Herranniemi 1920-luvulla

Transkriptio

1

2 IDEASTA TOSITOIMIIN Elettiin vuotta 1958, jolloin Aino ja Lauri Nevalainen asustivat Herranniemessä pitäen karjaa ja hoitaen viljelyksiä noin 50 hehtaarin maatilalla. Talvella Aino-emäntä huomasi sanomalehti Karjalaisessa jutun, jossa kerrottiin yöpymismuodosta nimeltä retkeilymaja. Talossa oli sopivasti pari ylimääräistä huonetta ja aittaa mitäpä jos kokeiltaisiin vieraiden pitämistä? Suomen Retkeilymajajärjestön toiminnanjohtaja Erkki Sorakuru poikkesi paikan päällä keväällä ja suositteli retkeilymajan avaamista. Tapio-poika syntyi toukokuussa ja kesäkuussa tulivat ensimmäiset vieraat, kaksi sveitsiläistä tyttöä. Alkuaikoina Vuonislahden rautatieasema oli kaikkein tärkein vieraiden tuoja. Henkilöautoja oli vielä harvassa ja enemmänkin matkustettiin junalla. VR:llä oli suosittuja rengasmatkoja ja koska Vuonislahdesta oli päivittäin vesibussikuljetus Kolille, asemalla riitti vilskettä ja pikkupojilla työtä matkalaukkujen rahtaamisessa. Vesibussi Tuulan legendaarinen kapteeni, Jussi Tolkki oli lempeä köriläs villapaidassaan kesäkuumallakin. Vesiliikenteellä Vuonislahden ja Kolin välillä on pitkät perinteet ja laivaliikenne oli vilkasta jo lukujen vaihteessa, jolloin kuljetuksista huolehtivat ylisoutajat, kuuluisin heistä lienee ollut Kallisen eukko. Vuonislahden satama eli ryki sijaitsi siihen aikaan Herranniemen rannassa. Herranniemi 1920-luvulla

3 Herranniemi lukujen taitteessa, pihalla Lassi-isäntä Margareetta-mummo Aino, Tapio, Lassi ja Sirpa v. 1960

4 Herrranniemen isäntä, Lauri Nevalainen, rakensi ensimmäisen lomamökin vieraiden käyttöön 1960-luvun alussa. Pikkuhiljaa majoituskapasiteettia lisättiin niin, että 1960-luvun lopussa kesäaikaista majoitustilaa huoneissa, aitoissa ja mökeissä oli jo 30 vieraalle. Yritys toimi nimellä Vuonislahden retkeilymaja ja lomakoti. Vieraille tarjottiin yösijan lisäksi myös täysihoitoa. Maatilan hoito ja vieraiden palveleminen työllistivät koko perheen. Aino-äidin ja Lassi-isän apureina toimivat lapset Sirpa (synt. 1954), Tapio (synt. 1958), Kirsi (synt. 1960) ja Petri (synt. 1965). Juhannuskokolla 1960-luvulla LEHTILEIKKEIDEN KERTOMAA 1960-LUVULTA Vanhin lehtijuttu Herranniemen retkeilymajasta on Ilta-Sanomista vuodelta Siinä on potran isännän kuva ja tekstissä mainitaan, että karjalaisen retkeilykodin valttina on oikea palveluhenki. Me Naiset lehti sattui pistäytymään Herranniemessä vuonna Lehden jutussa kuvaillaan Herranniemeä oikeaksi maalaisromanttiseksi vaeltajan löydöksi, jossa kelpaa keinutella tuvan kiikkustuolissa. Paikallinen Lieksan Lehti puolestaan kirjoitti vuonna 1967, että vierailla ei ole talossa muuta vaivaa kuin syömään tuleminen. Vierasmaalaiset matkaajat saavat kieliapua talon 14-vuotiaalta tyttäreltä, joka toimii tulkkina monen vuoden kokemuksella!

5 Kaupan Valde ja Herranniemen Lassi hauskuttamassa yleisöä iltamissa 1960-luvulla Ensimmäinen laiturisauna 1960-luvun alussa. Kaiteella istumassa Aino-emäntä Kirsi-tyttären kanssa. Nasti-mummo keskellä

6 MATKAILUSTA PÄÄELINKEINO Maatilan pito lopetettiin 1960-luvun loppupuolella ja alettiin tosissaan miettimään matkailuelinkeinon kehittämistä. Paikallista sanontaa lainaten mielittiin pitää turpa suuruksessa. Isäntäväki halusi säilyttää maalaismiljöön ja uudisrakentamista suunniteltiin vanhoihin rakennuksiin sopivaksi. Talon ja rannan välissä kulki maantie, jonka siirtäminen talon rautatien puoleiselle sivustalle onnistui tien parannustoimien yhteydessä 1980-luvulla. Saunaranta on alun alkaen ollut tärkeä osa Herranniemen palveluvarustusta. Vastapäätä siintelevät Kolin eli Mustarintasen vaarat antamat rantanäkymälle oman jyhkeän leimansa. Veden päälle rakennettu sauna oli oman aikansa erikoisuus ja samoin rannalla sijainnut keittokatos houkutteli vieraita istumaan iltaa joskus aamutunneille saakka. Lassi-isäntä kehitteli ponttonien päälle rakennetun lautan, jonka ensimmäinen versio laskettiin vesille keväällä Myöhemmin Lassi rakensi vielä kaksi muutakin lauttaa, joista viimeinen, Pielisen Hiipijä valmistui vuonna Monet ovat ne retket, joilla Lassi myhäillen hiljakseen lirutteli lautallaan joko Herrankukkaroon, Paateriin ja muutaman kerran jopa Kolille saakka. Lassi ensimmäistä lauttaansa rakentamassa vuonna 1971

