Lottatytöt ja sotilaspojat

Transkriptio

1

2

3 Lottatytöt ja sotilaspojat

4 Seija-Leena Nevala Lottatytöt ja sotilaspojat.a minerva MINBRVA KusTANNUS Ov Helsinki 1 Jyväskylä

5 Seija-Leena Nevala ja Minerva Kustannus Oy 2007 Kuvat Suojeluskunta- ja Lotta Svärd -museo, Seinäjoki; Syvärannan Lottamuseo, Tuusula; Aila Salon yksityisarkisto, Rauma; Jurva-seura ry:n kotiseutuarkisto, Jurva. Ulkoasu Kalevi Nurmela ISBN Painopaikka Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 2007

6 Sisällys Lukijalle Suojeluskuntajärjestön nuorisotyön ensiaskeleet Oravakomppanioiden poikasotilaat Urheilun avulla uuteen alkuun Tyttötyön alkuvaiheita Toiminnan pojat matkalla maanpuolustajiksi Suojeluskuntapoikien arkea ja juhlaa Urheilu ennen kaikkea Maastoleikkejä ja pienoiskivääriammuntaa Isänmaallisella kasvatuksella tytöistä lotiksi "Ilomielin valmiina palvelemaan. k un k utsuvt. syntymamaant.., Kesäleirejä ja liikunnan riemua Pikkulottien erilaiset maailmat Nuorten maanpuolustustoiminta Suomessa ja Euroopassa. 77 Aikansa ilmiö nuorisokasvatuksessa Suojeluskuntapoikien ja pikkulottien talvisota Valmistautuminen sotaan Vapaaehtoista asepalvelua, vartiointia ja ilmavalvontaa 90 Aherrusta, keräyksiä ja seppeleitä sankarihaudoille

7 Sotilaspoikien ja lottatyttöjen jatkosota Suojeluskuntien tärkein työmuoto.... Tyttötyön profiilinnosto Työtä isänmaan hyväksi yhdessä ja erikseen... Toiminnan päätös Neljä kertomusta lottatytöistä ja sotilaspojista... Elisabeth Rehn: "Kaikki on mahdollista, eikä mikään ole mahdotonta'' Aila Salo: "Herra luutnantti, suomalainen lotta ei tapa rintamasotilasta nälkään" Kauko Sipponen: "Olin viimeinen palveluksesta vapautunut sotilaspoika''... Seppo Savontaus: "Kiltatoiminta vaalii perinteitä ja jakaa tietoa nuoremmille" Kirjallisuutta

8 Lukijalle T ämän kirjan tarkoituksena on tuoda esille tyttö- ja poikaosastojen merkitys Lotta Svärd -järjestön ja suojeluskuntien osana. Yleensä lottatyttöjen ja sotilaspoikien "kohtalona" on ollut muutama rivi muhkeissa historiateoksissa. Tässä heidät ja heidän osuutensa vapaaehtoisissa maanpuolustusjärjestöissä nostetaan valokeilaan. Vaikka tarkoituksena on kertoa keskeiset asiat lottatyttöjen ja sotilaspoikien toiminnasta, kaikkea merkittävää järjestöjen historiasta ei ole edes pyritty saamaan mukaan. Kirjassa on vähän nimiä, vuosilukuja ja numeroita. Myöskään yhtään taulukkoa ei löydy. Koska jokainen näissä järjestöissä toiminut koki maanpuolustustoiminnan omalla yksilöllisellä tavallaan, tässä työssä on nostettu esiin yksilön -lapsen tai nuoren - kokemus. Ennen kaikkea tilaa on pyritty antamaan "rivipikkulotan" ja "rivisotilaspojan" omalle äänelle ja paikallisille sävyille, vaikka haastateltujen joukossa on myös muutamia tunnettuja kansalaisia. Järjestöjen tarina kerrotaan kirjassa niiden elinkaaren alusta loppuun. Tästä syystä kirjassa kerrotaan myös paljon sotaa edeltävästä ajasta, koska sotilaspojat ja lottatytöt eivät todellakaan "putkahtaneet tyhjästä'' sodan aikana. Kirjassa esitellään suojeluskunta- ja lottanuorison työtä maanpuolustuksen ja koko kansakunnan hyväksi, mutta tarkoituksena ei ole väheksyä myöskään järjestöihin kuulumattomien nuorten ja lasten työpanosta sodan aikana. Suojeluskuntapojat/sotilaspojat ja pikkulotat/lottatytöt mainitaan kirjassa useaan otteeseen nuorisojärjestönä. Kumpikaan ei kuitenkaan ollut kirjaimellisesti itsenäinen järjestö, 7

9 vaikkakin sotilaspojilla oli jopa oma erillinen johtoelin, sotilaspoikatoimisto, jatkosodan aikana. Kumpikin oli koko olemassaolonsa ajan muodollisesti oman aikuisjärjestönsä osa. Sekä tyttöjen että poikien toiminta suojeluskuntajärjestön sisällä oli kuitenkin selkeästi rajattu omiksi alueikseen. Nuorisoa kasvatettiin ja koulutettiin eri tavoin kuin aikuisia ja myös jäsenistö laskettiin erikseen, joten sotilaspojista ja lottatytöistä voi hyvinkin puhua nuorisojärjestöinä. Ja mikä tärkeintä, niihin liittyvät nuoret kokivat itse osallistuvansa oman nuorisojärjestönsä toimintaan. Oli hyvin vaikea valinta, käytänkö kirjan nimessä sotilaspoikien rinnalla nimeä pikkulotat vai lottatytöt. Vaikka monet järjestössä toimineet nimittävät ja mieltävät itsensä ennen kaikkea pikkulotiksi, päädyin lottatyttö-nimitykseen. Ensinnäkin koska pojista käytän tässä työssä jatkosodan aikana virallisesti käyttöön otettua nimeä sotilaspojat, johdonmukaisesti myös tytöistä on käytettävä saman ajankohdan nimitystä. Lisäksi haluan osoittaa kunnioitusta tyttöjen työpanokselle. He tekivät lottatyötä nimenomaan tyttöinä, eivät aikuisten lottien vähäisempinä versioina. Vuonna 1918 Suomessa käydystä sodasta käytän historiantutkijoiden nykyään yleisimmin käyttämää nimitystä sisällissota. Suojeluskuntien omassa kontekstissa sodasta käytettiin tarkasteltavana olevalla ajanjaksolla nimitystä vapaussota, joten myös tämä nimitys esiintyy tässä kirjassa. Tarkoituksena ei ole arvottaa näitä nimityksiä millään tavalla. Kiitän kirjaani haastattelun antaneita Elisabeth Rehniä, Aila Saloa, Maija-Leena Ruostetta, Maija-Liisa Haavistoa, Kauko Sipposta ja Seppo Savontausta. Kiitän myös lukuisia paikallisten historiikkien kirjoittajia, joiden ansiokkaan työn ansiosta olen saanut tähän kirjaan merkittävää tietoa ja haastattelumateriaalia paikallisesta lottatyttö- ja sotilaspoikatoiminnasta eri puolilta Suomea. Kiitän myös kollegoitani dosentti Minna Harjulaa ja FT Marko Tikkaa Tampereen yliopiston Historiatieteen lai- 8

10 toksella, jotka ovat antaneet arvokkaita kommentteja käsikirjoitusta lukiessaan. Ilman omien rakkaitten "kotijoukkojeni" tukea tätä kirjaa ei olisi syntynyt, lämmin kiitos siitä heille. Tampereella syyspäivän tasaantuessa Seija-Leena Nevala 9

11

12 Suojeluskuntajärjestön nuorisotyön ensiaskeleet SOTILASPOIKA Mun isäin oli sotamies ja nuori kauniskin jo viisitoista vuotisna hän astui rivihin Tiens aina kulki kunniaan, iloisin mielin kärsi vaan, hän kylmää, nälkää, haavojaan, mun isäin armahain. Ku n viisitoista vuotta vaan ma kerran täyttää saan, samaanpa käyn mä taisteluun ja nälkään, kuolemaan. Miss ankarimmin luodit soi, taajimmin tulta salamoi, en sinne käymätt olla voi tiet ' isäin astumaan. - J. L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat, 2. osa (1860) äin kuvasi taistelutantereille halajavaa ja edellisten Nsukupolvien ketjuun liittyvää ruotusotilaan nuorta poikaa J. L. Runeberg Vä nrikki Stoolin tarinoissaan 1860-luvulla. Hänen säkeitään ei ole valittu tähän sattumalta, sillä niillä oli suuri vaikutus erityisesti Iotta- ja suojeluskuntasukupolvien isänmaallisen ajatteluun ja maanpuolustusinnostukseen. 11

13 "Suomen miehen taistelujen tiehen on aina liittynyt nuorukainen, poika" Pentti Pirhonen toteaa Suomalaisia sotilaspoikia -teoksessaan. Suomen sotahistoriasta löytyykin lukuisia "alaikäisiä'' sotilaita, joita voi pitää sotilaspoikien esikuvina ja varmasti innoittajinakin. Meidän aikamme kutsuisi heitä lapsisotilaiksi. Nuoria poikasotilaita taisteli jo Ruotsin vallan aikana kuninkaiden ruotusotilasarmeijoissa sekä vapaaehtoisten talonpoikaisjoukkojen ja sissiosastojen riveissä luvulla Haapaniemen kadettikoulussa aatelispojat aloittivat urakkansa jo vuotiaina. Lukuisat nuorukaiset toimivat aktiivisesti niin sortokausien aikaisissa Venäjän vallan vastaisissa toimissa kuin jääkäriliikkeessäkin. Huomattavan paljon nuoria ja jopa lapsia osallistui sotatoimiin myös vuoden 1918 sotaan sekä punaisella että valkoisella puolella. Tunnetuimpia heistä oli 13-vuotiaana rintamalähettinä toiminut Onni Kokko. Elsa Heporaudan toimittamassa kaksiosaisessa Sankaripoikia-teoksen artikkeleissa esitellään lisäksi kymmeniä "vapaussodan poikasankareita''. Neljäsosa sodassa kaatuneista oli molemmilla puolilla alle 21-vuotiaita, ja nuorin kaatuneista oli tiettävästi 9-vuotias punakaartilaispoika. Enemmistö vuosien heimosotiin vapaaehtoisena liittyneistä sotilaista niin Vienassa, Virossa kuin Aunuksessakin oli vuotiaita nuorukaisia, ja jopa 13-vuotiaita poikia osallistui näihin sotaretkiin. (Vahtola 1997 ja Hovi & Joutsamo 1971) Aikakauden yhteiskunnallista ilmapiiriä ajatellen on helppo ymmärtää miksi pian sisällissodan päättymisen jälkeen uudelleen organisoituneiden paikallisten suojeluskuntien liepeillä alkoi parveilla myös sota- ja maanpuolustustouhuista kiinnostuneita poikia. Suojeluskuntien nuorisotoiminta käynnistyikin yleensä melko spontaanisti sodan jälkeen. 12

14 Oravakomppanioiden poikasotilaat Suojeluskuntatoiminnasta kiinnostuneille pojille suunnatut oravakomppaniat aloittivat vuosina , jolloin niitä syntyi eri puolille maata. Eniten niitä muodostui suuriin kaupunkeihin kuten Helsinkiin, Turkuun ja Tampereelle sekä joihinkin maakuntiin, kuten Etelä-Pohjanmaalle ja Etelä-Hämeeseen. Näistä ryhmittymistä käytetty oravakomppania-nimitys on saanut alkunsa Helsingin suojeluskuntien yhteyteen perustetun poikaosaston nimestä. Pentti Pirhosen mukaan nimitys annettiin koulupojista koostuneelle joukolle jo vuonna Helsingin suojeluskuntapiirin historian kirjoittaneen Stig Roudasmaan mukaan nimitys annettiin Helsingin 1 Suojeluskuntapataljoonan nuorten harjoituskomppanialle syksyllä Oravakomppania-nimityksen alkuperä ei siis ole yksiselitteinen, mutta se on mahdollisesti peräisin partiotoiminnasta, jossa käytettiin nimitystä poikien orava-vartio. Helsingin poikien harjoituskomppaniaa johti lehtori Johan Fredrik Blomqvist, joka oli myös partiojohtaja. Pääkaupunkiseudun partiopoikatoimintaa tutkinut Marko Paavilainen päättelee, että Blomqvistin johtama partiolippukunta Helsingin Ressut muuntui oravakomppaniaksi, koska maininnat siitä loppuivat syksyllä Oravakomppania-nimen rinnalla käytettiin myös poikakomppania-nimeä. Näin tapahtui ainakin Turussa, missä suojeluskunnan yhteyteen perustettiin poikakomppania alle 17-vuotiaiHe pojille. Epävirallisempaa nuorisotoimintaa Varsinais-Suomessa oli lisäksi ainakin Loimaalla, Halikossa, Piikkiössä ja Naantalissa. Yleensä varhaisessa suojeluskuntapoikatoiminnassa oli kyse sotilaallisen alkeiskoulutuksen järjestämisestä alle 17 -vuotiaille pojille. Toisinaan myös partioyhdistyksiä muutettiin oravakomppanioiksi, sillä partiotoiminnassa ja sotilaspoikatoiminnassa oli paljon samankaltaisuuksia. Suojeluskuntien poi- 13

15 kayksiköt muodostuivat paikallisten olosuhteiden ja resurssien mukaisesti, sillä mitään yhtenäistä koko maan kattavaa toimintaohjelmaa ei ollut olemassa. Käytännössä pojille opetettiin aikuisten sotilaiden perustaitoja "äksiiseissä" joko aseen kanssa tai ilman. Helsingin oravakomppania toimi vuosien ajan, minkä jälkeen kaupungin suojeluskuntiin perustettiin erillisiä poikaosastoja uuden suojeluskunta-asetuksen mukaisesti. Oravakomppaniaan kuului vaihtelevasti poikaa vuosien aikana. Huomattavaa on, että sen toiminta jatkui läpi koko 1920-luvun, vaikka poikien suojeluskuntainnostus yleensä hiipui muualla maassa innokkaan alun jälkeen. Helsingin oravakomppanian toiminnassa pyrittiin jo tuolloin noudattamaan suojeluskuntakoulutuksen linjoja "pehmeämmin" sovitettuna. Tämä tarkoitti muun muassa taistelukoulutuksen alkeiden opettelua hitaammassa rytmissä kuin suojeluskunta-alokkaille. Oravakomppanian pojat saivat muodollista sotilaskoulutusta ja he harjoittelivat ampumista, mutta heille annettiin myös yleistä kansalaisopetusta. Lisäksi ohjelmaan kuului paljon urheilua, kuten voimistelua, hiihtoa ja pesäpalloa. Helsinkiläiset olivat myös tässä suhteessa aikaansa edellä, sillä urheilu nousi keskeiseksi tekijäksi, kun suojeluskuntien poikatoiminta lähti valtakunnallisesti toden teolla liikkeelle. Oravakomppanian päällikkö Johan Fredrik Blomqvist kuvasi Helsingin Suojeluskunta-albumissa oravakomppanian retkeä seuraavasti: Ko mppania kokoontui Hippodromin edustalle klo 9 a.p. ja läksi marssirivistössä matkalle Seurasaarelle. Matkalla harjoitettiin laulua ja tehostettiin marssikuria. 10 minuutin kuluttua pysähdyttiin, komppania sai poistua tien viereiselle nurmikolle, jonka jälkeen komppaniapäällikkö piti lyhyen luennon marssivarmistuksesta. Noin 10 min. ennen luennon 14

16 loppua lähetettiin yksi ryhmä ryhmäpäällikön johdolla edelle käskyitä mennä asemiin Seurasaaren sillan toisella puolella olevaan metsään. Hetken kuluttua jatkettiin marssia ja komppania kulki nyt varovasti eteenpäin, täydellisesti varmistettuna. Klo a.p. antoi kärki Iipui/la ilmoituksen että se oli joutunut taisteluun vihollisen kanssa, joka piti sillan takana olevaa metsänreunaa miehitettynä. Klo ilmoitti kärki, että vihollinen oli perääntynyt, jonka jälkeen komppania pienissä ryhmissä kulki sillan yli ja eteni harvassa ketjussa. Ensimmäiselle joukkueelle annettiin käsky jatkaa vihollisen takaa-ajoa, muut joukkueet jatkoivat marssiansa saaren länsirannalla olevalle avonaiselle kentälle, jolle komppania leiriytyi. Siihen liittyi pian myös ensimmäinen joukkue, joka toi viholliset vankeina ja aseista riisuttuina mukanaan. Koko komppania läksi nyt komppaniapäällikön johdolla ja valvonnalla uimaan, jonka jälkeen syötiin aamiaista omasta eväspussista. Sitten järjestettiin maalinammuntakilpailu salonkikiväärillä sekä viestinjuoksukilpailu. Vielä jonkun aikaa leikittyä, komennettiin komppania ruoturintamaan ja lähdettiin paluumatkalle kaupunkiin. Vuoroin laulaen, vuoroin rummuttaen tai viheltäen kulki komppania reippaasti kaupunkia kohti ja laskettiin hajalle klo 2.30 i.p. Retkeen otti osaa komppanian päällikkö + 79 miestä. Tampereelle perustettiin oravakomppania keväällä 1919, ja sitä johti paikallinen esikunta. Tosin jo keväällä 1918 olivat vuotiaat pojat liittoutuneet salaa toisten poikien muodostamaa niin sanottua järjestyskaartia vastaan. Niinpä tämän katsottiin olleen perustavanlaatuinen syy poikien toiminnan aloittamiseen. Suojeluskuntalaisen lehti kertoi keväällä 1920 tamperelaisten poikien toiminnasta muun muassa seuraavaa: 15

17 Varsinaisena aseistuksena on puukivääri, jolla on kyllin vetovoimaa yhdistämään poikasia. Alipäällystöllä on taskuase 'puusta ja k. k. :lla kammista väännettävä räiskyttävä kuularuisku. Kaikilla on vyössä partiolaisten veitsi. Aseistus on Oravakomppanian omaisuutta. - - Pukuasia on ollut koko suuri tekijä. Oravakomppanian lakin kokardeineen saa pienestä maksusta tai ilman. Samoin takin, vyön ja säärinauhat. Paitsi puvun erikoisuutta viehättää lukuisia poikasten koteja sen ilmaiseksi saanti. (Suojeluskuntalaisen lehti 16/1920 s ) Oravakomppanioita perustettiin myös Etelä-Pohjanmaalle, missä suojeluskuntahenki eli voimakkaana sodan jälkeen. Myös aktivismin perinteet maakunnassa olivat vahvat vuotiaista pojista koostuneet oravakomppaniat olivat erityisen suosittuja oppikoulupaikkakunnilla, kuten Lapualla, Seinäjoella ja Vaasassa. Lapuan yhteiskoulun osasto oli suojeluskunnan ahkerin joukkue, joka harjoitteli säännöllisesti kerran viikossa. Osaston kouluttajat olivat yhteiskoulun opettajia, mutta vääpeli ja ryhmänjohtajat valittiin poikien keskuudesta. Koulu oli hyvin myötämielinen suojeluskuntatoimintaa kohtaan, sillä sotilasluentoja ja -harjoituksia saatiin järjestää jopa kouluaikana. Etelä-Hämeessä oravakomppanioita toimi ainakin Hauholla, Janakkalassa, Lammilla, Forssassa ja Urjalassa. Hämeenlinnan suojeluskunnan paikallispäällikkönä lyhyen aikaa toiminut ja sittemmin valtakunnallisestikin suojeluskuntien poikatoimintaan vaikuttanut Niilo Sigell perusti tammikuussa 1920 oravakomppanian Hämeenlinnaan. Siihen oli tarkoitus ottaa 11 vuotta täyttäneitä ylemmän kansakoulun käyneitä poikia, mutta komppanian toiminta näivettyi jo saman vuoden syksyllä, kun päällikkö, kapteeni Erkki Raappana lähti kaupungista eikä komppanialle löydetty uutta vetäjää. Alkuinnostuksen jälkeen oravakomppanioiden toiminta hiipui yleensä muutamassa vuodessa jo 1920-luvun alkupuo- 16

18 lella. Keskeisinä syinä tähän olivat resurssien, poikatoiminnan ohjelman ja sopivien ohjaajien puute. Ajankohdan yleisellä suojeluskuntainnostuksen laantumisella oli vaikutuksensa, sillä myös aikuisten suojeluskuntainnostus laski koko maassa ja jäsenmäärä väheni aina vuoteen 1927 saakka. Poikien liian yksipuolisella sotilaallisella koulutuksella on katsottu lisäksi olleen vaikutusta. Nuoriso olisi kaivannut monipuolisempaa ja leikinomaisempaa harjoitusta. Vaikka ensimmäinen yritys aloittaa suojeluskuntien poikatoiminta epäonnistuikin, sille jo tuolloin asetettu päämäärä pysyi selkeänä koko järjestön olemassaolon ajan. Jo vuonna 1920 Suojeluskuntataisen lehdessä kirjoitettiin: Olisi hyvin toivottava, että lukuisilla paikkakunnilla alettaisiin tällainen nuorison kasvatus, siihen toivottaa tähän saakka saatu kokemus Tampereella. Oravakomppaniayhdistyksen sääntöjen motossa sanovat sen allekirjoittajat: "Sillä ainoastaan nuorison kasvatuksen kautta on löydettävä tie yhä enemmän rikkinäistyvän kansamme jälleen yhtymiseen. (Suojeluskuntalaisen lehti 16/1920 s ) Urheilun avulla uuteen alkuun Vuoden 1918 tapahtumien jälkeen valtiovalta alkoi uudella tavalla kiinnittää huomiota suomalaiseen nuorisoon. Nuoren, vasta itsenäistyneen kansakunnan nuorisotyön valtavirta kytkeytyi valkoisen Suomen yhteiskuntapoliittisiin pyrkimyksiin. Nuorisotyön keskeiseksi tavoitteeksi tuli kansakunnan elinvoiman säilyttäminen ja kansan eheyttäminen. Yhtenäinen nuoriso kansakunnan yhdistäjänä oli erityisesti porvarillisen 17

19 keskiluokan vaalima ajatus. Nuorisotyötä alettiin tukea myös rahallisesti aiempaa avokätisemmin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen moderni maailmanmeno alkoi toden teolla vaikuttaa myös suomalaisen nuorison elämään. Sivistyneistö oli paheksunut kaduilla maleksivaa työläisnuorisoa jo 1800-luvun puolella, mutta nyt uudenlaisen viihdekulttuurin pelättiin asettavan jo porvarilliset perusarvotkin kyseenalaisiksi. Nuorten itsenäistymiseen liittyvä vapauden tarve ja halu uhmata auktoriteetteja tiedostettiin vahvasti ja 1930-luvuilla. Nuorisoa kasvattavat aikuiset halusivatkin edetä positiivisen vetoamisen kautta. Nuorten "sankariminä" houkuteltiin esiin ja ei-toivottu käytös pyrittiin kanavoimaan hyödylliseen toimintaan. Erityinen huomio kiinnittyi kasvaviin poikiin, koska huonosti kasvatetut pojat nähtiin vaarana kansakunnan kehitykselle. Pojista tuli kasvattaa ahkeria työntekijöitä ja lujia sotilaita. Erityisen kimmokkeen aikakauden poikatyölle antoi kouluneuvos S. S. Salmensaaren teos Poikakysymys. Salmensaaren mukaansa poikakysymys vaikutti kansan tulevaisuuteen enemmän kuin mikään hallitusmuotokysymys. Suurimpana ongelmana hän piti poikien ohjaamista. Aikuisten tuli mahdollisimman huomaamatta ohjata poikia oikeaan suuntaan. Poikien kasvattamisen merkittäväksi puolestapuhujaksi nousi kirjoituksissaan myös kustannusvirkailija Yrjö Karilas. Hänen mielestään pojat oli ohjattava erityisesti kristilliseen ja suomalaiskansalliseen itsekasvatustyöhön. (Nieminen 1995) Oravakomppaniat siis hiipuivat, mutta suunnitelmat ja toiveet järjestelmällisestä poikatoiminnasta elivät suojeluskuntien keskuudessa edelleen. Niiden päämäärätkin olivat selvät: valmistava koulutus varsinaiseen suojeluskuntatyöhön ja kansan yhdistäminen nuorison kautta. Kaiken kaikkiaan suojeluskuntien nuorisotyön tavoitteet palvelivat erinomaisen hyvin myös aikakauden yleistä nuorisokasvatusta. 18

20 Ensimmäisen julkisen aloitteen suunnitelmallisen poikatoiminnan järjestämisestä suojeluskunnissa esitti suojeluskuntain yliesikunnan liikuntakasvatusosaston osastopäällikön apulainen Niilo Sigell (myöh. Hersalo) kirjoitussarjallaan "Suojeluskuntain oravakomppaniat" Suojeluskuntalaisen Lehdessä vuonna 1920 (Suojeluskuntalaisen Lehti 23 ja 27/1920). Tässä kirjoitussarjassa tulivat jo hyvin esille ne suuntaviivat, joiden mukaan suojeluspoikatoiminta sittemmin alkoi kehittyä. Sigellin mielestä yksimielisen kansan kasvattaminen oli aloitettava nuorisosta. jos kasvavat pojat saavat muodostaa piirinsä, jossa vallitsevan järjestyksen, lujan kurin, innostavan toiminnan ja kasvattavan opetuksen seurauksena jokaisella on hyvä olla, ja jossa jokainen tuntee olevansa hyödyllinen tekijä aina sen mukaan kuinka hänen kykynsä oikeuttaa, niin ei ole ollenkaan epäilemistä, etteikö parin kolmen vuosikymmenen kuluttua kansan eri kerrokset suhtautuisi toisella tavalla toisiinsa kuin tällä hetkellä. Oravakomppaniat olivat hänen mukaansa liian sotilaallisia, joten nuorten koulutus oli selvästi erotettava varsinaisista suojeluskunnista. Suuntaviivat nuorison koulutukselle löytyivät partioliikkeestä, suojeluskuntien omasta voimistelu- ja urheilutoiminnasta sekä ensimmäisen maailmansodan aikaisesta saksalaisesta, suojeluskuntia muistuttavasta jugend- Wehristä. Oravakomppanioiden tarkoituksenmukainen toiminta on parhaiten saavutettavissa siten, että se heti alussa pannaan kulkemaan latua, joka on rakennettu partiotoiminnan järjestystä ja kuria kasvattavien sotilasharjoitusten sekä voimistelun, urheilun ja leikkien pohjalle. 19

21 Vastuu nuorison kasvatuksesta sopi Sigellin mukaan suojeluskunnille erityisesti siksi, että suojeluskuntien tarkoituksena oli yleisemminkin kansalaiskunnon kasvattaminen. Aikakauden vauraimpana ja voimakkaimpana järjestönä sillä oli myös parhaat edellytykset työhön. Lisäksi suojeluskuntaliikkeen levinneisyys laajalle ympäri maan, myös kaikkialle maaseudulle, takasi työlle menestyksen. Partioliike oli tuolloin vielä pääasiassa vain kaupunkinuorison saavutettavissa. Konkreettisesti Sigell ehdotti kirjoituksessaan, että oravakomppanioiden toiminnasta ryhtyisi vastaamaan suojeluskuntien yliesikunnan liikuntakasvatusosasto ja tämän alaiset piirineuvojat. Sigellin ajatuksia säesti muutamaa vuotta myöhemmin yliesikunnan urheiluosaston päällikkö K. E. Levälahti, jonka kirjoituksista kehkeytyi vuonna 1923 Suojeluskuntataisen Lehteen vilkas keskustelu. Levälahti epäili kirjoituksessaan poikien muodollisen sotilaskoulutuksen tarvetta. Hän kannatti poikien tekemää käytännön työtä suojeluskuntien hyväksi ja urheilukilpailuihin osallistumista. Myöhemmissä kirjoituksissa pojille sovellettu sotilaallinen alkeiskoulutus sai kuitenkin voimakkaan kannatuksen. Vuoden lopulla lehteen kirjoitti ensimmäis.: tä kertaa suojeluskuntien ja koko Suomen huomattava urheilumies Lauri "Tahko" Pihkala, jonka mukaan suojeluskuntien tulevaisuus turvattiin parhaiten tempaamaila nuoriso mukaan suojeluskuntiin urheilun avulla. Urheilun esiin nostaminen ei sinänsä ollut mitenkään poikkeuksellinen keino vetää myös nuoriso uudelleen mukaan suojeluskuntatoimintaan. Ylipäätään aikakaudella elänyt voimakas usko kansalliseen nousuun ja kukoistukseen urheilun avulla heijastui myös lasten ja nuorten kasvattamiseen. Suojeluskuntien lamassa ollut toiminta nostettiin monilla paikkakunnilla ylös juuri urheilun avulla 1920-luvun puolivälistä alkaen. Ennen kuin poikatoiminnasta alettiin virallisemmin puhua suojeluskuntien päättävien tahojen keskuudessa, poikien oli jo tapana osallistua urheilukilpailuihin omissa sarjoissaan useissa 20

22 suojeluskuntapiireissä. Näin tapahtui muun muassa Pohjolan piirin ja Etelä-Pohjanmaan suojeluskunnissa. Kaikkiaan lähes poikaa osallistui suojeluskuntien urheilukilpailuihin jo talvikaudella Myös paikallistason suojeluskuntajohtajat alkoivat järjestön lehdissä yhä äänekkäämmin vaatia poikatoiminnan virallisempaa aloittamista. Poikatyöllä nähtiin olevan myös ideologisia elementtejä. Esimerkiksi Kymenlaaksossa toiminut paikallispäällikkö V. Karvala näki kirjoituksessaan nuorisotyön myös taisteluna kommunismia vastaan. Uuden alun poikien toiminta saikin sitten urheilusta, kun kesällä 1925 urheiluneuvojien kokous päätti yksimielisesti aloittaa suojeluskuntien poikaurheilun. Osastopäällikkö Levälahden perustelut myötäilivät 1920-luvun julkisen keskustelun linjoja: Suojeluskuntien on ruvettava pitämään huolta täydennyksestään. Ttiydennys tapahtuu parhaiten poikien kiinnittämisellä suojeluskuntiin. Keinoja tähän löytyy useampiakin. Yksi niistä on antaa poikien urheilla ja voimistella suojeluskuntien liepeillä. Tds sä tarkoituksessa pitäisi suojeluskuntien ruveta hoitamaan poikaurheilua. Toiminnan yhtenäisyyttä ja suojeluskuntien tarkoitusta ajatellen täytyy tämäkin työ tapahtua yhteisen ohjelman mukaan. Ohjelman on oltava suppea ja poikien kehitystä oikeaan ohjaava. Pitkään ei kuitenkaan tyydytty pelkkään poikaurheiluun, vaan yliesikunnan urheiluosastossa ryhdyttiin 1920-luvun loppupuolella toden teolla suunnittelemaan organisoituja poikaosastoja suojeluskuntiin. Niiden pääarkkitehtina voidaan pitää K. E. Levälahtea, joka perusteli keväällä 1928 poikatoiminnan aloittamista piiripäälliköille. Hänen perustelunsa heijastivat selkeästi myös aikakauden nuorisokasvatuksen tavoitteita. Pojat kaipasivat omakohtaista toimintaa, joka oli Levälahden mukaan "parasta lääkettä yhä yltyvää huliganismia ja yleistä villiytymistä vastaan." Lisäksi tarpeellista oli isänmaallisen mielialan synnyttäminen ja ylläpitäminen "pojissa silloin kun he olivat herkimmin vaikutuksille alttiit" ja kolmanneksi poikatyö suojeluskunnissa oli tarpeellista poikien valmistamiseksi 21

23 maanpuolustukseen. Suojeluskuntajohdon käsityksen mukaan yhden vuoden palvelusaika ei riittänyt. Suojeluskuntapoikatoiminnan aloittaminen sinetöitiin virallisesti Tuolloin voimaan tulleen suojeluskunta-asetuksen 11. pykälän mukaan: Suojeluskunnan jäseneksi älköön otettako nuorukaista, joka ei ole täyttänyt seitsemäätoista vuotta. Kuitenkin voi suojeluskunta sopivan liikuntakasvatuksen ja harjoitusten muodossa antaa valmistavaa sotilaallista koulutusta nuorukaisille, jotka eivät ole täyttäneet seitsemäätoista vuotta. Saatakoon heitä käyttää myös lähettitehtäviin ja pienempien askareiden suorittamiseen, mutta älköön heitä aseilla varustettako. Tämän jälkeen poikatyötä lähdeniinkin viemään voimallisesti eteenpäin. Jo kesällä 1928 kurssitettiin ensimmäiset suojeluskuntapiirien poikatyönohjaajat ja paikallisten suojeluskuntien poikatyönohjaajat. Hyvin usein näihin tehtäviin hakeutui kansakoulunopettajia. Opettajathan olivat jo entuudestaan paikallisyhteisössä merkittäviä sivistys- ja kulttuurintyön ohjaajia, "kansankynttilöitä" niin kuin aikakauden sanonta kuului. Tehtävä istui heille sikälikin hyvin, että laaja kansakouluverkosto ja maan koululaitos ylipäätään tukivat vahvasti aikakauden isänmaallisia pyrintöjä. Poikaosastoihin saatiin ottaa vuotiaita poikia heidän vanhempiensa suostumuksella yhteiskunnalliseen asemaan tai puoluekantaan katsomatta. Vuoden 1928 syksyllä yliesikunnan urheiluosasto laati " poikatyön ohjelman", joka jaettiin suojeluskuntapiireihin ja toteutettavaksi ympäri maan. Poikatyön ohjelman isinä voidaan pitää K. E. Levälahden lisäksi Niilo Sigelliä ja Lauri Pihkalaa. Jo seuraavana vuonna Levälahti julkaisi ohjelman tueksi Poika-kirjan, joka keskittyi yksityiskohtaisesti poikatyön käytäntöihin ja oli opas suojeluskuntapojille itselleen. Kirjan tarkoituksena oli: Antaa suojeluskuntain poikaosastojen jäsenille selvyys siitä, mitä heidän on opittava ja miten he itsekseenkin voivat oh-

24 jelman käytännöllistä puolta harjoitella ja sen taitoja omaksensa juurruttaa. Poikatyön ohjelma jakaantui kaikkiaan kahdeksaan osa-alueeseen. Sotilaallista alkeisvalmennusta ohjelmassa edustivat muodollinen koulutus, ampumaharjoitukset ja kenttäpalvelus. Urheilun, voimistelun ja leikkien päämääränä nähtiin fyysisen kunnon kehittäminen sekä kehon ja hermojen hallinta. Ne myös herättivät kiinnostusta suojeluskuntatyötä kohtaan ja edistivät maanpuolustaja-aineksen muokkausta. Laulujen, iltahartauksien ja isänmaan historian opetuksen kautta poikiin kasvatettiin uskonnollis-isänmaallista henkeä ja maanpuolustustahtoa. Ohjelmakohtia ei asetettu tärkeysjärjestykseen, joten paikalliset suojeluskunnat saivat vapaasti soveltaa ohjelmaa. Tosin piiripäälliköille lähetetyssä erillisessä kirjeessä korostettiin: Ohjelmaa on ryhdyttävä toteuttamaan rauhallisesti ja hätiköimättä, sillä se on ajateltu toteutettavaksi kolmessa vuodessa. Poikia ei yleensä saa kuisua kokoon enempää kuin korkeintaan kahdesti viikossa. Näillä kerroilla on parasta pitää lyhyt oppitunti (isänmaahistoria, laulu, maasto-oppi) ja käytännöllinen harjoitus (voimistelu, palloilu, leikki). Erillisiä äksiisiharjoituksia ei saa pojille pitää, vaan muodollinen koulutus on annettava vähitellen voimistelun, urheilun y. m. leikin yhteydessä. Suojeluskuntien sisällä suhtauduttiin hieman nihkeästi poikatyöhön vielä virallisen aloittamisen jälkeenkin, koska sen pelättiin nielevän liikaa rahaa ja voimavaroja. Sen sijaan suojeluskuntaikäiset pojat eri puolilla maata ottivat viestin innolla vastaan, ja useat suojeluskuntapiirit tarttuivat heti toimeen. Esimerkiksi Etelä-Pohjanmaalla poikatyönjohtajia oli syksyllä 1928 jo 19 suojeluskunnassa, Varsinais-Suomessa poikaosasto perustettiin vuoden kuluessa lähes puoleen piirin suojeluskunnista ja pojat toimivat Pohjolan piirin 15 suojeluskunnassa 23

25 vuoden 1929 loppuun mennessä. Suurimpana ongelma oli perustamisvaiheessa yleensä sopivan johtajan löytäminen, ja siksi alku viivästyi useissa suojeluskunnissa, vaikka innostusta toimintaan olisi ollut. Näin kävi esimerkiksi Forssassa: Forssan suojeluskunnassa poikatyön käynnistämisestä keskusteltiin jo vuonna 1928, mutta alkuun päästiin vasta vuonna Osastoon ilmoittautui 25 poikaa, joille suojeluskunta hankki myös yhtenäisen vaatetuksen. Vähävaraiset saivat puvun ilmaiseksi. Osaston johtajana toimi kahden ensimmäisen vuoden ajan kutomomestari M. Lindell, jonka johdolla pojat kokoontuivat harjoituksiin kaksi kertaa kuukaudessa. Ensimmäisenä toimintavuonna poikien koulutus sisälsi yliesikunnan ohjeiden mukaisesti luentoja Suomen historiasta, maasto-opista, kiväärin käsittelystä sekä käyttäytymisestä ja laulu-, tähtäys-, marssi-, sekä voimisteluharjoituksia. Oppitunnit pidettiin yleensä esikunnan huoneistossa ja voimisteluharjoitukset Kerholassa. Kesällä oli lisäksi kaksipäiväinen leiri Pyhäjärven rannalla, jonka johtajana oli Ossian Wikström. Osallistujien huollosta vastasi jälleen paikalliset Lotat vaivojaan säästelemättä. (Olli-Pekka Lehtonen: Isänmaan vartijat. Forssan suojeluskunnan ja Lotta Svärd paikallisosaston historia) Alkuvaikeuksista huolimatta vuonna 1929 voitiin tilastoida koko maassa jo sotilaspoikaa ja poikatyöstä vastaavien kolmansien sotilasohjaajien kokouksessa voitiin todeta poikatyön lähteneen "hyvin liikkeelle". Tämä oli kuitenkin vasta pientä alkua tuleville vuosille. 24

26 Tyttötyön alkuvaiheita Vaikka poikakysymys nousikin polttavimmaksi aiheeksi luvun suomalaisessa nuorisokeskustelussa, myös tyttöjen ohjaaminen oikealle tielle oli kasvatusammattilaisten huolena. Ympäri maailmaa ensimmäinen maailmansota oli vaikuttanut voimakkaasti naisten käytännön elämään. Nuorten naisten pelättiinkin sodan jälkeen hylkäävän perinteiset äidin ja hoivaajan tehtävänsä ja ottavan miehille aiemmin kuuluneet paikat työelämässä. Muutamia suomalaisia naisia osallistui sairaanhoitajina Venäjän ja Japanin väliseen sotaan vuosina Ensimmäisen maailmansodan ajalta tiedetään ainakin muutamia suomalaisia sairaanhoitajia. Venäläisten puolella palvellut Valentine Taivalant -niminen henkilö (Hoppu 2007) sekä suomalaisia jääkäreitä Saksassa Mitaussa Sotasairaala SS:ssä hoitaneet Ruth Munck ja Saara Rampanen. Vuoden 1918 sodassa naiset toimivat jo laajemmin erilaisissa joukkojen huoltotehtävissä, ja punaisten puolella heitä osallistui myös varsinaisiin sotatoimiin. Huolta tyttöjen kehityksestä herätti myös ajan muoti-ilmiöiden kuten elokuvien, muotilehtien, viihdelukemistojen ja iskemien vyöryminen Suomeen. Pelkona oli, että tytöistä tulisi perinteiset sukupuoliroolit hylkääviä, kevytkenkäisiä "jazz-tyttöjä". Vuosisadan vaihteessa Suomen naisten kutsumukseksi oli muodostunut ns. yhteiskunnallinen äitiys, jonka mukaisesti naiset toteuttivat hoivarooliaan myös astuessaan politiikkaan ja työelämään heille aiemmin kuuluneesta yksityisestä kodin elämänpiiristä. Tästä perinteestä haluttiin pitää kiinni myös tyttöjen kasvatuksessa, ja asiantuntijat vetosivat naisen "luonnolliseen kutsumukseen". Tytöistä haluttiin kasvattaa sotien välisenä aikana oikeanlaisia naisia kotia, ammattia ja yhteiskuntaa kohtaan. Tåmä näkyi niin kouluopetuksessa kuin järjestötoiminnassakin. 25

27 Yhteiskunnallista äitiyttä toteuttivat toiminnassaan ja aatteissaan aikakauden suurimmat ja merkittävimmät naisjärjestöt, Martat, Maatalousnaiset ja Lotta Svärd. Suojeluskuntien maanpuolustustoimintaa tukeva sisarjärjestö oli aloittanut valtakunnallisen toimintansa 1920-luvun alussa. Tyttöosastoja järjestölle ehdotettiin jo perustamisen alkuvaiheessa, mutta Lotta Svärdin perustava kokous vuonna 1921 hylkäsi ehdotetut nuoriso-osastot. Valtakunnallisen Lotta Svärdin ensimmäinen puheenjohtaja Greta Krohn kannatti tyttötoimintaa, mutta hän ei saanut ajatukselleen tukea muilta keskusjohtokunnan jäseniltä. Samaan aikaan suojeluskuntien poikien oravakomppaniat olivat hiipumassa ja Lotta Svärdin oma valtakunnallinen organisaatio oli vasta muodostumassa, joten voimavaroja tyttötyön aloittamiseen ei katsottu tuolloin vielä olevan luvun kuluessa tyttötoiminta kuitenkin nousi silloin tällöin esille, ja sitä käsiteltiin Lotta Svärdin keskusjohtokunnassakin. Esimerkiksi maaliskuussa 1925 Haapamäen yhteiskoulun tyttöoppilaat pyysivät lupaa saada perustaa oman alaosaston Keuruun Lotta Svärd paikallisosastoon. Kielteistä päätöstä keskusjohtokunta perusteli sillä, että kouluosaston suhdetta paikallisosastoon on vaikea järjestää eikä jäsenten alinomainen vaihtuminen ollut hyvä asia. Lotta Svärdin muotoutuminen paikallisista yhdistyksistä toimivaksi valtakunnalliseksi järjestöksi kangerteli aina luvun puoliväliin saakka, joten on hyvin todennäköistä, ettei tyttöjen toiminnan laajempaan organisointiin olisi riittänyt voimia ja varoja vielä tuolloinkaan. Toinen viivytyksen syy oli epäilemättä poikatoiminnan vakiintumattomuus. Todennäköisesti valtakunnallinen tyttötoiminnan aloittaminen ennen poikaosastojen perustamista ei olisi tullut kyseeseen, sillä olivathan suojeluskunnatkin olemassa ennen Lotta Svärdiä. Naisten ja tyttöjen maanpuolustustyön pääasiallisena tarkoituksena oli vielä 1920-luvulla tukea suojeluskuntien toimintaa, joten tytöillä täytyi luonnollisesti ensin olla toimiva veljesorganisaatio. 26

28 Yksi selkeästi julkituotu syy tyttötoiminnan myöhäiselle aloitukselle oli partiotyttötyö. Partiotytöillä ajateltiin olevan niin samankaltaiset arvot ja toimintatavat, etteivät lottajohtajat halunneet kilpailla tyttöpartion kanssa. Partiotytöt eivät yleensä toimineet maaseudulla, jossa pikkulottatoiminta alkoikin usein spontaanisti, paikallisten aikuisten tai tyttöjen aloitteesta. Tytöt kulkivat äitiensä ja vanhempien sisarustensa mukana lottien kokouksissa tai suojeluskuntien manöövereissä jo luvulla. Kajaanin paikallisosasto otti muutamaan otteeseen vuosikymmenen alussa jäseniksi nuoria yhteiskoululaisia, joilla oli vanhempi nsa suostumus sekä suositus joltakulta suojeluskuntalaiselta. Toisinaan varsinainen pikkulottatoiminta saattoi alkaa hyvin spontaanistikin. Etelä-Pohjanmaalla Jurvan Lotta Svärd - paikallisosaston tyttötyön alku on hyvä esimerkki siitä, kuinka paikalliset olosuhteet usein muokkasivat Iotta- ja suojeluskuntatoimintaa omanlaisekseen kun taas keskusjohto alkoi säännellä omaehtoisesti alkanutta toimintaa vasta vuosia myöhemmin. Pikkulottien työ alkoi Jurvassa vuonna 1929 tyttöjen omasta aloitteesta, kun vuotiaat tytöt pyysivät lupaa osallistua aikuisten lottien ompeluiltoihin. Silloinen paikallisosaston puheenjohtaja Iines Seppälä päätti johtokunnan kanssa ensin neuvoteltuaan järjestää tytöille omia kokoontumisiltoja omassa kodissaan. Innokkaiden pikkulottien toiminta jatkui kaikkiaan kolmisen vuotta, ennen kuin virallinen tyttötyö Etelä-Pohjanmaalla alkoi. Jurvan pikkulottaosasto oli tiettävästi koko maan ensimmäisiä tyttöosastoja. Pikkulottatoiminta sai merkittävän puolestapuhujan heti uuden vuosikymmenen alussa, kun Lotta Svärdin uusi johtaja, opettajatar Fanni Luukkonen lähti voimakkaasti ajamaan tyttötoiminnan aloittamista lottajärjestössä. Jyväskylän lottapäivillä kesällä 1930 hän esitti mielipiteensä hyvin selkeäsanaisesti: 27

29 Lotta Svärd -yhdistyksen olisi, ainakin sellaisissa seuduissa, missä eivät muut lasten keskuudessa toimivat järjestöt vastaavalla ohjelmalla ole tyttöjen keskuuteen vaikutustansa ulottaneet, otettava myös tyttötyö ohjelmaansa. Olen yksinkertaisesti sitä mieltä, että kotien puolustustahtoinen henki - vanhempien perheenjäsenten kuuluessa sk:aan tai lottiin - ei saa jättää ulkopuolelle myöskään varhaisiän tyttöjä. Ennemmin tai myöhemmin se on oleva oleellinen osa meidän järjestökasvatuksessamme. Pikkulottatoiminnan aloittaminen sinetöitiin Lotta Svärd -yhdistyksen vuosikokouksessa maaliskuussa Alustuksessaan "Järjestömme ja varhaisiän nuoret" Fanni Luukkonen ehdotti tyttöosastojen perustamista paikallisosastoihin vapaaehtoisin voimin ja kolmihenkisen valiokunnan perustamista tarkempaa suunnittelua varten. Kuten jo huomautettiin, on sk- ja lottatyö löytänyt Suomen kodeissa - etäisissä maaseutuoloissakin - voimakasta vastakaikua. Kun talon miehinen väki kuuluu sk:aan, pienimmät sk:n poikaosastoon ja naiset: äiti ja vanhimmat tyttäret lottajärjestöön, on luonnollista, että näistä kodeista myös nuoremmat- esim vuotiset tytöt- intomielisinä saapuisivat omaan pieneen lottaosastoonsa. ja kun tiedämme kuinka innostus samanikäisten kesken on tarttuvaa, uskoisin näin monen aatteellemme kylmänkin kodin tytön saavan tuosta innostuksesta osansa ja näin joutuvan isänmaallisen hengen kosketuspiiriin. Kokouksessa valittu valiokunta lähetti ehdotuksensa paikallisosastoille seuraavan vuoden helmikuussa ja siinä kehotettiin "aloittamaan tyttötyö etenkin niillä paikkakunnilla, joilla ei ole partiotoimintaa." Tyttötyön tarkoitukseksi mainittiin yksikertaisesti vain tyttöjen isänmaallinen kasvatus. Heihin haluttiin 28

