34 Suomen Kuvalehti 16/2007
Sata vuotta vedossa Teksti Risto Lindstedt Kuvat Hannu Lindroos Kansa saa sellaisen hevosen kuin se ansaitsee. Suomenhevonen on työteliäs, vaatimaton ja nätisti pideltynä hyväluontoinen kuorman kiskoja, joka tarvitsee vähän tilaa omalle tahtomiselleen. Erkki Harjula ja Tippa-Ana ovat olleet työpari kymmenen vuotta. 16- vuotiaalla Analla on työelämää jäljellä vielä nelisen vuotta. Suomenhevosia on nyt noin 20 000, määrä on kasvussa. 16/2007 Suomen Kuvalehti 35
Vanha Ämmä ei pidä porkkanasta. Ei sillä hampaissa mitään vikaa ole, vaikka se onkin jo 16-vuotias, ei vain ole koskaan pitänyt. Näillä tuliaisilla ei siis tuttavuutta hierota. Omenat kyllä kelpaisivat, mutta mistä niitä nyt pahimpaan rospuuttoaikaan tänne Kurun sydänmaille olisi rahdannut. Vanha Ämmä on Iso-Viidan tilalla kotoperäinen hellittelynimi Tippa-Analle. Vieraan sanomana siinä ei ole riittävästi respektiä, jota tänä vuonna erityisesti tarvittaisiin, kun suomenhevonen viettää 100-vuotisjuhliaan. Suomalaiseen maatiaisrotuun oli lorahtanut venäläisten varuskuntahevosten perimää, kunnes suomenhevosen kantakirja 1907 avattiin puhtaan siitoksen periaatetta noudattaen. Porkkanaa vieroksuvan Tippa-Anankin emäkirjaa voi seurata aikojen aamuun saakka. Hevostilalla kypsyvät ensimmäisenä, heti hankien vajuttua, paskanmarjat. Hevonkikkareiden rypästymät ovat kuin pakkasen puristelemat jättiläislakat. Analla on aitauksessa seuraa, nelivuotias LP Railatar, jonka kanssa isäntä, Erkki Harjula, aikoo ravia ajaa, kunhan itse ehtii eläkkeelle ja valmentamiseen keskittyä. LP-yhdistelmä pikkutamman nimen edessä tarkoittaa sitä, että se on Lempisen Pertin kasvattama, Punkalaitumelta kotoisin. Hevosen sukutaustoista ja kasvattajasta ollaan paremmin selvillä kuin avioliittoja solmittaessa. Railatar ei kronkeloi porkkanan kanssa, mutta ei rouskiessaan myöskään muista, miten kuvaustilanteessa tulisi sievistellä. Isäntä kuiskaa sille, että korvat eteenpäin, ja nehän napsahtavat heti fotogeneettiseen sojotukseen. Emäntä, Irma Tammipuro, on joutunut myös tulemaan aidalle, sillä Railattarella on malttamattomuusongelma. Se ei millään tahdo pysyä langan takana, kun kaveri lähtee ajoon, ja siksi emännän on saateltava, me jäädään mäelle, Railatar pilttuuseen. Nyt on kiire. Hanki haihtuu, tirpat riehuu viidassa, leppä jo pölähtelee, pälvet tekevät pyörteinä pieniä kesiä ja jokunen rankapino on metsän rintuuksista vielä kotipihaan ajamatta. Ne on sieltä polttopuiksi rekikeleillä kiskottava. Päivätöistä tullut isäntä, metsähallituksen metsuri, syö sukkelaan. Hevoset on aamulla päästetty aitaan. Ana on valmiustilassa, erityisen valmiina, sillä edellisenä päivänä se ei ole ollut valjaissa, kintereisiin on kertynyt energiaa ja emäntä arvelee, että sillä saattaa olla piru päällä. Tallin solaan tullaan maltillisesti. Isäntä ja Ana ovat olleet työpari kymmenen vuotta, samaa mieltä tässä kuljetaan. Rauhallinenhan se on, Harjula sanoo, mutta oman pään ottaessaan kipakka. Jos