John Vikström: Muistoja piispainkokouksesta 28 vuoden ajalta Piispainkokouksen 100-vuotisjuhla Helsingissä

Transkriptio

1 1 John Vikström: Muistoja piispainkokouksesta 28 vuoden ajalta Piispainkokouksen 100-vuotisjuhla Helsingissä Miltä tuntui (näinhän kaikki haastattelut alkavat näinä vuosina) tulla piispojen joukkoon ja piispainkokoukseen nuorena aloittelijana? - Koin tulevani poikana isien joukkoon. Muista piispoista jokainen olisi iän puolesta voinut olla isäni - muutama heistä tosin aika nuori sellainen, mutta kuitenkin. - Kolmesta entisestä professoristani (Aarre Lauha, Aimo T. Nikolainen, Erkki Kansanaho) oli yhtäkkiä tullut työtovereita. - Minut otettiin hyvin vastaan - vaikka olin aloittanut Laajennetussa piispainkokouksessa melko mielenosoituksellisella tavalla. Ensimmäisen kokouksen ensimmäisessä äänestyksessä tulin nimittäin äänestäneeksi kaikkia muita vastaan. Äänestettiin nousemalla seisomaan ja katsoessani ympärilleni huomasin seisovani ihan yksin. Minkälainen elin piispainkokous oikein oli? - Piispainkokouksessa oli huomattavan paljon asiantuntemusta, erityisesti teologiaa, ekumeniaa, kirkon hallintoa ja seurakuntaelämää koskevissa asioissa. Siellähän oli entisiä professoreita - yhteen aikaan niin paljon, että olisi voitu perustaa kokonainen tiedekunta - kirkon koulutuskeskuksen entisiä johtajia ja kahdeksan kirkon kenttää ja arkea hyvin tuntevaa kirkkoherraa. Juridista asiantuntemusta ei sen sijaan ollut juuri ollenkaan, paitsi silloin kun jäsenenä sattui olemaan lainopillinen asessori, mutta se oli aika harvinaista. - Muodollisista valtuuksista riippumatta piispainkokous oli "kirkon opillinen ylähuone" (Hannu Juntunen) ja hengellinen johtoelin - ei siis virallisesti mutta faktillisesti. Sillä oli myös hyvä yhteys ja suuri vaikutus kirkon erityistyömuotoja johtaviin kirkollisiin toimikuntiin. Yhteen aikaan monet piispainkokouksen jäsenet toimivat näitten toimikuntien puheenjohtajina. Piispainkokouksella oli oikeus antaa suosituksia toimikunnille, ja toimikunnilla oli vastaavasti aloiteoikeus piispainkokouksessa. Noina vuosina piispainkokous oli siten käytännöllisesti katsoen myös kirkon toiminnallinen johtoelin. Tältä osin tilanne muuttui vuonna 1994, kun uusi kirkkolaki astui voimaan ja siirsi tämän toiminnallisen johdon kirkkohallitukselle. - Piispainkokouksessa oli tietysti erilaisia mielipiteitä, mutta kiinteitä mielipideryhmittymiä ei juuri ollut. En muista tilannetta, jossa esim. piispat ja asessorit olisivat ryhminä seisoneet vastakkain. Asioista riippuen rintamalinjat saattoivat vaihdella ja muuttua yllättävälläkin tavalla. Muistan, että ensimmäisinä vuosina saatoin usein edustaa samaa kantaa kuin esim. piispat Kares ja Leinonen. Mielipidejohtajuus - sikäli kuin sellaista yleensä oli - vaihtui usein myös asioiden mukaan. - Piispainkokouksessa vallitsi hyvä henki. Siinä oli todella "reconciled diversity" käyttääkseni ekmeenista termiä. - Piispainkokous oli keskusteleva kokous. Kannatti argumentoida, muttei jankuttaa. Jos sellaista yritti, ei varmastikaan saanut asiaansa läpi. Sen verran itsenäisesti ajattelevaa väkeä siellä oli.