30 luoda jo pienestä pitäen samanlaista uhrimieltä ja pyyteetöntä palvelushenkeä kuin aikuisiin lottiinkin. Tavoitteena oli, kuten suojeluskunnissakin, turvata nuorisotyön avulla aikuisjärjestön tulevaisuus. Samalla tavoin kuin poikatoiminnan, myös pikkulottaosastojen toivottiin edesauttavan kansakunnan eheytymistä. Pikkulottatyön työmuodoiksi ehdotettiin esimerkiksi ohjelmallisia työiltoja, joissa tehtäisiin käsitöitä ja ensisiteitä. Lisäksi suositeltiin erilaisten juhlien järjestämistä. Pikkulottien ulkoisina tunnuksina olisivat jäsenmerkki ja lottapuku, joka olisi samanlainen kuin aikuistenkin puku. Pikkulottatyön ohjaaksi ehdotettiin opettajia, jotka haasteeseen innokkaimmin sitten tarttuivatkin. Poikatyön tapaan osastoja ei haluttu ohjeistaa kovin tarkasti, vaan ohjaajien toivottiin itse löytävän sopivimmat ja kiinnostavimmat työmuodot. Tässä onnistuttiinkin ilmeisen hyvin, sillä jo vuonna 1932 pikkulottia oli koko maassa 2 048, ja kahden vuoden kuluttua määrä oli ylittänyt jo Vuonna 1933 kuvasi tuntojaan 12-vuotias Kerttu Alasaari Ylivieskan tyttöosastosta Lotta Svärd -lehdessä {20/1933): Me tytöt, jotka pari vuotta sitten yhdyimme tähän lottien tyttö-osastoon, olemme nyt pikkulottia. Meidän rakkautemme on suuri tähän omaan Suomeemme. Me tahdomme uhrautua oman isänmaamme eteen, tehdä työtä sen onneksi. Meidän tulee rukoilla jumalaa, Häntä, joka on meille tämän rakkaan isänmaan antanut. Mutta meidän tulee myöskin Häntä suuresti kiittää tästä armosta ja rakkaudesta meitä kohtaan. Trillä meidän Suomellamme on lempi-nimi, Suomi-äiti. Trimä nimi on hyvin kaunis. Se kuvaa meidän maamme sellaiseksi kansalle rakkaaksi äidiksi. Trimä meidän Suomi-äitimme tahtoo antaa meille neuvoja ja tahtoo meistä kasvattaa uljaita isänmaamme puolustajia. Me olemme hänen lapsiaan, me kaikki, koko kansa. 29

31

32 Toiminnan pojat matkalla maanpuolustajiksi Ko lme on mulle pyhää: jumala, koti ja isänmaa. Niiden tunnusten alla minä palvelen maatani. Uhraan työni niiden onnellisuuden hyväksi. Olen maani poika ennen kaikkea. - Suojeluskuntapoikalupaus oikien vapaaehtoinen maanpuolustustyö alkoi kiinnostaa Pentistä enemmän uudelle vuosikymmenelle tultaessa. Suojeluskuntapojista kasvoi maan suurimpiin ja vaikutusvaltaisimpiin lukeutuva nuorisojärjestö 1930-luvun loppuun mennessä. Tuolloin jäsenmäärä oli noussut hieman yli kolmenkymmenen tuhannen. Prosentuaalisesti kasvu oli jopa nopeampaa kuin aikuisten suojeluskuntien kehitys. Poikaosastoja perustettiin paikallisiin suojeluskuntiin ripeään tahtiin, sillä vuonna 1938 poikaosastoja oli 582 mikä tarkoitti että jo 86 prosenttia maan suojeluskunnista oli saanut oman poikaosaston. Erityisen voimakkaasti suojeluskuntapoikien jäsenmäärä lähti nousemaan heti talvisodan jälkeen. 31

33 Nuorisotoiminnan avulla aikuisjärjestöt pyrkivät turvaamaan sekä suojeluskunta- ja lotta-aatteen että vapaaehtoisen maanpuolustustoiminnan jatkuvuuden. Tytöistä ja pojista pyrittiin kasvattamaan määrätietoisesti uusia, aatteen sisäistäneitä jäseniä aikuisjärjestöihin. Tavoite onnistui erittäin hyvin, sillä noin 70 prosenttia suojeluskuntapojista liittyi 17 vuotta täytettyään aikuisjärjestöön (Vasara 1997). Tyttöjen kohdalla kehitys oli vastaavanlainen, sillä jo 1930-luvun loppupuolella valtaosa Lotta Svärdin uusista jäsenistä tuli tyttöosastoista (Lukkarinen 1981). Poikatoiminnan erityisenä päämääränä oli kasvattaa pojista kunnon kansalaisia, fyysisesti vahvoja sekä henkisesti vastuuntuntoisia ja kunnollisia nuoria miehiä. Suojeluskuntapoikien kasvatusperiaatteet eivät juuri eronneet aikakauden keskiluokkaisten nuorisojärjestöjen vastaavista periaatteista. Myös työväenliikkeen nuorisojärjestöjen ihanteet olivat luvulla samankaltaisia, joskin niistä puuttui isänmaallisuuden korostaminen. Sotien välisenä aikana enemmistö suomalaisista asui maalla ja sai toimeentulonsa maataloudesta, joten maaseudun poikien innostaminen mukaan toimintaan oli suojeluskunnille erityisen tärkeää. Suojeluskuntapoikien johtajat pitivät maaseudun nuorten luontaista elinvoimaa ja reippautta hyvänä vastapainona kaupunkilaisnuorison "velttoudelle". Suojeluskuntien komentaja Lauri Malmberg vaati poikasosastoja perustettavaksi jokaiseen suojeluskuntaan. Hän korosti kasvavien poikien psykologisesti oikeaa käsittelyä ja isänmaan historian tuntemuksen merkitystä puolustustahdon rakentamisessa. Suojeluskuntapojat kilpailivat suosiosta erityisesti partion kanssa. Partiopoikajärjestö oli aloittanut toimintansa Suomessa jo 1910-luvulla, ja partio ta pidettiin hyvänä esimerkkinä suojeluskuntapojille. Se oli antanut virikkeitä monille eurooppalaisille nuorisojärjestöille, myös sotilaallisesti suuntautuneille. Partiota harrastettiin kuitenkin vuosisadan alkupuolella Suo- 32

34 messa aktiivisesti lähinnä vain suuremmissa kaupungeissa, kun taas suojeluskuntapoikatoiminta sai jalansijaa aluksi erityisesti maaseudulla. Vaikka suojeluskuntapoikatoiminta otettiin isänmaallisen nuorison keskuudessa innolla vastaan ja poikatyön organisaattorit olivat osoittaneet sen tarpeellisuuden järjestön tulevaisuudelle, suojeluskuntien sisällä toimintaan suhtauduttiin edelleen hieman epäilevästi. Niinpä poikatyö jäi järjestössä vielä 1930-luvun alussa toisarvoiseen asemaan. Suojeluskuntien urheiluosasto ja piirien urheiluohjaajat hoitivat poikatyötä yleensä muiden toimiensa ohessa. Uusi työmuoto sai vain niukasti varoja, ja poikatoiminnan johtajapula jatkui läpi vuosikymmenen. Selkeä asennemuutos tapahtui vuoden 1934 jälkeen. Tuolloin vahvistetussa puolustuslaitoksen aluejärjestelmän mukaisessa liikekannallepanosuunnitelmassa suojeluskuntajärjestön ja lottien merkitys maanpuolustusvalmiudelle kasvoi. Samoin yhteistoiminta puolustuslaitoksen kanssa lisääntyi (Puranen 2001). Vuosikymmenen loppupuolella maailmanpoliittisen tilanteen kiristyminen lisäsi edelleen yleisön kiinnostusta maanpuolustusta kohtaan. Myös koulujen myönteinen maanpuolustusasenne ja julkisen sanan kasvanut mielenkiinto suojeluskuntatoimintaan vaikuttivat siihen että poikatyö tehostui. Urheiluosaston määrärahoja alettiin kohdentaa selkeämmin poikatyön johtajien koulutukseen, ja siihen käytetyt varat lähes kolminkertaistuivat kymmenessä vuodessa. Tämä osoittaa, ettei suojeluskuntain yliesikunta pitänyt poikaosastoja ainoastaan rauhanajan maanpuolustuksen harrastuskerhoina, joiden tukemisesta olisi luovuttu sodan uhan lähestyessä (Puranen 2001). Päinvastoin lisäpanostus poikatyöhön nähtiin hyvin tarpeelliseksi kohti ankaria aikoja kuljettaessa. Poikatyön arvonnousu suojeluskuntien sisällä näkyy selvästi yliesikunnan vuoden 1938 vuosikertomuksessa: 33

35 Suojeluskuntain poikatyö on järjestön toiminnassa voimakkaasti etualalle tunkeva kysymys. Ensinnäkin on todettavissa, että ne mahdollisuudet, joita järjestön työvoimat ja sen käytettävissä olevat varat tarjoavat, ovat kokonaan riittämättömät. Toiseksi on suojeluskuntarivien jälkikasvusta huolehtiminen tullut yhä tärkeämmäksi sen jälkeen kun vanhempi polvi ikänsä perusteella joutuu vetäytymään syrjään. Kolmanneksi ovat sk-poikatyön mittasuhteet ja päämäärät laajentuneet niin, että siinä on kysymyksessä varhaisnuorison tarkoituksenmukainen valmentaminen maanpuolustajan vastaisiin tehtäviin. -- Suojeluskuntain poikatoiminta osoittaa jatkuvaa kehitystä suotuisaan suuntaan siitä huolimatta, että sitä on kyetty vain nimeksi tukemaan yliesikunnan myöntämillä valtion varoilla ja sitä koskevat järjestelyt ovat vielä laadinnan alaisina. Poikatoiminnan kauas tulevaisuuteen tähtäävä tarkoitus velvoittaa suojeluskuntajärjestöä kiinnittämään siihen yhä suurempaa huomiota. Keväällä 1938 suojeluskuntain päällikkö Lauri Malmberg asettikin komitean ja organisoimaan uudelleen poikatoimintaa. Komiteaa johti N. V. Hersalo. Työnsä tuloksena se määritteli poikatyön tavoitteeksi seuraavaa: Suojeluskuntain poikatoiminnan tarkoituksena on vahvistaa valtakunnan puolustusvoimaa kasvattamalla poikia asevelvolliselle Suomen miehelle kuuluvaan kaikinpuoliseen kuntoon ja yleensä kelpo kansalaisiksi. Tatä varten heitä kootaan kiinteästi järjestettyihin joukko-osastoihin, joissa sopivilla harjoituksilla ja muulla ikäkauden mukaisella kasvatuksella kehitetään heissä kansalaiskuntoa ynnä yleisiä sotilasominaisuuksia sekä juurrutetaan heihin merkitykseltään pysyviä maanpuolustajan perustapoja ja -taitoja, jotta heillä tästä johtuen aikanaan olisi sekä tahtoa että kykyä paremmin hy- 34

36 väksikäyttämään varsinaista sotilaskoulutusta tuleviin tehtäviinsä maanpuolustajina. Suojeluskuntapoikain ennakkovalmennuksessa maanpuolustukseen ei ole tavoiteltava sotilaskoulutuksellista kypsyyttä eikä valmiutta, vaan sen kasvatuksellisena tarkoituksena on valmentaa poikia sellaiseen peruskuntoon, että heistä myöhemmin varsinaisesta sotilaskoulutuksesta huolehtivien elinten toimesta voitaisiin kouluttaa mahdollisimman kykeneviä maanpuolustajia. Komitean työn seurauksena suojeluskuntain yliesikunnan urheiluosasto sai osastopäällikön apulaisen vakanssin vuoden 1939 alusta yksinomaan suojelukuntapoikatoimintaa varten. Myös suojeluskuntapiireihin nimettiin aluejohtajia poikatoimintaa varten. He toimivat suojeluskuntapoikaosastojen aluepäällikköinä suoraan piiripäällikön alaisina ja vastasivat piirin määrätyn osan poikatoiminnasta. Tämä oli selvä merkki itsenäistyvästä nuorisotyöstä vapaaehtoisessa maanpuolustustoiminnassa. Poikatoiminnan uudet kuviot tyrehtyivät kuitenkin talvisodan syttymiseen syksyllä Uuteen alkuun kehittämistyössä päästiin välirauhan aikana. Suojeluskuntapoikien arkea ja juhlaa Monissa suojeluskuntaosastoissa poikatoiminta lähti käyntiin hyvin pian suojeluskunta-asetuksen antamisen jälkeen keväällä Näin kävi esimerkiksi Etelä-Pohjanmaalla Ilmajoella, jossa tosin toiminnan taustalla oli jo vuonna 1925 perustettu oravakomppania. Suojeluskuntapoikien toiminnan alkaessa heistä tuli "Ilkan Pojat". Paikallisella tasolla tarmokas ja innostava johtaja oli yleensä se ratkaiseva tekijä, joka sai poikatoiminnan toden teolla käyntiin. Ilmajoella hän oli puutyökoulun 35

37 johtaja, sk-kersantti Antti Tapola. Näin hän kuvasi Ilkan poikien toimintaa tammikuussa 1932: Ilkan poikien koulutus ja toiminta on tapahtunut pääasiallisesti kyläosastoittain ja ryhmittäin, sekä osaksi yhteisillä harjoituksilla. Muodollisessa koulutuksessa on harjoitettu ryhmän puitteissa, sekä osaksi laajemmassakin mitassa suljettua järjestystä. Varsinkin on Ahonkylän osasto tässä suhteessa toiminut esimerkillisesti. Keskikunnalla tämä puoli saatiin parempaan käyntiin syysp uolella, jolloin alikersantti Martti Reinikka lupautui mainittuja harjoituksia pitämään. Suojeluskunnan tarkastuksissa ja sen yhteydessä olleilla kaksipäiväisillä harjoituspäivillä marraskuussa oli kokopoikaosasto mukana. Omat harjoitus- ja leiripäivät pidettiin maaliskuun 7-8. päivinä Keskusampumaradalla. Tdä llä harjoitettiin havumajojen rakentamista, laitettiin erilaisia leirinuotioita, harjoitettiin muodollista koulutusta, hiihtoa, mäenlaskua, ampumista ym. Pidettiin hiihto- ja ampumakilpailut. Oli pari luentoa, hartaustilaisuus ym. leirielämään kuuluvaa toimintaa. Yöpyminen yönuotioineen, vartiovuoroineen, näytti olleen varsin mielenkiintoista. Urheilu on tapahtunut talvisin hiihdon, kesäisin kahdesti viikossa olleiden urheilu-ja merkkivaatimus-ja pesäpalloharjoitusten muodossa. Pesäpalloa varsinkin on pelattu ahkerasti ja urheilumerkkivaatimuksia on suorittanut II poikaa, II poikaa. Voimistelua on johtanut Paavo Lahti. Osa osastomme pojista esiintyi piirin leiripäivillä Törnävällä. Paitsi pienempiä urheilukilpailuja, toimeenpantiin suuret massa-kilpailut elokuun 18. päivänä, niihin osallistui 83 kilpailijaa. Retkeily on se monipuolisin, mielenkiintoisin ja poikaiällä kiitollisin toimintamuoto: sitä onkin harrastettu ahkerasti. Retkeily on etupäässä tapahtunut ryhmittäin ja kyläosas- 36

38 toittain, suksilla, jalan, polkupyörällä ja onpa autokin saatu käyttöön. Retkeilyllä on ollut maasto-, hiihto- ja marssiharjoituksia, sekä yksinkertaisempia leirielämän tehtäviä. Pienemmän ryhmän kanssa on käyty aina Hämeen järviseudulla saakka, missä muutama päivä vietettiin intiaanielämää pienen saaren kalasaunalta soudellen, kalastellen, uiden ja kylpien, nauttien kesän ihanuudesta ja Hämeen järvien kauneudesta. Matka - yhteensä 210 km - puoliksi kuorma-autolla, puoliksi polkupyörällä. Ampumatoiminta on ollut varsin pientä, eikä siihen erikoisemmin ole panostettukaan, ainoastaan vanhempien poikien ampumakoulutus on katsottu tarpeelliseksi. Ampumakoulutusta on ollut viisi kertaa, ampumakilpailuja on pidetty kahdet sekä ryhmäin keskeinen kilpailu. Osastolla on kolme pienoiskivääriä sekä pojilla itsellään muutamia. joskin paukuttelu on ollut pientä niin ampumatulosten näyttämiseen on osallistuetu sangen vahvasti. Kaikissa suuremmissa keskusampumaradan kilpailuissa ovat pojat olleet toimitsijoina. Kaikkiaan tilaisuuksia on ollut: keskim. osallistujia Sotilaskoul. 37 kertaa 106 tuntia 15 Harjoituspäiv. 2 kertaa 30 tuntia 60 Amp. toiminta 14 kertaa 51 tuntia 18 Urh. ja retk. 65 kertaa 250 tuntia 20 Taloudellinen asema on osastolla ollut tyydy ttävä. Suurimpana tukena on suojeluskunnan avustus SMK 5000, -. Mannerheimin Lastensuojeluliiton Ilmajoen osastolta olemme saaneet 500 markan avustuksen urheilua varten. Käpyjen keruutoiminnalla on annettu pientä ansiota muutamille varattomille henkilöille ja on osastollemmekin jäänyt vielä ylijäämää. Pukuja teetettiin 50 kappaletta ja jaettiin niitä osaksi ilmaiseksi ja osaksi puolella hintaa. 37

39 Osastolla on omaisuutta, paitsi aiemmin mainitut kolme pienoiskivääriä, pienempi määrä erilaista retkeilykalustoa, ensiapulaukku lääkkeineen ja lahjoituksien kautta saatu ha suuruinen metsämaa hyvää kasvavaa metsää. Lottatätejä kiitämme muonituksesta harjoituspäivillä helmikuussa, sekä monista suojeluskunnan tilaisuuksien yhteydessä saamistamme muruista, samoin ensiapulaukusta, minkä /otat ovat lahjoittaneet. Mitä osastomme sisäiseen elämään tulee, on se sujunut häiriöttä. Poikien oman laatiman lain yksi momentti kuuluu: '1/kan Pojan tulee olla reirun ilman vehkeilemättä': Yhden ainoan kerran on tiettävästi tätä pykälää loukattu ja siitä on asianomaiset kärsineet sekä henkisen että aineellisen kärsimyksen, joten odotamme, että tämä pykälä jää alkavana vuonna koskemattomaksi. Ahkeruus on ollut suurin piirtein hyvä, joskin toivomisen varaa joissakin tapauksissa löytyy. - Kyläosastoista on ahkerimmin ja omintakeisimmin toiminut Nopankylän poikien osasto. Ahonkylän osastossa on taas sotilaallinen koulutus ollut kiitettäväitä kannalla. Totean lop uksi vain jo aikaisemminkin julkilausutun ajatuksen: Kiitollista työmaata on paijon, tekijöitäkin löytyy, ohjaajia kaipaisimme lisää. (Sk-poikatyöstä Sotilaspoikiin Etelä-Pohjanmaalla) Tämä vuosikertomus kuvaa hyvin, millaista käytännön toiminta suojeluskuntien paikallisissa poikaosastoissa 1930-luvulla oli. Puitteet toteuttaa poikatoimintaa vaihtelivat kuitenkin eri puolilla maata huimasti. Helsingissä oli mahdollista perustaa hyvinkin erityyppisiä poikaosastoja esimerkiksi suojeluskuntien eri aselajien, rannikkotykistö- tai merisuojeluskuntien yhteyteen. Sen sijaan harvaan asutulla maaseudulla mahdollisuuksia oli vain hyvin rajoitettuun ja pienimuotoiseen toimintaan. Silti 38

40 monet suojeluskuntapoikatoiminnan muodot olivat samankaltaisia, ja pojat eri puolilla maata innostuivat samanlaisista asioista. Silloinen sotilaspoika kuvailee elävästi millaista oli, kun isänmaallinen innostus toi mukanaan nuorison maanpuolustustoiminnan pieneen kylään: Taisi olla 1930-luvun puolivälin paikkeilla, kun Saloisen Palonkylän kansakoulun välitunnilla koulukaverit kuiskuttelivat, että tule illalla nuorisoseuran talolle, jossa perustetaan suojeluskunnan poikaosasto... Toki suojeluskunnasta oli jonkinlainen käsitys kun veljet pukeutuivat suojeluskuntapukuun ja kuljettivat mukanaan kivääriä. Tietenkin ajatus oli jännän kiinnostava 8-vuotiaan pojannaskalin mielestä. Myös pari vuotta vanhempaa sisartani oli naisopettaja kehottanut tulemaan sanoen, että perustetaan pikkulotat eli lottatytöt. Kun kotimme asenne oli hengeltään isänmaallinen, ei vanhemmilla ollut mitään aikeitamme vastaan. Äiti laittoi meidät matkaan. Taisimme siskon kanssa kävellä köpötellä käsi kädessä Saloisten nuorisoseuran taloa kohti. Poikia ja tyttöjä oli talolla pilvin pimein, isäntiä vapaussodan mitaleineen, tuttuja nuorukaisia suojeluskuntapuvuissaan. Lotat valmistelivat keittiössä teetarjoiluaan. Sinivalkoinen Suomen lippu oli näyttävästi esillä. Kirkkoherra ja paikallispäällikkö puhuivat erityisesti meille pojille, naisopettaja tuleville lotille. Kodin, uskonnon ja isänmaan asiat alkoivat jo silloin hahmottua mielessämme. Käytännössä poikaosaston piirissä leikittiin ja liikuttiin paljon, laulettiin pääasiassa marssilauluja. Hiihtokilpailut ovat jääneet mieleen mukavina tapauksina. (Aimo Karvonen teoksessa Pohjan pojista pohjan miehiksi: Sotilaspoikatoimintaa Oulun suojeluskuntapiirissä) 39

41 Suojeluskuntien poikaosastoon sai liittyä jokainen 12 vuotta täyttänyt, huoltajiensa suostumuksen saanut poika. Paikallistasolla joukkoa johti suojeluskuntaan nimitetty poikaosaston johtaja, joka yleensä oli täysi-ikäinen suojeluskuntalainen ja varsin usein ammatiltaan opettaja. Poikakomppania voitiin jakaa vielä pienemmiksi yksiköiksi joukkueisiin ja ryhmiin. Niihin kuului noin kahdeksan poikaa ja ryhmänjohtajana toimi vanhempi, vuotias suojeluskuntapoika. Suojeluskuntapoikien joukkuehenkeä oli omiaan lisäämään oma univormu, ja se haluttiin pojille myös yhtenäisen sotilasjoukon tavoin järjestää. Jo oravakomppaniavaiheessa joillakin poikaosastoilla, kuten esimerkiksi Hämeenlinnassa oli omat univormunsa, mutta ensimmäinen varsinainen suojeluskuntapoikapuku vahvistettiin vuonna 1929 (m/1929). Se oli väriltään ruskeanvihreä, jota pidettiin maastoon sopivana. Siihen kuului suojeluskuntain kenttäpuvun takista tehty muunnos ja italialll:ismallisella käännösosalla varustettu sk-kesälakin kaltainen päähine. Housut saivat olla joko pitkälahkeiset tai lyhyet polvihousut sään ja vuodenajan mukaisesti. Piireille jaetussa kirjeessä jaettiin kaavat ja hinnaksi paikallisella räätälillä teenäen arvioitiin noin markkaa. Viiden vuoden kuluttua, vuonna 1934 vahvistettiin myös poikien talvipuku (m/ 1934), johon kuului myös norjalaismallinen, lipallinen hiihtolakki. Yliesikunnan antaman käyttöohjeen mukaan suojeluskuntapoikapukua sai käyttää myös koulupukuna ja sen osia siviilivaatteiden kanssa, joten vasta olkaimien kiinnitys teki siitä univormun. Poikapukujen käyttö vaihteli kuitenkin 1930-luvulla koko maassa, ja se heijasteli usein paikallisten lottien toimeliaisuutta tai suoraan suojeluskuntien varallisuutta. Helsingissä voitiin jakaa täydelliset sk-poikapuvut koko suojeluskunnalle, kun taas muualla maassa tilanne vaihteli paljonkin. Esimerkiksi Forssassa annettiin pukukangas ilmaiseksi vähävaraisille, mutta Pohja- 40

42 lan piirin monet poikaosastot joutuivat olemaan pitkään ilman yhtenäistä asua. Vuonna 1938 toiminut poikatoimintakomitea esitti pukuasiaan muutoksia, jotka olisivat muuttaneet poikien univormua sotilaallisemmaksi. Puvun kankaaksi olisi tullut armeijan harmaa kesäpukukangas ja housuihin olisi tullut kolmipistekannatinhihnat. Nämä suunnitelmat kuitenkin kariutuivat ja uuden palveluspuvun väriksi vakiintui seuraavana vuonna ruskeanvihreä ja kankaaksi pumpulidiagonaali. Päähineeksi tuli venelakki kokardia vastaavine tunnuskolmioineen. Puvun käyttömääräykset jäivät kuitenkin väljiksi ja puvun vanhoja ja uusia osia sai käyttää rinnakkain. Kaiken kaikkiaan poikatoiminnassa pukuasiasta ei tehty kynnyskysymystä, vaan kirjavuus oli siinä asiassa sallittua. Tärkeämmät asiat ajoivat edelle. Suojeluskuntapoikien koulutus koostui yleensä viikoinaisista paikallisista kokoontumisista. Niiden sisältö vaihteli, joskin poikatoiminnan ohjelman antamien raamien sisällä. Yleensä ne pitivät sisällään jotain "valistavaa'', kuten lyhyen historian tai maasto-opin oppitunnin sekä urheilua ja leikkiä. Tämä esimerkki kertoo sotilaspoikatoiminnasta lissä 1930-luvulla: Ensimmäiset muistikuvat suojeluskuntapojista ovat vuodelta Tailöin oli suojeluskuntatalon toisen kerroksen saliin kerääntynyt joukko alun toisella kymmenellä olevia poikia. Kokenut suojeluskuntalainen Martti Liimatta oli selvittämässä, mihin poikatyöllä pyritään. Hänen selvityksensä oli selkeää ja kaikkia nuoria isänmaan ystäviä kiinnostavaa. Muistan hyvin, kun hän kertoi miten pojista suojeluskunnissa kasvatetaan miehiä. He tulevat osaamaan niitä asioita, joita sotilaspukua ja kivääriä kantavat miehetkin ovat oppineet. Teistä tulee hyviä suojeluskuntalaisia, isänmaan puolustajia ja kunnon kansalaisia. Suunnilleen näin sanoi Liimatta. Seuraavalla tunnilla hän ripusti karttoja seinille ja kertoi, miten niitä oli luettava. 41

43 Näiden sisätuntien jälkeen mentiinkin jo metsään, jossa Liimatta ja Toivo Laitinen opastivat suunnistamisen aakkosia. Myös luonnon omien merkkien perusteella opittiin tietämään missä on etelä ja missä on itä. Suunnistamisen opetus kaiken kaikkiaan oli tärkeä tehtävä, jossa myös nuori metsänhoitaja Wiinö Halonen oli mukana. (Väinö Tolonen teoksessa Pohjan pojista pohjan miehiksi: Sotilaspoikatoimintaa Oulun suojeluskuntapiirissä) Sotilaspoikien leirit olivat erityisen tärkeitä, koska niillä oli mahdollisuus syventyä koulutuksen eri osa-alueisiin paljon perusteellisemmin kuin yhden illan kestävissä harjoituksissa. Leirien suunnitteluun pojilla itselläänkin oli mahdollisuus vaikuttaa, sillä suojeluskuntain poikaosastojen leiriohjeen mukaan "leiriin oli saatava sissitoiminnan ja erämaantunnun maku ja Robinson-henki sekä poikiin se tunne, että he itse olivat mukana suunnittelemassa, valmistelemassa, toteuttamassa ja lopuksi purkamassa ikioman leirinsä. Kaikenlainen aikuisten koulumainen paimentaminen, saarnailu ja liiallinen sotilaallisuus oli tällöin unohdettava." Suojeluskuntapoikien leirejä 1930-luvun alkupuolella kuvailtiin suojeluskuntain yliesikunnan urheiluosastoille lähetetyissä kertomuksissa esimerkiksi seuraavasti: Telttamajoitus ja toiminta sopivassa maastossa vaihtelevan luonnon keskellä on poikakursseille erittäin sopiva. Se kasvattaa omatoimisuutta ja hyvää yhteishenkeä. Erikoisesti maastoleikki "Turkismetsästäjät" oli poikien innostuksen kohteena. Samalla se on hyvin opettava suunnistautumisineen, etenemisharjoituksineen ja taistelutoimintoineen. (Poikaryhmänjohtajakurssit Juankaskeila ) 42

44 Ku rssit onnistuivat kaikin puolin hyvin ja niille asetettu päämäärä saavutettiin. Se, että opettajavoimia oli niin vähän, tuotti heille liiallista työtä, joten poikien valvominen vapaaaikoina jäi vaillinaiseksi, sillä heillä täytyy olla peräänkatsojia yötä päivää, varsinkin kun on niin paljon poikia k. o. kursseilla. Ohjelma oli mahdollisesti liian vaikea pojille, sillä viime päivinä huomasi heissä jo väsymisen merkkejä, joka johtui pitkästä päiväpalveluksesta ja oudoista olosuhteista. (Kurssikenomus Pohjolan sk-piirin poikain hiihtopäivillä Kemissä ) Poikien ikä vaihteli ikävuoteen ja olivat jotakuta poikkeusta lukuun ottamatta kaikki maanviijelijäkodeista. Mieliala oli reipasta ja yleensä mitä parhain, esiintyen se poikien suurena innostuksena työtämä kohtaan. Pieni esimerkki: Erään 1 0-vuotiaan Ko uvolan kylän pojan vanhemmat olivat määränneet tulemaan kotiin yöksi. Iltahartauden lipunlaskuineen päätyttyä jäi poika ulos itkemään ja syytä kysyttäessä hän selitti asian ja että hänen tekee mieli olla yötä toisten kanssa. Asia järjestettiin pojan mielen mukaan ja hän oli iloinen. (Etelä-Valkealan poikaosaston harjoituspäivät ) Nämä laatuaan ensimmäiset leiripäivät ovat omansa tuntuvasti lisäämään innostusta poikatyöhön niin itse oppilaissa kuin opettajissakin. Erikoisen ilahduttavana seikkana mainittakoon, että toisin ajattelevatkin vanhemmat lähettävät poikansa leirille. Poikien ihastus ja innostus työhön oli mitä parhainta. My öskin on paikkakunnan vanhempi väki lausunut ihastuksensa tällaisten leiripäivien johdosta. (Poikaleiripäivät Rantasalmella ) 43

45 Poikaleirillä ei pidä rasittaa poikia alituisella palveluksella, vaan olisi varattava enemmän aikaa vapaille harrastuksille, joita koetettava käyttää opetuksessa hyväksi. Poikaleirille varattava enemmän ruokaa, sillä pojat syövät paljon useammin ja yhtä runsaasti kuin miehetkin. Ensimmäinen ehto poikaleirin hyvin onnistumisessa on riittävä ja moitteeton muonitus. (Kiuruveden poikaleiri ) Pojat osallistuivatk.in leireille yleensä erittäin mielellään. Monille heistä leirikokemukset olivat jotain aivan täysin uutta, jännittävää ja tavallisesta arkielämästä poikkeavaa. Leireihin liittyi paljonkin erilaisia mielenkiintoisia asioita: Oman mielenkiintoisen luvun sk-poikatoiminnassa muodostivat leirit. Leireillä oli etukäteen suunniteltu ohjelma, jossa pyrittiin toteuttamaan taitoja, joita oli harjoitettu. Telttojen pystyttäminen ja majoittumhzen niihin oli oma lukunsa. Ruokailut ja teetauot muodostuivat mielenkiintoisiksi. Ei sen vuoksi, että ruoka oli hyvää ja maittavaa, vaan siksi että tarjoilussa oli lottien mukana pikkulottia, ja heihin pyrittiin tavalla tai toisella saamaan kontakteja, mutta kovin huonolla menestyksellä. Pääasia lienee ollut, kun sai edes katsoa ja ihastella, ja jos tytöltä sai kauniin hymyn, niin päivä oli pelastettu. Illan tullen siirryttiin telttoihin, joissa ennen hiljaisuutta kerrattiin päivän tapahtumat tarkkaan - hymyjäkään unohtamatta. Ennen pitkää väsymys voitti, uni tuli ja sitä riitti aamuherätykseen saakka. Näin leiripäivien toiminta jatkui mielenkiintoisena ohjelman mukaisesti loppuun saakka. {Pentti Harju teoksessa Sk-poikatyöstä sotilaspoikiin Etelä-Pohjanmaalla) Kesäleirejä kutsuttiin manöövereiksi. Niitä pidettiin mm. Siilinjärven suojeluskuntatalon lähiympäristössä metsäisiltä 44

46 hiekkaharjuilla. Usein mukana olivat myös Maaningan skpojat. Päivät alkoivat sk-talon urheilukentällä juhlallisella lipunnostolla lippulauluineen. Sitten marssittiin varsinaiselle leirialueelle telttoja pystyttämään. Ku nnostettiin ympäristöä ja rakennettiin leirikeittiö ruokapöytineen, iltanuotiopaikka ja riukukäymälä. Ohjelmaan kuului maastoleikkejä, suunnistusta päivällä ja yöllä, ensiapuharjoituksia, laavuntekoa ja nuotio-ohjelmia. Muonituksesta huolehtivat!otat, mutta pojat auttoivat perunoiden kuorimisessa, ja urheilukentällä kilpailtiin yleisurheilun eri lajeissa ja pesäpallossa. Leirin päätöstilaisuudessa suoritettiin palkintojen jako, leirikritiikki, emäntien kiittäminen ja lipun lasku. Lopuksi paikka puhdistettiin ja pojat muistelivat leirin jännittävimpiä hetkiä. (Ahti Rautiainen teoksessa Jouko Kauranne, Pohjois Savon sotilaspoikien historia, Savon pojat isänmaan asialla.) Suojeluskuntien ja lottien usein vakavahenkisen maanpuolustustoiminnan vastapainoksi järjestettiin myös viihteellisempää ohjelmaa. Suojeluskuntaväen juhlat ja iltamat olivat merkittävä osa ohjelmatarjontaa etenkin maaseudulla ja niiden avulla vapaaehtoinen maanpuolustustoiminta sai näkyvyyttä muutoinkin. Tavallisesti suojeluskunnat, lotat, pikkulotat ja suojeluskuntapojat järjestivät yhdessä ohjelmalliset iltamat varojen keräämiseksi tai kansallisten merkkipäivien kunniaksi. Ohjelmien suorittajina sekä tytöt kuin pojat olivat suosittuja niin kuoroissa, näytelmissä kuin runonlausujinakin. Musiikkitoiminta oli yksi suojeluskuntien valistusosaston työmuodoista jo 1920-luvun lopulla ja suojeluskuntiin syntyi niin omia kuoroja kuin soittokuntiakin. Keskimäärin joka kolmannessa suojeluskunnassa olikin oma torvisoittokuntansa. Musikaaliset suojeluskuntapojat napattiin usein mukaan yhteisiin orkestereihin, ja näin turvattiin jälkikasvu tälläkin osa-alueella. Suojeluskuntapojilla oli myös omia orkestereita 45

47 jo 1930-luvulla, mutta etenkin sodan aikana niiden osuus oli huomattava. Oheinen esimerkki kertoo Teuvan sotilaspoikasoittokunnan toiminnasta jatkosodan ajalta: Omalla paikkakunnalla ensiesitys oli urheilukentällä pidetyn sotilaspoikaleirin yhteydessä heinäkuussa Elokuun alussa maatalouskerhon iltamassa oli ensimmäinen sisätiloissa tapahtunut esiintyminen, ohjelmana "Extra-marssi': ta': "Vienan rannalla" ja "Sotarukous" - - Sankarihautajaisissa oltiin ensi kertaa aloituksesta tasan vuoden kuluttua, lokakuun 24. päivänä 1944, ja niitä riitti sitten 36 kertaa. Ohjelmisto oli varsin suppea. Arkkua kirkkoon kannettaessa soitettiin "Narvan marssi': kirkossa Kothenin "Rukous" ja hautaan laskettaessa "Hautausmarssi : Kunnialaukausten aikana pienten soittajien huomio saattoi eksyä pois nuoteista. Esiintymisasuna oli sotilaspojan univormu, joita ainakin Viitasen "kräätäri" ompeli. Urheilu ennen kaikkea Suojeluskuntien poikatyön perimmäinen päämäärä oli uusien maanpuolustajien, suojeluskuntasotilaiden, kasvattaminen, vaikka tämän haluttiinkin tapahtuvan lapsille ja nuorille luontaisten asioiden kuten urheilun ja leikkien avulla. Vuoden 1928 poikatyöohjelmassa liikunnalla olikin merkittävä osuus suojeluskuntapoikien kokonaistoiminnasta, vaikka päämäärä ei ollutkaan sama kuin muilla urheilujärjestöillä. Lauri "Tahko" Pihkala nimitettiin 1930-luvun alussa suojeluskuntien urheiluosaston ja suojeluskuntapoikatyön johtoon. Hän suunnitteli ja ideoi poikaosastojen liikunta- ja urheilukasvatusta. Pihkalan mukaan poikia tuli vetää vapaaehtoiseen maanpuolustustyöhön urheilun avulla ja valmentaa heitä hen- 46

48 kisesti sekä fyysisesti varsinaista sotilaskoulutusta varten. Hän perusteli näkemystään useissa yhteyksissä. Oheinen lainaus on Pihkalan kirjoittamasta värikkäin sanakääntein muotoilemasta artikkelista, joka julkaistiin useissa suojeluskuntien piirilehdissä vuosikymmenen alussa: Miksi pojat urheilevat, minkä takia ovat he niin halukkaita siihen. Ei sen takia, että tahtovat, vaan kun heidän täytyy. Ve ren voima pakoittaa heidät harjoittamaan samoja miehekkäitä urheilulajeja, joita heidän esi-isänsä ja meidän esiisämme vuosikymmentuhansia sitten harjoittivat metsästykseen ja sodankäyntiin kuuluvina tehtävinä, ja joita harjoitellen hekin tehokkaimmin ja luontevimmin kasvavat kelpo miehiksi. jolleivät pojat saa urheilla, sattuu helposti, että he alkavat muulla tavalla 'urheilla: esimerkiksi kivittää puhelinpylväitä, rääkätä elämiä tai harjoittaa muuta ilkivaltaa, opetella ja opettaa pienemmilleen huonoja miesten' tapoja jne.. Urheilu, oikea urheilu, on pojille mitä tehokkainta 'rokotusta' huonoja tapoja ja sakilaishenkeä vastaan jo pelkästään sen nojalla, että se antaa heille viatonta ajattelemista ja tekemistä. Urheilupoikien silmissä liehuu Suomen lippu silloinkin kun eivät muut siitä näe jälkeäkään... Niin me saamme luottaa siihen, että pojista, jotka kasvuvuosinaan rauhan aikana tottuvat leikkiensä taisteluissa, kilpailuissa ponnistelemaan riemukseen siniristilipun puolesta viimeiseen hikipisaraansa, että tällaisista pojista kasvaa miehiä, jotka isänmaansa vaaran hetkellä tahtovat ja osaavat tarvittaessa myydä viimeisen veripisaransa mahdollisimman kalliisti kansansa puolesta. (Lauri Pihkala: Antakaa poikien urheilla. Sananen poikain vanhemmille ja opettajille) 47

49 1930-luvun käytännön suojeluskuntapoikatoiminnan näkyvin ja keskeisin osa oli liikunta eri muodoissaan. Kiinnostus urheiluun olikin kodin vaikutuksen ohella toinen merkittävä syy liittyä suojeluskuntien poikatoimintaan (Vasara 1997). Reippaan toiminnan katsottiin sopivan erityisesti pojille ja sen katsottiin olevan heille parasta isänmaallista kasvatusta. Urheilutoiminnalla pyrittiin kohentamaan myös poikien joukkuehenkeä. Urheilun ensisijaisuuden taustalla olivat sitä painottaneen poikaohjelman ja Pihkalan vahvan näkemyksen lisäksi myös vähäiset taloudelliset resurssit ja pätevien poikakouluttajien puute. Jonkin urheilulajin harjoittamiseen oli kuitenkin yleensä kaikkialla varaa ja mahdollisuuksia. Suojeluskuntapojat harrastivat hyvin monipuolisesti liikuntaa. Useat lajit kuten suunnistus, hiihto, mäenlasku, maastojuoksu, ja uinti voidaan suoraan laskea niin sanotuiksi "sotilaslajeiksi." Suosittuja oli erityisesti suojeluskunnille kehitetty pesäpallo, yleisurheilu sekä voimistelu. Pojat harrastivat myös jalkapalloa, koripalloa, nyrkkeilyä, painia, pyöräilyä, luistelua ja soutua. Kaikissa lajeissa kilpailtiin. Suosituimmaksi suojeluskuntapoikien keskuudessa nousi hiihto, joka oli myös koko Suomen ykköslaji 1930-luvulla. Uutuutena pojille alettiin vuosikymmenen lopulla opettaa hiihtotekniikkaa ja innostusta lajiin olivat omiaan lisäämään myös suojeluskunnan riveistä nousseet mestarihiihtäjät kuten Veli Saarinen ja Tapani Niku. Urheilu-ja hiihtokilpailuja pidettiin usein. Kerran oli hiihtokilpailut järvelässä. Ensin oli verryttelytaival, sitten pikataival ja lopuksi sauvatonta hiihtoa. Sauvat heitettiin yhteen kasaan, pari metriä korkeaan läjään ja siinä olikin onkimista, että siitä omansa löysi. Palokunnan talolla oli kerran hiihdot. Meitä oli kolme hiihtäjää siinä sarjassa. Ku n oli kauhea pakkanen, oli mäellä nuotio, missä sai lämmitellä. Me emme vielä oikein tunteneetkaan toisiamme, mutta muistan että Kartanon Ka uko/la 48

50 oli 'Siukola'-siteet. Kauko katseli minua ja sanoi sitten vähän ajan päästä: "Tairat voittaa!?" Mutta en muista kuinka siinä kävi. Peruskunto oli silloin pojilla hyvä, kun koulumatkat hiihdettiin. (Olli Anttila ja Matti Nummivaara teoksessa Lasse Toivola: Auroin, miekoin, miettehin. Kertomus suojeluskunnan ja lottien toiminnasta Hausjärvellä ) Suojeluskuntapojat kilpailivat hiihdossa omassa suojeluskunnassa, suojeluskuntapiireissä, valtakunnallisesti ja jopa suojeluskuntaväen kansainvälisissä kilpailuissa. Oma erikoisuutensa oli niin sanottu prosenttihiihro, jossa eri suojeluskunnat kilpailivat siitä miten iso osa jäsenistöstä osallistui hiihtoon, ja miten paljon hiihdettyjä kilometrejä heille yhteensä kertyi. Näin pyrittiin kasvattamaan lajin harrastajapohjaa. Prosenttiperiaatetta käytettiin myöhemmin myös maastojuoksussa ja uinnissa. Suosittu tapa oli niin sanottu maapallon ympärihiihto, jonka aikuiset miehet ja pojat suorittivat yhteistuumin. Talven aikana pyrittiin hiihtämään niin paljon, että maapallon ympärysmitta, kilometriä ylitettiin. Erityisen suuren suosion tämä kilpailumuoto saavutti Pohjois-Savossa. Piirin lehti kirjoitti helmikuun 1935 alussa seuraavasti: Suuri hiihtopäivämme on jo ovella. Maapallon ympärihiihto suoritetaan piirissämme yhteisvoimin kuluvan helmikuun toisena sunnuntaina. joka mies on saatava ladulle, sitä vaatii osaston, suojeluskunnan ja koko maakunnan maine. veterys ja arvelluttava suojeluskuntalainen on se, joka jättää velvollisuutensa täyttämättä, ilman pakottavia syitä. Suojeluskuntalainen, joka ei uhraudu tärkeän asian vuoksi yhdeksi sunnuntaipäiväksi, kuinka häneen voi luottaa sodan syttyessä. " Oouko Kauranne: Pohjois-Savon sotilaspoikien historia, Savon pojat isänmaan asialla) 49

51 Savon Miekan kehoitus tehosi, sillä peräti 90 prosenttia suojeluskuntalaisista osallistui vuoden 1935 maapallon ympärihiihtoon. Suojeluskuntapoikien harrastamien liikuntalajien tuli olla sellaisia, että niitä voitiin harrastaa kaikkialla Suomessa. Poikkeuksen muodosti kuitenkin Tahko Pihkalan "lempilaji", yhdistetty mäenlasku ja hiihto. Mäenlasku olikin suosittua, koska se tarjosi erityistä jännitystä sitä kaipaaville pojille. Koska hyppyrimäkiä ei ollut riittävästi, suojeluskuntien miehet ja pojat rakensivat niitä itse eri puolille maata. Asiasta innostuniin erityisesti Kymenlaaksossa, missä jokaiseen kuntaan rakennettiin vähintään piiritason kilpailuihin kelpaava mäki. Valtakunnallisesti menestynein yhdistetyn poikajoukkue ni.li kuitenkin Lapista, Pohjolan suojeluskuntapiiristä, mutta tunnetuin suojeluskuntapoika oli Paavo Korhonen Joutsenosta, joka ponnisti yhdistetyn maailmanmestariksi vuonna Valtakunnallisesti voimakkainta poikien urheiluharrastus oli Pohjois-Hämeessä. Yleisurheilua suojeluskuntapojat harrastivat ympäri maata, mutta kilpailujen määrässä se jäi selvästi jälkeen hiihdosta. Vaikka uinti oli suosittua poikien leireillä, kilpailumuotona se kuului ohjelmaan Pohjois-Hämeen lisäksi vain Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Suunnistuksella oli merkittävä sija poikien sotilaallishenkisessä koulutuksessa ja sitä pidettiin yhä tärkeämpänä 1930-luvulla, mutta käytännössä sitä pystyttiin varojen puutteesta johtuen harrastamaan vain noin puolessa maan suojeluskuntapoikaosastoista. Voimistelu oli myös vain harvojen suojeluskuntien liikuntamuoto. Poikkeuksena oli kuitenkin Viipurin suojeluskuntapiiri, jossa niin pojat kuin miehetkin voimistelivat säännöllisesti. Koko maan poikien voimistelukisoista siellä järjestettiin peräti puolet. Piirin alueella toimi varakkaita, paikallisten teollisuuslaitosten tukemia suojeluskuntia, joilla oli myös varaa voimistelusaleihin ja siten lajin harrastamiseen laajemminkin. 50

52 Pesäpallo oli erityisesti suojeluskuntien laji, joka tuli suosituksi jo 1920-luvulla, tosin ensin hieman erilaisena pelinä pitkäpallo-nimellä. Pelin kehitti Tahko Pihkala amerikkalaisen baseballin pohjalta ja sen tarkoituksena oli kehittää sotilaallisia taitoja, koska siinä käytettiin monipuolisesti käsiä ja jalkoja. Pesäpallo edisti muun muassa käsikranaatin heittotaitoa, johon tarvittiin nopeaa ja tarkkaa käden ja silmän yhteistyötä. Pesäkuviot olivat taas kuin esikuvia eteenpäin syöksyvästä sotilaasta. Pesäpallo otettiin myös suojeluskuntapoikien ohjelmaan. Pesäpalloilun historiaa tutkinut Erkki Laitinen toteaakin, että suojeluskunnat aloittivat ensimmäisenä järjestönä pesäpallon laajamittaisen juniorityön. Maastoleikkejä ja pienoiskivääriammuntaa Pojat saivat maanpuolustuksen alkeisvalmennusta myös maastoleikeissä, joita pidettiin hyvin merkityksellisinä, koska aseistamattomille pojille ei voitu antaa taistelijakoulutusta. Lauri "Tahko" Pihkalan mukaan "liikkuvaisuuden, suunnistamisen, maalien keksimisen ja maastoutumisen ohella leikki kirkastaa osanottajilleen mahdollisimman selvästi johtamistaidon ratkaisevan merkityksen, ensin tässä leikissä ja sitten yleensä sodankäynnissä." Pohjois-Savon suojeluskuntia ohjeistettiin maastoleikkien opetukseen vuonna 1929 seuraavasti: Aiokasasteella olevain poikain kanssa ei ole soveliasta mennä tuntemattomaan maastoon, vaan on kaikki järjestettävä tuttuun paikkaan, jonka rajat on tarkoin määritelty joko luonnollisin rajoin, kuten järvenranta, joki tai keinotekoisin rajoin kuten rautatiet, maantiet jne. Alokkaat eksyvät helposti yöllä ja tuottavat ikävyyksiä ja vastuuta johtajalle, jonka on pidettävä 51