hevoselta on ajettu luonto pois, sillä ei ole metsään menemistä. Kun hevosta pitää pikemminkin hillitä eikä käskeä, niin silloin se tykkää vetämisestä. Sen jo äijä-vainaa opetti. Ennen aisoihin asettelua isäntä sukaisee muutaman pitkän vedon. On talvikarvan lähdön aika. Hevoset vaihtavat karvansa kesäkuosiin, ihmiset vain harmaantuvat kesät talvet. Ana on vuohisukkainen rautias (punaruskea, kuten yli 90 prosenttia suomenhevosista on) tai voi sitä laukiksikin sanoa. Leveä valkoinen päistäre ulottuu otsalta turvalle. Luokki kiinni aisoihin, länget kiinni luokkiin, rinnusremmi kiinni, mutta mihin tuota setolkkaa nyt tarvittiinkaan? Mitä enemmän remmejä, isäntä sanoo, sitä huonompi juttu. Paras käydä istumaan, tai voi siellä jalaksillakin seistä, kunhan pitää tolpista kiinni. Kun tasamailla mennään, ei parirekikään viipota ja suomenhevosta pidetään muutoinkin varmajalkana. Ei nulju Anankaan nilkka, luisto on hyvä ja luntakin vain vetäjän vuohisiin. Jalaksilla seisten tulee vanhakantainen olo. Aikoinaan jalaksia yhdisti pajusta kierretty side, seistiin siis takapajulla. Sana sai myöhemmin toisenlaisen merkityksen. Takapajula tarkoittaa kaikkinaista jäljessä olemista, kehityksen perässä nysväämistä. Hevosvetoisesta agraarikulttuurista on jäljellä paljon muutakin sanastoa: talli, saada aisoihin, aisankannattaja, potkia yli aisojen, suitsia, hevostella, kuin varsat laitumella, korskua, hirnua, vikuroida, vetää länget kaulaan. Rantteelle on sen verran lyhyt matka, ettei esihistoriallisiin aikoihin saakka ehdi vajota. Aisa, länget, päitset ja kuolaimet kuuluvat joka tapauksessa suomenkielen vanhimpaan sanastoon, vuosituhansia käytössä olleeseen. Harjula ei yritä päästä hikeen, sen verran vain, että puu liikkuu. Reen tolppien päässä on u:n muotoiset kourat. Tukkisaksilla nostaen latvapää hankaan, sitten heivautetaan, ja jo on tyvi- Luokiteltua sitkeyttä ja nopeutta Suomenhevonen sai vuonna 2000 aseman EU:n alkuperäisrotuna. Luokituksen superjuoksijaksi saa, kun kilometri taittuu alle 1,20 minuutissa. Kuvassa Reima (numero 14) ja Reipas vuodelta 1962. 36 Suomen Kuvalehti 16/2007
16/2007 Suomen Kuvalehti 37
38 Suomen Kuvalehti 16/2007
Neljässä suunnassa kohti jaloutta Suomenhevosia jalostetaan juoksija-, ratsu-, työ-, ja pienhevosiksi. Traktoreiden yleistyessä 1950-luvulla, putosi suomenhevosten määrä parissakymmenessä vuodessa 400 000:sta 15 000:een. Ypäjän hevostalouskoulun tyttöistyminen 1960-luvun puolivälissä oli uusi alku suomenhevoselle ratsastusbuumin kasvaessa. kin reessä. Painovoima on helpompi kuin nostovoima, Harjula sanoo. Ana odottelee kuorman syntyä rauhassa, vasenta takajalkaansa lepuuttaen. Se tietää, ettei isännän hevosmiehen eetokseen kuulu ajatus siitä, että kun kerran tuon jaksat, niin jaksat vielä tämänkin. Kainuussa on, kun ihan suoraan ei kehdata ihastella, sanonta, että sitä on helppo katella. Suomenhevosta on. On siltä ollut helppo myös asioita pyytää, ja varsinkin silloin, kun pyytäjä on antanut hevoselle tilaa