2 2 Mitä muutoksia tapahtui piispainkokouksessa noiden 28 vuoden aikana? -Piispainkokouksen kokoonpano muuttui tietysti hyvinkin radikaalisti. Esim. vuoteen 1981 mennessä olivat kaikki ne piispat ja asessorit vaihtuneet, joiden joukkoon olin tullut yksitoista vuotta aikaisemmin. Seuraavina vuosina tapahtui useita muutoksia piispakunnassa puhumattakaan asessorien joukossa tapahtuneista muutoksista. - Asessoreista puheenollen voin todeta, että asessorien panos piispankokouksen keskusteluun mielestäni kasvoi niiden 28 vuoden aikana, jolloin sain seurata tämän kokouksen työskentelyä. - Piispainkokouksessa noudatetussa johtamistavassa tuli muutos ainakin silloin kun Mikko Juvasta tuli puheenjohtaja Martti Simojoen jälkeen. Mitä Mikko Juvan jälkeen tapahtui en lähde arvioimaan. Simojoen tapa johtaa oli isällistä ja informaalista. Hän kyllä antoi jäsenten esittää ajatuksensa hyvinkin vapaasti. Keskustelun päätteeksi hän sitten saattoi sanoa: "Eiköhän me päätetä tästä nyt tähän tapaan." Näin hän saattoi joskus sanoa myös silloin kun piispainkokouksen enemmistö oli keskustelussa edustanut toista kantaa. Simojoessa oli siis vähän "vanhan rovastin johtamistapaa." Tässä isällisessä informaalisuudessa olin kuulevinani kaiun niiltä ajoilta, jolloin piispat ennen piispainkokouksen virallista perustamista istuivat neuvottelemassa ja tupakoimassa Turun piispantalossa. Juvan johtamistapa oli muodollisempi, mikä ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että kokouksen ilmapiiri olisi muuttunut kireämpään suuntaan. Muutos merkitsi ensisijaisesti sitä, että asioista ruvettiin äänestämään enemmän kuin aikaisemmin. - Piispankokouksen toimivallassa tapahtui aika paljon muutoksia minun aikanani. Tulin piispainkokoukseen, jolla muodollisesti oli aika vähän valtuuksia. Kun laajennettu piispainkokous lakkautettiin vuonna 1974, sen tehtävät jaettiin kirkolliskokouksen, piispainkokouksen ja kirkkohallituksen kesken. Tämä merkitsi sitä, että piispainkokouksen toimivalta yhtenä kirkon keskeisenä hallintoelimenä tuntuvasti laajeni. Nyt piispainkokous esim. sai oikeuden ja tehtävän neuvotella ei vain - kuten tähän asti - hiippakuntien hallintoa ja hoitoa koskevista asioista vaan myös kirkon julistusta ja työtä koskevista periaatekysymyksistä. Se sai myös oikeuden tehdä esityksiä kirkolliskokoukselle ja kirkkohallitukselle sekä valtuudet antaa lausuntoja kirkollisista kirjoista ja kirkon uskoa ja oppia koskevista kysymyksistä. Edelleen sen tehtäväksi tuli kirkon virkojen kelpoisuusehtojen ja niihin vaadittavan koulutuksen määrittely. Se sai myös oikeuden antaa suosituksia ei vain - kuten tähän asti - tuomiokapituleille vaan myös kirkollisille toimikunnille. Tehtäväksi tuli myös rippikoulun oppikirjojen hyväksyminen ja lausunnon antaminen koulujen tunnustuksellisessa uskonnonopetuksessa käytettävistä oppikirjoista. Kun vuoden 1994 kirkkolaki teki kirkkohallituksesta elimen, jossa hallinnolliset, taloudelliset ja myös toiminnalliset johtotehtävät yhdistyvät, merkitsi tämä, kuten olen edellä todennut, sitä että piispainkokouksen tehtävät supistuivat tältä osin. - Yleisenä toteamuksena voin mainita, että piispainkokouksen tehtävät minun aikanani painottuivat yhä enemmän yhtäältä kirkon uskoa, oppia, opetusta ja julistusta ja toisaalta kirkon virkarakennetta sekä kirkon henkilöstön koulutusta ja hoitoa koskevien asioiden puolelle. Sen sijaan sen alkuperäinen tehtävä toimia tuomiokapitulien neuvotteluelimenä

