TIETEESSÄ TAPAHTUU

Transkriptio

1 TIETEESSÄ TAPAHTUU Tutkimustietoa päättäjille Urheilun normimyllerrys Yhteiskunnallinen yrittäjyys Suomessa Semanttisen webin ontologiat Kaksi kirjasotaa: Haanpää ja Babel Kansalaiset kestävyysvajeen pihdeissä

2 TIETEESSÄ TAPAHTUU TIETEESSÄ TAPAHTUU -lehti kokoaa yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi ajankohtaisille ja yleistajuisille tiedeartikkeleille sekä keskustelulle tieteestä ja tiedepolitiikasta. Päätoimittaja: Ilari Hetemäki Toimitussihteeri: Tiina Kaarela Ulkoasu: Heikki Kalliomaa Snellmaninkatu 13, Helsinki Puh. (09) Fax (09) Sähköposti: tieteessatapahtuu@tsv.fi Toimitusneuvosto: professori (emeritus) Leif C. Andersson, päätoimittaja Ilari Hetemäki, professori Timo Honkela, tiedetoimittaja Markus Hotakainen, pääsihteeri Reetta Kettunen, professori Tuija Laine, professori Markku Löytönen (pj.) ja tutkijatohtori Nelli Piattoeva. Tilaukset ja osoitteenmuutokset: Puh. (09) Sähköposti: tilaukset@tsv.fi Julkaisija: Tieteellisten seurain valtuuskunta Painos kpl Ilmestyy 6 kertaa vuodessa 32. vuosikerta Lehdestä ilmestyy myös verkkoversio: Vanhat numerot luettavissa verkossa numerosta 7/1996 alkaen. Seuraava numero ilmestyy kesäkuun puolivälissä. Julkaisemme siinä ainoastaan ne tapahtumatiedot, jotka on lähetetty viimeistään osoitteeseen: toimitussihteeri@tieteessatapahtuu.fi ILMOITUKSET 1/1 takakansi 550 (4-v.) Takakannen sisäsivu 480 (4-v.) Sisäsivut (4-v.) 540 1/1 (mv) 480 1/2 sivu (mv) 280 Myynti: puh tai ilmoitukset@tieteessatapahtuu.fi PÄÄKIRJOITUS: Tutkimustietoa päättäjille Kari Raivio 1 ARTIKKELIT Urheilun normimyllerrys on pysyvä ilmiö Hannu Itkonen 3 Yhteiskunnallisen yrittäjyyden toimijoiden kirjo Suomessa Eeva Houtbeckers 7 FinnONTO-hanke loi ontologisen perustan kansalliselle webin tietoinfrastruktuurille Eero Hyvönen 12 Kaksi kirjasotaa: Haanpää ja Babel Anssi Sinnemäki 19 KATSAUKSIA Tutkijat pitävät synteettistä biologiaa hallittavissa olevana toivona ihmiskunnalle Matti Häyry ja Tuija Takala 25 Suomen tulevaisuus tieteen kielenä Jason Lavery 30 TIETEENALAT DIALOGISSA Kestävyysvaje on eettinen dilemma Juhana Vartiainen 34 Kansalaisten oikeuksien ja vakaan julkisen talouden yhteensovittaminen: Pohjoismaiden tapaus Adrian Walsh 37 LYHYESTI Ilari Hetemäki 41 TIETEEN KOHTAAMISIA Loppuun palamisen käryä Pauliina Raento 43 TIEDEKIRJASTO TÄNÄÄN Baltia-kirjasto Heikki Rausmaa 45 KESKUSTELUA Suhteellisuusteoria on filosofiaa Juha Himanka 46 Dynaamisen universumin malli Heikki Mäntylä 54 Denialismi, luonnontieteiden edistyksen oheisvahinko? Syksy Räsänen ja Kari Enqvist 55 KIRJALLISUUTTA Myyteistä, mytologiasta ja mytologeista Karina Lukin 58 Klingen päiväkirjat viimeiset lajissaan? Keijo Rahkonen 59 Kirjoittamisen konstilla kansalaiseksi Merja Leppälahti 60 Suomi-kuvaa 1800-luvun alusta H. K. Riikonen 62 Kansallinen ja kansainvälinen Uuno Klami Kimmo Korhonen 64 Psykiatrian historiasta laajasti Niko Seppälä 66 Taloutta filosofian näkökulmasta Jermu Laine 67 Ympäristöetiikkaa 2000-luvun maapallolla Teemu S. Huotari 69 ISSN (painettu) ISSN (verkkolehti) Vammalan kirjapaino, Sastamala 2014

3 PÄÄKIRJOITUS Tutkimustietoa päättäjille Kari Raivio Vuonna 1664 Englannin tiedeakatemia, Royal Society, antoi kuninkaalle raportin maan metsien tilasta. Tämä lienee ensimmäinen kerta, kun tutkimustietoa tarjottiin yhteiskunnan päätöksenteon tueksi. Tarina ei kerro, oliko raportilla vaikutusta vai jyrättiinkö se muilla perusteilla, kuten nykyisin usein käy. Sellaisia ovat intuitio, mutu-luulot, omat ja lähipiirin kokemukset, arvot ja asenteet, poliittinen tarkoituksenmukaisuus, hallitus- tai puolueohjelmiin kirjatut tavoitteet ja galluptulokset. Kriisitilanteissa syntyy tarve huutaa tiedemaailmaa apuun. Englannissa perustettiin toisen maailmansodan aikana pääministerin kansliaan hallituksen tiedeneuvonantajan (Chief Scientific Adviser) virka. Kun Sputnik laukaistiin avaruuteen vuonna 1957, Yhdysvalloissa syntyi kova paine saavuttaa Neuvostoliiton etumatka. Valkoiseen taloon perustettiin tiedeneuvonantajan virka ja vähitellen tiede- ja teknologiatoimisto (OSTP). Britanniassa levisi 1980-luvulla hullun lehmän tauti, joka tappoi reilut satatuhatta nautaa ja parisataa ihmistä. Sen torjunta vaati tukevaa tietopohjaa, joten tiedeneuvonantajan asemaa vahvistettiin ja ministeriöihin perustettiin osa-aikaisten neuvonantajien toimet. Lähes kaikkeen yhteiskunnan kehittämiseen ja lainsäädäntöön liittyy tieteellinen, usein monitieteinen ulottuvuus. Syynä on se, että tiede ja teknologia ovat talouden vahvimmat moottorit, mutta ne ovat myös synnyttäneet häijyjä monimutkaisia ongelmia, kuten ilmastonmuutos tai vesien rehevöityminen. Monilla aloilla onkin alettu edellyttää tiedenäyttöä päätöksenteon pohjaksi. Lääketieteessä ryhdyttiin 1980-luvulla laatimaan systemaattisia katsauksia käypään tutkimustietoon (evidence-based medicine), tavoitteena suositukset hoidon tehon ja turvallisuuden takaamiseksi. Vastaavaa ideaa on sittemmin sovellettu muihin terveydenhuollon aloihin, sosiaalihuoltoon, luonnonsuojeluun, kriminaalihuoltoon, liikkeenjohtoon ja ylipäänsä yhteiskunnan päätöksentekoon (evidencebased policy). Tiedettä ja politiikkaa ei kuitenkaan ole helppoa johdatella auvoisaan yhteiseloon. Tiedon tuottajista yliopistot ovat autonomisia eivätkä kohdista tutkimustaan yhteiskunnan välittömiin tarpeisiin. Tutkimuslaitokset ovat kyllä ministeriöiden ohjauksessa, mutta niitä on joillakin hallinnonaloilla useampia, toisilla ei yhtään. Maailmalla tuotetaan valtavasti tutkimusta, josta Suomen osuus on noin 0,5 prosenttia. Yliopistojen tai tutkimuslaitosten käytäntöihin ei kuulu globaalin tutkimustiedon systemaattinen analysointi päätöksenteon tueksi. Tästä tietovarannosta kyllä ammentavat monet konsultit, ajatuspajat, etujärjestöt ja lobbarit, mutta omaa intressiään ajaakseen, mikä johtaa valikoivaan rusinoiden poimimiseen tutkimustiedon pullasta. Tiedon loppukäyttäjät (päättäjät, virkamiehet, kansalaiset) tarvitsevat puolueetonta, asiantuntevasti koottua ja tiivistettyä tietoa, joka on esitetty maallikolle ymmärrettävällä kielellä. Valtioneuvostossa on koettu tarve kehittää näyttöön perustuvaa päätöksentekoa Suomessa. Tämä on ilmennyt muun muassa tutkimuslaitosuudistuksessa, jonka periaatteista on jo päätetty. Sektorilaitoksia yhdistellään ja niiden sekä Tekesin ja Suomen Akatemian budjeteista irrotetaan 70 miljoonaa euroa vuodessa yhteiskunnan tarpeita palvelevaan tutkimukseen. Sen priorisoi valtioneuvoston kanslian asettama strategisen tutkimuksen neuvosto, mutta resurssit jaetaan Suomen Akatemian toimesta kilpai- TIETEESSÄ TAPAHTUU 3/2014 1