7 Lassin lautalla Herrankukkaroon luvut

8 Vieraat liikkuvat mielellään vesillä ja joskus on ollut kiperiäkin tilanteita. Kerran 1960-luvulla eräs saksalainen matkailija läksi uintireissulle eikä palannutkaan sa- mana iltana takaisin. Alettiin etsiä kadonnutta miestä, mutta laihoin tuloksin. Koska Pielisellä oli noussut myrsky, luultiin miehen jo hukkuneen, kunnes hän parin päivän päästä hyväkuntoisena ilmestyi takaisin Herranniemeen. Mies oli päässyt jonkun avuliaan mökkiasukkaan seinien suojaan odottelemaan ilman kirkastumista. Muitakin (uhka)rohkeita uimareita on aikojen kuluessa ollut niin, että isäntäväki on joskus joutunut varoittelemaan pitkistä uimareissuista. Äkillinen ukonilma ja tuulinen sää ovat monta kertaa yllättäneet myös soutajat, joita on käyty noutamassa moottoriveneellä Pieliseltä. Ja vesibussi Tuulan perässä oli useamman kerran soutuvene, jonka matkailijat olivat jaksaneet soutaa Kolille mutta kotimatka tuotti jo vaikeuksia. TUPAKAHVILA AVAA OVENSA SAVUPIRTISSÄ Vuonislahden kylän keskustassa toimi vuoteen 1974 Pönkän baarina tunnettu Pikkukahvila. Kun baarin ovet sulkeutuivat, jäi kylä ilman kahvilaa ja niinpä Herranniemeen päätettiin avata tupakahvila. Tähän saakka ruoka- ja kahvipalveluja oli tarjottu vain majoittujille, mutta luvun puolivälistä ovet olivat avoinna myös ohikulkijoille. Aino-emännän suojärveläiset sukujuuret takasivat, että aitoja karjalaisia herkkuja oli tarjolla. Karjalanpiirakat, sultsinat, keitinpiiraat ja vatruskat samoin kuin mainiot kukot kuuluivat talon herkkuihin. Kerran Pekka Puskan oppien innoittamana emäntä leipoi piirakoita keittäen puuron veteen ja laittaen munavoin asemesta päälle punajuuri-sipulimössöä. Isännän kommentti lopetti kokeilun: Anna olla viimenen kerta kun piirakoihen maineen pilloot. Kymmenen vuotta tupakahvilan avaamisesta heräsi ajatus tuvan saattamisesta alkuperäiseen asuunsa. Monien pahvi- ja tapettikerrosten alta paljastuikin ehta savutupa, jonka hirsien puhdistamisessa Lauri-isännältä vierähti kokonainen talvi. Vaivan palkaksi saatiin esiin komeat käsinveistetyt hirret ja alkuperäinen räppänäkin oli näkyvissä. Alussa tupakahvilassa oli keskiolutoikeudet ja 1980-luvulla hankittiin lisäksi viinien tarjoiluoikeudet ja myöhemmin täydet anniskeluoikeudet.

9 Tupakahvila 1980-luvulla

10 Aino-emäntä ( ) ja Lassi-isäntä ( )

11 VIERIVÄT VUODET VAIHTUVAT VIERAAT 1960-luvun asiakaskuntaa voi luonnehtia täysihoitolaisiksi, satunnaisiksi Kolin matkaajiksi ja jossain määrin liikkui myös ulkomaalaisia reppuselkiä. Ensimmäinen saksalainen nuorisoryhmä Saksasta saapui kesällä Saksalais-balttilaisen nuorisojärjestön (DbJuStr) jäsenet olivat balttilaisemigranttien lapsia, jotka viihtyivät Vuonislahdessa useana kesänä luvuilla. Ensimmäisen ryhmän johtajana oli Burchard von Bremen, joka vietti lomaansa Herranniemessä pienen ja jo aikuistuneen saksanbalttilaisen ryhmän kanssa myös kesällä (Burchard von Bremenin muistelo Vuonislahden kesistä, liite 1). Varsinainen hyppäys nuorisomatkailussa tapahtui vuonna 1972 kun InterRail-kortti astui voimaan. Suomi oli tuohon aikaan edullinen matkailumaa ja monet keskieurooppalaiset suuntasivat reittinsä kohti pohjoista. Reppuselkiä taapersi asemalta joskus pitkänä jonona niin, että viimeiset saattoivat jo jäädä ilman omaa petipaikkaa ja joutuivat nukkumaan yönsä tuvan lattialla. Kansallisuuksien kirjo oli melkomoinen ja joukkoon mahtui saksalaisten, hollantilaisten, sveitsiläisten ja ranskalaisten lisäksi myös muita kansallisuuksia. Nuoret ystävystyivät keskenään ja useasti sattuikin, että he jäivätkin yhden yön sijasta jopa viikoksi tai kahdeksi Herranniemeen maalaiselämästä ja Pielisestä nauttimaan. Kuuluminen Suomen Retkeilymajajärjestöön (SRM) varmisti, että tieto retkeilymajasta levisi kansainvälisten retkeilymajaoppaiden välityksellä nuorten parissa. SRM:n pitkäaikainen toiminnanjohtaja Kalevi Vaara vieraili useasti Herranniemessä kannustaen yrittämään ja kehittämään palveluita.

12 Saksalainen nuorisoryhmä 1980-luvulla Hans Klüche oli saksalainen interreilaaja, joka vieraili ensimmäisen kerran Herranniemessä kesällä Vinkin retkeilymajasta hän kertoo saaneensa Kööpenhaminan nuorisoinfosta, jossa oli interreilaajien oma vieraskirja. Hans oli löytänyt kaikkiaan kolme vinkkiä Suomessa, Joensuun ja Lieksan välissä olevasta retkeilymajasta, jota ei saisi jättää väliin sillä The most beautiful place in the north is Vuonislahti in Finland, don t miss it! Carol, Seattle-USA. (Hans Klüche kertoo Vuonislahden vierailuistaan, liite 2). Vähitellen alkoi tulla vakiovieraita, joka palasivat kesä kesän jälkeen uudelleen. Ennätyksen teki vakio-waltteri, Walter Eberle Stuttgartista. Hänen ensimmäinen vierailunsa oli kesällä 1960 ja sen jälkeen Walter on löytänyt tiensä Vuonislahteen kaikkiaan 18 kertaa. Margrit ja Felix Keller Sveitsistä ovat olleet Herranniemen vakiovieraita, jotka kävivät Vuonislahdessa niin vastarakastuneina kuin myöhemmin kahden poikansa kanssa. (Margrit ja Felix Kellerin muistelot liite 3.)