3 3 pieneni tuntuvasti sitä myötä kuin tuomiokapitulien virkamiesten keskinäiset neuvottelut yleistyivät. - Huomioonotettava muutos 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä oli myös yhtäältä ekumeenisten ja toisaalta eettisten kysymysten lisääntyminen piispainkokouksen asialistoilla. Mitkä olivat piispainkokouksen suurimmat ja tärkeimmat asiat kyseisinä vuosina? luvun viimeiset vuosikymmenethän olivat kirkossamme suurten uudistusten aika. Meillä toteutuivat virsikirjauudistus, raamatunkäännöksen uudistus, jumalanpalvelusuudistus, hallinnonuudistus, kirkkolain uudistus, käsikirjauudistus ja tietysti naispappeutta koskeva uudistus. Kaikki näitä uudistuksia koskevat mietinnöt kulkivat piispainkokouksen kautta lausuntoa varten. Siinä oli todella suuria kysymyksiä ja tärkeitä ratkaisuja - ja paljon työtä erityisesti piispainkokouksen sihteerille, valmistusvaliokunnalle ja eri työryhmille! - Piispainkokouksessa jouduimme myös käsittelemään eräitä historiallista ulottuvuutta ja merkitystä omaavia ekumeenisia kysymyksiä. Ensin piti ottaa kantaa nk. Leuenbergin konkordiaan, joka koski Euroopan protestanttisten kirkkojen välisiä suhteita. Siitä meillä oli aika vilkas keskustelu, jossa Simojoen pidättyvä kanta tuli erityisen selvästi ilmi - ja sitten myös itse päätöksessä! Myönteisemmän lausunnon piispainkokous antoi Kirkkojen maailmanneuvoston Faith and Order-jaoston kastetta, ehtoollista ja virkaa koskevasta asiakirjasta (nk.bem-asiakirja, Baptism, Eucharist and Ministry). Erittäin tärkeä asia oli nk. Porvoon julkilausuma, joka loi hyvin läheisen kirkollisen yhteyden pohjoismaisten ja Baltian maiden luterilaisten kirkkojen ja Britannian saarten neljän anglikaanikirkon välille - The Porvoo communion, jota on pidetty 1900-luvun ehkä tärkeimpänä ekumeenisena edistysaskeleena. Neljäntenä suurena ekumeenisenä asiana oli Luterilaisen maailmanliiton ja roomalais-katolisen kirkon Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta. Sen käsittelyn yhteydessä saimme konkreettisen ja mielenkiintoisen kosketuksen uskonpuhdistuksen keskeisimpään teologiseen problematiikkaan. Siinä oli suuren ja dramaattisen historian havinaa riittämiin! Piispa Yrjö Sariolan piispainkokousaloitteesta käynnistettiin ekumeenista toimintaa myös toiseen suuntaan, nimittäin Suomessa toimivien vapaakirkkojen ja -seurakuntien kanssa. Tämäkin osoittautui erittäin hyödylliseksi ja hedelmälliseksi hankkeeksi. - Suurten ja tärkeitten asioiden joukkoon voisi mielestäni lukea myös arkkipiispa Simojoen aloitteesta syntyneet selvitykset kirkkomme sosiaalietiikan perusteista ja ajankohtaisista sosiaalieettisistä haasteista. Nämä selvitykset julkaistiin kirjassa Pelastus ja yhteiskunta (1973), ja ne tulivat vaikuttamaan sekä yhteiskunnallisen toimikunnan työhön että hiippakuntien pyrkimyksiin tällä alalla 1970-luvulla. - Ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin, aatteellisiin ja uskonnollisiin haasteisiin piispainkokous yritti myös vastata hankkeella, joka sai nimet Kirkko 2000 ja Seurakunta Oli kyse kirkon työn pitkän aikavälin suunnitelmasta, jossa erityistä huomiota kiinnitettiin seurakuntarakenteen kehittämiseen, hengelliseen uudistumiseen ja vastuulliseen elämäntapaan. Piispainkokouksen ehdottomasti näkyvin asia minun aikanani oli tietysti naispappeuskysymyksen hoitaminen. Puhun tietoisesti hoitamisesta, sillä piispainkokous

