SAARNA JA EHTOOLLISVIERAANVARAISUUS Piispainkokouksen asettaman työryhmän selvitys. 1.1 Porvoon hiippakunnan tuomiokapitulin aloite

Transkriptio

1 1 (41) SAARNA JA EHTOOLLISVIERAANVARAISUUS Piispainkokouksen asettaman työryhmän selvitys 1 JOHDANTO 1.1 Porvoon hiippakunnan tuomiokapitulin aloite Porvoon ruotsinkielinen tuomiokirkkoseurakunta teki saarnatuolivaihtoa (predikstolsutbyte) koskevan esityksen hiippakuntaneuvostolle. Aloitteessa esitettiin, että sovelias henkilö, joka on tunnettu kristillisestä vakaumuksestaan, voidaan kutsua yksittäisessä tapauksessa saarnaamaan pääjumalanpalvelukseen. Koska kysymys saarnavieraanvaraisuudesta kuului Porvoon hiippakunnan tuomiokapitulin mukaan ensikädessä piispainkokoukselle ei suoraan kirkolliskokoukselle päätti tuomiokapituli lähettää tehtäväksiannon piispainkokoukselle. Tuomiokapituli totesi, että alkuperäinen aloite koski lähinnä saarnavieraanvaraisuutta erilaisissa tilanteissa, ei niinkään saarna ja ehtoollisvieraanvaraisuutta meidän ja muiden kirkkojen välillä. Ongelma voitaisiin tuomiokapitulin mukaan kuitenkin laajentaa koskemaan myös ehtoolliskysymystä. Tuomiokapitulin piispainkokoukselle lähettämä aloite koski näin ollen sekä saarnavieraanvaraisuuden (predikogästvänlighet, preaching hospitality) että ehtoollisvieraanvaraisuuden (nattvardsgästvenlighet, eucharistic hospitality) kysymysten selvittämistä Suomen evankelis luterilaisessa kirkossa. Piispainkokouksen katsottiin voivan lisäselvitysten ja harkinnan jälkeen tehdä asiasta esityksen kirkolliskokoukselle. Aloite kuvastaa tuomiokapitulin mukaan sitä, että nykyisessä käytännössä on ilmeisiä ongelmia. Ei vain Porvoossa vaan myös muilla paikkakunnilla tulee ajankohtia, jolloin pääjumalanpalvelukseen toivotaan muun kuin evankelis luterilaisen kirkon saarnaajaa. Tällaisia hetkiä tulee esille esimerkiksi ekumeenisen rukousviikon aikana. Myös tilanteet, joissa maailmankuulua saar

2 2 naajaa ei voida kutsua saarnaamaan messuun, osoittavat että KJ 2:6 ei kaikin osin ole nykykäytännön ja ekumeenisen tilanteen mukainen. 1.2 Asian käsittely piispainkokouksessa Valmistusvaliokunta piti ilmeisenä sitä, että toisen kirkon papin mahdollisuutta saarnata Suomen evankelis luterilaisen kirkon jumalanpalvelusten yhteydessä on syytä laajentaa. Esimerkiksi rukouspäiväkäytännön kehittyminen asettaa paineita antaa muiden kristillisten kirkkojen tai uskonnollisten yhteisöjen papeille mahdollisuuden saarnata jumalanpalveluksissa. Näissä tilanteissa kirkolliskokouksen päätöksen mukaisesti ei kuitenkaan ole kyse päiväjumalanpalveluksesta, vaan muusta jumalanpalveluksesta. Valmistusvaliokunta kiinnitti huomiota siihen, että kirkkojärjestyksessä tehdään ero jumalanpalveluksen ja päiväjumalanpalveluksen (seurakunnan pääjumalanpalvelus) välillä. Periaatteessa on mahdollista, että toisen kirkon papin mahdollisuutta saarnata päiväjumalanpalveluksessa ei sallita, mutta muissa jumalanpalveluksissa linja on lievempi. Valmistusvaliokunnan mielestä kysymys ehtoollisesta, jossa ekumeenisessa jumalanpalveluksessa on läsnä muiden kirkkojen jäseniä ja jotka ovat halukkaita osallistumaan kirkkomme ehtoolliselle, on vastaavalla tavalla hankala. Miten suuri yksimielisyys evankeliumin opista siis tarvitaan, jotta voimme toisten kristittyjen kanssa viettää yhdessä ehtoollista? Valmistusvaliokunta piti aloitetta tärkeänä ja pohdinnan arvoisena. Asian laajuuden ja syvyyden tähden sitä ei haluttu ratkaista hätiköidysti. Valmistusvaliokunta ehdotti piispainkokoukselle lähetekeskustelun käymistä sekä työryhmän perustamista valmistelemaan asiaa.

3 3 Piispainkokouksen keskustelussa syksyllä 2006 todettiin, että tällä hetkellä vain evankelis luterilaisen kirkon konfirmoitu jäsen voi saarnata jumalanpalveluksessamme. Kuitenkin esimerkiksi ekumeenisten jumalanpalvelusten kautta on tullut ajankohtaiseksi miettiä, tulisiko toisen kirkon papin mahdollisuuksia saarnata oman kirkkomme päiväjumalanpalveluksessa avartaa. Tämän asian selvittämistä pidettiin tärkeänä. Termi ekumeeninen jumalanpalvelus koettiin juridisesti vaikeaksi. Valmistelun yhteydessä oli pohdittu myös ehtoollisvieraanvaraisuutta, mitä keskustelussa pidettiin ongelmallisempana asiana. Saarnavieraanvaraisuus ja ehtoollisvieraanvaraisuus ehdotettiin erotettavan omiksi kysymyksikseen. Termi ehtoollisvieraanvaraisuus koettiin vieraaksi. On tärkeätä olla lojaali niitä kirkkoja kohtaan, jotka katsovat etteivät heidän kirkon jäsenet voi osallistua ehtoolliselle omassa kirkossamme. Kysymystä ehtoollisyhteydestä voi olla vaikea ratkaista vain paikallisesti. Kysyttiin, voimmeko me luterilaisena paikalliskirkkona valita linjan, joka ei ole muiden kirkkojen linjan mukainen. Myöskään Suomen Ortodoksinen kirkko tai Katolinen kirkko Suomessa eivät voi ratkaista asiaa yksin. Pohdittiin sitä, kiiruhdetaanko valmistelussa ekumeenisten ratkaisujen edelle ja tulisiko asia viedä kirkkojen yhteisiin neuvotteluihin. Valmisteluissa on hyvä edetä tasatahtiin myös Porvoon sopimuksen hyväksyneiden kirkkojen kanssa. Toisaalta puheenvuorossa tuotiin esille se, että ekumeeniset keskustelut ovat kivikkoisia ja pitkiä teitä, mikäli tavoitteena on löytää ehtoollisyhteyttä lähivuosikymmeninä. Myös kotimainen kenttä todettiin ehtoollisyhteyden laajentamisen suhteen haastavaksi. Ehtoollisvieraanvaraisuus voi olla vaikeaa, jos yhteyttä ehtoollisen sisällöstä ei syvimmältään ole olemassa. Ehtoollisyhteyttä ei tule ottaa työkaluksi suoranaisesti. Kun kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen välillä on olemassa ykseyttä riittävästi, voidaan myös ehtoolliselle osallistua. Keskustelussa esitettiin, että perustettava työryhmä laatii piispainkokoukselle ehdotuksen sijasta selvityksen jumalanpalvelus

