SUOMEN MAAPERÄN KEHITYS Suomen maankamara koostuu ikivanhasta peruskalliosta eli kallioperästä ja sitä peittävistä maalajeista eli maaperästä. Maapeite ei ole yhtenäinen, vaan kallioperä on paikoin paljastuneena. Maapeitteen paksuus voi olla jopa 100 m, mutta keskipaksuus on vain 8,5 m. Maaperä on syntynyt maapallon kehityshistorian nuorimman kauden, kvartäärikauden aikana. Se alkoi 2-3 miljoonaa vuotta sitten ja ulottuu nykyaikaan asti. Kvartäärikaudella oli useita jääkausia, joiden aikana mannerjäätiköt peittivät laajoja alueita Pohjois-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Jääkausien välisinä nk. interglasiaaliaikoina ilmasto oli nykyisen kaltainen tai jopa jonkin verran nykyistä lämpimämpi. Viimeisin jääkausi, jota kutsutaan Veiksel-jääkaudeksi, alkoi 120 000 vuotta sitten ja päättyi noin 10 000 vuotta sitten. Sen alkupuolella oli kaksi leudomman ilmaston jaksoa, interstadiaalivaihetta, joiden aikana mannerjäätiköt pienenivät. Pohjois-Euroopasta ne hävisivät lähes kokonaan. Suomen maaperä on pääosin syntynyt viimeisimmän jääkauden aikana ja sen jälkeen. Paikoin tavataan viimeistä jääkautta vanhempia jääkautisia sekä interglasiaalisia ja -stadiaalisia kerrostumia. Niitä tutkimalla on saatu kuva maamme kvartäärikautisesta kehityksestä. Mannerjäätikön toiminnan tuloksena, pääosin sen reunaosan alla, syntyi moreenia. Se on maamme yleisin maalaji, jota esiintyy kallioperää myötäilevänä peitteenä ja erilaisina moreenimuodostumina. Mannerjäätikön sulaessa valtavat vesivirrat eli jäätikköjoet koversivat erilaisia uomia. Ne myös kerrostivat lajittelemaansa soraa ja hiekkaa jäätikön alle harjuiksi (esim. Punkaharju) ja sen eteen suistoiksi eli deltoiksi (Salpausselät ovat sarja vierekkäisiä reunadeltoja). Mannerjäätikön sulaessa poistui maankuorta kuormittanut 2-3 kilometrin paksuinen jääkerros, jonka alas painama maankuori alkoi vähitellen kohota aiempaan asemaansa. Maankohoaminen oli aluksi nopeaa ja jatkuu yhä. Suurimmillaan maankohoaminen on Merenkurkussa, lähes metri ja pienimmillään Kaakkois-Suomessa, alle 20 senttimetriä sadassa vuodessa. Yli puolet maamme pinta-alasta oli painunut niin syvälle, että mannerjäätikön sulaessa vesi peitti alueita, jotka nykyään ovat kohonneet jopa yli 200 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolelle. Tämän ns. ylimmän rannan alapuolelle kerrostui seisovassa vedessä muinaisissa Itämeren vaiheissa savea ja hiesua. Maankohoamisen vuoksi ylimmän rannan alapuolella esiintyy kohoumien rinteillä muinaisrantoja ja rantakerrostumia. Vedestä nousseella maalla joet kuluttivat ja kerrostivat hiekkaa ja hietaa jokivarsiin. Tuuli kuljetti ja kerrosti hiekkaa lentohiekkakinoksiksi eli dyyneiksi, joita esiintyy yleisesti jäätikköjoki- ja rantakerrostumilla. Alavilla veden vaivaamilla mailla alkoi soistuminen ja turpeen muodostuminen pian alueen vapauduttua jään tai veden peitosta. Näin kallioperää peittävä maakerros vähitellen saavutti nykyiset piirteensä, joita tällä hetkellä ihminen muokkaa voimakkaasti luonnonvoimien ohella.
