TIETEESSÄ TAPAHTUU

Transkriptio

1 TIETEESSÄ TAPAHTUU Uudenlainen yliopisto Tampereelle Suomen muinainen ilmasto Kontingenssi Kriittinen uskontokeskustelu Psykofyysinen ongelma Tim Hunt Twitterin uhri?

2 TIETEESSÄ TAPAHTUU TIETEESSÄ TAPAHTUU -lehti kokoaa yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi ajankohtaisille ja yleistajuisille tiedeartikkeleille sekä keskustelulle tieteestä ja tiedepolitiikasta. Päätoimittaja: Ilari Hetemäki Toimitussihteeri: Tiina Kaarela Ulkoasu: Heikki Kalliomaa Snellmaninkatu 13, Helsinki Puh. (09) Fax (09) Sähköposti: tieteessatapahtuu@tsv.fi Toimitusneuvosto: professori (emeritus) Leif C. Andersson, päätoimittaja Ilari Hetemäki, professori Timo Honkela, tiedetoimittaja Markus Hotakainen, pääsihteeri Reetta Kettunen, professori Tuija Laine, professori Markku Löytönen (pj.), tutkijatohtori Nelli Piattoeva ja toiminnanjohtaja Lea Ryynänen-Karjalainen. Tilaukset ja osoitteenmuutokset: Puh. (09) Sähköposti: tilaukset@tsv.fi Julkaisija: Tieteellisten seurain valtuuskunta Painos kpl Ilmestyy 6 kertaa vuodessa 33. vuosikerta Lehdestä ilmestyy myös verkkoversio: Vanhat numerot luettavissa verkossa numerosta 7/1996 alkaen. Seuraava numero ilmestyy marraskuussa. Julkaisemme siinä tapahtumatietoja, jotka on lähetetty viimeistään osoitteeseen: toimitussihteeri@tieteessatapahtuu.fi ILMOITUKSET 1/1 takakansi 550 (4-v.) Takakannen sisäsivu 480 (4-v.) Sisäsivut (4-v.) 540 1/1 (mv) 480 1/2 sivu (mv) 280 Myynti: puh tai ilmoitukset@tieteessatapahtuu.fi ISSN (painettu) ISSN (verkkolehti) Vammalan kirjapaino, Sastamala 2015 PÄÄKIRJOITUS: Tampere3 uudenlainen yliopisto Tampereelle Markku Kivikoski 1 Suomen muinainen ilmasto heilahteli villisti J. Sakari Salonen ja Karin F. Helmens 3 Kontingenssin käsite Risto Eräsaari 9 Kuinka kriittinen uskontokeskustelu on mahdollista? Sami Pihlström 15 Psykofyysisen ongelman pidennetty versio Ahti Lampinen 20 KATSAUKSIA Tulkintakehys vaikuttaa paljon Twitter-viestinnässä Satu Lipponen 25 Puolueiden kannatus eri väestöryhmissä ja yhteiskunnallinen vaikutusvalta Aki Koivula, Pekka Räsänen ja Arttu Saarinen 28 Puoli vuosisataa suomalaista tieteenhistoriaa Anto Leikola 33 Ruttokiista on ratkennut Pekka T. Heikura 35 LYHYESTI Ilari Hetemäki 38 TUTKIMUSTA SUOMESSA: Robotiikka vaatii monitieteellisyyttä Jukka Lehtinen 42 TIETEEN KOHTAAMISIA: Onko koulutus ja tutkimus vain meno - erä budjetissa vai investointi tulevaisuuteen? Anne Brunila 45 MUISTIKUVIA: Kahvia vai teetä itse juon teetä Ilpo Haahtela 47 KESKUSTELUA Tietokirjat: tietoa vai kirjallisuutta vai molempia? Pirjo Hiidenmaa 51 Teoreettiset mallit eivät ole koskaan täydellisiä Vesa Kanniainen 52 Numismatiikka on tärkeä aputiede Jani Oravisjärvi 54 Venäjän kelluva ydinteknologia Jäämerellä Justiina Dahl 56 KIRJALLISUUS Luonnon viimeistä linnaketta piirittämässä Petter Portin 59 Tutkimusta salatusta Merja Leppälahti 60 Elävä porotalouden kuvaus Kemin-Sompion paliskunnasta Mattias Tolvanen 62 Lastenkirja ja sen tutkimus ajan hermolla Päivi Heikkilä-Halttunen 65 Buddhien ja jumalten tiellä Laura Ipatti 67 Mestarin opetuksia Jarmo Saarti 70 Ansiokas suomennos roomalaisen retoriikan merkkiteoksesta Jukka-Pekka Puro 71 Globaali käänne uudessa kulttuurihistoriassa Matti Peltonen 74 Ennustamisen osumat ja harhat Syksy Räsänen 76 Tiede ja uskonto törmäyskurssilla Markus Lång 79

3 PÄÄKIRJOITUS Tampere3 uudenlainen yliopisto Tampereelle Markku Kivikoski Tampere3 on suunnitelma uudenlaisesta yliopistosta Suomessa. Tämän kansallisesti merkittävän yhteistyöprosessin tarkoituksena on synnyttää Tampereelle kansainvälisesti arvostettu työelämää ja suomalaista yhteiskuntaa kehittävä monialainen yliopisto. Sen vahvuuksia ovat selkeästi profiloitu kansainvälinen tieteellinen tutkimus, laadukas tutkintokoulutus sekä koulutusta tukeva tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminta. Uusi yliopisto tuottaa Bolognan prosessin mukaisia alempia ja ylempiä korkeakoulututkintoja sekä tohtoritutkintoja. Se tarjoaa opiskelijoille aiempaa joustavammat opintopolut ja sujuvan etenemisen tutkintovaiheesta toiseen ja työelämään. Tampere3-prosessin tutkintorakenteet eivät edellytä muutoksia muissa suomalaisissa korkeakouluissa. Tampereen teknillisen yliopiston, Tampereen yliopiston ja Tampereen ammattikorkeakoulun oma-aloitteinen ja vapaaehtoinen Tampere3- kehittämisprosessi on oivallinen alusta uudenlaisen yliopiston synnyttämiselle. Kolme kampusta sijaitsee maantieteellisesti lähekkäin ja Tampere on tunnettu vetovoimaisena ja opiskelijaystävällisenä kaupunkina. Tampere3-yliopisto poikkeaa muista suomalaisista yliopistoista sekä tutkimuksen että koulutuksen osalta. Sen profiili perustuu kolmen nykyisen korkeakoulun profiileille ja erityisesti niiden rajapinnoille. Lisäksi tämä uusi yliopisto poikkeaa muista siten, että sillä on oikeus antaa myös työelämäsuuntautuneita korkeakoulututkintoja, joita nykyisessä korkeakoulujärjestelmässä antavat ammattikorkeakoulut. Mallin toteuttaminen edellyttää lakimuutoksia, jotka koskevat korkeakoulujen määrittelyä, rahoitusta, tutkintorakenteita ja koulutusvastuita. Uuden yliopiston perustamisaikatauluun vaikuttavat lainsäädännöllisten muutosten lisäksi merkittävästi myös koulutuksen suunnittelun ja toteutuksen sekä kolmen korkeakoulun toiminnanohjausjärjestelmien yhtenäistämisen vaatima aika ja resurssit. Korkeakoulujen toisistaan poikkeavat tutkimusalat ja tehtävät täydentävät toisiaan ja synnyttävät ainutlaatuisen kokonaisuuden. Suomessa ei ole sellaista yliopistoa, jossa tekniikan, terveyden, yhteiskunnan sekä talouden ja johtamisen tutkimus voisivat kohdata samalla tavalla ja samassa laajuudessa kattaen koko ketjun perustutkimuksesta käytäntöjen kehittämiseen. Henkilöstö ja opiskelijat voivat osallistua tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminnan eri vaiheisiin omilla osaamis- ja vahvuusalueillaan. Toteutuessaan Tampere3 uudistaa suomalaista korkeakoulutusta. Se tarjoaa tutkintorakenteet ja tutkinto-ohjelmat, jotka vastaavat entistä paremmin tulevaisuuden työmarkkinoiden tarpeisiin. Opiskelijoille mahdollistetaan nykyistä selvästi joustavammat opintopolut ja sujuva eteneminen opintojen eri vaiheissa. Uusia tutkinto-ohjelmia luonnehtii laaja-alaisuus ja osaamisperustaisuus. Laaja-alaisuus tarkoittaa tutkinto-ohjelmia, joissa opiskelijoiden osaamisen karttuminen perustuu monipuoliseen tieteelliseen perustaan ja tunnistettuihin työelämän tarpeisiin. Uudenlainen yliopisto tarjoaa opiskelijoille myös nykyistä paremmat mahdollisuudet vapaavalintaisiin opintoihin. Tampere3-yliopiston opetuksessa pääpaino on opiskelijan oppimisessa. Opetuksessa hyödynnetään digitalisaation mahdollistamaa monimuoto-opetusta ja modernit oppimisympäristöt on keskeinen kehittämiskohde. Yliopis- TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/2015 1

