni asetettiin hieman sivummalle kaiutinelementin keskikohdasta, jolloin saatiin talteen keskiääni- ja bassovoittoista ääntä. Yksi kitara nahoitettiin tässä tapauksessa kahdelle raidalle, jolloin miksausvaiheessa voidaan kokeilla molempien raitojen yhdistelmiä. KUVIO 6. Kitaravahvistimen mikitys. Kitaroita äänitettiin bassokitaran tavoin osissa riffi kerrallaan. Kitaroiden osalta oli kuitenkin stereokuvan kannalta tärkeää nauhoittaa riffit kahteen kertaan. Käytännössä siis yksi riffi nauhoitettiin kahdelle kanavalle ja sama riffi uudelleen kahdelle uudelle kanavalle. Tässä vaiheessa levitettiin jo nämä erikseen nauhoitetut kitararaidat stereokuvaan toinen hieman vasemmalle ja toinen hieman oikealle. Kun molemmat riffit eivät mene aivan millisekunnin tarkasti kohdalleen, tulee kappaleessa esille selvästi, että siihen on nauhoitettu kaksi erillistä kitaraa.
15 Kitaroita olisi voinut tietenkin nauhoittaa useita raitoja päällekkäin, mutta suunnitelmana oli edetä minimalistisella kahden kitaran linjalla. Taustariffien jälkeen vuorossa olivat lyhyet, pientä höystettä antavat, ylimääräiset kitaraosuudet eli ns. fillit. Fillien nauhoittamisessa tehtiin taiteellisia ratkaisuja artistin kanssa ja fillejä saatettiin nauhoittaa kertalleen tai kahdesti, riippuen artistin haluamasta tavasta. Valmiissa tuotoksessa fillistä riippuen, se saattaa tulla stereokuvassa vasemmalta, oikealta tai molemmilta puolilta. Viimeisimmäksi nauhoitettavaksi jäivät kitarasoolot. Kitarasoolot otettiin sisään samalla äänellä kuin riffitkin, mutta joissakin otoissa käytettiin efektilaitteita antamaan soololle persoonallisempaa soundia. Soolot nauhoitettiin kitaristin taitojen ja soolon vaikeuden mukaan joko kerralla tai osissa purkkiin. Kaiken kaikkiaan kitararaitoja tuli äänitettyä hieman yli kymmenen kappaletta, vaikka pääasiallisesti vain taustariffien neljä raitaa soivat päällekkäin. Soolot ja fillit kuuluvat omalla kohdallaan näiden raitojen kanssa yhtä aikaa. 3.2.4 Laulu Laulu on instrumenteista monipuolisin ja luonnollisin ja sen tyyli voi vaihdella hiljaisesta kuiskailusta suoraan huutoon. Esimerkiksi mieslaulajan bassoääni voi vaihdella välillä 82-293 Hz ja sopraano voi yltää jopa 1050 Hz. (Huber & Runstein 2005, 170). Laulu nauhoitetaan yleensä aivan viimeisenä. Laulu kertoo kappaleen sanoman ja antaa myös oman säväyksen tunnelmaan. Tietynlaisessa metal ja rock-musiikissa laulu saattaa kuulostaa genrestä vähemmän tietävän korviin silmittömältä
16 rääkymiseltä tai karjumiselta, jolla ei ole mitään sanomaa. Tällainen tyyli on kyseiselle genrelle ominaista ja tyylilajin kuuntelijoiden korvat ovat harjaantuneet kuuntelemaan sitä ja tunnistamaan lauletut sanat. Laulun äänittämisessä tärkein tekijä on solisti. Käytettiinpä nauhoitukseen sitten korkeatasoista ammattilaiskäyttöön tarkoitettua studiomikrofonia tai halpaa dynaamista laulumikkiä, ovat solistin lahjakkuus ja esiintyminen avainasemassa. Yksikään mikrofoni maailmassa ei voi korjata puutteellista laulutaitoa. Koska instrumenttina on ihminen, on sitä vaikeampi hallita studio-olosuhteissa. Kokematon solisti voi jännittää nauhoitusta niin paljon, ettei hän pääse esiintymisessään samalle tasolle kuin esim. harjoitellessaan. Solistin olo on tehtävä mahdollisimman rennoksi ja mukavaksi, jottei tämän esiintyminen kärsi. Keinoja tähän voivat olla esim. studiovalaistuksen himmentäminen, verhojen vetäminen kontrollihuoneen ja äänityskopin ikkunoiden väliin sekä oikea ilmanlaatu ja lämpötila. Ennen kuin laulua lähdetään äänittämään, muodostetaan jo valmiiksi äänitetyistä kappaleista kuulokemiksaus (headphone-mix) solistille, jonka mukaan hän laulaa oman osuutensa. Kuulokemiksausta valmistettaessa on hyvä pitää mielessä vähemmän on enemmän -sääntö. Äänitetyssä kappaleessa voi olla useita kymmeniä raitoja päällekkäin, mutta solistin ei välttämättä tarvitse kuulla niitä kaikkia. Mitä vähemmän häiritseviä elementtejä kuulokemiksauksessa on, sitä helpompi solistin on keskittyä omaan suoritukseensa. Tämäkään ei ole yksiselitteinen ratkaisu, vaan kuulokemiksausta tehdessä on hyvä keskustella solistin kanssa siitä, mitä hän haluaa. On myös hyvä kysyä solistilta, haluaako hän laulaessaan kaikua tai viivettä ääneensä, sillä sekin voi henkilöstä riippuen vaikuttaa suoritukseen.
