ILMAVAIVAT VAI ILMAHERRUUS Suomen ilmapuolustuksen lyhyt oppimäärä

Transkriptio

1 ILMAVAIVAT VAI ILMAHERRUUS Suomen ilmapuolustuksen lyhyt oppimäärä

2 Matti Elo Punaisen Paronin täysosuma 1920 luvulla Hävittäjäpuolustuksen hautajaiset Libyassa 2011

3 Hyökkäyksen kohteeksi joutuvan pienen valtion ilmapuolustus ei enää 2020 luvulla perustu hävittäjäpuolustukseen vaan ohjuspuolustukseen. Vain ohjuksilla voidaan torjuta nopeat ohjukset ja ilmaherruutta tavoittelevan hyökkääjän ilmavoimat Vain hyökkääjä tarvitsee hävittäjiä ei Suomi.

4 Predator lähdössä tositoimiin Rauhanaikana tarvitaan muutamia hävittäjiä suorittamaan tunnistuslentoja ja paraatien ylilentoja. Sodan aikana maalinosoitukset ja tiedustelutiedot saadaan miehittämättömillä lennokeilla tai AWACS ja satelliittitiedustelulla ja ilmavalvonta ja tulenjohtotutkilla. Tavallinen ohjus lentää n m sekunnissa eli 3,6 machin nopeudella. Kyseessä on laaki ja vainaa kun vastapuolena hyökkäävä hävittäjä. Stratosfääristä ammutut patoputkiperiaatteella toimivat ohjukset saavuttavat jopa 7-12 machin nopeuden. Hävittäjillä ei ole mitään mahdollisuutta verrattaessa ohjuksen G- voimaominaisuuksia ja nopeuksia. Viimeinen hävittäjien käymä kaartotaistelu käytiin 1970-luvulla. Sen jälkeisissä sodissa on ammuttu alas n.2000 konetta kaikki ohjuksilla. Hävittäjän ja pilotin laskennallinen elinikä sodassa n. 3 tuntia elon laskuopin mukaan.

5 Hirohito tarkastaa ilmavalvonnan kuuntelulaitteita 20-luvulla Puolustusvoimien tehtävänä ei kuitenkaan ole ylläpitää sodan ja maanpuolustuksen kannalta tarpeetonta kalustoa ja koulutusta. Jos näin olisi meillä Suomessakin olisi vielä ratsuväkirykmenttejä. Osa vanhenevasta kalustosta voidaan kuitenkin modifioida suorittamaan matalatorjunta- ja erikoistehtäviä.

6 Suomen ilmapuolustus perustuu tänään hävittäjätorjuntaan, ilmatorjuntaan ja väestönsuojeluun. Hävittäjätorjuntaan perustuvan puolustuksen osa on uuden puolustusdoktriinin perusteella syrjäytymässä nykyaikaisen, taloudellisen, tehokkaan ja kaikkina vuorokauden aikoina, kaikissa sääolosuhteissa toimivan ohjuspuolustuksen eduksi. Yhden hävittäjän hinnalla saadaan nykyaikainen ohjuspatteri, seuraavan hävittäjän hinnalla saadaan 150 ohjusta. Ei tarvita lentotukikohtia, ei lentokenttiä, ei yhä kalliimmaksi tulevan vanhenevan hävittäjän päivitystä, ei polttoainekuluja, ei lentotuntilisäpalkkioita, ei kallista pilottikoulutusta jne. Yhden nykyaikaisen häivehävittäjän hinta on vuonna 2018 n. 600 miljoonaa euroa ja sillä saa vasta pelkän koneen. Kolmen lennoston uushankinta kohoaisi Suomessa oheis- ja ylläpitokuluineen n. 20 miljardiin euroon.