13 Rantaelämää luvuilla

14 Vähitellen 1970-luvun loppua kohden interreilaajat alkoivat vähentyä ja korvautuivat pikkuhiljaa kotimaisilla ryhmämatkalaisilla. Bomban talon avaaminen elokuussa 1978 käynnisti ennennäkemättömän ryhmämatkabuumin Pohjois-Karjalaan. Matkojen organisoijina toimivat niin eläkeläisyhdistykset kuin erilaiset harrastusjärjestötkin. Kotkalainen, Vuonislahdesta kotoisin oleva Enni Vaakanainen on järjestänyt matkoja Karjalaan useina kesinä. Enni kertoo omista kokemuksistaan ja tuntemuksistaan entisillä kotikonnuilla matkatessaan (liite 4). Ryhmämatkalaisille tarvittiin lisää majoitustilaa ja niinpä pihapiiriin nousi Laurilaksi nimetty rakennus, johon sijoitettiin sekä majoitushuoneita että vieraiden käytössä oleva keittiö. Ensimmäiset leirikoululaisryhmät otettiin vastaan 1980-luvun loppupuolella luvulla erilaiset yhdistysten ja yritysten järjestämät tapahtumat ja leirit alkoivat lisätä suosiotaan. Vuonna 1991 Herranniemessä järjestettiin Kristillisen ylioppilasliikkeen pohjoismainen kongressi teemalla Kosminen identiteetti. Taideleiriläiset ovat ikuistaneet Pielisen rantamaisemia useana kesänä ja kansanparannuskurssit ovat koonneet niin paikallisia ihmisiä kuin matkailijoitakin. Lukuisat sukuseurat ovat löytäneet Herranniemestä itselleen sopivan kokoontumisympäristön. Myös perhejuhlien, etenkin syntymäpäivien ja häiden pito alkoi yleistyä luvulla ja on jatkanut suosiotaan 2000-luvulla. Kesäinen viikonloppu ja häät näyttää olevan suosittu yhdistelmä!

15 SUKUPOLVENVAIHDOS ERJA JA TAPIO NEVALAISELLE Vuonna 1995 Kestikievari Herranniemen vanha pariskunta, Aino ja Lauri Nevalainen jäivät eläkkeelle ja yritys siirtyi virallisesti Erja ja Tapio Nevalaiselle, jotka olivat olleet toiminnassa mukana jo useita vuosia. Uusia ideoita liiketoiminnan kehittämiseksi etsittiin innolla ja vuosituhannen lopulla päätettiin käynnistää hanke, jonka avulla rakennettiin lisää ympärivuotista majoitustilaa ja pystyttiin ottamaan enemmän vieraita vastaan myös kesäsesongin ulkopuolella. Liikevaihto kasvoi ympärivuotisuuden ansiosta ja ulkomaisia matkailijoita, erityisesti brittejä, alkoi tulla talviaktiviteeteista nauttimaan. Myös japanilaiset matkailijat ovat löytäneet Herranniemen luvulla on käynyt niin kutoja-leipoja-marjastajaryhmiä kuin myös yksittäisiä japanilaisia, jotka yleensä matkustavat junalla. Kestikievari Herranniemi sai Maakuntien Parhaat merkin vuonna 2004 ja kaikki majoitustilat on laatuluokiteltu MALO-luokituksen (maaseutumatkailuyritysten majoitustilojen luokitus) mukaan. Yritys on myös mukana Karelia à la carte - Ruokaa rakkaudella yritysverkostossa, joka on sekä pohjoiskarjalaisten ravintoloiden että matkailu-, elintarvike- ja käsityöalan verkosto. Pohjois-Karjalan maakunnan kattava matkailualan myynti- ja markkinointiyhtiö Karelia Expert Matkailupalvelu (aiemmin Lieksassa Lieksan Matkailu Oy) on toiminut yhteistyökumppanina, jonka avulla on tehty tunnetuksi ja markkinoitu yrityksen palveluja niin kotimaahan kuin ulkomaillekin. Osuuskunta Vuonis ja Vuonis-kylämatkailuverkosto ovat paikallisia toimijoita, joissa Kestikievari Herranniemi on aktiivisesti mukana. Laaja koko Vuonis-kylien alueen kattanut Vuonisprojekti, josta saatiin intoa yhteistoimintaan, toteutettiin vuosina Viime vuosina kylämatkailu on alkanut tulla tunnetuksi ja Vuonislahti onkin mukana laajassa valtakunnallisessa kylämatkailun kehittämishankkeessa. Vuosi 2002 oli todellinen merkkivuosi, jolloin Vuonislahden kylä sai valtakunnallisen Vuoden kylä tunnustuspalkinnon.

16 Rippikoululeiriläiset afrikkalaisella aterialla kesällä 2007 Karjalainen Rahvas viihdyttää rantapaviljongilla kesällä 2007