17 Laulu nauhoitettiin käyttäen laajakalvoista mikrofonia. Mikrofonin oikeassa asettelussa on erittäin tärkeää ottaa huomioon miten laulaja on tottunut mikrofoniin laulamaan. Intensiivisemmässä rock musiikissa monet laulajat pitävät mikrofonia kädessään ja liikehtivät sen kanssa. Jos laulajasta siltä tuntuu, voi hän aivan vapaasti heilua mikrofoni kädessä myös nauhoitustilanteessa. Yleisimmin käytetty tapa on kuitenkin pistää laajakalvoinen mikrofoni roikkumaan ylhäältä päin solistin eteen hieman hänen suutaan ylemmäs, jolloin hän joutuu kurottamaan kohti mikrofonia. Tämän seurauksena solistin ääni tulee suorempaa reittiä ulos hänen laulaessaan. Mikrofonin eteen asetettiin nk. pop-filtteri. Pop-filtteri suodattaa tiettyjen äänteiden luoman kovan paineaallon, joka välittyy mikrofonista ääniraidalle äänipiikkinä. Hyvänä esimerkkinä tästä on P- ja B-kirjaimien ääntäminen. Niin sanotut sihinä-äänet (esim. F ja S) saadaan eliminoitua miksausvaiheessa nk. deesseriä käyttämällä. Kuten aiemmin mainittu, voi laulun dynamiikka vaihdella kuiskauksesta suoraan huutoon. Jos laulajan esitys on erittäin dynaaminen, on nauhoitettaessa hyvä käyttää kompressoria, jolla dynamiikkavaihtelut saadaan kuriin eikä esim. huutokohdissa ääni säröile. Jos kompressoria ei haluta käyttää, tulee laulajan osata liikkua kauemmas mikrofonista kun äänenvoimakkuus nousee.
18 4 MIKSAUS 4.1 Raakamiksaus Kun kappaleet on nauhoitettu kokonaisuudessaan, on aika siirtyä työstämään ääniraitoja korville soveliaaseen muotoon erilaisia digitaalisia efektejä apunakäyttäen ja äänenvoimakkuuksia säädellen. Tätä kutsutaan miksaamiseksi. Eri genren musiikkia miksataan eri tavalla, esimerkiksi iskelmämusiikissa yleinen käytäntö on tuoda laulu erittäin vahvasti esille ja jättää instrumentit taka-alalle, kun taas rock-musiikissa yleisimmin kitarat ovat pääosassa. Aivan ensimmäinen askel on saada alustavasti instrumentit tasapainoon, niin ettei mikään ns. hyökkää esille liikaa. Äänenvoimakkuuksien tasojen säätely on hyvä aloittaa rummuista, jolloin säädetään setin jokainen raita hyvään tasapainoon keskenään. Oletusarvoisesti rumpujen pitäisi olla jo hyvässä tasapainossa, sillä tasapaino on haettu jo äänitysvaiheessa. Tämän jälkeen edetään instrumentti kerrallaan, kunnes koko kappale tuntuu olevan hyvässä tasapainossa. Miksaamiselle ei ole olemassa erikseen mitään sääntöjä, sillä tuote miksataan juuri sen mukaan, mitä tuottajalla on mielessä. 4.2 Efektit ja prosessorit Yleisimmin käytetyt studioefektit, kuten echo, reverb, flanger, chorus jne. perustuvat äänen viiveeseen tai äänenkorkeuden vaihteluun. Prosessorit, kuten EQ:t, kompressorit, limiterit ja gatet liittyvät enemmän signaalin dynamiikkaan ja niiden tarkoitus on muokata nauhoitetun äänen voimakkuutta ja äänensävyä. (White 2000a, 24, 35.)