4 tosta tulee kansainvälisesti tunnettu pedagogiikan ja oppimisympäristöjen kehittäjä. Kaikki yliopiston opiskelijat tullaan ottamaan sisälle samoihin, alakohtaisiin ensimmäisen syklin korkeakoulututkintoihin tähtääviin ohjelmiin. Tutkinto-ohjelmiin on monia, opiskelijaksi pyrkivän aiemmin hankitun osaamisen huomioivia, sisääntuloväyliä. Tampere3 parantaa erilaisten korkeakouluopintojen suorittamismahdollisuutta saman korkeakoulun sisällä ja lyhentää tutkintotasolta toiselle jatkavien opiskelun kokonaisaikaa. Joustavammat opintopolut vähentävät myös tarvetta hakea suorittamaan kokonaan uutta tutkintoa. Tutkinto-ohjelmat suunnitellaan siten, että opiskelijalla on mahdollisuus tutkinnon suoritettuaan jatkaa maisteriopinnoissa tai siirtyä heti töihin. Suoraan työelämään johtavien ensimmäisen syklin tutkintojen työelämävalmiudet ja eri asiantuntijatehtäviin kuuluvat kelpoisuusvaatimukset varmistetaan opinnoilla, jotka tuottavat tarvittavan pätevyyden ja antavat oikeuden ammattinimikkeen käyttämiseen (esim. sairaanhoitaja, kätilö tai insinööri). Ne tuottavat samat kelpoisuudet kuin vastaavat tutkinnot ammattikorkeakoulussa. Ylempien korkeakoulututkintojen työelämärelevanssi varmistetaan jatkuvalla vuorovaikutuksella elinkeinoelämän ja julkisen sektorin kanssa. Uuden yliopiston perustaminen vahvistaa merkittävällä tavalla tieteellisen tutkimuksen edellytyksiä Tampereella. Kolmen Tampere3- korkeakoulun välisellä tiiviimmällä yhteistyöllä on tutkimustoiminnassa saavutettavissa huomattavia synergia- ja skaalaetuja. Korkeakoulujen toisistaan poikkeavat tutkimusalat ja tehtävät täydentävät toisiaan sekä mahdollistavat uudenlaisen ainutlaatuisen kokonaisuuden. Nykyisten korkeakoulujen yhteistoimintaa tiivistetään välittömästi käynnistämällä hankkeita, jotka kannattaa joka tapauksessa toteuttaa ja jotka samalla edesauttavat Tampere3-yliopiston perustamista. Valmisteluryhmien raporteissa on esitetty lukuisia kaikille hyödyllisiä yhteistoiminnan alueita, joiden toteutus voidaan käynnistää korkeakoulujen omilla päätöksillä kaikilla osa-alueilla. Uuden yliopiston rakentaminen on ainutkertainen mahdollisuus, mutta uuden tekemiseen sisältyy aina myös monia riskejä. Valmistelutyössä tuotettuun SWOT-analyysiin sisältyy myös kattava arvio hankkeen uhista ja heikkouk sista. Muutoksen johtaminen ei ole koskaan helppoa, joten henkilöstö, opiskelijat ja sidosryhmät on otettava mukaan sen suunnitteluun ja toteutukseen. Onnistuminen edellyttää osallistamisen kautta saatavaa laajaa sitoutumista muutokseen. On oltava rohkeutta uudistua ja kyettävä luopumaan nykyisistä rakenteista ja toimintamalleista. Tampere3-yliopiston toteuttaminen edellyttää sujuvaa keskinäistä yhteistyötä ja vahvaa sitoutumista. Tällä hetkellä tahtotila uudenlaisen yliopiston rakentamiseen on laajalti vahvana olemassa. Tampere3 on rohkea avaus, jollaisia korkeakoulujärjestelmämme tarvitsee. Opetusja kulttuuriministeriön toimeksiannosta suomalaista korkeakoulutusta ja sen kehittämistä selvittäneessä Technopolis Groupin raportissa (2015) todetaan (HEI = higher education institution): The ongoing work towards deeper collaboration between the three HEIs in Tampere is promising and an example of what could be possible to copy and multiply in more places in Finland. The government needs to ensure that there are no restrictions towards this type of cooperation, neither in the shape of alliances nor on the programme level. This also goes for full mergers. The government could provide financial support for those who decide to enter into such processes in order to create incentives. Merging with a partner HEI is in the short perspective a rather costly undertaking. Tampere3 on siis hyvä esimerkki ennakkoluulottomasta ajattelusta ja yhteistyöstä, jota nyky-suomi tarvitsee ja jota valtiovallan kannattaa tukea. Kirjoittaja on Tampereen teknillisen yliopiston rehtori. 2 TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/2015

5 Suomen muinainen ilmasto heilahteli villisti J. Sakari Salonen ja Karin F. Helmens Maapallo lämpenee ja suuntaa kohti uutta, tuntematonta kehitysvaihetta. Tämä on saanut tutkijat huolestumaan äkillisten ja ennakoimattomien ilmastoyllätysten mahdollisuudesta. Onko esimerkiksi Eurooppaa lämmittävien Pohjois-Atlantin merivirtojen vakaus taattua lämpötilojen noustessa ja jäätiköiden sulaessa? Nyt Suomen Lapista kerätty ainutlaatuinen, muinaisia lämpötiloja kuvaava geologinen aineisto haastaa käsityksiä ilmaston vakaudesta. Maapallon keskilämpötilan on ennustettu nousevan noin yhdestä neljään astetta tällä vuosisadalla, nousun suuruuden riippuessa voimakkaasti kasvihuonekaasujen päästöjen tulevasta kehityksestä (IPCC 2014). Samalla kun planeettamme näyttää vääjäämättä lämpenevän, on toisaalta kannettu kasvavaa huolta niin sanottujen äkillisten ilmastovaihtelujen mahdollisuudesta. Näillä tarkoitetaan hyvin nopeita ilmaston muutoksia, jotka toteutuvat selvästi nopeammin kuin ilmastoon vaikuttavissa taustatekijöissä tapahtuvat muutokset. Ilmastojärjestelmässä käsitetään olevan eräänlaisia kynnysarvoja, joiden ylittyessä niin sanotut palautekytkennät aikaansaavat hyvin nopeita muutoksia ilmastossa (Alley ym. 2003). Paleoilmastot näkökulma tulevaan Yhtenä esimerkkinä mahdollisesta nopeasta muutoksesta on Pohjois-Atlantin lämpimien merivirtojen (mm. Golf-virta) häiriintyminen tai kaikkinainen seisahtuminen. Koska Pohjois-Atlantin merivirrat ylläpitävät Euroopan leveysasteisiin nähden lauhaa ilmastoa, on huolena, että häiriöt Atlantilla voisivat aikaansaada ilmaston äkillisen viilenemisen Euroopassa. Tuoreiden havaintojen mukaan Pohjois-Atlantin kierto olisikin jo jossain määrin häiriintynyt, sillä kierron voimakkuuden on havaittu olleen 1970-luvulta alkaen matalimmalla tasolla tuhanteen vuoteen (Rahmstorf ym. 2015). Huoli ilmaston tulevasta vakaudesta on aiheellinen, jos tarkastelemme ilmaston aiempaa kehityshistoriaa. Niin sanottujen paleoilmastojen (tai muinaisilmastojen) tutkimus selvittää maapallon ilmaston kehitystä ennen suorien mittaushavaintojen alkamista, viimeisten vuosituhansien ja -miljoonien aikana. Paleoilmastojen tutkimus on paljastanut, että äkilliset ilmaston muutokset ovat olleet hyvin yleisiä viimeisten vuosituhansien aikana. Kaikkein korostuneimpia äkilliset muutokset ovat olleet viimeisen jääkauden aikana (n tuhatta vuotta sitten), jolloin erityisesti Pohjois-Atlantin alueen ilmastoa leimasi jatkuva sahaaminen täysin jääkautisen ja tätä huomattavasti lämpimämmän ilmaston välillä. Moniin näistä viimeisen jääkauden äkillisistä ilmaston heilahduksista liittyi myös Pohjois-Atlantin kierron hidastuminen (esim. Masson-Delmotte ym. 2013). Nämä havainnot jääkautisen paleoilmaston hurjasta dynamiikasta olivat aikanaan nostamassa äkillisen ilmastomuutoksen mahdollisuutta osaksi muutoinkin kiihtyvää ilmastokeskustelua. Verrattuna viimeiseen jääkauteen on ilmasto ollut selvästi vakaampaa sitä seuranneen lämpimän vaiheen, noin vuotta sitten alkaneen ja yhä jatkuvan holoseenin aikana (kuva 1). Holoseenin ilmastoa ovat leimanneet vähittäiset, lähinnä asteen kymmenyksissä mitattavat muutokset keskilämpötilassa (Masson-Delmotte ym. 2013). Holoseenin vakaan ilmaston aikana on tapahtunut koko ihmissivilisaation nou- TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/2015 3