53 huolta, ettei ketään joudu hukkaan. Maastoleikit yöllä ovat poikamielen suurin viehätys ja tuovat mieleen ryövärielämän kaikki parhaat seikkailukuvat. Hiipiä yöllä johonkin leiriin, tuo elävästi mieleen jonkun kertomuksen Intian viidakoista tai Amerikan preerioilta. Synkkä metsä, valkeita telttoja. leirivalkea, ahavoituneita kasvoja, vartiot pitkine keihäineen, hiipiä tämän lähelle ja ylläköllä vallata se, on valtavinta mitä mielikuvitus kykenee loihtimaan maastoleikkiimme. Wliko kukaan vastustaa tällaisen leikin houkuttelua? Oouko Kauranne: Pohjois-Savon sotilaspoikien historia. Savon pojat isänmaan asialla) Suojeluskuntapoikien muistoissa maastoleikit tuntuvat olevan erityisen mieliin painuneita. Ne muistuttivat poikien tavallisestikin leikkimiä sotaleikkejä eli olivat useimmille tavallaan jo entuudestaan tuttuja, mutta suojeluskuntapoikien koulutuksessa ne saivat aivan uuden merkityksen ja sisällön. Maastoleikit olivat suosittuja niin leireillä kuin tavallisissa harjoituksissakin. Leirin ohjelmista on erikoisesti jäänyt mieleen tapahtumarikkaat maastoleikit. Ne olivat hyvin monipuolisia. Niihin sisältyi suunnistusta, erilaisia maastotehtäviä, kamppailuja vihollisryhmän kanssa, jne. Näissä taisteluissa revittiin kreppipaperista tehtyjä käsivarsinauhoja vastustajilta. Silloin metsä rytisija raikui. Oltihin tosisnansa. Maastoleikit näyttelivät onneksi keskeistä osaa viikoittaisissa harjoituksissa ja ainakin näin jälkikäteen ajatellen niissä me nuorimmaisetkin olimme lähes tasavertaisia iäkkäämpien kanssa. Nuo ikimuistoiset ''sotaleikit" kävimme talven aikana koulumme tuntumassa olevassa ns. Pikkumetsässä ja kesällä Loukajanvuoren maastossa. Näissä paikoissa maastoalue oli helposti rajattavissa. Nopeasti voitiin määritellä osapuolten rajat polkujen, aitojen ja viijelmien avulla. 52

54 Maastoleikin alkaessa kerrattiin säännöt ja ilmoitettiin kokoontumispaikka, johon harjoitusten jälkeen keräännyttäisiin. Täten ohjaajamme varmistuivat, ettei kukaan päässyt eksymään tai jäämään esim. loukkaantuneena metsään. Merkkinä vastustajan tuhoamisesta käytimme maastoleikissä nauhan ryöstämistä. jokaisella osanottajalla tai määrätyn ryhmän jäsenellä oli olkavarren ympäri sidottuna n. 3 cm leveä kreppinauha ja leikkijä oli taistelukyvytön, kun nauha oli repäisty irti leikkijän käsivarresta. Vastapuolilla oli luonnollisesti eriväriset nauhat. Erotuomarin tehtävänä oli valvoa, että ottelusääntöjä noudatettiin. Vetoamalla leikkijän kunniantuntoon ja rankaisemalla rikkomukset meidät totutettiin reiluun peliin. Leikin loputtua pidettiin useimmiten arvostelutilaisuus, joko maastossa tai luokkahuoneessa. Siinä jokaisella oli mahdollisuus selostaa omaa toimintaansa leikin aikana. (Martti Luhtasela ja Pekka Tammelin teoksessa Sk-poikatyöstä sotilaspoikiin Etelä-Pohjanmaalla) Nuorempien suojeluskuntapoikien ampumakoulutus oli yleensä valmistavaa, eli tarkoituksena oli perusasioiden opettaminen pojille, ennen kuin nämä siirtyivät suojeluskunnan ampumakoulutuksen pariin. Tarkoituksena oli myös herättää kiinnostus ammuntaharrastusta kohtaan. Pääasiassa pojille annettiin tietoa aseista, etenkin pienoiskivääristä, ja harjoiteltiin tähystämään niin sanotuissa kolmiotähtäysharjoituksissa. Sitten tutustuttiin ampuma-asentoihin ja aseen käsittelyyn sekä opeteltiin osumien näyttämistä maalitauluista. Vasta vanhemmat suojeluskuntapojat ampuivat pienoiskivääreillä. Kuitenkin ampumaharrastuksen ja "sotilaallisen meiningin'' katsotaan olleen juuri se vetonaula, joka aivan erityisesti kiinnosti poikia. Tåtä toimintamuotoa ei ollut muutoin hyvin samankaltaisessa partiotoiminnassa, ja ehkä siksi partion suosio hiipuikin 53

55 1930-luvulla. Partiotoiminta oli suunnattu myös nuoremmille po jille, mutta suojduskuntapoikiin pääsi mukaan vasta 12-vuotiaana, joten toiminta siellä koettiin paniota "miehekkäämmäksi". Eri urheilulajeja treenattiin, talvella hiihdettiin. Halutuin laji oli kuitenkin aina pienoiskivääriammunta. Kentällä harjoiteltiin myös sotilaallista käyttäytymistä. Meillä oli lisäksi jonkun verran pikkulottien kanssa yhteisiä kokoontumisia. He järjestivät meille jotain suuhunpantavaa, useimmiten mehua ja voileipiä. {Yrjö Ahonen 1930-luvun toiminnasta Pudasjärven Kollajan osastossa teoksessa Pohjan pojista Pohjan miehiksi: Sotilaspoikatoimintaa Oulun suojeluskuntapiirissä) Ketunmaan koululta lähdettiin koulun jälkeen kirkonkylälle Jussilaan, suojeluskunnan taloon. - Saabaan ampua! oli poikain sanonta. Pienoiskiväärillä ampuminen oli suuri yllyke. Muutaman kerran saimme pienarilla pamauttaakin. Jussilassa oli perättäin kolme huonetta ja ovet jokaisessa huoneessa samalla kohtaa. Ovet auki, perimmäiseen huoneeseen valaistu maalitaulu, poikain kielellä pilikka, ja niin ampumarata oli valmis. -Isojen poikain harjoitukset kiinnostivat senkin vuoksi, kun /otat keittivät hyvää hernevelliä. Tavallisesti siellä riitti ruokaa harjoituksia seuraaville pojillekin. Ampuminen, hernevelli ja mukava poikaporukka veti Jussilaan. Ei meillä poikasilla ollut sen kummempia ajatuksia. Tdä llä Alatemmeksellä pilkkaa ammuttiin pienoiskiväärillä mutta aika harvoin. Ko uluttaja toi joskus rasian panoksia. Sanoi, että antaa mennä! Muuta toimintaa ei sillä kertaa tarvinnut järjestää, kun sai pienarilla pilkkaan napsutella. Silloin oli helppo päivä kouluttajalle. Kolmiotähtäysharjoituksia oli usein. Siinä ei tarvinnut panoksia ja harjoitukset voi pitää Jussilassa sisällä. Sai pienarin sihdistä etsiä osuma- 54

56 paikkaa, joka merkittiin kynällä maalipaperiin. Se oli meistä pojista jännää ja kilpailuhenkistä puuhaa. (Matti Korhonen: Limingassa toiminta alkoi urhojen hengessä. Teoksessa Pohjan pojista Pohjan miehiksi: Sotilaspoikatoimintaa Oulun suojeluskuntapiirissä) Ensituntumani suojeluskuntaan oli Ruunumyllyn ampumaradalta kuuluva pauke. Sen kuultuamme me Idänpään pojat juoksimme yli kahden kilometrin matkan sinne radalle. juoksu oli tietysti samalla kilpailu. Kuka ensin ehti, sai kerätyksi enimmät hylsyt. Pienoiskiväärin hylsyt olivat haluttuja. Niistä saattoi itse valmistaa oivallisia paukkuja tulitikun "matskaa" ruutina käyttäen. Täytetty hylsy vain kivelle ja toisella kivellä isku päälle. joskus paukahti, joskus ei. Aikamme ampumaradoilla luuraten ja iän karttuessa suojeluskunnan paikallispäällikkö, opettaja Alfred Kajanto kelpuutti meidät oikein virallisesti suojeluskunnan poikaosastoon. Arvomme näin kohottua saatoimme saada joitakin tehtäviä suoritettavaksemme. Muistan ainakin alkuun olleeni ampumaharjoitusten ja -kilpailujen aikana maalitaulujen paikkaajana ja myöhemmin myös osumien näyttäjänä. Näissä tehtävissä olivat tietoni ja taitoni ilmeisesti siinä määrin kehittyneet, että silloisen mestariampujan, Osmo Rantalan suosituksesta minut kelpuutettiin Hämeenlinnan Paukkulassa kesällä 1936 järjestettyjen mestaruusammuntojen puhelinpojaksi. Tehtäväni oli pitää yhteyttä ampumapaikan ja näyttösuojan välillä. Arvostin kovasti tätä komennusta. Se oli omiaan innostamaan vastaisuudessakin kaikkiin minulle uskottuihin tehtäviin. Qorma Huostila teoksessa Erkki Öhberg: Vanajan Vartio. Muistikuvia ja kertomuksia Vanajan suojeluskunnan ja Lotta Svärd -järjestön Vanajan paikallisosaston toiminnasta vuosina ) 55

57 Vuoden 1928 suojeluskunta-asetus ei estänyt ase- ja ampumakoulutuksen perusteiden opettamista pojille, mutta kielsi selvästi heidän henkilökohtaisen aseistamisensa. Erityisesti tämä rajaus esti poikasotilaiden kasvattamisen ja kouluttamisen varsinaisten suojeluskuntalaisten jatkeeksi (Puranen 2001). Suojeluskunnan jäseneksi älköön otettako nuorukaista, joka ei ole täyttänyt seitsemäätoista vuotta. Kuitenkin voi suojeluskunta sopivan liikuntakasvatuksen ja harjoitusten muodossa antaa valmistavaa sotilaallista koulutusta nuorukaisille, jotka eivät ole täyttäneet seitsemäätoista vuotta. Saatakoon heitä käyttää myös lähettitehtäviin ja pienempien askareitten suorittamiseen, mutta älköön heitä aseilla varustettako. Ampumaharjoituksia oli suojeluskuntapoikatoiminnassa vielä vuosikymmenen alussa melko vähän. Tilanne kuitenkin muuttui vähitellen 1930-luvun loppua kohti. Suojeluskuntapoikien pienoiskiväärikilpailut lisääntyivät koko maassa, vaikkakaan eivät tasapuolisesti kaikissa suojeluskuntapiireissä. Vuosikymmenen lopulla kisoihin osallistui jo lähes suojeluskuntapoikaa. Sotilaskoulutus sai 1930-luvun mittaan esimerkiksi Etelä-Pohjanmaalla selvästi suurimman jalansijan poikien koulutuksessa. Vuonna 1938 selkeä enemmistö suojeluskuntapoikien käytännön harjoituksista ja oppitunneistakin liittyi jo sotilaskoulutukseen (Lantto 1997). Tämän seikan voi tulkita olleen seurausta maailmanpoliittisen tilanteen kiristymisestä ja poikien liittämisestä yhä tiiviimmin maanpuolustuksen palvelukseen. 56

58 Isänmaallisella kasvatuksella tytöistä lotiksi Mä olen pikkulotta, lottalapsonen. Isänmaa on mulle rakas, vaikka vähäinen on sen kansa, se on aina minun kansani. Minä toimin pienin voimin synnyinmaalleni. - Helmi Junttila: Pikkulottien laulu Tämä laulu alkoi soida yhä useamman pikkutytön laulamana 1930-luvun Suomessa, sillä Lotta Svärd -järjestön tyttötyö lähti heti kohtuullisen hyvin alkuun. Erityisen innostuneita pikkulottatoiminnasta olivat tytöt Pohjanmaalla sekä Pohjois- ja Itä-Suomessa. Esimerkiksi jo vuonna 1932 Kittilässä pidetyille Iottapäivilie olivat paikalliset pikkulotat valmistaneet voimisteluesityksen, ja toivat näin esille piirin uuden toimintamuodon. Myös Kainuussa tyttöosaston ensiesiintyminen tapahtui piirin kesäjuhlilla jo vuonna Samalla tavoin kuin suojeluskuntapoikajärjestö innosti maaseudun poikia, myös erityisesti maalaistytöt innostuivat järjestötoiminnasta pikkulotissa. Näin tapahtui siitäkin huolimatta, että maaseudulla vaikutti samaan aikaan myös toinen vahva nuorisojärjestö, Maatalouskerholiitto, joka keräsi luvulla lähes yhtä paljon jäseniä kuin pikkulotat. Myöskään 57

59 pitkät ja usein hankalakulkuiset matkat pikkulottien kokoontumisiin eivät yleensä intoa lannistaneet. Alkukankeutta pikkulottatoiminnassakin toki oli. Kuten poikatoimintaan oli alussa, myös tyttötyöhön oli vaikeaa saada johtajia. Monet aikuiset pelkäsivät sitoutua aikaa vievään tai liian vastuulliseksi kokemaansa työhön. Joissakin piireissä, esimerkiksi Etelä-Hämeessä, tunnettiin aluksi epäluuloa uutta työmuotoa kohtaan. Piirin tyttötyönjohtaja kirjoitti Lotta Svärd -lehdessä, että "pikkulottatoiminnan arveltiin enemmän kuluttavan voimia, tuottavan taloudellista tappiota, kuin tosiasiallista hyötyä''. Suuremmissa kaupungeissa tyttöpartio oli niin suosittua, ettei pikkulottatoimintaa aina edes lähdetty organisoimaan kovin tarmokkaasti. Arveltiin, ettei tarpeeksi innostuneita tyttöjä riitä toimintaan mukaan. Mutta toisinkin saattoi käydä. Näin muistelivat Aila Salo (os. Hollming) ja Maija-Leena Ruoste (os. Pernaja) pikkulottatoiminnan alkua Koivistolla, Karjalan kannaksella: Vu onna 1937 Ko ivistolla perustettiin pikku/otat, tuolloin mukaan kutsuttiin vain kuusi yli kymmenvuotiasta tyttöä. Pikkutotta-osastoa laajennettiin oitis kutsumalla mukaan myös nuorempia jäseniä. Vu oden vaihteen aikoihin asiasta ilmoitettiin ''Rannan sanomissa': Tervetuloa pikkulotaksi. Jäsenmäärä kasvoi noin neljäänkymmeneen. Pikkulottatoiminnan vetäjät olivat opettajia. Heidän mielestään pikkulottiin liittyjät olivat niin pieniä lapsia, että heidän kannettavakseen ei saanut osoittaa liian suuria rasitteita, jottei koulunkäynti kärsisi. Yksi järjestö katsottiin olevan sopiva kuorma. Iso joukko Ko iviston partiotytöistä erosi ja siirtyi pikkulottiin. Muistan tapahtuman: Lottien haastatellessa pikkulottiin liittyvää lemmikkisilmäistä Ullaa kysyttiin onko hän minkään muun järjestön jäsen. Hämmentyneenä Ulla vastasi: "En mie oo muuta ko koulus, mut kyl mie voin sielt erota': Hän oli seitsemänvuotias ja juuri aloittanut opinnot alakoulussa. 58

60 Pikkulotat saattoi olla vuonna 1937 jonkinlainen muoti-ilmiö. Eivät lapset pohtineet onko partio vai pikkutottatoiminta itse kullekin tärkeämpi. Lotta- ja suojeluskunnan aktiivinen toiminta uhkaavan rajan äärellä vetosi n.s. isänmaallisiin tunteisiin voimakkaammin. Aitini Rauha Hollming oli nuoruudessaan Raumalla ollut innokas partiolainen ja myös Iotta, mutta rajan läheisyys ja ilmassa leijuva levottomuus ohjasi hänet Koivistolle muutettuaan lähemmin lottatyöhön. Vanhempien esimerkin mukaisesti myös suojeluskunta- ja lottaperheiden tytöt olivat valmiita liittymään pikkulottiin. Kuopiossa ja Iisalmessa tyttöosastot perustettiin vuosia myöhemmin kuin Pohjois-Savon maaseutukunnissa. Iisalmessa viivytys johtui sopivan tyttötyönjohtajan puutteesta, mutta Kuopiossa katsottiin aluksi koulujen, yhdistysten, nuorisoseuratoiminnan ja elinvoimaisen partiotyön korvaavan sen isänmaallisen työn, jota pikkulottatoiminnan arveltiin tytöille antavan. Samoin oli asian laita Helsingissä, missä partiotyö innostikin tyttöjä enemmän. Järjestäytymisasteen eroja kuvaa hyvin se, että vuonna 1935 Viipurin piirissä pikkulotilla oli jo 27 osastoa ja jäseniä 1719, kun taas Helsingissä osastoja oli vain yksi ja siinä 52 tyttöä. Tyttötyön merkitys myös lottajärjestön sisällä oli kuitenkin koko ajan kasvamassa. Näin kirjoitti Pohjois-Karjalan piirin johtaja Elli Vienola Lotta Svärd -lehdessä 1934 (Lotta Svärd 19/1934): Mitä puolta lottatyöstä pidän tällä hetkellä tärkeimpänä? voin vastata yhdellä sanalla: tyttötyötä -Meidän nykyhetken työntekijäin on huolehdittava ja jo lapsina herätettävä heissä harrastus maapuolustustyöhön, sillä se kylvö, mikä lapsena ihmissydämeen kylvetään, jää varmasti sinne pysyväiseksi. - Ttimä polvi tulee jatkamaan työtämme meidän tultuamme 59

61 vanhoiksi ja viimein siirryttyämme ikuiseen rauhaan. Silloin vasta voimme levollisina ummistaa silmämme kun tiedämme, että nuoriso, maamme tulevaisuuden toivo, pystyy jatkamaan työtämme samalla innolla ja samassa isänmaallisessa hengessä kuin mekin. Valtakunnallisesti järjestäytyneempi tyttötyö sai vauhtia marraskuussa 1934 pidetyiltä tyttötyönjohtajien ensimmäisiltä neuvottelupäiviltä. Siihen saakka tyttötyö oli saanut puheenjohtaja Fanni Luukkosen tomeran avauksen jälkeen kehittyä melko spontaanisti eri puolilla maata. Tåmän kokoontumisen seurauksena, johon osallistui 356 tyttötyönjohtajaa, toimintaa alettiin yhtenäistää. Kokouksen puheissa tulivat hyvin esille etenkin tyttötyön kasvatukselliset päämäärät, mutta myös tyttöjen johtajien merkitystä korostettiin. Sama kokous päätti myös alentaa pikkulottiin liittymisen ikärajaa kahdeksaan vuoteen, kun aiemmin oli alaikärajana pidetty kymmentä ikävuotta. Kokouksen loppupuheessa todettiin, että tyttötyön "kutsumuksena on sytyttää lasten herkät mielet isänmaalle ja kasvattaa tämän maan tyttäristä uusien sankarien äitejä." Seuraavana vuonna keskusjohtokunnassa hyväksyttiin tyt tötyön ensimmäinen ohjesääntö ja tyttötyönjohtajia alettiin kouluttaa Tuusulan kursseilla vuodesta 1936 lähtien. Erityisen merkittävä tyttötyön valtakunnallistumisen kannalta oli vuosi 1938, jolloin tyttötyön ohjesääntöä tarkennettiin, tytöille perustettiin oma lehti, ja järjestöön palkattiin oma tyttötyönneuvoja. Hän oli vihtiläinen Saara Forsius, joka oli yksi ohjesääntöä tarkentaneen toimikunnan jäsenistä. Vuoden 1939 Lotta Svärdin keskusjohtokunnan tyttötyön toimintasuunnitelmassa voitiinkin todeta seuraavaa: Tyttötyö on äsken kuluneen vuoden aikana osoittanut jatkuvan voimistumisen merkkejä. Erikoisesti on pyrittävä kiin- 60

62 nittämään huomiota tyttötyön kasvatukselliseen puoleen... otettakoon sen tähden tyttöosastoissakin tämän vuoden toiminnan erikoiseksi tunnukseksi lottatiedon syventäminen. Leiripäivät ovat muodostuneet tyttötyössä erittäin antoisiksi. Ne tarjoavat erinomaisen tilaisuuden isänmaallisen mielen kasvattamiseen, järjestökurin opettamiseen ja maanpuolustusopetuksen antamiseen. Pikkulotiksi pyrkiviltä vaadittiin huoltajien suostumus samalla tavoin kuin suojeluskuntapojiltakin. Aikuisiin lottiin tytöt saattoivat liittyä 17 -vuotiaana, eikä erillistä koelotta-aikaa, mikä tavallisesti lottiin pyrkiviltä vaadittiin, enää tarvittu. Nuorten katsottiin sisäistäneen lotta-aatteen jo pikkulotissa toimiessaan. Järjestön jäsenmäärä kasvoi reippaaseen tahtiin, niin että talvisodan alla pikkulottia oli koko maassa noin Tyttöosastoja oli yhteensä jo Epätasaisuus oli kuitenkin edelleen leimallista toiminnalle, sillä 30 prosenttia koko maan lottaosastoista oli edelleen ilman pikkulottien omaa osastoa. "Ilomielin valmiina palvelemaan kun kutsuvi syntymämaani" Pikkulottatyö oli Fanni Luukkoselle sydämen asia. Valtakunnan "lottakenraalin" mielestä isänmaallis-uskonnollinen kasvatus oli tyttöjen maapuolustustyössä erityisen tärkeää. Hänen ajatuksensa näkyikin selvästi vuoden 1937 tyttötyön ohjesäännössä, jossa määriteltiin tyttötyön tehtävänkuva seuraavasti: Lotta Svärd -yhdistyksen tehtävänä on opettaa kasvuiässä olevia Suomen tyttöjä rakastamaan uskontoa, kotia ja isänmaata. 61

63 Koska tyttötyö on varsinaisen lottatyön esivalmistusta, on siihen alusta alkaen saatava määrätietoinen, kasvatuksellinen ote, niin että Lotta Svärd -yhdistykseen liittyminen sittemmin muodostuu luonnolliseksi jatkoksi isänmaan vapaaehtoisessa epäitsekkäässä palvelemisessa. Kasvatuksen merkityksen korostuminen johtui paitsi Fanni Luukkosen ajatusmaailmasta, käytännössä usein myös siitä, että yleensä kansakoulunopettajat ohjasivat paikallista tyttötoimintaa. Juuri he olivat merkittäviä esikuvia ja malleja nuorille tytöille. Pikkulottatoiminta ikään kuin jatkoi heidän koulussa aloittamaansa isänmaallista kasvatustyötä. Samoilla linjoilla liikkui myös tyttötyön ohjaaja Saara Forsius, jonka mielestä tyttötyön tärkeimpiä päämääriä olivat palvelevan isänmaanrakkauden herättäminen ja puolustustahdon kasvattaminen, yhteenkuuluvaisuustietouden lujittaminen sekä maanpuolustusopetus. Hyvänä apuvälineenä pikkulottien kasvatustyössä oli vuonna 1938 perustettu oma lehti, Pikkulotta. Se otettiin tyttöjen keskuudessa hyvin vastaan ja lehti oli hyvin suosittu koko sen olemassaolon ajan. Lehden tunnus oli tyttötyötä hyvin kuvaavasti "ilomielin valmiina palvelemaan kun kutsuvi syntymämaani". Pikkulotat saivat myös itse kirjoitella lehteen ja lukea siitä toisten tyttöjen kokemuksista eri puolilla maata. Lehden päätoimittaja oli Fanni Luukkonen, joka kiteytti ajatuksiaan lehden ensimmäisessä näytenumerossa seuraavasti: Pikkulotta! Katsele vielä oman lehtesi otsikkoa. Siinähän on nuori koivunvirpi, kevään suloinen tunnus. Sinäkin olet keskuudessamme kevään ja toivojemme pikkulotta. Me vanhemmat /otat katsomme sinuun luottaen, että sinä teet ja toteutat sen, mikä meiltä jää suorittamatta sekä jatkat isänmaamme vapauden turvaamistyötä vielä sittenkin, kun olet kasvanut ohi lapsuutesi ja tullut täysikasvuiseksi. 62

64 Ttimä pieni lehti, joka nyt tulee sinua tervehtimään, on oleva yhdyssiteenä välillämme. Se lähestyy sinua ystävänä ja opastajana. Se tahtoo auttaa sinua ymmärtämään niitä kysymyksiä, joita et vielä itse kykene ratkaisemaan. Sinähän tahdot oppia rakastamaan jumalaa sekä palvelemaan kotiasi ja isänmaatasi. Me tahdomme auttaa sinua, pieni siskomme, sillä jumala, koti ja isänmaa ovat meille yhteisiä. Pikkulotat itse myös kannustivat lehdessä toisiaan tärkeän tehtävänsä edessä. Näin kirjoitti helsinkiläinen pikkulotta Pirkko Peltoniemi Pikkulotta-lehdessä (1/1939): Muistakaamme, että on kunniakasta olla pikkulotta, ja että se asema velvoittaa! Me emme useinkaan tule ajatelleeksi sitä, että ihmiset, joiden kanssa joudumme tekemisiin, saattavat muodostaa käsityksensä pikkulotista ja yleensä lottatyöstä juuri meidän käyttäytymisemme perusteella. Tietenkin toivomme, että siitä käsityksestä tulisi mahdollisimman hyvä. Muistakaamme sen vuoksi muuallakin kuin kokouksissamme, että olemme pikkulottia! ja ennen kaikkea pitäkäämme aina mielessämme tuo suuri tunnuksemme "uskonto, koti, isänmaa''l Pikkulotille kirjoitettiin myös isojen lottien vastaavia mukaillen omat "Kultaiset Sanat", jotka kiteyttivät pikkulottatyön kasvatukselliset ja käytännölliset tavoitteet. Niiden syvempää merkitystä opeteltiin yhdessä kokoontumisissa ja huoneentauluna ne olivat monen pikkulotan seinällä. 1) Rakasta jumalaa yli kaiken. 2) Rakasta sekä palvele kotiasija isänmaatasi. 3) Huomaa luonnon kauneudessa Luojan suuruus. 4) Ole hyvä. 5) Älä lannistu vaikeuksissa. 63

65 6) Suorita ilomielin velvollisuutesi. 7) Kunnioita mennyttä ja usko tulevaisuuteen. 8) Ole hyvä toveri ja rehellinen ystävä. 9) Noudata määräyksiä, alistu kuriin ja käyttäydy moitteettomasti. JO) Pikkulotta, elä lähimpiesi ap una, ympäristösi ilona, kasva kansaliesi kunniaksi. Käytännön tyttötyössä toimintaa ohjasi paikallinen tyttötyönjohtaja. Isommissa Lotta Svärdin paikallisosastoissa oli useampia tyttöosastoja, ja niillä myös omat johtajansa. Yleensä tyttöosasto jaettiin ikäluokkien mukaan niin, että esimerkiksi 8-14-vuotiaat ja vuotiaat toimivat omina ryhminään. Lisäksi tytöt jaettiin noin kahdeksan tytön ryhmiin, joissa heitä johti yleensä hieman vanhempi samaan osastoon kuuluva tyttö. Ohjesäännön mukaan "oli tarkoin valvottava, ettei osaston jäseniä liikaa rasiteta eikä heitä liian aikaisin viedä täysi-ikäisten harrastuspiireihin." Työmuodoista säädettiin seuraavaa: järjestetään korkeintaan kaksi kertaa kuukaudessa työiltoja, joissa henkinen ohjelma ja käytännöllinen askartelu vaihtelevat. Ohjelmat laadittakoon kotiseutuharrastusta ja isänmaanrakkautta herättäviksi. Sopivasti työiltoja yhdistäen pidettäköön myös eri ikäryhmien yhteisiä tilaisuuksia yhteenkuuluvaisuustunnon lujittamiseksi. Ohjeen mukaisiksi työillat käytännössä myös muodostuivat. Henkinen ohjelma korostui tytöillä vielä enemmän kuin pojilla. Pikkulotat opiskelivat Kultaisten Sanojen lisäksi myös isänmaan historiaa ja uskontoa, jolla oli hyvinkin merkittävä sija pikkulottien kasvatuksessa. Käytännön askarrelu tarkoitti varsin usein käsitöitä, joita myytiin lottaosaston ja talvisodan kynnyksellä myös reserviläisten perheiden hyväksi. Monet pikkulotat muistelevat aherraneensa vappumyyj äisiä varren vap- 64

66 puviuhkoja ja vappukukkia. Erityisen mieluisina monet tytöt muistavat vauvan ja lastenvaatteiden tekemisen. Näitä vaatteita lahjoitettiin usein paikkakunnan vähävaraisille. Työiltoina ohjemassa oli esimerkiksi laulua, runonlausumaa tai tyttöjen valmistamia pieniä näytelmiä. Näin opetettiin tytöille myös esiintymisvarmuutta. Tällainen oli pikkulottain ompeluilta Kokemäen seuratalolla Pikkulottia oli koolla 32 opettajatae Melan ja neiti Salon johdolla: Aluksi laulettiin "Olet maamme armahin Suomen maa. "Sitten jaettiin käsityöt. Sen jälkeen opettajatar Mela puhui prosenttihiihdon tuloksista. Ohjelman suorittajiksi valittiin Lea Käntee, Alli Viljanen ja Meri Susikari. Eeva Ojala lausui runon '1ltarauha pirtissä': Sitten laulettiin "Tdällä pohjantähden alla': Sirkka Viinikka lausui runon "Kolme viehättävää sisarusta. " Opettajatar Mela kertoi sadun harakasta ja ketusta. Välillä juotiin teetä. ]ärjestäjiksi valittiin Hilkka Malmi ja Anna-Liisa Levonen. Käsitöitä tehdessä leikittiin arvausleikkiä. Leikin lop uttua laulettiin laulut: 'Mä olen pikkutotta ja Minä olen pikkulotta': Alli Viljanen sanoi tunnuslauseen: 'Minä olen Suomen lapsonen. "Hanna Aalto-Setälä luki edellisen kokouksen pöytäkirjan. Teenkeittäjiksi valittiin Maija Horjamo ja Hanna Aalto-Setälä. Lopuksi laulettiin '1lta on tullut Luojani': Pikkulottien tekemä työ muistutti aikuisten lottien työtä, ja melko usein järjestön molemmat naissukupolvet työskentelivät yhdessä. Tyttöjä alettiin alusta lähtien kasvattaa aikuisten lottien tapaan maanpuolustusjärjestön miehiä ja poikia tukeviin huolto- ja hoivatehtäviin, tosin tyttöjen ikä ja kehitystaso huomioiden. Toiminnan alkuvaiheessa tyttöosastoja ei jaettu eri jaostoihin samalla tavoin kuin aikuisten lottien vastaavat, mutta tyttötyön ohjesäännössä otettiin askel tähän suuntaan. 65

67 Käytännössä valmennus aikuisten lottien työtehtäviin määriteltiin ohjesäännössä: Perehdytetään tyttöosaston jäseniä omatoimisesti vaatimattomiin jaostotehtäviinkin heidän omissa työil/oissaan, jolloin jaostopäälliköt voivat avustaa tyttöosaston- tai tyttötyönjohtajia oman alansa työmuodoissa. Sellaisina tehtävinä mainittakoon: a) muonitusjaostosta: ruoan valmistaminen, pöydän kattaminen, tarjoilun alkeiden opastaminen b) lääkintäjaostosta: yleinen terveydenhoito, vuoteiden laitto, ensiapu, c) varustusjaostosta: ompelu- ja korjaustyöt d) keräys-ja kansliajaostosta: henkisesti kehittävän ohjelman valitseminen ja esittäminen, harjoittelu puheenjohtajina ja sihteereinä työil/oissaan, päiväkirjanpito toiminnasta jne. Valmennus lottatyöhön piti sisällään myös pikkulottien kasvattamisen lottakuria noudattamaan, vaikka tyttöosastojen järjestökuri olikin väljempi kuin aikuisten lottien. Pikkulotalla tuli työilloissa ja kokoontumisissa olla mukanaan jäsenkortti ja Lottatytön muistio, joka sisälsi kultaiset sanat, suoritukset ja rangaistukset. Jo lievästä kurittomuudesta tuli merkitä tytön muistioon. Syyksi saattoi riittää esimerkiksi työillasta tai muusta kokoontumisesta pois jääminen ennalta ilmoittamatta tai syytä kertomatta. Karkeimmista rikkomuksista oli seurauksena tyttöosastosta erottaminen. Monet entiset pikkulotat ovatkin kertoneet johtajiensa todenneen, että järjestöön liittyminen on vapaaehtoista, mutta toimiminen siinä lottakurin alaista. Maanpuolustusjärjestöjen yhteisissä tilaisuuksissa ja juhlissa tytöt saivat paitsi esittää ohjelmaa tavallisesti myös avustaa aikuisia lottia. Toisinaan ohjelmassa oli myös yhteisiä kokoon- 66

68 tumisia. Esimerkiksi Iisalmessa keväällä lotat olivat pyytäneet tyttöosaston vieraakseen. Tyttöosaston pikku/otat esittivät isoille lotille yhteis-ja yksinlaulua sekä tyttötyönjohtaja piti esitelmän lippukulttuurista sekä kunnianosoituksista kirkossa, hautausmaalla ja sankarihaudoilla. Tytöt osallistuivat myös lottien kanssa juhlajumalanpalvelukseen Iisalmen kirkossa, jossa he seurasivat isojen lottien valan vannomista. Ttimä kasvatti pikkulottiin isänmaallisuushenkeä ja heissä heräsi isoksi lotaksi pääsemisen toivo. Samalla he vierailivat naapuriseurakuntien sankarihautausmailla. Lotat opettivat pikkulottia kultaisten sanojen sisäistäminä muistamaan yläsavolaisia sotien uhreja ja siten kunnioittamaan mennyttä mikä luo uskoa tulevaisuuteen. (Riitta Koistinen-Mandalios: Savon naisen herääminen. Lotta Svärd -järjestön lottien ja pikkulottien toimintaa Ylä Savon alueella vuosina ) Yhtenäisyyttä aikuisten lottien kanssa lisättiin myös lottapuvun avulla. Tytöille ei suunniteltu omaa pukumallia, vaan heidän pukunsa oli samanlainen harmaa puku kuin aikuisillakin lotilla. Aikuisten lottien puvussa helman pituuskin oli tarkasti määritelty, mutta tyttöjen kohdalla tästä lienee hieman tingitty. Lottapuku tilattiin jokaiselle kokonumeron mukaan. Siinä oli irtonaiset valkoiset mansetit ja kaulus. Ensin oli vaan yhdet ja niitä piti aina pestä ja silittää. jossain vaiheessa kun oli vauraampaa, niin oli toisetkin. En muista pitikö puvusta maksaa, mutta kaulusnappina ollut lottamerkki oli itse ostettava. Lakki saatiin jossain vaiheessa ja siinä oli kokardi. ja sitten oltiin hyvin täydellisen näkösiä. Siviilivaatteita yleensä käytettiin, mutta suuremmissa tapahtumissa oli lottapuku. 67

69 joskus päästiin isojen lottien kanssa suojeluskunnan juhliin ja kenttätapahtumiin, mutta iltamissa ei saatu olla. (Kyllikki Hämäläinen teoksessa Lasse To ivola: Auroin miekoin miettehin. Kertomus suojeluskunnan ja lottien toiminnasta Hausjärvellä ). Kesäleirejä ja liikunnan riemua Pikkulottien toiminta ei ollut vain kasvattamista isojen lottien tehtäviin ja heidän auttamistaan, vaan etenkin ennen sotaa tyttötoiminta sisälsi myös paljon vapaamuotoisen harrastuksen kaltaista toimintaa, kuten kuorotoimintaa, näytelmäkerhoja, leikkejä, pelejä ja leirejä. Varsinkin kesäisin tyttöjen leirit olivat hyvin suosittuja, ja niille osallistui vuosittain nelisentuhatta tyttöä. Leirien ohjelmassa oli leikin ja liikunnan lisäksi myös kasvatuksellista ohjelmaa kuten luentoja järjestötietoudesta, historiasta, lippukulttuurista ja terveydenhoidosta. Lottajärjestön sisällä leiriasioista ohjeistettiin seuraavasti: Leirille ei toivo ta osallistuvan alle 1 0-vuotiaita, ettei isompien aika mene pienempien hoivaamiseen. Leiriajan pituus tulee olla 4-7 vuorokautta, mahdollisuuksien mukaan kesän lämpimimpänä aikana, huomioonottaen kumminkin, etenkin maalaisoloissa, ettei leiriaika satu kiireimpänä työkautena. Tyttöosastojen kesäleirin tarkoituksena on: 1) kehittää tytöissä kotioloista täydelleen poikkeavissa olosuhteissa omatoimisuutta, kekseliäisyyttä, rohkeutta tarttua vaikea/takin näyttävään työhön ja tahtoa onnistua annetun tehtävän suorittamisessa 2) antaa käytännöllistä opastusta tehtävistä, joita 68

70 he joutuvat osastoissaan suorittamaan, sekä 3) herättää tytöissä oikeata, epäitsekästä, iloista työmieltä. Muonitustyöt kesäleireillä ovat samalla muonitusopetusta käytännöllisten harjoitusten muodossa. Tiimä tapahtuu parhaiten siten, että ryhmät vuoropäivinä huolehtivat leirin muonittamisesta pätevän muonituspäällikön johdolla. Teoreettista opetusta on sen sijaan kuumina kesäpäivinä vältettävä. Pikkulottien kesäleireistä raportoitiin myös Lotta Svärd-lehdessä (9/1 936) : Satakunnan piirissä järjestettiin tyttöleiri viime kesänä ensi kerran. Leiri sijoitettiin Yyterin rannoille. Kauniin sään suosiessa koko leiriaikaa, sujui kyseiseksi ajaksi suunniteltu ja järjestetty toiminta kaikkien tyydytykseksi. Aamuvarhaisella voimisteltiin rantahietikolta veden rajassa. Siitä kilvan riennettiin Pohjanlahden aaltoihin, jossa jo varmasti unet karisivat. Eipä olisi hennottu sieltä rannalle nousta. Mutta päiväjärjestys kutsui taas jo muihin toimiin. Lyhyitä luentoja kuunneltiin hiekkarinteellä ryhmässä istuen. Laulut kaikuivat ja taas annettiin pesä- ym. pallon lentää. Lepotunneilla nautittiin auringosta ja kuumasta hiekasta. Mutta ei pelkällä auringolta, vedellä ja hiekalla eletty. Oli "kenttäkanuunakin" mukana ja sen hoivaajina pari lotta-tätiä. Kahden pitkän pöydän ääressä istuen, auringolta suojaavan katoksen alla, maistuivat voileivät, puurot ja keitot erinomaisesti. Päivä päivältä kasvoi ruokahalu. Mutta kun parhaiksi kaikki pääsivät toisiinsa tutustumaan ja leirielämään kotiintumaan, olikin aika jälleen erota. Lopettajaisjuhla lauluineen, puheineen, leikkeineen ja kilpailuineen ihanan sunnuntain puolipäivähetkenä -ja niin oli jälellä varusteiden sullominen selkäreppuihin ja koti- 69

71 matka. Mutta varmaan niille, jotka nämä aurinkoiset päivät yhdessä viettivät, jäi niistä kaunis muisto. Vaikka pikkulottien kasvatuksessa korostuikin keskittyminen hoivaamiseen, kotitöihin ja muuhun "naiselliseen", eivätkä tytöt harrastaneet urheilua yhtä paljon kuin pojat, pikkulottien liikuntaohjelma tarjosi tytöille kuitenkin aivan uudenlainen mahdollisuuden harrastaa urheilua. Tämä ei ollut lainkaan itsestäänselvyys vielä ja 1930-lukujen Suomessa. Etenkin monille maaseudun tytöille pikkulottaosastot tarjosivat ensimmäisen kerran mahdollisuuden tehdä jotakin aivan uutta, joka ei liittynyt kotona tehtävään työhön tai koulunkäyntiin. Tytöt saattoivat jopa kokea liikunnan harrastusmahdollisuuden merkittäväksi syyksi ylipäätään lähteä mukaan pikkulottatoimintaan. Aikakauden tapaan lottajärjestössäkin harrastettiin enimmäkseen naisille ja tytöille soveltuviksi katsottuja lajeja, jotka harjoittaisivat ja vahvistaisivat heidän "hoivaajanominaisuuksiaan". Siitä huolimatta Lotta Svärd oli kiistatta merkittävin tyttöurheilujärjestö Suomessa 1930-luvulla. Suomen voimisteluja urheiluliitto SVUL:ssa tyttöjen jäsenmäärä oli hyvin pieni, eikä sillä ollut tarjota tytöille vastaavaa urheilutoimintaa kuin pojille. Kuten muutoinkin suojeluskuntatoiminnassa, myös pikkulottien keskuudessa hiihto oli tärkein ja eniten harrastettu liikuntamuoto. Tytöille oli ohjelmassa hiihtoharjoituksia ja he osallistuivat omiin kilpailuihinsa niin piiritasolla kuin omissa osastoissaankin. Myös prosenttihiihdossa pikkulotat tekivät osuutensa oman lottaosastonsa hyväksi. Esimerkiksi vuonna 1938 tyttöjen prosenttihiihtosuorituksia voitiin kirjata noin Tyttöjen ohjelmassa olivat myös hiihto- ja kävelymerkit, ja niiden suorittaminen lisäsikin eniten tyttöjen mielenkiintoa urheiluharrastusta kohtaan. Alle kymmenvuotiailla tytöillä 70

72 tosin ei ollut mahdollisuutta suorittaa merkkejä vuotiaiden tyttöjen pronssimerkkiin vaadittiin kymmenen kertaa suoritettu neljän kilometrin hiihto tai kävely kilon painoinen reppu selässä. Yli 12-vuotiaiden piti saman merkin saavuttaakseen liikkua kuusi kilometriä ja repun painokin oli hieman suurempi, noin kaksi kiloa. Hopeamerkkiin tarvittiin vastaava suoritus kolmeen kertaan kolmena perättäisenä talvena. Merkkivaatimukset tuli suorittaa merkityillä reiteillä ja levähtämättä. Reitin tuli olla helppoa murtomaata, mutta hiihtoon tottumattomille tytöille reitti voitiin vetää myös tasamaalle. Esimerkiksi Kokemäellä pikkulotat urheilivat innokkaasti: Pikkulotille liikunta ja urheilu olivat myös hyvin tärkeitä asioita. Talvella hiihdettiin, ja kesällä käveltiin, uitiin ja pelattiin pesäpalloa sekä suoritettiin erilaisia liikuntamerkkejä. Pikkulotilla oli oltava kilo tai kaksi painoa repussaan. Muitakin oli sitten jotain vanhoja sanomalehtiä siellä repussa. Merkkien saaminen oli hyvin tärkeää. (Maija-Liisa Haaviston os. Kaisla haastattelu) Toinen merkittävä liikuntamuoto tytöille oli pesäpallo. Sitä pelattiin varsin useissa paikallisosastoissa jo 1930-luvulla. Aktiivisuus vaihteli satunnaisista otteluista järjestelmälliseen kilpailutoimintaan. Voimistelu oli myös hyvin aktiivisesti harrastettu laji ja joissakin tyttöosastoissa oli jopa omat voimisteluseuransa. Pikkulotat esiintyivät niin suojeluskuntien maakunnallisilla kuin SVUL:n voimistelujuhlillakin. Tytöt harjoittelivat myös suunnistamisen alkeita, kompassin ja kartan käyttöä, vaikkeivät varsinaisesti kilpailleetkaan. Patikointi ja retkeily olivat pikkulottien liikuntamuotoja, jotka liittyivät suunnistamiseen, mutta siinä ei kilpailtu. Tampereen pikkulottien suunnistus- ja retkeilyharrastusta kuvattiin näin: 71

73 Suunnistamisessa annettiin opetusta oikeaan osaamisessa kartan ja kompassin avulla sekä teoreettisesti että maastossa. Teoreettiseen opetukseen kuului oppitunteja kartta- ja kompassiselostuksineen, ja maastoon tehtiin retkiä. Merkkikävelynä tai maastoretkeilynä kuljettiin 5-15 km jonnekin kaupungin lähistölle. Perillä tarkastettiin maastoa, sekä mitattiin matkoja ja etäisyyksiä. (Naemi Levas: Lotta Svärd Pirkka-Hämeen piirin Tampereen paikallisosasto ) Pikkulottien erilaiset maailmat Pikkulottatoiminnan käytäntö saattoi vaihdella paljonkin eri puolilla Suomea. Kaksi seuraavaa esimerkkiä kuvaavat selvästi, miten erilaista toiminta 1930-luvulla saattoi olla. Pikkutottatoiminta Isojoella, Etelä-Pohjanmaalla oli ennen muuta mukava harrastus tytöille: Kokoonnuimme kerran viikossa iltaisin, joskus päivälläkin ompeluseuraan - niin kuin silloin sanottiin -jonkun ohjaajan kotiin tai koululle. Siellä leikittiin, laulettiin ja tehtiin käsitöitä. Askarreltiin pieniä töitä, kukkia ja muuta vastaavaa, joita sitten myytiin. Leivottiin pullaa ja karjalanpiirakoita, joita toiset lähtivät kiireesti lämpiminä myymään. Kesäisin olimme retkillä ja leireillä. Polkupyörillä mentiin Pohjanpuolelle Tu ominiemeen kovien matkavarusteiden kanssa. joen rannalle laitettiin pata kivien varaan. Siinä keitettiin perunat, puurot ja teevedet. Tyhjään heinälatoon taitettiin lehdeksiä vuoteeksi ja siinä sitten nukuttiin. Suuri tapahtuma meille oli pääsy leirille Kangasjärvelle. Innokas lottatyöntekijä Tyyne Leivo luovutti huvilan koko 72

74 Isojoen pikkulottien käyttöön. Sinne meitäkin vietiin Nuurtalan Nikon kuorma-auton lavalla. Kangasjärvellä solmittiin ensimmäisiä ystävyyssuhteita pitäjän toisiin pikkulottiin ja totta kai oli jännittävää niin isossa joukossa viettää leiripäivää uiden, leikkien ja laulaen. ja ennen kaikkea oli ihanaa syödä hyvää leiriruokaa. Laulukuorokin meillä toimi, aluksi Haaramon Ilmin, myöhemmin Kaskelan Lahjan johdolla. Talvisin hiihdettiin ja pidettiinpä koulunmäellä hiihtokilpailujakin. Muistan eräätkin kilpailut, joiden voittajaa en muista, mutta kova meno oli päällä. ja häviäjä olin minä. Ladulla oli pieni mäenkumpare ja tietenkään en uskaltanut sitä laskea; ei muuta kuin sukset kainaloon ja ladun sivua juosten alas. Vähän hätäisenä huusin naapurin Maijalle, kun hän pyyhälsi ohitse. Mutta ei hätää - kaikki saivat palkinnon. Minäkin sain pienen kirjasen, jonka nimi oli Kettu Repolainen. ja olin hyvin tyytyväinen. (Eila Ala-Villamo teoksessa Mirjam Pihlaja: Isojoen lotat) Sen sijaan Koivistolla, Karjalan kannaksella, pikkulottia koulutettiin tositoimiin jo 1930-luvun lopulla perustettu pikkulottajaosto järjesti lottajärjestön toimintaa mukailevan pikkulottakasvatuksen heti toiminnan alettua. Pikkulotat jaettiin muonitus-, ilmavalvonta ja viesti-, ym. jaostoihin aluksi mukaillen aikuisten lottatoimia. Ko rkein toive pikkulotilla oli päästä ilmavalvontalottien apulaisiksi. Me oltiin siinä mielessä etuoikeutettuja, että päästiin siihen himoittuun koulutukseen, ilmavalvontaan kaikki kuusi Koiviston pikkulottien perustajajäsentä. Tämä tapahtui vuonna 1937 ja me olimme kaikki n. li-vuotiaita. Meidän kokoukset olivat sellaisia, että meillä oli valtavan isolta tuntuvat pahvilaatikot huoneen vastakkaisissa nurkissa kuvaamassa ilmavalvontatorneja. Noin kahden kenkälaati- 73

75 kon kokoinen kenttäpuhelin apuvälineenä opeteltiin lähettämään tiedotteita tehdyistä havainnoista. Tärkeätä oli ilmoittaa havaintoja lentokonelennoista näköpiirissä. Tähän piti opetella tuntemaan lentokonetyypit. jotkut olivat tornilottia ja toiset /ennättivät lentokonemalleja ohjeiden mukaisissa ilmansuunnissa sinne tänne. Toiminta oli /eikinomaista, mutta tärkeää. (Maija-Leena Ruosteen haastattelu) Minä olen kokenut pikkulottien kasvatuksen olleen verrattain aikuismaista koulutusta ainakin kannaksella 1930-luvun lopulla. Meillä oli väestönsuojelu-, toimisto-ja viesti, kaasusuojelu- ja ensiapukoulutusta. Opetusmielessä meille näytettiin elokuva ''Meidän poikamme ilmassa': missä kerrottiin ilmavoimien tuomista vaaroista. Sinappikaasun kauheus järkytti. Elokuva kyllä vei muutamana yönä unet silmistä. Filmistä ymmärrettiin, että jos kotiisi putoaa palopommi, joka ei räjähdä, jää suutariksi, ota äkkiä sitä pyrstöstä kiinni ja heitä nopeasti ulos. Minulle jäi joksikin aikaa painajainen: jollen uskallakaan tarvittaessa tarttua pommia ja heittää pois, olenko pelkuri. Sillä kaikkein kauheinta pikkulotalle oli tulla todetuksi pelkuriksi. Ei saanut olla pelkuri, pikku/otan piti olla uljas ja palvella rohkeana isänmaataan. Kesällä 1939, n.s. suuren manööverin sotaharjoitusviikoilla pääsin lähetiksi toimisto- ja viestijaostoon. Olin saanut lähettikoulutusta jo muonituspuolella toimiessani. Yksi tärkeimmistä opetuksista oli, että lähettinä toimiessasi sinun pitää olla hyvin varovainen. Pikkulotta saatettiin lähettää viemään muonapakettia tai soppakannua ateriaksi kauempana olevalle vartioasemal/e. Opetus oli: jos avulias aikuinen tarjoutuu kantamaan raskasta kannuasi, saattaa hän olla vakoilija, joka kannun painosta voi päätellä vartioaseman 74