19 4.2.1 Tila ja kaiku Jos ääni on nauhoitettu soundillisesti kuivassa studiohuoneessa, eivät soittimet toistettaessa kuulosta luonnolliselta. Jotta äänitettyyn materiaaliin saataisiin hieman luonnollisuutta ja elävyyttä voidaan ääniraidalle jälkikäteen lisätä tilantuntua tilakaikua (reverb) käyttämällä. Digitaaliset tilakaikuefektit matkivat luonnossa esiintyvää oikeaa kaikua todella hyvin, ja niitä käytetään äänitteissä paljon, joskin kaikuefektejä voidaan käyttää elävöittämisen lisäksi myös epäluonnollisten ja taiteellisten kaikujen luomiseen (White 2000a, 25). Tilakaiun lisäksi hyvin usein käytetään eräänlaista viiveellä kuuluvaa toistuvaa kaikua (delay & echo), jolloin nauhoitettu ääni toistuu parametreihin määritetyn ajan kuluttua uudelleen. Efektillä voidaan saada aikaan hyvinkin pitkiä toistoja, esim. sekunnin välein kuuluva toisto, joka hiljalleen katoaa äänettömiin. Monet yleisimmät studioefektit kuten chorus, flanger, phasing jne. ovat delay efektin johdannaisia, joiden viiveaikaa on moduloitu. (White 2000a, 28-29.) 4.2.2 Kompressointi, limitointi ja gate Kompressointia käytetään tasoittamaan nauhoitetussa äänessä esiintyviä häiritseviä äänipiikkejä muuttamalla signaalin äänenvoimakkuutta. Kompressori tarkkailee sisääntulevaa ääntä, ja jos äänenvoimakkuus ylittää ennaltamääritellyn kynnystason (threshold), kompressori aktivoituu ja laskee äänenvoimakkuutta. Kynnystason alapuolelle jäävä signaali pysyy muuttumattomana (KUVIO 7). (White 2000a, 36.)
20 KUVIO 7. Kompressorin toimintaperiaate. Kompressoinnin suhde (ratio) määrää kuinka paljon äänenvoimakkuus laskee. Kun suhde pidetään erittäin tiukkana, äänenvoimakkuus ei pääse ylittämään määriteltyä kynnystasoa, jolloin syntyy tietynlainen äänenvoimakkuuden katto. Tällaista erittäin tiivistä kompressointia kutsutaan limitoinniksi. Yleisenä sääntönä tiukkojen suhteiden kanssa käytetään korkeaa kynnystasoa, jolloin ainoastaan signaalien korkeimmat piikit otetaan huomioon. Matalien suhteiden ja matalan kynnystason kanssa käsittelyyn saadaan suurempi dynaaminen alue. Kompressorin attack ja release arvot määräävät, miten nopeasti kompressori reagoi signaaliin ja kuinka pitkän ajan kuluttua se vapautetaan alkuperäiseen muotoonsa. (White 2000a, 36-37.) Päinvastoin kuin kompressori, gate vaikuttaa kynnystason alapuolella olevaan signaalin äänenvoimakkuuteen. Gaten pääasiallinen tarkoitus on hiljentää ääni signaalissa esiintyvien taukojen ajaksi. Yleisimmin gatea käytetäänkin nk. mikkivuodon poistamiseen, mutta usein myös suoraan taustakohun eliminointiin.