7 Israelin tuleva Iron Dome puolustusjärjestelmä soveltuu myös Suomeen

8 Ilmatorjunta on aselaji, jonka tehtävänä on suojata kohteita vihollisen ilmahyökkäyksiltä estämällä tai häiritsemällä vihollisten ilma-alusten toimintaa. Laajemmin käsitettynä ilmatorjunta on toimintaa jolla pyritään ylläpitämään jonkun tietyn alueen ilmaherruutta, tai toimintaa jolla pyritään vaikeuttamaan vastustajan ilma-aseen tehokasta käyttöä ja minimoida ilma-aseen käytön vaikutuksia. Toiminnallisesti ilmatorjunta voidaan jakaa lyhyen kantaman lähi-ilmatorjuntaan, keskikantaman ilmatorjuntaan, pitkän kantaman alueilmatorjuntaan sekä ilmasuojeluun. Tavoitteisiin pääsemiseksi käytössä on ammus- ja ohjustorjunta. Maallikkojen ja politiikkojen parissa ilmavoimien yliarvostus elää sitkeässä, vaikka siihen ei ole enää mitään perusteita. Hävittäjä on pelkkä ohjuslavetti, jonka pilotti palauttaa takaisin tukikohtaan uutta kuormausta varten. Miksi? Ohjus lähtee paljon nopeammin ja halvemmalla suoraan ohjuspatterista. Suoraan sieltä pellon tai suon kulmalta. Nykyaikainen sota ratkaistaan ilmassa, se kenellä on ilmaherruus voittaa sodan. Kaikki viimeaikaiset sodat on aloitettu hävittäjä- tai ohjushyökkäyksellä, jolla tuhottu vastapuolen johtokeskukset tutkineen sekä hävittäjäkoneet jo kentälle. Juuri tätä Suomen ilmavoimien johto tänään toitottaa tukeutumalla siis hyökkäävän osapuolen näkemykseen eikä epäsymmetriseen sodankäyntiin joutuvan pienen maan ilmapuolustuksen

9 vaatimukseen riistää viholliselta tämän havitteleva ilmaherruus tehokkaalla ja ainoalla mahdollisella tavalla, nykyaikaisella ohjuspuolustusjärjestelmällä! Poliittisia maallikkopäättäjiä viedään kuin pässiä narussa. Kyseessä on ns. herkkusieni metodi. Pidetään pimeässä ja syötetään paskaa! Kukaan ei valehtele, mutta kerrotaan vain osatotuus. Minua ei kuseteta. Vedä, raukka!