4 4 ten ekumeenisesta saarna ja ehtoolliskäytännöstä. Valmistelun yhteydessä alkuperäisen aloitteen eräät sanamuodot tulee tarkistaa. Työryhmän on tarpeen pyytää asiasta kirkon ulkoasian neuvoston lausunto. Lisäksi kysyttiin, tulisiko valmistelussa kuulla muiden kirkkojen edustajia. Keskustelussa kannettiin huolta myös siitä, ettei saarnaa eroteta messun liturgisesta kokonaisuudesta. Piispainkokous päätti yksimielisesti perustaa työryhmän. Sen tehtävänä oli laatia syksyn 2007 piispainkokoukselle selvitys jumalanpalvelusten ekumeenisesta saarna ja ehtoolliskäytännöstä. 2 SUOMEN EVANKELIS LUTERILAINEN KIRKKO SAARNA JA EHTOOLLISYHTEYDEN SOLMIJANA 2.1 Ekumeeninen yhteys perustuu yhteiseen uskoon Porvoon hiippakunnan tuomiokapitulista lähetetty aloite saarnaja ehtoollisvieraanvaraisuudesta liittyy laajempaan asiakokonaisuuteen. Kysymys ei ole vain siitä, voivatko eri kirkkojen jäsenet olla vieraina Suomen evankelis luterilaisen kirkon ehtoollisjumalanpalveluksessa eikä siitä, voivatko toisten kirkkojen saarnaajia voidaan kutsua evankeliumin julistajiksi jumalanpalveluksiimme. Kysymys on siitä, miten erilaiset kirkot ylipäätään pyrkivät keskinäiseen yhteyteen. Ekumeenisen liikkeen tavoitteena on koko Kristuksen kirkon ykseys. Sen saavuttaminen edellyttää syvällisten teologisten kysymysten ratkomista. Niitä lähestytään pitkäjänteisesti yhdessä tutkien ja keskustellen. Kysymykset eivät ole vain käytännön järjestelyasioita, vaan vastaukset ja käytännöt ilmentävät kirkon käsitystä omasta itsestään. Ekklesiologia on sidoksissa moniin asiakokonaisuuksiin, kuten käsitykseemme sakramenteista ja kirkon erityisestä virasta.

5 5 Kirkkolain ensimmäisen pykälän mukaan Suomen evankelisluterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa (KL 1:1). Uskon perusteet on ilmaistu tietyssä keskinäisessä järjestyksessä: Pyhä Raamattu, kolme vanhan kirkon uskontunnustusta (Apostolinen uskontunnustus, Nikean Konstantinopolin tunnustus ja ns. Athanasioksen tunnustus) ja luterilaiset tunnustuskirjat. Kirkkolain mukaan luterilainen usko perustuu siis paitsi Raamattuun myös klassisiin ekumeenisiin uskontunnustuksiin. Kirkkojärjestyksen ensimmäisestä pykälästä on luettavissa tunnustuskirjojen sisäinen hierarkia, sillä se viittaa erityisesti Augsburgin tunnustukseen (KJ 1:1). Sen seitsemännen artiklan mukaan luterilaiset seurakunnat opettavat, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti (CA VII). Luterilaisuus painottaa kirkon ykseyttä ja jatkuvuutta. Kirkko kokonaisuudessaan on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Sen todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Tämä satis est lause näyttää asettavan suppean minimin, mutta se tulee lukea Raamatun ja vanhakirkollisten uskontunnustusten asettamaa kolminaisuusopillista ja kristologista kontekstia vasten. Evankeliumin oppi kattaa sanoiksi puettavissa olevan kristillisen opin pääkohdat. Augsburgin tunnustuksen rakenteesta voi päätellä, että niihin sisältyvät opinkohdat Jumalasta, perisynnistä, Jumalan Pojasta, vanhurskauttamisesta, kirkon virasta, uudesta kuuliaisuudesta ja kirkosta (artiklat I VII). Näihin liittyvät välittömästi kasteen, ehtoollisen ja ripin sakramentit (IX XI). Yhdessä ne muodostavat ytimen siinä katolisessa uskossa, joka perustuu Raamattuun ja joka on kirkon isien kirjoituksista meille tunnettua (XXI/1). Yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta merkitsee riittävän opillisen konsensuksen saavuttamista näissä ennen kuin täysi jumalanpalvelusyhteys voi astua voimaan.

6 6 Käsillä olevan aloitteen tarkoittamaa saarna ja ehtoollisvieraanvaraisuutta on siksi tarkasteltava kirkon tunnustuksellisen itseymmärryksen yhteydessä. Saarnaamisessa on kysymys puhtaan evankeliumin julistamisesta Jumalan sanan auktoriteetilla. Ehtoollisessa on puolestaan Kristuksen asettaman sakramentin oikeasta, evankeliumin mukaisesta jakamisesta. Kysymys koskee siten sitä, millä ehdoilla yksi kirkko voi tunnustaa toisen kirkon viran ja sakramentit. Sakramentaalinen jumalanpalvelus on kirkon olemuksen ytimessä. Kirkon ekumeenisia suhteita koskevat kysymykset huipentuvat ehtoollisyhteyteen ja sen edellytyksiin. Suomen evankelis luterilaisen kirkon ekumeeninen linja on hahmottunut osana kansainvälistä kehitystä. Sen sisältö käy ilmi siitä, miten kirkko on 1930 luvulta alkaen päätynyt sopimuksiin eri osapuolten kanssa. 2.2 Tapauskohtainen ehtoollisyhteys Englannin kirkon kanssa 1936 Englannin kirkon aloitteesta käytiin sen ja Suomen kirkon edustajien välillä neuvotteluja Niissä tähdättiin täyden yhteyden solmimiseen, mutta ehtona oli anglikaanien puolelta yhteisesti tunnustettu piispan virka. Neuvottelun aiheet noudattivat anglikaanisen kirkon ns. Lambethin nelikulmion jäsentelyä: Pyhä Raamattu, Apostolinen uskontunnustus ja Nikean tunnustus, kasteen ja ehtoollisen sakramentit sekä historiallinen piispanvirka. Neuvottelussa saavutettiin opillinen yksimielisyys keskeisimmissä asioissa ja ehdotettiin kirkollisen yhteyden solmimista. Kummastakin kirkosta osallistuisi piispa toisen kirkon piispanvihkimiseen, ja ehtoollispöytä avattaisiin toisen kirkon jäsenille. Suomen kirkon todettiin jo laskevan ehtoolliselle muitakin kuin luterilaisia. Neuvottelujen tuloksena sovittiin tapauskohtaisesta ehtoollisyhteydestä (economic intercommunion). Sen mukaan kirkkomme jäsenet ovat tervetulleita Englannin kirkon ehtoollispöytään, mikäli

7 7 he ovat oikeutettuja ehtoolliselle omassa kirkossaan mutta joutuneet siitä väliaikaisesti erilleen. Tuolloisen kirkkolain mukaan arkkipiispa päätti kirkon ekumeenisista suhteista. Niinpä arkkipiispa Erkki Kaila kirjoitti Canterburyyn vastauksen, jossa hän kertoi iloitsevansa saavutetusta yksimielisyydestä ja toivottavansa Englannin kirkon jäsenet tervetulleiksi ehtoolliselle Suomen kirkossa. Kirkkomme ekumeenisten neuvottelujen ja sopimusten sarja alkoi Englannin kirkon kanssa käydystä dialogista. Neuvotteluilla ja sopimuksella oli suuntaa antava merkitys. Vaikka neuvotteluja yhtäältä elähdyttivät vuosisadan alun ekumeeniselle liikkeelle ominainen, pikaisen etenemisen ja nopeiden askelten ottamisen toive, ne vaikuttivat toisaalta tulevien neuvottelujen metodiin ja kirkon ekumeeniseen linjaan. Alusta lähtien nähtiin, että ekumeeninen sopimus edellyttää yksimielisyyden saavuttamista keskeisissä opinkohdissa. Samalla tuli selväksi, että kysymykset evankeliumin julistuksesta, sakramenteista ja kirkon virasta kietoutuvat toisiinsa. Kirkollista yhteyttä ei voida pelkistää käytännön ongelmien selvittämiseksi. 2.3 Ehtoollisyhteys Skotlannin kirkon kanssa 1954 Vuoden 1954 maaliskuussa Skotlannin presbyteerisen kirkon kirkkojenvälisten suhteiden toimikunnan puheenjohtaja professori Donald M. Baillie tiedusteli kirkoltamme, voisiko se tunnustaa ehtoollisyhteyden Skotlannin kirkon kanssa. Skotlantilaiset ilmoittivat jo pitävänsä ehtoollispöytäänsä avoimena kaikkien luterilaisten kirkkojen jäsenille. Baillie ehdotti, että toisen kirkon jäsen voisi molemmin puolin käydä toisen kirkon ehtoollispöydässä. Pelkkä ilmoitus riittäisi ilman erillistä sopimusta. Kirkon ulkomaanasiain toimikunta antoi asiasta lausunnon. Sen mukaan riittää, kun kirkko toteaa, että käytännössä on jo olemassa ehtoollisyhteys Skotlannin kirkon kanssa. Laajempaa ehtoollisyhteyttä ei katsottu tarpeelliseksi etsiä eikä ilmoitusta viralli