21 Tärkeintä on ymmärtää, että gate aktivoituu, kun signaali alittaa halutun kynnystason, eli yleensä vain signaalissa olevan tauon aikana. (White 2000a, 38.) 4.2.3 Taajuuskorjailu Taajuuskorjaimet (equalizer, eq) ovat suuressa osassa miksausvaiheessa. Vaikkakin niitä käytetään pitkälti nauhoitetun äänen soundin muokkaamiseen, käytetään niitä myös häiritsevien äänten poistaminen äänisignaalista, kuten esim. virvelirummun tietyltä taajuudelta löytyvä ärsyttävä kumina. Suurin osa taajuuskorjaimista toimii ihmiskorvan kuulevalla taajuusalueella 50Hz 20kHz (White 2000b, 37). Graafisissa taajuuskorjaimissa (graphic equalizer, eq) taajuuskaista on jaettu osiin, joita voidaan korostaa tai vaimentaa. Eri alueiden säätimet ovat tavallisesti vierekkäin aseteltuja liukuja, joiden keskinäisestä asennosta voidaan suunnilleen nähdä tehdyn korjauskäyrän muoto. (Blomberg & Lepoluoto 2005.) Graafisessa taajuuskorjaimessa on tietty määrä kiinteillä taajuuksilla toimivia säätimiä, joilla kyseisiä kaistoja voidaan joko korostaa tai vaimentaa. Jos keskitaajuutta ja kaistanleveyttä voidaan lisäksi säätää, sanotaan taajuuskorjaimen olevan parametrinen (Parametric equalizer). (Blomberg & Lepoluoto 2005.) Parametrinen taajuuskorjain on siis huomattavasti monipuolisempi, kuin graafinen, jolloin se soveltuu paremmin em. häiritsevien taajuuksien poistamiseen. 4.3 Raitakohtainen miksaaminen Raakamiksauksen jälkeen alkaa varsinainen miksaamistyö, jonka aikana äänitetystä kappaleesta muodostetaan varsinainen tuote. Tärkeintä on pitää
22 mielessä, minkälaista musiikkia ollaan miksaamassa, ja hakea soundi genren lähtökohdat mielessä pitämällä. Erittäin hyvä tapa, jota miksatessa käytettiin, on valita jokin esimerkkilevy samasta genrestä ja hakea samaan suuntaan kuulostavaa soundia kuitenkin niin, että tuotoksesta ei tule identtinen kopio. Vaikka miksauksen avuksi on olemassa lukemattomia erilaisia efektejä ja prosessoreita, joilla saadaan aikaan mitä taiteellisimpia ratkaisuja, on silti tärkeää pitää mielessä mitä kappale tarvitsee ja käyttää vain tarpeellisimpia. 4.3.1 Rumpuraidat Kuten jokaisessa työn vaiheessa, on tässäkin järkevää aloittaa rummuista. Yleinen tapa on aloittaa bassorummun ja virvelin säätämisestä halutun kuuloiseksi. Kaikkien muiden raitojen ollessa mutella on helppo keskittyä pelkkään bassorumpuun. Tärkeimpiä soundin kannalta ovat em. taajuuskorjain, gate ja kompressori. Bassorumpuraidalta valittiin halutunmittainen pätkä rummun sointia ja laitettiin se kuulumaan, jonka jälkeen sitä alettiin muokata. Taajuuskorjaimella etsittiin soundista mahdollisesti löytyviä häiriötaajuuksia, kuten väärällä taajuudella kumiseva bassorumpu. Normaalisti bassorummun alapää löytyy taajuusväliltä 55-80Hz, mutta soundin ei kannata antaa kulkea vapaasti, koska se vie tilaa bassokitaralta. On suositeltavaa etsiä bassorummun paras sointialue ja korostaa sitä tiukissa rajoissa. Ärsyttävää kuminaa voi löytyä muualta taajuusalueelta, joka tulee etsiä ja eliminoida, jotta bassorumpusoundista tulee rock-musiikin perinteitä kunnioittaen jykevä ja tiukka. Pedaalin iskuja raidalta etsittiin noin 3-6kHz alueelta, jota korostettiin hieman. Lopuksi raidan äänenvoimakkuutta haettiin uudelleen, jotta se istui muiden soittimien kanssa yhdessä hyväksi kokonaisuudeksi. Stereokuvassa bassorumpu miksattiin keskelle. Bassorummulle