17 Ihva ja Liisa aittaremontissa keväällä 2007

18 UUSI PÄÄRAKENNUS Herranniemen vanha päärakennus savutupineen tuhoutui tulipalossa helmikuussa Yritystilojen lisäksi isäntäperhe menetti palossa myös kotinsa. Palon jälkeen alettiin välittömästi suunnitella, millainen rakennus sopisi mäelle, jota on asuttu jo 1600-luvun puolivälistä alkaen. Isäntäväki teki omat suunnitelmansa ja ensimmäiset piirustukset valmistuivat jo keväällä Varsinaisten rakennuspiirustusten laatimisesta vastasi arkkitehti Markku Korjonen Joensuusta. Ryhdyttiin etsimään vanhaa hirsirakennusta, joka voitaisiin siirtää uuden päärakennuksen osaksi. Tapio-isäntä oli tutustunut aiemmin Tauno Kaltiaiseen, joka omisti hirsitalon Sokojärvellä, Kesselintien varrella. Kaltiainen oli ostanut Kuuselan tilan Härkösten suvulta, jonka edustaja, Airi Härkönen, oli talon viimeinen vakiasukas ja jolla oli siteitä Pielisen museoon. Kuuselan tuvan pienoismalli ja myös joitakin tuvan alkuperäisiä kalusteita on näytteillä Pielisen museossa Lieksassa. Korkean vaaran kupeeseen somasti sijoittunut Kuuselan pirtti otti heti herranniemeläiset heti ensivierailusta omakseen ja päädyttiin kauppoihin. Kesällä 2007 talo purettiin ja hirret kuljetettiin uuteen kotiin Vuonislahteen. Syksyllä aloitettiin uuden päärakennuksen rakennustyöt ja perustusten jälkeen ensimmäisenä oli vuorossa vanhan pirtin pystytys. Kaivuutöiden yhteydessä kävi ilmi, että edellinen talo ei suinkaan ollut ensimmäinen tällä mäellä seissyt rakennus. Noin 60 senttimetrin syvyydestä löytyi maatunut hirsikerta ja sen päällä oli 20 senttimetriä maata. Jälleen noin 40 senttimetrin syvyydessä oli vielä yksi hirsikerta. Löytöjen ikä jäi arvailujen varaan! Kuuselan tupa Sokojärvellä, Kesselintien varrella kesällä 2007

19 Kuusitupa nousee

20 Lieksalaisen kirvesmiehen, Antti Nevalaisen tietotaito ja käytännön kokemus hirsirakennusten pystyttämisestä oli tarpeen rakennustöiden edetessä. Antin apukäsinä olivat Kauko Ihanus ja Ari Sulopuisto sekä naapurissa asuva Hannu Kärkkäinen. Herranniemen oman väen lisäksi rakennustöihin osallistui ammattilaisia eri työvaiheissa; lvi-suunnittelusta vastasi LVI Karelia ja siellä Esko Piipponen ja rakennesuunnittelusta huolehti puolestaan Karrak Oy. Uuden uunin tupaan muurasi lieksalainen ammattimuurari Asko Varis. Rakennusprojektin valvojana toimi Pertti Ihalainen. Vuonislahden kyläläiset tarjosivat useasti apuaan, tarvittiinhan sekä koneita että ahkeria käsiä moneen otteeseen. Suurimman vastuun koko projektin toteutumisesta kantoi kuitenkin Tapio-isäntä, joka koko ajan piti langat käsissään. Erja-emäntä suunnitteli päärakennuksen sisustuksen. Tuvan matot ja verhot syntyivät vuonislahtelaisen Leena Virkkusen kangaspuissa ja Juha Salin taiteili Koivu-salin seinille hentoja koivunoksia. Vanhoja tuoleja, pöytiä ja tekstiilejä metsästettiin innolla ja kunnostettiin talkoovoimin.

21 Rakennustyöt käynnissä keväällä 2008 Kesäkuun viimeisenä viikonloppuna 2008 oli Herranniemessä suomalais-sveitsiläiset häät, joiden myötä uusi päärakennus vastaanotti ensimmäiset vieraansa. Kesällä 2008 oli uudella päärakennuksella käyttöä niin tiuhaan, että Kestikievari Herranniemen omat 50-vuotisjuhlat pystyttiin järjestämään vasta elokuussa. Kesän mittavin urakka oli Olli Tiainen Suomen sodan sankari näytelmä, jonka viikon aikana näki noin 2700 katsojaa Pielisen rannalla sijaitsevassa kesäteatterissa. Päärakennus valmiina kesällä 2008

22

23

24 VIERASKIRJOJEN KERTOMAA Vieraskirjat kertovat omaa kieltään matkaajien tunnoista ja tunnelmista. Ne asiat, joista kiitellään näyttävät pysyvän vuodesta toiseen melko muuttumattomina. Kaunis maalaismaisema, ystävällinen isäntäväki, kotitekoinen ruoka paikallisine erikoisuuksineen, Pielinen saarineen, iltatanssit rannalla, sauna vilvoittavine kylpyineen, valkeat hanget sekä tietenkin ne hurmaavat valoisat yöt! Pelastakaa Edes Äidit ry:n jäsen kirjoittaa näin: - Pöyhösen Baari & Pirttiviljelmä (1 aikuinen ja 4 lasta) luuli tulleensa paratiisiin sillä lapset saivat leikkiä rauhassa isolla pihalla äidin nauttiessa valkoviiniä rauhallisessa tuvassa! Saksalaisten kommenteissa esiintyy usein nachhausekommen ja talon kodinomaisuutta ihmetellään ja ihastellaan. Sauna saa tietenkin omat mainintansa, samoin kuin Eva Ryynäsen taiteilijakoti Paateri. Eräs ranskalainen arkkitehtiopiskelija herkistelee: - Kun luonto täällä on ottanut puolisokseen kauneuden, siitä syntyy herkkyys. Sydämeni laulaa lumoavien tähtien alla.