1 TALKKUNAPÄÄN JA KORVATUNTURIN KARTTA-ALUEIDEN MAAPERÄ Sisällys ALUEEN YLEISKUVAUS 2 Geologinen kehitys 3 KIVENNÄISMAAT 5 Kallio- ja rakka-alueet 5 Moreenikerrostumat 5 Karkearakeiset kerrostumat 6 ELOPERÄISET KERROSTUMAT 6 Turvekerrostumat 6 POHJAVESI 7 Pohjaveden esiintyminen 7 Pohjaveden laatu 7 MAAPERÄÄN LIITTYVIÄ LUONTOKOHTEITA 7 KIRJALLISUUTTA 8 Geologian tutkimuskeskus PL 96 (Betonimiehenkuja 4) 02151 ESPOO Puh. 020 550 20 Fax. 020 550 12 www.gsf.fi
2 ALUEEN YLEISKUVAUS (Peter Johansson) Yleistä Taulukko 1. Maalajit hehtaareina ja prosentteina maa-alasta. Metrin syvyydessä kuvattu pohjamaa ja sen päällä oleva pintamaa on merkitty kaksoistunnuksella, esim. Ct/Mr tarkoittaa, että saraturvetta on alle 1 m hiekkamoreenin päällä. KL 4722 2 TALKKUNAPÄÄ (4722 07 11) ha % Ka Kallio 2 317 5,7 Ra Rakka 239 0,6 Mr Hiekkamoreeni 33 684 82,6 Ct/Mr 1 022 2,5 KMrM Moreenikumpuja, hiekkamoreenia 116 0,3 Sr Sora 27 0,1 Hk Hiekka 87 0,2 ESrM Ekstramarginaalinen soramuodostuma 828 2,0 Ct Saraturve 2 436 6,0 KL 4724 1 KORVATUNTURI (4724 01, 02 ja 04) Ka 531 5,6 Ra 65 0,7 Mr 7 156 75,0 Ct/Mr 320 3,3 Sr 86 0,9 Hk 224 2,4 Ct/Hk 89 0,9 SrM Jäätikköjokimuodostuma (harju, delta), soravaltainen 82 0,9 HkM - - - -, hiekkavaltainen 102 1,1 Ct 891 9,2 KL 4722 2 Maa-ala yhteensä ha Vesi Kartta-alueen pinta-ala 40 760 ha 61 ha 40 821 ha KL 4724 1 Maa-ala yhteensä ha 9 546 ha Talkkunapään kartta-alue ja sen itäpuolella oleva Korvatunturin kartta-alue sijaitsevat Koillis-Lapissa, Sodankylän ja Savukosken kunnissa. Idässä ja koillisessa ne rajoittuvat valtakunnan rajaan. Alue kuuluu suurimmaksi osaksi vuonna 1983 perustettuun Urho Kekkosen kansallispuistoon, joka on yksi Länsi-Euroopan viimeisistä erämaa-alueista, joka on vailla pysyvää asutusta. Alueella liikkuu retkeilijöitä etupäässä kesällä. Heitä varten on rakennettu neljä autiotupaa: Peuraselkä, Manto-oja, Mantoselkä ja Tahvontupa. Alueella ei ole tiestöä, mutta tupien kautta kulkee retkeilypolku, joka alkaa kartta-alueen eteläpuolella olevalta Kemihaaran entiseltä rajavartioasemalta ja jatkuu kartta-alueiden länsipuolella olevalle Luiro-
3 järvelle. Alueen pohjoisosassa on entinen Anterin rajavartioasema, josta johtaa kärrypolku pohjoiseen Rajajooseppiin. Kärrypolku on suljettu ajoneuvoliikenteeltä. Pinnan-muodoiltaan kartta-alueet ovat hyvin vaihtelevia. Talkkunapään alue jakaantuu kolmeen toisistaan eroavaan osa-alueeseen: Saariselän tunturialue, Jaurun jokilaakso sekä Itäkairan aapasuoalue. Saariselän tunturialue sijaitsee Talkkunapään kartta-alueen keski- ja pohjoisosassa. Alueella on kymmeniä loivasti pyöristyneitä ja rakan ja kivikon peittämiä tunturihuippuja, jotka muodostavat yli neliökilometrin laajuisia puuttomia paljakka-alueita. Tunturien huiput kohoavat 400 640 metrin korkeuteen. Kartta-alueen korkein tunturi on useista huipuista koostuva Vongoiva, 640 m. Talkkunapää, 633 m, sijaitsee valtakunnan rajalla kohdassa, jossa liki pohjois-eteläsuuntainen rajalinja kääntyy itäkaakkoon. Tunturien välissä on jyrkkä-rinteisiä sulamisvesikuruja sekä mannerjään kuluttamia pyöreäpohjaisia laaksoja, joita peittää satoja vuosia vanhat mäntymetsät. Alueen korkeuserot ovat 200 350 m. Saariselän tunturijonon korkeimmat alueet sijaitsevat kartta-alueen länsipuolella olevan Sokostin tunturin, 718 m, ympärillä. Tunturialueen eteläpuolella Jaurun laaksossa tunturit vaihettuvat loivarinteisiksi vaaroiksi ja männikkökankaiksi, joita leikkaavat mannerjään sulamisvesien synnyttämät kurut ja rotkolaaksot. Niiden syvyys vaihtelee kymmenestä metristä yli 50 metriin. Kurujen pohjalla virtaavat Jauru ja sen sivujoet. Kuruissa kasvaa paikoin tiheää kuusikkoa. Alueen korkeusvaihtelut ovat 100 150 m. Jaurun laakson kaakkoispuolella yhtenäinen paljakka-alue loppuu, ja tunturit kohoavat yksittäisinä huippuina harvan mäntymetsän keskelle. Ylimpänä kohoaa Iso Kokkopää, 447 m. Maasto jatkuu samanlaisena Talkkunapään karttalehden itäpuolella Korvatunturin kartta-alueella. Sen koillisreunassa kohoaa yksinäisenä Korva-tunturin teräväpiirteinen huippu, 483 m, joka sijaitsee valtakunnan rajalla. Kartta-alueiden poikki kulkeva