6 Kuva 1. Etelämantereen lämpötila viimeisten 200 tuhannen vuoden aikana. Lämpötila-arviot perustuvat Vostokin jääkairaaineiston deuterium-isotooppisuhteeseen. (Aineisto: Petit ym ) su ja kehitys, maanviljelyksestä kirjoitustaitoon ja teollistumisesta tietoyhteiskuntaan. Tämän kriittisen ajanjakson ihmiskunta vaikuttaakin eläneen ilmastollisessa mielessä onnellisten tähtien alla. Mutta huomioiden ilmaston tunnetun, varhaisemman epävakauden, kuinka itsestään selvänä voimme pitää suotuisan ilmaston jatkumista erityisesti kun ihmiskunta on ajamassa ilmastoa uuteen tilanteeseen, jossa menneiden vuosituhansien muistot eivät enää toimikaan takeena ilmaston yhä jatkuvasta vakaudesta? Muinaisia lämpökausia Ilmaston tulevan vakauden pohdinnassa voimme jälleen kääntää katseen menneisyyteen. Lähitulevaisuutemme ei nimittäin ole ensimmäinen kerta, kun ilmasto on ollut selvästi nykyistä lämpimämpi. Viimeisten kahden miljoonan vuoden aikana ilmaston kehitystä on leimannut niin sanottu jääkausivaihtelu syklinen ilmaston heilahtelu kylmien jääkausiolojen ja jääkausien väliin jäävien lämpimien kausien välillä. Edellinen ilmaston lämpeneminen huomattavasti nykyistä korkeammalle tasolle tapahtui niin sanotun Eem-kauden aikana. Eem-kausi (n tuhatta vuotta sitten) oli viimeistä jääkautta edeltänyt lämmin ilmastovaihe (kuva 1). Pohjoiset alueet olivat Eem-kaudella useita asteita nykyistä lämpimämpiä, ja koko planeetan keskilämpötilan on arvioitu olleen noin 1 2 astetta nykyistä korkeampi (Masson-Delmotte ym. 2013). Tämä Eem-kauden lämpöjakauma napa-alueita kohti korostuva lämpeneminen on samansuuntainen kuin mihin maapallon on ennustettu siirtyvän vielä tämän vuosisadan lopulla. Eem-kautta onkin tämän yhtäläisyyden vuoksi pidetty hyödyllisenä vertailukohtana mahdolliselle lämpimälle tulevaisuudellemme (Clark ja Huybers 2009). Eem-kauden tutkimuksessa on kuitenkin omia, merkittäviä haasteitaan. Tutkijat ovat onnistuneet keräämään nykyisestä lämpökaudesta, holoseenista, jopa tuhansia laadukkaita paleoilmastoaineistoja. Näitä holoseenikauden aineistoja on käytetty runsaasti ilmastonmuutoksen tutkimuksessa, muun muassa osoittamaan, että viimeisten vuosikymmenien lämpeneminen poikkeaa ratkaisevasti ilmaston pitkäaikaisesta kehityksestä (esim. Masson-Delmotte ym. 2013). Eem-kautisia paleoilmastoaineistoja on kuitenkin paljon heikommin saatavilla. Monet keskeisimmistä paleoilmastotiedon lähteistä eivät yksinkertaisesti ulotu Eem-kaudelle asti. Esimerkiksi puulustoaineistot ovat olleet ratkaisevan tärkeitä ilmastonmuutoskeskustelussa, mutta nämä aineistot ulottuvat parhaimmillaankin vain joitakin tuhansia vuosia ajassa taaksepäin. Toisen keskeisen paleoilmastoaineiston, jääkairojen, osalta tilanne on samoin vaikea. Hyviä Eem-kautisia jääkaira-aineistoja on saatavilla vain Etelämantereelta (kuva 1), kun taas Grönlannin mannerjäätiköltä ei ole saatu yhtenäistä ja häiriötöntä aineistoa Eem-kaudesta, useista yrityksistä huolimatta. Puulusto- ja jääkaira-aineistojen vajavaisuuden vuoksi Eem-kauden tutkimus onkin joutunut nojaamaan vaihtoehtoisiin tietolähteisiin. Keskeisiksi ovat nousseet erityisesti Eem-kautiset geo- 4 TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/2015

7 Kuva 2. Yllä: Geologian tutkimuskeskuksen henkilökuntaa kairaamassa Soklin Eem-kautisia kerrostumia. Alla: mikrofossiilien analysointia laboratoriossa. logiset kerrostumat, joiden fossiilit ja isotooppikoostumukset voivat kertoa paljon Eem-kauden ilmastosta. Näidenkin aineistojen saatavuudessa on kuitenkin omia haasteitaan. Erityisesti maapallon pohjoisilla alueilla monet Eem-kautiset kerrostumat tuhoutuivat Eem-kautta seuranneella jääkaudella (kuva 1). Jääkauden aikana kilometrien paksuiset mannerjäätiköt levittäytyivät Euroopan ja Pohjois-Amerikan ylle, jauhaen ja vieden mukanaan vanhempia geologisia kerrostumia. Näin tieto Eem-kauden olosuhteista katosi laajoilta alueilta luvulla kuitenkin havaittiin, että Suomen Itä-Lapissa, Savukosken Soklissa on säi- lynyt paksuja Eem-kauden aikaisia geologisia kerrostumia. Syy Eem-kautisten kerrostumien poikkeukselliseen säilymiseen Soklissa löytyy alueen poikkeuksellisesta kallioperästä. Soklissa esiintyy muutaman neliökilometrin alueella harvinaista, paleotsooista karbonatiittikiveä. Tämä karbonatiitti on huomattavasti herkempää rapautumaan kuin sitä ympäröivä, tyypillinen suomalainen prekambrinen kallioperä. Soklin karbonatiitin syvälle ulottuva rapautuminen onkin muodostanut Sokliin painanteen, jossa Eem-kauden kerrostumat ovat voineet säilyä viimeisen jääkauden kulutukselta. (Soklin kallioperäanomalia on samalla syy sille, että kaivosyhtiöt ovat kiinnostuneet alueesta: Soklin karbonatiittikiven fosfaattipitoisuus on nimittäin paikoin hyvin korkea.) Soklin Eem-kautisten kerrostumien perusteellinen tutkimus alkoi vasta tällä vuosikymmenellä. Soklissa suoritettiin vuonna 2010 kairauksia, joissa Eem-kerrostumista kerättiin noin 12 metriä pitkä näytesarja. Eem-kerrostumat sijaitsivat noin 20 metriä syvien holoseenin ja viimeisen jääkauden aikaisten sedimenttien alla (kuva 2). Soklin aineisto on ensimmäinen yhtenäinen aineisto Eem-kauden ilmaston kehityksestä Euroopan pohjoisilta, myöhemmin jäätiköityneiltä alueilta. Näin se tarjoaakin ainutlaatuisen silmäyksen Pohjois-Euroopan maailmaan ennen viimeisen jääkauden kylmyyttä. Omissa tutkimuksissamme (mm. Helmens ym. 2015) olemme rekonstruoineet Pohjois-Euroopan ilmaston kehitystä Soklin Eem-kerrostumien perusteella. Työ perustuu etupäässä kerrostumista löytyvien kasvi- ja eläinperäisten fossiilien analysointiin. Suuri osa näistä fossiileista on mikroskooppisen pieniä, kuten muinaisia siitepölyhiukkasia (kuva 2). Tilastollisia kalibrointimenetelmiä hyödyntämällä fossiileja voi käyttää eräänlaisena paleolämpömittarina fossiilien lajikoostumuksien perusteella voi johtaa numeerisia arvioita menneiden ajanjaksojen lämpötiloista. Suomi Eem-kaudella Soklin ensimmäiset Eem-kautta käsittelevät tutkimustulokset (Helmens ym. 2015) tukevat TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/2015 5