25 vieraiden viestittämää LIITE 1: 50 Jahre Herranniemi Die Deutschbalten gratulieren der Familie Nevalainen zum 50jährigen Firmenjubiläum von Herraniemi. In diesen 50 Jahren haben viele Gäste das Haus und die einmalige Atmosphäre kennen gelernt. Wir freuen uns noch heute, dass wir Herranniemi 1970 gefunden haben. Viele von uns, die dort waren, erinnern sich gerne daran. Der Deutschbaltische Jugendring veranstaltet jedes Jahr mehrere Freizeiten (leiri). Damals war es für uns leider noch nicht möglich, nach Estland und Lettland der Heimat unserer Eltern zu fahren. Finnland war aber eine sehr beliebte Alternative. Ich war 1967 schon in Leppävirta und wollte im Sommer 1970 unbedingt wieder nach Finnland. Von einer bekannten Studentin aus Helsinki bekam ich eine lange Adressenliste, auf der u.a. auch Herranniemi stand. Ich schrieb an alle Adressen, die meisten antworteten nicht. Einige schickten sehr schöne Prospekte. Aus Vuonislahti kam ein handgeschriebener Brief mit zwei Fotos. Ohne das Haus und das Personal zu kennen hatte ich das Gefühl, das ist die richtige Adresse, und habe unsere Gruppe (20 Personen) angemeldet. Als wir dann ankamen, war alles noch viel schöner, als wir es uns in Deutschland vorstellen konnten. Herranniemi war für uns der ideale Platz. Aino und Lauri Nevalainen waren großartige Gastgeber, und dass Sirpa, die damals noch zur Schule ging, schon sehr gut deutsch sprach, hat uns die Verständigung natürlich sehr erleichtert. Nach uns sind bis 1985 noch 8 Gruppen der deutschbaltischen Jugend in Herranniemi gewesen. Einige Teilnehmer kamen mehrmals. Und Herranniemi, Vuonislahti und der Pielinensee wurden in Deutschland besonders für junge Inter-Rail-Touristen ein Geheimtipp. Ein Vetter von mir hat in Paris von Vuonislahti erfahren, fuhr im nächsten Jahr hin und war ebenso begeistert wie wir. Es ist aber nicht nur bei diesen 8 Freizeiten geblieben. Herranniemi hatte für viele von uns Folgen. Mindestens drei Ehepaare haben sich in Vuonislahti kennen gelernt, geheiratet und Kinder bekommen. Karen Doehring ist mehrmals in Herranniemi gewesen, hat ein Jahr ihres Studiums in Jyväskylä verbracht und hat noch heute Kontakt zu Sirpa. Cornelius Hasselblatt hatte sich schon vorher für die estnische Sprache interessiert und sich in Vuonislahti entschlossen, Finno-Ugristik zu studieren. Heute ist er Professor für Finno-Ugristik an der Universität Groningen/NL. Ich selbst bin an Finnland hängen geblieben. Meine Frau ist Finnin aus Kuopio, wo wir seit sieben Jahren wohnen. In Vuonislahti habe ich Menschen kennen gelernt, die ihre Heimat im heute russischen Karelien verlassen mussten und damit eine ähnliche Lebensgeschichte hatten, wie unsere Eltern, die aus Estland und Lettland weg mussten. Ich

26 habe dadurch angefangen, mich für die Geschichte Kareliens und die finnische orthodoxe Kirche und Kultur zu interessieren. Heute mach ich deutsch- und englischsprachige Führungen im Kloster Valamo und im orthodoxen Kirchenmuseum in Kuopio. Herranniemi war für mich und viele deutschbaltische Freunde eine wichtige Station in unserem Leben, wofür wir sehr dankbar sind. Wir freuen uns, dass nach dem schrecklichen Feuer im vorigen Jahr der Neuaufbau des Hauses gelungen ist und wünschen Tapio und Erja, sowie der gesamten Familie Nevalainen eine erfolgreiche Zukunft. Burchard von Bremen Kuopio, 2008 LIITE 2: ÜBER EINE ALTE LIEBE- VUONISLAHTI Mein Verhältnis mit Vuonislahti fing früh an, gleich nach dem Abi machte ich meine erste grosse Reise allein, ein Inter-Rail-Ticket in der Tasche. Von elterlicher Fürsorge jahrelang zu den klassischen Bildungszielen am Mittelmeer geführt, reitzte mich das Gegenteil. Die Richtung war klar: Der Norden. Von den Hauptstädten hatte ich schon gehört, aber was war da sonst noch nördlich von Puttgarden? In Kopenhagen, nach schlafloser Nacht auf dem Boden vom vom Waschraum des Nordexpress, eine erste Orientierung. Die Stadt bot und bietet einen Touristeninformation fü Jugendliche. Ein Mammut-Gästebuch in der Ecke, voll mit Tips, Nörgeleien, Warnungen: Wo man in Kopenhagen billig schläft, wo man in Oslo Hasch kauft es war ja Mitte der 70er -, dass es ein gutes Frühstück in der Jugendherberge Uppsala gibt, dass das Nordkapp ein Witz ist, den man sich ruhig sparen kann, dass alle Stockholmer Discos sauteuer sind, dass das billigste Bier von Kopehagen im Skipper Klement gezapft wird, und: Wenn Du nach Finnland fährst, verpass die Jugendherberge Vuonislahti nicht. Liegt an der Bahn von Joensuu nach Lieksa. Ein paar Seiten weiter, unter dem Hinweis, wie man durch die Fahrkartenkontrolle beim Schiff Kopenhagen-Malmö schlüpft, und ber dem Gruss von Verena aus Klagenfurt an einen Piet aus Eindhoven wieder ein Hinweis: The most beautiful place in the north is Vuonislahti, don t miss it. The hostel is great! Carol, Seattle-USA Beim dritten Tip, auf der vorletzten beschriebenen Seite verstand ich nur den Namen Vuonislahti und irgendetwas von grande, mehr Italienisch kann ich nicht. Ich war aufjeden Fall neugierig, Finnland lag eh auf der Route und einen festen Paln hatte ich noch nicht. In meinem Tagebuch steht unter dem 5.8. : Kopenhagen...Viele Tips auf Vuonislahti gefunden. Muss ingendwo in Finnland liegen (Joensuu, Lieksa). Zehn Tage später kletterte ich in Vuonislahti aus einem blau-weissen Schienenbus. Nicht allein. Es waren bestimmet ein Dutzend (das dreckige) Leute, die da mit Rücksäcken