pitää luonteensa, eikä ole suupieliä ruvelle repinyt ja kupeita ohjasperillä roiminut. Siellä, missä kysymys on ollut selviytymisestä, sinne on myös suomenhevonen talutettu; keväisin saranpäähän maata kasvulle kääntämään, suvella satoa kokoamaan, talvisin savotan urille tukkeja kiskomaan. Sunnuntait menivät kirkkomaan kiviaidan rautalenkkeihin riimutettuina. Ja kun perustöihin tuli tauko, niin vedettiin tykkejä asemaan, ruokaa etulinjaan ja vainajia taakse. Ja siinä savotassa kaatui neljältä jalalta yhtä tuskallisesti kuin kahdeltakin. Karjalan kannasta tyhjennettäessä yli 400 000 evakon elämänrippeistä suurin osa kärrättiin hevosvedolla uuteen alkuun. Kun sodasta piti lasku maksaa, niin jälleen rahdattiin aisat paukkuen ja länget hiertäen metsävarallisuutta jälleenrakentamisen loputtomiin tarpeisiin. Niissä talkoissa hevonen saatettiin ajaa loppuun yhdessä talvessa. Suomenhevosen peruskertomus on kertomus työstä. Tunnetuimmat nimet ovat nousseet raviradoilta legendoiksi julkisuuteen: oriit Vieteri, Vekseli ja Vieskeri, tammoista Valomerkki ja Suhina. Kun juoksut oli juostu, jatkui ura siitoksessa. Vuoden 1943 juoksijakuninkaalla Eri- Aaronilla on nyt 1 100 jälkeläistä. Suomenhevonen selvisi alhon vuosistaan raviradoilla juosten. Ypäjän hevostalouskoulun oppilaiden tyttöistyminen 1960-luvun puolivälissä oli uusi alku ratsastusbuumille ja suomenhevosen tulevaisuudelle. Vähäpoikana luulin, että hevonen on lehmän mies. Aikuisten puheet ruunista, sonneista, tammoista ja oreista tosin hämmensivät. Ruuna oli helppo selittää pois, se oli vaarihevonen, mutta muutoin kaikki ei mielikuvassa ollut kohdillaan. Kaikki aikanaan selvisi, mutta ei lapsen logiikassa sinänsä vikaa ollut. Hevonen ja lehmä näyttivät vahvalta ja toimivalta liitolta, vaikka ei maitotilistä ja ajetun kiintokuutiometrin hinnasta mitään ymmärtänytkään. Traktorit alkoivat yleistyä 1950-luvulla. Suomenhevosten määrä putosi 20 vuodessa 400 000:sta 15 000:een. Maatalouden koneistuminen oli aluksi vähäläntäistä iloa. Valmetin kaksikymppinen veti samankokoista Fiskarsin auraa kuin hevonenkin, nyt tosin enää vain miehen piti ruokatunti pitää. Iltakäynnit tallilla loppuivat. Suomalainenkaan mies ei ole niin tunnepöljä, että olisi käynyt traktorille sydäntään kääntelemässä. Muisti säilytti tunnesiteen. Kuoleman jo kolistellessa porstuassa oma isoisäkin rukoili vielä anteeksi sen valkoisen hevosen hakkaamista. Kun päivän viimeinen kuorma on pihassa purussa, Harjula vielä erikseen kysyttäessä vahvistaa, että suomenhevonen on täyskymppi, sopivan rauhallinen, kuuliainen ja kipakka, jos sen annetaan oma luonteensa pitää. Harjulan ei tarvitse kurotella valjaita riisuttaessa. Se ei ole se syy, minkä takia hänen mielestään suomenhevosen oikea säkäkorkeus on korkeintaan 160 senttiä. Sillä jos sen yli menee, hevosesta tulee vetelä, se ei ole enää tyrnä vetäessään. Kun isolla hevosella on massaa, sen ei tarvitse vaivautua. Pienempi vetää touhukkaammin. Suomenhevosen säkäkorkeus on