76 miehityksen vahvuuden. Kanna itse! Alä paljasta sotasalaisuuksia! Tu ona kesänä tunsin kasvaneeni melkein aikuiseksi, sillä olinhan täyttänyt jo yksitoista vuotta. Lokakuussa julistettiin yleinen hälytystila YH. Vanhempani lähettivät minut sotaa pakoon Hämeeseen. Tu ntui pahalta lähteä, sillä olin mielestäni koulutettu Iotta, jonka kuuluu palvella isänmaataan vaaran uhatessa. Aitini sai minut vakuuttuneeksi tehtäväni tärkeydestä ottaessani vastuulleni viisivuotiaan sisareni holhoamisen evakossa koti-suomessa isän ja äidin jäädessä sotatoimiin. Evakkojunan pimeähköllä käytävällä ohjasin pikkusiskoani johonkin, avulias sotilas pyysi ihmisiä antamaan rouvalle tietä käytävällä. ltsetuntoni oli pelastettu - suoritinhan aikuisen tehtävää 5-vuotiaasta huolehtiessani. En ollut sotaa paennut pelkuri. (Aila Salon haastattelu) 1930-luvun loppua kohti mentäessä pikkulottien toimintaan alkoi kuitenkin kaikkialla Suomessa tulla aiempaa vakavampi sävy. Tyttöjen ompeluilloissa tehtiin työtä reserviläisten auttamiseksi. Kokemäen pikkulottien kokouksessa talvisodan aattona "Kaksi pikkulottaa valittiin laittamaan rajan köyhille lapsille paketin, jonne jokainen panee terveisiä ja karamelleja. Katsoimme kartasta minne lähettäisimme ne paketit. Ajateltiin, että lähetettäisiin Kuusamoon. Vanttuita on valmiina 8 paria, sukkia 4 paria ja tossuja 1 pari." YH:n aikana sodan uhan lähestyessä syksyllä 1939 Saara Forsius neuvoi Pikkutotta-lehdessä (7/1939) suojattejaan: Ilomielin valmiina palvelemaan kun kutsuvi syntymämaani. Olemme niin usein yhdessä syventyneet tutkimaan tämän teidän tunnuslauseenne sisältöä. Olemme koettaneet selvittää, että isänmaa kutsuu pikku/ottaa joka päivä, joka hetki ja 75

77 että jokapäiväisten pientenkin velvollisuuksien täyttäminen on isänmaan palvelemista. Olemme myöskin sanoneet, että joskus voi tulla hetki, jolloin isänmaa erikoisesti tarvitsee kaikkemme ja kutsuu jokaista, niin kuin se kutsui silloin kun taisteltiin isänmaan vapauden puolesta. Emme silloin aavistaneet, että sellainen hetki tulisi teidän kohdallenne. Nyt se kuitenkin on tullut. On taas kysymys isänmaan vapaudesta, meidän kansamme kohtalosta. ja vaikka vielä tätä kirjoittaessani toivon, että kaikki selviäisi rauhan teitä, on meidän koottava kaikki voimamme ja oltava valmiit kaiken varalta. Minä tiedän, että te pikkulotatkin olette tunteneet ajan vakavuuden. Te olette kysyvinä katsoneet meihin lottatäteihin ja toivoneet, että voisimme osoittaa teille miten te tänä aikana parhaiten voisitte palvella isänmaata. Mielenne on altis auttamaan. Me olemme ylpeitä teistä, pikku/otat. Me olemme ylpeitä, että meillä on tyttöä, jotka ovat valmiit antamaan kaikkensa isänmaalle. Siinä on maallemme suuri voiman lisä. Me tahdomme auttaa teitä niin, että te löydätte ja teidän kanssanne paikkakunnan muutkin tytöt löytävät hyödyllisen paikkansa, sen missä te parhaiten tänä aikana voitte palvella isänmaata. 76

78 Nuorten maanpuolustustoiminta Suomessa ja Euroopassa Suojeluskuntapojat ja pikkulotat olivat ja 1940-luvun suosituimpia nuorisojärjestöjä. Vanhemmat, perhe, suku, opettajat ja ystäväpiiri tukivat pääosin varauksettomasti nuorison vapaaehtoista maanpuolustustoimintaa. Lotta Svärd ja suojeluskunnat korostivat yleensä mieluusti nuorisojärjestöjensä kotimaisia lähtökohtia. Esimerkiksi vuonna 1943 tehdyssä selvityksessä suojeluskuntapoikatoiminnasta todettiin seuraavasti: "Poikaosastojen syntyminen oli spontaanisen suomalaisen kansallis- ja maapuolustushengessä tapahtuneen kehityksen tulos." Sekä pikkulottien että suojeluskuntapoikien toiminta lähti paikallisella tasolla liikkeelle lasten ja nuorten mielenkiinnosta aikuisten Iotta- ja suojeluskuntatyötä kohtaan. Se sai kehittyä alkuvuosina paikallisissa olosuhteissa omaan tahtiinsa ilman, että siihen kiinnitettiin erityistä huomiota luvun Suomessa perustettiin aktiivisesti nuorisojärjestöjä, joista monet olivat selkeästi poliittisia. Niin suojeluskuntapiireissä kuin lottajohdonkin keskuudessa omien nuoriso-osastojen merkitystä perusteltiin aluksi sillä, että ne olisivat vastavoima etenkin vasemmistolle ja sen kommunistisille nuorisojärjestöille. Samalla nuoriso-osastot edustivat vapaaehtoiselle maanpuolustusliikkeelle uuden ajan airutta. Kansallinen eheyttäminen yhdessä yleisen maanpuolustushenkisyyden kanssa nousi sekä pikkulottien ja suojeluskuntapoikien tavoitteeksi jo

79 luvulla ja vielä selkeämmin sodan aikana. Lottien tyttötyön avulla toivottiin saatavan "isänmaallisen työn pariin sellaisiakin lapsia, joiden kodeissa ei vallitse isänmaallinen henki." Suojeluskuntien poikatyössä tavoiteltiin sitä, että vasemmistoperheiden lapset voisivat muuttua järjestön kautta isänmaallisiksi, vaikkei oma perhe olisikaan sille myötämielinen. Työläis- ja vasemmistotaustaisten nuorten ja lasten rekrytointi maapuolustusjärjestöjen nuorisotoimintaan onnistuikin selvästi paremmin kuin aikuisjärjestöjen kohdalla. Monet vanhemmat, jotka eivät itse olisi voineet kuvitella liittyvänsä lottiin tai suojeluskuntiin, antoivat omien lastensa liittyä näihin järjestöihin. Kotijoukkojen esikunnan sotilaspoikatoimisto selvitti jäsenistönsä sosiaalisen jakauman vuonna Sen mukaan suuri enemmistö sotilaspojista oli joko työläistaustaisia tai viljelijäväestön lapsia. Nuorisotoiminnan avulla suojeluskunnille ja Lotta Svärdille avautui mahdollisuus muuttua aidosti koko kansan järjestöksi. Aikansa ilmiö nuorisokasvatuksessa Ylipäätään sotilaallisen alkeisvalmennuksen ulottaminen aina lapsiin ja nuorisoon saakka ei ollut mitenkään poikkeuksellista sotien välisen ajan Euroopassa. Päinvastoin, se oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus ja kuului useimpien maiden nuorisokasvatukseen. Lisäksi nuorison mobilisoiminen maanpuolustukseen oli monessa maassa paljon perusteellisempaa kuin Suomessa. Voisi jopa sanoa, että nuorison maapuolustusharrastus oli nykytermiä käyttäen "trendikästä'' kaikkialla. Tätä taustaa vasten on myös helppo ymmärtää nuorten maanpuolustusjärjestöjen omana aikanaan nauttima suosio. Perusteellisimmin nuoriso mobilisoitiin diktatorisesti hallituissa valtioissa, joissa pyrittiin luomaan varhaisnuorisoon 78

80 asti ulottuva yhteiskunnallis-poliittinen kasvatusjärjestelmä. Sotilaallinen valmennus oli vain yksi osa niiden laaja-alaisempaa poliittista ja fyysistä kasvatustyötä. Kyseiset järjestöt olivat valtaapitävien puolueiden osia, eikä muita nuorisojärjestöjä edes sallittu. Tunnetuin tämän tyyppisistä järjestöistä lienee Saksan Hitler-jugend, joka perustettiin vuonna Kymmenen vuotta myöhemmin se oli ainoa sallittu nuorisojärjestö. Siitä tuli pakollinen kaikille vuotiaille saksalaisille vuonna Italiassa Mussolini perusti Opera Nazionale della Bali/la -järjestön alle 18-vuotiaille myös vuonna 1926, ja se julistettiin saman tien ainoaksi nuorisojärjestöksi. Vuonna 1934 siihen perustettiin osasto jopa 6-8-vuotiaille lapsille ja kaikille pakollinen oma taisteluosasto vuotiaille. Vuonna 1937 Balilla-järjestö liitettiin osaksi Mussolinin fasistiseen GIL ( Gioventu Italiana della Littorio) -puolueeseen. Neuvostoliitossa vuodesta 1917 toimineen Ko msomolin (Kommunistinen nuorisoliitto) tehtävänä oli "puolustustahdon lujittaminen", mutta 1920-luvun lopulla sen rinnalle "käytännöllisestä puolesta'' vastaamaan perustettiin Osoaviahim-järjestö, jonka tehtävänä oli pakollinen sotilaallisen valmennuksen toimeenpano kaikille vuotiaille koululaisille. Uranuurtaja nuorten maanpuolustusjärjestötoiminnassa oli kuitenkin Unkari. Vuonna 1921 maassa säädettiin laki, joka määräsi maanpuolustuskasvatuksen nuorisolle pakolliseksi. Kasvatusta annettiin kouluissa ja Levente-nimisessä järjestössä vuotiaille pojille, iän mukaan kolmessa erityyppisiä toimintamuotoja sisältävissä jaksoissa. Tämän jälkeen osa siirtyi armeijaan, mutta sinne ei kaikkia voitu armeijan pienuuden vuoksi ottaa, joten osa jatkoi maanpuolustusjärjestössä 23-vuotiaaksi asti. Tytöt eivät voineet toimia Leventessä, vaan he saivat maanpuolustuskasvatusta isänmaallishenkisessä partiotoiminnassa, jonka aatemaailma poikkesi kansainvälisyyttä korostaneesta partiosta. Leventen kasvatuskeinoina olivat sotahenkiset 79

81 leikit, urheilu ja sotilaallinen valmennus vanhimman ikäryhmän pojille. Oskari Vaänäsen vuonna 1941 kirjoittama kuvaus Unkarin maanpuolustusjärjestön tavoitteista muistuttaa melko paljon niitä, joihin suojeluskuntien kasvatuksessakin pyrittiin. Myös jatkosodan aikana sotilaspoikien kasvatus jaettiin samaan tapaan kolmen eri ikäkauden mukaisesti, kuten Levente-järjestössäkin. Koko Levente-koulutuksen tarkoituksena on kasvattaa pojasta sopivin ruumiinharjoituksin vahva, sitkeä, rasituksia kestävä nuorukainen sekä totuttaa hänet suorittamaan pitkäaikaista rasitusta vaativia tehtäviä. Henkisellä kasvatuksella pyritään kehittämään sellaisia ominaisuuksia, jotka ovat maanpuolustajalle tarpeellisia. Luonteenkasvatuksessa muinainen unkarilainen sankari-ihanne on tavoiteltava päämäärä. Kun täällä tavalla istutetaan nuorukaisiin tottumus kuriin, taistelutahto, vastuuntunne ja rohkeus, kasvaa heistä miehiä, jotka eivät säikähdä mitään rasituksia rauhan aikana ja täyttävät uskollisina sotilaina velvollisuutensa sodassa. Lisäksi monissa maissa kuten Kreikassa, Jugoslaviassa, Tsekkoslovakiassa, Puolassa, Larviassa ja Virossa nuoriso velvoitettiin lainsäädännöllä osallistumaan maanpuolustusopetukseen joko sitä antavissa järjestöissä tai kouluissa tai molemmissa. Mitä enemmän poliittinen ilmapiiri Euroopassa kiristyi ja sodanuhka läheni, sitä tiiviimmin nuoret liitettiin maanpuolustukseen luvun alussa, toisen maailmansodan jo riehuessa, nuorison sotilaallinen valmennus oli vapaaehtoista enää muutamissa maissa, lähinnä vain Isossa-Britanniassa, Skandinavian maissa sekä Suomessa. Vaikka suojeluskuntapoikien sotilaallinen valmennus selkeästi tiivistyi 1930-luvun lopulla, on liioittelua puhua nuorison "militarisoimisesta'' Suomessa, sillä useissa muissa Euroopan maissa nuoriso oli käytännössä lähes kokonaan jonkinlaisen sotilaskasvatuksen piirissä. Suoje- BO

82 luskuntapoikiin ja pikkulottiin kuului kuitenkin vain noin 20 prosenttia Suomen vuotiaista. Eniten yhtäläisyyksiä suojeluskuntien nuorisotoiminnalla oli Viron suojeluskuntajärjestön Kaitseliitin yhteyteen perustetuilla Noored Kotkad {Nuoret Kotkat) ja Kodutii.tred {Kotityttäret) -järjestöillä. Ne perustettiin virallisesti samoihin aikoihin kuin suomalaiset vastineensa, mutta virolaisten mallia ei kuitenkaan todennäköisesti käytetty sotilaspoikia ja pikkulottia perustettaessa. K. E. Levälahti tosin kävi tutustumassa Kaitseliitin poikatoimintaan vuonna 1929, mutta keskeiset päätökset suojeluskuntien poikatoiminnasta oli tuolloin jo tehty. Virossa oli perustettu 1920-luvun alussa Noor-Piilurite-niminen järjestö, mutta toiminta oli melko hajanaista ja käytännössä se liitettiin partioliikkeeseen. Yhteistyötä sotilaspojilla oli eniten Nuorten Ko tkien kanssa. Virolaisia saapui Suomeen seuraamaan poikatyökursseja 1930-luvulla ja poikaosastonjohtajien kursseilla pidettiin luentoja Viron poikatyöstä. Jatkosodan aikana sotilaspojilla oli kontakteja ja vierailuja Unkarin Levente-järjestön sekä Ruotsin Landsto rmspojkana-järjestön kanssa. Yhteistyötä Saksan Hitler-Jugendin kanssa, mutta se oli lähinnä käytännön seurausta Suomen ja Saksan asevelisuhteesta, ei siitä, että sotilaspojat olisivat ihailleet heidän ideologiaansa. Sodan loppua kohti saksalaisten lisääntynyt kiinnostus sotilaspoikatoimintaa kohtaan koettiin jopa kiusallisena. 81

83

84 Suojeluskuntapoikien ja pikkulottien talvisota Valmistautuminen sotaan aailmanpoliittisen tilanteen yhä kiristyessä 1930-luvun M lopulla Suomessa alettiin huolestua Karjalan kannaksen linnoittamisesta, minkä loppuunsaattamiseen armeijalla ei ollut varaa puolustusbudjetin niukkuuden takia. Keväällä 1939 ylioppilasjärjestö Akateeminen Karjala-Seura (AKS) teki aloitteen Kannaksen linnoittamisesta talkoovoimin ja tarjosi siihen työvoimaa. Suojeluskunnissakin oli aiemmin tehty vastaavia suunnitelmia. Valtiovalta suhtautui myönteisemmin suojeluskuntiin kuin lähellä Isänmaallista kansanliikettä olleeseen AKS:ään, joten linnoitustyö esitettiin suurelle yleisölle ennen kaikkea suojeluskuntajärjestön aloitteena. Myös työn käytännönjärjestelyt annettiin sen ja Lotta Svärd -järjestön hoidettaviksi. AKS järjesti Rajan Tu rva -rahakeräyksen, jonka toteuttamiseen myös suojeluskunnat ja lotat osallistuivat. Keräys tuotti yli markkaa. Linnoitustyöt alkoivat , ja ne päättyivät YH:n eli Ylimääräisten Harjoitusten nimellä aloitetun täysmittaisen liikekannallepanon alkaessa Suojeluskunnat ottivat vastaan vapaaehtoisia linnoittajia sekä huolehtivat kokoamisista ja kuljetuksista. Useimmat talkoolaisistakin olivat suojeluskuntalaisia. Heidän lisäkseen vapaaehtoisten joukossa oli kaikkiin yhteiskuntaluokkiin ja poliittisiin suuntauksiin kuuluneita 83

85 henkilöitä, myös sellaisia, jotka suhtautuivat suojeluskuntiin epäröivästi tai jopa kielteisesti. Suojeluskunnissa linnoitustyöt nähtiin suurena mahdollisuutena maanpuolustusjärjestölle, ja järjestö ohjeistikin väkeään suhtautumaan tahdikkaasti ja toverillisesti myös ei-suojeluskuntalaisiin vapaaehtoisiin. Kannaksen linnoitustöitä onkin pidetty ennen kaikkea kansallisen yhtenäisyyden tunteen lujittajana, maanpuolustustahdon kohottajana ja talvisodan hengen pohjustajana, vaikkei linnoittamisen sotilaallinen merkitys ollutkaan ratkaisevan suuri. Lotta Svärd -järjestölle linnoitustyön muonittaminen oli iso hanke ja haaste. Se oli alku myöhemmälle Rajatoimistolle, joka hoiti välirauhan ja jatkosodan aikaisten linnoitustöiden muonitusta. Linnoitustyön aikana sai alkunsa myös lottien kanttiinitoiminta. Kannaksen linnoitustyömaata kesällä 1939 on kutsuttu Suomen suurimmiksi talkoiksi. Niihin osallistui arviolta vapaaehtoista miestä; muonituksesta vastaavia lottia oli mukana kerrallaan noin , kaikkiaan yhteensä noin lottaa. Suojeluskuntalaisten aktiivinen osallistumien linnoitustöihin vaikeutti käytännössä monen poikaosaston käytännön toimintaa, sillä poikatyöntekijät ahersivat kesäisiä viikkoja Karjalan kannaksella ja suojeluskuntapoikien suunnitellun ohjelman toteuttaminen vaikeutui. Pojilla itsellään olisi myös ollut kova halu lähteä mukaan isänmaallisiin talkoisiin, mutta linnoitustöihin osallistuville asetettu 17 vuoden ikäraja esti käytännössä poikien osallistumisen. Innokkaimmat tosin saattoivat ilmoittautuessaan valehdella ikänsä vuoden pari vanhemmaksi ja päästä näin mukaan. Ison joukon mukanakio pääsi toisinaan osallistumaan. "Ilmajoelta lähti monta härkävaunullista eri-ikäisiä miehiä. Siinä oli mukana vapaussodan veteraaneja ja vasta kloppi-ikäisiä nuorukaisia ja myös muonitustehtäviin lähteviä lottia'', muistelee eräs mukana ollut. Nuorison keskuudesta osallistui linnoitustöihin eniten kaupunkilaisia koulupoikia. Heidän oli helpompi irrottautua 84

86 muutamaksi kesälomaviikoksi isänmaallisiin talkoisiin kuin kotitiloillaan ahertavien maalaispoikien. Tosin he olivat yleensä tottumattomia ruumiillisiin töihin ja joutuivatkin aluksi opettelemaan työtavat, mutta taitoja tärkeämpää heille oli toiminta isänmaan hyväksi. Oli itsestään selvää, että viipurilaiset koulupojat lähtivät finnaittamaan ''kun käsky kävi ': Itse kuuluin partioon ja suojeluskuntapoikiin. Eri sosiaaliryhmien kohtaaminen lapion varressa "montun reunalla" linnoitustöissä oli omiaan vaikuttamaan myönteisesti talvisodan henkeen. Henki sinänsä oli syntynyt, ainakin Karjalan kannaksella, jo vuosia ennen sodan puhkeamista. (Tapio Timosen muistelma teoksessa Lapiojääkärit. Kannaksen vapaaehtoiset linnoittajat 1939) Myös pikkutorilla olisi ollut kiinnostusta seurata aikuisia lottia muonitustehtäviin Karjalaan, ja tiettävästi muutamia pikkulottia esimerkiksi Orimattilasta pääsikin mukaan. Eniten niin suojeluskuntapojat kuin pikkulotatkin auttoivat kuitenkin Kannaksen "lapiojääkäreitä'' myymällä kannatusmerkkejä ja keräämällä tarvikkeita. Syksyllä 1939 ulkopoliittinen tilanne kiristyi entisestään. Lasten ja nuorten elämään se vaikutti usein niin, että kouluissa ryhdyttiin pitämään oppilaille väestönsuojeluharjoituksia. Koulutyö rajaseuduilla ja isommissa kaupungeissa keskeytyi YH:n myötä lokakuussa. Koulut aloittivat toimintansa uudelleen marraskuun lopussa, mutta ne suljettiin uudelleen hyvin pian talvisodan syttymisen jälkeen koko maassa. Koulut pysyivät kiinni koko sodan ajan, ja ne avattiin taas sodan päätyttyä huhtikuun alussa. Sotatilanteessa Suomen puolustusvoimat koostuivat varsinaisesta kenttäarmeijasta ja kotijoukoista. Kenttäarmeija vastasi 85

87 sotatoimista, kun taas kotijoukkojen tehtävänä oli vielä käyttämättä jääneen miehistön kokoaminen ja kouluttaminen kenttäarmeijan täydennykseksi. Lisäksi kotijoukkojen tuli turvata kotialueen koskemattomuus, hoitaa armeijan materiaalitäydennykset sekä ottaa vastaan ja hoitaa rintamalta ja sen läheisyydestä evakuoidut ihmiset, hevoset ja materiaali. Puolustusvoimain kirjelmässä määrättiin, että suojeluskuntain yliesikunta toimii kotijoukkojen esikunnan runkona ja suojeluskuntain päälliköstä tulee kotijoukkojen päällikkö heti, kun maa julistetaan sotatilaan ja yleinen liikekannallepano toteutetaan. Tämä toteutui vain muutamia viikkoja myöhemmin ja toi tullessaan muutoksia myös suojeluskuntapoikien toimintaan. Suojeluskuntapoikatoimintaa valvoneet aluepäälliköt ja osa paikallispäälliköistä komennettiin sodanajan tehtäviinsä kenttäarmeijaan. Aluepäälliköiden tilalle nimitettiin varsin epäyhtenäisen sotilaskoulutuksen saaneita sijaisia. Myös paikalliset poikaosastojen johtajat kutsuttiin aseisiin, joten käytännössä monien poikaosastojen harjoitukset loppuivat tyystin. Pojat siirtyvät erilaisiin tehtäviin kotijoukkojen apulaisina. Kotijoukkojen esikunnan säädösten mukaan poikatoiminta olikin sodan oloissa keskitettävä "sovellettuun sotilaskoulutukseen ja kotiseutupalveluun". Suojeluskuntien oli myös suunniteltava, mihin väestönsuojelutehtäviin poikaosastoa voitaisiin käyttää. Jo ennen kuin kotijoukkojen johtoportaan ohjeistus oli edes ehtinyt suojeluskuntien paikallisosastoihin asti, poikia oli alettu käyttää lähettitehtävissä. Suojeluskuntapojat saivat tehtäväkseen esimerkiksi kuljettaa liikekannallepanoon veivoittavia käskykortteja. Tehtävä ei suinkaan aina ollut yksikertainen, sillä käskykorttien vastaanottajia saattoi olla hankala löytää vaikkapa isoilta työmailta. Toisinaan nuoret viestinviejät joutuivat kohtaamaan käskykortin mukanaan tuoman surun etenkin niissä perheissä, joissa oli paljon pieniä lapsia. Suojeluskunnat toimeenpanivat YH:n aikana myös keräyksen vajavaisesti varustetulle kenttäarmeijalle, ja pojat kunnos- 86

88 tautuivat keräystyössä. Erityisesti kerättiin työvälineitä, suksia, valjaita sekä pulloja "Molotovin cocktailejå' varten. Toisinaan pojat pääsivät isoihinkin tehtäviin. Oheinen esimerkki kuvaa, miten hienoa pojista oli päästä oikeisiin miesten töihin kansakunnan valmistautuessa sotaan. Nilsiästä oli vietävä iso joukko hevosia armeijalle luovuttamista varten, ja pääsin niiden vientiporukkaan. Oli mahtavaa ajaa aikamiesten joukossa yhtä luovutettavaa hevosta. Siilinjärvellä hevosia syötettiin ja juotettiin, ja kaupunkiin tultaessa katujen varsilla oli paljon uteliasta yleisöä. Olihan vielä rauhan aika. Kuuluipa sieltä kommenttejakin "Tuommoisijakiikko poekia sinne sottaan viijjään?" Mutta kolonna ajoi rauhallisesti kaupungin läpi Haapaniemelle, ja kun hevoset oli tarkastettu, oikeat talvisodan soturit ottivat hevoset huostaansa ja veivät ne aikanaan rintamalle. (Olavi Räsäsen muistelma teoksessa Pohjois-Savon sotilaspoikien historia. Savon pojat isänmaan asialla) 1930-luvun lopulla suojeluskunnissa oli alettu varautua suojeluskuntapoikien aseistamiseen kotirintamalla. Aikuisten miesten siirtyessä armeijan palvelukseen suojeluskuntiin jäivät yleensä vain ikämiehet ja poikaosastot vuotiaistakin merkittävä osa ilmoittautui koulutuskeskuksiin tai rintamapalvelukseen vapaaehtoisina, joten aina ei suojeluskunnilla ollut riittävästi miehiä kotijoukkojen tarpeisiin. Niinpä monilla paikkakunnilla suojeluskunnan aiokaskurssi järjestettiin kaikille 16-vuotiaille suojeluskuntapojille YH:n jälkeen. Nämä pojat olivat siis vuotta nuorempia kuin suojeluskunta-asetuksen määräämä ikäraja periaatteessa salli. Samalla pohjustettiin poikien käyttämistä aseistettuina vartiomiehinä tai desanttijahdeissa. Aseharjoitukset olivat tavallisia jo nuorempienkin 87

89 sotilaspoikien koulutuksessa. Näin koulutettiin 13-vuotiaita suojeluskuntapoikia Helsingissä syksyllä 1939: Liityin 29. syyskuuta 1939 Helsingin suojeluskuntapiirin poikaosastoon ja pääsin sen erillisen konekiväärikomppaniaan. Meidän kokoontumispaikkamme koulutustilaisuuksiin oli Yrjönkadulla, jossa oli silloin suojeluskunnan tiloja. Opetus alkoi tietenkin suojeluskuntapojille kuuluvan käyttäytymisen aikeista, mutta saimme myös harjoitusta kiväärin käsittelyssä. Sisäpiipulla varustetulla kiväärillä ammuttiin pienoiskiväärin patruunoita. Vanhalla Maxim-konekiväärillä opetettiin "kuivaharjoitteluna" latausotteita. Silloin olivat jo sotaa enteilevät tunnelmat ilmassa, ja kyllä me pojatkin sen tajusimme. (Pekka Metsola teoksessa Sotilaspojat kertovat. Helsingin ja ympäristön sotilaspo kakillan jäsenten muistelmia suojeluskuntapoikien ja sotilaspoikien toiminnasta silloin ja nyt) Suojeluskuntapiirien tehtävänä oli myös hoitaa maan infrastruktuurin kannalta tärkeiden kohteiden kuten rautatie- ja maantiesiltojen, ratapihojen ja tunnelien, satamien, puhelinkeskusten ja radioasemien vartiointi sodan aikana. Tähän tehtävään ryhdyttiin jo YH:n aikana, ja sitä jatkettiin sodan loppuun asti. Usein tehtävää hoitivat suojeluskuntapojat. Suomen ilmavalvonta-asemien verkosto, kaikkiaan 650 iv-asemaa saatiin toimintavalmiuteen lokakuussa 1939, ja jo tuolloin paljastui, ettei tehtävään tarkoitettuja ilmavalvonra- ja viestilottia ollut riittävästi. Henkilöstön täydentämisessä jouduniinkin usein turvautumaan suojeluskuntapoikiin tai pikkulottiin. YH:n alkaminen merkitsi välittömiä muutoksia myös Lotta Svärd -järjestössä. Toimenlotat, jotka olivat antaneet sitoumuksensa saapua kutsuttaessa suojeluskunnan palvelukseen, aloittivat työn ennalta määrätyissä tehtävissään. Heitä ei 88

90 kuitenkaan ollut tarpeeksi, joten lisää lottia oli kutsuttava palvelukseen. Myöskään rauhanajan osastojako ei vastannut kaikkia sota-ajan tarpeita, ja lottia koulutettiin pikavauhtia muun muassa väestönsuojelun tarpeisiin. Useimmat 1930-luvun lopulla tehdyt suunnitelmat lottien työstä sotatilanteessa toimivat kuitenkin YH:n alkaessa. Lääkintälottia lähti kenttäsairaaloihin, ja heitä toimi kotialueen sotasairaaloissa. Muoniruslotat huolehtivat joukkojen muonituksesta niiden kokoontumis- ja perustamispaikoilla. Länsi Suomen muoniruslotat alkoivat leipoa armeijalle leipää. Varusjaoston lotilla oli suuri työ vajavaisesti varustetun armeijan huoltamisessa ja tarvikkeiden keräämisessä. Keräys- ja kansliajaoston lottia työskenteli esikuntien kansliatehtävissä, mutta myös toimistoissa, huoltolaitoksissa jne. Jaoston ilmavalvontalotat valmistautuivat tehtäviinsä jo ennen sodan alkamista, samoin tekivät koulutetut viestilotat. Lotta Svärd -järjestö teki myös aloitteen sosiaalisen huolto- ja avustustoiminnan aloittamisesta. Tämä työ kohdistettiin ensisijassa vähävaraisten reserviläisten, suojeluskuntalaisten perheiden ja sisämaahan siirretyn rajaseutuväestön avustamiseen. Lotat valmistauruivat maan hallituksen pyynnöstä myös avustamaan väestökeskusten mahdollisissa evakuoinneissa. Avustustoiminta johti Vapaa Huolto -nimisen keskusjärjestön perustamiseen. Sen kautta organisoimun avustustyöhän osallistuivat lottajärjestön lisäksi Marttaliitto, Maatalousnaiset, Liike- ja Virkanaisten liitto, Sosiaalidemokraattinen Työläisnaisliitto, Sotilaskotiyhdistys, Suomen naisten kansallisliitto sekä valtion virastot sodan aikana. Pikkulottien arkeen YH:n alkaminen ei vaikuttanut yhtä välittömästi kuin suojeluskuntapoikien, vaikka toisinaan heidän kokoontumispaikkansa muuttuivat miehistön majoituspaikoiksi. Tyttöjen johtajat saattoivat lisääntyneistä tehtävistään huolimatta usein jatkaa työtään pikkulottaosastoissa. Tilanne oli tietenkin toinen silloin, jos johtaja oli toimenlotta ja joutui 89

91 komennukselle kotialueen ulkopuolelle. Pikkulottien kokoontumiset sen sijaan muuttivat luonnettaan työkeskeisemmäksi ja vakavahenkisemmiksi syksyllä Tytöt osallistuivat reserviläisten omaisten auttamiseen rahaa ja vaatetavaraa keräämällä. Myös sotilastarpeita, kuten korva- ja silmälappuja sekä ensiapusiteitä, aherrettiin. Kaasun käyttöä mahdollisessa sodassa pidettiin vakavana uhkana 1930-luvulla, joten pikkulotat myivät paitsi kaasunsuojelumerkkejä, myös valmistivat työilloissaan itselleen ja kotiväelleen hiilikaasunaamareita. Kokemäen Tulkkilan vuoden 1939 tyttötyön vuosikenomuksen loppu kuvaa hyvin sitä tunnelmaa, joka monessa tyttöosastossa vallitsi vuosikymmenen päättyessä ja maan ollessa jo sotatilassa: Ohjattaessa tyttötyön toimintaa on kokoontumistilaisuuksissa arkisen puuhan ja kokousohjelmien ohella tänä vakavana aikana tullut keskuudessamme eläväksi kultaiset sanat: "Rakasta jumalaa yli kaiken ja rakasta sekä palvele kotiasi ja isänmaatasi ' Moni harras rukous on sydämistä noussut Ko r keimman puoleen isänmaan puolustuksessa olevien rakkaiden omaisten puolesta. ja innokkain mielin ovat pienetkin kädet valmistaneet kudonnaisia sotilaille ja rajaseudun lapsille. Harras työnilo on vallannut tyttöjen, sekä suurten että pienten mielet, heidän saadessaan olla mukana työssä rakkaan isänmaamme hyväksi. Vapaaehtoista asepalvelua, vartiointia ja ilmavalvontaa Suomalaisten maanpuolustustahdon vo1m1stuessa kaikissa kansankerroksissa ja yhteisymmärryksen löytyessä ideologisista eroista huolimatta myös suojeluskunnat saivat entistä myönteisemmän vastaanoton. Suomen sosialidemokraattinen puolue ei 90

92 enää vaatinut maanpuolustusjärjestön lakkauttamista vuoden 1939 puolueohjelmassaan. Suojasään huipensi helmikuussa 1940 suojeluskuntajärjestön ja SDP:n molemminpuolinen julkilausuma siitä, että myös sosiaalidemokraattien liittymiselle suojeluskuntiin ei ollut mitään estettä. Myötätuulen innoittamana suojeluskunnissa alettiin pohtia poikatoiminnan edelleen kehittämistä. Suojeluskuntapoikiin kuului kuitenkin vain noin 20 prosenttia sopivasta ikäluokasta, ja maanpuolustuksessa oli tilaa isommallekin poikajoukolle. YH:n jo alettua lokakuun lopulla 1939 kapteeni Lauri Pihkala sai tehtäväkseen tunnustella yhteistyömahdollisuuksia muiden poikajärjestöjen, erityisesti partiolaisten kanssa. Pihkala pyrkikin kokoamaan kaikki pojat yhteen ennakkovalmennukseen ja yhteiseen rintamaan maanpuolustustyön tukemiseksi. Yhteistyöpyrkimysten seurauksena syntyi Suomen Pojat - niminen organisaatio vuoden 1939 lopulla, ja sen toiminnasta annettiin ohjesääntö. Suomen Pojat oli tarkoitettu lähinnä tilapäiseksi järjestöjen yhteenliittymäksi ja sen tehtävänä oli vahvistaa puolustusta sodan aikana. Siihen saivat liittyä vuotiaat pojat, ja heitä voitiin käyttää lähetti- ja viesti palveluun, väestönsuojelu (vss) -tehtäviin, palontorjuntaan, ilmavalvontaan, keräystoimintaan, kodin ja ympäristön työpalveluun sekä reserviläisperheiden avustamiseen. Pojille tuli antaa koulutusta vaaditmihin tehtäviin ja lisäksi heille piti mahdollisuuksien mukaan järjestää valmentavaa koulutusta myös suunnistamisessa, kenttäpalveluksessa, leiri- ja retkitoiminnassa, maastoleikeissä, voimistelussa ja urheilussa, kansalaistietoudessa ja laulussa. Suomen Poikien toiminta muistutti suojeluskuntapoikien omaksumaa mallia, mutta nyt mukana olivat myös partiopoikaliitot, Kansallinen partioliitto, Poikien Keskus sekä SVUL. Muodollisesti siitä puuttuivat vasemmistojärjestöt, mutta työläistaustaisia poikia liittyi paikallisosastoihin. Esimerkiksi Hämeenlinnassa sosialidemokraattisen nuoriso-osaston edustaja oli mukana paikallisosaston vanhempainneuvostossa. Nimen- 91

93 muutos todennäköisesti toi uusia poikia perheistä, joissa pelkkä suojeluskunta-nimi oli saattanut aiemmin olla liittymisen esteenä. Sotatilan aikana Suomen Poikien järjestäytyminen oli hankalaa, eikä aatteelliselle tai kasvatukselliselle nuorisotyölle ollut aikaa. Käytännössä kävikin usein niin, että uuden järjestön paikallisosastot toimivat samalla tavalla kuin suojeluskuntien poikaosastotkin. Vaikka etenkin partiojärjestöillä olisi ollut kiinnostusta nuorisotyön yhtenäistämiseen talvisodan jälkeen, Suomen Poikien toiminta hiipui jo vuoden 1940 loppupuolella ennen kuin se ehti kunnolla aikaakaan. Suojeluskuntien kiinnostus toiminnan kehittämiseen laantui, ja suunnitelmia oman poikatoiminnan uudelleenjärjestämiseen oli tuossa vaiheessa jo olemassa. Suomen Poikien kautta tullut lisä suojeluskuntapoikien maanpuolustusvahvuuteen talvisodassa oli noin kahdeksan ja puolen prosentin luokkaa. Väestönsuojelutehtäviin koulutetut partiolaiset olivat merkittävin joukko tässä lisävahvuudessa (Puranen 2001). Talvisodan syttyessä suojeluskuntapoikien toiminnassa jatkettiin siitä, mihin oli 1930-luvun lopulla ja erityisesti YH:n aikana jo valmistauduttu. Suojeluskuntapoikien osalta ei ollut olemassa yksityiskohtaisia lukumääriin perustuvia suunnitelmia, mutta tästä huolimatta kotijoukkojen osana olleet suojeluskunnat pystyivät löytämään pojille varsin hyvin sopivia maanpuolustustehtäviä. Innostuneita poikia oli myös runsaasti, mutta sotilaspoikajohtajista oli akuutti pula talvisodan aikana. Tarkkoja lukumääriä talvisodan aikana palvelleista pojista ei ole olemassa, mutta eri tutkijoiden esittämät arviot liikkuvat noin pojan lukumäärissä. Vapaaehtoiseen asepalveluun olisivat olleet halukkaita jo monet 16 vuotta täyttäneet suojeluskuntapojat, mutta tavallisesti sotilasviranomaiset tyrmäsivät nämä aikeet. Pettyneille hakijoille korostettiin kotirintamapalvelun tärkeyttä. Silti toisinaan vuotiaat kelpuutettiin asekoulutukseen tai suo- 92

94 raan täydennysmiehinä joukkoihin. Kaikkiaan vapaaehtoisena asepalvelukseen ilmoittautuneita suojeluskuntapoikia oli talvisodassa noin 500. Nuorimmat rintamajoukoissa palvelleet sotilaspojat olivat vain vuotiaita. Yksi heistä oli 13-vuotias Jyväskylästä kotoisin ollut "Suomen nuorin vänrikki" Heimo Kettunen, joka palveli vanhempiensa suostumuksella lähettinä rintamalla. Häntä haastatteli Hakkapeliitta-lehti keväällä 1940: -joulukuun 9. päivänä me lähdimme Summan rintamalohkolle. Siellä minä sitten olinkin koko ajan. Up seerilähettinä takalinjoilla ja taistelulähettinä etulinjoilla. - Minkälainen aseistus sinulla oli? - Aluksi minulla oli venäläinen Nagan-revolveri, sellainen, johon käyvät 7, 65 panokset, mutta sitten minä sain Suomikonepistoolin viime vuoden mallia ja se vasta oli hyvä ase! -]o uduitko sinä sitä käyttämäänkin? -Tietysti. - Oikeinko sinä oli itse tilaisuudessa näkemään, millaista jälkeä sillä tuli? - En minä nähnyt kenenkään kaatuvan, mutta sillä konepistoolilla minä murtauduin saarroksista, niin että pojat seuraavana päivänä löysivät siltä paikalta ruumiitakin, oli se kai tehonnut. Aina pojat eivät lähteneet rintamalle ilmoittautumalla vapaaehtoiseksi, vaan toisinaan alaikäisiä poikia jouduttiin haalimaan rintamajoukkoihin. Näin tapahtui Karjalan kannaksella helmikuun 1940 alussa, jolloin rintama oli murtumaisillaan eikä täydennysreservejä enää ollut muutoin saatavissa. Viipurin suojeluskuntapiirin päällikkö everstiluutnantti Albert Puroma sai käskyn muodostaa taisteluyksiköitä ala- ja yli-ikäisistä suojeluskuntalaisista sekä aiokaskoulutuksen hädin tuskin saaneista miehistä. "Puroman piti täyttää käsky, vaikka hän hy- 93

95 vin ymmärsi nuorten joutuvan ylivoimaisen tehtävän eteen. Useimmat heistä olivat vielä koulupoikia, ja jokainen joutui tulemaan toimeen vajain käytännön taidoin ja heikoin asein. Mutta parhaansa he yrittivät tehdä; nuorten innossa ei ollut moitteen sijaa. Puroman sanotaan lausuneen myöhemmin elämänsä vaikeimmaksi tehtäväksi käskeä nämä nuoret Summan tulihelvettiin". (Anssi Vuorenmaa teoksessa Tu ntematon sota). Ankarissa olosuhteissa käydyissä taisteluissa kaatui yhteensä 25 nuorukaista, joista osa oli ala-ikäisiä suojeluskuntapoikia. Tarkkaa lukua talvisodassa menehtyneistä suojeluskuntapojista ei ole saatavissa, mutta noin 30 lienee lähimpään osunut arvio (Puranen 2001). Samaan tapaan kuin jo YH:n aikana, talvisodassa suojeluskuntapoikia käytettiin kotirintamalla lähetin tehtäviin. Myös huolto- ja opastustehtävät kuuluivat toisiaan varsin nuoriliekin pojille. Oululainen 12-vuotias sotilaspoika päätyi myös lähetiksi ja tulkiksi ruotsalaisille hävittäjälentäjille. Sodan alkamispäivänä olin yhteislyseossa ensimmäisellä luokalla. Meillä oli aamupäivällä ruotsintunti. Opettaja tuli luokkaan ja sanoi heti ''Kaj Logren, rehtorin kansliaan on suojeluskunnasta soitettu ja käsketty sinun ilmoittautua välittömästi Oulun Ilmapuolustusaluekeskuksessa (IPAK) Talousseurantalossa kapteeni Ko rpijaakolle. " Minä keräsin kamppeeni ja lähdin saman tien suoraan määräpaikkaan käymättä edes kotona. Siellä sain kuulla olevani /PAK. in lähetti. Koulunkäynti jäi syrjään koko talvisodan ajaksi. SK-pojan puku yllään hän polkupyörineen suoritti tärkeitä lähettitehtäviä Oulun kaupungin alueella. Öisin sai käydä kotona, mutta aamuaikaisesta iltamyöhään lähetti liikkui. Se ei ollutkaan aina helppoa pimennetyssä kaupungissa. 94

96 Eräänä iltapuhteena sain tehtäväkseni viedä nipun kirjeitä kaupungin laitamilla oleviin ilmavalvontapaikkoihin. Pyörän lampun valo oli himmennetty sinisellä paperilla tai vaseliinilla. Talotkin olivat pimennettyinä kaaosmaisen aution näköisiä. Ajelin lntiön vesitornille. Siellä vaiottomassa alakerrassa oli vieläkin pimeämpää kuin ulkona. Kiisikopelolla löysin ylösvievien portaiden kaidepuun. Portaikkohan vesitornissa kiertää pitkin seinämiä ja keskustaan jää melkein tornin korkuinen tyhjä tila, joka päivänvalossa näyttää huimaavan kolkolta. Lopulta pääsin yläkertaan, koputin oveen, astuin sisään ja annoin kirjeen. Valaistussa huoneessa oli ilmavalvontalottia. Alastulo oli ehkä vieläkin vaikeampaa pimeässä, sillä jokainen askelma tuntui pudottavan tyhjyyteen. Ouluun tuli kaksi ruotsalaista Gloster Gladiator -hävittäjää suomalaisin sotilastunnuksin. Tu kikohdan päällikkö Bertil Ostbo kävi usein IPAK:issa. Tu lin vastanneeksi hänen ruotsinkielisiin kysymyksiinsä ja paljastaneeksi näin kielitaitoni. Ku n sitten Ostbo sanoi tarvitsevansa lähettiä, niin eikös vain kapteeni Ko rpijaakko käskenyt minun ilmoittautua seuraavana aamuna lentotukikohdan päällikölle. Tavanomaisten lähettitehtävien lisäksi toimin myös tulkkina mitä moninaisempien asioiden hoitamisessa. (Kaj Logrenin muistelma teoksessa Pohjan Pojista Pohjan miehiksi ) Vartiointitehtävät kuuluivat talvisodan kotirintamalla hyvin usein suojeluskuntapojille. Vartioivat pojat yleensä myös aseistettiin. Talvisodan aikana suojeluskunta-asetuksen mukaista alle 17 -vuotiaiden aseistamiskieltoa rikoniinkin käytännössä melko yleisesti. Vastuussa olleiden esimiesten täytyi kuitenkin huolehtia vartiovelvollisuudesta, ja kun aikuisia miehiä ei vartiointitehtäviin aina riittänyt, suojeluskunta-asetuksen rikkominen katsottiin "pienemmäksi pahaksi" kuin velvollisuuden 95

97 täyttämättä jättäminen. Kotirintamalla oli alituinen huoli ja pelko mahdollisista desanteista eli laskuvarjolla Suomeen pudotetuista venäläisistä, joiden pelättiin vakoilevan tai tekevän sabotaasia rintaman takana. Tåmä tulee esille myös oheisessa vartiopalvelustaan suorittaneen suojeluskuntapojan kertomuksessa. Ilmavalvontakurssin jälkeen palasimme omiin tehtäviimme Kauhajoelle, osa Aronkylän tukikohtaan ja osa kirkontornivartioon. Minäkin, 13-vuotias, sain kiväärin ja panokset varusteiksi vartiovuorolleni, vaikka en ollut ikinä ampunut niin isolta aseella, pienoiskiväärillä joskus paljonkin. Nyt jälkeenpäin ajattelen, että kyllä silloin annettiin pienille pojille kovat aseet käsiin! Talvisotaretkeni jännittävin ja mieleenpainuvin kokemus oli, kun vein Topeekalta nappaamani aivan "oikian ryssän" näköisen toppatakkisen ja piippolakkisen miehen nimismiehen kansliaan. Sen vartiomiehen, jonka alue ulottui kirkon kohdasta soppakoulun kohtaan, oli määrä vartioidajärjestystä ja pidättää kaikki epäilyttävät henkilöt sekä toimittaa heidät nimismiehen kansliaan. Aseistuksenani oli pitkä, pistimellä varustettu vanha sotilaskivääri, yhtä pitkä kuin koko vartiomies. Topeekaa marssi Aronkylän suunnasta epäilyttävän näköinen ukko soppakoulun kohdalla. Eräs kokonkyläläinen isäntä oli ajanut meijerikuskista tullessaan hänen ohitseen ja pysäytti peljästyksissään hevosensa kohdalleni ja käski minun ottaa ukon kiinni. Minä marssin miehen eteen kivääri ojossa ja sanoin "Ruki ver!" Ukko ensin vähän nosteli käsiänsä, mutta rupesi sitten pitelemään rasoillansa poskeaan ja yritti mongertaa jotakin että ''hampasläkäri ': Minä vähän tökkäsin häntä kiväärin pistimellä ja sanoin, että ''alas tap uttaa, kyllä minä tiedän, missä on hampaslääkäri. " Marssin sotavankini kanssa nimismiehen kansliaan. Ihmiset Ka rikosken kaupan kohdalla katselivat ihmeissään, kun 96

98 Sotilaspoikaosasto piiripäällikkö, eversti Matti Laurilan oppitunnilla Kuortaneella välirauhan jälkeen. Ku va: Suojeluskunta-ja Lotta Svärd -museo, Seinäjoki. Sotilaspojat maastoleikin tiimellyksessä. Maastoleikkien avulla pojille annettiin sotilaallista alkeisvalmennusta. Näissä "taisteluissa" vastakkaiset osapuolet saivat eriväriset kreppipaperinauhat käsivarteensa. Leikkijästä tuli taistelukyvytön kun käsivarsinauha saatiin repäistyä irti. Ku va: Suojeluskunta-ja Lotta Svärd -museo, Seinäjoki.

99 Poikien leirin muonituksesta huolehtivat yleensä paikallisosaston!otat. Heille kuului yleensä myös poikien varusteiden hankkiminen. Tässä kuvassa Kuortaneen leirin pojat ruokatauolla. Ku va: Suojeluskunta-ja Lotta Svärd -museo, Seinäjoki. Kesäleireillä päästiin nauttimaan kaikista lasten ja nuorten leirielämän iloista. Tässä Kuortane-järven rohkeat uimarit. Ku va: Suojeluskunta-ja Lotta Svärd -museo, Seinäjoki.