27 und Plastiktüten aus dem Zug kamen, durchgeschüttelt von Finnlands ungeschweissten Nebenstrecken. Mir dröhnten die Ohren, ich hatte über dem Motor des Schinenbusses gesesen. Es war die letzte Inter-Rail-Bagger vom Tage wir standen ingendwann gegen Mitternacht vor der Herberge. Empfang im Bademantel, die Herbergsmutter verteilte uns gut es ging, das Haus war schon fast voll. Ich landete mit einem Österreicher in einem Zelt auf der Hauswiese. Es muss schon nach Mitternacht gewesen sein, als ich mit meinem Zeltpartner eine Erkundungstour machte. Nebe der Herberge eine Strasse, dahinter, zwichen Bäumen hindurch, spiegelte sich Mondlicht auf Wasser; Vuonislahti liegt am Pielinen-See. Es ist Mitte August, die Nacht recht hell. Auf dem See ein breiter Stg, daraf eine Hütte. Eine Tür steht weit offen, Stimmen, Lachen. Ein paar Schatten stehen am Geländer, starren aufs Wasser. Uns kommt ein Mädchen entggen, sie war mit dem gleichem Zug gekommen wie wir. Iht könnt ruhig reingehen, gehört auch zur Jugendherberge, sagt sie mit un berhörbar dänischem Akzent. Drinne hocken 20 Leute. Die Bude verqualmt. Ein Kaminfeuer brännt. Wir werden kaum beachtet, schnappen uns jeder einen Hocker Baumstammst cke und gehören dazu. Jetzt hocken 22 da. Von rechts höre ich Französisches, versteh ich nicht. Die zwei Mädchen weiter links verstehe ich auch nicht, sprechen zwar Deutsch, aber aus der Schweiz. Vor mir sitzen zwei, die Englisch sprechen, okay, das kann ich etwas. Wir kommen ins Gespräch: Aus welchem Land kommst Du; wo wart ihr vorher; wie wars; wo willst du noch hin; wie lange seid ihr schon hier? Er ist Schotte, sie Engländerin, den britischen Unterschied bekomm ich auch gleic erklärt, hab ich in der Schule ja nicht gelernt. Die beiden haben sich vor drei tagen hier zum ersten Mal getroffen, jetzt lieben sie sich. Vuonislahtis Atmosphäre verbindet. Irgendwann um drei am Kamin schweigen sich nur noch Verliebte an, drei Hollander rudern gerade auf den See, Angeln ragen ber die Bordwand krabbel ich ins Zelt. Der Österreicher schläft schon, wird zum Glück nicht wach. Der tag hat längst begonnen. Morgenrot ber dem haus. Wer um drei ins Bett geht, schläft auch lange, besonders, wenn er zwei Nächte zuvor auf Wellen zwischen Schweden und Finnland und auf Achsen im Zug verbracht hat. Um eins ist es im Zelt so warm die Sonne ist übers Haus gekommen-, dass ich die Nase rausstrecke. Die Farben sind viel intensiver als in der Nacht: rechts das hauphaus in Falu- Rot gestrichen, Dachbalken und Fensterrahmen weiss. Schräg gegenüber ein Speicher, zweigeschossig, oben ein Balkon. Die Schweizer Mädchen sitzen da ich hatte am Abend doch mit ihnen gsprochen, sie können Hochdeutsch. Hallo! Hei hei! Der Tag verläuft so ruhigwie er angefangen hat: statt Duschen, ein Bad im See, Mittags- Frühstück auf dem Steg, dnach Umzug. Ich habe ein freigewordenes Bett bekommen. Vier Doppelstockbetten stehen in einem kleinem Zimmer. Ein Gewühl von Rucksäcken,

28 Klamotten, Plastiktüten dazwischen. Auf einem Bett kein Schlafsack kommt meiner drauf. Nachmittags mach ich mit dem Briten-Paar eine Ruderpartie. Alan und Vivian, an die Vornamen kann ich mich noch erinnern, habe den beiden später noch Karten geschrieben. Die Nachnamen hab ich vergessen, das Adressbuch von damals verloren. Bin mir nur sicher, dass kein Schotten-Mc im Namen hatte. Die Schweizerinnen kommen, als wir gerade losmachen, auch noch mit, haben Butterbrotdosen dabei. Drüben auf der Insel gibt es viele Blaubeeren, habt ihr nicht Lust hinzurudern? Wir haben. Blaubeeren pflücken, schwimmen, plauschen, schwimmen, sonnen, der nachmittag ist schnell vorbei. Um sechs sind wir wieder am Steg, auys der Hütte qualmt s. Die Sauna wird angeheitzt. Ich war noch nie in einer, lass mich aber überreden. Wofür den Ofen an diesem Abend heitzt, weiss ich nicht. Die kleine Familiensauna ist brechendvoll, wir hätten auch so geschwitzt. Für mich komm nun mal vom Lande ungewohnt die Nacktheit. Dass die Skandinavier da freier sein sollten, hatte ich ja schon gehört. Eine neue Erfahrung: wo soll mann denn nun das handtuch halten. Für eine reihe der Mitschwitzer war saunabaden aber wohl auch nicht alltäglich. Vivian, englisch schüchtern, kommt erstmal mit dem Badeanzug. Kehrtwende. Zweiter Auftritt, jetzt zusammen mit Alan. Briten sehen nicht anders aus als die Schweizer, Italiener und Deutschen, die schon auf der Bank sitzen. Nach der Sauna in die Küche, Blaubeeren mit Milch, Blaubeerpfannekuchen, Blaubeeren gezuckert, Blaubeeren... Am Abend wieder kaminklön. Die Schweizerinnen, das Briten- Paar und ich sind eine kleine Clique geworden. Als wir zum Schlafen gehen, stelle ich fest, dass wir sogar alle im selben Zimmer untergebracht sind. Meine bisherigen Jugendherbergserfahrungen habe ich in Deutschland gemacht, bin also etwas verwundert. Nach vier Tagen fuhr ich von Vuonislahti weiter, ziel Narvik. Die beiden Schweizerinnen waren schon bis Tornio dabei, später traf ich sie in Bergen zufällig wieder. Allan und Vivian hatten schon einen Tag vorher den Triebwagen nach Süden genommen. Ein Jaht später wieder Vuonislahti: Einmal drei Tage, dann hoch zum Polarkreis nach Kemijärvi, und auf der Rückfahrt noch zwei Tage. 77 wieder Vuonislahti, zusammen mit einer Freundin. Es war viel ruhiger, kaum zehn Leutesind ausser uns noch da. Die nächsten Jahre lockte der Nordatlantik: Shetlands, Färöer, Island. Vuonislahti aber immer im Hinterkopf, musste etlichen Vergleichen standhalten. Hielt stand. Acht Jahre später war es wieder soweit. Statt Rucksack und Plastiktüten diesmal alles im Auto verstaut. Meine Freundin von 1977 ist immer noch dieselbe, ein Wiedersehen also für uns beide. Ein neues Haus mit ein paar Doppelzimmern und neuen Duschen ist gerade fertiggeworden. Die anderen Häuser hatten sich äusserlich nicht geändert, nur spielt vor der Veranda jetzt die dritte Familiengeneration im Gras. Sirpa, die vor elf Jahren schon ihrer