8 8 sempaa sopimusta tarvitsisi tehdä. Lausunnon perusteella ja laajennetun piispainkokouksen päätöksen mukaisesti arkkipiispa Ilmari Salomies vastasi Baillielle , että Skotlannin kirkon jäsenet ovat tervetulleita kirkkomme ehtoolliselle. Baillien aloitteessa kirkon jäsenten molemminpuolista mahdollisuutta kommunikoida toistensa kirkossa kutsuttiin interkommuunioksi. Kysymystä pappisvirasta ei Skotlannin kirjeenvaihdossa käsitelty lainkaan. Suomen evankelis luterilainen kirkko tunnustaa nykyään Skotlannin presbyteerisen kirkon pappisviran. Piispainkokous on 1996 ja 2002 antanut päätökset siitä, millä edellytyksillä toisen evankelis luterilaisen kirkon tai muun kristillisen uskontokunnan tai yhteisön pappi voi suorittaa kirkollisia toimituksia. Luterilaisen maailmanliiton ja Porvoon kirkkojen lisäksi päätöksessä mainitaan Skotlannin kirkko. Näyttää siltä, että sovitusta ehtoollispöydän avoimuudesta Skotlannin kirkon jäsenille on meillä myöhemmin tehty johtopäätös, jonka mukaan olisimme sen kanssa alttarin ja saarnatuolin yhteydessä. Tulkinta syntyi silloin, kun uusi kirkkolaki ja järjestys laadittiin KJ 5:8 lausuu pappisoikeuksien hakijasta: Jos häntä ei aikaisemmin ole vihitty papiksi ev. lut. kirkossa tai sellaisessa kirkossa, jolla on ehtoollisyhteys Suomen ev. lut. kirkon kanssa, hänet on vihittävä pappisvirkaan. Koska meillä on ehtoollisyhteys Skotlannin kirkon kanssa, sen papit saavat yksittäistapauksissa toimittaa kirkkomme jumalanpalvelukset ja kasuaalitoimitukset, vaikka kirkkomme eivät ole neuvotelleet eivätkä sopineet pappisvirasta. On ongelmallista, että kirkkojärjestykseen otettiin käsite, jonka sisällöstä ei vallinnut selvää tulkintaa. Skotlannin kirkon kanssa sovittu ehtoollisyhteys syntyi eri tavalla kuin Englannin kirkon kanssa. Teologista dialogia ei käyty eikä opillista yksimielisyyttä tavoiteltu. Varsinaista sopimustakaan ei tehty, vaan ehtoollispöytä avattiin pelkällä ilmoituksella. Tulevan ekumeenisen kehityksen kannalta sopimuksella ei kuitenkaan ollut merkittävää vaikutusta. Kirkkomme palasi opillista yksimielisyyttä painottavaan linjaansa viimeistään 1970 luvulla. Toisaalta

9 9 Skotlannin kirkolle avattu ehtoollispöytä vaikutti kirkossamme yksipuolisen Skotlannin kirkon viran tunnustamisen, minkä voi nähdä seuranneen terminologian epäselvyydestä. Samalla se kertoo, että varsinaista yksimielisyyteen perustuvaa ekumeenista yhteyttä, joka ilmenee yhteisen jumalanpalveluksen viettämisenä, ei kaikesta huolimatta nähty tavoiteltavana. 2.4 Leuenbergin konkordian hylkääminen 1977 Euroopan reformatoristen kirkkojen konkordian eli Leuenbergin konkordian teksti lähetettiin kirkoille hyväksymistä varten Ulkoasiain neuvoston työryhmän selvitysten perusteella piispainkokous totesi, että konkordian tulkintavaikeudet liittyivät kolmeen ongelmaryhmään. Ne olivat konkordian suhde tunnustukseen, opilliseen yksimielisyyteen pääsemisen menetelmä ja kirkollisen yhteyden käsite (Kirchengemeinschaft). Vaikka konkordia toi julki useita reformatorisia periaatteita sekä luterilaisen tunnustuksen ja ekumeenisten uskontunnustusten pääkohtia, se ei esitellyt uskon sisältöä tyydyttävällä tavalla esimerkiksi ehtoollisopin osalta. Piispainkokous esitti kirkolliskokoukselle 1976, että vastauskirjeessä todettaisiin kirkkomme osallistuneen konkordian laatimiseen ja tehneen perusteellista selvitystyötä sen sisällöstä ja merkityksestä. Silti selvitykset eivät ole vielä johtaneet kirkossamme sellaiseen yksimielisyyteen konkordian tulkinnasta, että sen hyväksyminen olisi mahdollista. Kirkolliskokouksen perustevaliokunta pohti konkordian allekirjoittamista puoltavia ja sitä vastustavia näkökohtia, mutta yhtyi piispainkokouksen ehdotuksiin. Valiokunta oli kuitenkin eri mieltä edeltävien selvitysten kanssa siitä, millaista opillista yksimielisyyttä tulee Augsburgin tunnustuksen mukaan edellyttää. Valiokunnan mielestä yksimielisyys evankeliumin opista ei voi tarkoittaa koko dogmatiikkaa, vaan siellä, missä evankeliumin puhdas saarna ja sakramenttien hoitaminen evankeliumin mukaisesti tunnustetaan seurakunnan eli uskovien yhteisön tuntomerkiksi, saarna ja ehtoollisyhteys voi

10 10 daan toteuttaa. Valiokunta myönsi, ettei konkordia ollut täysin tyydyttävästi selvittänyt evankeliumin yhteisen käsittämisen sisällystä. Puutteellista oli nimenomaan sakramenttien käsittely. Valiokunnan mietintöön liittyi eriävä mielipide. Siinä katsottiin, että koska vain käytännölliset syyt estävät välittömän liittymisen konkordiaan, kirkko saattaisi myöhemmin niin tehdä. Tästä syystä piispainkokouksen tulisi tuoda soveliaana ajankohtana esitys konkordian hyväksymisestä uudelleen kirkolliskokouksen käsiteltäväksi. Valiokunnan torjuva kanta ei perustunut käytännöllisiin syihin, jotka voisivat ajan kuluessa poistua. Valiokunnan mukaan pyrkimykset konkordian sekä periaatteellisen että käytännöllisen sisällön selvittämiseksi ovat paljastaneet siinä sellaisia puutteita ja tulkinnallisia epäselvyyksiä, ettei kirkossamme ole päästy niin suureen yksimielisyyteen, että konkordiaan yhtyminen olisi mahdollista. Lisäksi valiokunta tähdensi, että konkordiaa valmistelluissa keskusteluissa ei ollut tullut riittävästi selvitetyksi asiakirjan esittämä ratkaisu kirkollisesta yhteydestä ja sen vaikutus luterilaisen kirkon identiteettiin ja ekumeeniseen asemaan. Kirkolliskokouksen päätös toukokuussa 1977 oli valiokunnan ehdotuksen mukainen. 2.5 Porvoon yhteinen julkilausuma 1995 Porvoon yhteinen julkilausuma valmistui Luterilaisten ja anglikaanien ekumeeniset suhteet ovat kehittyneet opin osalta verrattain helposti, mutta piispanviran asemasta ja sen jatkuvuuden merkityksestä käsitykset ovat poikennet toisistaan. Julkilausuma käsittelee piispanvirkaa seikkaperäisesti, mutta ottaa myös muut uskon pääkohdat yhteiseen tarkasteluun. Asiakirja määrittelee yhteyden opillisen sisällön aiempaa yksityiskohtaisemmin ja tekee johtopäätöksiä näkyvän ykseyden toteuttamisesta julistuksessaan kohti täydempää yhteyttä.