100 Pieni rumpalipoika paraatin kärjessä. Sotilaspojat perustivat omia rumpaliyhtyeitä, jotka osallistuivat myös suojeluskuntien paraatimarsseihin ja juhliin. Ku va: Suojeluskunta-ja Lotta Svärd -museo, Seinäjoki. II" 1 Hiihdon ohella mäenlasku oli suosittua suojeluskuntapoikien keskuudessa. Mäenlasku tarjosi monen pojan kaipaamaa jännitystä. Suojeluskuntien talviurheiluohjelmassa olikin poikien kilpailuna yhdistetty hiihto-ja mäenlaskukilpailu. Ku va: Suojeluskunta-ja Lotta Svärd -museo, Seinäjoki.

101 Musiikkitoiminta kuului myös suojeluskuntien ohjelmaan. Pojat soittivat samoissa orkestereissa aikuisten suojeluskuntalaisten kanssa, mutta monille paikkakunnille syntyi myös sotilaspoikien omia orkestereita. Ku vassa on Ka uhajoen sotilaspoikien soittokunta vuonna Ku va: Suojeluskunta-ja Lotta Svärd -museo, Seinäjoki. Suojeluskuntien marssit olivat näyttävä ilmestys maalaiskylien raiteilla. Sotilaspoikien leiripäivien osallistujat ovat matkalla kirkkoon Ahtärissä kesällä Ku va: Suojeluskunta-ja Lotta Svärd -museo, Seinäjoki.

102 "Olen maani poika, ennen kaikkea. "Sotilaspoika Mauri Källi sai muistomitalin toiminnastaan lähettinä talvisodassa. Ku va: Suojeluskunta-ja Lotta Svärd -museo, Seinäjoki.

103 Suojeluskuntapoikiin liittymisen alaikäraja oli aluksi 12 vuotta, mutta se laskettiin myöhemmin 10 ikävuoteen. Tämä Satakunnan suojeluskuntapiirin leirillä Ulvilassa Ravanin kasarmialueella vuonna 1933 kuvattu "komppania" tosin taitaa koostua pelkästään alaikäisistä. Ku va: Sy värannan Lottamuseo, Tu usula. Varusteet ojennukseen ja tavarat reppuun. Leirit olivat keskeinen osa sotilaspoikien koulutusta. Ku va: Suojeluskunta-ja Lotta Svärd -museo, Seinäjoki.

104 Lotta Svärd -järjestön johtaja Fa nni Luukkonen laittoi tyttötyön liikkeelle järjestössään. Hänen työtään jatkoi vuodesta 1938 eteenpäin tyttötyön ohjaaja, vihtiläinen Saara Forsius. Ku va: Sy värannan Lottamuseo, Tu usula.

105 Pikkulotta tervehtimässä Pikkutotta-aikakauslehden kummityttöä Aune Orvokkia, joka on äitinsä sylissä. Lottatytöt avustivat vuosia kainuulaista pikkutyttöä, jonka kuulumisia tytön äiti säännöllisesti kirjoitti lehteen. Ku va: Sy värannan Lottamuseo, Tu usula.

106 Sodan aikana lottatytöt korvasivat aikuiset!otat monissa tehtävissä. Ku van pikkulotta puhelinvaihteessa. Ku va: Sy värannan Lottamuseo, Tu usula. Pikku/otan puku oli samanlainen kuin aikuisillakin lotilla lakkia ja valkoista kaulusta myöten. Pikkulottien neula sen sijaan poikkesi lottien merkistä. Heidän neulassaan oli hopeanvärinen ruusuke, jossa oli sinisellä emaloitu keskiosa. Pikkulotta Aino Koponen. Ku va: Sy värannan Lottamuseo, Tu usula. ''Mä olen pikkulotta, lotta-lapsonen. - -Mä toimin pienin voimin synnyinmaalleni. " Pikkulotta Eeva-Kaarina Holopainen esiintymislavalla. Ku va: Sy värannan Lottamuseo, Tu usula.

107 Suojeluskuntapoikien tapaan pikku/otat kävivät ahkerasti leireillä. Pikkulottien leiriohjelmaan kuului paljon myös leikkiä ja liikuntaa. Ku va: Sy värannan Lottamuseo, Tu usula. Telttojen pystyttäminen oli tärkeä osa leirielämää. Pikkulottien leireillä kävi vuosittain nelisentuhatta tyttöä. Ku va: Sy värannan Lottamuseo. Tu usula.

108 lsänmaallisiin juhliin osallistui yleensä koko ''suojeluskuntaperhe': Tässä pikkulotat ja lotat vapaustaistelun muistopatsaan ympärillä. Ku va: Sy värannan Lottamuseo, Tu usula. Pikkulotat avustivat aikuisia lottia käytännön toimissa, kuten esimerkiksi suojeluskuntien manöövereiden muonittamisessa. Tässä isot ja pienet yhteistuumin astianpesussa. Ku va: Sy värannan Lottamuseo, Tu usula.

109 Voimisteluasuiset pikku/otat leirin lipunostossa. Leirien ohjelmaan kuului luentoja järjestötietoudesta, isänmaan historiasta, lippukulttuurista ja terveydenhoidosta. Ku va: Sy värannan Lottamuseo, Tu usula.

110 Aila Hollming liittyi Koiviston pikkulottaosastoon vuonna 1937 Ku va: Aila Salon yksityisarkisto, Rauma. ILOMIELIN VALMIINA PALVijl.EMAAN. KUN KUTSUVI SYNTYWMAANI PIKKULOTTA IN,K U L TA 1 S E T S A N A T' wtahera :Jumalaa 1111 halken. Pikkulottain kultaiset sanat oli tytöille sovitettu mukaelma lottien kultaisista sanoista. Sanoista tuli monen lottatytön huoneentaulu. Ku va: Aila Salon yksityisarkisto, Rauma... 2 takasta eeha paloele koilasi ta I&An maata&!., 3 buomaa luonnon kauneubeua 1uotan ; suuruus. ;' 4 'kunnioita mennl!ttå ta usko tulcoaleuu ;_. " teen. 5 Glle bpoa. 6 Suorita Ilomielin oeloollleuutcel. 7 tua tannletu oalkeuk&leea. S Glle bl!oå toocrl ta rebetllncn l1&tbå. 9 floubata mura11kelå, alietu kuriin ta ka1!tta»l>1! molneenomastl. :; 10 lllkkulona, eia IAblmpleel apuna, llmpå l'l&töel Ilona, k aeoa kansaliesi hnnlakel...t...,...t....l...'to!f\..1

111 Retket lähiympäristöön olivat suosittuja pikkulottien keskuudessa. Kokemäen tytöt heittämässä tikkaa suojeluskunnan ampumapaviijongilla keväällä Ku va: Aila Salon yksityisarkisto, Rauma. Lottatyttöjen työpanos kotirintaman lottatyössä jatkosodan aikana oli merkittävä. Suonenjoen pikku/otat pitämässä kanttiinitz kunnalliskodissa kesällä Ku va: Suojeluskunta-ja Lotta Svärd -museo, Seinäjoki.

112 jurvan pikkulottaosasto aloitti toimintansa jo 1920-luvun lopulla ja oli koko maan ensimmäisiä. Tjtöt kokoontuivat paikallisosaston puheenjohtajan Iines Seppälän kotona. Ompeluilloissa tehtiin vauvanvaatteita lahjoitettaviksi vähävaraisiin koteihin. Ku va: jurva-seura ry:n kotiseutuarkisto, jurva. Sota-aikana suomalaiset kirjoittelivat paijon kirjeitä. Pikkulottien kirjepostin merkki. Postilaatikon kyijessä pikkulottien neularuusuke. Ku va: Aila Salon yksityisarkisto, Rauma.

113 Pikku/otat olivat suosittuja esiintyjiä suojeluskuntien juhlatilaisuuksissa. Ahtärin My LLymäen tyttöosasto Leikkiharjoituksessa. Ku va: SuojeLuskunta-ja Lotta Svärd -museo, Seinäjoki.

114 pojannaskali kivääri kourassa marssittaa vankia läpi kylän. Kansliassa oli ylikonstaapeli Keski-Keturi ja joitakin muita poliiseja. Silmät pyöreinä he kysyvät, että mistä olin sellaisen otuksen löytänyt. Aijä ei osannut yhtään suomen sanaa, vaan puhui venäjää ja piteli poskeansa, joka olikin kovasti turvoksissa. Koko muu vartio oli vanhoja miehiä, 5 0-vuotiaita isäntiä eri kylistä, eivätkä he tahtoneet uskoa seikkailuani. Käskin lopulta soittaa nimismiehen kansliaan ja kysyä Keski Keturilta. Lopulta minua uskottiin, ja sain kertoa koko tapauksen perusteellisesti, vähän taisin juttua värittääkin. ''Sotavankini" osoittautui yhdeksi kansanopistolle internoiduista Hyrsylän mutkan asukkaista. Osa heistä puhui vain venäjää, eikä heillä ollut lupaa lähteä Kansanopisto/ta kylille. Mutta kuin vanhan miehen hammasta rupesi särkemään, hän lähti etsimään hammaslääkäriä. " (Vilho Kuusela teoksessa Sk-poikatyöstä sotilaspoikiin Etelä-Pohjanmaalla) Suojeluskuntapoikia oli ilmatorjuntatehtävissä jo talvisodan aikana esimerkiksi Turussa, mutta huomattavasti yleisempi suojeluskuntapoikien tehtävä kotirintamalla oli ilmavalvonta. Koneiden havainnoinnin ja ilmoitusten viesdttämisen lisäksi poikien tehtävänä oli usein valvoa pimennysmääräysten noudattamista asutuskeskuksissa. Oheinen elävästi kerrottu esimerkki kertoo paitsi paikallisesta talvisodan hengestä ja suojeluskuntapoikien ilmavalvontatyöstä, myös lapsen kokemasta sodasta pelottavana mutta myös jännittävänä seikkailuna. Sodan heti puhjettua minutkin komennettiin Lapualle ilmavalvontakurssille, joka taisi kestää viikon päivät. Minulle se oli 13-vuotisen elämäni ensimmäinen kokemus vieraalla paikkakunnalla vieraitten ihmisten keskellä niinkin pitkään. Ku rssi pidettiin Lapuan yhteiskoululla, jonne meidät myös 97

115 ma1oztettiin. Opetus käsitti ilmavalvonnan järjestelyyn tutustumisen sekä havainnoinnin ja viestinnän opetuksen, ja harjoittelun yksinkertaisen ilmoituksen tekemisestä aina kotimaisten ja neuvostoliittolaisten konetyyppien tunnistamiseen. Mutta intoa oli, ja lapsia kun oltiin, ei maltettu yölläkään olla leikkimättä sotaa. Pulpeteista saatiin oivia tankkeja, ja panssaritaistelu kävi isossa salissa kuumana. Taisi siinä jokin vaunukin hajotakin, ja lattiamaastokin kärsi vaurioita. Järjestäjien tiukennus yövalvonnassa lopetti kuitenkin tällaiset harjoitukset alkuunsa. Varsinainen ilmavalvonta alkoi heti kurssin jälkeen Ilmajoen työväentalon tornissa. Sinne kiivettiin ullakkokerroksen kautta pitkiä, huteria puutikkaita myöten pienen luukun läpi. Enää en muista tarkkaan vuorojen pituuksia enkä sitä, miten usein vuoro sattui kohdalle. Ilmeisesti kuitenkin aika usein, koska poikia ei ollut niin kovin paljon ja heitä oli toki muissakin tehtävissä. Yhdessä vuorossa oli ainakin ajoittain kaksikin poikaa. Monenlaisia muistoja ja kommelluksiakin touhuun sattui. Työväentalossa oli tilapäisesti majoitettuna milloin sotilaita milloin evakkoja, ja ilmanvaihtotorvi yläsalissa päättyi juuri tornin lattian alle. Varsinkin yöaikaan sieltä tuli mahtavat kaasut, kun salin lattialla makaajia oli vieri vieressä ja usein vielä päällysvaatteet päällä. Tornin kattokupu oli kuitenkin pois paikoiltaan, joten raittiin ilmankin saanti oli turvattu. Ei kuitenkaan yhtään tehnyt mieli esim. nukkumaan tornin lattialle, vaikka öiseen aikaan voi pitkästyttää ja nukuttaakin. Päivällä tornissa oli näköalapaikka kylän elämän seuraamiseen. Vain kerran olin muistaakseni vuorossa hälytyksen sattuessa. Eivät ilmajokiset kovin tarkkaan suojiin kätkeytyneet, vaan enemmänkin tulivat ulos taivaalle tähyilemään, useilla oli jonkinlainen torrakko kädessä. Sillä kertaa ei viholliskoneita näkynyt. Mutta niillä kerroilla, kun kmzeita tuli, 98

116 melkein joka mökin nurkalla nostettiin henkeä ampumalla pienillä käsiaseilla 5-6 kilometrin korkeudessa lentäviä vihollisia. Kerran sitten koneita oli varsin paijon lentämässä yli. Valvontakeskuskin säästöpankin kellarissa kuuli jyrinän. Ku n mitään ilmoitusta ei kuulunut, sieltä soitettiin torniin, jotta eikö mitään näy. "Kyllä niitä meni, mutta en mä tohtinu ilimoottaa, kun en saanu niitä lujetuksi " oli vastaus. Yksi ilmoitettava asia oli nimittäin ohjeiden mukaan koneiden lukumäärä. Ei tehtävä ainakaan minulle ollut vastenmielinen. Intoa ja henkeä oli. ja olihan siinä aina seikkailunkin makua. Sitä jopa toivottiin, että tulisi koneita omalla vahtivuorolla. Olisihan se ollut tosi jännittävää. Oikeastaan ainoa hankaluus ainakin minulle oli se, että joskus joutui kävelemään kotiin säkkipimeässä keskellä yötä. Nyt sen jo voi tunnustaakin - ei kuitenkaan silloin - että varsinkin Röyskölänkylän riihikartanoitten ohi kulkiessa pelotti, kun niissä oli aina joskus ''piretty rumihiakin': (Simo Antila teoksessa Sk-poikatyöstä sotilaspoikiin Etelä-Pohjanmaalla) Monet kaupunkilaislapset evakuoitiin talvisodan aikana maalle sukulaisten luokse pommituksilta turvaan. Yksi heistä oli helsinkiläinen Pekka Metsola, joka asettui perheensä kanssa Urjalaan. Vanhemmat sisarukset olivat armeijan palveluksessa tai lottakomennuksella, mutta 13-vuotiaalle suojeluskuntapojallekin löytyi oma tehtävä kotirintamalla: Kun helmikuun alussa tuli pulaa vartiomiehistä, tuli meille Arvo Nikkilä, joka ikämiessuojeluskuntalaisena oli saanut vastuulleen huolehtimisen Urjalankylän vartiointitehtävistä. Hän sanoi, että kun Pekka on suojeluskunnan poikaosastossa, 99

117 niin nyt tarvittaisiin vartiomieheksi. Niin sitten hoidin vartiomiehen tehtäviä vuoroluettelon mukaan. Minun vuoroni olivat öisin, jolloin meitä oli kolme (kaksi vanhaa pappaaja minä) vuorottelemassa kahden tunnin vartiovuoroin. Nämä yövuorot alkoivat illalla klo ja päättyivät aamulla klo Vartiotupana oli Nuorisoseurantalon huone, jossa oli hella, kerrossänky, pöytä ja pari jakkaraa. Päivävuorolaiset seisoivat maantien viereisellä mäellä, jossa oli ilmavartiopaikka. Päivänvalossa sieltä näkyi koko kylä hyvin, niin silta kuin muuntajakin, ja silloin oli aina kyläläisiäkin liikkeellä. Sillan ja muuntajan vartiointi oli järjestetty desanttien varalta. Vartiotuvassa oli päiväkirjana vihko, johon jokaisen piti vartiovuoron jälkeen kirjata havaintonsa ja niiden kellonaika, jos vartiomiehen mielestä jotain poikkeuksellista oli havaittu. Siinä oli välillä hyvinkin yksilöllisellä tyylillä tehtyjä kirjauksia, kuten esimerkiksi "Ttinään lensi kylän ylitte Tampereelle päin 13 ryssän pommikonetta ja yks toisenlainen': Se ''yks toisenlainen" oli ilmeisesti suomalainen hävittäjäkone. YOaikana tehtiin vartiointilenkkiä vartiotuvalta vanhaa maantietä sillalle, jota tarkkailtiin, ja sitten käveltiin nykyistä maantietä sähkömuuntajalle ja sieltä taas vanhaa maantietä sillalle. Samalla kuunneltiin mahdollisia lentokoneen ääniä. jos jotain poikkeuksellista näkyi tai kuului, piti hälyttää vartiotuvassa olijat. Näin sitä talsittiin lenkkiä isossa turkissa ja kivääri hihnasta olalla. Ku n olin vielä hintelä keskenkasvuinen, vajaan 13 vuoden ikäinen poikanen, olin varmaan huvittava näky kaikessa tärkeydessäni. Kivääri, sellainen sotilaskivääri mallia 1891, oli niin pitkä, että sen perä siinä vartiolenkkiä pyryisellä ilmalla kahlatessani veti viereeni jatkuvaa uraa, vaikka yritin sitä hihnasta kohotella. Ku n koko kylä oli pimennettynä eikä ollut muuta valoa kuin luonnon omat valonlähteet, oli pilvisenä ja tuiskuisena yönä 100

118 aika sokkoa. Kirkkaina öinä, joita oli sentään aika usein, näki hyvin varsinkin kuutamon aikaan. Mitäiin kummempaa ei itse Urjalankylässä tapahtunut niiden noin kolmen viikon aikana, jolloin olin vartiohommissa mukana. Eräänä yönä teki kyllä Tamperetta pommittamassa käynyt venäläinen pommikone pakkolaskun muutaman kilometrin päähän Urjalan asemalta ja sen miehistö, joka säilyi rytäkässä hengissä, lähti liikkeelle. Urjalankylän vartiotakin silloin varoitettiin siitä mahdollisuudesta, että lentäjät saattaisivat ilmestyä sinne, mutta niin ei tapahtunut. Heidät saatiin kyllä kiinni ja vangiksi jo saman vuorokauden aikana muutaman kilometrin päässä koneen hylystä. ( Sotilaspojat kertovat. Helsingin ja ympäristön sotilaspoikakillan jäsenten muistelmia suojeluskuntapoikien toiminnasta silloin ja nyt) Suojeluskuntapojat auttoivat viranomaisia sammutus- ja pelastustehtävissä pommitusten jälkeen. Myös poikien konkreettinen apu kaatuneiden omaisille ja rintamamiesten perheille oli arvokasta kotirintaman työtä. Erilaisissa keräyksissä ja sankarihautajaisissa pikkulotat ja sotilaspojat hoitivat isänmaallista velvollisuuttaan usein yhdessä. 101

119 Aherrusta, keräyksiä ja seppeleitä sankarihaudoille Kera/la siskon pienen anomme edessäs: Ko rkehin kuule meitä, kaitse kansamme teitä, johtaen kädelläs. Auttaos eksyneitä Sinua lähemmäs. Sotien salli laata; alamme aavistaa, kuinka voi viha olla julmaa ja kauheaa. Sinun on kaikkivalta varjele vainon alta rakkahin syntymämaa. Isien askeleita seurasit siunaten. Auttaos käymään meitä tahtosi parhaan teitä, polkua isien. Siipies varjoon peitä päivämme jokainen. - Ester Ahokainen: Pikkulntan rukous, Lotta Svärd 17-18/1939 Saara Forsiuksen Pikkutotta-lehdessä esittämä toive siitä, että syksyn 1939 poliittinen kriisi olisi selvinnyt rauhanomaisesti, ei toteutunut, vaan lottajärjestön nuorimmatkin jäsenet joutuivat kokemaan sodan. Pikkulotat kokivat sodan paitsi naisten maanpuolustusjärjestön jäseninä myös lapsina ja nuorina. 102

120 Kun talvisota syttyi, lottajärjestön koulutetut voimat asetettiin sekä kotijoukkojen että armeijan käyttöön. Kotirintamalla vallitsi vahva puolustustaistelun henki. Samalla tavoin kuin miehet tahollaan, myös Sosiaalidemokraattinen työläisnaisliitto ja Lotta Svärd poistivat julkilausumallaan esteet kuulua molempiin järjestöihin. "Kaikki se mikä on ennen meitä eroittanut, on nyt tullut toisarvoiseksi. Yksi ainoa suuri tehtävä, isänmaan vapauden puolustaminen, yhdistää meitä kaikkia'', julistettiin lottapiireille lähetetyssä kirjeessä. Pikkulotat ajattelivat, että heillä oli nyt mahdollisuus tehdä oma pieni osansa isänmaan hyväksi. Siihenhän heitä oli kasvatettu pikkulottatoiminnassa jo rauhan aikana. Isäni hotelliravintola otettiin talvisodan alkaessa sotasairaalaksi. Isä oli Huuhanmäen tai Rauhalan kasarmilla, äiti toimi lottana ilmavalvonnassa. Minut haluttiin lähettää Joensuuhun mummi/aan, mutta pyysin hartaasti saada jäädä. Isäni suostui, ihme kyllä. Suojeluskuntatalon pikkulottana tiskasin, kuorin perunoita, katoin pöytiä, taittelin vanikkaa, juoksin asioilla. Tu nsin olevani avuksi ja yritin olla ahkera. (Lahdenpohjassa Laatokan Karjalassa asuneen pikkujotta Kaija Toivasen muistelma teoksessa Me kestimme. Naisten ja lasten talvisota.) Talvisodan aikana lasten arki muuttui. Isät, vanhemmat veljet ja tosinaan siskotkin olivat rintamalla. Käytännössä se merkitsi huolen ja ikävän lisäksi lasten työmäärän lisääntymistä kotona. Koulut olivat suljettuina, joten kotona ahertamisen lisäksi pikkulotilla jäi aikaa myös muiden maanpuolustusvelvollisuuksiensa täyttämiseen. Pikkulottien tehtävänä talvisodan kotirintamalla oli toimia erityisesti lottien apuna, ja siinä heihin saattoi luottaa. Isommat tytöt, eli noin vuotiaat, vapauttivat aikuisia lottia 103

121 raskaampiin ja vaaranalaisempiin töihin. Pikkulotat olivat lääkintäjaoston apuna sairaaloissa kanttiininhoitajina, keittiöapulaisina, lähetteinä, valmistamassa sidetarpeita, ompelemassa ja silittämässä. He auttoivat myös uusien sairaaloiden kuntoon laittamisessa sekä siirtoväen sairaaloissa ja majapaikoissa. Tosinaan pikkulotan työ saattoi olla hyvinkin vastuunalaista: Ellen Lankinen toimi Mikkelin pikkulotissa jo syksyllä Sodan sytyttyä hän päivysti ensiapuasemalla. Työ oli nuorelle tytölle vastuunalaista ja monesti järkyttävääkin. Hiljainen hälytys annettiin puhelimitse, ja heti oli kiiruhdettava päivystyspaikalle. Pommitustenaikainen itku ja valitus jäivät pysyvästi lottatytön mieleen. joskus joku menehtyi kesken auttamisen. Ellen muistaa sähköjen sammuttua pidelleensä kynttilää, jotta lääkäri näki antaa pistoksen potilaalle. Loppiaisen 1940 suurpommituksen aikana tulvi haavoittuneita huuruisesta oviaukosta ensiapuasemalle. Itse rakennuskin alkoi palaa, ja asema siirrettiin pommisuojaan. Äkkiä ojennettiin Elienin syliin muutaman kuukauden ikäinen vauva, joka hänen piti toimittaa edelleen hoitoon Saima-kylpylään. Vtzuva oli jäänyt väestösuojelumiesten käsiin äidin saatua surmansa pommituksessa. Miehet arvelivat, että lottatytölle pitäisi antaa mitali osoitetusta urheudesta. Ellen toimi myöhemmin Ränninhaudan pommisuojassa ensiapulaukkuineen jakaen hätääntyneille ihmisille kamferitippoja ja valeriaanaa sokeripalaan imeytettynä. Pommisuoja oli ahdas ja pienehkö. Va ati melkoista itsekuria lohduttaa ja auttaa hätääntyneitä ihmisiä, kun itseäkin pelotti. (Raili Häkkinen: Mikkelin lottahistoria) Muonitusjaoston lottia tytöt auttoivat kenttäarmeijan leipien leipomisessa ja pakkaamisessa. He työskentelivät myös sotilas- 104

122 keittiöissä, kenttämyymälöissä, kahviloissa, kioskeissa ja muonituspaikoilla astianpesijöinä, siivoojina, perunankuorijoina, ruoanjakajina, tarjoilijoina ja lähetteinä. Varusjaoston töissä pikkutotista oli myös korvaamaton apu. He neuloivat suuret määrät sukkia, käsineitä, rannikkaita, polvensuojuksia, kypäränsuojuksia ja päähuppuja sotilaille. He auttoivat myös lumipukujen, paperiliivien, alusvaatteiden ja tallukoiden tekemisessä. Pikkulotat olivat myös varikoissa paikkaamassa, parsimassa ja lajinelemassa varusteita. Tyttöosastot keräsivät kaikenlaista tarpeellista: rahaa, radiokuuntelumaksuja, ruokaa, vaatteita, kirjoja, hevosloimia, lumppuja, villoja, jouhia, pulloja, romua, tykinpuhdistusrättejä ja kävelykeppejä. Isommat lottatytöt toimivat ilmavalvonnassa. Lähettitehtävissä pikkulottia oli esimerkiksi kanslioissa, avustustoimistoissa, varikoissa ja muonituspaikoissa. Heitä oli myös postikeskuksen hoitajina ja postin lajittelijoina. Pikkulottien tehtävänä oli illanviettojen järjestäminen ja lahjojen laittaminen siirtoväen ja reserviläisten lapsille. Tuntemattomat sotilaat rintamalla saivat heiltä kirjeitä, joulukortteja ja paketteja. Sota-ajan sankarihautajaisissa suojeluskunnat ja Lotta Svärd -järjestö olivat merkittävässä roolissa. Myös pikkulottien tehtävänä oli osallistua näihin kotirintaman surullisimpiin tilaisuuksiin. He kukittivat sankarivainajien arkut ja laskivat itse tekemänsä seppeleet sankarihaudoille. Pikkulottien kunniatehtäviin kuului myös hautojen hoitaminen. Suurten asutuskeskusten ja pienten maaseutupaikkakuntien talvisodan aikainen pikkulottatoiminta poikkesi paljonkin toisistaan. Kaupungeissa tytöt ahersivat erilaisissa tehtävissä toisinaan pommien paukkuessa, kun taas maaseudulla sota tuli liki lähinnä Karjalan evakkojen mukana. Auttamishalu oli kuitenkin kaikkialla yhteinen. Seuraavat esimerkit ovat Tampereen ja Isojoen talvisodan aikaisesta pikkulottatoiminnasta: 105

123 Viime ma"askuun viimeisenä päivänä kuultuani, että idän vihollinen on hyökännyt maahamme, heti ikään kuin vaistomaisesti otin lottapukuni esille, panin sen kuntoon ja lähdin empimättä sk-ta/oa kohti ajatellen, että kai minäkin pikkulottana voin jotain hyötyä tehdä isänmaalleni. Tapasin viisi muuta pikku/ottaa. Yhdessä kävimme käsiksi meille uskottuihin tehtäviin. Ensimmäinen työmme oli ainakin aivan uutta ja verestä. Outoja käytäviä meidät johdettiin talon salaperäiseen pannuhuoneeseen, missä ennen meitä olivat hallitsemassa lämmityslaitteet, halkopinot sekä valtava kivihiiliröykkiö. Uusia tulokkaita oli meidän lisäksemme kaksi mehumyllyä. Tehtävämme oli jauhaa hiiliä suojatuppoja varten kaasunaamarin vastineiksi. Lotat valmistivat harmaita jlanellipusseja, jotka meidän valtakunnassamme saivat täytteekseen murskattua sysihiiltä. Harmaihin suojatakkeihin pukeutuneina, liina päässä ja toinen suun ja nenän edessä väänsimme myllyä. Hy vä työnjako paransi nopeutta, sillä kaasunaamareilla oli hyvä menekki. joka aamu meitä odotti kaksi pulleaa hiilisäkkiä. Suuret hiilet hienonnettiin ensin kirveellä, kappale ke"allaan upposi myllyn nielusta ja ilmestyi monena pienenä siruna jälleen näkyville. Hiili noeksi meidät kovin. Mustat kasvomme herättivät hilpeyttä. Mutta juuri kun tunsimme itsemme kotoisiksi tuon pannuhuoneen uumenissa, meidän täytyi puhdistaa itsemme oikein saunan avulla ja vetäytyä ihmisten ilmoille, sillä pussit olivat loppuneet. Sitten me sk-ta/on pikku/otat aloimme sukkapuikkojen ja langan avulla muistella tuntemattomia sotilaita siellä jossakin. Minäkin tein ensimmäiset miehen sukat elämässäni ja sain kokea, että tuo pelätty kantapää on hauskimpia kohtia sukassa. ja sellainen kaksipeukaloinen lapanen on oikein mielenkiintoinen käsityö. Työohjelmaamme kuului sittemmin heti aamulla 80 litraa perunoiden kuorimista, ja sen suoritimme pienessä sk- 106

124 talon perunakellarissa. Eivät mitkään muistot olekaan niin mieleen painuneet kuin sen seinien turvassa vietetyt hetket. Siellä me viisi pikku/ottaa kuorimme päivän peruna-annoksen laulaen ja rupatellen hauskoja asioita, niin kuin ei sotaa olisikaan maassamme. Päivän perunaurakan päätyttyä oli työnumeronamme lihan tai makkaran paloitteleminen. Sen suoritimme ns. voileipähuoneessa, johon ensin kellarista kannoimme painavan lihalaatikon. Lihan leikkuu olikin mielestämme hauskaa. Makkaran paloittelu sujui nopeammin, vaikka se olikin talvella jäästä aivan kovaa, mutta sitä voi silloin tällöin panna palan suuhunsakin. Iltaisin autoimme isoja lottia astioiden pesemisessä ja välillä tietenkin myös vellipadan tyhjentämisessä. Sopivalla ajalla saimme lepohetken, jolloin oleskelimme ns. lottien huoneessa rupatellen ja käsitöitä tehden. Usein saimme pommisuojassa viettää hukkaan monta tuntia, mutta silloin kun vain oli mahdollista, muonitimme hälytyksienkin aikana sotilaita, jotka olivat esim. matalatorjuntapattereissa läheisyydessä. ja mikä olikaan hauskempaa kuin antaa lämmintä ruokaa niille, jotka saivat olla kovassa pakkasessa. Mutta hälytykset toivat ikävä kyllä useammin alakuloiseksi tekeviä poikkeuksia toimintaamme. Kerran esim. kannoimme myös vettä sen seinille kipinöiden ja savun tuprutessa viereisistä taloista peittäen näköalan edessämme. Sodan loppuaikoina saimme edellä mainittujen töitten lisäksi "ylennyksiä" esim. leipureiksi, jolloin leivoimme pieniä pullia lottakahvilaan. Vaikka taikinan alustaminen oli raskasta, oli se hauskaa vaihtelua meille. joskus saimme myös keittäjän arvonimen hämmentämällä valtavaa vellipataa suurilla kauhoilla. Meitä tarvittiinkin kaksi aina kerrallaan estämään vellin pohjaanpalamista. Erikoisesti hauskoja olivat meille pikkulotille ne päivät, kuin saimme muonittaa sotilaita tai siirtoväkeä rautatie- 107

125 asemalla. Sinne menimme kuorma-autolla vellikannujen ja voileipäkorien kanssa. Ilo oli antaa nälkäisille suille ruokaa ja juomaa ja puhelia heille lohduttavia sanoja tulevaisuuteen nähden. Vielä saimme kunnian kivuta itse lottakanslian läheteiksi. Sinä aikana opimme tuntemaan kaupungin tarkalleen pikkukatuja ja liikkeitä myöten. Sunnuntaisin pääsimme leipätehtaille sijaispakkaajiksi, kun vakituinen henkilökunta kaipasi lepoa. jälleen maanantaina aloimme kaupunkikierroksemme erääseen konttoriin vietävällä muonatilauksella. Sitten seurasi laskuja, lankapaketteja, lahjoitusten hakemista kansliaan ja yleensä kaikkea sitä, mitä muut eivät ehtineet tekemään. Yleensä tämän ajan muistot ovat mielessä hauskoina, vaikka monta masentavaa päivää sisältyykin siihen. Viimeinen ja suurin sellainen oli se, kun työpaikkamme tuli pommituksen kohteeksi, jolloin meidän pikkulottienkin toiminta hajaantui eri paikkoihin kaupunkia ja sitten yhdessäolomme loppui. Mutta toimintamme jatkui vielä rauhantulon yli kevääseen saakka. (Lotta Svärd Ku via ja kuvauksia Suomen sodasta) Pikkulottien elämä muuttui jonkin verran, kun syttyi talvisota. Alavillamo muistelee suurempien pikkulottien joutuneen ilmavalvontatehtäviin. Saaren Arvon talon katolle rakennettiin jonkinlainen suoja, jossa isot lotat pikkulotat ap unaan vartioivat vuorollaan. Kirkonkylän kellotapulissa kävimme myös ilmavalvonnassa. Toiset pikkulotat olivat Yh teistalolla ruuanlaitossa apuna. joukossamme on myös pikkulottia, joita lähetettiin viestikursseille. Rintamalle lähetettiin paljon paketteja tutuille ja tuntemattomille. Kudoimme kaula-, ranne- ja kypäräsuojuksia. 108

126 Taisipa joku osata kutoa sukatkin. Leivoimme korppuja ja kaikkea mitä kukin keksi laittaa pakettiin. Kiitoskirjeitä saimme varmaan kaikki pakettien lähettäjät. Onpa niistä paketeista jäänyt pitkäaikainen ystävyyssuhdekin. Vierailulla on käyty ja viimeksi sodan loppumisen 50-vuotispäivän muistoksi. Pikkulottien pienet työt olivat suuriarvoisia, ja ne muistetaan koko elämän ajan. Koetimme järjestää apua myös siirtolaisperheille. Keräsimme esimerkiksi tilkkuja, joista Saarivirralla leikkasimme ja ompelimme tilkkutäkin pää/lisiä. Kylän täkkimestari Kivelän Adeliina valmisti niistä peitteet, jotka annettiin siirtolaisille. Pikkulottien käsiä tarvittiin joskus isojen lottien apuna, kun he pesivät sotilaiden vaatteita ja reppuja Tapanin sillan rannassa. Lottakioskin hoitajina olimme samoin mukana Vanhankylän vuoroviikoilla. (Mirjami Pihlaja: Isojoen /otat s ) Paitsi isänmaallisen hengen täyttämä työrupeama, suojeluskuntanuorille talvisota oli myös lasten ja nuorten omakohtainen kokemus sodasta. Isommissa kaupungeissa asuvat pikkulotat ja sotilaspojat kokivat myös talvisodan pommitukset. Näiden kokemusten jälkeen useimmilla oli edessään evakkomatka maaseudulle, missä talvisten kuukausien ajan aherrettiin muiden joukossa isänmaan puolesta. Tåssä helsinkiläisen koulutytön muistelma: Marraskuun 30. päivän ensimmäisellä tunnilla oli äidinkieltä. Opettaja palautti aineitamme. Kello 9.20 soi tuttu hälytyssireenin ääni. Oli ilmoitettu, että enää ei harjoitella, vaan hälytys annetaan todellisessa tilanteessa. "Nyt on tosi kysymyksessä" opettaja sanoi, ''kerätkää tavaranne ja menkää nopeasti Vanhalle hautausmaalle. " 109

127 Monisatapäinen oppilasjoukko juoksi Lapinlahdenkadun toiseen päähän. jalat tuntuivat olevan taikinaaja sydän vipatti. Kyy kimme hautakivien välissä puiden alla hajaantuneina ympäri hautausmaata. Olin kolmentoista, ja vähän vanhempi luokkatoverini kuului suojeluskunnan poikaosastoon. Hän rohkaisi meitä tyttöjä ja neuvoi mitä pitää tehdä, jos lasketaan kaasua. Vihollisen koneita lenteli matalalla meren yllä Ruoholahdessa. Näimme selvästi punaiset tähdet. Silloin tällöin kuului konekiväärin ammuntaa, tai mitä Iie ollut, ja painuimme pitkällemme maahan. Aika kului ja kylmäkin oli, joten hakeuduimme Uuden hautausmaan puolelle lämmittelemään siunauskappeliin. Oppilaiden vanhemmat etsivät lapsiaan, niin minunkin äitini. Lähdin hänen mukanaan kotiin heti vaara ohi-merkin tultua. Ko tona äiti nousi sukkasiltaan ikkunalaudalle tarkistamaan pimennysverhoja. Ulos ei saanut näkyä pienintäkään valonpilkahdusta. Samassa kuului valtava rysähdys, oli kuin talo olisi räjähtänyt. Sireenit ulvoivat. Vihollinen oli päässyt yllättämään. Saimme takit ylle ja juoksimme neijännestä kerroksesta kohti Agricolan kirkon väestönsuojaa. Kirkon kellarissa tuntui turvalliselta ja hyvältä. Väestönsuojelupäällikkö, nuori pastori-vänrikki, rauhoitti ihmisiä kertomalla vain hyviä uutisia. Vas ta suojassa äiti huomasi juosseensa koko matkan sukkasillaan. joku ystävällinen lähimmäinen lainasi hänelle kalossinsa. joulukuun alussa, ensilumen aikaan, ilmoitettiin, että kaikkien alle viisitoistavuotiaiden on poistuttava kaupungista. Saimme evakkopaikan Hämeestä, tätini pienestä mökistä. Kävin koulua radion avulla: kouluradio jakoi läksyt ja tehtävät. Tddin radiota kuunneltiin korvakuulokkeilla, joskin kuuluvuus oli huono. Pitäjän lottajohtaja toi valkoista 110

128 pumpulilankaa, joista minäkin, tottumaton, kudoin valtavia sukkia sotasairaaloihin. (Pirkko Paajasen muistelma teoksessa Me kestimme. Naisten ja lasten talvisota ) Lukuisten karjalaisten lasten tavoin myös monet pikkulotat ja suojeluskuntapojat joutuivat kokemaan hankalan ja pelottavankin evakkomatkan ja lopulta kodin jäämisen uuden rajan taakse keväällä Oheisista lainauksista kuvastuu lapsen pelko, suru ja ikävä sodan keskellä: Sinä aamuna loputkin siviilit lähtivät kauppalasta. Meillä oli lumipuvut talvivaatteiden päällä. Aidillä oli musta kassi, jossa oli vähän vaihtovaatteita, henkilöpaperit ja rahaa. Kuorma-autojen piti hakea meidät Kesälahden kirkolle, mutta ensin piti päästä jalan pois kauppalasta. Kovassa pakkasessa ei voinut kulkea nopeasti. Olimme kuitenkin jo metsätaipaleella, kun äkkiä yläpuolella oli kolme venäläiskonetta. Samalla siihen tuli heinäkuormia vetäviä hevosia matkalla kauppa/aan. Konekiväärien rätinää, koneiden ulinaa, haavoittuneiden hevosten tuskaista kiljuntaa... Hevoset pii/astuivat, mutta ihmisille tien vieren tuuheat kuuset antoivat suojan. Tu o painajainen toistuu unissani vieläkin. Kissalan kylän osuuskaupan hoitaja, yksinäinen neiti-ihminen, antoi pienen kamarinsa meille viidelle ja nukkui itse keittiössä. Kun makuusijat levitettiin yöksi, ei muuta tilaa jäänytkään. Vu orotellen joku lapsista nukkui lattiapetillä. Oli niin kylmä, että piti olla myssy yöllä päässä. Oman lattiavuoroni aikana kaipasin lapsellisesti pehmoleluani Sametti-feriä. En silti iljennyt sitä kertoa - olinhan jo iso tyttö, kymmenvuotias! 111

129 Maaliskuussa julistettiin,katkera rauha': ja Karjala ja Laatokka jäivät. Irene-täti ja äiti itkivät radion ääressä, mutta me lapset olimme kuin kiveä. Sitten äitien itku tarttui. Osmo taisi häipyä ulos. Ennen lopullista alueluovutusta asukkaat saivat käydä pakkaamassa huonekaluja sekä vuodevaatteita tavaravaunuihin. Isäkin kävi paikalla ja lupasi tuoda jonkin tärkeän esineeni. "Tuo Sametti-Jeri : minä pyysin. Se oli mäyräkoira, jonka äiti oli tehnyt minulle ruskeasta ja mustasta sametista. Pikkutytöstä saakka se oli ollut rakkain leluni. Välillä se nuhraantui, mutta sitten taas ilmestyi ilokseni kuin uutena. Isä ei löytänyt Jeriä ja toi minulle yhden nukeistani. Se on minulla vieläkin. Kesälahdelta lähdimme isän Opelin-rämällä kohti Joensuuta. Maaliskuussa oli vielä kovat pakkaset ja maantie vilisi ihmisiä, karjaa, autoja ja rekiä. Matkasta tuli toinen painajaiseni. Kulkue mateli verkkaan eteenpäin. Lehmien utareet jäätyivät, eläimet huusivat tuskaansa, kylmäänsä ja hätäänsä, kaatuivat keskelle tietä, kaikki pysähtyi, kun niitä kiskottiin hankeen tien viereen. Karjanomistajat olivat epätoivoisia. Itkin autossa lehmien takia, itkevien naisten ja lasten takia, kodin takia. Iltayöstä saavuimme Joensuuhun. Talot ja puut ikään kuin pyörivät ja huojuivat ympärilläni. Mutta mummin hellyys ja lämpö eivät unohdu koskaan. (Kaija Toivasen muistelma teoksessa Me kestimme. Naisten ja.lasten talvisota.) Niin outo ja hämmentävä ajanjakso kuin sota-aika lapsille olikin, se osoitti myös lasten hämmästyttävän kyvyn sopeutua nopeasti vallitseviin oloihin. Monissa sota-ajan muistelmissa kerrotaan myös siitä, miten lapset kokivat sodan jännittävä- 112

130 nä seikkailuna, jota ei osattu pelätä. Näin muisteli talvisodan aikana kranaatteja valmistaneen Haapakosken metallitehtaan kupeessa perheensä kanssa asunut pikkulotta: Hälytyksen tullessa juoksimme metsään valkoiset lakanat yllä. Katselimme selällä maaten pommikoneiden lentelyä taivaalla. Haapakoskea ei kuitenkaan pommitettu kertaakaan, Pieksämäkeä kyllä, joka oli parinkymmenen kilometrin päässä ja tärkeä rautateiden risteysasema. Pommien jysähdykset kuuluivat meille saakka. Sodan alkuvaiheessa sisareni ja minä liityimme paikkakunnan pikkulottiin. Kudoimme ja ompelimme tarvikkeita rintamalle. Oma osuuteni oli kovin vaatimaton, mutta oli tärkeää saada olla mukana. Kireitä pakkasia riitti, mutta meillä lapsilla oli puuhamme. Luistelimme joen jäällä jopa kuutamoisina iltoina. Kaivoimme rantatörmän paksuun lumihankeen käytäviä ja hangen kovettuttua lumineliöistä lumilinnoja. Ne olivat myös hyvä piilopaikkoja hälytyksen tullessa. Emme osanneet pelätä. (Liisa Rahkama teoksessa Me kestimme. Naisten ja lasten talvisota) 113

131

132 Sotilaspoikien ja lottatyttöjen jatkosota Suojeluskuntien tärkein työmuoto Sotilaspoikana suora on tieni, olkoonpa tehtävä suuri tai pieni. Kodin ja uskonnon puolesta lähden taistohon Suomeni vapauden tähden. - Sotilaspoikalupaus '"\ Tålirauhan aikana Suomen Poikien toiminta jatkui vielä lä V hinnä muodollisesti. Näkyvin osoitus sen olemassaolosta olivat kahdet Naantalissa järjestetyt poikajohtajien perehdyttämiskurssit kesällä Aktiivisimmin hankkeesta oli kiinnostunut Partiopoikien keskusvaliokunta, joka ehdotti suojeluskuntien ja partioliittojen poikatyötä yhdistettäviksi. Uusi Suomen Pojat -järjestö olisi noudattanut partioperiaatteita, mutta suojeluskunnat olivat käytännössä tuolloin haudanneet tämän yhteistyökuvion. Toukokuussa suojeluskuntajohdon piirissä voitiin jo tunnustaa, että Suomen Pojat -hanke oli alusta lähtien tähdännyt myös suojeluskuntien poikaosastojen jäsenmäärän kasvattamiseen, mikä talvisodan yhteishengen luomassa tilanteessa oli onnistunut erittäin hyvin. Vuoden 1940 vuosikertomuksessa todetaankin vain, että "poikatoiminta on jatkunut sodanaikaisten ja kesäisten kokeilujen jälkeen ennallaan". 115

133 Kiinnostus poikatyötä kohtaan oli edelleen kasvussa paitsi yleisesti suomalaisten keskuudessa myös suojeluskuntien sisällä. Talvisodan aikana suojeluskuntapojat olivat osoittaneet tarpeellisuutensa lukuisissa kotijoukkojen tehtävissä ja vapauttaneet paljon miehiä rintamapalvelukseen. Sotilaspoikien jäsenmäärä oli vahvassa kasvussa talvisodan ja välirauhan aikana. Vuoden 1940 lopussa poikia oli noin , kun mukaan lasketaan myös "Suomen Poikina'' mukaan liittyneet. Poikatoiminta oli entistäkin merkittävämpi keino saada lisää jäseniä suojeluskuntajärjestöön, jolle korkea jäsenmäärä oli välttämätön, jotta se pystyi huolehtimaan kaikista sille annetuista tehtävistä. Moskovan rauhan jälkeen poikatoiminta haluttiin uuteen alkuun mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti. Piirien poikatyöstä vastanneet sotilasohjaajat pyrittiin saamaan pikaisesti rauhanaikaiseen tehtäväänsä. Vuoden 1940 aikana suojeluskuntapiirit pitivät poikatoimintaa koskevia neuvottelupäiviä ja ryhmänjohtajakursseja. Suojeluskuntapoikatyötä ohjattiin myös entistä selkeämmin maanpuolustukselliseen alkeisvalmennukseen. Talvisodan aikana pojat olivat yleensä itse tai paikallisten suojeluskuntaesimiesten aloitteesta hakeutuneet maanpuolustuksen palvelukseen. Poikia oli jouduttu käyttämään ikäänsä ja koulutustasoansa nähden joskus liian vaativiin aseellisiin miesten tehtäviin, ja rintamalla he olivat palvelleet toisinaan kohtalokkain seurauksin. Välirauhan aikana, valmistauduttaessa uuteen sotaan, voitiin suojeluskuntapoikien panosta suunnitella maanpuolustuksen tarpeisiin huolellisemmin. Talvisodan kokemuksia pyrittiin hyödyntämään ja välttämään tehtyjä virheitä. Sota-aikana oli esimerkiksi monin paikoin jouduttu rikkomaan suojeluskunta-asetuksen määräystä, joka koski suojeluskuntapoikien aseistamista. Kysymys ratkaistiin uudessa suojeluskunta-asetuksessa , joka poikkeusoloissa eli käytännössä sota-aikana salli poikien henkilökohtaisen aseistamisen: 116