päävedenjakaja, Maanselkä ei sijaitse Saariselän tunturialueella, vaan noin 5 10 km sen eteläpuolella. Se erottaa Anteri- ja Jaurujokia myöten pohjoiseen Tuulomajokeen ja Jäämereen laskevat vedet Kemijokea pitkin etelään Pohjanlahteen laskevista vesistä. Kartta-alueiden eteläosassa oleva Itäkairan aapasuoalue on varsin tasaista, korkeusvaihtelut ovat 20 50 m. Siellä on runsaasti soistuneita paksusammalkuusikoita. Niiden välissä virtaavat Kemijoen latvahaarat: Liittohaara, Peskihaara, Keskihaara, Manto-oja ja Vierihaara. Jokia reunustavat pajukot ja kuusta kasvavat rääseikkökorvet. Niiden takana levittäytyvät suuret aapasuoalueet, kuten Nummerusaapa ja Keskiseljänaapa. Geologinen kehitys Viimeisen jäätiköitymisen loppuvaiheessa mannerjää virtasi Keski-Lapin jäänjakajaalueelta kohti Pohjoista Jäämerta. Alueen eteläosassa virtaus oli länsilounaasta itäkoilliseen ja pohjoisosassa se kääntyi lounaasta koilliseen. Se vastaa Koillis-Lapissa yleisenä esiintyvää jäätikön nuorempaa virtausvaihetta eli Hirvaksen (1981) esittämää virtausvaihetta 2. Alueen pohjoisosan tunturien rinteillä esiintyy jäätikön pohjalla syntyneitä vakoutumia, joiden suuntaus on lounaasta koilliseen. Niiden on tulkittu syntyneen aivan jäätiköitymisen loppuvaiheessa ennen jäätikön häviämistä. Mannerjäätikön reuna perääntyi Talkkunapään ja Korvatunturin ympäristöstä etelälounaaseen noin 10 500 vuotta sitten. Ensimmäisinä jäästä vapautuivat pohjoisimman ja koillisimman osan tunturien huiput nunatakkeina eli jäätikön pinnalta kohoavina jäättöminä saarekkeina. Niiden väliin syntyi jäätikön reunalla virranneiden sulamisvesien kulutustyön tuloksena satulakuruja, joista esimerkkinä on kartta-alueen pohjoisosassa, Puolipään tunturin eteläpuolella oleva kuru. Vaadinkuristaman ja Lokan Alen Muurivaaran välissä oleva Keinokuru on myös tyypillinen satulakuru. Sen on tulkittu syntyneen viimeistä edellisen jäätiköitymisen sulamisvaiheessa, sillä sen luode-kaakkoinen suuntaus ei sovi yhteen jäätikön perääntymissuunnan kanssa. Kurun ympäristöön ei ole voinut patoutua suuria sulamisvesimassoja viimeisen jäätiköitymisen sulamisvaiheessa, mikä olisi edellytyksenä satulakurun synnylle. Lisäksi Keinokuru on kauttaaltaan pohjamoreenin peittämä.
4 Jäätikön reunan eteen virranneista sulamisvesistä patoutui kaksi jääjärveä, Talkkunapään ja Naalipäänhännän jääjärvet. Lisäksi Vongoivan eteläpuolella, Tyyrojan latvoilla oli lyhytaikainen reunajääjärvi. Jääjärvien syntyyn vaikuttivat tunturialueen korkeusvaihtelut, tunturien muodostama vedenjakaja sekä lounaaseen vetäytyvä jäätikön reuna, joka esti sulamisvesiä virtaamasta vapaasti alemmalle tasolle. Talkkunapään ja Vongoivan tunturien välissä olevaan Iso-ojan laaksoon patoutunut Talkkunapään jääjärvi laski ensimmäisessä vaiheessa pohjoiseen Anterijoen laaksoon Purnuojan kautta. Purnuojan laaksonpohjan korkeus, 390 m, sääteli jääjärven vedenpinnan korkeutta. Talkkunäpään jääjärvi oli yksi Saariselän alueen pitkäikäisimmistä jääjärvistä, ja se kesti useita kymmeniä vuosia. Se johtui laakson pituudesta ja umpinaisesta muodosta. Sivuilla kohoavat tunturirinteet ja etelässä oleva perääntyvä jäätikön reuna patosivat sulamisvedet laakson pohjalle. Vongoivan itärinteelle ehti syntyä tunturialueiden jääjärville harvinainen muinaisranta. Jääjärven ensimmäinen vaihe päättyi, kun Talkkunapään etelärinteelle avautui uusi lasku-uoma, jonka pohja oli Purnuojan laaksoa alempana. Sitä myöten vedet kääntyivät virtaamaan kohti Jaurujoen laaksoa. Rinteellä on alenevana sarjana useita toinen toistensa alapuolella olevia lasku-uomia, joiden perusteella jääjärven vedenpinnan lasku oli lähes jatkuvaa. Toista pidempiaikaista jääjärvivaihetta ei enää syntynyt. Vedenpinnan alenemisesta kertoo myös Vongoivan jääjärvestä Talkkunapään jääjärveen johtaneen lasku-uoman suulle kerrostunut purkausdelta. Se koostuu neljästä eri tasolla olevasta erillisestä deltasta, joista jokainen kuvaa Talkkunapään jääjärvessä vallinnutta vedenpinnan tasoa. Jäätikön reunan vetäydyttyä Iso-ojan laakson suulta jäätikköpato hävisi ja jääjärvi kuivui. Naalipäänhännän jääjärvi sijaitsi Talkkunapään huipun