11 11 Piispainkokous teki helmikuussa 1995 kirkolliskokoukselle esityksen, jossa osoitettiin sopimusehdotuksen keskeisiä teologisia näkökulmia kirkon olemuksesta ja ykseydestä, yksimielisyydestä uskossa sekä piispuudesta kirkon apostolisuuden palveluksessa. Piispainkokous esitti, että kirkolliskokous hyväksyisi julkilausumaan liittyvän Porvoon julistuksen. Kirkolliskokouksen perustevaliokunta antoi syksyllä 1995 laajan mietinnön, jossa käsiteltiin julkilausuman rakennetta, sen hahmottaman yhteyden luonnetta ja perustaa sekä teologisia muotoiluja. Valiokunta tähdensi, että Porvoon yhteinen julkilausuma pyrkii opilliseen yksimielisyyteen ja soveltaa samalla luterilaisten kehittämää ns. sovitetun erilaisuuden mallia. Erilaisuus tunnustuskuntien välillä jää voimaan, mutta kirkot sitoutuvat voittamaan esteet, jotka vielä ovat läheisemmän yhteyden tiellä. Valiokunta vertasi julkilausumaa Leuenbergin konkordiaan ja katsoi, että julkilausumassa on sanottu ratkaisevasti enemmän tärkeimmistä opinkohdista. Perustevaliokunta nosti lähempään tarkasteluun vanhurskauttamisopin, kasteen ja ehtoollisen sakramentit sekä kirkon viran. Valiokunta katsoi Porvoon julkilausuman liittyvän näissä kohdissa Augsburgin tunnustukseen. Valiokunnan mukaan oppikonsensus ei koske vain jotain suppeaa opin keskusta, vaan siinä on lausuttu varsin laaja yksimielisyys koko kirkon opista. Se esitti piispainkokouksen tavoin Porvoon julistuksen hyväksymistä. Kirkolliskokous päätti marraskuussa 1995 hyväksyä sen kirkkomme tunnustuksen pohjalta. Julistus allekirjoitettiin syyskuussa Sopimus Saksan evankelisen kirkon kanssa 2002 Kirkollamme on ollut yhteistyösopimus Saksan evankelisen kirkon (EKD) kanssa vuodesta Ko. sopimuksessa ei ollut teologista osiota, mutta kirkot toteuttivat käytännössä ehtoollisyhteyttä. Yhteys oli kuitenkin eräin paikoin teologisesti ongelmallinen, koska suomalaisseurakuntia sijaitsee useiden eri maakirkko

12 12 jen alueella Saksassa. EKD:n jäseninä on paitsi luterilaisia myös reformoituja ja unioituja kirkkoja, joiden välisen yhteyden perustana on Leuenbergin konkordia. Suomalainen osapuoli teki 1996 aloitteen teologisen perustan liittämiseksi kirkkojen väliseen sopimukseen. Tulevalle sopimustekstille asetettiin tavoitteeksi sakramenttien ja virkojen tunnustaminen sekä ehtoollis ja saarnatuoliyhteys. Koska kirkkomme ei allekirjoittanut konkordiaa, suhdetta EKD:n reformoituihin ja unioituihin jäsenkirkkoihin ei voida rakentaa sen sisältämän ekumeenisen mallin pohjalle. Tästä syystä perustaksi omaksuttiin Meissenin ja Porvoon sopimukset, jotka ottavat huomioon konkordian jälkeisen ekumeenisen kehityksen. Vuonna 2001 valmistuneessa tekstissä on teologinen perusteluosa, johon kuuluu yhteinen käsitys keskeisistä uskonkysymyksistä eli Raamatun kirjoituksista, vanhurskauttamisesta uskon kautta, klassisista uskontunnustuksista, kolminaisuusopista sekä kristologisesta dogmasta, kirkosta Jumalan luomuksena sanan ja sakramenttien välityksellä, kasteesta ja ehtoollisesta, kirkon jäsenten yhteisestä pappeudesta sekä virkaan vihitystä pappeudesta. Kirkon ulkoasiain neuvoston aloitteesta kirkkohallitus esitti sopimuksen hyväksymistä kirkolliskokoukselle keväällä Esityksessään kirkkohallitus totesi, että sopimuksen perustana on Porvoon ja Meissenin ekumeenisten asiakirjojen mukainen uskonyhteys ja että sopimuksen johdantoon on koottu klassisen kristinuskontulkinnan pääkohdat. Kirkkohallitus piti erityisen tärkeänä, että sopimuksessa ehtoollisen sakramenttia koskeva kohta on saanut muotoilun, joka riittävän selvästi ilmaisee luterilaisen opin mukaisen käsityksen Kristuksen todellisesta läsnäolosta leivän ja viinin näkyvissä merkeissä. Lisäksi katsottiin olevan kirkkomme ekumeenisen linjan kannalta tärkeää, että asiakirjan johdannossa on sen suppeudesta huolimatta kyetty välttämään Leuenbergin konkordian sisältämät teologiset vaikeudet. Perustevaliokunta katsoi, että luterilaisia ja reformoituja erottanut ehtoollisoppi oli sopimuksessa kirjoitettu luterilaiselta kannalta

13 13 tyydyttävällä tavalla. Vaikka sitä ei ehkä voidakaan pitää luterilaisen ehtoollisopin tyhjentävänä kuvauksena, tehdään siinä kuitenkin riittävästi oikeutta kirkkomme tavalle ymmärtää ehtoollisen sakramentin luonne. Kirkolliskokous hyväksyi sopimuksen toukokuussa 2002, ja se allekirjoitettiin Hannoverissa saman vuoden lokakuussa. 2.7 Kokoavia näkökulmia saarna ja ehtoollisyhteyden solmimisesta Suomen evankelis luterilainen kirkko on 1900 luvulla solminut useita ekumeenisia sopimuksia saarna ja ehtoollisyhteydestä. Ne muodostavat jatkumon, jossa alun lyhyistä neuvottelukokouksista on edetty monivuotisiin tutkimus ja dialogiprosesseihin. Ekumeeninen linja on kehittynyt vuosien varrella, mutta jo ensimmäisestä dialogista alkanutta metodologiaa on leimannut pyrkimys yksimielisyyteen keskeisissä uskontotuuksissa. Perustavissa opinkohdissa on saavutettu tyydyttävä, yhteyden solmimiseen riittävä konsensus. Neuvottelujen sarja osoittaa, että ekumeeninen metodi on kehittynyt ja tunnustuksellinen itseymmärrys syvennyt. Kirkon tekemät päätökset ovat perustuneet pitkällisiin neuvotteluihin kansainvälisessä teologisessa yhteistyössä. Poikkeuksen säännöstä tekee kuitenkin Skotlannin kirkon kanssa avattu ehtoollisyhteys. Se syntyi ilmoitusasiana. Ehtoollisyhteydestä sovittiin keskustelematta ehtoollisesta ja sen teologisesta merkityksestä. Muistakaan opinkohdista ei keskusteltu; kirjeenvaihto koostui vain tiedustelusta ja myönteisestä vastauksesta. Kirkkomme on Skotlantia koskevaa päätöstä lukuun ottamatta aina lähettänyt omat edustajansa teologiseen oppikeskusteluun. Neuvottelujen aiheet ovat keskittyneet samoihin teemoihin. Niitä ovat olleet käsitys kirkon ykseydestä, vanhurskauttaminen uskon kautta, kasteen ja ehtoollisen sakramentit sekä kirkon virka. Lisäksi on varmistuttu siitä, että kirkot yhtyvät klassisiin uskontunnustuksiin.

