JYRKI VESA Palokuvaajasta valokuvaajaksi

Transkriptio

1 JYRKI VESA Palokuvaajasta valokuvaajaksi Työkaverilta lainatulla kameralla kuvattu pienoisrautatien kuva lehdessä julkaistuna aloitti kuvaaja-urani. Matka harrastajasta valokuvaajayrittäjäksi kesti kaksikymmentäviisi vuotta. Ensimmäisestä julkaistusta kuvasta rohkaistuneena menin paikalliseen kaupunkilehteen kysymään avustajan paikkaa. Edellinen kuvaaja oli sattumalta samaan aikaan lopettanut lehdessä, ja kuten usein elämässä, sattuma avasi seuraavan oven. Se ensimmäinen on yleensä avattava itse. Lehtikuvaamiseni oli perinteistä kameraseura puuhaa vaatehuoneeseen rakennetussa studiossa. Aluksi kuvauksia oli muutama kuukaudessa. Lehden ilmestymispäivien lisääntyessä toimin muutaman vuoden kuluttua kuusipäiväisen lehden ainoana kuvaajana. Päätyöni oli kunnan viranhaltijana, palolaitoksella palomiehenä. Vuorotyö mahdollisti toisen työn tekemisen. Pienen palkan vuoksi se oli myöskin lähes välttämätöntä. Pienen lehden kuvaajana piti kuvata kaikkea mahdollista. Päivisin uutiset ja kauppiaiden mainoskuvaukset maitopurkeista autoihin, iltaisin ja viikonloppuisin kulttuuririennot ja urheilut. Koripalloa, jalkapalloa, jääkiekkoa, lentopalloa ja pesäpalloa. Pesäpallosta kuvitin jopa paikallisesta huippupelaajasta tehdyn kirjan. Kahdeksankymmentä luvun alussa jäähallit olivat harvinaisia. Kaukalon reunalla paleltiin huopatossuissa ja toppatakeissa. Kamerana ulkokuvauksissa oli yleensä Nikonin mekaaninen F3 ja filminä mustavalkoinen Kodakin TRI-X, joka kesti prässäyksen hyvin 1600 ASA:an. Joten on sitä herkkyyttä löytynyt ennen digiaikaakin. Ilman elektroniikkaa toimiva kamerakaan ei hyytynyt kovalla pakkasella niin kuin nykyiset tietokonetta muistuttavat digiapparaatit. Filmin kanssa sen sijaan oli oltava talvella tarkkana, ettei latausvaiheessa pyörittänyt filmin päätä poikki. Filmejä kehitettiin lehdessä aluksi purkeissa sitten tankeissa ja viimein kehityskoneessa, joka oli varsinainen riesa. Filmit kulkivat pienissä häkeissä kehite-keskeyte-huuhtelupurkkien läpi, ja lähes joka kerta kone hyytyi kesken kehityksen. Kuvaajan tehtävänä oli arpoa verhoilla eristetyssä nurkassa, missä vaiheessa kiertoa häkki oli pudonnut pois kyydistä. Omien kuvien lisäksi piti kehittää ja kopioida toimittajien ottamat kuvat, ja välillä tuurata reprossakin.