etelä- ja kaakkoispuolella olevien laaksojen pohjalla. Se laski aluksi 395 m korkeudelta Halkovaaranojaa pitkin koilliseen. Myöhemmin siihen virtasi runsaasti vettä Talkkunapään jääjärvestä, ja siitä syntyi vesiallas, jonka kautta Talkkunapään jääjärven vedet laskivat itään Jaurun laaksoon. Kymmeniä metrejä syvät kurut Naalipäänhännän pohjois- ja eteläpuolella olivat myös lyhyen aikaa Talkkunapään ja Naalipäänhännän jääjärvien lasku-uomina. Niistä eteläisempi on nimeltään Presidentinkuru. Kurut ovat kuitenkin syntyneet jo ennen jääjärvivaihetta. Ne sijaitsevat kallioperän ruhjevyöhykkeissä. Jääjärvien purkausten lisäksi myös jäätikön ja sen sulamisvesien aiheuttama kulutustyö on vaikuttanut ratkaisevasti kurujen kokoon ja muotoon. Jyrkimmät kohdat ovat avokalliota. Muualla kurujen rinteet ovat rapautumisen tuloksena syntyneiden särmikkäiden kivien ja lohkareiden peitossa. Jäätikön perääntymisen aikana esimerkiksi Auhtiselän pohjoisrinteelle, Peskiselille ja Keskipakoille syntyi säännöllisiä, loivasti alas rinnettä viettäviä painanteita, lieveuomia. Ne syntyivät sulavan jäätikön reunan ja vaaran tai tunturin rinteen väliin, keväisten sulamisvesien kerääntyessä jäätikön reunalle ja virratessa jäätikön reunaa pitkin. Rinteeseen kului reunan suuntainen uoma. Kesällä jäätikkö oheni ja sen pinta laski muutamia metrejä. Seuraavana keväänä syntyi jälleen uusi uoma edellisen alapuolelle. Talkkunapään ja Korvatunturin alueiden lieveuomat vaihtelevat pituudeltaan sadasta metristä kilometriin. Ne ovat syvyydeltään 1-3 metriä. Lieveuomat esiintyvät kymmenien allekkaisten uomien muodostamina parvina. Niiden vietto kuvastaa jäätikön pinnan kaltevuutta. Uomien keskinäisen etäisyyden perusteella on mahdollista päätellä jäätikön vuotuista ohenemista sekä sen reunan perääntymistä. Saariselän alueella perääntymisnopeuden on arvioitu olleen keskimäärin 140 metriä vuodessa. Vongoivan ja Talkkunapään etelärinteellä on marginaalisia ja ekstramarginaalisia uomia, jotka johtavat Jaurujoen laaksoon. Ne syntyivät jäätikön reunalle tai sen välittömään läheisyyteen jääjärvien ja jäätikön patoamien vesialtaiden purkautuessa altaasta toiseen ja lopulta Jaurun laaksoon. Uomat ovat jyrkkärinteisiä, moreeniin, soraan tai jopa rikkonaiseen kallioon kuluneita kymmeniä metrejä leveitä uomia, mikä kertoo voimakkaasta sulamisvesi-eroosiosta. Suurimmat kurut, kuten lähes 100 metriä syvä Presidentinkuru ovat kallioperän ruhjeisiin uurtuneita kanjoneita, joiden rinteet ja pohjan sulamisvesivirtaus puhdisti. Nykyisin uomien pohjalla virtaa puroja ja jokia. Osa niistä on pohjastaan kuivia paitsi lumien sulamisen aikaan, jolloin niihin kertyy tunturien rinteiltä valuvia sulamisvesiä.
KIVENNÄISMAAT 5 Kallio- ja rakka-alueet Talkkunapään ja Korvatunturin kartta-alueiden kallioperä koostuu kolmesta suuresta kivilajialueesta: Granuliittimuodostuma, graniittigneissialue sekä Korvatunturin liuskejakso. Tunturialue kuuluu pääosin granuliittimuodostumaan, joka syntyi svekokarelidisessa vuorijonopoimutuksessa noin 1 900 miljoonaa vuotta sitten. Tunturialueen pinnanmuodostus on myöhäistertiäärikaudelta, noin 30 50 miljoonaa vuotta sitten tapahtuneiden lohkoliikuntojen tulosta. Nykyiset tunturit ovat ympäristönsä yläpuolelle kohonneita lohkoja, horsteja, joiden rajoille syntyi suuria repeämiä ja ruhjelaaksoja. Tertiäärikauden ja sitä seuranneen kvartäärikauden aikana ruhjelaaksot avartuivat nykyisiksi pyöreämuotoisiksi jokilaaksoiksi, joista esimerkkinä ovat Jaurun, Anterinjoen ja Iso-ojan laaksot. Myös syvimmät sulamisvesikurut ja rotkolaaksot, kuten Vongoivan eteläpuolella ja Naalipäänhännän ympärillä olevat kurut ovat syntyneet aikoinaan kallioperän repeämistä. Tunturien eteläpuolella olevat vaarat ovat kivilajiltaan graniittigneissiä tai kvartsiittia. Korvatunturin liuskejaksoon sijoittuvat kallioalueet poikkeavat ulkonäöltään muista kallioalueista. Itse kivilaji on karkearakeista, runsaasti granaatti ja stauroliitti -nimisiä mineraaleja sisältävää liuskeista gneissiä. Kivilajin kaade on loiva ja viettää pohjoiseen. Kaateen suunnan ja kivilajin ominaisuuksista johtuen Korvatunturin