10 Kuinka tässä näin kävi? Minullahan oli Afrikan parhaat hävittäjät ja ilmavoimat?

11 Tämäkin on hyvä kone rauhan aikana mutta ei sodassa!

12 Ahti Lappi, eversti evp ILMATORJUNNAN ROOLI ILMA- JA OHJUSPUOLUSTUKSESSA Suomessa ilmatorjunnalla on historiansa alusta alkaen ollut sama taktillinen tehtävä: kotialueen tärkeiden kohteiden ja kenttäarmeijan suojaaminen ilmahyökkäyksiltä. Nyt kun sodistamme on kulunut jo lähes 70 vuotta, pitää kysyä: missä tilanteessa nyt ollaan? Meillä ei ole tuoreita omia sotakokemuksia, mutta muualta niitä on saatavissa. Vanha sanonta on hyvä muistaa: Viisas oppii toistenkin virheistä, tyhmä ei edes omistaan! Ns. kylmän sodan päättymisen jälkeen viimeisten parinkymmenen vuoden aikana on käyty kymmenkunta isompaa sotaa, joista voi tehdä päätelmiä. Sotakokemukset ovat aika murheellisia: alivoimainen osapuoli ei ole juuri koskaan viime vuosikymmenien aikana saavuttanut minkäänlaista torjuntavoittoa. Torjuntavoiton saavuttaminen nykyaikaisessa ilmasodassa on kuitenkin reunaehto puolustustaistelun onnistumiselle. Esitän nyt tiivistetyn katsauksen ilmasotadoktriinin kehityksestä sotakokemusten valossa. Siitä pitäisi löytyä myös aineksia Suomen ilma- ja ohjuspuolustuksen kehittämiseen. Teknillisesti tarkastellen peruskysymys on, millä keinoilla ja välineillä erilaiset ilmamaalit voidaan torjua? Persianlahden sota vuonna 1991 merkitsi vallankumousta ilmasodassa ja itse asiassa myös ilmapuolustuksessa. Se oli sellainen sota, jota oli suunniteltu käytäväksi NATOn ja Varsovanliiton välillä, mutta nyt toiseksi osapuoleksi joutui Irak, jolla ei ollut siihen mitään edellytyksiä. USA:n johtama liittokunta oli teknillisesti täysin ylivoimainen kaikilla sektoreilla eikä Irakilla ollut kykyä vastata haasteisiin. Persianlahden sotaa on kuvattu ensimmäiseksi avaruussodaksi, koska mukana oli paljon satelliitteja ja ensimmäistä kertaa myös GPS-paikannusjärjestelmä. Muita erityispiirteitä olivat laajamittainen elektroninen sodankäynti ja pimeätoiminta. Ilmasodassa käytettiin myös ensimmäisen kerran häivehävittäjiä, laajamittaisesti risteilyohjuksia, muita täsmäaseita sekä tykistöohjuksia. Täsmäaseiden osuus oli kuitenkin vielä tässä sodassa vain alle 6 % koko asemäärästä. Irakin ilmapuolustus ei onnistunut tehtävässään: Hävittäjätorjunta ei ampunut alas yhtään vastapuolen konetta, USA:n liittokunnan hävittäjät taas ampuivat alas 39 irakilaiskonetta ja tuhosivat pääosan kentille, osa koneista evakuoitiin Iranin puolelle. USA:n liitokunta kärsi kuitenkin isot konetappiot ja menetti 67 lentokonetta ja helikopteria, joista ilmatorjunta ampui alas 79 %. Vaurioituneita koneita oli 48. Ilmatorjunta sai jotakin aikaan, mutta tappiot olivat liian pienet, jotta niillä olisi ollut torjuva vaikutus. Näilläkin tappioilla oli kuitenkin suuri vaikutus teknilliseen kehitykseen. Ilmatorjunnan haasteeksi tuli yhä vaikeampien ilmamaalien torjunta, niistä iso osa oli robotteja. Väite, että ilmavoimilla on ratkaiseva rooli sodassa, pätee vain hyökkääjään, jolla on ylivoima. Kun Irakilla ei ollut kykyä ilmahyökkäyksiin, ryhdyttiin käyttämään ballistisia ohjuksia vastahyökkäyksiin tämä menetelmähän on tuttu jo toisen maailmansodan lopulta (V2). Irak laukaisi yhteensä 88 Scud-ohjusta Israeliin, Saudi-Arabiaan, Bahrainiin ja Qatariin. USA:n liittokunnalla ei ollut teknillistä kykyä torjua ballistisia maaleja; Patriot-ilmatorjuntaohjuksia laukaistiin kyllä 158 kpl, mutta vain yksi niistä osui maaliin. Tämä paljasti suuren aukon NATOn ohjuspuolustusjärjestelmässä. Seurauksena olikin teknillisen kehitystyön aloittaminen uusien torjuntaohjusjärjestelmien aikaansaamiseksi: USA:ssa käynnistyi Patriotjärjestelmän uudistaminen (PAC-3) ja THAAD-ohjusjärjestelmän kehitystyö, Euroopassa aloitettiin NATOmaiden yhteinen ohjusprojekti MEADS, Israel aloitti Arrow-ohjusprojektin, ja Ranskassa lähes valmista SAMP/T-ohjusjärjestelmää ryhdyttiin muokkaamaan uuteen uskoon. Uudet länsimaiset torjuntajärjestelmät on saatu käyttöön vasta tällä vuosituhannella, eikä kaikkia vieläkään. Venäjällä tätä ongelmaa ei ollut, koska