8 Kuva 3. Koillisen Euroopan lämpötila nykyisellä lämpökaudella (Holoseeni) ja sitä edeltäneellä lämpökaudella (Eem-kausi). Käyrät kuvaavat fossiilisten siitepölyjen perusteella arvioituja vuoden lämpimimmän kuukauden keskilämpötiloja. Holoseenin lämpötilat on esitetty Davis ym. (2003) mukaan ja Eem-kauden lämpötilat Helmens ym. (2015) perusteella. Aineistossa on katko viimeisen jääkauden kohdalla. Eem-kauden lämpötilakäyrään on merkitty lämpökauden keskeyttävä kylmä ilmastovaihe. monilta osin vanhoja käsityksiä Eem-kauden olosuhteista Euroopasta. Ilmasto oli valtaosin leuto: lämpimimmän vaiheen aikana kesälämpötilat olivat noin kolme astetta nykyistä korkeampia (kuva 3). Tämä vastaa karkeasti sitä, että Itä-Lapissa oli Eem-kaudella nykypäivän Helsinkiä vastaavat lämpötilaolosuhteet. Noin 120 tuhatta vuotta sitten, keskellä Eemkauden lämmintä jaksoa, Soklissa tapahtui kuitenkin jotain yllättävää. Lämpötila romahti äkillisesti noin kolmella asteella, laskien jopa hieman nykyistä tasoa alemmalle tasolle (kuva 3). Vanhojen kerrostumien ajoitusvaikeuksien takia tämän kylmän vaiheen pituutta on vaikea arvioida tarkasti, mutta todennäköisesti sen kesto oli vähintään joitakin satoja vuosia. Soklissa havaittu Eem-kauden epävakaus poikkeaa täydellisesti holoseenikauden ilmaston kehityksestä Pohjois-Euroopassa: holoseenin aikana lämpötilat olivat varsin vakaita, käyden noin asteen nykyisen tason yläpuolella keskiholoseenissa (kuva 3). Miksi ilmaston kehitys poikkesi niin täydellisesti nykyisellä lämpökaudella toteutuneesta, vakaasta kehityksestä? Lisätodisteita Atlantin pohjasta Hakiessamme selvyyttä Eem-kauden arvoitukseen pyrimme vertaamaan Soklin aineistoa muissa tutkimuksissa kuvattuihin Eem-kauden ikäisiin geologisiin aineistoihin. Vertailu Keski-Euroopan Eem-kautisiin aineistoihin osoitti, ettei vastaavaa äkillistä viilenemistä ollut siellä havaittavissa. Vertailu Pohjoisen Atlantin merisedimentteihin paljasti sen sijaan yllättäviä yhtäläisyyksiä. Huomasimme ensin, että Norjanmereltä rekonstruoitu Eem-kauden pintaveden lämpötilakäyrä oli häkellyttävän samanlainen, kuin Soklin kesälämpötilakäyrä, sisältäen vastaavan kylmän vaiheen noin 120 tuhatta vuotta sitten (Bauch ym. 2011, Helmens ym. 2015). Tämä osoitti, ettei Soklin aineisto ollut vain paikallinen anomalia: 120 tuhannen vuoden takainen viileneminen oli laajalla alueella pohjoisessa Euroopassa esiintynyt tapahtuma. Keväällä 2014 julkaistut merisedimenttitutkimukset Grönlannin eteläpuolelta (Galaasen ym. 2014) valottivat tilannetta edelleen. Kyseisessä tutkimuksessa analysoitiin merisedimentin hiili-isotooppikoostumusta, joka reagoi suoraan merivirtojen kierron voimakkuuteen, koska Atlantin eri osien vesimassoilla on erilainen isotooppikoostumus. Tutkijat osoittivat, että Eemkauden aikana Pohjois-Atlantin kiertosysteemit heikkenivät ajoittain huomattavasti. Yksi näistä heikkenemisistä tapahtui noin 119,5 tuhatta vuotta sitten. Kun huomioidaan sekä Soklin että Atlantin aineistojen ikämäärityksiin liittyvät epävarmuudet, voidaan Atlantilla havaittua merivirtojen hidastumista pitää karkeasti saman ikäisenä tapahtumana kuin Soklissa noin 120 tuhatta vuotta sitten tapahtunutta ilmaston viilenemistä. 6 TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/2015

9 Kun Soklin paleoilmastoaineisto ja Pohjois-Atlantin merisedimenteistä saadut tulokset yhdistetään, alkavat palaset loksahtaa kohdalleen. Pohjois-Euroopan kylmä ilmastovaihe noin 120 tuhatta vuotta sitten johtui todennäköisesti Pohjois-Atlantin lämpimien merivirtojen äkillisestä ja voimakkaasta hidastumisesta. Vaikka meillä on nyt vahvaa todistusaineistoa siitä mitä tapahtui, jää ongelmaksi yhä selittää miksi se tapahtui. Mikä aiheutti Eem-kauden häiriön Pohjois-Atlantin merivirroissa? Viimeisen jääkauden lopulla, noin tuhatta vuotta sitten Pohjois-Atlantin merivirtojen kierrossa tiedetään tapahtuneen useita häiriöitä, jotka liittyivät viimeisen jääkauden jäätiköiden sulamisvesien virtaamiseen Atlantille (Delworth ym. 2008). Yksinkertaisin selitys olisi, että Eemkauden kylmä vaihe olisi samanlainen, edeltävän jääkauden jäätiköiden sulamiseen liittyvä häiriö. Tämä selitys ei kuitenkaan vaikuta uskottavalta Eem-kauden kohdalla. Ongelmana on tapahtuman kronologia kylmä vaihe tapahtui niin myöhään Eem-kaudella, sen keski- tai myöhäisosassa, ettei ole uskottavaa, että edeltävän jääkauden, Saale-vaiheen, mannerjäätiköiden sulaminen olisi ollut vielä kesken (Helmens ym. 2015). Selitystä joudutaan siis hakemaan jostain muusta, uudesta mekanismista. Mahdollisia selityksiä onkin useita. Yksi mahdollinen selittäjä on Grönlannin mannerjäätikkö, jonka tiedetään pienentyneen merkittävästi Eem-kaudella. Toisaalta myös sadanta on saattanut lisääntyä, mikä on voinut lisätä makeanveden vuota Pohjois-Atlantille (Galaasen ym. 2014). Niin Grönlannin sulamisvesillä, sadannalla kuin Eem-kauden korkeilla lämpötiloillakin on Pohjois-Atlantin kannalta sama loppuvaikutus: ne vähentävät meren pintaveden tiheyttä. Pohjois-Atlantin tietyillä alueilla esiintyvät muutokset pintavesien tiheydessä taas ovat kriittisiä meren kiertoliikettä häiritseviä tekijöitä (Delworth ym. 2008). Eem-kauden äkillisen kylmän vaiheen perimmäinen syy jää tässä vaiheessa vielä epävarmaksi. Nämä tulokset kuitenkin osoittavat, miten arvokasta tietoa ilmaston peruskäyttäytymisestä voidaan saada perehtymällä menneisiin ilmastohistorioihin. Pohjois-Atlantin kierron reagointia ilmaston lämpenemiseen on pyritty mallintamaan, mutta tulokset ovat olleet hyvin vaihtelevia. Numeeriset mallit ennustavat Pohjois- Atlantin kierron heikkenevän tällä vuosisadalla, mutta eri mallien antamat arviot heikkenemisen suuruudesta vaihtelevat välillä 0 50 % ja lopputulema on siksi jäänyt epävarmaksi (Delworth ym. 2008). Uudet tiedot Eem-kaudesta osoittavat Atlantin epävakauden todella toteutuneen silloisissa lämpöolosuhteissa. Tämä on erittäin tärkeä havainto, jota voidaan hyödyntää ilmaston ja merivirtojen mallinnuksen kehitystyössä, mikä taas johtaa tarkempiin ennusteisiin tulevaisuuden ilmasto-olosuhteista. Kohti lämpimämpää tulevaisuutta Suurena jäljellä olevana haasteena on tarkentaa näitä reunaehtoja, joiden vallitessa Pohjois-Atlantin kierto saattaa häiriintyä. Suuria kysymyksiä liittyy esimerkiksi Grönlannin mannerjäätikön kehitykseen Eem-kaudella. Merenranta-alueiden geologisten muodostumien perusteella on arvioitu, että merenpinta oli 5 10 metriä nykyistä korkeammalla Eem-kauden aikana. Jääkairausten ja mannerjäätikön dynamiikan numeerisen mallinnuksen perusteella on voitu arvioida, että Grönlannin jäätikön pieneneminen vastasi noin 1,5 4,5 metriä tuosta merenpinnan noususta. Vaikka Grönlannin mannerjäätikön siis tiedetään pienentyneen Eem-kauden lämpimän ilmaston seurauksena, tiedämme vain karkeasti, kuinka paljon se pieneni. Lisäksi arviot siitä, kuinka nopeasti sulaminen tapahtui vaihtelevat tuhansilla vuosilla (Carlson ym. 2008; Masson-Delmotte ym. 2013). Näistä epävarmuuksista johtuen meillä ei ole täsmällistä tietoa siitä, kuinka nopeaa makeanveden valuma Atlantille oli, kun äkillinen kylmeneminen katkaisi Eem-kauden lämpimän jakson. Lopuksi on todettava, että nykyinen ilmastollinen tilanne poikkeaa joiltain osin merkittävästi Eem-kauden tilanteesta. Eem-kauden kylmä vaihe tapahtui taustatilanteessa, jossa lämpötilat olivat verraten vakaalla, korkealla tasolla. Tilanne on nyt erilainen sikäli, että elämme ilmas- TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/2015 7