4 4 katsoi velvollisuudekseen yrittää toimia siten, että tämä uudistus toteutuisi kirkossamme mahdollisimman vähin vaurioin kirkon yhteyttä säilyttäen. Tässä tarkoituksessa piispainkokous mm. järjesti kaksi seminaaria Ilkon kurssikeskuksessa 1980-luvun alussa. Näissä eri tavoin ajattelevat tahot saivat käydä hyvinkin perusteellisia keskusteluja. Eri työryhmissä, selvityksissä ja lausunnoissa piispainkokous oli monta vuotta työskentelemässä tämän asian kanssa. Minkälaisia ongelmia ja vaikeuksia liittyi piispankokoukseen ja sen toimintaan? - Varsinaisia yhteistyöongelmia meillä ei ollut. Tietysti oltiin välillä eri mieltä, mutta mielipide-erot eivät päässeet särkemään yhteyttä eivätkä lamauttamaan työtä, eivät edes naispappeuskysymystä käsiteltäessä. Ensimmäisinä vuosina aistin tiettyä jännitystä ilmassa arkkipiispa Simojoen ja kolmen muun piispan välillä. Olavi Kares, Osmo Alaja ja Eero Lehtinen olivat sen verran olleet huolestuneita teologisen koulutuksen tilasta, että he olivat julkisuudessa esittäneet ajatuksen ns. seurakuntatiedekunnan perustamisesta. Valitettava informaatiokatkos oli aiheuttanut sen, ettei Simojoki ollut saanut mitään etukäteistietoa tästä hankkeesta, ja siitä hän ymmärrettävästi ei pitänyt. Eräissä muissakin asioissa nämä kolme piispaa vetivät samaa köyttä, mutta ei kuitenkaan niin, että piispainkokouksen työ olisi kärsinyt. - Pysyvä ongelma piispainkokouksessa oli valmisteluorganisaation resurssipula. Piispainkokouksen sihteeri ja valmistusvaliokunnan asessorit tekivät hyvää työtä, mutta aikaa oli liian vähän, kun asessorit joutuivat tekemään suuretkin valmistelut omassa seurakunnassa ja tuomiokapitulissa tehtävän työn ohella. Asessorien työtaakka oli usein kohtuuton. - Epäselvyyksiä kirkon keskeisten elinten toimivaltasuhteissa - varsinkin silloin kun nämä muuttuivat - saattoi välillä aiheuttaa tiettyä ärtymystä ja kitkaa, mutta mistään suuresta ongelmasta ei mielestäni ollut kyse. Piispainkokouksen ja kirkkohallituksen välillä olisi voinut olla enemmän yhteyksiä ja vuorovaikutusta. - Kyseessä olevien vuosien kielteisimmän, kiusallisimman ja surullisimman tilanteen jouduin kokemaan piispainkokouksen istunnossa Porvoon tuomiokapitulisalissa syyskuussa Olin keväällä eräässä radiohaastattelussa kritisoinut eräitten poliitikkojen törkeää kielenkäyttöä homoseksuaalisista henkilöistä ja katsonut, että yhteiskuntamme pitää antaa näille oikeuden noudattaa omantuntonsa ääntä henkilökohtaisissa suhteissaan. Näin en olisi saanut sanoa. Syntyi, kuten tunnettua, aikamoinen kohu ja laaja keskustelu, ja minua vastaan ruvettiin keräämään nimiä mm. eräitten herätysliikkeitten kesäjuhlissa. Juuri ennenkuin piispainkokouksen istunnon piti alkaa tunkeutui yllättäen ja ennalta kysymättä teologian tohtori Timo Laato yhdessä viiden muun henkilön kanssa saliin luovuttaakseen minulle yli kolmen tuhannen henkilön allekirjoittaman nk. "kansalaisadressin". Ohjasin heidät salin ulkopuolelle, otin vastaan adressin ja palasin aika yllättyneenä, surullisena ja tuohtuneena takaisin saliin avatakseni istunnon.