134 Pojille, joita ei ikänsä puolesta vielä voida ottaa varsinaisiksi jäseniksi, antaa suojeluskunta poikaosastossaan ikäkauden mukaista maanpuolustuksen ennakkovalmennusta, etupäässä liikunta- ja maastotoiminnallisten harjoitusten ja muun tarkoitusta vastaavan kasvatuksen muodossa, päämääränään myöhemmälle ikäkaudelle kuuluva henkinen ja ruumiillinen peruskunto. Suojeluskuntatyössä saatakoon heitä käyttää lähetti-ja muihin soveltuviin tehtäviin, mutta älköön heitä varustettako sotilaan aseilla, mikäli erikoiset olosuhteet eivät sitä vaadi. Hieman ennen uuden suojeluskunta-asetuksen voimaantuloa suojeluskuntien koulutusosastoon perustettiin erityinen poikatyötä johtava toimisto, jonka päälliköksi tuli 46-vuotias Sortavalan suojeluskuntapiirissä palvellut everstiluutnantti Armas Ruusuvuori. Poikaosastojen toiminnan valtakunnallinen johtaminen edellytti päätoimista johtoelintä. Tehokkaampaa johtamista tarvittiin myös oppilaitosten antaman maanpuolustuskoulutuksen koordinointiin. Samoin yhteydet muihin viranomaisiin nuorison maanpuolustustyötä koskevissa asioissa vaativat keskitetympää johtamista. Suojeluskuntain poikatoiminnan ohjesääntö (Sk.Pt.O) vahvistettiin väliaikaisesti käyttöönotettavaksi kaksi päivää ennen jatkosodan syttymistä. Ennen talvisotaa poikatyötä suunnitellut komitea oli ehtinyt jo tehdä ensimmäisen luonnoksen, jota nyt täydennettiin. Siinä määrättiin virallisesti jokainen suojeluskunta pitämään poikaosastoa. Jäseniksi hyväksyttiin virallisesti vuotiaat pojat, ja poikaosastoon sai kuulua kunnes täytti 18 vuotta. Ohjesääntö oli voimassa saakka, jolloin vahvistettiin "toistaiseksi" käyttöönotettava Sotilaspoikaohjesäännön ensimmäinen osa (Sp.O.I). Se ohjeisti pojille annettavan koulutuksen. Tarkoituksena oli saada aikaan neliosainen ohjesääntökirja, mutta muita osia ei ehditty saada valmiiksi ennen kuin suojeluskuntien toiminta lakkautettiin. 117

135 Suojeluskuntain poikatoiminnan tarkoituksena on vahvistaa suojeluskuntajärjestöä ja siten välillisesti puolustusvoimaa antamalla pojille ikäkauden mukaista maanpuolustuksen ennakkovalmennusta. Ttitä varten heitä kootaan kiinteästi järjestettyihin osastoihin, joissa sopivilla harjoituksilla ja muulla ikäkauden mukaisella kasvatuksella kehitetään heissä kansalaiskuntoa ynnä yleisiä sotilasominaisuuksia sekä juurrutetaan heihin merkitykseltään pysyviä maanpuolustajan perustapoja ja taitoja, jotta heillä tästä johtuen aikanaan olisi sekä tahtoa että kykyä paremmin hyväksikäyttämään varsinaista sotilaskoulutusta tuleviin tehtäviinsä maanpuolustajina. Suojeluskunnan ennakkovalmennuksessa maanpuolustukseen ei ole tavoiteltava sotilaskoulutuksellista kypsyyttä eikä valmiutta, vaan sen kasvatuksellisena tarkoituksena on valmentaa poikia sellaiseen peruskuntoon, että heistä myöhemmin varsinaisesta sotilaskoulutuksesta huolehtivien elinten toimesta voitaisiin kouluttaa mahdollisimman kykeneviä maanpuolustajia. Ku itenkin on sk-pojille annettava sellaista sotilaallista alkeisvalmennusta, että he pystyvät täyttämään heille sotatapauksessakin annettavat tehtävät. Ohjesäännön mukaisesti poikaosaston tuli toimia joko maatai merisuojeluskunnan yhteydessä. Maaseudulla poikaosasto jakaantui kyläosastoihin, kun taas kaupungeissa käytettiin joukkuejakoa. Molemmat koostuivat ryhmänjohtajan vetämistä kahdeksan pojan ryhmistä. Pojat totutettiin tällä tavoin toimimaan armeijan käyttämissä ryhmäkokoonpanoissa. 14 vuotta täyttäneet pojat saattoivat asianmukaisen kurssin käytyään yletä ryhmänjohtajiksi ja vuotta vanhemmat "ansioituneet ja kehityskelpoiset" pojat varajoukkueenjohtajiksi tai kyläosaston tai poikajoukkueen johtajaksi. Näin pystyttiin takaamaan poikaosastojen toiminnan jatkuminen vakituisten johtajien joutuessa armeijan palvelukseen. 118

136 Muutoinkin ohjesäännössä puututtiin poikatoiminnan johtajapulaan. Asia oli rasittanut suojeluskuntien poikatyötä koko sen olemassaolon ajan, koska työtä poikaosastojen hyväksi ei yleisesti mielletty muun suojeluskuntapalvelun arvoiseksi. Poikatyöntekijöiden palvelu rinnastettiin uuden säännön mukaan nyt muuhun sk-palvelukseen, ja siihen käytetty aika voitiin ottaa huomioon harrastustunteja laskettaessa. Kaikkein näkyvin ulkoinen muutos suojeluskuntien poikatoiminnassa oli kuitenkin pojille annettu uusi nimitys: sotilaspojat. Nimitys oli ollut esillä jo kesällä 1941 perustettaessa poikaosaston omaa lehteä, ja sen sinetöi suojeluskuntain komentaja Lauri Malmberg, jonka antama päiväkäsky oli eräänlainen uuden järjestön perustamisasiakirja: Ny kyään on jo päästy sille asteelle, että poikajärjestö voi toimia entistä itsenäisempänä saavutettujen kokemusten ja taitojen varassa. Poikatoiminta on viime aikoina valtavasti voimistunut. Ttimä johtuu siitä, että työ on vähitellen löytänyt sellaiset muodot, jotka soveltuvat meikäläisiin oloihin ja kansamme luonteeseen. Vielä on kiitoksella mainittava ne nuorison kasvattajat, eritoten kansakoulunopettajat, jotka ovat myötävaikuttaneet näihin saavutuksiin. On arvokasta kuulla opettajan suusta, että koulutyö ja taistelijakasvatus eivät ole toistensa tiellä, vaan täydentävät toisiaan. Poikatyön merkityksen ovat havainneet ja tunnustusta antaen huomioineet monet ulkopuolisetkin. Poikaosastoillamme ei tähän saakka ole ollut varsinaista nimeä. Tapausten valtava vyöry on itsestään nyt tuonut tämän nimen esille. Molempien viime sotiemme vaiheet ovat tehneet meille entistä elävämmiksi Vänrikki Stoolin henkilöt. Sieltä astuu vastaamme Sotilaspoika. Se olkoon poikiemme nimi. Sen on Runeberg antanut, se on isien perinnön ja vapaaehtoisen maanpuolustajan tunnuskilpi. 119

137 Sotilaspojat! Te olette kahden viime sotamme aikana suorittaneet suuriarvoisen työn. Te olette ottaneet osaa vartiopalvelukseen, lähettitoimintaan, desantti- ja kulontorjuntaan sekä varsinkin maataloustöihin, mistä kaikesta teitä vilpittömästi kiitän. Te ette vielä saa käyttää sota-aseita ja olette vielä liian nuoria ottaaksenne osaa varsinkin taistelutehtäviin, mutta te saatte taistelijan alkukoulutuksen, joka valmentaa teitä moraalisesti, henkisesti ja ruumiillisesti terveiksi kansalaisiksi. Palvelusohjelman ne riippuu iästänne ja kehitysasteestanne. Harjoituksissanne on runsaasti maastoleikkejä, jotka kehittävät aistimianne, käytännöllistä älyänne, oma-aloitteisuuttanne ja itseluottamustanne sekä vahvistavat hermojanne. Kilpailut kasvattavat voittamistahtoa, joka samaten kuin rohkeus kuuluu taistelijan perusominaisuuksiin. Leikit leikitään leikin itsensä vuoksi. jos häviää, ei mieli saa myrtyä, ja jos voittaa, ei siitä saa ylpeillä. Nämä leikit voivat asiaa ymmärtämättömästä tuntua liian kovakouraisilta, mutta olemmehan urheilukansaa, jota kovimmatkin kilvat vain karaisevat. johtajan ne huolehtivat tarkasti siitä, etteivät harjoitukset aiheuta liikarasitusta, mutta teidän tulee olla hemmoiteltujen raukkojen vastakohtia. Teidän komentajaksenne nimeän everstiluutnantti Armas Ruusuvuoren toteuttamaan antamani kasvatuksen ja koulutuksen yleiset suuntaviivat. Luonnon lakien mukaisesti vanhemman ikäpolven rivit harvenevat. Teidän isänne ja veljenne ovat uhrautuneet maansa hyväksi. Teidän nyt jo monikymmentuhantinen joukkonne tulee vähitellen sulkemaan vanhempien harventuneet rivit. Sallimus on kerran sälyttävä maamme kohtalon teidän harteillenne, ja te tulette olemaan vastuussa maamme tulevaisuudesta. 120

138 Nimenmuutos sotilaspojiksi oli niin tarkoituksellinen ja merkittävä, että jopa sen julkistamisen ajankohta syyskuun puolessa välissä oli huolellisesti valittu. Noin kolmen kuukauden kuluttua jatkosodan alkamisesta Suomen armeija oli vallannut takaisin Moskovan rauhassa menettämänsä alueet ja joukot olivat jo Petroskoissa, Itä-Karjalassa. Suomalaiset sotilaat olivat juuri tuolloin poikien ihailemia voitokkaita sankareita. Raskaan talvisodan ja epätietoisen välirauhan ajan jälkeen armeijan sotamenestyksestä kertovat uutiset nostivat mielialaa kansalaisten keskuudessa. Pojat havaitsivat aikuisten toiveikkuuden ja tarmokkuuden, ja halusivat itsekin olla vahvasti mukana maan sotaponnisteluissa. Historiallinen sotilaspoika-nimitys myös samaisti pojat läheisemmin ja miehekkäämmin rintamalla taisteleviin sotilaisiin (Aalto 1984). Sotilaspoika-nimellä tavoiteltiin myös samaa kuin Suomen Pojat -hankkeen yhteydessä. Uuden nimityksen avulla haluttiin korostaa poikatoiminnan erillisyyttä suojeluskunnista, vaikka todellisuudessa suhde suojeluskuntiin pysyi tiiviinä ja yleensä aikalaiset myös mielsivät sen osaksi suojeluskuntaorganisaatiota. Erillisen järjestön perustaminen, nimenmuutos ja ikärajan lasku kertoivat pyrkimyksestä koota maanpuolustuskoulutukseen mahdollisimman paljon poikia eri yhteiskuntaluokista. Lauri Malmberg ei sallinut suojeluskunta-sanan käyttöä poikatoimintaan kytkettynä enää millään tavalla kesästä 1941 eteenpäin. Hän totesi, että "toimenpiteen tarkoituksena on ennakkoluulottomamman ja laajemman pohjan luominen kaikkiin kansalaispiireihin kuuluvien poikien liittymiselle sotilaspoikiin". Uuden nimen käyttöönoton jälkeen aloitettiin myös näkyvä uusien jäsenten rekrytointikampanja sotilaspoikaosastoihin. Vuoden 1941 alussa vielä 34 suojeluskuntaa oli ollut ilman poikaosastoa ja monissa osastoissa jäsenmäärä oli varsin pieni. Lokakuussa 1941 julkistettiin maan suurimmissa päivälehdissä artikkeli "Sotilaspojat - poikien oma aseveli järjestö", jossa 121

139 oli myös käytännön ohjeita liittymisen helpottamiseksi. Myös sotilaspoikien komentajan Armas Ruusuvuoren haastatteluja julkaistiin etenkin vasemmiston lehdissä. Suojeluskuntien poikaosastoille päätettiin perustaa oma lehti elokuussa 1939, sillä suojeluskuntien Hakkapeliitta oli selvästi suunnattu aikuiselle lukijakunnalle. Talvisodan vuoksi lehtihanke siirtyi kuitenkin kaksi vuotta eteenpäin, ja ensimmäiset näytenumerot ilmestyivät vuoden 1941 aikana. Seuraavan vuoden alusta lehti alkoi ilmestyä säännöllisesti kerran kuussa. Lehden päätoimittaja oli maisteri Tauno Karilas, joka toimi myös Hakkapeliitan toimitussihteerinä. Lehti sai nimekseen ytimekkäästi oman lukijakuntansa mukaisesti Sotilaspoika. Sotilaspoika oli näyttävä ja monipuolinen lehti, joten ei olekaan ihme, että lehden vastaanotto poikien keskuudessa oli hyvä. Suosiota lisäsivät vielä lehden laaja asiamiesverkosto sekä tilauskilpailut. Lehti raportoi näyttävästi sotilaspoikien ja suojeluskuntapiirien merkkitapahtumista sekä toimi tiedotus- ja ilmoituskanavana. Valistuskirjoituksilla poikia puolestaan motivoitiin omassa maanpuolustustehtävässään. Lehdestä pojat saattoivat oppia paljon uusia asioita esim. sotatekniikasta tai muiden maiden nuorisojärjestöistä. Lehdessä oli myös jännittäviä jatkokertomuksia ja vakituisia pakinoitsijoita. Monet pojat varmasti samastuivat Osku Ovelaan, joka kirjoitti kirjeitä isälleen rintamalle ja kertoi hauskoja sattumuksia sotilaspoikatoiminnastaan. Esikuvina lukijoille esiteltiin sotahistorian sankarihahmoja tai Mannerheim-ristin ritareita, joilla oli nuoruudessaan sk-poikatausta. Toisinaan sankareina lehdessä esiteltiin myös jatkosodan sotilaspoikia: Syyskuun 4. p:nä 1942 pidätti 17-vuotias sotilaspoika Erkki Pulkkinen Lohtaja/ta kirkonkylän läheisyydestä metsästä erään sotavankileiriltä karanneen ryssän. Tds tä rohkeutta ja

140 kylmäverisyyttä vaatineesta pidättämisestä olemme saaneet tietoomme seuraavaa: Aamulla klo 7 lähti E. Pulkkinen metsälle mukanaan koira ja haulikko. Hän huomasi erään rämeikön toiselta puolelta nousevan savua ja ajatteli heti lähteä ottamaan selville, kuka siellä pitää nuotiota niin varhain aamulla. Hiipien aivan nuotion viereen hän huomasi hämmästyksekseen, että siellä hääri keittopuuhissa aivan ilmielävä ryssä. Tarkkailtuaan vähän ryssän puuhia puristi hän haulikon lujemmin kainaloonsa ja huusi: ''Mikäs mies siellä on?" Silloin ryssä lähti heti vilkkaasti kävelemään poispäin nuotioita. Pulkkinen hyppäsi nyt esiin ja karjaisi sotaäänellä: "Ruuki vjerh" (Kädet ylös!} ja Pulkkisen ampuma varoituslaukaus ilmaan vain lisäsi vauhtia. Mutta eipä pärjännytkään ryssä suomalaiselle sotilaspojalle juoksussa; n. 100 metrin matka pinkaistiin kiivaasti ryssä edellä ja poika haulikon kanssa perässä, sitten nosti ryssä kätensä ylös, juuri kun poika aikoi pamauttaa uudelleen, tällä kertaa kohti. Kädet ylhäällä käveli ryssä poikaa kohti tullen aivan lähelle tietysti aikomuksella riistää pojalta pyssy pois, mutta poikapa ei päästänytkään lähelleen, vaan viittasi kylälle päin uhaten ampua, ja niin sitä lähdettiin taas ryssä edellä ja poika haulikko valmiina perässä. Kylän lähelle tultua piti ylittää muutamia aitoja, ja ryssä yritti käyttää viekkautta päästäkseen pojan kimppuun ja saadakseen haulikon pois. Eräässä piikkilanka-aidassa tukki ryssä tahallaan itsensä lankojen väliin ja viittasi Pulkkista päästämään itseään irti. Tiiliöin olisi ryssä päässyt poikaa tarpeeksi lähelle voidakseen käyttää puseronsa taskussa terä paljaana olevaa puukkoa. Mutta poikapa ei mennytkään ansaan vaan vei kuin veikin ryssän sk:n esikuntaan saakka. Mainittakoon, että ryssäitä jäi mainio keitto syömättä, kun Pulkkinen hänet yllätti. Ryssä oli nimittäin yöllä varastanut Kyrölän talon pihalta 25 litran meijeritonkan maitoi- 123

141 neen ja oli parhaillaan keittämässä maidossa (myöskin varastamiaan) lampaanlihaa ja perunoita sipulilla ja suolalla maustettuna. Sotilaspoika Erkki Pulkkisen oma-aloitteinen ja neuvokas menettely oli ainoa oikea tapa saada ryssä ajoissa kiinni ja estää siten useammat varkaudet ja tihutyöt. Esiintymällä rohkeasti ja päättävästi ja pysyttelemällä määrätyllä etäisyydellä yllätysten välttämiseksi, säilytti hän koko ajan yliotteen ryssään nähden. Pulkkinen on tunnettu hyvänä hiihtäjänä ja urheilijana, ja hän on osallistunut menestyksellisesti useisiin piirin ja koko sotilaspoikajärjestön mestaruuskilpailuihin. Jatkosodan alkaessa suojeluskuntien poikatyö oli huomattavasti järjestelmällisemmin suunniteltu maanpuolustuksen tarpeisiin kuin talvisodan aikana. Kotijoukkojen esikunta oli jo lähettänyt yksityiskohtaiset ohjeet poikkeusolojen poikatoiminnasta suojeluskuntapiireille. Poikatoimintaa tuli jatkaa rauhanajan käytännön mukaan, mutta liittää siihen sota-ajan aiheuttamat tehtävät. Poikaosastot piti lisäksi jakaa toimintavalmiisiin ja reservinomaisiin osiin. Osa varttuneista pojista oli jo etukäteen varattu liikekannallepanotehtäviin, joihin heidät voitiin kutsua hälytysluontaisesti erityisten poikakeskusten kautta. Näiden lisäksi isompia poikia sijoitettiin kotialueen ilmasuojeluyksikköihin, esikuntien, johtokeskusten ja sotilaslaitoksen läheteiksi sekä materiaalivarastojen aputehtäviin. Enemmistöä pojista tuli käyttää työpalveluun ja nuorimpia heistä lähinnä keräystoimintaan. Kaiken kaikkiaan poikien tehtävät jatkosodan kotirintamalla olivat hyvin moninaisia ja usein hyvinkin haasteellisia. Tästä esimerkkinä kurikkalaisen sotilaspojan tarina: Kaiken järjestyksen mukaan minun olisi ollut osallistuttava kansakoulun kuudennen luokan jatkoksi jatkokursseilk': Päivääkään en kuitenkaan osallistunut, koska sodan jatku- 124

142 essa, miesten ollessa "siellä jossain" sisimmässäni orasti jonkinasteinen isänmaallisuus ja kaipaus tehdä jotakin asian hyväksi kotirintaman yhteyksissä. Mahdollisuus siihen aukeni, kun Ku rikkaan tuli sotasairaalan osasto. Sairaala oli sijoitettuna vanhaan seurakuntataloon. Eihän se tietenkään mikään vaativa vakanssi ollut: toimia lähettipoikana erilaisissa palveluksen töissä muun henkilökunnan rinnalla. jotakin kuitenkin. Ku n sairaala siirtyi myöhemmin Sortavalaan, haasteli mukaan lähtevä henkilökunta minuakin mukaan "kalustoon kuuluvana': Paikallispäällikkö, vääpeli Sameli Kiskoialla oli kuitenkin jo varattuna minua varten lähetin ja myöhemmin toimistoapulaisen "vakanssi " suojeluskuntatalolle, jossa toimin sodan loppumiseen asti. Pukuni oli 48-numeroinen asetakki, eli pienin armeijan varastoista löytyvä. Lomalle tulevat sotilaat saattoivat sanoa: "Alä poika leiki Ieijona/la': Tehtävät olivat nyt monipuolisemmat. Toimistotyötä, johon liittyi esim. kirjanpitäminen lomalle tulleista lotista ja sotilaista, sekä työtä varusvarastoparakeissa, joita oli 5. Yksi parakeista oli täynnä puolustusvoimien hyväksi kerättyä rautaromua, jonka lajittelemisessa riitti työtä monelle miehelle. Ku n rintamalta tuli tieto kaatuneesta, oli tehtävänäni mennä kirkkoherranvirastoon viemään asiaa eteenpäin. Puhelinpäivystyksen oli toimittava myös öisin, joten varsin paljon nukuinkin öitäni työpaikallani. Kenties erikoisin tehtäväni oli kuitenkin sankarivainajien arkkujen siirtämisessä rautatieasemalta kirkon kellotapuliin. Hevosmies löytyi aina. Yksikään ei kieltäytynyt, vaikka joskus arkku haisikin sietämättömällä tavalla. joissakin tapauksissa oli arkun kannessa kielto: ''Arkkua ei saa avata': Kun menin omaisille vainajaa näyttämään, ja nämä tahtoivat saada varmuuden arkussa olijasta, eivät estelyni aina johtaneet tulokseen. Vielä tätä kirjoittaessani olen kyselemässä sitä, että mistä toisella kymmenellä oleva poika tietää sopivan hetken 125

143 esittää kylmässä ja pimenevässä ruumishuoneessa miesvainajansa kasvojen päällä hysteerisesti itkeväite leskivaimolle ehdotusta arkun sulkemisesta ja pois menemisestä? Kohtasin työssäni sotilaspoikana surun voimakkaalla tavalla. Eikä aivan helppoa ollut kuijettaa kortteja kutsusta ylimääräisiin kertausharjoituksiin, koska se tiesi saajalleen sotaan lähtemistä. "Velsalla" työt keskeytyivät, ja miehet istahtivat pajan pöydille miettimään elämän kovuutta. Hevosiakin sodassa tarvittiin. Niiden saamiseksi oli myös jaettava vastaavia, nyt hevosta koskevia "kortteja': Muuan perheenäiti kertoi miettineensä tuollaisen käyntini jälkeen että ''kunpa tuo poika ei enää ikinä kartanoliemme tulisi!': (Kurikkalaisen sotilaspojan Jussi Järvisen sotilaspoikamuistoja teoksessa Sk-poikatyöstä Sotilaspoikiin Etelä-Pohjanmaalla) Jatkosodan aikana suojeluskuntien tavanomainen tmmmta, johon oli ja 1930-lukujen aikana opittu, lamaantui miesten lähdettyä rintamalle. Vuoden 1941 suojeluskunta-asetuksessa suojeluskuntajärjestö menetti autonomiaansa Suomen armeijaan nähden, kun uusi suojeluskuntapiirijako myötäili sotilaspiirijakoa. Suojeluskunnat toimivat kotijoukkojen runkona samaan tapaan kuin talvisodassa. Jatkosodan aikana suojeluskunnista tuli käytännössä valtion viranomainen. Nuorisotoiminta oli suojeluskuntatyön ainoa osa-alue, jolle sota-aika käytännössä loi entistä paremmat edellytykset. Niinpä sotilaspoikatyöstä tuli keskeisin ja merkittävin osa jatkosodan aikaista suojeluskuntatyötä. Sotilaspoikien suosio oli jatkosodan vuosina erittäin suuri, ja siihen kuului vuosina 1942 ja 1943 noin poikaa. Vuoden 1944 jäsenmäärästä ei ole olemassa virallista tilastoa, mutta mitään dramaattista muutosta edellisiin vuosiin poikien jäsenmäärässä ei tapahtunut. Sotilaspojat oli oman aikansa suurimpia nuorisojärjestöjä. 126

144 Keitä sotilaspojat sitten olivat? Vuoden 1942 huhtikuussa sotilaspoikatoimisto selvitti jäsenistönsä sosiaalisen jakauman pääministerin käynnistämää poikatyön kehittämishanketta varten. Sotilaspoikatoiminta oli suosituinta maaseudulla, joten suurin ryhmä eli lähes 40 prosenttia oli viljelijäväestöön kuuluvien perheiden poikia. Seuraavaksi eniten jäseninä oli työläisperheiden poikia ja kolmantena virka- ja liikemiesperheistä tulevia poikia. Merkittävimmiksi tekijöiksi, kun selvitettiin entisten sotilaspoikien myönteisen maapuolustusasenteen syntymiseen vaikuttaneita tekijöitä sekä motiiveja liittyä poikajärjestöön, nousivat kodin ja kotirintaman maanpuolustushenki, armeijan menestys ja talvisodan kokemukset. Monia inspiroivat myös lähisuvun esimerkki, oman panoksen antaminen maanpuolustuksen hyväksi sekä halu valmentautua hyväksi maanpuolustajaksi (Puranen 2001). Jatkosodan alussa sotilaspoikia oli sotilaallisluonteisissa tehtävissä noin kolmannes kokonaisvahvuudesta, runsaat , ja tuolloin määrä oli korkeimmillaan. Poikien tehtävistä vaarallisimpia olivat desanttijahdit, aseellinen vartiopalvelu, ilmatorjunta- ja merivartiopalvelu sekä tietenkin rintamapalvelu, jota yksittäisesti tapahtui myös jatkosodassa. Seuraavina sotavuosina poikien käyttöä näissä tehtävissä vähennettiin. Myös kotirintaman ilmasuojelujoukkoja pienennettiin. Poikatoiminnan "epäsotilaallistuminen" johtui asemasodan vakiinnuttamasta sotatilanteesta, jolloin sotilasluonteisiin tehtäviin ei ylipäätään tarvittu väkeä niin paljon. Sodan loppupuolella myös lottia ja lottatyttöjä käytettiin enemmän ilmavalvonnassa ja lähetteinä, joten poikien osuus tällä työsaralla väheni. Kun poikien panos sotilaallisissa tehtävissä väheni, koulutus- ja kurssitoimintaa tehostettiin poikaosastoissa. Sotilaspoikaohjesääntö 1 (Sp.O.I) määritteli poikien kasvatuksen ja koulutustoiminnan painopistealueiksi henkisen kasvatuksen uskollisuuteen isänmaata ja kunnioitukseen uskontoa kohtaan, 127

145 ruumiillisen kunnon kehittämisen liikuntakasvatuksen avulla, reippaan ja sotilaallisen esiintymisen, havaintokyvyn ja valppauden kehittämisen sekä työn kunnioittamisen. Kansalaiskasvatus tuli liittää kaikkeen koulutustoimintaan. Poikiin pyrittiin juurruttamaan tekoihin velvoittava "sotilaspoikahenki". Sen uskottiin auttavan kasvattamaan poikia perusasenteiltaan sellaisiksi miehiksi, joihin maa voi luottaa. Uuden ohjesäännön mukaan pojat saattoivat suorittaa sotilaspoikatutkinnon. Siihen vaadittiin kuitenkin 13 vuoden ikä ja vähintään vuoden jäsenyys sotilaspojissa. Tutkinnon suorittajien piti olla yleisessä sotilaspoikakoulutuksessa, joka alkoi 12-vuotiaana ja jatkui kahdessa vaiheessa pisimmillään 18 ikävuoteen saakka. Tätä ennen 1 O-l i -vuotiaat pojat saivat harjoitusta, jossa korostui leikki ja toiminnallisuus. Nuorimpien sotilaspoikien ohjelmaan kuuluivat lyhyet harjoitustilaisuudet, retket, kerhotoiminta, kilpailut, taikoot ja keräykset. Sotilaspoikatutkinnon vaatimuksiin kuului monipuolisesti määrättyjen tietojen ja taitojen hallintaa sekä määrättyjen kansalaisvelvollisuuksien täyttämistä. Vaaditut näytöt piti suorittaa harjoituksissa tai muissa koulutustilaisuuksissa sekä työpalvelun ja keräysten yhteydessä. Alkeissotilaalliseen koulutukseen kuuluivat järjestäytymis- ja käyttäytymisharjoitukset, maastokoulutusvaatimukset sekä suunnistamis- ja leiritaitovaatimukset. Ampumakoulutusvaatimukset rajoittuivat perustietojen hallintaan ja kolmiotähtäysharjoitteluun. Myös kotiseutukoulutus kuului vaatimuksiin, ja sitä annettiin erityisesti kotialueen turvallisuustarpeita ajatellen. Liikuntakasvatuksen ja kilpailutoiminnan tutkintovaatimukseen tarvittiin pääasiat hiihtovälineistä, ja poikien tuli osata paahtaa suksensa. Suorituksina tutkintoon vaadittiin 50 kilometrin matkahiihto, vähintään viisi voimisteluliikettä käsittävä ohjelma, ainakin yhden pallopelin osaaminen ja 50 metrin uinti. Ainakin kerran pojan oli osallistuttava maastojuoksukilpailuun ja moniotteluun. Kansalaiskasvatuksen vaa- 128

146 timuksiin kuului mm. sotilaspoikajuhlissa laulettavien yhdentoista Sotilaspojan laulukirjaan painetun kappaleen osaaminen, perusasiat Suomen maantiedosta, hallitusmuodosta ja sotilaspoikaorganisaatiosta. Tårkeä osa kansalaiskasvatusta oli myös työkasvatus, minkä vuoksi pojan oli osallistuttava keräyksiin, työpalveluun ja talkoisiin. Sotilaspoikatutkinnon kruunasi sotilaspoikalupaus, minkä jälkeen poika oli oikeutettu kantamaan sotilaspojan käsivarsikilpeä. Vuonna 1943 voimaan tullut väestönsuojelulaki velvoitti kaikki pojat osallistumaan väestönsuojelutehtäviin sekä harjoituksiin, mutta tästä huolimatta alle 18-vuotiaita ei huolittu asepalvelukseen edes koulutettaviksi. Tilanne muuttui kuitenkin dramaattisesti helmikuussa 1944 Neuvostoliiton aloitettua voimakkaat ilmapommitukset Suomen kaupunkeihin, erityisesti Helsinkiin. Miehistötäydennystä ilmatorjuntaan tarvittiin välittömästi. Ylipäällikkö Mannerheim suostui siihen, että ilmatorjuntatehtäviin ryhdyttiin värväämään vuonna 1928 tai sitä ennen syntyneitä lukioluokkien poikaoppilaita, joita sotilaspoikaosastojen kautta otettiin vapaaehtoisina tähän tehtävään. Kouluhallitus lopetti värväystä tehostaakseen poikalukialaisten koulunkäynnin. Myös suojeluskunta-asetukseen tehtiin pikainen muutos, jonka mukaan: Sodan aikana on mahdollista 15 vuotta täyttäneitä nuorukaisia vapaaehtoisina holhoojainsa suostumuksella kouluttaa ja käyttää sellaiseen varsinaisen sotarintaman takaisissa muodostelmissa suoritettavaan sotapalvelukseen, joka soveltuu heidän kyvyilleen ja voimilleen. Vårväys ilmatorjuntatehtäviin tapahtui sotilaspoikaosastojen kautta, koska suojeluskunta-asetus mahdollisti sen juridisesti. Enemmistö it-pojista oli myös jo aiemmin kuulunut sotilaspoikaosastoihin. Lisäksi huomattava osa sotilaspojista oli saanut 129

147 perusteellisempaa sotilaskoulutusta kuin mitä sodan ajan koulutuskeskuksissa pystyttiin antamaan. Suojeluskuntapiirit aloittivat poikien värväyksen huhtikuussa Kun värväys noin kuukautta myöhemmin lopetettiin, palveluksessa oli ilmatorjuntapoikaa. Pojat palvelivat syyskuulle 1944 saakka. Sotilaspojat olivat tositoimissa it-pattereilla Helsingissä, Kotkassa, Tampereella, Turussa, Porissa, Viipurissa, Vaasassa, Kouvolassa ja Imatralla. Sota-ajan tunnettu lapsitähti, "Suomisen Ollia" näytellyt Lasse Pöysti oli vapaaehtoisena sotilaspoikana mukana ilmatorjuntayksikössä Helsingissä helmikuun 1944 suurpommitusten aikana: Koska koulut suljettiin, otettiin koululaisia vapaaehtoisina Helsingin it-pattereille. Kulki huhu, että puolet ilmatorjunnassa palvelemastamme ajasta laskettaisiin meille myöhemmin hyödyksi asepalveluksessa. Luvan saaminen kotoa ei ollut helppoa. Isä vastusti, niin kuin hän aina vastusti, kun oli kysymys "vaarallisiin paikkoihin" menemisestä, niin kuin aikoinaan ]ämijärvelle purjehduskouluun. Määrätietoisella puhumisella sain hänet kuitenkin taipumaan. Marssimme Taivaskallion pattereille Käpylään. Liisankadun kulmassa tädit päivittelivät: joko niitä noin nuoriakin viedään! Meistä se oli hyvä vitsi, jota sitten taisteltiin se päivä. Oltiinhan sitä jo 16-vuotiaita. Kova ikä sotilaspojalle. Aseistuksemme oli neljä Boforsin kolmen tuuman tykkiä Malli 27, norsupyssy ja konekivääri. Kaikki aseet olivat omissa tukevissa bunkkereissaan, samoin Vickers tulenjohtokone ja etäisyysmittari. Kivääritkin meillä oli, sellaiset italialaiset Te rnit. Heittoaseiksi niitä sanottiin, mutta kyllä ne paukahtivat ihan niin kuin arvostetummatkin pyssyt. Sotaretkemme teki miellyttäväksi kavereiden mukanaolo. Monet Osmeruksen (Norssin oppilaiden v perustama toveripiiri) jäsenet, jotka eivät jo olleet palveluksessa tulivat 130

148 nyt Taivaskalliolle. Kaiken Lisäksi oli järjestetty niin, että opettajamme kävivät pattereilla ja yrittivät antaa edes nimellistä opetusta. Näin pääsimme Luokalta sotimisesta huolimatta. Olimme tuskin pinonneet vähät tavaramme kaappeihin kun hälytys tuli. Odottelimme. Sitten alkoivat tykit vinkua. Ku n tätä oli jatkunut jonkin aikaa, komennettiin meidät konekivääribunkkeriin, Lähemmäs tykkejä, ilmeisesti tottumaan jyskeeseen. Monet pelkäsivät tosissaan. joku taisi työntää päänsä tyhjään ammuskaappiin, sirpateiden vuoksi, kas. Vähitellen kranaatit alkoivat Loppua tykeiltä ja meidät komennettiin kantamaan täydennystä ammuskellarista, kukkulan juurelta. Oli neuvottu Laskemaan kranaatit olkapäiltä polvien varaan, jotteivät ne ilmanpaineesta putoaisi nalli edellä maahan. Alkuyöstä toteltiin määräystä jo valmistavan tulikomennon kaikuessa, mutta muutaman tunnin kuluttua vastaleivotut jermut odottivat merkiksi tykkien suuliekkiä, kyllä sitä sittenkin vielä ehtii. jos nyt yleensä sattuu olemaan niin Lähellä tykkiä. jo uduin ammusvarastoon ja ruuvasin siellä sen yön sytyttimiä kranaatteihin, kaksikymmentä metriä graniittia pään yläpuolella. Sinä yönä jatkui Helsingin kolmen suuren pommituksen sarja, jolla vihollinen Luuli tuhonneensa kaupungin. Kaupunkia vastaan tehtiin neuvostoliittolaisten tietojen mukaan yhteensä lentoa. Hyökkäykset alkoivat kuudentena helmikuuta ja uusiutuivat kymmenen päivän välein. Kun pommeja putosi kaupungin alueelle vain 799 sinne matkalla olleista noin 20 OOO:sta, torjuntatoiminta onnistui 95- prosenttisesti. Suuri osa pommeista ohjattiin Vu osaaren pelloille sytyttämällä sinne "palavia rakennuksia" osoittamaan lentäjille kaupungin paikkaa. Torjuntavoittoa on sanottu kansainvälisestikin katsoen koko toisen maailmansodan menestyksekkäimmäksi ilmatorjuntataisteluksi. Taivaskalliolle nouseva katu on ristitty komentajamme eversti Pekka Jokipaltion mukaan. 131

149 Tu likasteemme oli niin vaikuttava, että seuraavat taistelutoiminnat tuntuivat jo rutiinihommilta. jotkut pojista pääsivät tykkien miehistöön tai saivat suunnittelutehtäviä tulenjohdon kehittämisessä. (Lasse Pöysti: Lassen oppivuodet) Tyttötyön profiilinnosto Äitiemme kannettavaksi on joutunut moninkertainen edesvastuu ja työ, kun isät ja veljet ovat ''siellä jossakin" isänmaan suurella asialla. Sinä, pikkulotta, olet äitisi rinnalla kotirintaman vartija, työn sotilas. Siinä kysytään nyt alttiuttasi ja uskollisuuttasi. Kaikki ne tehtävät, mitä sinulle sillä rintamalla uskotaan, ovat luottamustehtäviä, joiden täyttämisestä olet tunteva syvää tyydytystä. Suurempaa iloa et voi valmistaa toivottavasti pian kotiutuvalle isäliesi tai veljellesi kuin sen, että he saavat nähdä sinunkin uskollisesti täyttäneen tehtäväsi. Valmista se ilo heille. Uskollisen suomalaisen sotilaan tyttärenä tee kunniaa isällesi olemalla altis palvelemaan kotiasi. jos rakkaimpasi ei palaisikaan enää, on hän, isäsi tai veljesi saanut uhrata henkensä siinä tietoisuudessa, että pikkutotta on kodin tukena äidin rinnalla hänen sankaritiensä päättyessä. Näin velvoittavasti kirjoitti tyttojen maanpuolustusvelvollisuudesta Fanni Luukkonen kesällä 1941 Pikkulotta-lehdessä. Tytöt olivat osoittaneet tarpeellisuutensa emojärjestölleen talvisodan aikana, joten heti jatkosodan alettua tyttötyöhön haluttiin kiinnittää erityistä huomiota. Tytöt olivat nyt aiempaa selkeämmin maanpuolustusjärjestön osa. Lotta Svärd -järjestön johto piti erittäin tärkeänä, että tyttötyötä jatkettiin keskeyty-

150 mättä, vaikka tyttötyöntekijät oli monin paikoin siirretty tärkeisiin lottatehtäviin tytön työvoima haluttiin käyttää kotirintaman hyödyksi. Keskusjohtokunta kehotti piirien ja paikallisosastojen johtokuntia huolehtimaan siitä, että tyttöosastoille nimetään väliaikaiset johtajat. Se muistutti lottapiireille lähettämässään kirjeessä: Pikkulottien työn järjestämisellä tällaisena aikana on tärkeä merkityksensä siinäkin, että pikku/otat saavat tuntea palvelemisen iloa. Heille on tunto siitä, että he ovat saaneet olla mukana kansamme ratkaisevassa, pyhässä taistelussa, luomassa uutta Suomea, oleva myöhemmin heidän elämässään ja lottatyössään suurena henkisenä voimanlähteenä. Lottatyötä on paljon, mutta meillä ei sittenkään ole varaa jättää pikkulottiamme yksin ja yhteisen asian ulkopuolelle. Ensisijaisen tärkeänä pidettiin pikkulottien työskentelyä kotija maataloudessa, omassa kodissa vanhempien apuna ja pienten sisarustensa hoitajina. Lottajohdon mukaan oli kuitenkin tärkeää, etteivät nämäkään pikkulotat jääneet irrallisiksi tyttöosastoista ja vaille sen huoltoa. Heille tuli järjestää virkistystilaisuuksia, joissa muun ohjelman ohella selvitettiin esimerkiksi kotirintamatyön välttämättömyyttä, rohkean ja valoisan mielialan tärkeyttä, huhujen torjuntaa, kerrottiin sotamme merkityksestä ja sen sankareista ja huoltovelvollisuuksista. Kotityön jälkeen pikkulottien toisena tärkeänä tehtävänä oli isojen lottien auttaminen erilaisissa tehtävissä. Se olikin erityisen leimaa-antavaa tyttöjen sodanaikaisessa työssä ja vei suurimman osan pikkulottien ajasta. Lottien avuksi katsottiin voitavan ottaa kaikki ne pikkulotat, joita ei tarvittu apuna kotityössä sekä näiden lisäksi esimerkiksi evakuoidut pikkulotat. Tyttöjen työt ja työvuorot oli kuitenkin järjestettävä yhdessä lottajohdon kanssa ja yhteisymmärryksessä vanhempien kanssa. Varttuneet tytöt olivat lotille suureksi avuksi, mutta 133

151 pienempienkin katsottiin voivan auttaa esimerkiksi keräyksissä ja lähetteinä. Tyttöjen oli toisinaan vaikea hyväksyä, että pyykinpesu ja lastenhoito kotona oli isänmaallista työtä, kun rintamakomennus tuntui paljon hohdokkaammalta. Näin motivoitiinkin nuoria tyttöjä isänmaallisessa tehtävässään Lottatyttö-lehdessä maaliskuussa 1943: jokainen teistä siellä kotonanne niillä paikoilla missä olette, teette työtä isänmaan hyväksi. Ovat ne tehtävät kuinka pieniä tahansa, tulevat ne yhteiseksi hyväksi. Auttakaa ilomielin äitiä hänen askareissaan, olkaa kesäisin pelloilla ja niityillä, kerätkää talteen metsien kesäiset ja syksyiset antimet, kaikella tällä täytätte omaa velvollisuuttanne eestä rakkaan isänmaan. ja te koulua käyvät, tehkää tunnollisesti siellä vaaditut tehtävät, niin silloin isä rintamalla ja äiti kotona iloitsevat ja jaksavat paremmin täyttää oman paikkansa, kun näkevät, että tekin yritätte parhaanne. Ei isänmaata puolusteta vain rintamilla, vaan myös kotona navetoissa, pelloilla, metsissä, tehtaissa, työpajoissa, virastoissa ja kaikkialla kotirintamalla. Jokaisen työntekijän suuremmasta pienimpään on tunnollisesti täytettävä paikkansa, ettei vain täällä kotona ala rintama rakoilla. Alä halveksi pienimpääkään tehtävää, sillä olet yhtä tärkeä, ellet tärkeämpikin kotoisissa tehtävissä kuin joku lottatoverisi komennuksella ollessaan. Tyttöosastoille sopiviksi työmuodoiksi katsottiin jo talvisodan kokemusten perusteella sankarivainaj ien omaisten muistaminen, kodeissa käynnit ja työ heidän kodeissaan, invalidien ja sotaorpojen avustaminen, erilaiset keräykset, kirjeiden kirjoittaminen tuntemattomille sotilaille jne. Pikkulottia kehotettiin myös "kaikin tavoin tukemaan tuotantokamppailuamme". Sopivina tehtävinä pidettiin "sankarivainajien, invalidien ym. 134

152 perheiden auttamista myöskin puutarha- ja maataloustöissä." Pikkulotat olivat myös jatkosodan aikana mukana sankarihautajaisissa. He koristivat kirkon, valmistivat havuseppeleitä, muodostivat kunniakujan ja esittivät muistojuhlissa ohjelmaa. Lottatyttöjen tehtäviin kuului lisäksi sankarihautojen hoitaminen. Tytöt olivat muonitustöissä lottien ravintoiloissa, kanttiineissa ja kioskeissa. Aikuisille lotille kuuluneita tehtäviä lottatytöt suorittivat ensiapuasemilla, sotasairaaloissa, puhelinkeskuksissa, varuskorjaamoissa, säähavaintoasemilla, ilmavalvonnassa, kenttäpostissa, asevarikoilla ja kunniamerkkitoimistoissa. Vielä vuoden 1942 alussa lottajärjestön johtoportaassa oltiin sitä mieltä, ettei pikkulottia saa ottaa sairaaloihin töihin. "Sellaiset työt kuin lääkintätyö (sairaaloissa), ilmavalvonta ja varsinainen viestintätyö eivät saisi kuulua vastuunalaisuutensa takia edes satunnaisestikaan pikkulottien tehtäviin, poikkeuksellisina aikoina. Näissä tehtävissä tulisi olla ehdottomasti 17 vuotta täyttäneitä isoihin lottiin kuuluvia." Silti käytännössä työvoiman puutteesta johtuen toisinaan varsin nuoretkin tytöt osallistuivat isoille lotille kuuluviin töihin. Sirkka-Liisa /sola oli 13-vuotias mennessään töihin sotasairaalaan. Irma Loisa oli muutamia vuosia vanhempi. Mo Lemmat osallistuivat haavoittuneiden hoitoon viemällä heille ruokaa, kirjoittamalla kirjeitä heidän puolestaan, viemällä heitä ulos kävelemään kesäisin, vaihtoivat siteitä, hoitivat potilaille alusastiat tarvittaessa jne. Tämä ei kuitenkaan tuntunut heistä Liian raskaalta, ei henkisesti eikä fyysisesti, vaikka osa haavoittuneista oli todella huonossa kunnossa. Hoitajat olivat pitäneet huolta siitä, että pikkulotat myös Lepäisivät, eivätkä tehneet Liikaa työtä. Sirkka-Liisa Isolasta tuli sodan jälkeen sairaanhoitaja ja hän sanoi pitäneensä työstä: ''Edes pissapottien hoito ei tuntunut ikävältä kun siihen tottui. " 135

153 Lääkärit antoivat hänen myös katsoa leikkauksia, mikä oli nuoresta tytöstä hienoa. (Sari Mustajärvi: Kasva kansaliesi kunniaksi - Lotta Svärd r.y. :n tyttötyö Hämeenlinnan seudulla vuosina ) Työpainotteisuudesta huolimatta, jatkosodan aikana haluttiin kuitenkin pitää kiinni myös ohjesäännön mukaisesta tyttöjen kasvatustyöstä. Lotta Svärd -järjestölle haluttiin uusia jäseniä ja työn jatkajia. Myös oikeaan lottahenkeen kasvattamista pidettiin erityisen tärkeänä sota-aikana, jolloin naisten moraali joutui yleensäkin suurennuslasin alle. Tyttöjen ryhmäpäällikkökoulutus aloitettiin vuonna Koulutuskysymys ratkaistiin perustamalla erityinen harrastus- ja kuntoisuusmerkki, jonka vaatimukset eri luokkineen muodostivat lottatytöille yhtenäisen koulutusjärjestelmän. Tyttöosastoja vaivasi poikatoiminnan tapaan edelleen myös johtajapula. Erityisen hankala tilanne oli vuonna 1942, jolloin monet tyttötyön paikallisina johtajina toimineet opettajat, olivat edelleen rintamakomennuksella, sillä koulujen aloitusta oli siirretty. Vanhimpia lottatyttöjä alettiinkin kouluttaa tyttötyönjohtajiksi, ja johtajapula alkoi helpottaa jo vuoden loppupuolella. Työillat olivat jatkosodankin aikana tyttötyön yleisin toimintamuoto. Työilloissa pidettiin luentoja ja keskusteltiin esimerkiksi käyttäytymisestä, itsekasvatuksesta, kotiseudun historiasta, lottajaostojen tehtävistä, maataloustyöstä, kodinhoidosta sekä invalidien ja sotaorpojen huollosta. Vuoden 1942 erityisaiheena oli 75 vuotta täyttänyt marsalkka Mannerheim. Vaikka työiltoja värittivät edelleen laulut, kilpailut ja leikit, niissä ei myöskään oltu vain "joutilaina". Päinvastoin, tytöt tekivät käsitöitä siinä missä aikuisetkin lotat. He neuloivat lapasia ja sukkia, korjasivat sotilaiden vaatteita ja valmistivat esimerkiksi vispilöitä, luutia, nukkeja, kuvakirjoja ja joulukort- 136

154 teja. Myös tyttöosastojen kummilapsille ja nimikkoperheille ahkerat kädet keräsivät ja valmistivat apua. Liikuntakasvatus oli sotaa edeltäneen toiminnan tavoin tärkeällä sijalla, samoin lottatytöille järjestetyt leirit. Niin ikään juhlat ja erilaiset juhlahetket kuuluivat tyttöosastojen ohjelmaan. Tytöt järjestivät juhlia niin kummilasten, sotaorpojen, invalidien, aseveljien kuin kansanavunkin hyväksi. Myös oman johtajan, Fanni Luukkosen merkkipäiviä muistettiin vuonna Lottatyttöjen tehtävänä oli äitienpäiväjuhlien järjestäminen, joissa sankarivainajien äidit ja lesket olivat kunniavieraina. Heimojuhlilla kutsuvieraina olivat siirtoväki ja inkeriläiset. Kokemäen lottatyttöjen suuri hanke vuoden 1943 lopulla oli paikkakunnalla olleiden inkeriläislasten hyväksi järjestetty joulujuhla, josta saaduilla tuotoilla tytöt laittoivat inkeriläislapsille joululahjoja. Juhlaan valmistauduttiin huolella ja paikallisessa Lalli-lehdessä julkaistiin kutsu juhliin. Lokakuun 15. päivä pidetyssä kokouksessa saivat lottatytöt aatteen, että järjestettäisiin taas juhla, joka pidettäisiin pikkujouluna ja se tulisi olemaan samantapainen kuin kaksi vuotta sitten. Kertyneet varat käytettäisiin sotaarpojen hyväksi. Asiasta virisi heti vilkas keskustelu. Pääsimme kuitenkin lopulta siihen tulokseen, että kertyneillä varoilla hankkisimme inkeriläislapsille joululahjoja. Täten me lottatytöt järjestäisimme heille hupaisan joulun. juhla pidettäisiin yhteiskoululla kuten ennenkin. Peipohjan lottatytöt tarjosivat ap uansa ohjelman suoritukseen, johon me ilomielin suostuimme. Odotettu juhlapäivä valkeni, joskin hiukan koleana ja räntäisenä. Meitä oli kutsuttu muutamia lottatyttöjä kantamaan tuoleja seurakuntakodista yhteiskoulutie ja järjestämään niitä siellä paikalleen. Kannoimme myöskin kaikki yhteiskoulun penkit juhlasaliin. Salia koristi kaksi pikkukuusta sähkökynttilöineen. Tu limme takaisin koululle noin tuntia ennen juhlan alkua, varmistuaksemme siitä, että osaamme