alueen ja Rakitsojen kalliopaljastumat ovat muodoltaan rosoisia pahtoja, joista erikoisin on itse jyrkkähuippuinen Korvatunturi. Yksittäisiä kalliopahtoja jatkuu länteen aina Mantoselän pohjoispuolelle asti. Kallioalueita on tunturien lailla ja rinteillä, kuten Vongoivan ja Lokan Alen Muurivaaran ympäristössä, missä ne ovat paljastuneet mannerjäätikön pohjalla tapahtuneen kulutuksen tuloksena. Suurin osa kallioalueista esiintyy laaksojen ja kurujen rinteillä ja pohjalla, kuten Naalipäänhännän ja Vongoivan ympäristössä sekä Jaurun laaksossa. Siellä ne ovat syntyneet jäätiköltä virranneiden sulamisvesien aiheuttaman kulutuksen tuloksena. Ison Kokkopään, Vongoivan, Talkkunapään ja Kuruvaaran rinteitä peittää teräväreunaisista kivistä koostuva rakka, joka on fysikaalisen rapautumisen seurauksena paikoilleen rikkoontunutta kalliota. Lämpötilan vaihdellessa kallion pintaosa vuoroin laajenee ja kutistuu ja siihen syntyy halkeamia. Halkeamat kasvavat niihin jääneen veden vuoroin jäätyessä ja sulaessa. Lopulta kalliosta irtoaa särmikäs pala. Kallioiden rapautuessa pirstoutuneet kivet peittävät vähitellen tunturien lakia ja rinteitä. Rapautuminen on hidas tapahtuma. Sitä tapahtuu kaiken aikaa, mistä ovat todisteena kalliossa ja lohkareissa olevat tuoreet halkeamat. Moreenikerrostumat Kartta-alueiden yleisin maalaji on moreeni, jota Talkkunapään lehdellä on 85% ja Korvatunturin lehdellä 78%. Moreenipeite on paksuimmillaan tasaisilla alueilla sekä tunturien välisisssä laaksoissa. Se on synnyltään pohjamoreenia ja ainekseltaan hiekkamoreenia. Monien tunturien laet ovat myös moreenipeitteisiä. Siellä moreenipeite on ohut ja aines on kivistä. Tunturilaakiolla esiintyy routimisen seurauksena moreenin kivistä syntyneitä kuviomaita, kuten kuusikulmaisia polygoneja. Tunturien rinteillä on alas kulkevia kivijuovia. Ne ovat routimisen sekä jäätyneen maan valumisen eli solifluktion tulosta. Erityisen kivisiä moreenialueita on Talkkunapään alueella Kontiopäässä ja Korvatunturin alueen itäosassa Korvatunturin eteläpuolella sekä Kuruvaaran ympäristössä. Maaston painanteissa moreenia peittää myöhemmin kerrostuneet eloperäiset kerrostumat. Moreenimuodostumat ovat kumpumoreeneja, joka on yleisnimitys erilaisille moreenikummuille ja selänteille. Kartta-alueella on kaksi kumpumoreenialuetta, joista toinen on Talkkunapään tunturin pohjoispuolella olevassa laaksossa ja toinen Vongoivan pohjoispuolella olevassa laaksossa. Selänteet ja kummut ovat noin 2-5 m korkeita. Ne syntyivät laakson pohjalla olleen jäätikkökielekkeen irrotessa lounaaseen perääntyvän yhtenäisen jäätikön reunasta. Jäätikkökieleke muuttui stagnantiksi eli liikkumattomaksi, ja sen pintaan alkoi syntyä
6 railoja ja halkeamia. Niihin kerääntyi moreeniainesta, joka jäätikön sulettua kasaantui moreeniselänteiksi ja kummuiksi. Kumpumoreenii ovat pintaosastaan hiekkaisia ja sisältävät moreenin lisäksi lajittunutta soraa ja hiekkaa. Karkearakeiset kerrostumat Kartta-alueen karkearakeiset kerrostumat ovat synnyltään jäätikköjokimuodostumia sekä jäätikön reunalle kerrostuneita marginaalisia ja jäätikön etumaastoon kerrostuneita ekstramarginaalisia muodostumia. Korvatunturin kartta-alueen eteläosassa oleva Vieriharju on ainoa jäätikköjokimuodostuma. Se kulkee kuuden selänteen muodostamana katkonaisena harjuna länsilounaasta itäkoilliseen Rakitsanojan ja Rakitsanhaaran välisellä kannaksella. Lounaassa harju jatkuu Kemihaaran pohjoispuolelle, jossa se kääntyy länteen ja jatkuu Pihtijoen laaksoa seuraten Lokan tekojärvelle. Harjulle ei ole löydetty jatkeita tekojärven länsipuolelta. Koillisessa Vieriharju päättyy Rakitsanojan pohjoisrannalle eikä jatkeita ole löydetty Suomen eikä Venäjän puolelta. Harjuselänteet ovat muodoiltaan pyöristyneitä ja korkeimmillaan ne kohoavat 30 40 m ympäröivän suon pinnan yläpuolelle. Vieriharju on ainekseltaan soraa ja hiekkaa, jota peittää vaihtelevan paksuinen hiekkainen ja löyhä moreenikerros. Vieriharju on ns. vanha harju, joka syntyi ennen viimeistä jäätiköitymistä. OSL-ajoituksissa harjussa olevan hiekan kerrostumisiäksi on saatu noin 129 000 vuotta. Ajoitusten