lähtenyt kasvamaan 120 sentistä nykyiseen 156 senttiin. Eivät olleet äijätkään muinoin pituudeltaan kaksisia, mutta saattoi niillä saapasruojat monta kertaa maata viistää, kun 30-vuotisessa sodassa ympäri Euroopan kierrettiin ja unionin mallia etsittiin. Valjastuksen purkautuessa selviää setolkan tehtävä. Se pitelee länkiä paikoillaan. Niin se tietysti menee. Kun hevonen joutuu alamäessä kuorman kulkua jarruttamaan, saattavat länget nousta kivuliaasti kurkkua painamaan. Hevonen pidättelee yhden kolmasosan siitä, minkä se vetää. Tekeehän se kyllä mitä pyytää, kun oikealla tavalla pyytää. Hevonen taas vetää noin 200 prosenttia ja ylikin omaan painoonsa, noin 550 kg, nähden. Jos hevosta on osannut riittävästi lukea, niin senkin on oppinut, että monipuolinen tekeminen pitää yllä hevosen mielenvireyttä. Omaa varsaa ei tällä kertaa ole luvassa. Anan edelliset syntyivät kuolleena ja nyt se on tyhjänä. Kaiken helpommin hevosen tekisi, kun sen voisi omasta varsasta tehdä, sellaisesta märkäturvasta, josta on heti päässyt kiinni pitelemään. Hevosen tekoon tarvitaan kolme vuotta hieromista, 6 8 tun- 16/2007 Suomen Kuvalehti 39
40 Suomen Kuvalehti 16/2007
Pyöreä runko ja järeät jalat Suomenhevosen säkäkorkeus on kasvanut 120 sentistä nykyiseen 156 senttiin. Rotuominaisuudet on jämptisti määriteltävissä: pää kuiva ja suora, kaula melko tukeva, runko pyöreä, pitkä ja sopusuhtainen, jalat kuivat ja järeät. Talvisotaan osallistui 64 000 hevosta ja jatkosotaan 45 000. tia vuorokaudessa. Piloille hevosen saa kolmessa vartissa. Suomenhevonen on kasvattanut myös omanlaisensa hevosmiesrodun, tai miten päin kouliminen lienee mennytkään. Kaikkea voi oppia, mutta sille ei vuosisatojen saatossakaan ole voitu mitään, että toiset ovat synnynnäissopivaisempia hevosmiehiksi tai naisiksi kuin toiset. Hevosen fyysinen ymmärtäminen on oppimiskysymys, mutta kyky lukea sen mieltä ja ajatuksen liikettä, on jo vähän myyttisempi juttu, tosin töitä tehdessä hyvinkin tähdellinen ymmärrysominaisuus. On vaistottava vähän ennen kuin tapahtuu. Jos hevonen pääsee jotain tekemään, niin se tekee loppuun saakka, ja silloin mies on tuuliajolla. Harjula roikkui kakarasta, kaksivuotiaasta, asti ohjasperissä ja pääsi 13 vuotiaana isän mukana Viljakkalassa metsäajoon. Kuormat tehtiin yhdessä, mutta kahdella hevosella ajettiin. Hevostyöt monipuolistuivat sitä mukaan, kun pojalle venyi mittaa. Haravakoneen pukille sitten, kun alkoi jalat ylettyä polkimelle. Ja mikä merkittävintä, hevosen kanssa kun pääsi pelaamaan, ei pikkunöösikään väsynyt eivätkä työt sylettäneet. Se, että Harjula aikuisiällä seitsemän vuotta metsäajossa oltuaan, joutui ajouralta poikkeamaan, ei ollut oma valinta, vaan yleisen kehityksen aiheuttama suistuma. Kyrö AB lopetti 1967 hevosten käytön metsätöissä. Kun Harjula saatteli Kyröskoskella viimeisen kerran hevosen talliin, hän sanoi yhtä lailla rohkaistaakseen työkaveriaan kuin itseään, että kyllä sinua vielä tarvitaan. Pitkään sen tarpeen löytämisessä kuitenkin