155 kaiken. Sitten alkoi juhlasali täyttyä jo yleisöstä. Olimme hirveän jännittyneitä. Monet arvokkaat henkilöt kunnioittivat tilaisuuttamme läsnäolollaan. Aluksi lauloimme Rouva Nordlingin säestämänä ''Sillanpään marssilaulun': Sen jälkeen seurasi Meri Susikarin tervehdyspuhe, jossa hän sattuvasti kuvaili inkeriläisten kohtaloa ja meidän haluamme auttaa heitä. Sitten Sirkka Snäll lauloi kaksi laulua: "Heimovirsi "ja 'Varpunenjouluaamuna': Sen jälkeen esittivät järjestömme pienimmät tonttuleikin, jota he nokkelilla Iiikkeilläiin elävöittivät ja joka sai pienimmät katsojamme innostumaan. Viikon kuluttua pidimme saman juhlan yhteiskoululla inkeriläisille. Ohjelma oli aivan sama. Inkeriläislapset vanhempineen seurasivat innokkaina lottatyttöjen esityksiä. Väliajalla tarjosimme heille mehua pullan kanssa, jota oli hankittu niin paljon, että sitä vietiin vielä sairaana oleville seuratalon inkeriläislapsille. Näin päättyi juhlimisemme ja saammekin olla tyytyväisiä vaivannäköömme, sillä rahallinen tulos oli hyvä ja vieraamme olivat tyytyväisiä kuulemaansa ja näkemäänsä. (Lainaukset Kokemäen lottien tyttöosaston pöytäkirjasta) Pikkulottatoiminnan suosio jatkoi poikatoiminnan tapaan jyrkkää nousuaan koko jatkosodan ajan. Vuoden 1943 lopulla, jolta on olemassa viimeinen virallinen tieto, tyttöjäseniä oli jo lähes Tytöt eivät poikatoiminnan tapaan irrottautuneet aikuisjärjestöstään, mutta tyttöosaston jäsenten nimitys muutettiin vuonna 1943 pikkutotista lottatytöiksi. Samalla tyttöosaston lehden nimi muuttui Pikkulotasta Lottatytöksi. Uudistetulla nimityksellä haluttiin korostaa erityisesti vanhempien, eli vuotiaiden tyttöjen työpanoksen merkitystä sotaaikana. Näin asian esitti tyttötyönsihteeri Saara Forsius Lotta Svärdin vuosikokouksessa: 138

156 Pikku/otat, nämä järjestämme niin suurella ahkeruudella ahertaneet nuorimmat, tuntevat kasvaneensa jo ohi sen ajan, jonka oikeutettua huolettomuutta-ja lapsenomaisuutta nimitys pikkujotta on kenties liiaksi ilmentänyt. Ttimän ei tarvitse merkitä ennenaikaista ''pakoilua" lapsuuden piiristä, vaan vakavan ajan synnyttämää aikuistumista palvelustahdossaan. Siksipä onkin meidän rakkaat pikkulottamme nyt muuttuneet lottatytöiksi, edustamaan Lotta Svärd -järjestön nuorinta jäsenainesta. Pikku/otat ovat jättäneet lottatytöille kaikki hyvät perinteemä. Vaikka kasvatuksen ensisijainen asema haluttiin säilyttää, tyttöjen toiminta muuttui selvästi työpainotteisemmaksi ja heidän ensisijainen tehtävänsä oli palvelu kotirintamalla. Kun lukuisat aikuiset lotat olivat komennuksella rintamalla tai ainakin kaukana kotialueelta, tyttöjen tehtäväksi jäi usein hoitaa heidän velvollisuutensa kotirintamalla. Varsinkin isompien lottatyttöjen työpanos teki monien aikuisten lottien rintamakomennuksen mahdolliseksi. Hyvin lähelle sotilaallisia toimia joutuivat itsekin ne yli 1 5-vuotiaat lottatytöt, jotka jatkosodan loppuvaiheessa lähetettiin komennukselle kotipaikkakuntansa ulkopuolelle, eli käytännössä ainakin lähelle sotatoimialueita, usein hyvin vastuullisiin tehtäviin. Kaikki erikoiskoulutuksen saaneet lottatytöt pääsivät halutessaan komennukselle, koska lottatyövoimasta oli kova pula. Tietoja siitä miten paljon lottatyttöjä komennukselle osallistui, ei valitettavasti ole olemassa. Pääsääntöisesti lottatytöt kuitenkin pidettiin huomattavasti tiukemmin erillään rintamalta ja aseellisesta maanpuolustuksesta kuin sotilaspojat. Oheinen kuvaus kertoo yhden tarinan lottatyttöjen monenlaista maanpuolustustoimista: jatkosodan alettua toimenkuvamme muuttuivat totaalisesti. Me pikku/otat toimittelimme mitä moninaisimpia tehtäviä. 139

157 juoksimme asioilla ja teimme mitä milloinkin. Kokoonnuimme suojeluskuntatalossa tekemään käsitöitä, kuten neulomaan sukkia ja polvenlämmittimiä sekä villakaulureita. Silloin opin myös tekemään oikeat kintaat. Olimme ahkeria ja annoimme oman panoksemme rintamalla taistelevien miesten auttamiseksi. Keräsimme myös ruokatavaraa pantavaksi rintamalle lähetettäviin paketteihin sekä kirjoitimme kirjeitä mukaan. Yhteenkuuluvuuden tunne oli silloin erittäin voimakas. jokainen oli valmis toimimaan isänmaamme hyväksi. Kun sitten Karjalasta alkoi tulla naisia ja lapsia pois sodan jaloista pakoon Sisä-Suomeen, menimme heitä vastaan asemalle mukanamme soppa-ja maitotonkat. Lapset itkivät. Heille jaoimme maitoa ja otimme heitä tyynnyttääksemme syliimme. Aidit olivat väsyneitä ja nälissään. He olivat kiitollisia saadessaan ruokaa ja hetken lepoa, ennen kuin juna taas jatkoi matkaansa. Se oli surullista joukkoa, kiireessä kotoaan lähteneitä ihmisiä, joilla oli mukanaan vain kaikkein tarpeellisin. Kaikkein koskettavinta oli kuitenkin silloin, kun joutui osallistumaan sankarihautajaisiin. Valkoisia arkkuja oli rivissä, joskus useita kymmeniä haudattavaksi yhtä aikaa. Kun kesäkuumalla kunniavartiossa olevat sotilaat joutuivat tuntikaupalla seisomaan paikoillaan, monet heistä pyörtyivät. Usean kerran olin siellä mukana. Pikkulotta oli suorittamassa tehtäväänsä: hän oli kunnioittamassa isänmaan puolesta kaatuneen sotilaan muistoa. Pikainen valmennus varsinaisiin lottiin saatiin keväällä Olin juuri täyttänyt 18 vuotta. Sain koulutuksen ilmavalvonta- ja viestitystehtäviin. ''Komentopaikkani" oli IvAK:ssa Päämajan alaisuudessa sodan päättymiseen saakka. Olin iloinen, että olen saanut antaa oman panokseni isänmaan vaaran hetkinä. (Anu Länsman-Metso teoksessa Raili Häkkinen: Mikkelin lottahistoria) 140

158 Työtä isänmaan hyväksi yhdessä ja erikseen Mä olen pikkutotta ja voimat vähät lie, mut työtä suurta silti auttaa voinen. Ei askareista köyhä oo pikku/otan tie. Työ yks kun tehty oottaapi jo toinen. Ku n patalappu valmis mull ompi laukussain, niin tomuliinan tarpeet jo äidiltäni sain, ja puikot uutta helskyttelee. Kun sitten koukut, puikot mä neulaan vaihtaa saan, ja langan sille silmään suostutelluks, niin liinaks kankaan laadin, ett yksi kaksi vaan mut niin, ett työkin tulis huolitelluks. Sill pikkulottain työssä on laatu tärkeä, ei huolimattomuuteen saa sitä särkeä. On työsi täyttä totta, pikkulotta! - Kerttu Laurikaisen kirjoittamasta ja Haminan pikkulottien esittämästä näytelmästä Kanttiini Lottatyttöjen ja sotilaspoikien toiminta kerhoiltoineen, leireineen ja urheilukilpailuineen jatkui etenkin asemasodan aikana samankaltaisena kuin ennen sotaa, vaikka järjestöjen toiminta yleisesti saikin vakavamman luonteen. Jatkosodan aikana tytöt ja pojat osallistuivat pääasiassa samoihin maanpuolustu!!tehtäviin kuin talvisodan aikana, mutta selkein ero oli mittava osallistuminen kotirintaman yleishyödylliseen työhön. Työliike- ja taikootoiminnassa korostui suojeluskuntien nuorisojärjestöjen panostus yhteiskunnalliseen toimintaan, sillä työtä tehtiin koko isänmaan, ei ainoastaan suojeluskuntajärjestön hyväksi. Työvoiman tarve kasvoi jatkosodan vuosina ratkaisevan paljon, ja suomalaisten lasten ja nuorten, niin myös lottatyt- 141

159 töjen ja sotilaspoikien, elämää leimasi ennen muuta työnteko. Sotatilan jatkuessa yhteiskunnan toiminta vaikeutui ja lapsetkin mobilisoitiin kotirintaman tuotantokamppailuun. Koulujen lukukausia lyhennettiin, jotta koululaiset voivat osallistua maataloustöihin, ja koululaisia työllistettiin loma-aikoina leiritoiminnalla. Vuodesta 1942 eteenpäin suurin syy sotilaallisten tehtävien vähenemiseen sotilaspoikien ohjelmassa olikin taikoo- ja työpalvelun voimakas kasvu. Sen merkitys jatkui sodan loppuun saakka. Kun vuoden 1944 torjuntataistelut veivät rintama- tai it-palvelukseen lähes kaikki sotilaspoikien johtajat, työ- ja taikootoiminta jäi poikatoiminnan koossapitäväksi sisällöksi. Pian jatkosodan alettua kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö valtuutti Suomen partiopoikajärjestön luomaan uuden nuorten liikkeen, jonka tarkoituksena oli korvata armeijan palvelukseen astuneiden miesten työpanos kotirintamalla sekä suorittaa erilaisia keräyksiä. Uusi liike sai nimekseen Suomen Nuorison Iskujoukot (SNI), johon oli tarkoitus koota eri jäsenjärjestöjä ja sitä kautta kaikki Suomen vuotiaat tytöt ja pojat. Hanke kuitenkin kaatui moniin erimielisyyksiin. Pelättiin muun muassa, että nuoret jättäisivät työnsä kotonaan ja lähtisivät iskujoukkojen perässä muualle, sillä SNI:n ohjelmavihkosessa todettiin, että "yksityiselle tytölle ja pojalle älköön omien koti- tai työvelvollisuuksien täyttäminen riittäkö, hänen on iskujoukoissa etsittävä mahdollisuuksia ylimääräisten velvollisuuksien täyttämiselle". Suojeluskuntien johtoa närkästytti, ettei sitä informoitu liikkeestä etukäteen, vaikka sotilaspojat ja lottatytöt olisivat olleet SNI:n suurin jäsen järjestö. Sotilaspojat jäivät liikkeen ulkopuolelle, koska asetuksen katsottiin sitovan heidät suojeluskuntajärjestöön. Samoin Lotta Svärdin johto totesi, että "pikkulotat ovat ensi kädessä velvoitetut auttamaan lottia maanpuolustustehtävissä ja heidän työvoimansa käyttö maataloudessa on määritelty". Niinpä heinäkuun alussa 1941 perustettu SNI 142

160 päädyttiin lakkauttamaan jo saman vuoden marraskuussa. Sen paikan otti uusi Nuorten Taikoot -niminen nuorison työliike, josta tuli oli osa vuoden 1942 alussa perustettua Suurtaikoot ry:tä. Nuorten Taikoiden ensisijaisena tavoitteena oli helpottaa maan elintarvike- ja raaka-ainepulaa sekä ohjata nuoria etenkin työvoimapulasta kärsivään maataloustyöhön. Jo kesällä 1941 Kotijoukkojen esikunnan ohjeiden mukaan suojeluskuntapoikia voitiin käyttää sotaieskien sekä rintamamies- ja invalidiperheiden auttamiseen. Sotilaspoikien työpanosta tarjottiin kansanhuoltoministeriölle etenkin lähestyvään sadonkorjuuseen myös heti SNI:n perustamisen jälkeen. Taikootoimintaan suojeluskuntien keskuudessa oli siis huomattavaa kiinnostusta, kunhan toimintamuodot tyydyttivät sen johtoa. Nuorten Taikoot -neuvottelukunnan johtoon valittiin tammikuussa 1942 sotilaspoikien komentaja Armas Ruusuvuori. Kaikkiaan työliikkeeseen kuului 20 suomalaista nuorisojärjestöä, sotilaspojat ja lottatytöt mukaan lukien. Sotilaspoikien Nuorten Taikoilie tekemää keräys- ja taikootyötä johdettiin samoin kuin muutakin toimintaa oman johtajiston avulla tai osallistumalla kylittäin tai kunnittain järjestettyihin yhteisiin taikoisiin. Sota-aikana voimassa ollut työvelvollisuuslaki määritteli vuotiaat nuoriksi työvelvollisiksi, joille ei annettu työmääräystä, mikäli he itse olivat vapaaehtoisesti hakeutuneet lain edellyttämiin töihin. Muutoin heitä voitiin työmääräyksellä pitää esimerkiksi 120 päivää Nuorten Työkeskuksen työleireillä. Lain soveltamisesta annetun asetuksen mukaan maanpuolustustehtävissä toimivia ei kuitenkaan voitu määrätä muuhun työhön. Tämä aiheutti toisinaan epäselvyyksiä niiden työvelvollisuusikäisten sotilaspoikien kohdalla, jotka oli määrätty palvelustehtäviin. Keräystoimintaa pyrittiin vauhdittamaan erilaisilla tempauksilla ja kilpailuilla. Toukokuussa 1941 julistettiin "Suomen nuorison keräystalkookilpailu", jossa varsinaisina keräyslajeina olivat jätepuut, kävyt, marjat, sienet ja apurehut. Kotijoukko- 143

161 jen Esikunta järjesti myös "Armeijan suurkeräyksen" syksyllä Siihen sotilaspojat ja pikkulotat osallistuivat yhteistyössä niin, että pojat noutivat keräystuotteet kiertämällä ovelta ovelle ja pikkulotat lajittelivat keräysmateriaalin ennen sen toimittamista käyttökohteisiinsa. Vuoden 1942 alussa organisoitiin "Maanpuolustuksen metalli- ja kumikeräys". Siinä kerättiin raaka-ainetta armeijan tarpeisiin. Kilpailun voitti tuusulalainen 12-vuotias sotilaspoika Jaakko Mantere 722 kg:n romumäärällä, joten hän sai lehden kerääjämestarin arvonimen. Keräykset jatkuivat läpi sodan, ja niin lottatytöt kuin sotilaspojatkin ahersivat niissä esimerkillisesti, mutta toisinaan jatkuva kerääminen saattoi kyllästyttää. Näin purkivat pojat tuntojaan Sotilaspoikalehdessä tammikuussa 1944: Onko toiminnassa ollut sellaistakin joskus, joka on saanut mielen apeaksi? Teuvo: Sotilaspoika ei ole mikään merkinmyyjä eikä ainainen romunkerääjä. Juhani: Nykyisin, kun koulutyökin on tiukkaa, on keräyksiä vähän liiaksi. Eikö muutkin voisi joskus kerätä, ainako me? Jatkosodan aikana järjestettiin myös koko kansan mottitalkoot, joiden tarkoituksena oli kotirintaman vaikean polttopuuvajeen paikkaaminen. "Motti mieheen" -talkoiden tavoitteena oli miljoonan kuutiometrin hakkuutulos, joka puolestaan edellytti, että joka kolmannen kotialueen vuotiaan kansalaisen oli hakattava vähintään yksi kuutiometri halkoja. Palkinnoksi myönnettiin hakattua kuutiometrimäärää vastaava taikoomerkki. Korkeimman merkin eli mestarikirveen saamiseksi piti hakata vähintään 100 kuutiota polttopuita. Tämän merkin saavutti ainakin kaksi sotilaspoikaikäistä, 15-vuotias Carl Björkman ja 13-vuotias Uolevi Silen. Sotilaspojat osallistuivat näihin talkoisiin osana suojeluskuntia, eikä heidän tulostaan erikseen tilastoitu, mutta ahkerasti pojat työhön ottivat osaa. 144

162 Tästä on todisteena esimerkiksi Varsinais-Suomen sotilaspoikapiirin suorittamat 901 taikookirvestä vuonna Tu kinuitto ja puunsorvaus eivät kuuluneet joka sotilaspojan ohjelmaan, mutta halonhakkuu, rotanpyydystys ja keräykset kylläkin. Keräsimme erilaisia jätteitä: rautaa ym. romua, lasia, lumppuja ja paperia. Niitä käytettiin raaka-aineena teollisuudessa. Sormuksia ja muuta kultatavaraa kerättiin myös, ja luovuttaja sai rautasormuksen tilalle. Kultakeräyksiä emme me sotilaspojat hoitaneet. Paremmin meille katsottiin sopivan halkometsässä urakoinnin. jokaisen koululaisen kuului tehdä vähintään yksi motti halkoja, ja olikohan se niin, että 15 vuotta täyttäneiden tuli tehdä neljä kuutiometriä eli syli halkoja. Ensimmäisellä kerralla taisimme mennä koko luokka junalla kohti Heinolaa Seestaan seisakkeelle. Marssimme ohi kartanon eväsreppuinemme metsään, missä meille osoitettiin palstat. Minä sain sellaisen, missä kasvoi vain ohutrunkoista. rääseikköä. Ku n minulla oli puoltava saha ja kalso kirves, oli yhden motin tekemisessä hommaa ihan kylliksi. Sorvaamon omistaja Lindholm sitten neuvoi minulle, miten saha on teroitettava ja haritettava ja miten kirves tahkottava. Ynnä miten metrisiä puunpätkiä halottaessa on havupuuta iskettävä keskelle oksaa, mutta lehtipuuta oksien väliin. Näitä taitoja olen voinut myöhemminkin hyödyntää. Yhdestä motista sai pronssinvärisen kirvesmerkin ja neljästä motista hopeisen. Sellaisen omistaja minusta tuli, kun seuraavan kerran menin metsään ja sain kunnon paksupuisen palstan hakattavakseni. (Kalevi Kauranne teoksessa Sotilaspojat kertovat) Myös pikkulottien toimenkuvaan kuului aktiivinen keräystoiminta. Useimmiten lottatytöt keskittyivät aikuisten lottien keräyksien auttamiseen. He myivät Joulu-Lotta -lehteä, erilaisia 145

163 merkkejä mm. invalidien ja aseveljien hyväksi. Samoin tytöt keräsivät radiokuuntelumaksuja, lumppua ja romua. Lottatyttöjen aivan omina keräyskohteina olivat kirjat, lehdet ja vaatteet sotilaille sekä lelut ja vaatteet sotaorvoille, rajaseudun lapsille sekä Itä-Karjalaan. Näppärät sormet keräsivät marjoja ja sieniä lottien ruokaloihin. Keräystyö leimasi tyttöosastojen sodanaikaista toimintaa kaikkialla Suomessa. Näin toimittiin esimerkiksi Kokemäellä: Pikku/otat olivat kaiken aikaa kiertämässä ja myymassa. Milloin koottiin hevosen jouhia, milloin vanhoja säkkejä. Yhtenäkin jouluna, itsenäisyyspäivän alla kiertelimme talosta taloon kysymässä, onko teillä vanhoja patoja. Niihin pantiin tervaa, ja ne paloivat siellä kauniisti. Kerättiin pulloja, paperia, kirjoja ja villasukkia, joita lähettiin sotilaille rintamalle. Yleensä kilpailtiin, kuka eniten sai kokoon. ja myytiin kaikenlaisia merkkejä, milloin sotaorpojen hyväksi, milloin veteraanien hyväksi. Esiintymistä harjoitettiin niin, että oltiin valmiita menemään kenen tahansa oven taakse ja esiintymään reippaasti. Kerättiin kirjoja, joita lähetettiin sotilaille rintamalle ja kerättiin villasukkia. (Maija-Liisa Haaviston haastattelu) Lottatyttöjen oma auttamismuoto oli koti palvelu, joka otettiin vuoden 1944 auttamistalkoomuodoksi. Lottatytöt saivat omat työpalvelukorrit, joihin merkittiin työtunnit. Näin he saattoivat osallistua kyseisenä vuonna jaossa olleen talkoosahramerkin suorittamiseen. Käytännön toimintamuotona saattoivat olla parsimis- ja paikkaamistalkoot apua tarvitsevien kodeissa. Kotipalvelun puitteissa käytiin myös hoitamassa lapsia ja huolehtimassa kodista äidin ollessa tilapäisesti poissa. Sotilaspoikia ja lottatyttöjä pyrittiin innostamaan arkiseen kotirintaman työhön järjestämällä myös keskinäisiä taikoo- 146

164 kilpailuja. Sotilaspoika-lehdessä huhtikuussa 1943 tiedotettiin Suomen nuorison kevätrynnistys-nimisestä jäteainekeräyksestä, jossa palkimoina oli neljän eri luokan (rauta- hopea-, kulta ja teräs) talkoolapioita. Lottatytöt haastoivat pojat "jaloon kilvoitteluun" Sotilaspoika-lehdessä kalevalamittaisin säkein: Haastaa tässä haluamme kilpailuhun kivaan, kovaan potrat sotapoikajoukot. Rientäkäähän rynnistykseen kirehille kilpasille kunnon kisakumppanimme! Saishan tuota tutkiskella, ken on meistä ketterämpi lapiota Liikuttamaan. Olkohon tumman tunnuksen: Luonpa lapiolla multaa, kerään kansalleni kultaa. Poikien vastaus tuli samalla mitalla:. Havaitsimme haastehenne, kuulimme jo kilpakutsun, Lottatytöt taitavaiset kiltit kilpasiskosemme. Siispä julki julistamme vastinetta vaadittaissa: aina valmihit olemme kiperähän kilpailuhun oivalliseen otteluhun, talkoiluhun tarmokkaaseen. Eipä haittaa, kumpi voittaa, työ on tehty tuo hyväksi, ett ois leipä Leveämpi, 147

165 ehompi elämän laatu, olo kaikki onnekkaampi suloisessa Suomenmaassa, isänmaassa armahassa. Vuoden 1943 taikoolapiokilpailun voitto meni lottatytöille. "Pojat olivat hyviä, mutta tytöt vielä parempia" otsikoi Sotilaspoika-lehti (2/1 944) juttunsa. Tämä pitääkin paikkansa, sillä molemmat järjestöt suorittivat osuutensa esimerkillisesti sekä suoritusten että talkoolapioiden määrään suhteutettuna. Muutoinkin tyttöjen ja poikien yhteistyö vahvistui selvästi jatkosodan loppupuolella. Muodollinen lähtölaukaus tyttöjen ja poikien yhteistyön tiivistämiselle oli Kotijoukkojen esikunnan määräämä nuorten työnjuhla, joka oli pidettävä kaikissa sotilaspoikaosastoissa Tilaisuuden tuli olla lottatyttöjen ja suojeluskuntapoikien yhteinen esiintymistilaisuus, jossa tehtiin tutuksi maanpuolustusjärjestöjen nuorisotyötä. Juhlatilaisuus merkitsi myös alkua tiiviimpään yhteistyöhön tyttöjen ja poikien kesken. Talkoisiin ja merkkien myyntiin osallistuttiin yhteisten tunnusten alla. Sotilaspojat ja lottatytöt perustivat yhteisiä kuoroja ja orkestereita. Yleisöjuhlia ja omia tilaisuuksia järjestettiin paikkakunnittain yhdessä. Sotilaspoikatoimisto ohjasi poikin kouluttaj ia muistuttaen: juhlista on muodostettava oikeat nuoren maanpuolustusväen suurjuhlat ja ohjelmaltaan sellaiset, että vanhempikin väki viihtyy. juhlien valmisteluun ja ohjelman luomiseen on sen vuoksi ryhdyttävä viipymättä. Onnistuakseen tarvitsevat juhlavalmistelut ja niiden toimeenpano kaikkien piirin suojeluskuntien tuen. juhlatoimikunnat on sitä silmälläpitäen pantava kokoon, mutta erikoisesti vaaditaan sotilaspoika-ja lottatyttöjohtajiston työtä. Lotta Svärd Keskusjohtokunta antanee asiasta ohjeet piirilleen yhteistyön aikaansaamiseksi. 148

166 Kesällä 1943 vietettiin jo lottatyttöjen ja suojeluskuntapoikien yhteisiä maakuntajuhlia ja seuraavan vuoden heinäkuussa Sotilaspoika-lehti raportoi näyttävästi lottatyttöjen ja sotilaspoikien yhteisestä kevätjuhlasta Lahdenpohjassa Itä-Kannaksella. Vielä marraskuun alussa vuonna 1944 järjestettiin yhteinen maanpuolustusviikko. Käytännön työssä kotirintamalla tyttöjen ja poikien välinen suhde sekä vahvistui että muuttui tasa-arvoisemmaksi. Talkoisiin ja muuhun auttamistyöhön osallistuttiin yhteistyössä, ilman hierarkkista suhdetta. Kaiken kaikkiaan niin lottatyttöjen kuin sotilaspoikienkin osuus kotirintaman isänmaallisessa tuotantokamppailussa oli merkittävä. Molemmat tekivät etupäässä monia maatalouden monipuolisia työtehtäviä. Erilaisilla työleireillä työskenteli kymmeniätuhansia lottatyttöjä ja sotilaspoikia. Myös monia erikoisempia tehtäviä riitti, etenkin pojilla. Poikia käytettiin mm. talvella 1943 kaukopuhelinlinjojen puhdistamiseen kuuluvuutta häirinneestä huurteesta. He olivat myös apuvartijoina vankityömailla sekä siirtoväen evakuoimiseen liittyneissä tehtävissä. Toiminnan päätös Välirauhansopimus solmittiin Sen 21. artiklan nojalla Suomi sitoutui "hajottamaan kaikki sen alueella toimivat hideriläismieliset (fasciminluonteiset) poliittiset, sotilaalliset ja sotilaallisluontoiset samoin kuin muutkin järjestöt, jotka harjoittivat Yhdistyneille kansakunnille ja erityisesti Neuvostoliitolle vihamielistä propagandaa". Artiklan keskeisenä tarkoituksena oli suojeluskuntajärjestön lakkauttaminen, mikä toteutuikin Lopetuspäätös koski samalla myös sotilaspoikia. Puhelinsanomassaan suojeluskuntapiireille Kotijoukkojen Esikunta muistutti, että "vain osastojen omaan kirjanpitoon 149

167 jäävät varusteet saavat jäädä poikien käyttöön työvarusteina, mutta niistä on poistettava sotilaspoikamerkit ja muokattava ne siviilikäyttöön. Lakkia ja nahkavyötä ei saa tällöinkään enää käyttää''. Moni sotilaspoikaosasto kutsuttiin kuitenkin vielä kertaalleen koolle ja pojille lausuttiin kiitokset isänmaan hyväksi tehdystä työstä. Ennen uhkaavaa lakkautusta suojeluskuntien ja sotilaspoikien toimintaa oli kuitenkin pyritty vielä jatkamaan normaalisti, vaikka toisinaan sotilaspoikia jättäytyi pois toiminnasta vanhempiensa toivomuksesta tai ympäristön poliittisesta painostuksesta johtuen. Osa sotilaspojista osallistui myös isänsä tai sukulaisensa avustajana asekätkentään. Esimerkiksi kauhajokelainen sotilaspoika Antti Kangas muisteli, että "viimeinen työni sotilaspoikana oli heitellä isäni kanssa jokeen hänen kätkemiään kivääreitä, joita kuulemma jo etsittiin". Näin jälkeenpäin uskaltaa jo tämän päivän Suomessa ääneen ihmetellä sitä perustetta, jolla mm. sotilaspoikien ja lottatyttöjen toiminta lopetettiin ja sitä, miten näistä asioista nöyrän itsesensuurin aikana totaalisesti vaiettiin vuosikymmeniksi. En usko, että yksikään sotilaspoika ollessaan mukana liikuntatoiminnassa tai muuten vain sotilaspoikana olisi kantanut päässään fas istisia ajatuksia. Tokkopa tuota sanaa edes ymmärrettiin. Kyllä kai tärkein motiivi oli hauska yhdessäolo ja, ainakin meillä urheiluun aktiivisesti osallistuneilla, kiihkeä kilpailumieli ja kuten asiaan kuuluu, voiton tahto. (Lainaus artikkelista Kalevi Kauranne: Sotilaspoikien kasvatusperiaatteet) Lotta Svärd -järjestöä ei lakkautettu välittömästi samaan aikaan suojeluskuntien kanssa, ja järjestön toiminta pyrittiinkin turvaamaan vielä pikaisella sääntömuutoksella, josta poistettiin kaikki viittaukset suojeluskuntiin ja maanpuolustukseen. Se ei 150

168 kuitenkaan auttanut, vaan myös Lotta Svärdin toiminta päättyi Aikuisjärjestön mukana toimintansa loppumisen kohtasivat myös lottatytöt. Myös heille lakkautus oli varmasti surullinen ja järkyttäväklo tapahtuma, mutta toisaalta nuoren sopeutumiskykyä ja uskoa tulevaisuuteen kuvastaa hyvin Maija-Liisa Haaviston kommentti tyttötoiminnan loppumisesta: Me tytöt emme ole olleet missään itkukokouksessa mukana, mutta sen kyllä muistan, että ikään kuin tyhjän päälle pudottiin. Mutta sitten alkoi oppikoulu. Keväällä oli ollut jo pääsykoe, ja koko se kesä ja syksy oli mennyt odottaessa, että kunpa koulu nyt alkaisi. Mutta eihän se alkanut kuin vasta marraskuussa. Ei minulla ollut mitään sellaista ajatusta, että voi kamalaa. Lakkautus oli vain tosiasia, ja siihen oli alistuttava. Se oli varmasti isoille lotille paijon pahempi asia. Sotilaspojista ja lottatytöistä oli olemassaolonsa aikana muodostunut aikakautensa merkittävimpiin kuuluvia lasten- ja nuortenjärjestöjä niin jäsenmääränsä kuin vaikutuksensakin puolesta. Viimeistään sodan aikana niistä muodostui toivotunlaisia, eri kansanosat yhdistäviä järjestöjä, jotka toimivat yhteisen isänmaan hyväksi. Niin sotilaspoikien vaaliman fyysisesti vahvan ja kunnollisen kansalaisen kuin lottatytön hoivaava ja huolehtiva "äitityyppi" edustivat aikakaudelle tyypillistä sukupuolijaon mukaista nuorison kasvatusmallia. Isänmaallisuus ja maanpuolustuksellinen toiminta antoivat siihen oman lisävärinsä. Vuonna 1941 Lauri Malmberg totesi sotilaspoikien päiväkäskyssään: "Sallimus on kerran sälyttävä maamme kohtalon teidän harteillenne ja te tulette olemaan vastuussa maamme tulevaisuudesta." Lottatyttöjen ja sotilaspoikien perintö jatkui sodan jälkeen urheiluseuroissa, partiossa ja muissa nuorisojärjestössä. Malmbergin vaatima vastuu konkretisoitui maan sodanjälkeisessä jälleenrakennustyössä, joka kävi kuriin, järjestyk- 151

169 seen, työntekoon ja yhteiseen tavoitteeseen oppineilta nuorilta naisilta ja miehiltä kuin luonnostaan. Sotilaspoikien perintö on jatkunut myös aktiivisessa perinnetyössä, joka lähti varsinaisesti liikkeelle 1990-luvun taitteessa. Kun sodan käyneet veteraanit muistelivat sotaa keskuudessaan aktiivisesti jo 1950-luvulla, sotilaspojat pysyivät vielä hiljaa. Kun Pentti Pirhosen Suomalaisia sotilaspoikia -teos ilmestyi vuonna 1977, myös sotilaspojat nousivat julkiseen keskusteluun ja kimmokkeet perinnetoimintaan saatiin jo silloin. Myös sotilaspoikien omaa kunniamerkkiä, sotilaspoikaristiä kaipailtiin jo 1970-luvulla, mutta ajatus ei saanut vielä laajempaa kannatusta. Tapio Saarni ryhtyi kuitenkin suunnittelemaan sotilaspoikaristiä vuonna 1989, ja sen valmistuminen johti suojeluskunta- ja sotilaspoikien perinnetyön alkamiseen. Ristin ensimmäisessä jakotilaisuudessa perustettiin myös Sotilaspoikien perinnekilta, jonka toimialueena oli aluksi koko maa. Sittemmin perinnekiltatoiminta on saanut jäsenikseen tuhansia entisiä sotilaspoikia. Lottien perinnetoiminnan lähtölaukauksena oli Finlandia-talossa järjestetty Lotta Svärd -järjestön perustamisen 70-vuotismuistojuhla. Sen seurauksena perustettiin Lottaperinne-yhdistys vuonna 1992, ja seuraavana vuonna sen nimi muuttui Lottaperinneliitoksi. Myös entiset pikkulotat ja lottatytöt ovat olleet aktiivisesti mukana toiminnassa ja paikalliset jäsenyhdistykset ovat keränneet tuhansia jäseniä. Perinneyhdistykset tarjoavat siihen osallistuville mahdollisuuden muistella lottatoimintaansa, mutta tärkeää on myös siirtää lotta-aatetta seuraaville sukupolville. Lottaperinne-Rauma ry. on ollut yksi maan ensimmäisiä paikallisia yhdistyksiä, ja sen toiminta on edelleen hyvin aktiivista. Lotta-aatten perinne elää yhdistyksen julkaisemissa Elämänsanoissa: 152

170 Ku nnioita elämää. Löydä itsetuntosi voima. Etsi elämäsi perinnearvot. Elä oman uskosija omantuntosi mukaan. Pyri rakentamaan positiivista huomista. Katso eteenpäin - ota etäisyyttä. Huolta itseäsi ja kanssaeläjiäsi. Aseta elämäsi kriittiset rajat. Ku untele hiljaisuutta. Näe elämäsi enkelit. - Aino Pohjanoksa 153

171

172 Neljä kertomusta lottatytöistä ja sotilaspojista Elisabeth Rehn: "Kaikki on mahdollista, eikä mikään ole mahdotonta" Jatkosodan aikana Mäntsälän pikkulottien piti keksiä itselleen motto, tunnuslause. Kahdeksanvuotias Elisabeth Carlberg (Rehn) muotoili omansa varsin määrätietoisesti. Se kuului: "Kaikki on mahdollista, eikä mikään ole mahdotonta". Tuon tunnuslauseen sisältämän asenteen voi selvästi huomata seuranneen tätä pikkulottaa läpi vuosien vaikeissa ja merkittävissä työtehtävissä niin Suomen puolustusministerinä kuin YK:n alipääsihteerinä, erityislähettiläänä ja ihmisoikeusraportoijana entisen Jugoslavian alueella. Elisabethin isä Andreas Carlberg toimi kunnanlääkärinä Mäntsälässä. Perheeseen kuului myös äiti ja kaksi vanhempaa sisarta. Carlbergit asuivat suuressa puutalossa, jossa oli 11 kakluunia lämmitettävänä. Myös lääkärin vastaanotto oli osana taloa, joten perheeseen kuului lisäksi kaksi apulaista, joita kutsuttiin keittäjäksi ja sisäköksi. Isä toimi Mäntsälän ainoana kunnanlääkärinä yli 30 vuoden ajan, ja me tyttäret olimme usein isän mukana sairaskäynneillä apulaisina, muun muassa pitelemässä rokotettavia pikkulapsia. Ttillä tavoin pääsimme tutustumaan monenlaisiin ihmisiin. Yhteiskunnalliset asiat olivat koko perheelle 155

173 tärkeitä, ja kotiin tuli Uusi Suomi-lehti, josta me kaikki taistelimme. Meistä kaikista tyttäristä tulikin sittemmin yhteiskunnallisesti aktiivisia. Sodan aikana isä oli rintamalla, ja kaikki perheen naiset kuuluivat lottiin. Äiti työskenteli sota-aikana sotasairaalassa, joka sijaitsi Hirvihaaran kartanossa. Kartanon emäntä Dagmac Ramsay oli sairaalan hengetär. Myös tyttäret kävivät auttamassa sotasairaalassa ja näkivät siellä paljon haavoittuneita. Elisabeth muistelee, kuinka sairaalan veriset siteet pestiin ja keitettiin muuripadassa, desinfioitiin silittämällä, kierrettiin kynän ympärille rulliksi ja otettiin uudelleen käyttöön. Käytäntö kuvastaa hyvin sitä pulaa, jota sota-aikana kotirintamalla koettiin lähes kaikesta. Elisabeth itse liittyi lottiin vuonna 1943 täytettyään kahdeksan vuotta, mutta oli jo sitä ennenkin "epävirallisesti" touhuillut pikkulotissa isompien siskojensa mukana. Järjestöön liittyminen olikin hänelle täysin itsestään selvää. Kaikki luokan tytöt kuuluivat ilman muuta lottiin, en ainakaan muista ketään, joka ei olisi ollut mukana. Kaikkiaan sodan aikana isänmaallinen tunnelma oli niin valtava, että sanoisin Stalinin hyökkäyksen paikanneen vuoden 1918 sodasta tulleet haavat. Mäntsälän pikkulottia veti ruustinna Elma Mikkonen. Tyttöjen tehtäviin kuului yhteisten kokoontumisten lisäksi monenlaista keräämistä. He kokosivat käpyjä, luunpalasia, sikuria, vadelmanlehtiä ja voikukan juuria, joista tehtiin kahvin korviketta. Pikkulotat opettelivat myös ruuanlaittaa ja harrastivat liikuntaa. Tuntemattomia sotilaita rintamalla muistettiin paketeilla, joissa oli mm. itse tehtyjä sukkia ja lapasia. 156

174 Muistan, kun sain kiitoskirjeen tuntemattomalta sotilaalta niistä villasukista, jotka olin itse kutonut ja lähettänyt rintamalle. Kirje oli hyvin kohtelias, vaikka sellaiset 8-9-vuotiaan tekemät sukat eivät tainneet olla kovinkaan kummoiset. Minulla on yhä tuo kirje tallessa, ja ministeriaikanani selvitytin kirjeen lähettäjän kohtalon. Sain selville, että kyseinen sotilas oli selvinnyt sodasta, mutta kuollut sitten muutamia vuosia sodan loppumisen jälkeen. Sodan julmuus kosketti pikkulottiakin, sillä heidän tehtävänään oli seisoa kunniavartiossa kotiseurakunnan sankarihautajaisissa. Elisabeth Rehn muistelee, miten pahalta ja epäoikeudenmukaiselta tuntui, kun kylän tuttuja poikia saapui sankarivainajina kotiin. Hän oli kulkenut lapsena perheen palvelijatyttöjen mukana kyläkeinulla ja oppinut heidän kauttaan tuntemaan monia sotaan joutuneita nuoria miehiä. Kun Elisabethin oma isä tuli kotiin lomalle sodasta, häntä hävetti oma itkunsa. "En ymmärtänyt, että ne olivat ilon ja helpotuksen kyyneleitä." Mäntsälää ei sota-aikana pommitettu, vaikkakin kerran pommilasti tyhjennettiin Mäntsälän pelloille ilmeisesti vahingossa ja niitä kuoppia kaikki kävivät ihmettelemässä. Sen sijaan kerran jos toisenkin pommikoneet lensivät Helsinkiin päin ja Elisabeth Rehn muistelee, miten he katselivat punaisena pommitusten jäljiltä loimottavaa taivaanrantaa. Desantteja pelättiin ja kauhukertomuksia heistä kerrottiin Mäntsälässäkin, niin kuin kaikkialla Suomessa sodan aikana. Todistetusti ainakin kerran desantteja sitten tiputettiinkin kylään, ja lotat pyydettiin avuksi desanttijahtiin. Heitä saatiin kiinni ainakin kolme, ja kartanonrouva Dagmar Ramsay tunki itsensä mukaan kuulusteluihin. Venäjänkielentaitoisena hän esitti kiinniotetuille tiukkoja moraalisia kysymyksiä, selvittäen esimerkiksi, eivätkö desantit laisinkaan katuneet tekemisiään! 157

175 Sodan aikana Mäntsälän suojeluskunnat toimivat aktiivisesti. Kaikki kunnan voimat olivat liikkeellä. Sodan ankeuden ja pulan keskellä ihmiset viihdyttivät toinen toisiaan niillä taidoilla, mitä kullakin oli ja tekivät asioita yhdessä. Suojeluskuntatalolla pidettiin juhlia, ja muistelen itsekin laulaneeni juhlissa ''Kirje isälle" ja esittäneeni keijukaistansseja, vaikka en silloinkaan muista olleeni mikään keijukainen. Hänellä on tallella Lottatytön muistio, josta löytyy pikkulotille niin tärkeät kultaiset sanat, tietoa urheilumerkkien suorittamisesta ja muita merkittäviä asioita. "Olen myös töhrinyt sitä itse ja väärentänyt Fanni Luukkosen nimikirjoituksen monta kertaa." Lottien johtaja Fanni Luukkonen olikin hyvin ihailtu henkilö pikkulottien keskuudessa. Elisabeth Rehn sanoo olevansa hyvin ylpeä siitä, että ainoa nainen, joka ennen häntä oli saanut Mannerheimin ensimmäisen luokan Vapaudenristin rintamerkkeineen, oli juuri Fanni Luukkonen. Vaikka olen ministeriaikanani saanut lukuisia kunniamerkkejä, tuon vapaudenristin ohella pidän tärkeimpänä merkkinäni pikkulottien merkkiä. Näitä kahta pidän mieluiten juhlatilaisuuksissa. Tu nnen, että pikkulottien merkki on toinen, jonka olen omalla työlläni ansainnut. Lottien lakkauttaminen oli kova isku, ja pikkulottien toiminnan päättymiseen sisältyi pienellä tytöllä myös aivan henkilökohtainen ja konkreettinen suru: Minua harmitti järjestön lakkauttamisessa eniten se, että olin juuri saanut oman lottapuvun, josta olin todella ylpeä. Lottapuku merkitsi kuulumista joukkoon, joka teki mielestämme hyvää työtä. 158

176 Elisabeth Rehn toteaa, että on hyvin vaikea sanoa, mikä on ollut pikkulottatoiminnan tai sodan vaikutusta myöhempään elämään ja uran valintaan. Omakohtainen kokemus sodasta on kuitenkin auttanut työssäni ymmärtämään nykysotia ja ihmisiä, jotka ovat ne kokeneet. Ulkoa tulevat auttajat eivät usein ymmärrä, miten valtavan paijon vihaa näissä sodan pahuuksia kokeneissa ihmisissä on, eikä se tosiaankaan mene pois sormea näpsäyttämällä. Sota-ajan lapset ja nuoret olivat aineellisesti köyhempiä kuin nykyään. Lisäksi nuoriso joutui mieltämään vakavat asiat ja kantamaan vastuuta jo paljon nuorempana. Me emme kuitenkaan olleet lapsisotilaita vaan pikemminkin vapaaehtoista lapsityövoimaa. Lapsisotilaan elämään kuuluu aseistautuminen ja rintamalla oleminen. Elisabeth Rehnin mielestä suojeluskunnat ja lotat tekivät merkittävää työtä ja ne oli suunnattu nimenomaan maanpuolustuksen tueksi ja avuksi. Lottatoiminnassa naiset olivat erittäin hyvin mobilisoituja ja osoittivat siten joukkovoimansa. Puolustusministerinä toimiessaan Elisabeth Rehnillä oli keskeinen rooli, kun lotista alettiin jälleen puhua julkisuudessa myönteisesti. Alkusysäys tälle kehitykselle oli pidetty Lotta Svärd -järjestön perustamisen 70-vuotismuistojuhla Finlandia-talossa, jonne oli kutsuttu noin lottaa. Elisabeth Rehn piti juhlassa tervetuliaispuheen. Lottien lakkauttaminen oli kauhea isku. Lotta Svärd ei ollut koskaan fas istinen järjestö luvun alussa lottien kunniaa ei palautettu, vaan /otat nostettiin takaisin sille kunnian jalustalle, jolle he ovat aina kuuluneetkin. 159

177 Aila Salo: "Herra luutnantti, suomalainen Iotta ei tapa rintamasotilasta nälkään" Koivistolla Karjalan kannaksella asunut Aila Hollming (Salo) oli menettänyt kotinsa, ja perhe muutti välirauhan aikana Haminan kaupunkiin. Perheen isä, Filip Hollming keksi ryhtyä tuottamaan miiluissa poltettua hiiltä, jota käytettiin autojen polttoaineena ns. häkäpöntöissä, sillä muita polttoaineita ei ollut saatavissa. Haminaan sijoittui useita koivistolaisia perheitä, ja kouluhallituksen luvalla Koiviston yhteiskoulu sai sijoittua sinne jatkamaan toimintaansa. Koulun opettajat perustivat omalla vastuullaan oppilaskodin noin 80 nuorelle ja hankkivat heille stipendejä taloudellisen ahdingon helpottamiseksi. Tässä koulussa jatkoi myös Aila Hollming. Koiviston yhteiskoulun opetusohjemaa leimasi välirauhan ja jatkosodan vuosien epävarma aika, sillä koulun opetusohjelmaan sisällytettiin väestönsuojelua, kirjanpitoa ja tarkkuusammuntaa, vaikkeivät nämä aineet kuuluneetkaan viralliseen opetusohjelmaan suomalaisissa oppikouluissa. Meidän oppikoulumme opettajat olivat myös paikallisia lottien johtajia, ja he ottivat koulun opetusohjelmaan väestönsuojelun. He tiesivät, että koulun oppilaiden perheitä asuu Kannaksella ja että heille voisi tulevaisuudessa olla hyvin tarpeellista itsensä puolustaminen. Väestönsuojeluun kuului ampumaharjoittelua, joka tosin tehtiin ilmakivääreillä. Meillä ei ollut luoteja eikä räjähteitä, mutta tarkkuutta ja tähtäystä opeteltiin. Minä ymmärsin kyllä, että harjoittelu oli tarkoitettu maanpuolustustoimintaan, mutta eihän pikkulottia opetettu ampumaan oman järjestönsä puitteissa. 160

178 Koivistolainen pikkulottatoiminta jatkui välirauhan ja jatkosodan aikana niin ikään Haminassa, sillä Haminan lottien paikallisosastoon perustettiin Koiviston kyläosasto. Mitään erityisiä kursseja ei pikkulottien ohjelmaan kuulunut, mutta tytöt puuhasivat aikuisten kanssa myyjäisiä. Myytävien tuotteiden keksiminen pula-aikana ja kaiken perusmateriaalin puuttuessa vaati mielikuvitusta ja pieniä näppäriä sormia: "Opastusta saatuamme pystyimme tuottamaan kreppipaperista upeita kukkakimppuja ja jopa pöytäuinoja tulppaani- ja narsissikoristein ankeitten aikojen pöytäkoristeiksi. Hämmästyttävästi kauppa kävi ja rahaa kertyi. Tytöt kokosivat rahaa järjestämällä myös pienoisiltamia. "Johtajamme Kerttu Laurikainen oli oiva pienoisnäytelmien kirjoittaja, ja ainakin esiintyjillä oli hauskaa näissä iltamissa'', Aila Salo muistelee. Keräämillään tuotoilla pikkulotat hankkivat tavaraa rintamalle lähetettäviin "tuntemattoman sotilaan paketteihin''. Niissä oli melkein aina kirkon lahjoittama "Päivän tunnussana'', kirjepaperia ja kyniä, jokunen kirja tai aikakauslehti sekä käsinkudotut "ampujan lapaset" tai sukat. Jotain syötävää niihin myös laitettiin piristeeksi, vaikka aina ei voinut tietää, miten kauan ja millaisissa olosuhteissa paketti matkaansa taittaa. Asemasodan vakiintuneen tuntuisissa oloissa monet karjalaisevakot palasivat takaisin kotikonnuilleen. Niin teki myös Hollmingin perhe vuonna Perheen yritys Koiviston Saha oli säilynyt melko hyvin, joten pienten korjausten jälkeen siellä pystyttiin tuottamaan puutavaraa, jota tarvittiin valtavasti jälleenrakennukseen. Työvoimaa sahalle saatiin venäläisistä sotavangeista. Myös Iotta- ja pikkulottatoiminta heräsi jälleen eloon kesäkuussa Koiviston alueella toimi vuosien aikana noin 140 pikkulottaa. Vanhimpia lottatytöistä oli komennettu ilmavalvontatyöhön ns. Myserin huvilaan. Myös pikkulottien ohjaaja Kerttu Laurikainen oli Myserillä muo- 161