14 14 Kirkolliskokouksessa asiakirjoja on tarkasteltu siinä valossa, miten ne vastaavat luterilaisten tunnustuskirjojen näkemyksiä, ei ainoastaan, ovatko ne yhteensopivia niiden kanssa. Vaikka ne eivät välttämättä esitä tyhjentävää käsitystä esimerkiksi ehtoollisopista, ne ovat sisältäneet vähintäänkin tyydyttävän opetuksen. Hyväksytyt asiakirjat eivät ole jääneet oman kirkon kannalta tulkinnanvaraisiksi, vaikka ne voidaan ymmärtää myös toisen oppitradition valossa. Niiden voi sanoa esittävän riittävän yksimielisyyden. Ykseyskäsitys on ollut olennainen lähtökohta kutakin asiakirjaa käsiteltäessä. Sitä on arvioitu sekä Augsburgin tunnustuksen VII artiklan valossa että kirkon uskon kokonaisuuden yhteydessä. Ekumeeninen malli, jossa ykseys pelkistyy vain kirkolliseksi yhteyden toteuttamiseksi oletetun yksimielisyyden varassa, on katsottu riittämättömäksi. On pidetty tarpeellisena, että kirkot artikuloivat uskonsa, ja näin saavuttavat keskinäinen opillisen konsensuksen. Toteamus, että jo uskossa annettu hengellinen ykseys tulisi vain tehdä näkyväksi kirkollisena yhteytenä ilman yksimielisyyttä uskonopissa, ei ole riittänyt. Saavutetun yksimielisyyden on katsottu ilmaisevan luterilaisen tunnustuksen mukaisen käsityksen. Oman ja toisen osapuolen uskonkäsityksen on ymmärretty edustavan kirkon yhteistä, katolista perintöä, joka perustuu Raamatun kirjoituksiin ja on ilmaistu klassisissa uskontunnustuksissa. Neuvottelutuloksesta riippuen kirkkomme on voinut solmia saarna tai ehtoollisyhteyttä koskevia sopimuksia. Ratkaisut ovat määrittäneet kirkon ekumeenista linjaa. Aiemmat neuvottelut ja mahdolliset sopimukset ovat vaikuttaneet tuleviin. Saarna ja ehtoollisoikeutta koskevilla kysymyksillä on siten vahva ekumeeninen ulottuvuus. 3 JUMALANPALVELUS KIRKON USKON JA KRISTITTYJEN YHTEYDEN ILMAUKSENA Kristityt kokoontuvat jumalanpalvelukseen ylistääkseen Pyhää kolmiyhteistä Jumalaa hänen pelastavista teoistaan. Osallisuus

15 15 pelastukseen ja yhteys Kristukseen alkavat kasteessa. Jumalanpalvelus on kastettujen juhla. Se mahdollistaa heidän kasvunsa Kristuksen tuntemisessa ja liittää heidät rakkaudessa lähimmäiseen. Seurakuntalaiset ja viranhaltijat viettävät jumalanpalvelusta yhtenä joukkona. He jakavat Jumalan lahjoja ja rohkaisevat ja tukevat toinen toistaan (1. Kor. 14:26). Yhteisessä messussa toteutuu kirkon luonne syvänä yhteytenä, koinoniana. Jumalan sana ja sakramentit ravitsevat koolla olevan Jumalan kansan. Jumalanpalvelus on kristittyjen yhteisen uskon ja yhteyden ilmaus. Kirkkomme jumalanpalvelusten kirja toteaa, että messun ytimenä ovat Jumalan sana ja sen saarna sekä ehtoollisen sakramentti. Niihin kytkeytyvät erottamattomasti seurakunnan rukous, tunnustus ja ylistys. Kirkon kirkoksi tekevät tuntomerkit toteutuvat silloin, kun seurakunta viettää yhteistä messua ja kokoontuu sanan ja sakramenttien ääreen erityisesti Herran päivänä. Seurakunta viettää siis jumalanpalvelusta toteuttaakseen kirkon tehtävää. Kirkkolain ja järjestyksen säädökset jumalanpalveluksen pitämisestä koskevat toisaalta jumalanpalveluksen järjestystä ja kulkua (avoimuus, kirkkokäsikirjan ohjeellisuus, ajankohta, viran velvollisuudet), toisaalta sen sisältöä (tunnustuksen mukaisuus, kirkollisten kirjojen sisällöllinen velvoittavuus). Kirkkojärjestyksessä käytetään jumalanpalveluksesta yleisnimitystä jumalanpalvelus. Erityisesti pyhäpäivisin vietettävää seurakunnan yhteistä jumalanpalvelusta kutsutaan nimellä päiväjumalanpalvelus : Päiväjumalanpalvelus pidetään seurakunnan kirkossa sunnuntaisin ja kirkollisina juhlapäivinä (KJ 2:2,1). Kaikkia jumalanpalveluksia koskevat samat säädökset järjestyksestä, sisällöstä ja tehtävien vastuusta. Käsite päiväjumalanpalvelus tarkoittaa seurakunnan pyhäpäivän pääjumalanpalvelusta. Päiväjumalanpalvelus ja jumalanpalvelus termien raja ei kuitenkaan ole selvä. Esimerkiksi KJ 2:2 käyttää kumpaakin termiä. Sisällöllisesti kuitenkin tarkoitetaan osittain samaa asiaa eli velvollisuutta viettää jumalanpalvelusta, osittain taas eri asiaa eli itse

16 16 jumalanpalvelustapahtumaa. Jumalanpalveluksen avoimuus ja kirkkokäsikirjan sitovuus koskevat kuitenkin kaikkea jumalanpalvelustoimintaa. Jumalanpalvelukset on pidettävä kirkkokäsikirjan mukaan. Käsikirja sisältää kolme osaa, Jumalanpalvelusten kirjan, Evankeliumikirjan sekä Kirkollisten toimitusten kirjan. Jumalanpalvelusten kirjassa säädetään erityyppisistä jumalanpalveluksista ja rukoushetkistä, niiden rakenteesta ja sisällöstä. Pyhäpäivän pääjumalanpalvelus voidaan viettää messun, sanajumalanpalveluksen tai perhemessun kaavan mukaan. Kirkkovuoden juhla aikojen jumalanpalveluksia varten on omia kaavoja. Osaa näistä voidaan viettää myös seurakunnan pääjumalanpalveluksena (esimerkiksi jouluaaton sanajumalanpalvelus, pitkäperjantain sanajumalanpalvelus, pääsiäisyön messu). Myös Kirkollisten toimitusten kirjaan kuuluva konfirmaatiomessu sekä vihkimiset, virkaan asettamiset ja tehtävään siunaamiset voivat olla seurakunnan pääjumalanpalveluksia. Evankeliumikirjassa on aineistoa kirkkovuoden pyhäpäiviä varten. Kirkollisten toimitusten kirjassa säädetään muun muassa kasuaalitoimituksista, kuten kasteesta, konfirmaatiosta, avioliittoon solmimisesta ja hautauksesta. Lisäksi siihen kuuluu laaja rukoushetkien osasto. Seurakunnan viettämät erityyppiset jumalanpalvelukset perustuvat pääsääntöisesti kirkkokäsikirjan kaavoihin ja aineistoon. Kirkkokäsikirjan ohjaava luonne määräytyy kunkin jumalanpalveluksen perusluonteen mukaisesti. Seurakunta voi harkintansa mukaan luoda erityyppisiä jumalanpalveluksia kirkkokäsikirjan pohjalta. Kirkkojärjestyksessä säädetään myös jumalanpalveluksen saarnasta: Saarna on pidettävä kirkkokäsikirjan määräämistä teksteistä ja sen on oltava kirkon tunnustuksen mukainen. Saarna ei saa sisältää sopimatonta viittausta henkilöön tai kiihotusta (KJ 2:4).

17 17 Saarnan sitominen kirkon tunnustukseen merkitsee saarnan ja viran kiinteää yhteyttä. Papin erityinen tehtävä on julkisen jumalanpalveluksen toimittaminen ja pyhien sakramenttien jakaminen. Tältä pohjalta käy ymmärrettäväksi kirkkojärjestyksen määräys, jonka mukaan saarnaluvan edellytyksenä on evankelisluterilaisen kirkon jäsenyys. Kirkkoherra voi yksittäistapauksessa kutsua evankelisluterilaisen kirkon konfirmoidun, kristillisestä vakaumuksesta tunnetun jäsenen saarnaamaan jumalanpalveluksessa (KJ 2:6,3). Paikallisekumeenisen toiminnan laajentumisesta ja esimerkiksi kirkkomme rukouspäiväkäytännön kehittymisestä seuraa, että jumalanpalveluskäytännöissä kohdataan entistä useammin ekumeenisen yhteyden esille nostamia kysymyksiä. Tällaisia saattaa sisältyä kristittyjen ykseyden rukousviikon, vastuuviikon, yhteisvastuukeräyksen sekä lähetystyön ja kirkkojen välisten vierailujen yhteydessä pidettäviin jumalanpalveluksiin. Valtiollisten jumalanpalvelusten osalta asiaa on kuvattu ohjeissa, jotka on annettu Helsingin tuomiokirkossa pidettävistä jumalanpalveluksista: Ekumeenisuus merkitsee valtiollisissa jumalanpalveluksissa sitä, että eri osapuolet ilmentävät kristittyjen yhteyttä rukouksessa, tekstien luvuissa ja yhteisessä todistuksessa. (Valtiolliset jumalanpalvelukset Helsingin tuomiokirkossa suunnittelun ja toteutukseen ohjeet, ) Ohjeen mukaan ekumeeninen yhteys voi ilmetä jumalanpalveluksessa eri tavoin. Periaate tekee oikeutta toisaalta saarnan asemalle luterilaisessa jumalanpalveluksessa, toisaalta saarnan olemukselle dialogina, joka ilmentää todistuksen yhteisöllisyyttä ja seurakunnan ykseyttä. Olennaista on huomata, että ekumeenisuudestaan huolimatta valtiolliset jumalanpalvelukset on rakennettu luterilaisen jumalanpalvelusjärjestyksen pohjalle. Esimerkiksi saarnan pitää aina yksi kirkkomme piispoista.