4 lun ja vertaisarvioinnin perusteella. Toinen uusi rahoitusinstrumentti on valtioneuvoston kanslian käyttöön varattu 12,5 miljoonaa euroa vuodessa, jolla on tarkoitus teettää nopeamman aikataulun tutkimuksia ja selvityksiä. Tämän rahoituksen viisasta käyttöä varten kansliassa ei ole tilaajaosaamista. Allekirjoittaneen tehtäväksi on annettu selvittää kansainvälisiä käytäntöjä ja esittää ehdotus siitä, miten hallituksen tutkittuun tietoon perustuvan (strategisen) päätöksenteon neuvonantotoiminta olisi järjestettävä (science-based advice Science for Policy)? Pyörää ei kannata yrittää keksiä uudestaan vaan muokata Suomeen sopiva järjestelmä muiden, lähinnä anglosaksisten maiden perinteisiin ja kokemuksiin nojaten. Kaksi olennaista toimijaa ovat tiedeasiamies (Chief Scientific Advisor) ja tiedeakatemiat. Tiedeasiamies on suoraan pääministerille raportoiva virkamies, jolla on itsenäinen asema ja hallituskaudesta riippumaton määräaikainen tehtävä. Tiedeakatemiat edustavat kaikkien tieteenalojen huippuasiantuntemusta, jota tarvitaan sekä nopeisiin konsultaatioihin että perusteellisiin analyyseihin ajankohtaisista teemoista. Yhdysvalloissa niillä (National Academies) on lakiin kirjattu selkeä mutta vaativa tehtävä: The Academy shall, whenever called upon by any department of the Government, investigate, examine, experiment, and report upon any subject of science or art. Suomessa tiedeasiamies sopisi pääministerin esikuntaan, jossa jo on juridiikan (oikeusasiamies) ja talouden (talousneuvosto) asiantuntemusta. Isoa byrokratiaa ei ole syytä rakentaa, muutama henkilö riittäisi, sillä olennainen osa neuvonnasta perustuisi kahteen verkostoon. Toinen niistä rakentuisi tiedeakatemioiden (Suomalainen Tiedeakatemia, Suomen Tiedeseura, Teknillisten Tieteiden Akatemia, Svenska Tekniska Vetenskapsakademien i Finland) ja niiden yhteistyöelimen (Tiedeakatemiain neuvottelukunta) varaan ja toisi tiedeyhteisön osaamisen päätöksenteon tueksi. Toinen verkosto muodostuisi ministeriöiden tutkimuksen vastuuhenkilöistä, joiden tueksi voitaisiin perustaa osa-aikaisten tiedeasiamiesten toimia. Näin olisi mahdollista koordinoida poikki hallinnonalojen ulottuvia kehittämishankkeita ja niiden tietotarpeita. Muuttuvassa maailmassa tiedeneuvonnan tarve tulee vain kasvamaan. Kansainvälisillä foorumeilla Suomen asioita ei voi tehokkaasti ajaa pelkällä retoriikalla, vaan ehdotukset ja vaatimukset vaativat kunnon perusteita. EU:n komission puheenjohtajan esikuntaan on hiljattain perustettu tiedeneuvonantajan virka ja YK:n pääsihteerin tieteellinen neuvosto on juuri aloittanut toimintansa. Myös kotimaassa aika on kypsä, eikä tiedeneuvonnan tarvetta kukaan kehtaa asettaa kyseenalaiseksi. Valtioneuvoston kansliassa ja etenkin ministeriöissä on kuitenkin vakiintuneet toimintatavat, eikä ole mutkatonta istuttaa niihin tiedemaailman korkeatasoista edustajaa. Sellainen voidaan kokea ärsyttäväksi Besserwisseriksi tai jopa uhaksi karriäärivirkamiehille, joilla on asioiden hoidon kannalta välttämätöntä asiantuntemusta, vaikkakaan ei tieteellistä. Yhteistyö vaatii keskinäistä luottamusta, jonka syntyminen vaatii oman aikansa. Tiedeyhteisölle pätevän neuvonnan järjestäminen on yhtä lailla haasteellista. Pystyvätkö tiedeakatemiat aktivoitumaan ja ottamaan vastuun asiantuntijaverkoston luomisesta ja ylläpitämisestä? Suostuvatko erinomaiset tutkijamme antamaan aikaansa tällaiseen toimintaan ilman korvausta, kuten muihin asiantuntija- ja vertaisarviointitehtäviin? Itse uskon, että suostuvat ja pystyvät. On kuitenkin syytä muistaa, että tiedeasiantuntija neuvoo, mutta päättäjä päättää. Toisaalta tiedeyhteisön velvollisuus on varmistaa, että tyhmän päätöksen tehneet poliitikot eivät koskaan saa puolustella tekosiaan väittämällä, että me emme tienneet! Kirjoittaja on Helsingin yliopiston kansleri (emeritus). 2 TIETEESSÄ TAPAHTUU 3/2014

5 ARTIKKELIT Urheilun normimyllerrys on pysyvä ilmiö Hannu Itkonen Urheilun kansainvälistyminen käynnistyi luvun lopulla. Kansainvälisten urheiluorganisaatioiden synnyttäminen oli välttämätöntä, jotta lajit pystyivät levittäytymään eri maihin. Urheiluhistorian tarkastelu osoittaa, kuinka urheilun normittaminen on osoittautunut visaiseksi kysymykseksi. Urheilun lajitoimintojen alueelliseen laajentamiseen keskittyneet järjestöt joutuivat myös normitustyöhön, jossa avainasemassa olivat tulosten mitattavuuden määrittely ja yksiselitteisten sääntöjen laatiminen. (Itkonen 2013, 5 6.) Jo urheilun varhainen tulkitseminen pelkästään kaikkea hyvää esimerkiksi reippautta, ryhdikkyyttä ja raittiutta tuottavaksi aktiviteetiksi kyseenalaistettiin pian. Suomalaisissa käytännöissä urheiluun luotua hyvän kertomusta yritettiin vaalia pitäytymällä amatööriurheilun käytäntöihin. Viimeistään urheilun ammattimaistuminen purki ajatuksen urheilun yhtenäisestä ja harrastajilleen kaikkea hyvää tuottavasta moraaliperustasta. (Ilmanen 2012, ) Urheilun hyvän kertomuksen syntymiselle etenkin Suomessa olivat olemassa omat historialliset edellytyksensä (Itkonen 1997, ) luvun alussa urheilu näyttäytyi olennaiseksi osaksi kansakunnan rakennustyötä (Hentilä 1989, ). Urheilun tiivis kiinnittyminen muiden organisaatioiden aktiviteetteihin sekä toimijoiden ahertaminen useissa järjestörooleissa loivat edellytykset urheilun lajiopastusta laaja-alaisemmalle sosialisaatiolle. Niinpä nuorisoseurojen, suojeluskuntien ja työväenyhdistysten järjestötaloista lähipiireineen tuli kansanvalistuksen keskuksia. Yleisen yhteiskunnallisen eriytymisen myötä urheilu irtaantui perinteisistä järjestökytkennöistään. Edelleenkin urheilua legitimoitiin monenmoisen hyvän tuottajana niin koko kansakunnalle kuin yksittäisille harrastajille. Urheilun katsottiin kasvattavan yksilöitä paitsi omasta kunnostaan ja toimintakyvystään huolehtimiseen myös kilpakenttien ulkopuolisten normistojen noudattamiseen ja kunnioittamiseen. Urheiluseurojen tilaisuuksissa juovuksissa esiintyneitä henkilöitä erotettiin seuran jäsenyydestä. Kansainvälisillä kilpa-areenoilla menestyneitä urheilijoita ylevöitettiin nimeämällä heidät esimerkiksi Suomen maailmankartalle juoksijoiksi tai lentäviksi suomalaisiksi (Viita 2003, ). Nykyurheilun käytännöt Nykyisessäkin urheilussa maat kilpailevat paremmuudestaan. Esimerkiksi olympiamenestyksestä laaditaan mitali- ja pistetaulukoita. Joukkuelajeissa maajoukkueet mittelevät paremmuudestaan lukuisissa lajeissa. Huomattava osa tämän päivän huippu-urheilusta on kuitenkin viihdettä, jonka perusteluksi entisenlaiset nationalistiset tai valistukselliset vakuuttelut eivät enää asetu. Urheilusta on tullut tuote, joka muodostaa yhdessä median ja markkinoiden kanssa tiiviin kolmiyhteyden (Itkonen 1996, ). Huippu-urheilun yhteiskunnallisen aseman muuttumiseen ovat vaikuttaneet useat eri tekijät. Urheilun ammattimaistuminen toteutui vauhdikkaasti myös olympialiikkeen avattua porttinsa ammattilaisille. Globalisaatio on puolestaan madaltanut kansallisia rajoja ja johtanut mittavaan urheilijoiden muuttoliikkeeseen (Giulianotti ja Robertson 2009). Mediallistuminen on tuonut urheilun sosiaalisille kentille aivan uusia toimijoita, jotka tavoittelevat muitakin kuin kilpailullisia voittoja. Huippu-urheilun kiinnostavuuden lisääntyminen on osaltaan purkanut urheilun perin- TIETEESSÄ TAPAHTUU 3/2014 3

6 teistä itsemääräämisoikeutta. Urheiluorganisaatiot ovat lisääntyvässä määrin paitsi pakotettuja pohdiskelemaan omia sääntöjään myös arvioimaan suhdettaan yleisempiin yhteiskunnallisiin normistoihin. Monimuotoistuneen huippuurheilun värikkäät kentät sisältävätkin tänä päivänä myös riskejä, uhkia ja uhreja, joiden kanssa eläminen edellyttää normipohdintaa. Yksi osoitus laajentuneesta normipohdinnasta on myös virinnyt urheilun moraaliin ja etiikkaan paneutuva tutkimus (ks. esim. McFee 2004; McNamee 2010; Mäkinen 2005; Walsh ja Giulianotti 2007). Globaalissa huippu-urheilussa pelataan kovin panoksin. Suuriin taloudellisiin voittoihin ovat yltäneet muun muassa kansainväliset urheiluorganisaatiot, yksittäiset urheilijatähdet ja urheilun suurtapahtumia välittävät mediajätit. Vauhdin ja vaarallisten tilanteiden lisääntyessä urheilu on saanut seuralaisekseen myös omat riskinsä, uhkansa ja uhrinsa. Urheilun riskit Moninaiset riskit varjostavat urheilun viihdespektaakkeleita. Pahimmillaan ylenmääräinen riskinotto liittää urheilun kielteiseksi koettuja epäeettisyyden takiaisia. Toisaalta on kuitenkin huomattava, että riskirajoilla liikkuminen ja riskinoton seuraukset ovat oivallista polttoainetta medialle. Urheilun riskien yksi juuri löytyy kilpailun kiristymisestä. Ammattimaisessa, suuria lu pauk sia tarjoilevassa huippu-urheilussa voittoa ja menestystä tavoitellaan keinoja kaihtamatta. Etenkin urheilijoiden suorituskykyä lisäävästä dopingista on tullut kilpakenttien kestohaaste. Dopingin koetaan uhkaavan urheilun reilun pelin normistoa. Doupatut urheilijat saavat huomattavaa etua suhteessa luomulinjaan luottaviin kanssakilpailijoihinsa. Douppaamisen kimppuun on käyty mittavin kontrollitoimin, jolloin urheilijat ovat käytännöllisesti katsoen koko ajan järjestelmän valvovan silmän alaisina. Dopingin riskiluonne liittyy siihen, että kemiallisin valmistein toteutetussa suorituskyvyn manipuloinnissa liikutaan aika ajoin elimistön sietokyvyn rajamailla. Tiedetäänpä sekin, että lääkeaineiden ylenmääräinen käyttö on johtanut paitsi terveyden menettämiseen myös ennenaikaiseen kuolemaan. Ammattimaisessa huippu-urheilussa liikkuvat valtavat rahat. Kun perinteisesti urheilun tehtävä ei ole ollut taloudellisten voittojen tuottaminen, urheiluorganisaatiot ovat olleet osin kykenemättömiä vastaamaan ulkopuolisten talous toimijoiden tunkeutumiseen pelikentille. Niinpä esimerkiksi vedonlyönnistä on tullut haaste, johon vastaamiseen urheilujohtajat ovat hakeneet avukseen myös virkavallan edustajia. Eittämättä rahanpesu, lahjonta ja kilpailutulosten manipulointi ovat urheilun riskejä, joiden valjastamiseen tarvitaan sekä urheilueettisiä pohdintoja että yleisempääkin normimuokkausta. Urheilun uhat Etenkään huippu-urheilua ei voida enää perustella urheilun kaikkea hyvää tuottavalla kertomuksella. Huippu-urheilijan rooli on pitkän polun päässä oleva ammattikäytäntö, jossa pan naan niin sanotusti kaikki peliin sekä saa daan rahallista korvausta ja muita etuisuuksia. Moraalisesti uhkaavaksi tilanne muodostuu, kun organisaatiot ryhtyvät ylen mää rin välineellistämään urheilijoita omien intressiensä palvelukseen. Kaikkensa peliin laittava ja pelkästään omaan urheilumenestykseen tähtäävä urheilija voi olla sokea välineellistäjien tavoitteille. Erityisen puolustuskyvyttömiä välineellistämiselle ovat lapset ja nuoret. Sosiaalisesti kestävän urheilun tulisi olla myös taloudellisesti kunnossa. Näin ei kuitenkaan ole, sillä monelta osin urheilu on taloudellisesti kestämättömällä perustalla. Esimerkiksi lukuisat maailman kärkitason jalkapalloseurat ovat rajusti ylivelkaantuneita. Myös kotimaisessa joukkueurheilussa eurojen riittävyys on jatkuva uhka. Seurojen konkurssit ja maksuvaikeudet ovat tuttu ilmiö. Urheilun autonomiaa ovat viime vuosikymmeninä uhanneet kentille tunkeutuvat ulkopuoliset sijoittajat ja suoranaiset rahastajat. Sijoittajien ensisijaisena tavoitteena ei ole urheilumenestyksen saavuttaminen vaan taloudellisten voittojen korjaaminen. Urheilun tiedetään myös mahdollistavan rikollisen rahanpesun. Etenkin urheilun 4 TIETEESSÄ TAPAHTUU 3/2014