13 siellä oli jo vuonna 1991 ballististen ohjusten torjuntaohjuksia (S-300P, S-300V) ja uusiakin on saatu käyttöön (S-400). Jugoslavian ilmakampanjan (1999) tarkoituksena oli rauhaan pakottaminen ilmahyökkäyksillä. Meillä suomalaisillahan on tällaisesta operaatiosta huonoja kokemuksia, kun NL yritti kotialueemme suurpommituksilla pakottaa maamme irtautumaan sodasta ja antautumaan. Ilmatorjunnan ansiosta tavoite jäi toteutumatta. Jugoslavian ilmakampanjassa tavoite kyllä saavutettiin, kun ilmapuolustus epäonnistui. Tässä sodassa käytettiin ensimmäisen kerran satelliittiohjautuvia täsmäpommeja; ne ovat pahoja aseita, koska niiden osumatarkkuus on erittäin hyvä eikä ole säärajoituksia. Serbian hävittäjätorjunnasta ei ollut vastusta, se menetti viisi konetta ilmasodassa, vastapuoli ei yhtään. Ilmatorjunta onnistui kuitenkin pudottamaan F- 117-häivekoneen, mikä teki lopun näkymättömien koneiden legendasta. Serbian maavoimien voimakas ilmatorjunta sai kuitenkin jonkinlaisen torjuntavoiton, kun vastapuoli ei uskaltanut aloittaa maahyökkäystä, ei käyttää helikoptereita eikä lentää alle 4 km:n korkeudella. Irakia vastaan käytiin toinenkin sota vuonna 2003 se oli ihan läpihuutojuttu, koska Irakilla oli huonommat resurssit kuin edellisessä sodassa, mutta vastapuolella oli teknillisesti paljon tehokkaampaa sotakalustoa. Tällä kerralla ei edes Irakin ilmatorjunta saanut mitään erityistä aikaiseksi. On mielenkiintoista tarkastella, mitä muutoksia tapahtui hyökkäysaseiden osalta sotien välillä. Se antaa selvän kuvan kehitystrendistä. Muutoksista voidaan tehdä seuraavia päätelmiä: - Miehitettyjen koneiden käyttö ilmahyökkäyksissä väheni radikaalisti. Sen havaitsee siitä, että tavallisten tyhmien pommien määrä pieneni 96 % edellisestä sodasta. - Täsmäaseiden osuus koko asemäärästä kasvoi 5,8 %:sta 68 %:iin. Käytössä oli tuhansia satelliittiohjautuvia (GPS) täsmäaseita. Pienemmällä asemäärällä saavutettiin enemmän täysosumia. - Täsmäaseiden keskimääräinen laukaisuetäisyys kasvoi entisestään. Laukaisuetäisyyksien (teoreettinen) keskiarvo oli v sodassa n. 12,3 km, ja v sodassa 47,5 km. Suuri osa ilmahyökkäyksistä tapahtui siis it-aseiden kantaman ulkopuolelta. Kaikkien ilmatorjunta-aseiden kantaman ulkopuolelta laukaistiin lähes 1400 risteily- tms. ohjusta. - Ballististen maalien määrää kasvoi rajusti. Tykistöohjuksia ammuttiin 414 kpl. - Miehittämättömien maalien määrä kasvoi liki 9000:een. - Lennokkien käyttö lisääntyi, taisteluhelikopterien käyttö väheni. Irakin sota 2003 oli jo pitkälti robottien sotaa, missä ilmatorjunnan olisi pitänyt kyetä torjumaan tuhansia risteily- ja tykistöohjuksia sekä täsmäpommeja ja -ohjuksia. Siihen ei Irakin vanhentuneella ilmatorjuntakalustolla ollut mahdollisuuksia. Sellaisten maalien torjumiseen ei monella muullakaan maalla ole resursseja. Teknillisesti se kyllä on mahdollista. Kannettavilla ilmatorjuntaohjuksilla on ollut ja on maasotatoimissa ja sissisodassa tärkeä merkitys, siitä on saatu näyttöjä jo Vietnamin sodasta alkaen. Olkapääohjuksilla on ammuttu alas yli 1600 lentokonetta ja helikopteria yli 50:ssä sodassa. Niillä on ammuttu alas lukuisia helikoptereita ja lentokoneita myös Afganistanissa ja Irakissa viimeisen 10 vuoden aikana. Kannettavia ohjuksia vastaan ei ole löydetty tehokkaita vastakeinoja. Alivoimaiselle osapuolelle ne ovat tehokkaita ja suhteellisen halpoja aseita; ohjuksen ja taisteluhelikopterin hintasuhde on noin 1:300, hävittäjäkoneen osalta enemmänkin. Georgian sota 2008 herätti suurta mielenkiintoa, olivathan siinä vastakkain suurvalta Venäjä ja pieni valtio Georgia. Renny Harlin on jo tehnyt aiheesta elokuvankin. Lyhyt sota päättyi isomman ja vahvemman voittoon, vaikka mitään merkittävää tekniikkaa ei käytettykään. Meilläkin käytössä oleva Buk-M1- ohjusjärjestelmä sai sodassa tulikasteensa; se oli käytössä kaikilla osapuolilla (Abhazia ml). Parikymmentä