2 Digi hiipi alalle 1990-luvun puolivälissä aluksi pienin varovaisin askelin. Lehdissä koko ajan yleistyvät värikuvat kuvattiin värinegalle. Filmit kehitettiin liikkeessä ja skannattiin toimituksessa. Harmaan sävyjä alkoi olla enää hiuksissa kuvien värien kanssa taisteltaessa. Sen aikaisilla laitteilla kun kuvien värit muistuttivat usein vain kaukaisesti itse kohteen värejä. Elämää suurempi muutos oli digirunkoihin tulo markkinoille. Aluksi tosin vain harvoille ja valituille. Ammattirungot maksoivat auton verran. Pienemmillä lehdillä ei ollut varaa digirunkoihin, harrastajakuvaajista puhumattakaan, joten minunkin siirtyminen digikuvaajaksi sai siinä vaiheessa odottaa uuden vuosituhannen alkamista. Eteenpäin kilpaillen ja opiskellen Rutiininomainen lehtikuvaus täytti päivät, eikä yritys- ja mainoskuvauksiin ollut siinä vaiheessa kanttia edes yrittää. Kilpailevan lehden kuvaaja hoiti sen sektorin. Pieneen kaupunkiin ei useampia kuvaajia mahtunutkaan. Epävirallinen kilpailutilanne oli hyvää sparrausta, vaikka kuviemme taso olikin vuosikaudet aivan eri luokkaa minun tappiokseni. Aloin osallistua kameralehtien kilpailuihin eri maissa. Olin useiden lehtien vuosikilpailuissa pistesijoilla, mutta osaaminen ei riittänyt kärkeen asti ja turhauduin yrittämiseen muutaman vuoden kuluttua. Suurin saavutus kisoista oli USA:n Nikonin lunastama kuva markkinointiinsa. Korvaus oli parin sadan markan luokkaa, mutta hyvä mieli sitäkin suurempi. Kilpailurintamalla Kodakin Foto-Maratonin voitto 90-luivun puolessa välissä ja varsinkin parin kuukausipalkan suuruinen markan päävoitto antoi kummasti uskoa kuvaamiseen. Pari omaa valokuvanäyttelyä toi näkyvyyttä paikallisesti, vaikka kuvien laatu näin jälkikäteen arvioiden ei ollutkaan kummoinen. Kummankin näyttelyn jälkeen vannoin, etten enää koskaan lähde urakkaan uudestaan. Pääkaupunkiin muutto potkaisi opiskeluun. Olin kuvannut jo lähes parikymmentä vuotta ilman mitään koulutusta. Olin joutunut kieltäytymään suuren yrityksen kuvaajan paikasta, koska en tiennyt mitään studiovaloista enkä keskikoon kameroista, palkkikamerasta puhumattakaan. Pääsin varasijalta suorittamaan Valokuvaajan Ammattitutkintoa, vaikka opettajat olivat epäileväisiä mahdollisuuksistani. Kuitenkin pari vuotta myöhemmin muotokuvaajan muodolliset paperit taskussa perustin suurin luuloin omista kyvyistäni studion Meilahteen. Opiskelu osui filmin ja digin taitekohtaan, mutta koulussa ei ollut kuin siteeksi digikoulutusta. Studioonkin hankin Mamiya 6x7 filmikaluston. Asiakastyöt skannattiin sitten kuvankäsittelyä varten. 6x7 filmiskanneri maksoi kahden kuukauden liikevaihdon verran. Se jäi seisomaan hyllyyn kuten monet muutkin filmilaitteet, joiden markkinat romahtivat, kun markkinoille tuli kohtuuhintaisia digirunkoja. Ensimmäinen digitaalinen järjestelmäkamerani oli korkeintaan nykypokkareiden tasoa, mutta enää ei tarvinnut viedä filmejä kehitykseen eikä jahkailla hitaan skannauksen kanssa. Asiakastyöt olivat lähinnä häitä ja lapsikuvauksia. Koska studio oli sivussa eikä ollut minkäänlaista mainetta kuvaajana, ansiot olivat onnettoman pieniä. Muutamat lehtikuvaukset pitivät toimintaa hengissä. Hääkuvausten päätuotto eli kuvien lisätilaukset romahtivat, kun ihmiset alkoivat itse skannata ja tulostaa kuvista lisäkuvia. Parin vuoden kuluttua laitoin studiossa lapun luukulle ja keskityin lehtikuvaukseen. Helsin-