7 vedonlyönti tarjoaa toimivan kasvualustan hämärärahojaan kotiuttaville rikollisille. Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten liikunnan yhteiskuntatutkijat todistelivat urheilun sivilisoitumisen merkitsevän väkivallan kuihtumista kilpakentiltä (ks. Elias ja Dunning 1986). Tutkijoiden ennakointi on sittemmin osoittautunut ainoastaan osatotuudeksi. Eriytyessään ja viihteellistyessään urheiluun on muodostunut oma väkivaltasektorinsa. Etenkin monissa uusissa urheilumuodoissa vastustajan vahingoittaminen on täysin sallittua toimintaa. Viihteellistymisen nimissä on myös palattu aiempiin käytäntöihin. Muun muassa miesten amatöörinyrkkeilyssä on siirrytty takaisin kypärättömään aikaan. Väkivallan näkeminen urheilun uhaksi edellyttää yhtä reunamerkintää. Kaikille toimijoille väkivallan lisääntyminen urheilussa ei ole kielteinen muutossuunta. Harrastajien hakeutuminen väkivaltaisiin lajeihin, mittavat rahapalkkiot ja suuret katsojamäärät sekä huomattava medianäkyvyys osoittavat, että väkivaltaiselle urheilulle on ollut olemassa oma sosiaalinen tilauksensa. Kohu- ja sokkiuutisoinnin aikakaudella osa urheilutuotannosta näyttääkin ratsastavan väkivallan ratsuilla. (Jarvie 2012, ). Kaikessa yhteiskunnallisessa päätöksenteossa edellytetään ympäristökysymysten huomioon ottamista. Urheilun uhkaksi on noussut se välinpitämättömyys, jolla etenkin suurkilpailujen järjestäjät ovat suhtautuneet tapahtumien ympäristövaikutuksiin. Esimerkiksi olympialaisten jättiläismäiset rakennelmat ovat koituneet kisojen jälkeen ongelmallisiksi. Jo kisojen valmisteluvaiheissa on hankaloitettu paikallisten ihmisten elämisen edellytyksiä ja suorastaan loukattu kansalaisoikeuksia. Urheilun suurtapahtumat ovat vaikeuttaneet myös paikallisen väestön elämää. Esimerkiksi Brasiliassa vuonna 2014 järjestettävien jalkapallon MM-kilpailujen vuoksi alkuperäisasukkaita on häädetty asuinsijoiltaan ja asuntoja on purettu rakennus- ja tiehankkeiden tieltä (Ortiz 2012). Amnesty International on raportoinut, kuinka Qatarin vuoden 2022 jalkapalloilun MM-kisaareenoita rakennetaan orjatyövoimalla piittaamatta alkeellisistakaan työsuojelumääräyksistä. Urheilun uhrit Urheilujohtajat legitimoivat urheilua monin myönteisin sanankääntein. Nykypäivän urheilu nähdään globaalin talouden merkittäväksi sfääriksi. Onpa urheilun tulkittu vahvistavan kansakuntien identiteettiä sekä edistävän kansalaisten terveyttä. Urheilun katsotaan myös tuottavan elämänsisältöä niin harrastajilleen kuin yleisöilleen. Urheilun legitimointipuhe voidaan myös kyseenalaistaa. Etenkään huippu-urheilu ei sinällään tuota terveyttä tai ylläpidä toimintakykyä. Kovimmillaan huippu-urheilu on jatkuvaa tasapainoilua elimistön kestokyvyn rajamaastossa. Globaalissa maailmassa urheilun identiteettejä rakentava merkitys on aiempaa monimutkaisempi (Markovits ja Rensman 2010, 8 13). Urheilu tuottaa myös omat uhrinsa, joista urheilujohtajat mieluusti vaikenevat. Omassa uhrien jäljitystyössäni päädyin seitsemään uhrityyppiin, jollaisiksi tyypittelin ylenmääräiset riskinottajat, vastustajan vahingoittamat, keinoja kaihtamattomat, yleisöuhrit, rooliuhrit, uhrisankarit sekä sattuman korjaamat (Itkonen 1997, 7 13). Ylenmääräiset riskinottajat eivät tunne pelkoa ja sananmukaisesti urheilevat hengellään. Riskinotto voi tapahtua joko kilpailutilanteissa tai valmentauduttaessa kisakoitoksiin. Vastustajan vahingoittamia uhreja ovat urheilijat, jotka ovat esimerkiksi joutuneet kokemaan kanssakilpailijansa tyrmäyksen tai muun vahingoittamisen. Vastustajia voidaan vahingoittaa joko sääntöjen sallimissa rajoissa tai niitä rikkomalla. Esimerkiksi jääkiekossa on noussut esiin valmentajien käskyttäminen eli ohjeistus vastapuolen tiettyjen pelaajien väkivaltaisesta eliminoimisesta. Keinoja kaihtamattomien uhrityyppiin lukeutuvat tietoisesti vilpin tielle lähteneet, jolloin suoritusta parantaviin lääkeaineisiin turvautumisella tai riskinottamisella kilpailutilanteissa on ollut karut seuraukset. Vilpistely onkin muodostunut yhdeksi urheilun legitimiteettiä voimallisimmin uhkaavista tekijöistä (McFee 2004, ). Urheiluun kuuluvat myös yleisöuhrit. Kilpaautoja on suistunut katsomoihin tuhoisin seurauksin. Myös huliganismi ja katsomoväkivalta ovat tuottaneet omat uhrinsa. Rooliuhreja on puolestaan syntynyt niistä henkilöistä, jotka TIETEESSÄ TAPAHTUU 3/2014 5