10 tovaiheessa, jossa lämpötilojen ennustetaan nousevan nopeasti kasvihuonekaasujen pitoisuuksien kohoamisen vuoksi. Onkin mutkikas kysymys, riittäisikö Pohjois- Atlantin kierron häiriintyminen kääntämään ilmaston lämpenemistä viilenemiseksi niillä alueilla, joita Pohjois-Atlantin merivirrat lämmittävät. Mallinnustutkimukset viittaavat siihen, että edes merkittävä merivirtojen hidastuminen ei aikaansaisi viilenemistä Euroopassa. Vasta merivirtojen täydellinen seisahtuminen riittäisi synnyttämään lievän, 1 2 asteen viilenemisen osassa Eurooppaa. Toisin kuin tieteisfiktiossa joskus esitetään, ei Pohjois-Atlantin merivirtojen häiriö siis laukaisisi uutta jääkautta (Delworth ym. 2008). Tulee myös huomata, ettei mahdollisilla häiriöillä Pohjois-Atlantilla olisi vaikutusta ilmastonmuutoksen etenemiseen. Teoria antropogeenisesta ilmastonmuutoksesta ennustaa, että kasvihuonekaasujen pitoisuuk sien nousu tulee nostamaan maapallon keskilämpötilaa. Vaikka Atlantilla tapahtuisi merivirtojen muutos, uudessa tilanteessa vain siirtyisi lämpöä paikasta toiseen maapallon pinnalla, ilman suoraa vaikutusta planeettamme keskilämpötilaan: Euroopan menettämä lämpö jäisi lämmittämään muita alueita. Lähteet Alley RB, Marotzke J, Nordhaus WD, Overpeck JT, Peteet DM, Pielke RA Jr., Pierrehumbert RT, Rhines PB, Stocker TF, Talley LD, Wallace JM (2003) Abrupt climate change. Science 299: Bauch HA, Kandiano ES, Helmke J, Andersen J, Rosell-Mele A, Erlenkeuser H (2011) Climatic bisection of the last interglacial warm period in the Polar North Atlantic. Quaternary Science Reviews 30: Carlson AE, Stoner JS, Donnelly JP, Hillaire-Marcel C (2008) Response of the southern Greenland Ice Sheet during the last two deglaciations. Geology 36: Clark PU, Huybers P (2009) Interglacial and future sea level. Nature 462: Davis BAS, Brewer S, Stevenson AC, Guiot J, Data Contributors (2003) The temperature of Europe during the Holocene reconstructed from pollen data. Quaternary Science Reviews 22: Delworth TL, Clark PU, Holland M, Johns WE, Kuhlbrodt T, Lynch-Stieglitz J, Morrill C, Seager R, Weaver AJ, Zhang R (2008) The potential for abrupt change in the Atlantic Meridional Overturning Circulation. Teoksessa: Abrupt Climate Change, A report by the U.S. Climate Change Science Program and the Subcommittee on Global Change Research, U.S. Geological Survey, Reston, VA, USA, Galaasen EV, Ninnemann US, Irvalı N, Kleiven HKF, Rosenthal Y, Kissel C, Hodell DA (2014) Rapid reductions in North Atlantic deep water during the peak of the last interglacial period. Science 343: Helmens K, Salonen JS, Plikk A, Engels S, Väliranta M, Kylander M, Brendryen J, Renssen H (2015) Major cooling intersecting peak Eemian Interglacial warmth in Northern Europe. Quaternary Science Reviews 122: IPCC (2014) Summary for Policymakers. Teoksessa: Field CB, Barros VR, Dokken DJ, Mach KJ, Mastrandrea MD, Bilir TE, Chatterjee M, Ebi KL, Estrada YO, Genova RC, Girma B, Kissel ES, Levy AN, MacCracken S, Mastrandrea PR, White LL (toim.), Climate Change 2014: Impacts, Adaptation, and Vulnerability. Part A: Global and Sectoral Aspects. Contribution of Working Group II to the Fifth Assessment Report of the Intergovernmental Panel on Climate Change, Cambridge University Press, Cambridge ja New York, Masson-Delmotte V, Schulz M, Abe-Ouchi A, Beer J, Ganopolski A, González Rouco JF, Jansen E, Lambeck K, Luterbacher J, Naish T, Osborn T, Otto-Bliesner B, Quinn T, Ramesh R, Rojas M, Shao X, Timmermann A (2013) Information from Paleoclimate Archives. Teoksessa: Stocker TF, Qin D, Plattner G-K, Tignor M, Allen SK, Boschung J, Nauels A, Xia Y, Bex V, Midgley PM (toim.), Climate Change 2013: The Physical Science Basis, Contribution of Working Group I to the Fifth Assessment Report of the Intergovernmental Panel of Climate Change, Cambridge University Press, Cambridge ja New York, Petit JR, Jouzel J, Raynaud D, Barkov NI, Barnola J-M, Basile I, Bender M, Chappellaz J, Davis M, Delaygue G, Delmotte M, Kotlyakov VM, Legrand M, Lipenkov VY, Lorius C, Pépin L, Ritz C, Saltzman E, Stievenard M (1999) Climate and atmospheric history of the past 420,000 years from the Vostok ice core, Antarctica. Nature 399: Rahmstorf S, Box JE, Feulner G, Mann ME, Robinson A, Rutherford S, Schaffernicht EJ (2015) Exceptional twentieth-century slowdown in Atlantic Ocean overturning circulation. Nature Climate Change 5: J. Sakari Salonen työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston geotieteiden ja maantieteen laitoksella. Karin Helmens on kvartäärigeologian dosentti Tukholman yliopiston luonnonmaantieteen laitoksella. 8 TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/2015