perusteella Vieriharju on syntynyt ilmeisesti viimeistä jääkautta vanhemman, Saale-jääkauden aikaisen jäätikön sulamisvaiheessa. Kartta-alueen länsireunalla olleesta Vongoivan jääjärvestä Talkkunapään jääjärveen johtaneen lasku-uoman suulle on kerrostunut purkausdelta, joka koostuu itse asiassa neljästä eri tasolle (270, 260, 255 ja 240 m) kerrostuneesta erillisestä deltasta. Niistä jokainen kuvaa Talkkunapään jääjärvessä vallinnutta vedenpinnan tasoa, joka kerrostumisvaiheen aikana laski useita kertoja lyhyen ajan sisällä. Deltojen aines on hyvin huonosti lajittunutta kivistä soraa. Sulamisvesipurkausten kerrostamia sorakasaumia on myös Purnupään itä- ja pohjoisrinteellä. Jaurun laaksoa peittää usean metrin, paikoin yli 10 metrin paksuiset sora- ja hiekkakerrostumat, joiden keskelle Jauru on kuluttanut uomansa. Ne ovat jääjärvistä purkautuneiden vesien kuljettamista maa-aineksista kerrostuneita marginaalisia ja ekstramarginaalisia muodostumia. Purkaukset saattoivat olla suuria luonnonkatasrofeja, jossa lyhyen ajan sisällä neliökilometrien laajuisen jääjärven vedenpinta laski useita metrejä ja uoman kautta purkautui miljoonia kuutiometrejä vettä ja sen mukana kulkeutunutta maa-ainesta. Marginaaliset ja ekstramarginaaliset sora- ja hiekkakerrostumat ovat yleensä huonosti lajittuneita, mikä johtuu niiden kerrostumisajan lyhyydestä. ELOPERÄISET KERROSTUMAT Turvekerrostumat Talkkunapään kartta-alueella on turvekerrostumia 6% ja Korvatunturin alueella 9% maaalasta. Turvekerrostumien osuus on keskimääräistä pienempi kuin yleensä Keski-Lapissa. Se johtuu voimakkaasta pinnanmuodostuksesta, minkä seurauksena tunturien lomiin jäävien tasaisten ja soistumiselle alttiiden alueiden määrä on vähäinen. Valtaosa soista sijaitsee tuntureiden eteläpuolen alavilla alueilla ja painanteissa. Soistuminen ja turpeen kerrostuminen on alkanut jokien ja purojen varsilta varsin pian jäätikön vetäytymisen jälkeen. Hapekkaassa ja ravinnepitoisessa ympäristössä turvetta hajottava mikrobitoiminta on vilkasta. Tästä syystä turpeen kerrostuminen on hidasta. Alueen suurimmat aapasuot, kuten Nummerusaapa, Keskiseljänaapa ja Vieriharjunaapa ovat kooltaan satoja hehtaareja. Suojuottien välityksellä eri suoaltaat liittyvät toisiinsa. Luonnontilaisen aapasuon keskiosat ovat puutonta saranevaa tai vaikeakulkuista rimpinevaa, joita kuvioivat varpukasvillisuuden peittämät jänteet. Reunoilla ja ohutturpeisilla alueilla erilaiset puustoiset suotyypit ovat vallitsevia. Laajoilla aapasuoalueilla turpeen paksuus on useita met-
7 rejä, mutta vedenjakaja-alueen lähellä olevissa soissa turvetta on usein alle metrin. Tuntureiden alarinteillä on paikoitellen jyrkästi viettäviä rinnesoita. Ne saavat kosteutensa rinteiltä valuvista pintavesistä tai lähteistä. Niiden turvekerrostumien paksuus on harvoin yli metrin. Kartoituksen yhteydessä ei tehty varsinaisia turvetutkimuksia, joten eloperäisten kerrostumien rakenteesta ja laadusta ei ole tarkempia tietoja. POHJAVESI (Ulpu Väisänen) Pohjaveden esiintyminen Pohjavettä syntyy, kun sade- ja sulamisvesiä imeytyy maaperään. Pohjaveden muodostumiseen vaikuttavat eniten sateen määrä ja voimakkuus, haihdunta, lumen osuus sadannasta ja roudan kesto. Pohjavedeksi imeytyvän veden määrään vaikuttavat kasvillisuus, maanpinnan muodot ja rinteiden vietto, pintakerroksen kosteus, maalajien raekoko, kerrosrakenne ja tiivistyneisyys. Pohjavettä varastoituu eniten huokoisiin ja paksuihin hiekka- ja sorakerrostumiin, kallioperässä ruhjeisiin ja rakoihin. Pohjamoreenin hienoainespitoisuus on yleensä niin suuri ja rakenne tiivis, että sen sisältämän pohjaveden määrä on vähäinen. Kumpumoreenialueet ovat ainekseltaan karkearakeisia ja sisältävät soraa ja hiekkaa välikerroksina. Niiden vedenantoisuus on parempi kuin pohjamoreenin. Kartta-alueella on kaksi Suomen ympäristökeskuksen luokittelemaa III-luokan pohjavesialuetta, jotka voidaan tarvittaessa lisätutkimusten jälkeen hyödyntää. Ne sijaitsevat moreenipeitteisessä Vieriharjussa kartta-alueen 4724 eteläosassa, pieni osa sijaitsee eteläisellä karttalehtialueella (4723). Moreenipeitteisten harjujen moreeniaineksessa