8 ovat valikoituneet uhreiksi johtuen omasta asemastaan urheiluorganisaatiossa. Urheilujohtajia on jopa murhattu. Rooliuhreina on pidetty myös monia urheilu-uran jälkeen hankaluuksiin ajautuneita urheilijoita. Mika Myllylän kilpailu-uran jälkeistä elämää kuvattiin mediassa julmaksi laduksi, josta hiihtäjäsankari ei selvinnyt hengissä (Lempinen 2012, 14 23). Uhrisankarit puolestaan uhrautuvat yhteisen hyvän nimissä, sillä urheilukentilläkin uhrautumalla voi itseään ja yhteisöään ylevöittää. Vaikka kyseessä eivät olisikaan suoranaiset kuolonuhrit, niin etenkin mediassa monet urheiluorganisaatioiden hylkäämät henkilöt nimetään uhreiksi. Sankariviitta on annettu myös henkilöille, jotka eivät ole kestäneet huippu-urheilun paineita. Kuolemansa kautta uhrisankariksi määrittyi esimerkiksi saksalainen jalkapallomaalivahti Robert Enke, joka poistui keskuudestamme itsemurhan tehneenä syksyllä Urheilussa tapahtuu myös erilaisia ennakoimattomia onnettomuuksia. Manchester Unitedin jalkapallojoukkueen pelaajat menehtyivät vuonna 1958 Münchenin lentokentällä tapahtuneessa onnettomuudessa. Samoin kävi syyskuussa 2011 Lokomotiv Jaroslavin jääkiekkojoukkueen pelaajille. Myös katsomo väkivalta ja huliganismi ovat tuottaneet omat uhrinsa. Kyseinen uhrilaji voidaan nimetä sattuman korjaamiksi. Normittamisen haasteet Maailmanlaajuisesti kiinnostaviksi ilmiöksi muotoutuneeseen urheiluun kohdistuu sekä sisäisiä että ulkoisia normittamispaineita. Erityisesti huippu-urheilu joutuu paitsi vakuuttelemaan olemassaoloaan myös tekemään työtä korkean moraalinsa ylläpitämiseksi ja säilyttämiseksi. Hankalaksi tilanteen tekee se, että ei ole olemassa ainoastaan yhtä yhtenäistä urheilua. Postmodernin ajan urheilu sisältää hyvin erilaisia käytäntöjä, jolloin myös urheilun normistot ovat sangen kirjavat. Urheilun sosiaaliseen todellisuuteen on tullut lisääntyvässä määrin uusia toimijoita. Nämä uudet toimijat omine intresseineen haastavat urheilun vallitsevia käytäntöjä. Samalla urheilun aiempi autonomia tulee kyseenalaistetuksi. Myös urheilun riskit, uhat ja uhrit pakottavat urheiluorganisaatioissa toimivat jatkuvaan normitustyöhön. Jatkuessaan urheilun normimyllerrys on vaativaa sekä urheilun sisäpiiriläisille että ulkopuolisille urheilua asemoiville päätöksentekijöille. Normien muokkauspakko ja jatkuva normimyllerrys tekevät osaltaan urheilusta yhden yhteiskunnallisen elämänmenon kiinnostavimmista alueista. Lähteet Elias, N. & Dunning, E. (1986). Från riddarspel till fotbollscup. Sport i sociologisk belysning. Atlantis: Kristianstad. Hentilä, S. (1989). Urheilu, kansakunta ja luokat. Teoksessa Alapuro, R., Liikanen, I., Smeds, K. ja Stenius, H. (toim.) Kansa liikkeessä. Kirjayhtymä: Vaasa. Ilmanen, K. (2012). Urheilun eriytynyt moraaliperusta. Teoksessa Ilmanen, K. ja Vehmas, H. (toim.) Liikunnan areenat. Yhteiskuntatieteellisiä kirjoituksia liikunnasta ja urheilusta. Jyväskylän yliopisto. Liikuntakasvatuksen laitos. Tutkimuksia 1/2012. Jyväskylä. Itkonen, H. (1997). Tuskin etanaa elävämpi urheilu sosiaalisena kontrollina. Teoksessa Vares, V. (toim.) Urheilu ja historia Kansakunnan identiteetiksi, yhteiskunnan vaikuttajaksi, joukkojen harrastukseksi. Turun Historiallinen Arkisto 51. Turku. Itkonen, H. (1996). Kenttien kutsu. Tutkimus liikuntakulttuurin muutoksesta. Gaudeamus: Helsinki. Itkonen, H. (1997). Urheilun uhrit. Liikuntatieteellisen Seuran Impulssi XIV. Helsinki. Itkonen, H. (2013). Urheilun kentällä globaalia ja lokaalia räätälöidään koko ajan uusiksi. Liikunta & Tiede 5/2013. Jarvie, G. (2012). Sport, Culture and Society. An introduction. Routledge: Oxon. Lempinen, M. (2012). Viimeinen työntö. Veikkaaja 51/2012. Markovits, A. S. ja Rensman, L. (2010). Gaming the World. How sports are reshaping global politics and culture. Princeton University Press: Princeton. McFee, G. (2004). Sport, Rules ans Values. Philosophical investigations into the nature of sport. Routledge: London. McNamee, M. (toim.) (2010). The Ethics of Sport. A Reader. Routledge: London. Mäkinen, O. (2007). Samalta viivalta? Eettiset kysymykset urheilussa. Kirjapaja: Hämeenlinna. Ortiz, F. (2012). Kaikkien aikojen kalleimmat kisat. Maailman kuvalehti 3/2012. Viita, O. (2003). Hymyilevä Hannes. Työläisurheilija Hannes Kolehmaisen sankaruus porvarillisessa Suomessa. Otava: Keuruu. Walsh, A. ja Giulianotti, R. (2007). Ethics, Money and Sport. This sporting Mammon. Routledge: London. Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston liikuntasosiologian professori. Artikkeli perustuu Tieteen päivillä pidettyyn esitelmään. 6 TIETEESSÄ TAPAHTUU 3/2014

9 Yhteiskunnallisen yrittäjyyden toimijoiden kirjo Suomessa Eeva Houtbeckers Yhteiskunnallisella yrittäjyydellä viitataan toimintaan, jossa liiketoiminnan keinoin edistetään yhteiskunnallista hyvää. Yhteiskunnallinen yrittäjyys ei ole ongelmaton käsite, mutta silti se herättää monissa toivoa nykyisten monimutkaisten globaalien ongelmien ratkaisemiseksi. Suomessa yhteiskunnallinen yrittäjyys laajana kattokäsitteenä pitää sisällään monia erilaisia toimijoita, joista osan juuret ulottuvat 1800-luvun lopulle. Tässä artikkelissa esitellään yhteiskunnallisen yrittäjyyden toimijoita Suomessa ja kuvataan viimeisimpiä toimijoita, joihin kirjoittajan oma tutkimus keskittyy. Huolimatta tilastollisesta hyvinvoinnin lisääntymisestä, kuten lapsikuolleisuuden vähenemisestä, yhteiskunnissa on huomattavia ongelmia. Kasvavat tuloerot, ihmisten välinen epätasaarvoisuus ja näistä juontuvat levottomuudet vaikeuttavat ihmisten elämää. Luonnonympäristöä uhkaavat esimerkiksi ilmastonmuutos ja biodiversiteetin väheneminen. Lisäksi sosiaaliset ongelmat aiheuttavat ympäristöongelmia ja päinvastoin. Yhteiskunnallinen yrittäjyys on käsite, johon on vaikea olla törmäämättä, jos on kiinnostunut uusista ratkaisuista nykyajan ongelmiin. Kun usko kansallisvaltioihin, liike-elämään ja kolmannen sektorin toimijoihin horjuu, on uudessa käsitteessä tuoreutta. Yhteiskunnallisella yrittäjyydellä viitataan toimintaan, jossa yhteiskunnallista hyvää edistetään liiketoiminnan keinoin. On tyypillistä, että toiminta alkaa ruohonjuuritasolta, eikä se tunnu sopivan mihinkään ennalta annettuun lokeroon. Kansainvälisesti tunnettua ja paljon viitattua yhteiskunnallista yrittäjyyttä edustavat Muhammad Yunnuksen Grameen Bank (Yunus, 1999) ja reilunkaupan järjestelmä (Huybrechts, 2010). Aloittaessaan Grameen Bank mullisti ajattelun myöntämällä mikrolainoja köyhille ihmisille, jotka eivät niitä aikaisemmin olleet saaneet oman elämänsä kehittämiseksi. Reilunkaupan järjestelmässä taas kuluttajan tuotteesta maksama korkeampi osuus ohjataan tuottajayhteisön olojen parantamiseen. Esimerkeissä toimijat ovat ennakkoluulottomasti ajatelleet edunsaajien tilanteen parantamista yhdistelemällä vallitsevaan taloudelliseen järjestelmään sopivia menetelmiä. Suomessa kiinnostus yhteiskunnalliseen yrittäjyyteen liitetään usein hyvinvointivaltion muutokseen (Bland, 2010). Kun yhteiset varat pienenevät väestön vanhetessa ja palveluita tarvitaan vähintään saman verran, etsitään uudenlaisia ratkaisuja tuottaa palveluita. Hyvinvointipalvelut eivät kuitenkaan ole ainoa sektori, jolla on yhteiskunnallista yrittäjyyttä. Millaisia toimijoita yhteiskunnallisessa yrittäjyydessä on Suomessa 2010-luvulla? Vastatakseni tähän kysymykseen teen ensin lyhyen katsauksen yhteiskunnallisen yrittäjyyden kehittymisestä Suomessa perustuen aikaisempaan kirjallisuuteen ja selvityksiin. Kuvaan myös yhteiskunnallisen yrittäjyyden uusimpia toimijoita, joihin oma tutkimukseni keskittyy. Ajan myötä kehittyneet erilaiset traditiot selittävät sen, miksi Suomessa yhteiskunnallisen yrittäjyyden käsitteellä saatetaan viitata joko hyvin suppeaan joukkoon tai vastaavasti keskenään hyvin erilaisiin organisaatioihin. Suomalaisessa sanastossa yhteiskunnallinen yrittäjyys onkin muodostumassa kattokäsitteeksi hyvin kirjavalle joukolle toimijoita. Lopuksi vertaan Suomen tilannetta kansainväliseen kehitykseen. TIETEESSÄ TAPAHTUU 3/2014 7

10 Yhteiskunnallisen yrittäjyyden juuret Pättiniemi tutki väitöksessään sosiaalisia yrityksiä, joille on tyypillistä epäedullisessa työmarkkina-asemassa olevien työllistäminen (Pättiniemi, 2006). Hän jäljitti tällaisia organisaatioita aina 1800-luvun lopulle saakka, jolloin sokeiden järjestöt sitoutuivat avustamaan sokeita ammatinharjoittajia raaka-aineiden hankinnoissa ja tuotteiden markkinoinnissa. Työllistymisen lisäksi yhteiskunnallisina vaikutuksina oli asenteisiin vaikuttaminen luvulla sokeiden järjestöt perustivat ensimmäisiä teollisia yrityksiä, jotka palkkasivat vajaakuntoisia. Valtion tuen kannustamana ja 1960-luvulla perustettiin useita työpajoja vajaakuntoisille ja 1980-luku oli työpajoille kukoistuksen aikaa, mutta 1990-luvun lama vaikutti myös niiden hiipumiseen. Pättiniemen mukaan toinen pidempiaikainen traditio Suomessa on työntekijäomisteiset osuuskunnat luvun työpaikkademokratian jälkeen ne kokivat uuden kukoistuksen 1990-luvulla, kun laman seurauksena työttömäksi jääneet perustivat omia työosuuskuntia eri aloilla. Näiden kautta työllistymällä he eivät menettäneet oikeuksiaan työmarkkinaetuuksiin. Toimijoiden tunnistamisen kannalta oli merkittävää, että 2000-luvun alussa Suomessa hyväksyttiin laki sosiaalisista yrityksistä (Laki sosiaalisista yrityksistä, 2003). Sen mukaan yritys on oikeutettu sosiaalisen yrityksen nimitykseen ja merkkiin mikäli vähintään kolmasosa sen työvoimasta on vaikeasti työllistettäviä, kuten pitkäaikaistyöttömiä tai vajaakuntoisia. Sosiaalisesta yrittäjyydestä ei Suomessa tullut yhtä merkittävää institutionaalista voimaa kuin esimerkiksi Pohjois-Italiassa. Silti viimeaikaisen selvityksen mukaan niiden taloudellinen ja sosiaalinen kestävyys on mainettaan parempi (Grönberg ja Kostilainen, 2012). Lisäksi sosiaali- ja terveyspalveluiden tuottajina on Suomessa pitkään toiminut kolmannen sektorin toimijoita ja säätiöitä. Osa nykyisistä kunnallisista palveluista onkin saanut alkunsa kolmannella sektorilla. Osa kolmannen sektorin toimijoista on vuosien varrella kasvanut suuriksi hyvinvointipalveluiden tuottajiksi. On tavallista, että ne järjestävät edunsaajille palvelutuotantoa omistamissaan yrityksissä. Nämä luetaan usein yhteiskunnallisiksi yrityksiksi. Esimerkkejä ovat muun muassa Invalidiliiton Asumispalvelut Oy ja Helsingin Diakonissalaitoksen Hoiva Oy. Merkki ja toimijoiden järjestäytyminen Toinen merkittävä institutionaalinen tapahtuma sosiaalisen yrityksen lainsäädännön lisäksi oli Yhteiskunnallisen yrittäjyyden merkin perustaminen Merkkiä hallinnoi Suomalaisen Työn Liitto, ja se myönnetään hakemuksesta. Ensisijaisina kriteereinä ovat yhteiskunnallisen hyvän tuottaminen, vastuullinen liiketoiminta, rajoitettu voitonjako sekä liiketoiminnan avoimuus ja läpinäkyvyys (Suomalaisen Työn Liitto, 2014). Toissijaisesti katsotaan työntekijöiden osallisuus päätöksentekoon, yhteiskunnallisten vaikutusten todentaminen sekä heikommassa työmarkkina-asemassa olevien työllistäminen. Vuoden 2014 alussa merkki on myönnetty 44 organisaatiolle. Kolmas yhteiskunnallisen yrittäjyyden perinteisten toimijoiden tunnistamista leimannut yksittäinen tapahtuma oli yhteiskunnallisten yritysten koalition perustaminen Perustajissa on muun muassa suuria sosiaali- ja terveysalan organisaatioita. Järjestäytymällä yhteiskunnallisen yrittäjyyden alle toimijat haluavat edistää yhteiskunnallisten yritysten liiketoimintaa, vahvistaa sosiaalisia ja ekologisia yhteiskuntarakenteita sekä vaikuttaa lainsäädäntöön. Uudet toimijat ja linkittyminen Edellä mainittujen historiallisten ja institutionaalisesti tunnustettujen toimijoiden lisäksi on kasvava joukko toimijoita, jotka eivät usein löydy kuvatuista ryhmistä mutta jotka linkittyvät yhteiskunnalliseen yrittäjyyteen joko muiden tai itsensä tunnistamana. Vaikka yhteiskunnallisen yrittäjyyden kentällä nämä toimijat on tunnistettu, niitä on tutkittu Suomessa vielä vähän. Uusia toimijoita on kuvattu eri julkaisussa (Haanpää ja Tuppurainen, 2012; Karjalainen ja Berg, 2010; Demos Helsinki, 2010). Lisäksi Suomen yhteiskunnalliset yrittäjät (SYY) ry tuo 8 TIETEESSÄ TAPAHTUU 3/2014