11 Kontingenssin käsite Risto Eräsaari Artikkelissa esitellään kontingenssin käsitteelle annettuja tulkintoja ja täsmennyksiä. Eritoten siinä nostetaan esiin kontingenttien mahdollisuuksien ja satunnaisuuksien aiheuttaman sekasorron kohtaamisen synnyttämä vastakohtaiskulttuuri. Kontingenssin ominaislaatua ja historiallisia kehityskaaria koskevassa keskustelussa avataan erilaisia tapoja löytää ajatteluun ja toimintaan tarvittavaa itsenäisyyttä. Lopuksi esitetään kolme näyttöä siitä, kuinka kontingenssin käsite laajentaa ymmärrystä yhteiskunnasta, ihmisestä ja asioista. Englantilainen valokuvaaja Richard Long teki vuonna 1967 suoran polun niityn halki kävelemällä moneen kertaan edestakaisin ja lopuksi dokumentoi sen valokuvaamalla. Teos sai nimen A line made by Walking. Esineiden sijainnin ja etäisyyden kolmiulotteiseen näkövaikutelmaan nojautuva perspektiivi tuntuu vääntyvän kieroon ja hajautuvan. Samalla perspektiivi tulee tässä kuvaannollisessa esityksessä ainutlaatuisella tavalla esille. Kuva esittää mielensisältöä heijastavaa projektiota, ja samalla sitä, että ihmisen silmä näkee vääjäämättä maailman projektiona. Maisemaan kävelty viiva asettaa kuvapinnan eri osat tasa-arvoiseen asemaan keskenään niin, ettei katsoja enää saa tutun perspektiivin välittämää informaatiota. Myös kontingenssia voi luonnehtia ominaislaaduksi, jossa kadotetaan etukäteen sovittu tai totuttu perspektiivi. Se ei enää hahmota yksinomaan visuaalista tai tilallista näkemystä, vaan luovuttaa käsitteellisen näkökulmansa nojalla mahdollisuuden nostaa pöydälle ajattelutavan erityisyyttä arvioiva kiistanalaisuus tai asettaa umpikujaan ajautuneelle normatiiviselle teorialle vaihtoehto. Uusi perspektiivi voi irrottaa, erottaa tai vapauttaa meidät siitä ehdollisuudesta ja sidonnaisuudesta, jolla taustaoletusten muutoksia reflektoimatta selitetään, mitä me olemme, ajattelemme ja teemme. Tärkeät asiat voi toisinaan tunnistaa vasta, kun ne näyttäytyvät kontingentissa välyksessä todellisuudessa, joka ir toaa sym metrisistä ja yksitoikkoisista kulisseista (Robbe-Grillet), sallii uusien nimien kokeilun asioille vähän niinkuin nainen sovittaa kaupassa hattuja (Beckett), antaa välähdyksen ajan sisällä tapahtuvasta ankkuroimattomasta olemisesta (Joyce). Itsenäiseksi modaaliseksi ominaisuudeksi määrittyvä kontingenssi on usein lievennetty aavistuksenomaiseksi kontingenssitunteeksi tai valveutuneeksi kontingenssitietoisuudeksi, mutta sosiologiassa ja filosofiassa se on tavattu myös suoranaisena meidän olemassaolomme kontingenssina (Simmel) ja itseaiheutettuna kontingenssina (Dewey). Ehkä useammin sitä on kuitenkin pidetty kaikkena muuna kuin siistinä maailman menoa käsittelevänä hypoteesina, jolloin kontingenssi on jotain joka vääntää historiakulttuuria kieroon ja ilveilee sattuman haitallisuudella. Kun ennen ei tapahtunut niin paljon, kontingenssin teema saatettiin liittää laaja-alaiseen maailman varmuuden tavoitteluun ja vapaaseen tahtoon. Nykyään taas kaikki on muutoksessa ja uutuuksia tulee jatkuvalla syötöllä, joten se liitetään ajallisen ymmärryksen muutokseen, ennustamattomiin tapahtumiin ja maailman synkkenemisen synnyttämiin enemmän tai vähemmän traumaattisiin kokemuksiin. Kaoottisuuden ja tilapäisten syiden armoille joutumisen itsestäänselvä vastavoima on järki ja suunnitelmallisuus. Kontingentti monimuotoisuus, vaihtelevuus ja ambivalenssi tunkeutuvat kuitenkin aina jollakin tavalla ajan menoon. Eihän kaitselmuksen taskulamppukaan voi näyttää pimeässä kuin seuraavat askeleet. Kontingentti satunnaisuus- TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/2015 9

12 asetelma se että asiat eivät ole välttämättömiä tai väistämättömiä, vaan voivat olla myös ajateltavissa ja tehtävissä toisin ei näin ollen oikein voi olla jyrkän kaksijakoinen vaan sen on oltava jollakin tavalla kerrostunut. Lisäksi odotukset lomittuvat toisiinsa ja asioiden keskellä olevalle kontingentti mahdollisuus voi ilmaantua intuition tuloksena. Tilaisuuden tarjonta ja torjunta Satunnaisuus, joka voisi olla toisin ja joka sen vuoksi on meidän muutettavissamme, on löydetty maailman kohdussa (Rilke), sielun kipinässä (Mestari Eckhart), valon kirkastamassa aukiossa (Heidegger), mutta myös kauniissa velvollisuudessa kuvitella (Borges) ja kantaa omaa inhimillistä olemista koskeva vastuuta (Husserl) virtú-tyyppisessä mahdollisuushorisontissa sekä sellaisissa mitä moninaisimmissa tilaisuutta tai mahdollisuutta tarjoavissa tapauksissa, joihin termillä pelivara viitataan. Kyse ei siis ole vain valveunen tai välähdyksen kaltaisista, vielä ilmassa leijuvista, lentomahdollisista ajatuksista, jota ei voi peräänkuuluttaa, vaan myös välialueina, kokeiltavuutena, tavoiteltavuutena, piilevyytenä ja aavisteltavuutena näyttäytyvästä kvalitatiivisesta toivosta. Satunnaisuus, joka voisi myös olla toisin, ei toisaalta juuri tämän takia olekaan meidän muutettavissamme, vaan se on este tai ikävä asia, joka aiheuttaa hälyä, haittaa ja harmia. Kulttuurisen tappiomielialan tai maailman synkkenemisen tunnettuja esimerkkejä ovat länsimaiden perikato (Spengler), lumouden haihtuminen (Weber) ja poliittisen äärimmäinen logiikka (Schmitt). Puhuttelevampi kuitenkin on irlantilaisrunoilija W.B. Yeatsin epämukavuudessa tarvittavan regulatiivisen periaatteen suuntaan käännetyn katseen kirvoittama ajatus, jonka mukaan a terrible beauty is born. Tässä ei todistetakaan mitään maailman yksioikoisen itsestäänselvää järkkymistä, vaan suoritetaan eräänlainen tarkistava kertaus tai intellektuaalinen toisto. Sellaisenhan keksi pseudonyymilla Constantin Constantius kirjoittanut Søren Kierkegaard: tarkistava toisto (Gjentagelse) on uusi kategoria, joka täytyy löytää. Toiston voi venyttää elämänehtojen kynnykselle kiipeämiseksi, eikä siitä ole pitkä matka toivottoman kiistan (doxan) purkamiseen vaikeuksiksi (res dura), epäilyksenalaisuudeksi (re dubia) tai julkiseksi asiaksi (res publica). Tähän kuvioon tuntuu kuitenkin helposti leijuvan seuraavankaltainen ylimenon vaara: koko kysyttävyys saatetaan peittää romanttisen kontingenssin (Blumenberg) perspektiivillä, jossa yksilöllinen ja ainutkertainen voittaa yleisen ja jossa ajatellaan, että sumussa ajattaessa puolivaloilla näkee paremmin. Toisin toimimisen tilaisuuden sekä tarjoavan että torjuvan satunnaisuuden kaksoiskontingenssin vaikutuksesta yhdenmukaisuuden ja toimijuuden välisen jännitteen tasapainoehtojen määrittely karkaa käsistä. Tilaisuuden aukeaminen synnyttää aikakauden muutoksia ja maailmanhistoriallisia momentteja. Sellaisen sulkeutuminen taas alakuloa ja synkkyyttä, joka myy ja jolla pelotellaan. Yksiselitteisesti on mahdotonta kertoa kumpi on määräävässä asemassa ja miten määrääminen tapahtuu. Epäselvyyksistä ja paradokseista, menneen ja tulevan tai puun ja kuoren väliin joutumisesta onkin monenlaisia empiirisen kontingenssin tavoittamattomalle tuolle puolelle asettuvia esimerkkitapauksia. T.S. Eliotin Wasteland on käännetty Autiomaaksi, vaikka se ehkä pikemminkin kertoo kamalaan kauneuteen viittaavasti jättömaasta. Samuel Beckettin Endgame on käännetty pelottavasta häviöstä muistuttavaksi Leikin lopuksi, vaikka hän itse muistutti se tarkoittavan loppupeliä. Tulevaisuus on väistämätön, mutta se ei ehkä toteudukaan, kirjoitti Borges. Se, että aurinko nousee aamulla, on hypoteesi, huomautti taas Wittgenstein. Asioiden ja tapahtumien kontingenssi on epäiltävyyden ja kelpaamattomuuden keskelle työntyvä työhypoteesi, jota on kokeiltava, vaikka sen selityskuva tiedetään asiantuntijan painajaiseksi ja todellisuuskuvan tärvelijäksi. Jotain on kuitenkin tehtävä, on esimerkiksi tehtävä valinta, jotta voi valita. Loputon epäily kun ei oikeastaan ole vielä mitään epäilyä. Voi tulla tärkeäksi kuvitella kieli, jossa ei ole meidän käsitettämme tietää, Wittgenstein ajatteli. Tuntuu kuin satunnaisuuden muutettavuuden ja muuttamat- 10 TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/2015