3 gissä toimiminen on maalaisserkkujen mielestä helppoa kauraa, koska suurin osa asiakkaista löytyy täältä. Harva ymmärtää mitä on kilpailu satojen muiden kuvaajien kanssa. Massasta pitäisi erottua jotenkin, huippuja on kuitenkin vain muutama. Portfolion kanssa kierrettyjen tuntien hyöty on minimaalinen. Suurin osa asiakkaista on löytynyt erilaisten tuttavuuksien kautta. Verkostuminen on freenä elintärkeää. Olin vuosikaudet käyttänyt kaikki ansaitut ja lainatut rahat matkustamiseen. Muutamien viikkojen reissuista yhteensä vuoden Aasian kierrokseen. Kävin tutustumassa paikallisten kuvaajien työtapoihin ja lähinnä valaisuun. Kuvasin samalla kuvatoimistoille, vaikka kuvien tuotto oli minimaalista. Pelkkien kuvien myynti on erittäin hankalaa. Matkakuvista on kuvatoimistoille rutkasti enemmän tarjontaa kuin kysyntää. Kirjoitin myös matkoiltani satunnaisia lehtiartikkeleita, ja koska matkoilta oli tuloja sain osan matkakuluista verovähennyksiin. Jos kirjoittamiseen onkin mitään haluja tai kykyjä, se helpottaa matkojen rahoittamista varmemmin kuin pelkkä matkakuvien epätoivoinen kauppaaminen. Jatkoin kuvausopiskelua Visuaaliviestinnän Instituutissa ja suoritin Valokuvaajan Erikoisammattitutkinnon. Erikoistumisalana lehtikuvaus ja aiheena Pikkusalamoiden käyttö lehtikuvauksessa. Olin kuvannut koko urani pikkuflässeillä, lähinnä siitä syystä etten osannut käyttää studiovaloja. Valokuvauslaitteiden tekniikan kehitys osui hyvään aikaan. Tuli mahdolliseksi ohjata useita salamaryhmiä ja kymmeniä salamalaitteita kameran rungossa kiinni olevasta pääsalamasta. Salamalaitteiden käyttö ei ollut kuitenkaan aivan yksinkertaista, manuaalitkin alkoivat olla satasivuisia, eikä suurin osa kuvaajista jaksanut kahlata niitä läpi. Olin pitänyt eri aiheista kuvauskursseja, mm. palokuvauksesta, kameraseuroissa, oppilaitoksissa ja yrityksissä, mutta nyt löysin kuvauksesta pikkusalamoilla kapean alueen, jolla oli kysyntää harrastajista ammattilaisiin. Ostin suurin piirtein kaikki tarvikkeet, mitä pikkusalamoille oli tarjolla. Kävin aiheeseen liittyvillä kursseilla ja työpajoissa eri puolilla maailmaa. Kokeilin käytännössä ja kerroin kokemuksistani kursseilla. Kurssien pitämisellä ei rikastu, mutta saa hieman kuluja takaisin. Suurin hyöty kurssien pitämisestä on muilta kuvaajilta saatu palaute ja aiheeseen liittyvät kokemukset. Olen käynyt muiden pitämillä kursseilla niin paljon kuin mahdollista. Kokonaismäärä lienee lähempänä kolmeakymmentä. Monet toisen luokan kuvaajat varjelevat toisen luokan osaamistaan kuin valtiosalaisuutta. Huippukuvaajien pitämät kurssit ovat lähes poikkeuksetta antoisa. He tietävät että eivät menetä mitään jakaessaan osaamistaan, vaan saavat lisää arvostusta tekemisilleen. Samalla tulee hyvä syy reissaamiseen - puolin ja toisin. Uranvaihtoon Palomiesuraa oli takana jo melkein neljännesvuosisata. Katu-uskottavuuden vuoksi asiakkaiden ei ollut syytä tietää palomiestaustastani. Näin ainakin kuvittelin. Varsinkin uusien asiakkaiden kanssa oli syytä olla tarkkana. Pukeutuminen, käytös, kalusto, auto. Kilpailu on kovaa ja tulijoita paljon. Pienetkin asiat voivat vaikuttaa työn saamiseen ja varsinkin pitämiseen. Ensimmäisen keikan saaminen on aina vaikeaa, seuraavan on jo huomattavasti helpompaa. Etenkin jos ensimmäisen kuvat on toimitettu ajallaan, ovat sitä mitä on pyydetty ja vähän enemmänkin ja