11 nimensä mukaisesti yhteen yhteiskunnallisia yrittäjiä eri aloilta. Osa organisaatioista liittyy jo aikaisemmin mainittuihin traditioihin, kun osa taas ei linkity mihinkään mainituista yhteiskunnallisen yrittäjyyden instituutioista. Uudet toimijat vaikuttavat omaehtoisilta ja vaikeasti luokiteltavilta. Ne eivät tunnu sopivan kokonaan mihinkään kategoriaan vaan toimijoissa on piirteitä monesta traditiosta. Uusia toimijoita löytyy sosiaali- ja terveysalalta, mutta myös muilta aloilta, kuten ohjelmistosuunnittelusta ja vähittäiskaupasta. Ne työllistävät toisinaan vajaakuntoisia tai pitkäaikaistyöttömiä, mutta eivät aina. Niiden tavoitteena on positiivinen yhteiskunnallinen muutos, mutta ei välttämättä pelkästään Suomessa. Toisilla on valmistusta kehittyvissä maissa, joissa valittujen yhteisöjen olojen parantamiseen Suomessa myytyjen tuotteiden tuotot ohjataan. Huolimatta vaihtelevuudesta uusia yhteiskunnallisen yrittäjyyden toimijoita tuntuu yhdistävän globaali ote nykyongelmien ratkaisemiseksi. Paikalliseen toimintaan on vaikuttanut halu ratkaista hankalia ja yhä useammin kansallisvaltioiden rajat ylittäviä ongelmia. Tutkimukseni aineistossa yksi yritys keskittyy kasvavan tekstiilijäteongelman ratkaisemiseen muokkaamalla jo käytettyjä tekstiilejä asiakkaiden toiveiden mukaan. Vaikka kyse on pitkälti kehittyneiden maiden ongelmasta ja liikakulutuksesta, dumppaamalla halpoja tekstiilejä kehittyviin maihin toimijat kehittyneissä maissa ovat vaikuttaneet kehittyvien maiden omaan tekstiilituotantoon haitallisesti. Toinen yritys edistää avoimen datan käyttöä. Avoimessa datassa ajatuksena on eri instanssien keräämien tietomassojen hyödyntämisen mahdollistaminen muille kuin tiedon keränneille tahoille. Tuloksena voi olla kansalaisten elämää helpottavia palveluita, kuten karttasovellukset. Kolmas yritys kasvattaa ja tukee toisia yhteiskunnallisia yrittäjiä. Kun positiivisesta yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta kiinnostuneet kokoontuvat työskentelemään yhdessä sen sijaan, että yrittäisivät yksin, saavat he tukea ja kannustusta toisiltaan. Toinen uuden polven toimijoita yhdistävä tekijä on toimijoiden pienuus ja resurssien niukkuus. Siinä missä joillekin vanhemman polven toimijoille voi olla ajankohtaista puhua voitoista ja niiden jakamisesta, on usein nuorille toimijoille tavoitteena pysyä toiminnassa ja selviytyä. Tämä selittyy osittain yritysten nuorella iällä. Osittain kyse on kuitenkin siitä, että liiketoimintaa kehitetään uusille aloille, jolloin asiakaskunta ei ole vakiintunut. Siten ryhtyminen yhteiskunnalliseen yrittäjyyteen taloudellisesta epävarmuudesta huolimatta on yksi yhdistävä tekijä. Vaikka kansainväliset yhteydet ovat aina taanneet ideoiden liikkumisen kansallisvaltioiden yli, vaikuttaa siltä, että 2000-luvun toimijat verkostoituvat välittömien lähiyhteisöjensä lisäksi yli Suomen rajojen. Kipinä yrittää yhteiskunnallista yrittäjyyttä saattaa syttyä, kun toimija kuulee toisaalla olevasta saman alan yrittäjästä, joka toiminnallaan haluaa saada myös aikaan positiivista yhteiskunnallista vaikutusta pelkän oman tai muiden työllistämisen lisäksi. Toimijoiden kirjavuus ja arvioita määrästä Historiallisesti eri aikoina ja eri olosuhteissa muodostuneille yhteiskunnallisen yrittäjyyden toimijoille on vaikea nimetä yhteneviä kriteereitä. Niillä on hyvin erilaiset juridiset muodot järjestöistä ja säätöistä osakeyhtiöihin ja osuuskuntiin. Ne toimivat erilaisilla toimialoilla, ja niitä on pienistä suuriin. Tämän kirjavuuden takia yhteiskunnallisista yrityksistä on vähän tilastotietoa. Lilja ja Mankki (2010) arvioivat, että Suomessa on noin yhteiskunnallista yritystä. Tämä laskelma saatiin aikaiseksi yhdistelemällä tietoa eri rekistereistä, jotka koskevat voitontavoittelun roolia, omistajuutta ja sosiaalisia yrityksiä. Ajatuksena laskelmassa on, että voittoa tavoittelemattomat instituutiot, työntekijäomistus sekä vajaakuntoisten työllistäminen muodostavat yhteiskunnallisten yritysten perusjoukon. Tästä laskelmasta kuitenkin puuttuvat kokonaan yksityissomisteiset toimijat, joita useat uudemman polven organisaatioista ovat. TIETEESSÄ TAPAHTUU 3/2014 9

12 Kansainvälinen kehitys ja yhteiskunnallisen yrittäjyyden kritiikki Eri alueiden yhteiskunnallisen yrittäjyyden kehityskulkuja tutkineet väittävät, että suurimmat eroavaisuudet ovat Atlantin molemmin puolin sekä Pohjois- ja Etelä-Amerikan välillä. Karkeasti voidaan todeta, että perinteisesti Euroopassa yhteiskunnallinen yrittäjyyden toimijat ovat keskittyneet työllistymiseen, kun Pohjois-Amerikassa kyse on kolmannen sektorin toimijoiden omaehtoisesta tulonhankinnasta. Etelä-Amerikassa taas ilmiö liitetään ruohonjuuritason vaihtoehtoiseen toimintaan silloin, kun yhteiskunnan järjestelmät eivät syystä tai toisesta toimi kansalaisten toivomalla tavalla. Kansainvälisesti Suomen tilanne vertautuu muuhun Eurooppaan. Työllistämiseen keskittyvien toimijoiden lisäksi myös muualla Euroopassa on toimijoita, joiden luokittelu on tutkijoille haastavaa. Yhteiskunnallista yrittäjyyttä on myös kritisoitu (Grenier, 2009). Ensinnäkin sen sanotaan keskittyvän liiaksi yksilöihin unohtaen yhteisten toimijoiden vastuun yhteisistä asioista. Yksilön roolin painottaminen on ollut leimallista osalle tutkimusta, vaikka tosiasiassa yksilö ei pitkälle pötki ilman muiden apua. Toiseksi yhteiskunnallisen yrittäjyyden sanotaan siirtävän markkinalogiikkaa sellaisille alueille, joissa sitä ei ennestään ole olemassa, ja näin vähentävän yhteisöjen roolia. Suomessa tällainen sektori on sosiaali- ja terveyspalvelut, joiden osalta osa kokee yhteiskunnallisen yrittäjyyden keinoksi lisätä palveluiden yksityisomistajuutta. Kolmanneksi yhteiskunnallisen yrittäjyyden sanotaan ohittavan demokraattiset päätöksentekoprosessit, joissa yhteisesti päätetään, mihin asioihin puututaan. Sen sijaan, että päätös uudesta palvelusta tulisi demokraattiseen käsittelyyn, on mahdollista, että yrittäjä (yksilö tai tiimi) päättää luoda palvelun pohtimatta sen negatiivisia seurauksia, joita useamman ihmisen päätöksenteko olisi saattanut nostaa esille. Myös yhteiskunnallisen yrittäjyyden tutkimusta voidaan kritisoida. Tutkimus on nuorta, jolloin sitä leimaa määrittelyvaihe. Tutkijoilla on suuri tarve luokitella ja nimetä erilainen toiminta joko yhteiskunnalliseksi yrittäjyydeksi tai muuksi. Mutta millaista on sitten ei-yhteiskunnallinen yrittäjyys? Eikö kaikella taloudellisella toimeliaisuudella ole myös positiivisia vaikutuksia yhteiskuntaan? Samoin, eikö yhteiskunnallisella yrittäjyydellä voi olla myös negatiivisia vaikutuksia? Lisäksi tutkijoiden empiiriset havainnot voivat selittyä myös muilla käsitteillä. Jos jokin ilmiö ei ensisilmäyksellä sovi aikaisempiin luokkiin, voi se tarkemman tutkimuksen jälkeen niihin sopiakin. Esimerkiksi yrittäjyystutkimus tulee joidenkin traditioiden osalta hyvin lähelle samoja teemoja, joita yhteiskunnallisen yrittäjyyden tutkimuksessa käsitellään. Onkin väitetty, että näillä tutkimusperinteillä on enemmän yhteistä kuin tutkijat toisinaan haluavat nähdä (Steyaert ja Hjorth, 2006). Muutoksentekijät saman käsitteen alla Huolimatta yhteiskunnallisen yrittäjyyden osittain aiheellisesta kritiikistä, on käsitteen levinneisyyden yksi peruste sen toimijakeskeisyys. Sen sijaan, että ihmiset odottavat kasvottomien tahojen tekevän ratkaisuja puolestaan, on rohkaisevaa ajatella, että ihmiset voivat tehdä jotakin paremman elinympäristön puolesta tarttumalla toimeen. Usein toimijuus edellyttää taloudellista autonomiaa, jonka takaa liiketoiminnan harjoittaminen. Askel kerrallaan eteen tulevia ongelmia ratkoen toimijat pyrkivät saamaan aikaan positiivista muutosta kulloinkin vallitsevassa järjestelmässä. Yhteiskunnallinen yrittäjyys on ilmiönä elänyt ajassa: Kun 1900-luvulla oli tarve mahdollistaa taloudellinen omavaraisuus sellaisille, joilla ei siihen muuten ole mahdollisuutta, vaikuttaisi 2000-luvulla olevan kyse taloudellisesta toiminnasta, joka ei vahingoittaisi ihmisiä tai luonnonympäristöä. Oma jatkotutkimukseni keskittyy yhteiskunnallisen yrittäjyyden representaatioihin uudemman polven toimijoiden puheessa. Vaikuttaa siltä, että yhteiskunnallinen yrittäjyys on yksi tapa yrittää ymmärtää työtä, joka ei sovi vallitseviin normeihin. Aineistossani yrittäjät aktiivisesti toimivat siten, että heidän työnsä vaikutukset olisivat elinympäristöä kehittäviä. Tavallisempaa on 10 TIETEESSÄ TAPAHTUU 3/2014