14 vuotta sitten käyttöön tullut ohjusmalli sai vasta nyt tulikasteen, kun sillä ammuttiin alas sekä lentokoneita että lennokkeja. Samalla voitiin todistaa vääriksi meilläkin esiintyneet väitteet, että venäläisillä olisi joku keino eliminoida Buk-järjestelmän toimintakyky elektronisin keinoin; sitä olisi varmasti nyt käytetty, jos sellainen olisi olemassa. Juuri tulikasteen saaneen asejärjestelmän poistaminen lähivuosina käytöstä vähän kyllä ihmetyttää. On esitetty tietoja myös Venäjän uusimman tykistöohjuksen Iskander-M:n tulikasteesta Georgian sodassa. Asejärjestelmä on herättänyt suurta huomiota ja huoltakin naapurimaissa. Nykyisestä sijoituspaikasta Lugasta ne yltävät kauas Suomen alueelle, Kaliningradiin sijoitettuna Iskander-ohjusten kantama ulottuisi pitkälti koko Eurooppaan. Iskander soveltuu hyvin ensi-iskun aseeksi, kuten risteilyohjukset, mutta on vaikeampi maali torjua. Torjunta on teknisesti mahdollista vain moderneilla korkeatorjuntakykyisillä ohjusjärjestelmillä. Suomelle aiemmin tarjottu SAMP/T-ohjusjärjestelmä soveltuisi tähänkin tarkoitukseen. Rahallahan niitä saa. Taktillisten ballististen ohjusten uhka on Suomessakin mainittu puolustuspoliittisissa selvityksissä, mutta niiden torjuntaan tai niiltä suojautumiseen ei ole otettu kantaa. Jompikumpi olisi aiheellista. Sotahistorian valossa ilmatorjunnalla on ollut aina suuri merkitys alivoimaisen osapuolen ilmapuolustuksessa, koettiinhan tämä Suomessakin talvi- ja jatkosodassa. Voimasuhteet tasoittuivat, kun ilmatorjuntaohjuksia saatiin käyttöön yli 50 vuotta sitten (Suomessa vasta vähän yli 30 vuotta sitten). Kun tarkastellaan konetappioita käydyissä tärkeimmissä ja isoimmissa sodissa, voidaan todeta, että ilmatorjunnan osuus kaikista taistelutappioista on ollut yli 86 %. Alivoimaisella puolella ilmatorjunnan merkitys on ollut suurempi osuus vastustajan taistelutappioista on ollut yli 96 %. Ilmatorjuntaohjusten osuus näistä luvuista on ollut koko ajanjaksolla (50 v) vajaat 20 %, mutta viimeisten vuosikymmenien ajalta peräti 45 %. Hävittäjätorjunnan saldo näissä sodissa on jäänyt hyvin pieneksi, uusia hävittäjä-ässiä ei ole syntynyt enää vuosikymmeniin. Vuoden 1973 Yom Kippur -sodan jälkeen ei alivoimaisen osapuolen hävittäjä ei ole ampunut alas yhtään vastustajan lentokonetta. Näiden lukujen valossa herää tietysti kysymys, onko ilmapuolustuksen resurssien jako Suomessa ollut oikea? Yhteenvetona voidaan todeta, että ilmasotadoktriini on kehittynyt seuraavasti: - Miehitetyt strategiset tiedustelukoneet (U-2, SR-71) on korvattu satelliiteilla ja miehittämättömillä koneilla (Predator, Global Hawk, ym). - Miehitetyt taktilliset tiedustelukoneet on korvattu lennokeilla. - Pommikoneet on korvattu ballistisilla, risteily- ja tykistöohjuksilla (Scud, Tomahawk, Iskander, ATACMS). - Rynnäkkökoneet ja taisteluhelikopterit on korvattu tykistöohjuksilla, -raketeilla (Smersch) ja miehittämättömillä taistelukoneilla (UACV Reaper). - Miehitetyt koneet on varustettu pitkän kantaman täsmäaseilla. Hyvät kuulijat! Esitellyn uhkakuvan valossa kysymys kuuluukin: mikä on ilma- ja ohjuspuolustuksen tilanne meillä Suomessa? Onko meillä edellytyksiä saavuttaa torjuntavoitto? Ilmatorjunnan vaikutuspiiriin ei tule miehitettyjä koneita, vaan joudutaan torjumaan ohjuksia, pommeja ja lennokkeja siis robotteja. Niihin ei pelote vaikuta. Helsingin suurpommitusten torjunnassa helmikuussa 1944 aiheutettiin hyökkääjälle vain 4 5 % kone- ja miehistötappiot, mutta silti 95 % pommeista pudotettiin ennen aikojaan mereen pelotusvaikutus puri! Robotteja vastaan 95 prosentin torjuntavoitto edellyttää, että tulitetaan 95 % kaikista maaleista, osutaan niihin kaikkiin ja tuhotaan ne. Silti 5 % torjunnan läpi päässeistä