23 käytetään myös gatea, jos muu rumpusetti vuotaa bassorummun mikrofoniin. Gatella bassorumpuraidasta saatiin eristettyä oleellisin asia, eli napakka poljento. Lopuksi raidalle pistettiin kompressori, jolla saatiin satunnaiset kovat piikit tasoitettua. Virvelirummun miksaaminen hoitui käytännössä samalla tavalla kuin bassorummun kanssa. Ensin etsittiin korostettava ominaissoundi tietyltä taajuusalueelta ja hävitettiin mahdolliset häiriöäänet. Virvelirumpu (yleisesti alapää 160-250kHz, kirpeys n.5khz) miksattiin bassorummun tapaan stereokuvassa keskelle ja siihen lisättiin sopivasti kaikua. Virvelirumpu miksattiin suhteessa bassorumpuun niin, että ne muodostivat tasavahvan parin. Kompressorilla eliminoitiin bassorummun tapaan satunnaiset piikit pois. Symbaalit nauhoitettiin kahdella overhead mikrofonilla stereokuvana. Näin ollen on luonnollista myös panoroida overhead raidat stereokuvaan vasemmalle ja oikealle. Mahdollisimman luonnollisen soundin saamiseksi overheadeja ei kannata panoroida täysin laidoille vaan mukavan stereokuvan saa aikaan noin 50 % panoroinnilla kanavaa kohden. Peltien sihinä löytyy yleisesti taajuusalueelta 7,5-10 khz, jota korostetaan hieman. Tasot miksataan sopivalle korkeudelle ja kaikua ei käytetä, jotta rumpusetti kuulostaa mahdollisimman luonnolliselta. Tom-tomit (yleisesti täyteläisyys 120-240Hz, attack n. 5kHz) miksattiin stereokuvaan oikealta vasemmalle pienimmästä suurimpaan vastaamaan overhead mikrofonien panorointia. Tom-tomeille käytettiin samaa kaikua kuin virvelille, mutta hieman vähemmissä määrin. Gatella eliminoitiin mikkivuodot ja tom-tomien ylimääräinen humina.
24 4.3.2 Bassoraidat Bassokitara lienee vaikein osa-alue rock musiikin miksaamisessa ja varsinkin kotituotoksissa suurin ongelma on sen jääminen muiden instrumenttien jalkoihin. Oikein miksattuna bassokitara tuo kappaleeseen paljon muutakin kuin jykevän pohjan. Jos muut instrumentit vievät tilaa bassolta sen taajuusalueelta, ei basso yksinkertaisesti pääse kuuluviin. Yleinen virhe on miksata kitarat erittäin bassovoittoiseksi, vaikka todellisuudessa muhkean kitaravallin takaa löytyy bassokitara. Tähänkään ongelmaan ei ole olemassa yksiselitteistä ratkaisua, ainoastaan yleisiä suuntaa-antavia neuvoja, joita kokeilemalla voidaan saada aikaan haluttu tai vähintäänkin tyydyttävä ratkaisu. Ensimmäinen ja tärkein asia on saada bassokitaran äänenvoimakkuus oikealle tasolle. Bassokitaran äänenvoimakkuutta kannattaa säätää samalla kun kuuntelee rumpuraitoja, jolloin löydetään paras mahdollinen tasapaino. Kaikkien raitojen kanssa yhdessä kuunneltuna ongelmaksi yleisesti muodostuu soitettujen nuottien hukkuminen taka-alalle, vaikka basson äänenvoimakkuus olisi sopiva. Helpoin ratkaisu on nostaa basson äänenvoimakkuutta lisää, mutta tällöin bassosta saattaa tulla liian dominoiva osa äänimaisemaa, joka ei välttämättä ole haluttu lopputulos. Suurin ongelma pelkän äänenvoimakkuuden nostossa ilmenee basson tunkkaisen soundin liiallisessa korostumisessa 120-200kHz taajuusalueella. Toinen lähestymistapa ongelmaan on muiden instrumenttien äänenvoimakkuuden tason laskeminen. Kuten aiemmin asiaan viitattiin, yleinen syyllinen basson hukkumiseen äänimaisemassa löytyy rock musiikissa äänensärkijällä vahvistetuista kitaroista. Jo 2-3dB:n äänenvoimakkuuden hiljentäminen kitararaidoilla saa aikaan ihmeitä.