179 nittajana, joten hänen valvonnassaan uskallettiin laittaa myös vanhemmat pikkulotat vastuulliseen työhön. Kesäkuussa 1942 organisoitiin Vehkalahden Harjun maatalousopistolle lottien viestikurssi. Kuusi tyttöä Koiviston ja Haminan pikkutotista lähetettiin sinne oppimaan viestityksen tekniikkaa ja hyvää lottahenkeä. Kiitos hyvien peruskouluttajiemme Hilda Myy ryläisen ja Kerttu Laurikaisen pärjäsimme kurssiaineissa yhtä hyvin kuin aikuisetkin. Tu osta kurssista ja sen monipuolisesta annista olen hyvin kiitollinen. Samana kesänä Hollmingin perhe joutui kokemaan myös surua. 17 -vuotias poika kuoli vaikeaan sairauteen heinäkuussa, ja kolme viikkoa myöhemmin myös perheen 8-vuotias tyttö menehtyi pudottuaan kaivoon, josta sota oli vienyt suojaavan kannen. "Se valoi mieleeni masennuksen, mikä sai minut vieroksumaan muiden lasten harrastuksia, enkä sinä kesänä enää osallistunut lottapuuhiinkaan. Tosin kertasin kyllä itsekseni viestikurssin opetuksia tulevia tarpeita varten. Olin myös täystyöllistetty oudossa puuhassa, sillä isäni oli hankkinut pari lehmää takaamaan perheen ravinnon saannit ja minun oli opeteltava hoitamaan niitä.", Aila Salo muistelee. Koulunkäynti jatkui Haminassa, ja kesät kuluivat Koivistolla. Keväällä 1944 Aila palasi jälleen kotiinsa kesänviettoon mukanaan neljä vuotta nuorempi serkkutyttönsä Eeva-Liisa. Ihanaksi kuviteltu kesäkuukausi ei kuitenkaan vastannut tyttöjen odotuksia, vaan Neuvostoliiton suurhyökkäys Kannaksella muutti suunnitelmat täydellisesti. Ailan isä oli Koivistolla evakuointipäällikkönä, ja tytär lähti myös evakuointikeskukseen avustajaksi. Perheen omia tavaroita saatiin pakatuksi ja lähetetyksi pois jo ennen virallista evakuointia. 16-vuotiaalle Ailalle annettiin nyt tehtäväksi viedä serkkutyttö turvallisesti takaisin Hämeeseen. 162

180 ]ouduttuani pakenemaan talvisotaa pikkusiskoni kanssa jäi mieltä kalvamaan oma suorittamaton osuuteni isänmaan puolustamisesta. Ajattelin, että nyt ne ajavat minut taas sinne Hämeeseen! Nyt en kyllä lähde, mutta kun kerran toin Eeva-Liisan, niin lähdin tietysti viemään hänet poiskin. Ennen lähtöäni menin sotilaspiirin esikuntaan ja sanoin: ''Nyt vain litterat ja paluuluvat kuntoon. Minä vien vain tämän pienen serkkuni turvaan ja tulen sitten takaisin. " Saavuimme sukulaisiin Valkeakoskelle kello kaksi yöllä. Hyppäsin pohjoisesta tulevaan junaan, joka oli minun tarkoitusteni kannalta sopivasti myöhässä, ja pääsin jatkamaan lähes saman tien takaisin Kannaksen suuntaan. Viipurista sotilaskuljetusautolla Koivistolle mennessäni sanoi matkakumppani: ''Siihen pätsiin ei kenenkään naisen pitäisi mennä" sanoi vieressäni istuva, kokenut sodankävijä. Silti palasin Koivistolle ennätysajassa työtovereideni hämmästykseksi. Siitä pyörähti käyntiin kahden lottatytön, Ailan ja ystävänsä Pirkko Juustin (Strengell) seikkailu. "Se on oletettavasti vaikuttanut elämänasenteisiin koko elämän ajan. Me vartuimme aikuisiksi muutamassa päivässä, kun nuoret normaalisti saavat käyttää siihen vuosia. Mutta niin kävi varmasti Iukemattomille nuorille sekä tytöille että pojille noina aikoina, jolloin nuoruutta ei ollutkaan." Ensimmäinen tehtävämme oli auttaa erään evakuoitavan talouden irtaimiston pakkaamisessa kanta-suomeen kuljettamista varten. Saimme sitten tuon talontyhjennyshomman tehdyksi ja rupesimme katselemaan uutta ''projektia': Monet kodeistaan jo lähtemään joutuneet kyselivät meiltä ruokaa, mutta sitähän ei ollut. Sen sijaan oli suuri määrä heitteille jääneitä lehmiä ympäristössä, ja niinpä päätimme, että otetaan lehmät kiinni ja lypsetään, niissä on varmasti paljon maitoa ja ravintoahan se on sekin. Lehmät olivat tietysti 163

181 vauhkoontuneita yllättäen alkaneesta vapaudestaan ja lypsämättömän maidon aiheuttamasta tuskasta, mutta yksi kerrallaan pyydystimme niitä ja veimme navettaan. Meillä oli ehkä kymmenisen lehmää kytkyessä, kun aloitimme lypsyn. Maitoa tuli ämpärikaupalla. Ruokimme eläimet ja yritimme niitä puhdistaakin. Arvata saattaa, että tuore maito maistui nälkäisille, jotka tulivat ruokaa kyselemään. Tåssä työn touhussa ehkä hieman unohtui tuo kaamea jylinä, joka tuntui koko ajan tulevan lähemmäksi. Tykkitulen ja sen mukana rintaman lähetessä Koivistoa lottien puheenjohtaja Toini Vauhkonen arveli olevan oikean ajan naisten poistumiseen paikkakunnalta. Hänen vastuullaan olevat lotat Saarenpään linnakkeella saivat kuljetuksen järjestetyksi, ja pääsivät lähtemään turvallisemmille seuduille. Evakuointikeskuksen muonitus jäi ilman työntekijöitä. Siinä avautui Ailan äidin, Rauha Hollmingin johtamalle ryhmälle työkenttä. Neljän hengen lottajoukko sai tehtäväkseen muonittaa n. 50 henkeä. Saatavilla olevasta materiaalista syntyi oiva "läskisoosi ja perunat". Maitoakin oli runsaasti. Kesäkuun puolivälissä Kannaksen rintama sortui, me huomasimme, että meillä onkin sata, kaksisataa syöjää ja keittiön piti venyä. Me keitimme perunoita paljon ja teimme läskisoosista vähän löysempää. ja niin saimme ruokittua ne pojat, jotka silmät ristissä ja nälkäisinä juoksivat sinne meidän keittiöömme. Silloin tuli luutnantti joka sanoi, että "ruokitte täällä rintamakarkureita, mitäs tämä tämmöinen on': Silloin tämä kuusitoistavuotias pikkutotta sanoi: "Herra luutnantti, suomalainen Iotta ei tapa rintamasotilasta nälkään. " Luutnantti meni toiseen huoneeseen nauramaan. Seuraavaksi valkeneva päivä oli Ailalle ja Pirkolle viimeinen koti-karjalassa vietetty. Lehmät oli tietenkin lypsettävä ja ruo- 164

182 kittava, kun ne kerran oli navettaan otettu. Muonituspuuhissa oli ruokalista sama kuin edellisenä päivänä. Onneksi ruoka nytkin riitti. "Huomispäiväksi päätimme muuttaa ruokalistan. Kunnon rokka olisi poikaa. Niinpä taitoimme herneet likaamaan tulevan aamun keitoksia varten." Paikallinen poliisiryhmä joutui poistumaan Koivistolta ja tarjoutui ottamaan pikkulotat mukaansa. Nyt oli mahdollisuus päästä pois Koivistolta, mutta he eivät halunneet lähteä, sillä työ oli kesken ja he katsoivat, että heitä tarvittiin vielä. Sitä paitsi Hollmingeilla oli auto käytettävissään ja he arvelivat voivansa lähteä sillä, kun sen aika koittaa. Filip Hollming oli (18.6.) joutunut puhelinlinjojen katkeamisen vuoksi ajamaan Viipuriin hakemaan esikunnasta toimintaohjetta evakuointitilanteen muututtua kaaosmaiseksi. Vd.ry mys painoi jo valtavasti, sillä nukkumisen laita oli ollut vähän niin ja näin jo useita vuorokausia. Petasimme itsellemme jonkinlaisen vuoteen kuudesta päällekkäisestä paperisäkistä ja huovasta. Saadessamme oikaista väsyneet jäsenemme tälle todellisuudessa varsin alkeelliselle vuoteelle tunsimme, ettei Kiinan keisarillakaan ole voinut olla parempaa nautintoa. Se lepo loppui lyhyeen. Ovelle ilmestyi nuori luutnantti, joka suorastaan kauhistui meidät nähdessään. "Hyvä. Luoja, onko täällä vielä naisia?" hän huudahti. "Njt äkkiä pois täältä, venäläinen on Penttilässä, tulossa tänne. '' Me tietysti hätäännyimme, mutta pakkasimme likoamassa olevat herneemme ja muut ruokatarpeet kuorma-auton lavalle. Oli aivan varmaa, että menimme minne tahansa, ruokaa tarvitaan. Minulla ei ollut muuta asetta kuin Parabellum repussa; silloin meille annettiin varmuuden vuoksi tuliaseet, vaikka lotat ei yleensä asetta kantaneet. Kysyin, miten tämän taskuaseen kanssa menette/en sitten jos joudun tilanteeseen, missä on riski tulla uhatuksi. Yksi sotilas sanoi, annapa se minulle ja ota sinä tämä minun kiväärini. Minä 165

183 tietysti otin sen kiväärin. Kiivettyämme itse kuorman päälle istumaan lähti automme kohti Viipuria, seuraavan pysähdyspaikan ollessa jo Rokkalankoski ]ohanneksessa. Matka kuitenkin keskeytyi jo parin kilometrin päästä hautuumaan kohdalla. Meidät pysäytti moottoripyörälähetti, joka kertoi vihollisen olevan tulossa vastaan Makslahdessa. Matkaa ei ollut kahtakymmentä kilometriä. Viholliset olivat päässeet oikaisemaan Kuolemanjärveltä johtavaa tietä Makslahteen johtavaa tietä ja näin motittaneet Koiviston kauppalan. Viipuriin oli nyt tie poikki. Muistimme, että sairaala oli evakuoitu laivaan nimeltään Aranda, joka oli vielä satamassa lähdössä. Käänsimme auton, ja siitä kiireesti kohti satamaa. Torille tullessamme näimme kirkkolahden yli, kuinka kauniisti valkea alus lipui pitkin Koiviston salmen suviöistä pintaa kohti turvallisempaa satamaa. Siinä meni sekin mahdollisuus jättää uhanalainen kotikylä. Torilla seisten näimme, että Osuuskaupan laiturissa kirkon puolella oli alus, johon lastattiin väkeä. Me parikoimme tuon kilometrin matkan torilta kirkkorantaan. joukkomme kasvoi jossakin matkan varrella kolmella nostomiehellä, jotka myös olivat jääneet tänne mottiin. Onneksemme laiturissa oli sellainen pienehkö tykkivene - V714V 7. Merisotilaat sanoivat olevansa menossa Saarenpäähän viemään miehistöä kauppalasta sinne ja ottivat meidät ystävällisesti mukaansa. Yt#ä myöten seilasimme suuremmitta häiriöittä Saarenpäähän. Aila ja Pirkko katsoivat laivan partaalla, miten liekit taas tekivät tuhojaan kotiseudulla - näky oli kuin ennenaikainen juhannuskokko. Joukot nousivat pois laivasta, ja tytötkin valmistautuivat jättämään aluksen, mutta laivanväki kehotti pysymään aluksessa, koska heidän mielestään siellä tytöt olivat paremmassa turvassa. Kokka käännettiin jälleen kohti manteretta. Lotille kerrottiin, että laiva hakee vielä viivytysjoukot pois. Päivä oli jo kirkas, kun laiva tuli rantaan. Rannalta kyytiin juoksi lop- 166

184 puun ajetun näköisiä, nokisia, uupuneita miehiä. Laivan koneet olivat jo käynnissä, ja heti, kun viimeinenkin oli kannella, irrottauduttiin laiturista. Rannan suunnalta kuului silloin jo tulitusta. Pian vihollisen lentokoneetkin ilmestyivät taivaalle. Tytöt komennettiin kannen alle kajuuttaan ja "sitten mentiin nähtävästi lujaa ja mutkitellen". Pommikoneet yrittivät kaikkensa upottaakseen aluksen, mutta "ihmeellisellä onnella'' laiva pääsi rantautumaan - tällä kertaa Tiurin saareen, missä oli paljon suomalaisia joukkoja. Saarta pommitettiin taukoamatta, samoin lähistöllä olevia aluksia. Kaikkein väsyneimpiä poikia vietiin rantaan ja metsikön turviin. Muistan, kun otin 16-vuotiaana pikkulottana otin neljältä pojalta kiväärit. Oli vaikeaa kun piti maastoutua ja ne kiväärien piiput kalahtivat päähän joka kerta ja aiheuttivat kuhmuja, mutta ajattelin, että kyllä minun pitää jaksaa, kun nuo pojat eivät enää jaksa suojata edes itseään enää. Johonkin laivaan tuli osuma, ja sieltä ruvettiin tuomaan haavoittuneita rantaan. Aila ja Pirkko seurasivat paarin kantajia ja veivät hoitoa tarvitsevat talvisodan aikaiseen korsuun, joka toimi joukkosidontapaikkana. "Korsussa operoi tohtori Eino Launis, joka oli koko Koivistolla olomme ajan toiminut kenttäsairaalan lääkärinä aivan naapurissamme. Hänen mahdollisuutensa haavoittuneiden hoitamiseksi olivat vähäiset, sillä instrumentit näyttivät supistuvan morfiiniruiskuun ja puukkoon. Niillä hän teki parhaansa lievittääkseen potilaiden tuskaa." Haavoittuneiden joukossa oli myös saksalaisia laivaston sotilaita, joista ainakin kaksi oli saanut erittäin pahoja vammoja. Tytöt toivoivat hartaasti, että olisivat pystyneet tekemään jotakin, mutta niissä olosuhteissa he arvelivat, että ammattitaidottomien toiminnasta olisi varmasti ollut enemmän haittaa kuin hyötyä. Tytöt harhailivat päivän mittaan saaren eri puolilla välillä aina maastoutuen pommitusta piiloon. He keskustelivat mies- 167

185 ten kanssa ja kertoivat pyrkivänsä Turkuun, jos täältä vielä elävinä selviävät. Joukossa oli paljon turkulaisia, jotka pyysivät, että tytöt yrittäisivät perille päästyään viedä tervehdyksiä heidän omaisilleen. Tietenkin he lupasivat ja saaresta lähtiessään heillä oli mahtava määrä kirjeitä postitettavaksi ja henkilökohtaisestikin vietäväksi. Taivas oli iltayöstä mennyt pilveen. Tytöille tultiin sanomaan, että saksalainen miinanraivaaja on hetimiten lähdössä Kotkaan, nyt vaan nopeasti laivaan. Tunnelma laivassa oli painajaismainen. Valot sammuivat aina oven auetessa, ja valon syttyessä näkyi vauhkon ja uupuneen näköisiä vieraita kasvoja, jotka varmasti kummeksuen katsoivat suomalaisia naisia, jotka pyörivät mukana moisessa mylläkässä. Aila ja Pirkko eivät ennättäneet kuitenkaan edes istahtaa, kun kapyysin ovi aukeni ja pimeydestä kuului "ihanalla'' suomen kielellä: "Olen kuullut, että täällä on suomalaisia lottia, siirtykää heti minun alukseeni, lähden välittömästi viemään haavoittuneita Kotkaan." Heitä ei tarvinnut kahdesti kehottaa. Pian he olivat suomalaisen aluksen, VMV 13:n kannella, josta heidät ohjattiin alas kajuuttaan. Siellä he saivat peseytyä, ja siellä oli ihan oikeat vuoteet. He saivat teetä ja voileipää, ja kaiken sen jälkeen mitä olivat kokeneet, tuntui kuin olisi päässyt taivaaseen. Aila kenties pelasti tällä matkalla yhden sotilaan hengen: Laivan kannella oli yksi kaulaan haavoittunut nuori sotilas paareihin sidottuna. Tu lin hytistä noin kolmen aikaan yöllä kannelle, kun ei nukuttanut. Meri kävi leppeästi, mutta sitten näin, kuinka ne paarit, joilla potilas makasi, olivat merenkäynnin mukana liukua mereen. Laivan taidoissa oli vain sellaiset vaijerit-reelingit, että paarit olisivat mahtuneet putoamaan niiden aita. Näin sen pojan silmät, kun hän tajusi, että nyt hän putoaa paareihin sidottuna mereen eikä voi mitään. Hän oli selvinnyt taisteluista, ja hänet oli paikattu ja sanottu, että hän toipuu -ja nyt hän putoaisi ja hukkuisi. 168

186 Minä tulin juuri parhaiksi ylös ja otin niistä paareista kiinni ja jäin sitten lopp uyöksi seisomaan siihen kannelle niitten paarien viereen. Ne silmät ja se katse ovat kaikkein parhaiten mieleen jäänyt asia. Ei aavistustakaan, miten sen pojan kävi. Ko tkassa hänet vietiin heti sotilassairaalaan. Aamulla laiva saapui Kotkaan, ja tytöistä oli uskomatonta saada laskea jalka maan kamaralle ja todeta, että painajainen oli ohitse. Kotkassa tytöt viipyivät päivän ja seuraavan yön. Aamulla alkoi matka ensin Helsinkiin, josta oli aikomus jatkaa Turkuun. Jossain Kotkan ja Haminan välillä junassa lotat tapasivat Aila Hollmingin isän. Hän ei ollut enää päässyt palaamaan Viipurista Koivistolle samasta syystä kuin tyttöjä kuljettanut autoa ei ollut päässyt vastakkaiseen suuntaan. Tapaaminen oli onnellinen, kuten arvata saattaa. Aila arvelee, että nuoruutensa vuoksi hän ei osannut pelätä hurjalta tuntuvassa seikkailussaan viimeisinä päivinä Kannaksella "16-vuotias ei osaa ajatella, mitä tapahtuu tunnin tai puolentoista päästä. Ei siellä kokenut pelkoa, se oli vain se valtava jännitys ja usko selviytymiseen." Koiviston lottien johtaja Alma Klemola, viestikouluttaja Hilda Myyryläinen ja suojeluskunnan paikallispäällikkö Onni Heino hankkivat Aila Hollmingille ja Pirkko Juustille työstään tammenlehvätunnuksen. Heitä ja pikkulottien ohjaajaa Kerttu Laurikaista Aila kertoo muistavansa kiitollisena saamastaan opetuksesta ja kasvatuksesta isänmaan rakkauteen. Hän sanoo saaneensa pikkulottatyöstä "tason, mistä ponnistaa ja mihin rakentaa elämää". Samalla tarmolla, jota Aila Salo osoitti pikkulottana Koivistolla, hän on jatkanut työtään myös lottaperinnetoiminnassa. Hän oli mukana Lottaperinneliiton ensimmäisessä hallituksessa, ja hän on saanut ensimmäisen lottaperinneristin. Hän toimi aloitteentekijänä Turun lottaperinteen perustamisen yhteydessä. Aila Salon on myös edelleen aktiivinen kotikaupungissaan Raumalla aloittamassaan Lottaperinne-Rauma yhdistyksessä. 169

187 Entisille Lotille ja Pikkulotille on ollut varsin vapauttavaa mahdollisuus tuoda esille muistelmiaan ja kokemuksiaan lottatyössä sekä rauhan että sodan ajalla. Sotakokemukset ovat muokanneet jokaista yksilöä vaikuttava/ja tavalla. Kaiken pohjana on kuitenkin Lottajärjestön toiminnan ja koulutuksen antama vahva isänmaanrakkauden tunne. Halu puolustaa ja kehittää isiemme maata ja sen kulttuuria on tärkein anti, mitä pitää pystyä edelleen vaalimaan. Ttimän hetken oloissa on löydettävä tie, mitä pitkin Lottaperinneliitto muitten muassa saattaa ohjata nuorisoa näkemään oman maamme arvon ja sen tulevaisuuden rakentamisen tärkeyden huolimatta n.s. globalisaation tuomista houkutuksista. (Teksti perustuu osittain myös Pirkko Juusti-Strengellin muistelmiin) Kauko Sipponen: "Olin viimeinen palveluksesta vapautunut sotilaspoika" Kauko Sipponen on Viipurin poikia, mutta hänen perheensä evakuoitiin talvisodan jälkeen Helsinkiin, minne perhe jäi myös asumaan. Vaikka molemmat vanhemmat olivat mukana vapaaehtoisessa maapuolustustyössä, Viipurissa ollessaan Kauko-poika oli vain innokas partiolainen ja urheilija. Vasta pääkaupungissa jatkosodan aikana hän liittyi sotilaspoikajärjestöön. Oma henkinen kurinsa partiossakin on: siinähän opitaan tavoitteellisuutta, vaikeuksien voittamista ja sellaisia taitoja, joita tarvitaan myös armeijassa. Sotilaspoikahan oli siinä 170

188 palveluksessa armeijan kurin alainen. Partiohan oli täysin vapaaehtoista toimintaa, mutta kyllähän siinäkin opittiin ryhmätoimintaa. jäsenten välillä oli kilpailua, ja ampumaharrastus oli varmaan siihen aikaan tärkeä vetonaula sotilaspoikien hyväksi. Sipponen osallistui syksyllä 1941 vanhan kotikaupunkinsa Viipurin raivaustöihin kun poikia ilmoitettiin siellä tarvittavan. Poikajoukko teki työtä muun muassa maakunta-arkistossa ja siirtyi sen jälkeen Uuraaseen perunannostoon. Tuolloin ei ollut koulua. "Muistan miettineeni, että mikähän poikaporukka tämä oikein mahtaa olla, kunnes vasta paljon myöhemmin jotakin historiikkia lukiessani selvisi, että kyseessä oli Suomen Nuorison Iskujoukot -niminen työliike." Jatkosodan aikaista työvelvollisuuttaan 15-vuotias Kauko Sipponen suoritti maataloustöissä Juustilassa lähellä Ihantalan kirkkoa. Talkoissakin hän muistelee olleensa halkoja hakkaamassa, mikä oli hyvin tärkeää sodan aikana. "Silloin huomasin, että ei minusta metsuria kyllä tule. Parinkin motin hakkaaminen oli minulle kova homma, ja siihen aikaan parhaat hakkasivat yli 20 mottia päivässä." Sotilaspoikiin Kauko Sipponen päätti liittyä, kun hänen koulunsa Helsingin Normaalilyseo sai täysosuman Helsingin suurpommituksissa helmikuussa Samoihin aikoihin ilmavoimat esittivät toiveen saada varttuneempia sotilaspoikia kotialueen ilmatorjunnan palvelukseen, ja Sipponenkin innostui asiasta muiden luokkatoveriensa kanssa. Koulu oli tuolloin "isänmaallisen hengen täyttämä'', ja luokan suurin sankari oli jo sodassa mukana ollut Risto Hyvärinen. Hän oli ollut rintamalla vapaaehtoisena kesällä 1943, ja urotekonaan hän oli ampunut alas maataistelukoneen, mikä herätti suurta kunnioitusta luokkatovereissa. Meidän koulussa oli poikia eri yhteiskuntaluokista, mutta emme me ajatelleet, että yhteiskunnallisella asemalla olisi 171

189 ollut merkitystä. Siihen aikaan tehtiin sitä, mitä pidettiin tärkeänä maanpuolustuksen kannalta. Se oli kuitenkin aina keskeisenä pontimena. Ei isänmaallisuutta tarvinnut sota-aikana edes perustella. Ne puuhat, mitä silloin tehtiin, tuntuivat aivan luonnollisilta siihen aikaan. Ku n kirjoitetaan sotavuosista, on tärkeä muistaa, että siihen aikaan oli aivan oma elämäntyylinsä, joka oli paljon yksinkertaisempi ja kurinalaisempi kuin nykyään. Me olimme siinä porukassa ja koetimme tehdä parhaamme. Ko vin paljon meille ei selitelty, emmekä me myöskään juuri kyselleet. Poikia koulutettiin ensin Pakilan kansakoululla parin kuukauden ajan maaliskuusta 1944 alkaen. Sipponen itse luonnehtii sitä "varsin lempeäksi alokkaan ensimmäiseksi koulutukseksi". Mitään ideologista opetusta ei kuitenkaan ollut. "Päinvastoin, sentyyppinen koulutus koettiin pikemminkin rangaistukseksi. Me nimittäin munasimme jossain tilaisuudessa, ja silloin asianomainen vänrikki sanoi, että saatte opetella ulkoa Horst Wessel -laulun. Sen muistan vieläkin." Pakilasta pojat siirrettiin Santahaminaan seitsemänteen raskaaseen patteriin. Siellä oli 88 millimetrin tykkejä, ja ensi alkuun kaivettiin tykkiasema. Sitten me sotilaspojat, joita oli kolme tai neljä jokaista tykkiä kohden, olimme lähinnä kranaattien kantajia tai sitten sivusuuntaajia. Näitä kahta hommaa minä ainakin muistan hoitaneeni. Muutakin sitten oli tietysti. Siellähän oli tutka ja tulenjohto, ja vähän vaikeampia tehtäviä myös sotilaspojille. Mielestäni meidän palveluksemme ei ollut kovin vaativaa. Pojat aseistettiin ilmatorjunnassa yleisesti käytetyillä italialaisilla Tern i-kivääreillä, jotka olivat Sipposen mielestä aikamoisia "leikkiaseita", eikä niitä Santahaminan palvelusaikana tositoimissa tarvittukaan. Sotilaspoikien kypärät olivat myös 172

190 italialaisia ja sotilaspuvut puolestaan ruskeita englantilaisia "myötätuntopukuja" joita Suomi oli saanut talvisodan aikana Englannista. Se meitä pikkuisen häiritsikin, että miten ihmeessä meille tämmöiset sotilaspuvut annetaan! Mitä porukkaa me sitten oikein olemme? ja jälkeenpäin kävi ilmi, että ne olivat niitä varusteita, joita Suomi oli saanut Englannista talvisodan aikana. Mutta se jätti meidät epävarmoiksi siitä, olimmeko me alokkaita vai sotilaspoikia ja mihin järjestelmään me nyt sitten kuuluimme. En muista vannoneeni edes sotilasvalaa. Pojat asuivat kasarmilla kentän laidalla ja viettivät sotilaselämää, mutta koulukäynnistäkään ei luovuttu kokonaan. Normaalilyseon opettajat kävivät antamassa pojille tunteja sodankäynnin ohessa. Sipponen muistelee, että joskus tunnit keskeytyivät, kun ilmahälytysten vuoksi piti juosta tykeille. Santahaminassa me olimme rauhan tuloon saakka, ja minutkin sitten kotiutettiin lokakuun 10. päivän tienoissa. Itse asiassa esiinnyn aiheesta kirjoitetussa sotahistoriassakin. Minusta sanotaan, että olin viimeinen sotilaspoika, joka vapautui palveluksesta. Se johtui kuitenkin siitä, että minun vasen polveni oli loukkaantunut ja olin Tilkan sotilassairaalassa. Sieltä sain parin viikon sairausloman ja menin Outokumpuun luokkatoverini Jussi Mäkisen kotiin ja vietin aikaa heidän luonaan. ja sieltä kun tulin takasin, niin huomasin, että koko porukka oli lähtenyt jo pois, ja minä olin yksin jäljellä. Kaikki tavarani, kuten sotilasmantteli olivat käyneet jonnekin kaupaksi, ja jouduin tekemään vähän ylimääräistä työtä, jottei minun varusteideni katoamista olisi sen tarkemmin selvitelty. Sodan jälkeen Santahaminan ilmatorjuntapojat, 17 vuotta täyttänyt Kauko Sipponen muiden mukana, palasivat koulun- 173

191 penkille. Pojat saivat lykkäystä kutsunnoissa, ja vuonna 1948 annettiin laki, että palvelu ilmatorjuntatykistössä katsottiin täydeksi asepalveluksi. Muuta armeijaa ei tarvittu. "Kyllä kai me sitten vapautimme, ei vain Helsingissä, vaan myös muissa kaupungeissa, koko joukon täysikasvuisia muihin tehtäviin", hän pohtii. Kauko Sipposen mielestä sotilaspoikien kohdalla ei voi missään tapauksessa puhua lapsisotilaista. Nyt kun puhutaan lapsisotilaista, nehän käyttävät asetta ehkä hyvinkin raa'asti, kyllä me minusta olimme toisessa kategoriassa. Ei meiltä vaadittu sellaisia suorituksia. Kun kesällä 1944 Kannaksella tuli vaikea tilanne, niin vanhimmat meidän joukostammehan ilmoittautuivat, mutta ei heitä hyväksytty, sanottiin, että olette liian nuoria. Kyllä meistä yritettiin pitää huolta ikä huomioon ottaen. Sipponen myöntää, että sota-ajan nuorison toiminta antoi ehdottomasti vahvan pohjan maan jälleenrakentamiselle sodan jälkeen. Yhteiskunnan rakentamisen henki yhteisvoimin oli luontevaa sodan kokeneille, ja kaikki työt kelpasivat. "Minäkin olin ylioppilaana kaivamassa monttua sokeritehtaan uudelle rakennukselle ja Ontojoella Kainuussa erottelemassa tukkeja." Sipponen ei tunne myöskään jääneensä nuoruudesta paitsi, vaikka se ajanjakso elämästä sota-aikaan sattuikin. Sanoisin, että normaalin nuoruuden me kuitenkin koimme. Tanssikieltohan oli olemassa, ja sitä piti kiertää maaseudulla kylätansseilla jne. Mutta kyllähän sitä ihmisiä tavattiin ja yhdessä oltiin. Mutta jos tarkoitetaan, että nuorisolla olisi ollut rajattomasti mahdollisuuksia "toteuttaa itseään': niin siinä suhteessa olot olivat rajoitetut. En minä nyt ainakaan muista, että olisimme menettäneet jotain olennaista, varsinkaan kun ei tiedetty, mikä 60 vuoden päästä olisi mahdollis- 174

192 ta. Tavoitteet ja olot olivat siinä ajassa. Enemmistö kansasta eli ja työskenteli maaseudulla, ja heidän vaatimuksensa ja odotuksensa elämästä olivat todellakin hyvin vaatimattomia. Sota-ajasta ei jäänyt Sipposelle mitään omakohtaisia traumaattisia kokemuksia, vaikka hän ymmärtääkin hyvin, että vaikeammista sotakokemuksista on joillekin jäänyt elinikäiset henkiset arvet. Hän ole myöskään missään vaiheessa kokenut jälkeenpäin, että olisi joutunut kyseenalaistamaan menneisyytensä sotilaspoikana. Oma vaikutuksensa sotakokemuksilla kuitenkin oli juristin uran vallinneelle nuorelle miehelle. Minä kävin Haagissa kansainvälisen oikeuden akatemian ja sain sieltä diplomin, joka olisi oikeuttanut minut muun muassa juristin töihin YK:ssa. En kuitenkaan käyttänyt sitä, koska minulle oli jäänyt pinttynyt epäluulo siihen, oliko juridiikalla sodan aikana juuri mitään merkitystä ja mikä merkitys on kansainvälisellä oikeudella rauhan aikanakaan. Siksi valitsin hieman toisenlaisen juristin uran, vaikka tällä hetkellä voisin ehkä valita toisin. Ku n silloin välittömästi sodan jälkeen näki, miten kaikkialla Euroopassa poljettiin kansainvälistä oikeutta, se ei ollut minun mielestäni kovin suuressa arvossa. Kauko Sipponen on mukana sotilaspoikien perinnetyössä ja hänestä on hyvin luontevaa, että menneisyyttä muistellaan. Monet aikoinaan sotilaspoikatoiminnassa mieltä askarruttaneet asiat ovat valjenneet vasta perinnetoiminnan vuosina. Mukanaolo silloin aikanaan tuo tietyn yhteisyyden tunteen. Ei ole myöskään pahitteeksi, että nuoretkin perehtyvät senaikaisiin tapahtumiin ja ajatuksiin. Minä olen vuosi vuodelta yhä selvemmin ymmärtänyt, että vuosiluokat elävät omaa elämäänsä tiettyjen edellytysten vallitessa. Niitä tavoitteita, 175

193 tunteita ja harrastuksia on tavattoman vaikea -ja onko edes tarpeenkaan - siirtää uusille vuosiluokille. Mutta nuoremmillekin vuosiluokille kumminkin on annettava mahdollisuus ymmärtää, millaisten olojen vallitessa nämä vanhemmat ikäluokat ovat aikoinaan toimineet. Tdssä mielessä perinteen säilyttäminen ja eteenpäin vieminen on tälläkin alalla perusteltua. joka vuosi paljastuu myös aina jotakin uutta, kun menneitä aletaan kaivaa. Eli se ei ole vain vanhan kertausta. Seppo Savontaus: "Kiltatoiminta vaalii perinteitä ja jakaa tietoa nuoremmille" Pirkka-Hämeen sotilaspoikien perinnekillan toiminta on erinomaisen tarmokkaissa käsissä, sillä puheenjohtaja Seppo Savontaus on toden teolla omistautunut toiminnalleen sotilaspoikien perinnetyössä. Kilta on perustettu vuonna 1993, ja se toimi edelleen hyvin aktiivisesti. Sääntöjen mukaan killan tarkoituksena "on vaalia Suojeluskuntien poikaosastojen ja vuosina toimineen Sotilaspoikajärjestön perinteitä, tutkia ja tallentaa niiden historiaa, jakaa sotilaspoikaristejä niihin oikeutetuille sekä antaa sotilaspoikatoiminnasta oikeaa tietoa nykyisille ja tuleville sukupolville." Jäsenistön keski-ikä on nyt noin 75 vuotta, ja kaverien ikääntyessä joukot ovat toki harventuneet, mutta jäsenmäärä on edelleen noin 300. Sääntöjen mukaan meille voi tulla myös kannattajajäseniä, mutta 90-prosenttisesti jäsenistö on varsinaisia sotilaspoikia, jotka olivat erinäisissä tehtävissä sotaaikana. Suurinta tyydy tystä tunnen siitä, että meillä saadaan 176

194 sali täyteen kaikissa tilaisuuksissa, paikalla on aina noin miestä. Aika harvassa yhdistyksessä on näin hyvin. Seppo Savontaus liittyi sotilaspohdin tuttujen kavereiden mukana ja suojeluskuntaan kuuluneen isän esimerkin rohkaisemana. Oman aikansa sotilaspoika oli ollut myös Savontauksen isä: "Hän osallistui 13-vuotiaana vapaussotaan ja Aunuksen sotaretkeen ja sai siitä vapaussodan muistomitalin ja heimosotaristin." Sotilaspoikajärjestö oli Seppo-pojalle pääharrastus, ja haastettakin siinä riitti. Sotilaspoikatutkinnon suorittamiseen kuului fyysistä harjoitusta ja tietopuolista opetusta. Lisäarvoa toi myös sotilaspojan valamerkki, jonka sai kiinnittää ruskean univormun sarkapuseron hihaan. Vuonna 1932 syntyneen Savontauksen omat sotilaspoikakokemukset ovat Tampereelta jatkosodan ajalta. Silloin 12-vuotias, Nokialla asunut ja Tampereen lyseota käynyt poika toimi lähettinä Tyttölyseolle perustetussa sotasairaalassa kesällä Aiti ja nuoremmat sisarukset olivat kesämökillä Ylöjärvellä Kaiharinlahdella, ja minä sain luvan liittyä sotilaspoikiin täällä Tampereella. Olin ensin suojeluskunnan paikallispäällikön kapteeni Örmälän lähettinä Ratinanlinnassa, mutta siellä oltiin vain päivällä, ja minun piti olla Pispalassa mummulassa yötä. Mutta sitten yksi kaveri sanoi, että tule tuonne sotasairaalaan, että siellä ollaan vallan yötä ja siellä ollaan niin kuin sotilaat. Niin minä sitten menin sinne 1Jttölyseon sotasairaalaan. Aiti kuuli sitten, etten minä olekaan käynyt siellä mummolassa. Aiti tuli kaupunkiin sitä varten minua nuhtelemaan, mutta minä sanoin, että en minä työstäni luovu, minua tarvitaan nyt! Seppo-poika sai luvan jatkaa, ja sotilaspoika Savontauksen tehtävä lähettinä oli kuljettaa sairaalaan tulleiden haavoittuneiden papereita tyttölyseolla sijainneelta alasairaalalta ammattikou- 177

195 lulle, missä sijaitsi 10. sotasairaala. Kuljetus tapahtui jäykkäjarruisella armeijan polkupyörällä, jota nuoren pojan oli aluksi varsin vaikea hallita ja matka meinasi ensimmäisillä kerroilla päättyä Ratinan suvantoon. Eräs kokemus on erityisesti jäänyt Seppo Savontauksen mieleen. Yhtenä yiinä sanottiin, että nyt meillekin tulee potilaita. Niin lähdettiin asemalle. Tampereen rautatieasemalla oli useita sairasjunia rinnakkain kolmella raiteella, ja asema oli suljettu muulta liikenteeltä kokonaan. Paikalla oli myiis pitkä jono linja-autoja sairaankuljetukseen. Meilläkin oli entinen Pispalanhtltjun linja-auto, josta oli otettu penkit pois ja pantu tilalle paarienkantolaitteet. Kesäisenä aamuyiinä sitten nostettiin ikkunasta potilaita. Yksi haavoittunut sanoi minulle, että "nyt, poika, ryssä tulee!" ja sekiis sitten herkisti mielen, kun ajattelin, että hyvänen aika: isäkin on siellä ja kuinka tässä käy koko kansan. Ttimä jäi hyvin vahvasti nuoren pojan mieleen! Tampereella oli jatkosodan aikana satoja sotilaspoikia, ja kaupungissa toimi useita osastoja. Savontaus kuului Kyttälän osastoon. Mukana oli myös työläisperheiden poikia. Poikien harjoituksiin kuului maastoleikkejä, kilpailuja ja kuntoharjoituksia, joita pidettiin muun muassa Kaupin maastossa ja Verkatehtaalla. Pirkanmaataisten poikien suunnistusintoa lisäsi piirin poikajohtaja kapteeni Jussi Kirjavainen, joka oli mestarisuunnistaja ja urheilumiehenä Tahko Pihkalan hengenheimolainen. Ampumista harjoiteltiin pienoiskivääreillä. Jatkosodan aikana vanhimmat tamperelaiset sotilaspojat osallistuivat ilmatorjuntaan Epilänharjun torjuntapatterilla. "Ryhmänjohtajakoulutuksen kävin Längelmäellä kesällä 1944." Sotilaspoikajärjestön lakkauttamisesta kului lähes 50 vuotta, ennen kuin perinnekilta Tampereelle perustettiin. Seppo Savontaus on kuitenkin tyytyväinen, että 15 vuotta sitten us- 178

196 kallettiin lopulta alkaa puhua avoimesti vapaaehtoisesta maanpuolustustyöstä. Pitkään sodan jälkeen suojeluskunnista ja lotista ei oikein tohtinut puhuakaan, mutta nykyään on onneksi vanhojen kavereiden mahdollista kokoontua yhteen. Kyllä näissä tapaamisissa on sellainen isänmaallinen henki. Meillä on säännöllisesti tämmöinen isänmaallisen musiikin soitto-ja lauluilta. Kangasalan opiston soittokunta soittaa, ja siitä on tullut vähän niin kuin meidän varuskuntasoittokunta. Pirkka-Hämeen sotilaspoikakiilassa vaalitaan perinteitä myös retkillä puolustusvoimain kohteisiin ympäri Suomen. Matkoja on tehty myös Karjalan kannakselle ja Laatokan luostariin. Kilta antaa myös nykypäivän maanpuolustustietoutta järjestämällä tutustumis- ja esitelmätilaisuuksia. Erityisen tärkeänä killan tehtävänä Seppo Savontaus pitää myös kertomista sotilaspoikatoiminnasta nykypäivän nuorille. 179

197

198 Kirjallisuutta Aalto, Matti: Suojeluskuntien poikatoiminta Toimintamuodot, aatemaailma ja suhteet muihin nuorisojärjestöihin. Pro gradu, Helsingin yliopisto Hoppu, Tuomas: Tampereen naiskaarti - myytti ja todellisuus, julkaisematon käsikirjoius. Hovi, Olavi ja Joutsamo, Timo: Suomalaiset heimosoturit Viron vapaussodassa ja Itä-Karjalassa heimosodissa vuosina Tu run yliopisto Häkkinen, Raili: Mikkelin lottahistoria. Mikkelin suojeluskuntaja Lotta-Svärd perinneyhdistys Jatkosodan pikkujättiläinen, toim. Jari Leskinen ja Antti Juutilainen. WSOY Kaarninen, Mervi: Nykyajan tytöt. Koulutus, luokka ja sukupuoli ja 1930-luvun Suomessa. Bibiliotheca Historica 5, Suomen historiallinen seura Kansakunta sodassa 2. Vyö kireällä, toim. Silva Hietanen ym. Valtion painatuskeskus Kemppi, Jarkko: Viron suojeluskuntien organisoituminen ja toiminta Historian tutkimuksia; 20, Joensuun yliopisto. Humanistinen tiedekunta Kauranne, Jouko: Lahden suojeluskunta, sotilaspojat, lotat ja pikkulotat: olimme yhteisellä asialla, olimme arvokkaalla asialla. Lahden sotaveteraanit Kauranne, Jouko: Pohjois-Savon sotilaspoikien historia. Savon pojat isänmaan asialla. Pohjois-Savon sotilaspoikien perinnekilta Kauranne, Kalevi: Sotilaspoikien kasvatusperiaatteet, teoksessa Kasvatus ja koulutus murrosaikoina. Suomen kouluhistoriallisen seuran vuosikirja Kinnunen, Tiina: Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen. Otava

199 Koistinen-Mandalios, Riitta: Savon naisen 'herääminen'. Lotta Svärd -järjestön lottien ja pikkulottien toimintaa Ylä-Savon alueella vuosina Koskimies, Airi & Koskimies, Rafael: Suomen Iotta. Katsaus. järjestön toimintaan. Weilin & Göös Laitinen, Erkki: Pesäpallo - kansallispeli 60 vuotta. Suomen pesäpalloliitto Lantto, Juhani: Kytösavun mailta. Etelä-Pohjanmaan suojeluskuntapiirin historia Lapiojääkärit. Kannaksen vapaaehtoiset linnoittajat 1939, toim. Sture Merikallio, Sakari Alapuro, Antero Heikkinen ja Osmo Lampinen. Painatuskeskus Latva-Äijö,Annika: Lotta Svärdin synty. Järjestö, armeija ja naiseus Otava Lehtonen, Olli-Pekka: Isänmaan vartijat. Forssan suojeluskunnan ja Lotta Svärd paikallisosaston historia. Lounais-Hämeen kotiseutu- ja museoyhdistys Levas, Naemi: Lotta Svärd Pirkka-Hämeen piirin Tampereen paikallisosasto Lotta Svärd Kuvia ja kuvauksia Suomen sodasta. Lotta Svärd -järjestö Lukkarinen, Vilho: Suomen lotat. WSOY Markkola, Pirjo: Moninainen maalaisnuoriso, teoksessa Nuoruuden vuosisata. Suomalaisen nuorison historia, toim. Sinikka Aapola & Mervi Kaarninen. SKS Me kestimme. Naisten ja lasten talvisota, toim. Kaija Valkonen. Otava Mikkola, Antti: Varsinais-Suomen suojeluskuntapiiri Varsinais-Suomen maakuntasäätiö Mustajärvi, Sari: Kasva kansaliesi kunniaksi - Lotta Svärd ry:n tyttötyö Hämeenlinnan seudulla vuosina Pro gradu, Joensuun yliopisto

200 Myllyniemi, Seppo: Hämeen suoja. Vapaaehtoinen maanpuolustustyö Etelä-Hämeessä Etelä-Hämeen suojeluskuntien historiatoimikunta Nevala, Seija-Leena: Pikkulotat ja suojeluskuntapojat kansakuntaa rakentamassa. teoksessa Nuoruuden vuosisata. Suomalaisen nuorison historia, toim. Sinikka Aapola & Mervi Kaarninen. SKS Nieminen, Juha: Nuorisossa tulevaisuus. Suomalaisen nuorisotyön historia. Lasten Keskus Paavilainen, Marko: Partioaate ristiriitojen Helsingissä, teoksessa Pojat partiossa: pääkaupunkiseudun partiopoikatoiminnan historia, toim. Heikki Hakala. Tammi Pihlaja, Mirjam: Isojoen lotat. Isojoki-Seura Pirhonen, Pentti: Suomalaisia sotilaspoikia. Oravakomppanioista lt-pattereille. Arvi A. Karisto Oy Pohjan pojista pohjan miehiksi: Sotilaspoikatoimintaa Oulun suojeluskuntapiirissä. Oulunseudun sotilaspoikien Perinnekilta ry Puranen, Eija: Poikasotilaista Sotilaspoikiin, Suojeluskuntien poikatyön ja Sotilaspoikajärjestön historia sekä perinnetyö vuodesta 1991 alkaen. Sotilaspoikien perinneliitto ry Pöysti, Lasse: Lassen oppivuodet. Otava Raikkala, Hannes: Suojeluskuntain historia III, Kamppaileva kansa. Hata Roudasmaa, Stig: Helsingin suojeluskuntapiirin historia [Suomen mies] Salimäki, Harri: Isänmaan ja urheilu-uskon mies. Lauri Pihkala modernin urheiluaatteen esitaistelijana. Bibliotheca Historica 62, Suomalaisen kirjallisuuden seura Selen, Kari ja Pylkkänen, Ali: Sarkatakkien armeija. Suojeluskunnat ja suojeluskuntalaiset WSOY Selen, Kari: Sarkatakkien maa. Suojeluskuntajärjestö ja yhteiskunta WSOY

201 Sk-poikatyöstä Sotilaspoikiin Etelä-Pohjanmaalla. Toim.Esko Hernesharju. Etelä-Pohjanmaan Sotilaspoikien perinnekilta Sotilaspojat kertovat. Helsingin ja ympäristön sotilaspoikakillan jäsenten muistelmia suojeluskuntapoikien ja sotilaspoikien toiminnasta silloin ja nyt, toim. Jouko Kauranne, Kalevi Kauranne, Antti Lappalainen. Helsingin ja ympäristön sotilaspoikien perinnekilta r.y Sulamaa, Kaarle: Kainuun paikallisosasto, teoksessa Rakasta maatasi ja kansaasi. Kainuun Lotta Svärd , toim. Pekka Keränen. Kainuun lottaperinneyhdistys Talvisodan pikkujättiläinen, toim. Jari Leskinen ja Antti Juutilainen. WSOY Taskinen, Johanna: Suojeluskunta- ja Lotta Svärd -järjestön nuorisokasvatus vuosina Pro gradu, Helsingin yliopisto To ivola, Lasse: Auroin, miekoin, miettehin. Kertomus suojeluskunnan ja lottien toiminnasta Hausjärvellä Hausjärven suojeluskunta- ja lottakirjatoimikunta Tuntematon sota. Uusia ja yllättäviä tapahtumia talvi- ja jatkosodan vuosilta. Val itut Palat Uola, Mikko: Maa ponteva Pohjolan äärillä on. Lapin suojeluskunta-, Iotta- ja sotilaspiirit. Lapin Sotilasläänin Perinneyhdistys ry Vahtola, Jouko: Nuorukaisten sota. Suomen sotaretki Aunukseen Otava Vasara Erkki: Urheilu - maanpuolustuskasvatusta ja nuorisokasvatusta. Suojeluskuntajohdon urheilunäkemyksiä 1920-luvulla, teoksessa Mikko Majander (toim.) Ajankohta. Poliittisen historian vuosikirja Vasara, Erkki Valkoisen Suomen urheilevat soturit. Suojeluskuntajärjestön urheilu- ja kasvatustoiminta vuosina Bibliotheca Historica 23, Suomen historiallinen seura Vitikainen, Erkki: Pohjois-Kymen sotilaspoikakilta Suojeluskunta- ja sotilaspojat

202 Väänänen, Oskari: Nuoriso aseissa. Maanpuolustuskasvatus Euroopan eri maissa. Gummerus Öhberg, Erkki: Vanajan Vartio. Muistikuvia ja kertomuksia Vanajan suojeluskunnan ja Lotta Svärd -järjestön Vanajan paikallisosaston toiminnasta vuosina Karisto Oy