on vain vähän hienoainesta, joten se ei suuremmin vaikuta pohjavedeksi imeytyvän veden määrään. Pohjavesialueiden pinta-ala on yhteensä 4,57 km 2 ja pohjaveden muodostumisalueiden kokonaispintaala 2,63 km 2. Pohjaveden antoisuudeksi on arvioitu yhteensä 2 227 m 3 /vrk. Jaurujoella jokilaakson hiekkaa ja soraa sisältävissä ekstramarginaalisissa muodostumissa on todennäköisesti myös huomattavia pohjavesivaroja. Kartta-alueella on myös lähteitä, joiden antoisuudet ovat paikoin melko suuria. Neljän tutkitun lähteen antoisuudet ovat arvioiden mukaan 43 m 3 /vrk, kahdessa lähteessä 86 m 3 /vrk ja yhdessä lähteessä 1 m 3 /vrk. Pohjaveden laatu Pohjaveden laatuun vaikuttavat maaperään imeytyvän veden sisältämät suolat, maa- ja kallioperän rakenne ja koostumus. Pohjaveteen liuenneiden aineiden määrä kasvaa viipymän pidetessä. Moreenin pohjavedessä liuenneiden aineiden määrä on yleensä suurempi kuin vettä hyvin johtavien, lajittuneiden ja karkearakeisten maalajien pohjavedessä. Kartta-alueelta on analysoitu neljä pohjavesinäytettä luonnontilaisista lähteistä. Tutkitut vedet ovat lievästi happamia, ph-arvot ovat 5,7-6,2. Happamin vesi on soistuneessa jokilaaksossa sijaitsevassa lähteessä. Sähkönjohtavuudet ovat 2,8-6,5 ms/m ja kaikkien analysoitujen alkuaineiden ja anionien pitoisuudet ovat pieniä. Vedet täyttävät fysikaaliskemiallisilta ominaisuuksiltaan hyvälle talousvedelle asetetut laatuvaatimukset. MAAPERÄÄN LIITTYVIÄ LUONTOKOHTEITA (P. Johansson) Kartta-alueen huomattavimmat luontokohteet ovat Korvatunturi ja Presidentinkuru. Korvatunturi on useista teräväkärkisistä, korvanmuotoisista huipuista muodostuva ympäristöstään selvästi kohoava tunturi. Korvatunturin rosoinen muoto johtuu vahvasti liuskeisen gneissin pohjoiseen suuntautuvasta loivasta kaateesta ja jyrkästä etelärinteestä, joka on rakoilupintojen rikkoma törmä. Tunturi sijaitsee rajavyöhykkeellä, jonne pääsy ilman lupaa on kielletty. Korvatunturi näkyy parhaiten rajavyöhykkeen ulkopuolella, Korvatunturista kolme kilometriä lounaaseen olevalta vaaralta, jota kutsutaan Korvatunturinmurustaksi. Sen koillisrinteelle retkeilijät ovat pystyttäneet muistomerkiksi valkoisen Rauhanpaalun. Muistomerkille johtaa vii-
8 toitettu kävelyreitti kartta-alueen eteläpuolella olevalta Kemihaaran vanhalta rajavartioasemalta, jonne Savukoskelta tuleva autotie päättyy. Presidentinkuru on kartta-alueen ja samalla koko Saariselän alueen syvin kuru. Sen pohjoisrinne on 150 m ja etelärinne yli 90 m korkea. Presidentinkuru sijaitsee Naalipäänhännän tunturin eteläpuolella, ja se kuten muutkin Talkkunapään ympäristön kurut, ovat syntyneet aikoinaan kallioperän repeämistä. Myöhemmin useiden eri jäätiköitymisten ja niiden sulamisvaiheiden aikana kurun pohjalla on ollut voimakkaita sulamisvesivirtoja. Presidentinkurun rinteitä peittää vaikeakulkuinen rakkakivikko. Kurulle ei johda merkittyä polkua. KIRJALLISUUTTA Alalammi, P. (toim.) 1992. Suomen kartasto, Vihko 123-126, Geologia. 5. laitos. Helsinki: Maanmittaushallitus ja Suomen Maantieteellinen Seura. 58 s., 3 liitekarttaa. Britschgi, R. ja Gustafsson, J. (toim.) 1996. Suomen luokitellut pohjavesialueet. Suomen ympäristö. Luonto ja luonnonvarat. Suomen ympäristökeskus. 387 s. Haavisto, M. (toim.) 1983. Maaperäkartan käyttöopas 1 : 20 000, 1 : 50 000. Geologinen tutkimuslaitos. Opas 10. 80 s. Hirvas, H. 1991. Pleistocene stratigraphy of Finnish Lapland. Geological Survey of Finland, Bulletin 354, 123 s. Johansson, P. 1995. The deglaciation in the eastern part of the Weichselian ice divide in Finnish Lapland. Geological Survey of Finland. Bulletin 383. 72 s. + 1 liitekartta. Johansson, P. ja Mäkinen, K. (toim.)1994. Koilliskaira: maaperägeologinen kartta 1:100 000. Espoo: Geologian tutkimuskeskus. Mikkola, E. 1941. Suomen geologinen yleiskartta 1:400 000, Kivilajikartan selitys. Lehdet B7-C7-D7. Muonio Sodankylä Tuntsajoki. 286 s. Salonen, V-P, Eronen, M. ja Saarnisto, M. 2002. Käytännön maaperägeologia. Turku: Kirja- Aurora. 237 s. Sosiaali- ja terveysministeriö 2000. Päätös talousveden laatuvaatimuksista ja valvontatutkimuksista 19.5.2000. STMp 461/00.