25 Koska, kuten aiemmin sanottu, bassoraidan ääni ja luonne lähtee soittajasta liikkeelle, on todella vaikeaa antaa mitään yleispätevää selitystä raidan taajuuskorjailulle. Plektralla soitetussa bassoraidassa plektran tuottamaa soundia voidaan lähteä etsimään taajuusalueelta 800Hz-1kHz. Tämä kyseinen soundi tuo rock-bassoon sen kaipaamaa läpitunkevaa ponnekkuutta. Bassoraidan tunkkainen ongelmasoundi voi löytyä mistä tahansa koko taajuusalueella (yleisesti 100Hz- 3kHz), joten ainoa ratkaisu on tutkia koko taajuusalue läpi ja tarkastella, mistä ongelma löytyy. Toisin kuin bassorummun, on bassokitaran suositeltavaa antaa kulkea suhteellisen vapaasti alle 80Hz taajuusalueella, sillä basso on kuitenkin huomattavasti soivempi instrumentti, jota bassorumpu tukee. Kuten aiemmin sanottu, kitarat kilpailevat basson kanssa tilasta, joten kun basson hyvän soinnin taajuus on löydetty, on hyvä leikata kitaroista hieman tätä kyseistä taajuusaluetta pois, jotta basso saa enemmän tilaa ja näin ollen tulee esille hyvin. Koska bassokitara on erittäin dynaaminen soitin, se vaatii rock musiikissa aina kompressointia. Eri soittotekniikoilla voidaan saada tietyt nuotit kuulostamaan erittäin kovilta, joka ei välttämättä ole kokonaisuuden kannalta hyväksi. Kompressoinnilla bassoraidasta saadaan jykevä paketti ja kovat äänipiikit eliminoitua. Kuten muissakin instrumenteissa, hiljaisten kohtien suhina eliminoidaan gatea käyttäen. 4.3.3 Kitararaidat Lähtökohtaisesti kitarasoundi tulisi olla hoidettu kuntoon jo äänitysvaiheessa, ja miksausvaiheeseen tehtäväksi jäisi enää äänenvoimakkuuden tasojen ja ääniraitojen panoroinnin säätäminen kohdilleen sekä mahdollisten kaikujen lisääminen. Miksauksella ääntä voidaan toki muuttaa, mutta harvoin sitä saadaan enää kuulostamaan paremmalta kuin alkuperäinen nauhoitettu ääni on.
26 Kitarasoundia voidaan tiivistää kompressoimalla signaalia, jolloin ylimääräiset piikit saadaan pois, ja gatea on hyvä käyttää hiljaisten kohtien kohinanvaimennukseen. Kun kitaraa kuunnellaan muiden soittimien kanssa, voi tapahtua ns. puuroutumista, jolloin otetaan käyttöön taajuuskorjaimet. Paras tapa aloittaa korjailu on leikata parametrisella EQ:lla kitaroista alapäätä pois, jolloin bassokitara pääsee paremmin esille, sillä kuten aiemmin mainittu, bassokitara antaa kitaravallille jämäkän soundin. Kitararaidat kannattaa käydä EQ:n kanssa läpi etsien mahdollisia häiritseviä taajuuksia, joiden hiljentäminen auttaa kitaroita soimaan paremmin. Taustakitaroita kappaleisiin nauhoitettiin kaksi, joista toinen miksattiin stereokuvassa hieman vasemmalle ja toinen oikealle, jolloin stereoäänestä saatiin ilmavampi ja kitaravallista jykevämpi, koska bassokitaralle jäi tilaa soida stereokuvan keskellä. Erilaiset fillit ja soolot miksattiin yhtyeen taiteellisten mieltymysten mukaan kuulumaan joko vasemmasta tai oikeasta kanavasta tai keskeltä. Kitarasoolojen ajaksi taustakitaroiden äänenvoimakkuuden tasoa laskettiin n. 3dB, jotta soolot pääsisivät oikeuksiinsa. Taustakitararaidoille käytettiin pienissä määrin reverb-kaikua, jotta kitaroihin saatiin lisää ilmavuutta. Sooloihin kaikua laitettiin huomattavasti enemmän, jotta niihin saatiin oikea tunnelma. 4.3.4 Lauluraidat Laulua miksatessa on syytä olla tarkkana, ettei laulajan hyvä suoritus kärsi jälkimiksauksesta. Laulu on kaikkein luonnollisin instrumentti maailmassa, joten ihmiskorva kuulee herkästi milloin lauluraitaa on muokattu. Kompressointia käytetään piikkien poistamiseen, mutta kuitenkin sillä tavoin, että laulun