29 Mutter half, wenn die Besucher ankamen, spricht inzwischen fliessend Deutsch, macht gerade Mutterschaftsurlaub und nutzt die Gelegenheit, mal wieder zu Hause helfen. Wir seien nicht die ersten, die nach Jahren mal wieder vorbeikommen. Andere sind Vuonislahti nie untreu geworden, seit zehn, zwölf Jahren nicht. In 1985 ist Vuonislahti aber bei den Inter-Railern nicht mehr in. Während der Woche die wir dort sind, lässt gerade eine Handvoll sehen. Sie haben alle einen Tip von alten Bekannten bekommen, die schon mal hier waren. Statt der Inter-Railer kommen jetzt mehr Ältere, sagt Sirpa, Familien Paare. Im Laufe der Jahre sind ein paar Hütten zur Herberge dazugekommen und im Haupthaus gibt es nur noch Doppelzimmer. Wir wohnen darin mit unseren Herbergsausweisen zu Jugendherbergspreisen. Schlafen darf man noch, solange man will; die Sauna ist dieselbe geblieben, nur statt der Mammutsitzungen wird sie jetzr stundenweise vermietet; die Blaubeer-Insel ist natürlich auch noch da. Aber ich erlebe Vuonislahti doch ganz anders. Intresen ändern sich, Wahrnehmungen auch. Vor elf Jahren hätte mich kaum intresiert, was Sairpa so über das haus ihrer Eltern erzählt: Die Herberge ist Anfang dieses Jahrhunderts gebaut worden, als die Eisenbahnlinie Joensuu-Nurmes entstand. Die Ingenieure haben damals im Haupshaus gewohnt. Es steht auf einer Halbinsel, Herranniemi Halbinsel der Herren heisst die Herbege heute ja auch. In dem, was für mich immer der Speicher war, wohnten die Arbeiter, jetzr sind da wieder die grösseren Schlafräume. Diesmal erlebe ich auch die Umgebung. Von Lieksa aus machen wir eine Stromschnellenfahrt auf dem Ruunaa. Drei Stunden im Boot, 30 Kilometer ber den Fluss durch die Wildnis, sechs Stromschnellen eingeschlossen. Mittendrin eine Stunde Picknick mit Lachs, Piroggen, überm Feuer selbstgegrillten Würstchen und natürlich Kaffee. Gab s das elf Jahre vorher noch nicht? Hab ich s damals nicht gemerkt oder einfach verdrängt, weil s für einen Inter-Railer Brustbeutel zu teuer schien? Heute kostet es 120 Finmark, ein sicher angemessener Preis. Ein Nachmittagsausflug ist der Besuch in Haus und Atelier von Eva Ryynänen. Sie macht aus Holz Kunst, versucht die Struktur des Materials zu bewahren. Sie lässt sich bei ihrer Arbeit zuschauen, junge Frauen haben ihr das Erklären abgenommen. Ihr Haus, gleich neben dem Atelier, ist ein bewohnbares Kunstwerk. Eva Ryynänen hat fast alles selbst gearbeitet, die Schränke, die Sitzbänke, den Schreibtisch. Einen Fernsehschrank gibt es nicht, die Glotze is in einen hohlen Baum eingearbeitet Fernsehbaum. Dass das Haus in einem Wald steht sei nur am rande erwähnt. Samstag Abend gehen wir hoch zum Pavillion. Da, wo man mit gutem Willen ein Zentrum von Vuonislahti ausmachen kann, also nicht weit vom Dorfladen und der Post, liegt der Tanzpalast auf einer Anhöhe. Den Markt, der hier in der Frühe an manchen Tagen abgehalten wird, hab ich schon immer verschlafen, aber den Tanz kenn ich noch vom ersten Jahr. Wenn hier übers Holz geschoben wird, ist das der Treff für die ganze Umgebung. Der Tanzpavillion hat sich verändert ist wetterfester geworden. Auch kamen mir die

30 Tänzer fr her viel älter vor wo dran mag s liegen? Abreisetag: Wir müssen früh raus, so erlebe ich einmal das Frühstück. Am Tisch sitzt ein Schweizer Ehepaar mit ihrem zehnjährigen Sohn. Den Tip auf Vuonislahti haben sie von ihrer ältesten Tochter bekommen, die war vor zwei Jahren mit der bahn hier. Sie benutzen die Herberge als Dreh und Angelpunkt für die Erkundung Ostfinnlands. Am Tag zuvor haben sie ihr Auto mal stehenlassen, sind mit dem Schiff über den Pielinen-See. Am anderen Ufer, Vuonislahti gegenüber, liegen die Koli-Berge, mit 347 Metern Mittelfinnlands höchste Gipfel. Ich kann mich gut an eine Tour dahin bei meinem dritten Besuch erinnern, wie Wahnsinns Aussicht ber den See und seine Inseln. Eigentlich wollte ich dort doch wieder hochgehen, hab aber diesmal ganz vergessen. Beim nächsten Mal muss ich daran denken. Hans Klüche LIITE 3: Liebeslied Herraniemi in Vuonislahti war, ist und bleibt ein wunderschöner Ort mit vielen Geheimnissen. Diesen Geheimnissen kommt man nur auf die Spur, wenn man eine Weile da bleibt. Dem Wind, den Wellen, dem Hundegebell und der Ruhe zuhört. Ab und zu kommt ein Zug vorbei und unterbricht Vuonislahti. Später ist alles wieder wie vorher, Geheimnisvoll. Unsere finnischen Gäste kommen: Die Zeiten sind schon länger her, als das Zauberwort Unsere finnischen Gäste kommen noch ganz andere Bedeutung hatte. So um das Jahr 1986 am späteren Freitagnachmittag war es, als in der Rauchstube Teppiche, Tischtücher und weiteres Dekor weggeschafft wurde. Jetzt wird sicher die gute Stube auf das Wochenende hin auf Vordermann gebracht. Weit gefehlt. Unsere finnischen Gäste kommen wurde uns beschieden. Sie kamen die Gäste. Kein Wort wurde gesprochen. Alles war ganz ruhig. Man hörte nur das Geld klimpern, das Entkorken der Flaschen, das Rauschen der Flascheninhalte durch die unzähligen Kehlen rinnen... Felix Keller