18 18 Kirkkomme jumalanpalveluksen ekumeenisen luonteen selkeyttämisessä onkin pohdittava sitä, mitkä todistuksen, rukouksen ja yhteyden muodot ovat jumalanpalveluskäsityksemme mukaisia sekä aitoja ja vaikuttavia. Näille muodoille on tilaa liturgisessa järjestyksessä raamatunluvun ja siihen liittyvän todistuksen, kristittyjen yhteyttä ilmentävän uskonkokemuksen jakamisen ja yhteisen esirukouksen alueilla. KMN:n erityiskomissio on kiinnittänyt huomiota siihen, että käsite ekumeeninen jumalanpalvelus synnyttää sekaannuksia. Tästä syystä on tehty erottelu tunnustuksellisen yhteisen rukouksen (confessional common prayer) ja tunnustusten välisen yhteisen rukouksen (interconfessional common prayer) kesken. Kumpaakin voidaan käyttää ekumeenisissa tilanteissa. Edellinen ilmentää tietyn kirkon vakiintunutta jumalanpalveluselämän käytäntöä ja tunnustusta. Sitä voidaan käyttää niiden kirkkojen yhteisissä jumalanpalveluksissa, jotka jo ovat kommuuniossa keskenään ja joiden suhde toisiinsa on selkeä. Ekumeeninen asenne edellyttää kuitenkin sitä, että toteutuksen tulee olla ymmärrettävä kaikille muillekin. Kukaan ei saisi kokea jäävänsä ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Huomiota on kiinnitettävä tradition aineksiin, jotka voivat aiheuttaa vaikeuksia muille läsnäolijoille. Jälkimmäinen puolestaan rakennetaan eri traditioiden aineksista. Se saattaa sisältää kirkoille yhteisiä aineksia, mutta ei ole minkään tunnustuskunnan vakiintunut liturgia. Tällöin ei myöskään vietetä ehtoollista, koska eukaristista vieraanvaraisuutta tarjoava kirkko ei ole identifioitavissa. Pohdittaessa ekumeenisesti toteutettuja jumalanpalveluksia edellinen vaihtoehto (confessional) on linjassa kirkkomme oman jumalanpalveluskäsityksen kanssa.

19 19 4 KUKA VOI SAARNATA KIRKKOMME JUMALANPALVELUKSESSA? 4.1 Saarna kirkon viran tehtävänä Kirkkolain mukaan kirkko ilmentää tunnustustaan ja sitä kautta olemustaan julistamalla Jumalan sanaa ja jakamalla sakramentteja. Sakramenttien hoitamisen tehtävä on annettu pappisviralle, joka saadaan papiksi vihkimisessä. Tunnustuksensa mukaisesti kirkko julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimii muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi. (KL 1:2) Toteuttaakseen kirkon tehtävää seurakunta huolehtii jumalanpalvelusten pitämisestä, kasteen ja ehtoollisen toimittamisesta sekä muista kirkollisista toimituksista, kristillisestä kasvatuksesta ja opetuksesta, sielunhoidosta, diakoniasta ja lähetystyöstä sekä muista kristilliseen sanomaan perustuvista julistus ja palvelutehtävistä. (KL 2:1) Evankeliumin julistamista ja sakramenttien jakamista varten kirkossa on pappisvirka, joka saadaan papiksi vihkimisessä. (KL 5:1, 1) Kirkkolain säädöksien perusteella Jumalan sanan saarnan, sakramenttien jaon ja kirkon tunnustuksen ja olemuksen välillä on yhteys. Kirkkojärjestyksessä papin erityisinä tehtävinä pidetään juuri niitä, jotka liittyvät olennaisesti pappisvirkaan ja tarkoittavat evankeliumin julistamista julkisesti ja sakramenttien hoitamista. Papin erityisenä tehtävänä on julkisen jumalanpalveluksen toimittaminen ja pyhien sakramenttien jakaminen, muiden kirkollisten toimitusten hoitaminen sekä yksityinen sielunhoito ja rippi. (KJ 5:1,1)

20 20 Kirkon järjestyksessä säädetään myös saarnaamiskutsusta. Kirkkojärjestyksen säädökset koskevat erityisesti pyhäpäivän pääjumalanpalvelusta (päiväjumalanpalvelus), mutta niitä sovelletaan myös muihin jumalanpalveluksiin. Päiväjumalanpalvelus on niiden toimitettava, joille papinvirka seurakunnassa on uskottu. Kirkkoherran suostumuksella tai lääninrovastin määräyksestä sen voi toimittaa myös muu pappi. (KJ 2:6) Lehtorin oikeudesta saarnata säädetään pykälän 2. momentissa. Kolmas momentti antaa yksittäistapauksessa kirkkoherralle mahdollisuuden kutsua evankelis luterilaisen kirkon konfirmoidun, kristillisestä vakaumuksesta tunnetun jäsenen saarnaamaan jumalanpalveluksessa. Piispainkokous määrää antamassaan päätöksessä siitä, millä edellytyksillä toisen evankelis luterilaisen kirkon tai muun kristillisen uskontokunnan tai yhteisön pappi voi yksittäistapauksissa suorittaa kirkollisia toimituksia. Tällaisia toimituksia ovat jumalanpalvelusten kirjan mukaiset jumalanpalvelukset sekä seuraavat kirkollisten toimitusten kirjan mukaiset kirkolliset toimitukset: kaste, konfirmaatio, yksityinen rippi, sairaan luona käynti, avioliiton siunaaminen, rukoushetkiä surussa, maahan kätkeminen ja kodin siunaaminen. Kirkkoja, joiden pappi voi suorittaa päätöksessä mainitut kirkolliset toimitukset, ovat Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkkojen lisäksi EKD:n jäsenkirkot ja ns. Porvoon yhteisön jäsenkirkot. Saarnan integroituminen jumalanpalveluksen kokonaisuuteen on siis periaatteellinen ja liturgis käytännöllinen asia. Jumalanpalvelusten kirjan esipuheessa todetaan sanan monipuolinen läsnäolo liturgis käytännöllisesti: Eri palvelutehtävissä toimivat kokoontuvat liturgin johdolla yhteiseen rukoushetkeen hyvissä ajoin ennen jumalanpalveluksen alkua. Liturgin tehtävänä on johtaa jumalanpalvelus ja vastata sen kokonaisuudesta. Jumalanpalveluksen kokonaisuutta ajatellen on luontevaa, että liturgi saarnaa. (Jumalanpalvelusten kirjan käyttäjälle)