MAAPERÄKARTAT Suomen maaperä 1 : 1 000 000, painettu 1984 (sisältyy myös Suomen kartaston vihkoon 123-126, Geologia) esittää maaperää värein ja symbolein syntytavan mukaan luokiteltuina geologisina muodostumina. Kartta on saatavissa myös numeerisena. Suomen ja Venäjän Federaation luoteisosan maaperä ja sen raaka-ainevarat 1 : 1 000 000, painettu 1993 kahtena karttalehtenä. Kartassa esitetään maaperägeologisten muodostumien ohella tärkeimmät kvartäärikerrostumien hyödyntämiskohteet. Kartta on saatavissa myös numeerisena. Suomen Geologinen Yleiskartta 1 : 400 000. Maaperäkartta. Painettu Etelä- ja Keski-Suomen osalta vuosina 1906-1953 vanhan yleiskartan pohjalle (9 lehteä kantakartaston vanhan lehtijaon mukaan) ja Pohjois-Suomen osalta vuosina 1963-1986 uuden yleiskartan pohjalle (13 lehteä uuden lehtijaon mukaan). Monivärinen kartta esittää maaperää osin geologisina muodostumina ja osin maalajialueina ja antaa karkean kuvan maaperän rakenteesta ja maalajien jakaumasta maakuntatasolla. Kartta puuttuu kapealta itä-länsisuuntaiselta vyöhykkeeltä, suunnilleen Oulun korkeudelta ja aivan maan eteläisimmästä osasta. Vanhimmissa maaperäkartoissa on pohjakartasta ja työmenetelmistä johtuvia puutteellisuuksia. Suomen Geologinen kartta 1 : 100 000. Maaperäkartta. Vuoteen 2003 mennessä karttoja on painettu lähinnä Etelä-Suomesta 77 kpl. Monivärinen kartta esittää geologisia muodostumia ja maalajeja yleiskarttaa yksityiskohtaisemmin. Useimmista kartoista on saatavina myös karttalehtiselostukset. Lähes kaikki karttalehdet ovat saatavissa myös numeerisessa muodossa. Maaperäkartta 1 : 20 000 ja 1 : 50 000. Vuoteen 2003 mennessä on maastamme kartoitettu 38 %. Moni- tai yksiväristä, peruskarttapohjalle painettua maaperäkarttaa kääntöpuolelle painettuine selostuksineen on valmiina 556 kpl ja sen lisäksi yksinomaan digitoituna noin 500 kpl. Pohjois- Suomen kartat on pääosin julkaistu 1 : 50 000 mittakaavassa. Työn alla oleva kartta-aineisto numeeristetaan, samoin tehdään myös painetutulle kartta-aineistolle. Maaperäkartat ja niihin liittyvät tiedot ovat saatavissa erilaisina tulosteina tai siirtotiedostoina. Karttoja voi myös katsella internetin kautta osoitteessa http://geokartta.gsf.fi. Tietoja voidaan käyttää maankäytön suunnittelussa, maankamaran raaka-ainevarojen selvittelyssä yms. MAAPERÄKARTOITUSPALVELUT Geologian tutkimuskeskus tekee maksullisena palveluna suurimittakaavaisia ja temaattisia (1 : 2 000 1 : 10 000) maaperäkartoituksia, joissa otetaan huomioon tilaajan erityistarpeet. Kartoituksen yhteydessä tehdään kairauksia ja geofysikaalisia mittauksia tilaajan toivomassa laajuudessa. Yksityiskohtaisia tietoja maa-aineksista, turvevaroista ja pohjavesitutkimuksista voi tiedustella Geologian tutkimuskeskuksesta. Numeerisia perustietoaineistoja on saatavissa paikkatietojen yhteiskäytön kautta tai suoraan GTK:sta erilaisina siirtotiedostoina. Teemakarttoja pystytään tuottamaan alueilta, missä geologisen kartoitustiedon määrä on riittävän kattavaa ja monipuolista. GTK:n yhteyshenkilöt selvittävät edellytykset teemakarttojen tuottamiseen. Lisätietoja maaperäkartoista Espoon yksikkö PL 96 (Betonimiehenkuja 4) 02151 ESPOO Puh. 020 550 20 Fax. 020 550 12 www.gsf.fi Kuopion yksikkö PL 1237 (Neulaniementie 5) 70211 KUOPIO Puh. 020 550 30 Fax. 020 550 13 Rovaniemen yksikkö PL 77 (Lähteentie 2) 96101 ROVANIEMI Puh. 020 550 40 Fax. 020 550 14