13 ottaa annettuna ammattikunnan raamit ja toimia niiden asettamissa puitteissa. Aineistoni yrittäjät toimivat näissä raameissa, mutta sen lisäksi he yrittävät selvittää asioiden syy-seuraussuhteita. Nyky-yhteiskunnassa tämä on vaikeaa, ja tukea uudenlaiselle toimintatavalle on vähän. Heidän arkensa koostuu pyrkimyksestä tasapainottaa keskenään ristiriitaisia työn osa-alueita toiminnan taloudellisen jatkuvuuden kanssa. Kirjallisuus Bland, J. (2010). Yhteiskunnallinen yritys ratkaisu 2000-luvun haasteisiin Ison-Britannian malli ja sen kokemukset. Työ- ja elinkeinoministeriö julkaisuja. Haettu netti.pdf Demos Helsinki. (2010). Parempi diili yhteiskunnallisen yrittäjän riemulaulu. Demos Helsinki. Haettu ParempiDiili_ pdf Grenier, P. (2009). Social entrepreneurship in the UK: from rhetoric to reality? Teoksessa R. Ziegler (toim.), An introduction to social entrepreneurship: Voices, preconditions, contexts (s ). Cheltenham: Edward Elgar. Grönberg, V., & Kostilainen, H. (2012). The state and future of work-integration social enterprises [Sosiaalisten yritysten tila ja tulevaisuus]. Ministry of Employment and the Economy. Haettu phtml?c=98033&s=2086&xmid=4769 Haanpää, L., & Tuppurainen, S. (2012). Nuoret yrittävät. Vastuullisuus, joustavuus ja mahdollisuudet yrittäjyydessä. Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto. Huybrechts, B. (2010). Fair Trade organizations in Belgium: Unity in diversity? Journal of business ethics, 92(2), Karjalainen, A., & Berg, M. (2010). Uudenlainen yrittäjyys Kuusi esimerkkiä yhteiskunnallisesta yrittäjyydestä Suomessa. Suomen Lontoon instituutti. Laki sosiaalisista yrityksistä, Pub. L. No (2003). Haettu Lilja, I., ja Mankki, J. (2010). Yhteiskunnallinen yritys luova ja yhdistävä toimintatapa. Helsinki: Yhteinen yritys -hanke. Haettu Pättiniemi, P. (2006). Social enterprises as labour market measure. Kuopion yliopiston julkaisuja. E, Yhteiskuntatieteet. Kuopio: University of Kuopio. Steyaert, C., & Hjorth, D. (Eds.). (2006). Entrepreneurship as social change A third movements in entrepreneurship book. Cheltenham: Edward Elgar. Suomalaisen Työn Liitto. (2014). Yhteiskunnallinen yritys -merkki. Haettu , 2013, Yunus, M. (1999). The Grameen Bank. Scientific American, 281(5), Kirjoittaja on tohtorikoulutettava Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa. Hänen organisaatiotutkimukseen liittyvä väitöskirjansa käsittelee yhteiskunnallista yrittäjyyttä Suomessa. Artikkeli perustuu Tieteen päivillä pidettyyn esitelmään. SUOMALAISEN TIEDEAKATEMIAN KUNNIAPALKINTO Suomalainen Tiedeakatemia on myöntänyt vuotuisen kunniapalkintonsa professori Markku Leskelälle. Se annetaan kansainvälistä huomiota saavuttaneelle tutkijalle. Leskelä on toiminut epäorgaanisen kemian professorina Helsingin yliopistossa vuodesta 1990 lähtien. Hänen tutkimuksensa peittävät laajasti kemiaa. Viime vuosina hän on keskittynyt nanomateriaaleihin ja erityisesti niiden valmistamiseen. VUODEN TIEDEKIRJA Vuoden tiedekirja -palkinto on myönnetty akateemikko Anna-Leena Siikalalle teoksesta Itämerensuomalaisten mytologia (SKS). Kunniamaininnan sai yhteiskuntatieteiden tohtori Johanna Hurtig teoksesta Taivaan taimet. Uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta (Vastapaino). Palkinnon myöntävät Tieteellisten seurain valtuuskunta ja Suomen tiedekustantajien liitto, joka myös rahoittaa palkinnon. Vuoden tiedekirja -palkinto annetaan edellisenä vuonna ilmestyneelle erityisen ansiokkaalle suomalaiselle tiedekirjalle. Palkintoa on jaettu vuodesta 1989 alkaen. TSV:N KEVÄTKOKOUS Tieteellisten seurain valtuuskunnan kevätkokouksessa hyväksyttiin kaksi uutta jäsenseuraa. Uusia jäseniä ovat Yhteiskunnallisen ja kulttuurisen eläintutkimuksen seura ry (per. 2009, pj. Jouni Teittinen) ja Yva ry (Ympäristövaikutusten arviointi -yhdistys, per. 1994, pj. Nunu Pesu). Valtuuskuntaan kuuluu nyt 265 tieteellistä seuraa kaikilta tieteenaloilta ja neljä tiedeakatemiaa. TIETEESSÄ TAPAHTUU 3/

14 FinnONTO-hanke loi ontologisen perustan kansalliselle webin tietoinfrastruktuurille Eero Hyvönen Aalto-yliopiston ja Helsingin yliopiston vetämässä FinnONTO-hankkeiden sarjassa ( ) kehitettiin ja otettiin käyttöön ensimmäinen kansallisen tason prototyyppi semanttisen webin tietoinfrastruktuurista. Siihen kuuluu eri alojen ontologioita, ONKI-ontologiakirjastopalvelut näiden hyödyntämiseksi sovelluksissa sekä malli prosessista, jolla monialainen ontologityö voitaisiin Suomessa jatkossa järjestää. Vuodesta 2008 koekäytössä olleesta ONKI-palvelusta vakinaistettiin vuoden 2014 alussa Kansalliskirjaston toimesta ontologiapalvelu Finto, jota rahoittavat opetus- ja kulttuuriministeriö sekä valtiovarainministeriö ja jonka piirissä ontologiatyö on pilottivaiheen jälkeen jatkumassa. World Wide Webin (WWW) sisään on nopeasti rakentumassa uudenlainen semanttinen tiedon verkko, Web of Data, josta WWW:n isä Tim Berners-Lee käyttää myös nimityksiä Linked Data (Heath, Bizer, 2011) ja Giant Global Graph (GGG). GGG on verkkomuotoista (meta)tietoa maailmasta, esimerkiksi että Galapagos-saarilla tavattava sinijalkasuula on lintulaji tai että Akseli Gallen-Kallela maalasi Aino-triptyykin 1. version Pariisissa vuonna Tiedon webin perustan muodostavat ontologiat, jotka määrittelevät tiedon kuvailussa käytettävät sanastot tietokoneiden ymmärtämällä tavalla. Google käyttää omasta GGG-verkostaan nimeä Knowledge Graph ja Microsoft buddhalaiseen valaistumiseen viittaavaa sanaa Satori. GGG rakentuu pala palata toisiinsa yhdistettävistä datajoukoista, semanttisen verkon palasista, joita eri tahot tuottavat. Esimerkiksi kulttuurialalla datajoukkoja ovat mm. eri museoiden, kirjastojen ja arkistojen kokoelmatiedot (Hyvönen, 2012). WWW:n mittakaavassa keskeinen datajoukko on erikielisistä Wikipedioista algoritmisesti louhittu DBpedia-verkko 1, johon on n. kymmenen vuoden kuluessa linkitetty muita tietojoukkoja Linked Open Data -pilveksi 2, kuten yli 8 miljoonaa paikkaa sisältävä GeoNames 3. Linkitetyssä datapilvessä lasketaan tätä kirjoitettaessa olevan tietojoukkoa, yhteensä 62 miljardia tietojen välistä yhteyttä 4, kuten että Sibelius on säveltäjä. Datajoukkojen linkitys tarkoittaa sitä, että esimerkiksi DBpedian verkossa oleva Helsingin käsite (tunniste) on yhdistetty samuutta kuvaavalla semanttisella linkillä GeoNames-verkossa olevaan Helsingin käsitteeseen, jolloin tietokoneet voivat yhdistää ja rikastaa molemmista lähteistä saatavaa tietoa. Käsitteiden tunnistamiseen käytetään verkkoosoitteita (HTTP URI/IRI -tunnisteita), joiden kautta, esimerkiksi selaimen avulla, on mahdollista saada lisätietoa käsitteistä. GGG:n dataverkko on esitetty semanttisesti eli tietokoneen ymmärtämällä tavalla, jossa tieto esitetään käsitteisiin liitettävien ominaisuuksien (property) ja näiden arvojen avulla (Antoniu, van Harmelen, 2012). Esimerkiksi maalauksen aihe-ominaisuuden (subject) arvona voi olla viittaus jonkin datajoukon, esimerkiksi DBpedian tai GeoNamesin Helsinki-käsitteeseen. Jos ominaisuuksien arvot eri tietojoukoissa valitaan yhteisesti sovituista ontologiasta (käsitteistöistä), tiedot yhdistyvät automaattisesti toisiinsa niiden kautta, ja datan linkittäminen helpottuu ratkaisevasti. Tietotekniikassa ontologialla (Staab, Studer, 2009) tarkoitetaan tällaisia yhtei TIETEESSÄ TAPAHTUU 3/2014