27 autenttisuus säilyy. Kuten aiemmin mainittiin, laulua nauhoitettaessa käytettiin pop-filtteriä, jolla suurin osa näistä piikeistä on eliminoitu jo etukäteen. Kuten rumpujen kanssa, myös laulussa sanojen välillä olevia hiljaisien kohtien kohinaa eliminoidaan gatella. Taajuuskorjailulla pyritään saamaan laulu istumaan muiden soittimien sekaan luonnollisesti. Korkean taajuusalueen (6-15kHz) voimistaminen tuo ääneen kirkkautta, mutta voi tuoda esiin nk. sihinää. Jos sihinää esiintyy, on hyvä ottaa käyttöön sihinän eliminointiin tarkoitettu työkalu de-esser. Presenssiä lauluun saadaan voimistamalla ääntä varovaisesti n. 3-4kHz kohdalta. Miksauksessa laulu voidaan jälkikäteen tuplaraidoittaa, jollei äänitettäessä ole jo näin tehty. Laulun tuplaraidoituksella tarkoitetaan sitä, että sama lauluosuus nauhoitetaan kahteen kertaan, jolloin lauluun saadaan syvyyttä ja voimakkuutta. Äänitettäessä tuplaraidoitus voidaan tehdä, jos laulaja pystyy samanlaiseen suoritukseen useampaan kertaan. Yleensä laulu kuitenkin kootaan useasta eri otoksesta hyväksi kokonaisuudeksi, jolloin paras tapa on tuplaraidoittaa ääni miksausvaiheessa. Nauhoitettu pätkä kopioitiin uudelle raidalle, jonka jälkeen sille laitettiin hieman viivettä ja chorusta, jotta lopputulos kuulostaisi siltä, kuin kaksi laulajaa laulaisi saman osuuden. Koska myös laulu äänitettiin soundillisesti kuivassa tilassa, on luonnollisen äänen takaamiseksi käytettävä kaikua. Kirkkaat reverb kaikuasetukset tuovat äänen mukavaa säkenöintiä, kunhan niitä käytetään maltilla. Pahimmassa tapauksessa äänen sihinä nousee sietämättömäksi, jolloin kannattaa pohtia muita kaikuratkaisuja. Kaiku kannattaa valita kappaleen tyylin mukaiseksi. Jos kyseessä on balladi, pitemmät ja pehmeämmät kaiut tuottavat halutun tunnelman. Pientä eloa lauluosuuksiin voidaan saada lisäämällä raitaan lyhytkestoista
28 ambienssikaikua, jossa on paljon nopeita heijastumia. Tärkeintä on pitää mielessä, mitä itse kappale tarvitsee laululta ja käyttää efektejä sen mukaisesti. 4.4 Jälkimiksaus ja hienosäätö Kun jokainen kappaleen raita on käyty läpi ja miksattu, on aika tarttua raitoihin kokonaisuutena. Tässä vaiheessa on hyvä käyttää aiemmin mainittuja raitaryhmiä, jolloin miksaaminen kohdistuu esim. kokonaiseen rumpusettiin, eikä yksittäiseen rumpuun. Jälkimiksauksen aikana on hyvä kuunnella kappaleita kokonaisuudessaan läpi useaan kertaan yhtyeen tai mahdollisen tuottajan kanssa ja useilla eri äänentoistokokoonpanoilla, jolloin kaikki mahdolliset epäkohdat ja suorat virheet löydetään helpoimmin. Jälkimiksauksessa hiotaan lopullisesti kohdalleen eri instrumenttien väliset voimasuhteet ja katsotaan esim. jääkö laulu säkeistöjen aikana kitaroiden alle näiden soidessa liian lujaa. Esimerkkitapauksessa on hyödyllistä käyttää apuna kompressoria, jolloin kitaroita voidaan säkeistön ajaksi kompressoida tiiviimmäksi paketiksi ja hieman hiljaisemmalle antaen laululle enemmän tilaa. Jälkimiksauksessa raidoille voidaan lisätä vielä ylimääräisiä efektejä esim. tuomaan kitarariffeissä jotain tiettyä kohtaa esille tai lisäämällä laululle tehokeinona kaikua, jotta saataisiin jokin tietty sana kuulumaan muita erottuvammin. Kun jälkimiksaus on valmis, on jäljellä vielä masterointivaihe, jonka aikana äänitteelle haetaan lopullinen soundi ja tunnelataus sekä viimeistellään äänite myytävään muotoon. Masterointi jätetään yleensä asialleen vihkiytyneiden ammattilaisten huoleksi, vaikka nykyiset studio-ohjelmistot ja niiden liitännäiset
29 tarjoavatkin tarvittavat masterointityökalut kaikkien käyttöön. Masterointi jätettiin yhteisellä päätöksellä ammattilaisten tehtäväksi.