13 tomuuden figuuri lepäisi sellaisen tiiviskudoksisen poeettisen uskon varassa, josta ei voi sanoa, ollaanko siinä tekemisissä epätoivon vai joviaalisuuden, luovutuksen vai tyydytyksen, kaaoksen vai kirkkauden kanssa. Todellisuus alkaa askarruttaa etenkin silloin, kun epäilee sen kääntyneen kieroon tai huomaa ajautuneensa siitä sivuun. Mutta kuinka todellisuutta voi houkutella takaisin? Tuleeko se meitä kohti vai menemmekö me sitä kohti? Miten menetellä maailmassa jossa kaikki lauseet ovat tosia? Toivo pantiin romantiikan aikana pyörivän, kiertävän ja täyteläisen maailman mahdollistamaan elämään ja olemassaoloon (McGilchrist 2012). Sen pimeä puoli näyttäytyy skandinaavisessa Jörmungandr-nimisessä merikäärmeessä, joka pystyi kiertymään maailman ympäri ja puremaan häntäänsä ja jonka suusta päässeet myrkkyhuurut tappoivat kaiken kuolevaisen. Pyöreän valoisa puoli taas tavataan hyvässä kehässä, jolla pohjoismaiset sosiaalidemokraatit ovat kuvanneet hyvinvointivaltiollista yhteiskuntasysteemiä, jonka osajärjestelmät toisiaan ruokkien kehittyvät ja kasvavat samassa tahdissa. Suurta realismia on kuitenkin näyttää kyntensä pahalle, torjua sen eteneminen sekä kompensoida sen huonous ja haitat tavoittelemalla menetysta korvaavaa tai menetyksen riskiltä turvaavaa vakuutusta, jota hiljattain kuollut saksalaisfilosofi ja kontingenssispesialisti Odo Marquard on kutsunut kaiken yhteen kokoavalla sanahirviöllä kompetenssinpuutteenkompensointikompetenssi (Inkompetenzkomposensationkompetenz). Se on sellaisen profeetan hokema, joka osoittaa pisteen, jossa omin toimin ja voimin saavutetaan se, jota väistämätön kohtalo määrää ja liikuttelee. Se ilkkuu sokraattiselle kyvylle nähdä kriisin läpi (diacrisis) ja erotella sattuma mahdollisuudesta tai ehkä sittenkin toistaa kiinalaisesta filosofiasta tutun ajatuksen, jossa olematonta, joka on olemassa kutsutaan täydelliseksi tilaksi (Chuangtse). Kontingentin muutoksen käsiteltävyys ja kesyttäminen ovat synnyttäneet monenmoisia sopeutumiseen, jakamiseen ja eriyttämiseen liittyviä pragmaattista kontingenssin muotoja, kuten siirtymävaiheita, muutoskykyisiä alikokonaisuuksia, nykytodellisuuden löytämistekniikoita, jopa tietynlaista kontingenssiterapiaa, jossa kontingenssi avautuu ajoittaisen ominaislaadun, käsitteellisen johtolangan, tilaisuuteen tarttumisen, uudelleen avaamisen, orastavuuden (emergenssin), riskihallinnan, sinnikkyyden (resilienssin), myöntyvyyden (komplianssin) tai jonkin muun ennanlta arvaamattomaan varautumisen symbolina ja metaforana. Kontingenssin ominaislaatu Varsinaisen ajatteluperiaatteen asema kontingenssikäsitteellä on muun muassa modernin yhteiskunnan ominaislaatua (eigenvalue) tematisoivassa sosiologiassa (Luhmann), absoluuttista välttämättömyyttä torjuvassa luonnonfilosofiassa (Boutroux), buddhalaisuutta ja eksistentialismia yhdistävässä Kioton koulukunnan filosofiassa (Kuki), maailman kontingenttia lukemista ehdottavassa filosofisessa esseistiikassa (Blumenberg) ja viime vuosien objektiorientoituneessa spekulatiivisessa realismissa (Meillasoux). Mutta tunnetusti sen löytää myös kontingenssin käsitteestä ajatteluperiaatteena kiinnostumattoman työkalupakista, jonka välinein avataan ajallisen dynamiikan, eiessentiaalisten ominaisuuksien, vastavuoroisten odotusten, monimutkaisuuden sekä moniselitteisten ongelmien liuottamista vaativia toimenpiteitä. Valitsen näyteikkunoiksi Niklas Luhmannin modernin yhteiskunnan kontingenssin ja Hans Blumenbergin vastalauseen todellisuuden yksinvallalle, mutta kerron myös hiukan Quentin Meillassoux n spekulatiiviselle realismille ominaisesta puhtaasta kontingenssista. Luhmannilaisessa yhteiskuntasysteemin itsekuvauksessa joka mahdollistaa ensimmäisen asteen kuvaustasoa täydentävän toisen asteen kuvauksen siirtymä toiselle tasolle johtaa siihen, että todellisuus (Realität) ymmärretään kontingentiksi, toisin mahdolliseksi tai evoluution suuntaan kääntyväksi oppimiskuvioksi. Itsekuvaus kulminoituu ensimmäisen asteen tarkastelijalle invariantteja perusteita, luontoa ja välttämättömyyksiä koskevaan provokatiiviseen ilmoitukseen. Nykyään tämän (kontin- TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/