15 sesti määriteltyjä tietokoneen tulkittavissa olevia käsitteistöjä, esimerkiksi tesaurusta tai paikannimirekisteriä. Filosofiassa ontologia on tutkimushaara, jossa pohditaan olemassaolon perimmäisiä kysymyksiä. Ontologiat esitetään ja niitä käytetään WWW:n maailmanlaajuista infrastruktuurityötä koordinoivan W3C-järjestön standardien avulla, joista tärkeimpiä ovat Resource Description Framework RDF -verkkotietomalli, ontologioiden ja sanastojen esittämiseen tarkoitetut RDF Schema 5, Simple Knowledge Organization System SKOS 6 ja Web Ontology Language OWL 7 sekä SPARQL-kyselykieli 8. Nämä standardit määrittelevät yleisiä, yhteentoimivuuden ja loogisen päättelyn kannalta keskeisiä semanttisia periaatteita. Esimerkiksi RDF Schemassa määritellyllä subclassof-suhteella voidaan ilmaista käsitettä yleisempi käsite, esimerkiksi että leijonat ovat kissaeläimiä. Jos tiedetään Leon olevan leijona, voidaan päätellä sen olevan myös kissaeläin. Ontologiat kansallisena haasteena Suomessa semanttisen webin ontologioita alettiin kehittää laajamittaisemmin MuseoSuomijärjestelmän 9 yhteydessä vuoden 2002 alussa (Hyvönen ym., 2005). Työssä linkitettiin eri museoiden kokoelmatietoja ja tässä tarvittiin yhteisiä käsitteistöjä mm. esinetyypeille, materiaaleille, henkilöille ja paikoille. Käytettävissä ei ollut kotimaisia ontologioita ja kansainvälisiä järjestelmiä ei voitu sellaisinaan hyödyntää suomen kielestä ja kansallisista sisällöistä ja käytännöistä johtuen. Tästä kokemuksesta syntyi visio siitä, että maamme tarvitsee avoimeen dataan perustuvan semanttisen webin ontologisen sisältöinfrastruktuurin, jonka varaan verkkopalvelut voitaisiin rakentaa kustannustehokkaasti. Vision toteuttamiseksi käynnistyi vuonna 2003 FinnONTO-projektisarja 10, joka oli tiet tävästi ensimmäinen kansallisen tason semanttisen webin infrastruktuurihanke maailmassa. Sen yhtenä ydintavoitteena oli eri alojen ydinsanastojen ontologisoiminen ja linkittäminen eri alat ylittäväksi harmoniseksi kokonaisuudeksi, joka olisi kaikkien käytettävissä avoimena datana (Open Data) erityisten ontologiakirjastopalveluiden kautta. Tätä pääosin Tekesin rahoittamaa hanketta toteuttamaan koottiin aluksi 14 yrityksen ja julkisen organisaation rahoittajakonsortio, joka kasvoi suurimmillaan 39 organisaatioon. FinnONTO-hanketta johti Aaltoyliopiston ja Helsingin yliopiston Semanttisen laskennan tutkimusryhmä SeCo 11, jonka suojissa myös pääosa tutkimustyöstä on tehty. W3C:n standardit eivät ota kantaa ontologioiden tai metadatan varsinaiseen sisältöön, vaan ovat luonteeltaan sovellusriippumattomia ja perustuvat logiikkaan. Esimerkiksi subclass- Of-suhde mahdollistaa leijonan ja kissaeläimen välisen yleisen yläluokkasuhteen ilmaisemisen, mutta varsinaiseen eläinlajien taksonomian muodostamiseen ei oteta kantaa. Sisältö- ja ontologiatyö jää kunkin alan asiantuntijatahojen ja sovellusten kehittäjien tehtäväksi. FinnON- TO-hanke tarttui tähän haasteeseen tavoitteenaan kansallisen, monialaisen ontologiainfrastruktuurin kehittäminen maahamme ja teknologian pilotointi hyötysovelluksissa. Ontologiainfrastruktuurin osat Ajatusta kansallisesta semanttisen webin ontologiainfrastruktuurista (Hyvönen ym., 2008) voi verrat tie-, sähkö- ja puhelinverkkojen muodostamiin perinteisiin infrastruktuureihin. Semanttisten käsitteiden verkosto on luonnollisesti abstrakti ja näkymätön, mutta mahdollistaa hieman vastaavaan tapaan yhteyksiä kuin vaikkapa tie- tai puhelinverkko. Visiona on, että jos FinnONTO-infrastruktuurin pelisäännöillä tuotettu sisältö julkaistaan verkossa, voidaan se kytkeä ja hyödyntää automaattisesti muiden toimijoiden semanttisissa verkoissa hieman vastaavaan tapaan, kuin uusi maantienpätkä tieverkoston osana. Etuna on, että uuden sisäl TIETEESSÄ TAPAHTUU 3/

16 lön arvo rikastuu ilmaiseksi infrastruktuurin avulla verkon muusta sisällöstä (vastaavasti kuin uuden tieosuuden arvo syntyy sen kytkeytymisestä muihin teihin), ja toisaalta muiden verkon julkaisijoiden sisältöjen arvo rikastuu uuden tiedonsirpaleen avulla (vastaavasti kuin uusi tie parantaa muiden teiden keskinäistä saavutettavuutta). Sekä itse infrastruktuuri että siinä jo oleva tieto voidaan hyödyntää toisissa sovelluksissa, mikä säästää merkittävästi järjestelmien kehityskustannuksia. Ontologiainfrastruktuurissa voidaan erottaa kolme komponenttia: Ontologiat. Joukko toisiinsa linkitettyjä, W3C:n standardeihin ja kansalliseen käsitteistöön perustuvia ontologioita, joilla on linkkejä myös kansainvälisiin sanastoihin ja tietosisältöihin. Ontologiapalvelut. Ontologiakirjastopalveluiden ONKI12 kautta ajantasaiset ontologiat voidaan ottaa kustannustehokkaasti käyttöön eri organisaatioissa verkkopalveluina (Tuominen ym., 2009; Viljanen ym., 2009; Suominen ym., 2012). Ontologiajärjestelmän ylläpitoprosessi. Systemaattinen ja koordinoitu kansallinen organisaatio ja mekanismi, joka kantaa vastuun eri aloilla tarvittavien sanastojen yhteisöllisestä kehittämisestä. Tarvittavia ontologioita voidaan ryhmitellä seuraavasti: Yleiskäsiteontologiat. Nämä ontologiat vastaavat käsitteistöltään karkeasti nykyisiä asiasanastoja ja tesauruksia (ilman vapaan indeksoinnin termejä), kuten YSA 13, MASA tai Getty-säätiön Art and Architecture Thesauruksessa 14, jossa on yli käsitettä ja termiä. Toimijaontologiat. Toimijaontologiat ovat henkilö ja organisaatiorekistereitä, ja muistuttavat kirjastoissa käytettyjä niin sanottuja auk aat/ toriteettitietokantoja. Toimijaontologian avulla samannimiset toimijat voidaan yksilöidä ja erottaa toisistaan eri tunnisteilla ja lisätietojen avulla, esimerkiksi henkilökaimat syntymävuoden ja paikan avulla. Esimerkiksi Getty-säätiön Union List of Artist Names (ULAN) -sanastossa 15 on noin toimijaa (kuten Akseli Gallen-Kallela), joilla on noin erilaista nimeä, ja toimijoita on luokiteltu kansallisuuden ja ammatin mukaan, joiden määrä lasketaan sadoissa. Paikkaontologiat. Paikkaontologiat vastaavat kansallisten maanmittauslaitosten ylläpitämiä paikannimirekistereitä. Niiden avulla voidaan yksilöidä paikat, sijoittaa ne koordinaatistoon ja tallentaa paikkoihin liittyviä lisätietoja, kuten paikkatyyppi (kylä, järvi, asema jne.). Aikaontologiat. Monella alalla keskeistä on ajan esittäminen. Lineaarisen kalenteriajan ohella voidaan viitata myös päivän ja vuodenkierron aikoihin (kevät, aamu) sekä nimettyihin aika- ja tyylikausiin (esim. rauta-aika, valistuksen aika, art deco). Tapahtumaontologiat. Tapahtumat, kuten Porvoon valtiopäivät tai Napoleonin kruunajaiset, liittävät toisiinsa henkilöitä, paikkoja, aikoja ja toisia tapahtumia, ja mahdollistavat kulttuuristen sekä provenienssitietoon liittyvien ilmiöiden kuvaamisen semanttisesti yhteentoimivalla tavalla. Tästä johtuen mm. museoalalla standardoidun CIDOC-CRM-järjestelmän 16 perustaksi on valittu tiedon esittäminen tapahtumina, eikä esimerkiksi Dublin Coren 17 dokumenttiperustaista tietomallia. Nimistöontologiat. Monilla tieteenaloilla on käytössä laajoja nimistöjä, joita voidaan liittää yleisontologioihin. Tällaisia ovat esimerkiksi biologian eliöiden lajilistat, geologian mineraalit, lääketieteen taudit ja lääkeaineet, kielitieteen kielet yms. Esimerkiksi FinnONTO:n YSOontologian käsite linnut lavenee kattavaksi, yli maailman lintulajin taksonomiaksi AVIO-ontologian kautta ulan/ TIETEESSÄ TAPAHTUU 3/2014