30 5 POHDINTA Kuten aiemmin sanottu, nauhoitetut kappaleet miksattiin alustavasti studiossa kuntoon, mutta masterointivaihe jätettiin asiansa osaavien työksi. Masteroinnin olisi toki voinut tehdä samalla kertaa, mutta parempaan lopputulokseen päästään ammattilaisten taidoilla ja ammattilaistason laitteistolla. Jos äänitetyistä kappaleista haluttaisiin vähemmän demomaisia, ovat äänitetyt raidat tallessa kokonaisuudessaan jokaista ottoa myöten. Pro Tools ohjelman projektitiedostot on laitettu myös talteen, jolloin halukas miksaaja/masterointiasiantuntija pääsee näihin kappaleisiin käsiksi suoraan sellaisena kuin ne tällä hetkellä ovat. Koska kaikki äänitetty on tallessa, on tuotoksesta mahdollista tehdä todella hyvälaatuinen studioäänite, kunhan aikaa ja innostusta riittää. Äänitettä lähdettiin alun perin tekemään tarkoituksena saada aikaan demolevy, jonka pääasiallisena tavoitteena oli saada yhtyeen kappaleet muiden kuultavaksi ja arvosteltavaksi. Kuten yleensäkään demolevyissä, ei tässäkään tapauksessa pyritty laadulliseen täydellisyyteen, vaan tietty rosoisuus kuuluu asiaan. Jokaista instrumenttia äänitetettäessä soittajia pidettiin taitojensa äärirajoilla ja varsinkin kitaraosuuksia äänitettiin yhä uudelleen, kunnes lopputulokseen oltiin tyytyväisiä. Rumpuraidat äänitettiin ensimmäisellä studiokerralla hieman kiireellä, jonka jälkeen myöhemmin raitoja kuunnellessa päädyttiin nauhoittamaan rumpuraidat kokonaan uudelleen ajan kanssa. Tämä opetti studiotyöskentelyn ehkä tärkeimmän aspektin: Älä kiirehdi.
31 Studiotyöskentely yhtyeen kanssa toimi mallikkaasti ja kaikilla oli hauskaa nauhoitusten alusta loppuun saakka. Yhtye oli säveltänyt, sanoittanut ja sovittanut kaikki kappaleensa, mutta studiossa sovituksia saatettiin yhteistuumin vielä muokata hieman tai kappaleisiin saattoi tulla uusia osia. Kaiken kaikkiaan äänityksen lähtötavoitteiden saavuttamisessa onnistuttiin hyvin, ja vuorovaikutus yhtyeen kanssa toimi loistavasti pieniä erimielisyyksiä lukuun ottamatta. Yhtye oli lopputulokseen tyytyväinen ja julkaisi nämä masteroimattomat kappaleet Internetissä kaikkien kuultavaksi.
32 LÄHTEET Blomberg, E. & Lepoluoto, A. 2005. Audiokirja. Pdf-tiedosto. Saatavissa: http://ari.lepoluo.to/audiokirja/audiokirja_luku_5.pdf. Luettu: 11.3.2009. Huber, D.M. & Runstein R.E. 2005. Modern Recording Techniques. 6. painos. Oxford: Focal Press (imprint of Elsevier Inc.) Kärjä, A-V. 2000. Genre, historia ja identiteetti. Html-dokumentti. Saatavissa: http://www.uta.fi/laitokset/mustut/populaarimusiikki/aineisto/genre.html. Luettu: 31.3.2009. White, P. 2000. basic DIGITAL RECORDING. Lontoo: Sanctuary Publishing Limited. White, P. 2000. basic EFFECTS & PROCESSORS. Lontoo: Sanctuary Publishing Limited.