5 5 Onko mitään hauskaa ja huvittavaa kerrottavana piispainkokouksista? - Näin jälkeenpäin tuntuu aika huvittavalta, että seitsemäntoista miestä päättää minkälainen naispapin puvun pitää olla. Tällaisenkin asian olemme siis ratkaisseet. Olipa siinä asiantuntijoita! Ehtoollisviiniä koskevan asian käsittelyssä asiantuntemuksemme oli suunnilleen samantasoinen, kun meidän piti paneutua ja ottaa kantaa viinien ominaisuuksiin ja salaisuuksiin. - Kun kirkkomme valmistautui Lutherin syntymän 500-vuotisjuhlaan vuonna 1983 kirjoitimme piispainkokouksen nimissä Suomen Postilaitokselle ja esitimme, että posti julkaisisi Luther-aiheisen postimerkin. Postista tuli lyhyt, asiallinen ja viileä vastaus suunnilleen tähän tapaan: "Emme ole innostuneet tekemään merkkejä ulkomaisista henkilöistä. Kaksi kertaa olemme tästä poikenneet viime vuosikymmeninä. Poikkeuksia ovat olleet Lenin ja Jeesus." (Jeesus-merkki julkaistiin LML:n yleiskokouksen johdosta Helsingissä v ) - Piispainkokouksessa ja sen yhteydessä saattoi tietysti välillä tapahtua myös eräitä möhläyksiä ja kommelluksia. Muitten tekemiä en enää muista, mutta omia sen sijaan erityisen hyvin. Lapualla olimme kerran tuomiorovastin ja -ruustinnan vieraina heidän pappilassaan. Silloinen tuomiorovasti Jussi Ranta ja hänen vaimonsa olivat aikeissa muuttaa pois vanhasta ja ehkä vähän epäkäytännöllisestä pappilasta, ja tieto näistä aikeista oli herättänyt aika paljon kritiikkiä ja keskustelua paikkakunnalla. Kun minä sitten illan päätteeksi kiitin piispainkokouksen puolesta, olin täysin epätietoinen tästä emännälle ja isännälle varmasti aika kiusallisesta tilanteesta. Kiitospuheessani puhuin näin ollen kauniisti vanhasta pappilakulttuurista, jota näin hienolla tavalla jatkuvasti ja sitkeästi ylläpidetään täällä Lapualla, ja annoin emännälle ja isännälle paljon tunnustusta tästä kulttuuriteosta, josta mekin olimme saaneet nauttia tänä iltana. Toinen möhläys tapahtui Kuusamossa, jossa seurakunta oli kirkkoherransa Raimo Karvosen johdolla järjestänyt meille hienon vastaanoton seurakuntatalolla tulopäivämme iltana. Kiitospuheessani yritin tietysti sanoa jotain kaunista ja myönteistä Kuusamosta. Jalkapalloilijana en ollut pesäpalloasioista erityisen hyvin perillä, joten rupesin kehumaan Kuusamoa sen loistavista saavutuksista pesäpallon alalla. Kun sitten katsoin kirkkoherran suuntaan, huomasin että nyt oli jotain varmasti mennyt pieleen. Yhtäkkiä muistin, että sehän on Sotkamo eikä Kuusamo, joka on se hieno pesäpallopaikkakunta täällä päin Suomea. Siinä ei mikään aasinsilta olisi voinut auttaa minua oikeille raiteille, joten minun piti kauniisti peruuttaa ja yrittää löytää uusi alku puheelleni. Se mikä Kuusamossa sitten meni paljon paremmin oli hieno koskenlasku, jonka seurakunta oli järjestänyt meille. Kuusamon koskissa saimme hyvän opetuksen siitä, miten pitää toimia silloin kun virta on vuolas ja voimakas kuten myös siitä, miten ohjausvauhti on säilytettävä kun virran vauhti hiljenee. Tästähän on kyse myös kirkon venettä ohjattaessa.

6 6