4 toimittaja sattuu pitämään naamasta. Palokunta oli muuttunut pelastuslaitokseksi ja palomiehet pelastajiksi. Oma työni oli ollut muutaman vuoden johtoyksikön eli päivystävän palomestarin kuljettajana ja työnkuvaan liittyi jo valokuvaaminen laitoksen toiminnasta ja onnettomuuksista. Vuoden opintovapaa espanjaa ja englantia opiskellen päättyi työnantajan ilmoitukseen, että valokuvataiteilija siirtyy takaisin ambulanssiin ja tulipaloja sammuttamaan. Se oli loppusysäys ammatinvaihtoon. Kunnan palkanmaksu loppui pari kuukautta ennen kuin kaksikymmentäkuusi vuotta palosankarina oloa olisi tullut täyteen. Työkaverit toivottivat vilpittömin mielin tervemenneeksi. Totesivat tason sen myötä kasvavan molemmissa ammattikunnissa. Otin kommentin enemmän kannustuksena kuin hattuiluna. Uran vaihtoon piti sijoittaa rahaa. Iltapäivälehdissä pitää tehdä myös videoita. Keikoilta kuvat pitää toimittaa heti toimitukseen. Videokaluston hankkiminen, videokuvauksen ja editoinnin opetteleminen, tietokoneiden ja ohjelmien hankkiminen oli välttämätöntä. Rahaa meni yllättäen toistakymmentä tuhatta euroa yli suunnitelmien. Päätoimiseksi valokuvaajaksi siirryttyäni en nähnyt enää tarpeelliseksi salata asiakkailta brankkaritaustaani. Samalla minulle myös selvisi, että se oli ollut täysin tarpeetonta, pikemminkin olisin voinut korostaa sitä. Sehän on juuri se, millä erotun massasta ja jään asiakkaiden mieleen. Palomiehet ovat äijiä sanan parhaimmassa merkityksessä! Peruskeikoilla mukana on D3, kolme zoomia, kolme salamaa ja Quantumin Turbo voimaosa. Kamera on kannettava kädessä, koska se ei mahdu laukkuun. Jalustakassissa on kaksi jalustaa ja läpiampuva varjo. Jos on tarkoitus tehdä isompaa valaisua, toisessa laukussa on kaksi Quantumin Turbo 2x2 voimaosaa ja kolme salamaa. Käytän salamoita kahta samassa jalustassa voimaosan kanssa. Yhdistelmällä saan suuremman valonlähteen ja enemmän tehoja. Quantumin avulla voin kuvata nopealla temmolla, eikä tarvitse odotella salamoiden latautumista kuten pikkuakuilla kuvattaessa.isommalla setillä kuvattaessa mukana on myös Ezy-box ja/ tai diffuusiokalvoja. Koska kuvaan aina yksin, en käytä heijastimia. Pääsalamaohjattu kuvaus on oleellista, ettei tarvitse juosta eri salamoiden välillä säätämässä tehoja, vaan kaikki hoituu pääsalamasta.

5 Palolaitoksen toimintaa kuvasin kolmella vuosikymmenellä luvulla mustavalkoista negaa, 1990-luvulla värinegaa ja 2000-luvulla digiä. Työaikana en alkuaikoina kuvannut paljoakaan. En ymmärtänyt jokapäiväisten tapahtumien dumentaarista arvoa ja hälytysten aikana kuvaaminen ymmärettävistä syistä ei ollut suotavaa. Tapahtumakuvat olivatkin erilaisista harjoituksista. Kuvien sekä kaupallinen että dokumentaarinen arvo jäi aika vaatimattomaksi. Mielenkiintoni on aina ollut henkilökuvauksessa. Harjoitusten aikana oli mahdollisuus kuvata muotokuviakin. Vaikka näilläkään kuvilla ei ollut myyntiarvoa, niin niistä tuli niin paljon myönteistä palautetta, että minut alettiin tuntea pelastuslaitoksen piireissä valokuvaavana palomiehenä.