15 täsmäaseista voi vielä aiheuttaa suuret vahingot. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että aikaisempaan verrattuna ilmatorjunnalla pitäisi olla paljon suuremmat resurssit, jotta voidaan torjua useita maaleja yhtä aikaa ja peräkkäin. Meillä on teknillisesti hyviä ilmatorjunta-asejärjestelmiä, joilla on kyky torjua ainakin eri tyyppisiä ilmamaaleja. Niitä tarvittaisiin kuitenkin enemmän. Kylmän sodan jälkeen on noin 80 % (ehkä enemmänkin) ilmapuolustuksemme materiaalihankintojen määrärahoista kohdennettu ilmavoimien lentokalustoon, ja loput ilmatorjuntaan. Ilmatorjunnan resursseja on jopa supistettu. Sotakokemusten ja aseteknillisen kehityksen valossa resursseja pitäisi tasata enemmän ilmatorjunnan hyväksi. Ilma- ja ohjuspuolustusta voidaan kyllä kehittää paremmaksi vähemmilläkin määrärahoilla. Ilmatorjunnan todellinen suorituskyky mitataan vasta sodassa. Aselajimme pitkäaikainen kehittäjä sotien aikana ja niiden jälkeenkin, eversti Niilo Simojoki lausui kokemustensa pohjalta ikimuistoiset sanat: Ilmatorjunnan koettelee, kuten kaiken muunkin, sodan kova todellisuus. On oltava etukäteen kirkas tietoisuus siitä, että tällöin ei riitä, että on tehnyt parhaansa. Täytyy olla esitettävänä myös tuloksia! Siihen meidänkin täytyy pyrkiä Eversti (evp) Ahti Lappi (s. 1941) on entinen ilmatorjunnan tarkastaja ja ilmasotahistorian tutkija, joka on julkaissut useita kirjoja, mm. Ilmatorjunta kylmässä sodassa (2003) ja Ilmatorjuntaohjukset Suomen Puolustuksessa (2009). Kuva Matti Elo Eversti Ahti Lappi

16