14 genssin R.E.) paikan ottaa superepäilemätöntä symboloiva arvon käsite, Luhmann ilmoittaa. Paitsi toisin tekemisen mahdollisuutta kontingenssi merkitsee riskeistä ja monimutkaisuuksien sisäisten ristiriitaisuuksien käsittelystä johtuvaa käytännöllistä pettymisvaaraa. Ei ole mikään sattuma, että maailman menon ajattelemisessa auttava kontingenssiteesi muotoiltiin Luhmannin mukaan ensin teologiassa. Jumala hahmoteltiin havainnoitua havainnoivaksi ja erotuksetonta viimekätisyyttä kannattelevaksi superjumalaksi. Tarkempi modernin yhteiskunnan kontingentin ominaislaadun erittely tulisi kuitenkin aloittaa paneutumalla luhmannilaiseen ulosdifferentioitumisen (Ausdifferenzierung) käsitteeseen, jolla viitataan eriytymisprosessissa tapahtuvaan itselle erottamiseen, oman dynamiikan varassa pysyttelyyn sekä näiden uloseriytyviä kehityskaaria synnyttävään muutokseen. Tässä on iduillaan teoria muutoksen käyttöaineesta (fermentistä), josta myös on keskustellut Homo Hierarchicus -teoksestaan tunnettu ranskalais antropologi Louis Dumontin pitämällä yksilöllistymistä pikemminkin modernin muutoksen käyttöaineena kuin ainutkertaisena kykynä. Uskontohan kytkeytyy myös individualiteetin momentteihin, siitä tulee yksilöllisestä päätettävä asia ja se antaa aiheen kollektiivisingulariteetin pohdintaan. Vaikka Luhmann on käsitellyt laajasti Jumalan kontingenssimuotoa yhteiskunnan ja sen edellyttämän sosiaalisen järjestyksen taustahahmona, hän ei ole kuitenkaan kertonut, että Hans Blumenberg täsmensi jo vuonna 1959 kirjoittamassaan tarkassa tietosanakirja-artikkelissa kontingenssin erääksi niistä harvoista käsitteistä, joilla metafysiikan historiassa on spesifisti kristillisen alkuperä. Totuuden rigorismi kaiken yli valaisevan valon kaltaisen mittatikun tekeminen totuudesta tarkoittaa Blumenbergille itse- ja maailmanymmärryksen sisällöllisiä kysymyksiä pahasti varjostavaa totuuden yksinvaltiutta tai yksinmääräämisoikeutta (Absolutism der Wahrheit). Se ei aseta torjuvia ehtoja asioiden käsiteltävyydelle vain viemällä olemassaolon ehtojen käsittelyn ja pohdinnan ihmisten käsistä vaan myös eliminoimalla näiltä kyvyn uskoa omiin käsiinsä. Sen vaikutuksesta teeskennellään, että tiedetään mikä oikeasti on todellista ja määritellään etukäteen normit, joista itsestään ei enää keskustella. Tämän karun kohtalon välttämiseksi Blumenberg puhuu notorisesti lievän ironisesti mutta ei niin ironisesti kuin Richard Rorty niistä tavoista, joilla vältytään joutumasta tekemisiin todellisuuden, toiveiden, kielen, kirjan, itsevarmuuden, instituutioiden, minän, olemisen, ajan, järjen, nykyisyyden, viimekäteisperustelujen ja yllätysten absolutisoinnin kanssa. Blumenberg esittää kritiikkiä sanojen herruutta ja tällaista kannattelevaa filosofia vastaan, mutta ei pidä suostuttelevaa puhetta, retoriikkaa ja vakuuttamisyrityksiä erityisen haitallisina. Kontingenssi ei ylipäänsä ole Blumenbergille härnäämiskäsite, eikä hän ole arbitraarisuuden tai aletorisuuden airut, joka irrottaa kaikki ankkurit, päästää asiat kellumaan, jättää lukijan katsomaan hämmentyneenä peiliin, poistuu itse paikalta ja jättää asiat lukijan huoleksi. Päinvastoin: hän keskustelee siitä, kuinka kontingenssin aiheuttamaa sortoa ja pelkoa voidaan torjua mielikuvilla, tarinoilla ja metaforilla, eikä hän jätä historian jatkuvuutta lepäämään idealististen kulissien varaan, vaan nojaa avoimesti historiallisesti perittyjen ongelmien ajatukseen. Marbachin yliopistossa säilytettävässä luentorungossa, jonka otsikkona on Amoraalinen poliittinen moralistiikka Blumenberg esittää teesin, jonka mukaan kaikkea moraalia on arvioitava sen poikkeustilanteesta käsin ja moraali on sitä, mitä ymmärtää tai tulee ymmärtää itsestä. Yhdessä todellisuuden yksinvaltaa vastustavien ajatusten kanssa tällaiset käsitykset vievat hänen kontingenssin käsitteensä kauaksi tavanomaisesta valintatilanteen tai historiallisen ehdollisuuden kontingentismista. Kyse ei myöskään ole päätösten ja ratkaisujen pelivaraksi tai tilaisuudeksi (chance) tiivistyvästä weberiläisestä eikä oikeastaan kierkegaardilaisesta muistiin nojautuvaan tarkistavaan kertaukseenkaan (Wiederholung) palautuvasta kontingenssista. No mistä sitten? Ehkä sen voi tiivistää ihmisten elämälle ominaiseksi todelliseksi sekasortoisuudeksi, jota totuudellisuuteen taiteessa viit- 12 TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/2015

15 taavan todenkaltaisuuden (Tuomas Anhava) sijasta on parempi kutsua historiallisesta todellisuudesta, aikaikkunasta ja ajallisesta ytimestä riippuvaksi todellisuudenkaltaisuudeksi. Tämä on se käsitys, johon yhdistyy luottamus omiin käsiin ja käsityksiin, päälle käyvän todellisuuden uhkan mutta myös mielivaltaisen Jumalan (Willkürgott) synnyttämä hätä ja pelko sekä yksin ja turvattomaksi jääneen tietoisuuden torjuminen, ei niinkään sanoin kuvaamattoman taustan antava eksistentiaalinen, kolmansilla mahdollisuuksilla pelastava pragmaattinen eikä konstitutiivista orientaatiota järjestämiskyvyttömän järjestyksen paikalla tyrkyttävä aleatorinen kontingenssi. Puhdas kontingenssi Kontingenssin kohtalona on joutua kadotetuksi totuuteen tai vakaumukselliseen tekoon, uneen tai mutkattomaan onneen, mutta toisisaalta sitä ruokkii voimakkaasti kiivaan epämääräinen muutos, jonka käyttöaineesta on vasta epämääräisiä vihjailuja ja josta onnekkaasti saadaan silloin tällöin jälkikäteisnäyttöjä. Mikään ei enää synny vuosikymmeniä kestävän työn tuloksena. On hyvä erottaa toisistaan heikko kontingenssi, jonka nimissä sikäli kun sitä edes mainitaan tarkistetaan niitä samalla tasolla olevia ehtoja, joiden vallitessa ihminen tai organisaatio menestyy ympäristössään, ja vahva kontingenssi, jossa syyt, seuraukset ja väliintulevat tekijät kirjataan eri tasolle ja jonka nimissä kontingenssista ei tulistuta, vaikka se julmasti ilveilee. Ranskalaisfilosofi Quentin Meillassoux on kehitellyt analytiikan, jossa konstruoidulla kontingenssin käsitteellä tavoitellaan joksikin tulemisen kaikkea pysyvyyttä ylittävää ominaislaatua, jota vetäydytään spekuloimaan ja pohtimaan kaikesta aikakauden hengestä erossa olevana puhtaana mahdollisuutena. Meillassoux n mukaan virtuaalinen Jumalakin voi olla olemassa tulevaisuudessa. Spekulatiivinen kontingenssi näyttäytyy tässä kontingenssikeskustelun vivahteena, hienoutena ja dynaamisena vaihdoksena, joka aluksi tuo mieleen Nietzschen huudahduksen Voi minua. Olen nyanssi ja sitä seuraavan vahvistuksen, että nyanssina olen dynamiittia. Kaikesta tämänkaltaisuudesta on kuitenkin tässä pysyttävä erossa. Kontingenssi on tässä vakavaa, viileää, ehdotonta ja puhdasta. Tässä käännytään ajattelun ja olemisen kiinteää yhteyttä merkitsevää ja ajateltavuudelle suitset suuhun panevaa korrelationismia ja naiivia realismia vastaan asettumalla tarkasteleman asioita realistisesti ymmärretyssä välittömässä realismissa. Ehdoton kontingenssi eroaa uhanalaisuutta, horjuvuutta ja arveluttavuutta merkitsevästä ja olemassaolon tuhoutumiseen ennen pitkää johtavasta empiirisestä kontingenssista: se viittaa primaariseen puhtaaseen tilaisuuteen, joka on olemassa vaikkei se toteudukaan, ja on näin ollen eri asia kuin havaintoperustainen sekundaarinen kontingenssi. Tässä ihmisen äärellisyyden tavoittelussa ilman olemisen käytäntöjä ja inhimillistä viritystä kohti suurta ulkopuolta porhaltavassa ja etenemisessään elämän kynnykselle pysähtymättömän kontingenssin kehittelyssä on saatu innoitusta Alain Badioun matematiikan filosofiasta. Sen avulla tavoitellaan objektiorientoitunutta, luonnon lainalaisuuksista vapautettua ja kausaalisuudesta irrotettua kontingenssin käsitettä. Se perustuu siis kaikkeen muuhun kuin kieleen, tietoisuuteen tai subjektiin ja kehittelee järkeä superkaaoksen maailmassa. Emme sen kohdalla voi yrittää kriittiseen massaan vetoamalla ounastella, kuinka paljon tarvitaan kontingentin maailman pelivaraa, jotta saadaan aikaan kontingenssitietoista innostusta emmekä arvuutella ketkä tai mitkä ovat niitä asiasta innostuneita tahoja, jotka olisi hankkeeseen kutsuttava. Kun yhteiskunta- ja kulttuuritieteissä oli vallalla tiedon suuri ykseys, niiden ulkopuolelle ei tuntunut jäävän mitään. Kun niissä nyt on vallalla pienen tiedon ykseys, sen sisäpuolella taas ei ole mitään. Jo pitkän aikaa on ajattelutapoihin hiipinyt eräänlaisen formatiivisen kontingenssin lisääntyvän läsnäolon tunnistamisen ansiosta joukko ominaisuuksia, sellaisia kuten erojen relativisointi, todellisuuden asteistuminen ja suhteistuminen sekä radikaalin ajallistumisen ja yksilöllistymisen moninaiset välittömät ja välil- TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/