31 50 Jahre Herranniemi Das erste Mal kam ich mit Felix, frischverliebt nach Herranniemi Total fasziniert von der Landschaft und diesem absolut ruhigen Flecken, blieb dieser besuch nicht der letzte... Bald danach als frisch vermählte Eheleute erholen wir uns in Vuonislahti von unserem strengen Berufstag. Nur der Wind und ab und zu ein Fischerboot störten diese Idylle!! Das nächste Mal ziemlich bepackt, mit Koffer und Kinderwagen kamen wir mit unserem langersehnten Nachwuchs, Roman nach Herranniemi. Unsere Familie wuchs heran, auch Martin wollten wir diesen wunderbaren Ort in Finnland nicht vorenthalten. Die Familie fühle sich immer sehr wohl und erholte sich prächtig. Nach 7 Jahren Unterbruch, kamen die schon etwas im Alter gerückten Eltern mit 2 Jugendlichen (Burschen) nach Herrranniemi, ein Wiedersehen für alee. Mit nun bald 10 Ferienaufenthalten in Vuonislahti habe ich immer tolle Erinnerungen mit nach Hause gebracht. Wir wünschen Euch liebe Erja und Tapio, mit dem nun neu erbauten Gasthaus alles Gute und viel Glück für die Zukunft! Margrit Keller 2008, Hedingen, CH LIITE 4: MUUTTOLINNUT JUURILLAAN Elettiin vuotta 1959, kun elokuun neljäntenä päivänä nousin Vuonislahden asemalta neljän pojan kanssa junaan, ja matkan päänä Kotka. Junan ikkunasta katselin haikein mielin, tippasilmässä kotitaloa ja maisemia. Taakse jäivät hyvät naapurit, ystävät ja sukulaiset, eväskorissa naapurin pikkutytön äitinsä lähettämä kukkakimppu. Tyttö kertoi, ettei äiti voinut tulla saattamaan kun sitä itkettää kun lähdette pois. Mutta iloiset pojat, kaikilla uudet valkoiset paidat ja housut päällä, heitä katselin, se toi uutta uskoa huomiseen. Mieheni Keijo oli lähtenyt kaksi viikkoa aikaisemmin sukulaisperheen mukaan, työtä ja asuntoa kyselemään. Kirje tulikin pian, että nyt on asunto ja työpaikka, alkakaa vain tulla. Viikon sisällä pakkasimme tavarat, ovi lukkoon ja matkalle Kotkaan. Pojat kävivät useamman vuoden koulua Vuonislahdessa ja heille jäi mukavat muistot siltä ajalta. Kotkassa perheemme lisääntyi vielä kahdella tytöllä. Tytöt olivat tervetulleita poikaporukkaan.

32 Kotka on antanut meille kaikille työtä ja koulutusta. Kotkassa valmistuin mm auktorisoituen viralliseksi Kotkan matkailuoppaaksi. Vedin myös ryhmiä niin ulkomaille kuin myös kotimaahan. Kotiseuturetket olivat kysyttyjä, olihan Kotkaan muuttaneita Pielisen ja koko Itä-Suomen alueelta paljon. Matkojen kohteita olivat Ilomantsi, Joensuu, Lieksa, Vuonislahti ja kestikievari Herranniemi. Matkalaisille oli ilo kertoa paikkakuntien historiasta, Kolin kukkuloista, sinisistä vaaroista, sota-ajasta ja niistä ihmisistä, jotka ovat auttavaisia, iloisia ja huumorintajuisia. Monta ihanaa juhannusta on Herranniemessä, niin ryhmien kuin perheen kanssa vietetty. Laurin Elämys-lautta, kylän juhannuskokko, Herrankukkaron nuotiokahvit kuin myös Laurin tarinat ovat ikimuistoisia elämän helminauhassa. Keijon ja perheitten kanssa olemme käyneet pitkin Pohjois-Karjalaa, Herranniemestä käsin on tavattu tuttuja ja sukulaisia. Kyläyhteisön Muikkumarkkinat ovat tarjonneet hyvää ohjelmaa, kuin myös kotiin tuomisia. Herranniemen vanhan tuvat kurkihirsien alla on vietetty kotoisen lämpimiä iltoja, kuin myös rantakodalla. Ehtoisa Aino-emäntä perheineen antoi palveluillaan muistorikkaita hetkiä ja vuosia. Siitä kiitos Ainolle, Laurille ja koko perheelle. Nyt nuorempi polvi jatkaa perinteitä uudessa kestikievarissa. Me kaikki toivomme, että hyvät haltiat on tukena ja turvana tulevissa toimintavuosina. Kun kestikievarin toiminta täyttää sata vuotta 2058, me vanhat muuttolinnut olemme jo taivaan tuulissa. Visertäköön Herranniemen puissa pienet muuttolinnut terveisiä meiltä entispolvilta. Toivottavasti saman suvun isäntä ja emäntä astelee Herranniemen kotipolkuja silloinkin. Kiittäen onnitellen kestikievari Herranniemen 50-vuotista toimintaa. Tapio ja Erja olette nyt 50 vuotta. Paljon onnea ja menestystä teille uudessa kodissa! Kotkassa Enni Vaakanainen