21 21 Jumalanpalveluksen saarna liittyy siis kirkon olemukseen ja tunnustukseen, saa niistä sisältönsä ja ilmentää niitä. Siksi sitä ei luterilaisessa jumalanpalveluksessa voi esimerkiksi ekumeenisen vieraanvaraisuuden nimessä antaa pois muuten kuin kirkkojärjestyksessä säädetyissä tilanteissa. Saarna elää kuitenkin myös vahvassa vuorovaikutuksessa seurakunnan käytännön elämän kanssa. Julistus on vaikuttavaa, kun se nousee arjesta ja heijastaa sitä. Aito todistus edellyttää yhteisen elämänkohtalon jakamista. Tästä nousee saarnan dialogisuus, johon kuuluu myös suostuminen vuorovaikutukseen toisten kristittyjen uskontodistuksen kanssa. Tälle on etsittävä mahdollisuuksia tunnustuksellisessa, ekumeenisesti orientoituneessa jumalanpalveluksessa. 4.2 Saarna jumalanpalveluksessa Saarnan varsinainen ympäristö ja tapahtumapaikka on jumalanpalvelus. Saarna on osa jumalanpalvelusta ja siksi luonteeltaan liturginen. Saarna on keskellä seurakunnan rukousta, tunnustusta, ylistystä ja yhteisen ehtoollisen viettämistä. Se on läsnä olevan Kristuksen puhetta, jonka Pyhä Henki kirkastaa kuulijoille. Seurakunta voi vastata tähän Jumalan puheeseen, tunnustaa uskonsa, ylistää Jumalan nimeä ja todistaa hänestä. Yhteinen valmistautuminen jumalanpalvelukseen vaikuttaa siihen, että jumalanpalvelus ja saarna liittyvät jumalanpalvelukseen kokoontuvien ihmisten konkreettiseen elämäntilanteeseen. Saarnan dialogisuus ilmenee myös jumalanpalveluksen rakenteessa. Saarnan edellä olevat lukukappaleet ovat saarnan lähikonteksti. Koko jumalanpalveluksen sanaosa on ehjä, kiinteä kokonaisuus, anamneesin sävyttämä dialogi. Saarna elää keskellä jumalanpalvelukseen sisältyvää rukousta. Saarnan liturgisuus käy ilmeiseksi erityisesti siinä, että saarna on vastausta rukouksiin. Rukoukset ovat puolestaan vastausta saarnaan. Saarna on myös sidoksissa uskontunnustukseen. Saarna on saarnaajan julkinen uskontunnustus. Samalla hän kutsuu seura

22 22 kuntaa vastaamaan julistettuun sanomaan uskon tunnustamisella. Tällöin uskontunnustus saa ylistyksen luonteen. Saarnan liturgisuus tarkoittaa, että saarnan rinnalla monet muut jumalanpalveluksen ilmaisutavat ovat julistuksen palveluksessa. Antakaa Kristuksen sanan asua runsaana keskuudessanne. Opettakaa ja neuvokaa toisianne kaikella viisaudella ja laulakaa kiitollisin mielin Jumalalle psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja. (Kol. 3:16) Saarnan luonteeseen liittyy myös avoin kutsu kuulla evankeliumi. Evankelioivana eli kaikille evankeliumin sanomaa kuuluttavana saarna antaa mahdollisuuden kristittyjen yhteisen todistukseen jakamiseen ja siitä rakentumiseen. Tämä painotus ei ole ristiriidassa, vaan tunnustukselliseen jumalanpalvelukseen liittyvän saarnan kanssa, vaan hedelmällisessä vuorovaikutuksessa sen kanssa. 4.3 Miten todistus kristittyjen yhteydestä voi ilmetä jumalanpalveluksessa Kirkkovuoden kierto, paikallisekumeeniset yhteydet ja kirkkomme ekumeeninen linja nostavat esiin tarpeen löytää tunnustuksellisen jumalanpalveluksen vietossa luontevia tapoja kristittyjen yhteiselle todistukselle ja rohkaisulle. Näitä tarvitaan esimerkiksi vuosittaisten rukouspäivien ja kristittyjen ykseyden viikon jumalanpalveluksissa. Ne ovat tarpeen myös silloin, kun eletään todeksi paikallista ekumeenista yhteyttä. Yhteinen todistus tapahtuu tällöin tunnustuksellisen jumalanpalveluksen sisällä ja sen viitekehyksissä. Jotkut näistä jumalanpalveluksista ovat lisäksi seurakunnan julkisia pääjumalanpalveluksia. Kokonaisvastuu jumalanpalveluksesta on seurakunnan kirkkoherralla. Hänen tehtävänsä on ohjata käytännössä ekumeenisen todistuksen toteutustapaa ja muotoja. Piispainkokouksen tulee puolestaan huolehtia siitä, että seurakuntien tueksi luodaan konkreettiset ohjeet. Nykyisen jumalanpalveluksen rakenteesta voidaan löytää ekumeenisten toteutustapojen

23 23 pohjaksi ainakin seuraavia mahdollisuuksia: 1. Johdantosanoihin voidaan liittää ekumeeninen tervehdys ja/tai kyrie litania voidaan toteuttaa eri tavoin. 2. Sanaosaan (lukukappaleet) voidaan liittää lyhyt tervehdys ja puheenvuoro. 3. Yhteisessä esirukouksessa on mahdollisuuksia erilaisille toteutusmuodoille. Myös musiikin eri toteutustavat (esimerkiksi rukouslaulut, psalmilaulu, virsien paikalla laulettavat laulut) tarjoavat sopivia keinoja ilmentää kristittyjen yhteyttä ja todistaa yhdessä. 5 KENELLE EHTOOLLINEN VOIDAAN JAKAA? 5.1 Taustaa ja käsitteiden määrittelyä Piispainkokoukselle annetun tehtävän toisena osana on laatia selvitys ekumeenisesta ehtoolliskäytännöstä. Kysymys on ennen kaikkea admissiosta eli siitä, kenelle ehtoollinen voidaan jakaa. Nykyisessä kirkkomme säädöspohjassa käsitellään lähinnä oman kirkon jäseniä. Minkä muiden kirkkojen jäsenille ehtoollinen voitaisiin jakaa ja millä edellytyksillä? Jos ehtoollinen rajataan vain oman kirkon jäseniin, eikö se ole ekumeenisesti vanhanaikaista ja pastoraalisesti kohtuutonta? Jos taas ehtoollinen jaetaan kenelle tahansa, eikö se ole merkki välinpitämättömästä suhtautumisesta sakramenttiin, kirkon identiteettiin ja todistukseen? Millaisia myönteisiä ja kielteisiä seurauksia ratkaisulla olisi ekumeenisesti ja pastoraalisesti? Kuten jo edellä on viitattu, ekumeenisessa keskustelussa on pyritty erittelemään erilaisia admissioon liittyviä perusratkaisuja. Seuraavat luokittelut ja niiden tulkinnat ovat vain likiarvoja. Silti ne voivat olla hyödyllisiä käytäntöjen kirjon ymmärtämiseksi.

24 24 1) Full Communion: eri paikalliskirkoilla on yhteinen tunnustus ja niiden jäsenet kuuluvat yhteen ja samaan kommuunioon yhtäläisin oikeuksin (esim. autokefaliset ortodoksiset kirkot). 2) Intercommunion tai reciprocical admission: eri kirkkokunnat ovat löytäneet riittävän opillisen yksimielisyyden, joka on johtanut vastavuoroiseen ehtoolliselle osallistumiseen ja usein myös virkojen vaihtoon (esim. Porvoon sopimuksen kirkot). 3) Limited admission: toisen kirkon jäsen voi osallistua ehtoolliselle yksittäistapauksissa tai tietyin edellytyksin (esim. pastoraaliset syyt), vaikka riittävää opillista yksimielisyyttä ei ole vielä määritelty. 4) General admission: ehtoolliselle voi tulla kuka tahansa kastettu (Ruotsin kirkko) tai vielä laajemmin kuka tahansa ihminen (Tanskan kirkko). Täyden kommuunion ja interkommuunion mallit muistuttavat läheisesti toisiaan. Niiden raja onkin häilyvä. Näkökulma on korostetusti yhteisöllinen. Molemmissa tarkoitetaan eri kirkkojen välistä ehtoollisyhteyttä, joka on syntynyt, kun kirkot ovat voineet yhdessä määritellä perustavimmat evankeliumin oppia, kirkon virkaa ja sakramenttien oikeaa toimittamista koskevat vakaumukset. Yksimielisyys perustotuuksissa oikeuttaa mainittujen kirkkojen jäsenet osallistumaan toistensa ehtoolliselle. Siihen liittyy yleensä myös jonkintasoinen virkojen vaihdettavuus, mikä perustuu molemminpuoliseen ordinaation tunnustamiseen. Tällainen tilanne kirkollamme on esimerkiksi Britannian ja Irlannin anglikaanisten kirkkojen kanssa Porvoon sopimuksen nojalla ja Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkkojen kanssa kaikkia jäsenkirkkoja sitovan LML:n konstituution nojalla (Curitiba ja Budapest). Ehtoollisvieraanvaraisuudella (eucharistic hospitality, Gastfreundschaft, gästfrihet) tarkoitetaan usein edellistä jossakin määrin heikompaa muotoa, jossa toisen kirkon yksittäinen jäsen oikeutetaan ehtoolliselle siitäkin huolimatta, että kirkkojen välillä ei ole erikseen todettua kirkollista yhteyttä. Näkökulma on erityisesti yksilölli