6 Kun tieto normaalia innokkaammasta valokuvaavasta palomiehestä oli levinnyt pelastusalan tiedottajien keskuuteen, pääsin kuvaamaan tiedotusmateriaalia eri pelastuslaitoksille, Sisäasianministeriön Pelastusosastolle, Suomen Pelastusalan Keskusjärjestölle ja alan lehdille. Helsingin Pelastuslaitoksen uusien sammutusautojen taustalle piti saada jotain paikallista, Tuomiokirkko kertoo vieraspaikkakuntalaisellekin missä ollaan. Ideat kuvattavista kohteista ja kuvauspaikoista tulivat yleensä muilta, minun tehtäväkseni jäi kehittää niistä jotenkin säädyllinen kuva. Onnistumisia tuli vaihtelevalla menestyksellä. Matkustaminen on ollut intohimoni ja olen ottanut virkavapaatakin muutaman kerran palomiehen hommista päästäkseni vähän pidemmille matkoille. Aasiassa olen matkaillut useampaankin otteeseen ja ollut kontakteissa paikallisten kuvaajien kanssa. He olivat kuten ihmiset siellä yleensäkin ystävällisiä, mutta ammattiasioissa hyvin pidättyviä. Esimerkiksi assistenteille kuvaajat eivät opeteta muuta kuin pakolliset rutiinit, koska tulevia kilpailijoita ei haluta kouluttaa. Suomessa olin tottunut ylkeensä vähän avoimempaan toisenlaiseen kollegiaaliseen kanssakäymiseen. Yritykset saada vähän lisäansiota Kauko-Idässä kariutuivat säännöllisesti lähes protekionistiseen ammattikateuteen paikallisten kuvaajien taholta. Olen kuvannut kuitenkin omaksi ilokseni aasialaisia ihmisä. Matkaesitteisiin tai kuvatoimistoihin en ole saanut kuviani myytyä, vaikka olin niihin itse tyytyväinen. Kuvastaako se enemmän saamattomuuttani vai huonoa makuani?

7 Jo yhdistetyn palomies- ja freelance-aikani yksi keskeisistä kuvauskohteistani oliva henkilökuvat talouselämän vaikuttajista alan lehtiin. Pyrin kehittämään näissä kuvissa selkeästi omaa tyyliäni, josta paitsi malli myös kuvaaja olisivat tunnistettavista. Molemmat tietysti positiivisin mielikuvin. Kun toimeksiantoja on tullut enemmän tai vähemmän säännöllisesti, niin uskon onnistuneeni kohtuullisesti pyrkimyksissäni. Helsingissä toimivan lehtivalokuvaajan keskeisiä kuvauskohteita ovat erilaiset julkisuuden henkilöt. Siitä hommasta on glamour kaukana. Pönötyskuvauksia voi olla useita päivässä eri puolilla pääkaupunkiseutua. Kuvattavat voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään. Toiset pyrkivät julkisuuteen hinnalla millä hyvänsä. Toisia taas on melkein mahdotonta päästä kuvaamaan. Vesa-Matti Loiri kuuluu jälkimmäisiin. Hänelle julkisuuden kiintiö on tullut ajat sitten täyteen. Tähänkin kuvaan hän suostui vain tulemaan ystävänsä Ere Kokkosen takia. Kuvaan liittyy se viikko kuvan ottamisesta realisoitunut dramaattinen tieto, että se oli viimeinen julkinen kuva edesmenneestä Ere Kokkosesta. Kuvaajalle kuva on yksi monien joukossa eikä sen rahallinen arvo mitenkään tästä noussut, mutta aina välillä kuvien taakse kätkeytyvät tarinat pysäyttävät ainakin hetkeksi pohtimaan elämän kuvioita vähän syvällisemminkin. Se lienee hyvän kuvan tarkoituskin.

8 Olkoot tämä todisteena, jotta viimeinenkin illuusio lehtikuvaajan työnkuvan leppoisuudesta katoisi. Vanha lehtikuvaajan perusoppi. Ota kuva eri suunnasta kuin kaikki muut. Vain siten erotut muista.