meni. Harjula ajoi 15 vuotta kuorma-autoa, tukkirekkaa ja sitten olutta Turussa, jossa kerrostalossa asumiskokeiluun riitti kaksi vuotta. Riitti hyvinkin miehelle, jolle lähestulkoon kauneinta mitä olla voi, ovat syyshärmän jo peittelemät puupinot metsän laidassa. Kurusta, Itä-Aureesta, hankittiin tila syksyllä 1979. Kaiken muun sopivaisen lisäksi mäellä oli valmiina kaksipaikkainen talli. Aikaa myöden kävi tietysti niin kuin käydä pitikin. Vaikka oluen rahtaaminen turkulaisille oli sekin ollut fyysistä työtä, niin miehen päästyä hevosen kanssa takaisin metsään, putosi paino parissa kuukaudessa 15 kiloa. Sittemmin on oikein kunnolla huvituttanut kuunnella radiosta, miten miesten kosmetiikan käyttö yleistyy silmäryppyrasvojen käyttöä myöden. Tuulen huuhtomalla kevätahavaisella naamalla on kepeää hymyillä. Harjulasta tuli 1981 Metsähallituksen hevosmetsuri, restauroija, puistopuolen miehiä. Aina on tiedetty, mutta aina ei ole muistettu, että hevonen saadaan siististi sellaisiinkin paikkoihin, missä koneella ei voida temmeltää, oli se sitten ensiharvennusta, myrskytuhon jälkien siivoamista tai maisemointia. Ainoa jälki, joka jää, on hevonpaska, ja ne pläjäykset maa mielellään sulattelee. Onko tämä hevostelu sittenkään niin menneisyyttä, ehkä se hyvinkin on tulevaisuutta? Harjula sanoo tuntevansa kollegan, jonka työvarauskirja on viideksi vuodeksi täynnä. Omat pojat, kaikki kolme, ovat metsureita, mutta hevosten kanssa he eivät pelaa. Harjula ei sitä vaivaksi asti sureksi. Hän veti seitsemän vuotta Kurun metsäkoulussa hevosmetsurikurssia, kunnes se 1999 lopetettiin. Hän laskeskelee noin sataa opettaneensa, ja arvelee, että kolmekymmentä heistä on niiltä kursseilta itselleen ammatin saanut. Hevosmies muistaa kaikki hevosensa, ja kaikki äijänkin hevoset. Muistoisin on Liinu, josta maalattu kookas taulu näkyy jo tuvan kynnykseltä. Se voitti vuonna 2003 kaikki kolme vetokilpailua, (parhaimmillaan 2 000 kiloa, reessä ja hiekalla), ja olisi varmaankin juossut tähtiaikaiseksi, jos olisi ollut aikaa valmentaa. Liinu ei periksi antanut, se olisi juossut itsensä hengettömäksi, jos ei olisi kiellellyt. Liinunkin kanssa töitä tehtiin saumattomalla ajatuksella. Kun lakkasin kiroilemasta, niin se katseli kummissaan taakseen, että missä nyt mennään. Ja autokuljetuksien aikana, jos sattui äkkinäinen jarrutus tai mutkassa heilahti, niin vaunussa heti kopautettiin merkiksi siitä, että täällä ei nyt ole kaksista olla. Hevoseton mies ei heti kaikkia pieniä myötäelkeitä huomaa. Ana laskee päänsä alas, niin ettei isännän tarvitse käsiään nostella, kun päitsiä ruvetaan riisumaan. Se on myötämielinen ele ja siitä näkee, että hevonen on tyytyväinen. Isäntä vie sylyllisen heiniä, osan kymmenen kilon päiväannoksesta, pilttuuseen, väistä nyt. Miehen mentävä väylä vapautuu. Ja sitten vielä yksi juttu, Harjula sanoo, karsina on karsina, mutta oikea pilttuu on sellainen, missä hevonen on marhamintalla kiinni. Ei pidä sekottaa. SK 16/2007 Suomen Kuvalehti 41