25 25 nen. Yksilö on vieras ja käymässä, mutta hänet otetaan vastaan ja pidetään hyvin, vaikka oppikeskustelut ja yhteistyömuodot eivät vielä ole johtaneet esimerkiksi Porvoon sopimuksen kaltaiseen läpimurtoon. Aiemmin on puhuttu myös avoimesta tai suljetusta ehtoollispöydästä. Nämä käsitteet eivät kuitenkaan ole kovin onnistuneita. Ekumeenisissa keskusteluissa on huomautettu, että juuri minkään kirkon ehtoollispöytä ei ole täysin avoin ja että vastaavasti juuri mikään kirkko ei pidä omaa ehtoollispöytäänsä täysin suljettuna. Avoin suljettu distinktiosta tulee helposti yksipuolinen ja leimaava. On myös huomattava, että avoimen ja suljetun raja ei näytä kulkevan sen mukaan, edustaako kirkko realistista vai spiritualistista ehtoolliskäsitystä. Myös joidenkin ehtoollista yksinomaan muistoateriana pitävissä vapaiden suuntien piirissä admissio rajataan vain oman uskonyhteisön jäseniin. Kirkkojen käytäntöjen on sanottu myös heijastavan käsitystä ehtoollisesta joko ykseyden päämääränä tai välineenä sen saavuttamiseksi. Voimakkaasti kärjistäen voidaan sanoa, että opillista konsensusta edellyttävät kirkot (esim. roomalaiskatolisuus, ortodoksinen kirkko) ymmärtävät ehtoollisen ennen kaikkea näkyvän ykseyden päämääräksi, kun taas opillisesta konsensuksesta riippumatonta ehtoollisvieraanvaraisuutta kannattavat kirkot (tietyt protestantit) pitävät ehtoollista ekumenian välineenä. Monien muiden asioiden tavoin luterilaiset ja anglikaanit sijoittuvat tässä väljässä, kaksipiikkisessä haravassa piikkien välimaastoon. Luterilaisten kirkkojen piirissä on erilaisia ratkaisuja. Oma kirkkomme on (Skotlannin tapausta lukuunottamatta) edellyttänyt riittävää opillista yksimielisyyttä ehtoollisyhteyden solmimisen edellytyksenä. Lisäksi on huomioitava, että jotkin ekumeenikot eivät pidä myöskään päämääräväline distinktiota kaikilta osin onnistuneena. 5.2 Nykyinen säädöspohja Nykyisin kirkkomme admissio käytäntöä säätelee lähinnä kaksi

26 26 säädöstä. KJ 2:11 mukaan ehtoolliselle saa osallistua (1) jokainen konfirmoitu kirkon jäsen itsenäisesti, (2) ei konfirmoitu, mutta kastettu lapsi ehtoollisopetusta saatuaan hengellisen kasvattajan kanssa sekä (3) ei konfirmoitu rippikoululainen ehtoollisopetusta saatuaan rippikoulun opettajan kanssa. Edelleen ehtoollinen voidaan yksittäistapauksessa jakaa (4) kenelle tahansa sairaana tai hätätilassa olevalle, joka käsittää ehtoollisen merkityksen. KJ 2:11 kuuluu kokonaisuudessaan seuraavasti: Ehtoolliseen saa osallistua jokainen konfirmoitu kirkon jäsen. Kastettu lapsi, jolle on opetettu ehtoollisen merkitystä, saa osallistua ehtoolliseen yhdessä vanhempansa tai muun hänen kristillisestä kasvatuksestaan huolehtivan kirkon konfirmoidun jäsenen kanssa. Kastettu seurakunnan jäsen, joka osallistuu rippikouluun, voi ehtoollisopetusta saatuaan osallistua ehtoolliseen seurakunnan yhteisessä jumalanpalveluksessa rippikoulunsa opettajan kanssa. Ehtoollinen voidaan antaa myös muulle henkilölle, joka on sairaana tai hätätilassa ja käsittää ehtoollisen merkityksen. Tässä pykälässä ehtoolliselle osallistumisen edellytyksiä ovat siten ainakin kaste, ehtoollisopetus sekä Suomen evankelis luterilaisen kirkon jäsenyys. Aikuisen osalta edellytetään myös, että hän on konfirmaatiossa tunnustanut uskonsa yhtymällä Apostoliseen uskontunnustukseen. Näistä voidaan poiketa erityistapauksissa sairauden tai kuoleman vaaraan rinnastuvan hädän perusteella siis varsin poikkeuksellisissa tilanteissa. KJ 2:11 rajaa siis ehtoolliselle osallistumisen vain oman kirkon jäseniin (poislukien hätätila). Säädös oli jo syntyessään siinä mielessä puutteellinen, että kirkkomme oli ollut jo ennen sitä saarnatuoli ja ehtoollisyhteydessä esimerkiksi Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkkojen kanssa. Admissiota päivittää ja laajentaa Piispainkokouksen antama ohje lasten ja rippikoululaisten ehtoollisella käynnistä. Sen mukaan ehtoolliselle on oikeus osallistua myös (5) Porvoon julistuksen allekirjoittaneiden kirkkojen jäsenillä sekä (6) muun evan

27 27 kelis luterilaisen kirkon jäsenillä. Lisäksi ohjeessa pohditaan, missä tapauksissa ja millä edellytyksillä ehtoollinen voidaan antaa hätätilanteessa muulle henkilölle. Johtopäätös on varsin väljä: sen mukaan ehtoollista jakavan tehtävänä ei ole selvittää ehtoollisvieraan oikeuksia, koska jo pyyntö saada sakramentti kertoo ehtoollisen merkityksen ymmärtämisestä ja koska ehtoollispöydän avoimuus merkitsee sitä, että ehtoollisvieras itse päättää osallistumisestaan. Piispainkokouksen ohjeen muiden kirkkojen jäseniä koskeva osa kuuluu seuraavasti: Porvoon julistuksen allekirjoittaneiden kirkkojen jäsenillä on oikeus osallistua ehtoolliseen oman kirkkonsa säädösten ja ohjeiden mukaan. Ehtoolliselle voi myös osallistua muun evankelis luterilaisen kirkon jäsen. Myös muu henkilö, joka on sairaana tai hätätilassa ja joka käsittää ehtoollisen merkityksen, saa osallistua ehtoolliselle. Muu henkilö tarkoittaa konfirmoimatonta evankelis luterilaisen kirkon jäsentä tai myös muuta kuin evankelis luterilaisen kirkon jäsentä. Sen arvioiminen, miten hyvin ehtoollisen pyytäjä ymmärtää ehtoollisen merkityksen, on vaikea tehtävä. Voidaan kuitenkin ajatella, että jo pyyntö saada sakramentti kertoo ehtoollisen merkityksen ymmärtämisestä. Kyse on erityistilanteesta. Jumalanpalveluksen oppaan ohjeen mukaisesti ehtoollisesta vastaavan tehtävänä ei kuitenkaan ole tarkistaa, onko ehtoolliselle halukas myös oikeutettu sille. Ehtoollispöydän avoimuus merkitsee sitä, että ehtoollisvieras itse päättää osallistumisestaan (Ks. Palvelkaa Herraa iloiten. Jumalanpalveluksen opas, s. 64.). Ehtoollisyhteyden laajentaminen Britannian ja Irlannin anglikaanisiin kirkkoihin perustui ennen kaikkea Porvoon sopimukseen, jossa kirkot in expressis verbiis ilmaisevat yhteisen uskon ja tunnustavat toistensa virat. Vastaava tilanne voidaan katsoa olevan Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkkojen välillä. Tällöin ehtoollisyhteys ei perustu niinkään ehtoollisvieraanvaraisuuteen, vaan sitä vahvempaan (inter)kommuunioon: kirkkojen välisen sopimuksen ja sen synnyttämän ehtoollisyhteyden perusteella toisen kirkon jäsenellä katsotaan olevan käytännössä samat oikeudet kuin oman kirkon jäsenellä.