17 Ontologiat yhdistävät tietoa ja parantavat tiedon hakua FinnONTO:ssa luotu kansallinen ONKI-ontologiapalvelupilotti on ollut verkossa vuodesta 2008 ja sillä on ollut noin ihmiskäyttäjää kuukaudessa. Palvelun rajapintoja on rekisteröitynyt käyttämään yli 400 eri tahoa. Ontologiasysteemin ytimessä ovat yleiskäsiteontologiat, joita muut ontologiat eri tavoin tarkentavat. Myös ONKI:sta tuotettu Finto-palvelu keskittyy näihin ontologioihin. Esittelen seuraavassa lyhyesti FinnONTO:n tuloksia tällä ontologiatyön osaalueella. Kehitystyön lähtökohdaksi otettiin maassamme jo käytössä olevat asiasanastot (Hyvönen, 2005). Niiden käytöllä voidaan parantaa ja yhdenmukaistaa tiedon indeksointia, jolloin tiedon haussa päästään parempaa tarkkuuteen (precision) ja saantiin (recall). Erikielisiin asiasanoihin perustuvaan tietojen indeksointiin, linkittämiseen ja hakuun liittyy kuitenkin vakavia haasteita. Oletetaan, että etsit helsinkiläisiä ravintoloita tietojärjestelmästä. Perinteinen tiedonhakujärjestelmä vertailee hakutermejä Helsinki ja ravintola tietokantaan tiedon tallennusvaiheessa indeksoituihin kuvailutermeihin ja palauttaa hakutuloksena vastaavat tietueet. Mikäli hakusanaa vastaavaa merkkijonoa ei löydy tietueesta sopivasta paikasta saadaan tyhjä tulos. Jos esimerkiksi tietokantaan on talletettu Kalliossa oleva pizzeria, ei se löydy hakusanoilla Helsinki ja ravintola. Tässä ei auta sanojen taivutusmuotojen tai synonyymien huomioiminenkaan. Myös kielimuurit ovat perinteisen merkkijonohaun haasteena: ravintolalla haettaessa ei restaurant löydy. Ontologiaperustainen hakupalvelu sen sijaan ymmärtää tarjota tuloksena Kalliossa sijaitsevaa pizzeriaa, koska haun apuna käytetään maailman käsitteitä kuvaavia ontologioita. Ne kertovat, että Kallio on osa Helsinkiä ja että Kallio tässä yhteydessä ei tarkoita luonnonmuodostelmaa tai presidentti Kyösti Kalliota. Samoin pizzeria voidaan tunnistaa eräänlaiseksi ravintolan alatyypiksi. Myös kielimuurit luhistuvat, sillä ontologinen indeksointi ja haku perustuvat kieliriippumattomiin tunnisteisiin eikä kielellisiin ilmauksiin. Ontologisten viittausten kautta tieto yhdistyy luontevasti toisiin tietoihin: esimerkissämme järjestelmä voi tarjota lisätietoa pizzakulttuurista Wikipedian kautta, mikäli hakupalvelussa käytetään samoja käsitteitä kuin DBpediassa. Voidaan myös luoda linkki lähellä olevan teatterin Italia-aiheista revyytä käsittelevään artikkeliin, koska pizza on italialainen ruokalaji, tai tarjota matkapuhelimeen navigointipalvelu Kallioon. Linkitetty ontologiapilvi KOKO FinnONTO:n ontologisointityö alkoi maamme käytetyimmästä asiasanastosta, Kansalliskirjaston Yleisestä Suomalaisesta Asiasanastosta YSA, joka sisälsi FinnONTO-hankkeen alussa vuonna 2003 yli yleiskäsitettä eri aloilta. Sanaston laajentaminen oli edelleen tarpeen, mutta kaikkien eri alojen asiantuntemuksen saaminen sanastotyöhön oli haasteellista, vaikkakin ylläpitoa varten oli olemassa monialainen työryhmä. Samaan aikaan maassamme oli käytössä ja kehitettiin lukuisia YSA:n kanssa erityisesti yleisempien käsitteiden osalta päällekkäisiä erityissanastoja, mikä tuntui monasti tarpeettomalta moninkertaiselta työltä. Lisähaasteena oli, että samannimisillä käsitteillä saattoi olla eri sanastoissa erilainen merkitys, mikä johtaa sekaannuksiin tietoja yhdistettäessä. FinnONTO tarttui näihin sisällöllisiin ja organisatorisiin haasteisiin esittämällä kansallisesti koordinoitua mallia, jossa sanastotyö voitaisiin yhteistuumin jakaa eri alojen sanastojen kehittäjäryhmien kesken ja yhdistää tulokset lopulta yhdeksi laajaksi, eri alat kattavaksi ontologiaksi. Vision mukaan tämä edistäisi merkittävästi eri alojen tietosisältöjen semanttista yhteentoimivuutta ja säästäisi samalla kehityskustannuksia päällekkäisen työn vähentyessä. Työn tuloksena syntyi prototyyppi KOKOontologiasta, joka on eri alojen ontologioiden muodostama Linked Data -ontologiapilvi. Sen ytimenä on YSA:sta kehitetty Yleinen Suomalainen Ontologia YSO, joka muodostaa KOKO:n yläontologian (upper ontology) sisältäen merkitysalaltaan laajimmat käsitehierarkian käsitteet. Erikoisalojen tarkempi käsitteistö ripustuu sit- TIETEESSÄ TAPAHTUU 3/

18 Kuva 1. Yhteisöllinen kokonaisontologia KOKO koostuu yläontologiasta YSO ja sitä tarkentavista alaontologioista. Ontologioiden keskinäiset leikkaukset kuvassa ovat vain viitteellisiä ja tarkoitettu yleiskuvan havainnollistukseksi. ten YSO:n eri haaroihin hierarkioita syventäen. Kuva 1 havainnollistaa mallia (Seppälä, Hyvönen, 2014). Lähes jokainen KOKO-pilven ontologia perustuu maassamme jo aiemmin käytettyyn vastaavaan asiasanastoon. Alojen jako taulukon 1 mukaisesti ei ole optimaalinen, vaan esimerkiksi monia pienempiä toisiinsa liittyviä ontologioita kannattaa jatkossa yhdistää laajemmiksi kokonaisuuksiksi. FinnONTO-hankkeen puitteissa tähän ei kuitenkaan haluttu ottaa kantaa eikä hankkeessa myöskään ryhdytty osaontologioiden päällekkäisyyksien poistamiseen: nämä tehtävät jätettiin sanastojen kehittäjätahojen asiaksi. KOKO:n osaontologiat on ontologisoitu yhtenäisellä menetelmällä lukuun ottamatta kansainvälistä lääketieteen MeSH-sanastoa, jonka rakenne on alkuperäinen. Joissain tapauksissa ontologisoinnin yhteydessä alkuperäistä sanastoa laajennettiin ja YSA/YSO:n osalta valmistui sanaston ensimmäinen englanninnos, mikä mahdollistaa sen linkittämistä kansainvälisiin ontologioihin. Haasteena asiasanaston ontologisoinnissa on sen semanttisen rakenteen täsmentäminen niin, että siinä toteutuvat koneellisessa päättelyssä, esimerkiksi kyselyn laajentamisessa, tarvittavat ominaisuudet. Keskeisimmät ontologiset muutokset ja tarkistukset, joihin työssä keskityttiin, olivat: Luokkahierarkian täydentäminen. Ontologisen luokkahierarkian muodostaminen ja täydentäminen niin, että kaikilla käsitteillä (kaikkein ylin pois lukien) on ainakin yksi yläkäsite. Tämä parantaa käsitteiden linkitettävyyttä ja mahdollistaa muun muassa päättelyä. Laajempi termi/suppeampi termi -suhteiden tarkentaminen. Asiasanastoissa käytettyjen laajempi termi/suppeampi termi (LT/ST) -suhteiden tarkentaminen yläluokkasuhteiksi (rdfs:subclassof), osa kokonaisuus-suhteiksi tai assosiatiivisiksi suhteiksi. Työssä keskityttiin subclassof-suhteiden kehittämiseen. Taulukko 1. KOKOontologiapilven osaontologioita. KOKO-ontologiapilveen kuului vuoden 2013 lopulla taulukossa luetellut 15 ontologiaa, yhteensä yli käsitettä. 16 TIETEESSÄ TAPAHTUU 3/2014

19 Yksilö luokka-suhteiden transitiivisuuden tarkistaminen. Keskeinen ontologioissa käytetty periaate luokkahierarkian muodostamisessa on, että kaikkien luokkien yksilöiden tulee olla samanaikaisesti kaikkien yläluokkiensa yksilöitä. Tämä ominaisuus on hyödyllinen koneellisessa päättelyssä, esimerkiksi ominaisuuksien periytymisessä ja kyselyn laajentamisessa. Monimerkityksisten asiasanojen merkitysten erottelu. Asiasanastojen monimerkityksisten käsitteiden merkitysten jakaminen eri käsitteiksi tarpeen mukaan niin, että ne voidaan sijoittaa luokkahierarkiaan. Tarkastellaan esimerkkinä transitiivisuuden haasteesta asiasanoja taskupeilit ja peilit, jotka on määritelty asiasanastoissa seuraavien laajempien termien avulla (LT-suhde): taskupeilit LT peilit peilit LT huonekalut Tämän mukaan taskupeilit on peilejä ja toisaalta peilit ovat huonekaluja, mikä kuulostaa järkevältä, mutta transitiivisuus molempien suhteiden ylitse ei toimi, sillä taskupeilit eivät ole huonekaluja. Jos LT-suhteet muutetaan mekaanisesti luokkasuhteiksi (subclassof) seurauksena on, että haettaessa huonekaluja hakutulokseen voi tulla virheellisesti mukaan taskupeilejä. Transitiivisuuden tarkistaminen on erityisen haastavaa KOKO-ontologiapilvessä, kun luokkahierarkiat kulkevat eri ontologioiden kautta. Taskupeilit löytyy Museoalan asiasanastosta MASA, muttei YSA:sta. Esimerkiksi asiasanojen monimerkityksellisyyden haasteista sopii YSA:ssa oleva asiasana lapset, joka voi tarkoittaa mm. ikäluokkaa tai perhesuhdetta. Haasteena on, että aikuisetkin ovat omien vanhempiensa lapsia. Siksi YSOontologiassa lapset-käsitteestä on erotettu merkitykset lapset (ikään liittyvä rooli) ja lapset (perheenjäsenet). Mikäli erottelua ei tehtäisi, saattaisi tietojärjestelmä esimerkiksi suositella aikuisille tarpeettomasti lastenkirjoja luettavaksi, koska nämä ovat vanhempiensa lapsia. FinnONTO-hankkeessa neuvoteltiin lupa julkaista kaikki KOKO-ontologiat avoimena datana. Tulosten hyödyntäminen myös kaupallisiin tarkoituksiin on vapaata, ainoastaan aineiston kehittäjätaho on mainittava (MIT License, CC 3.0). Edellytykset työn jatkamiselle ja tulosten hyödyntämiselle ovat tältä osalta paremmat, kuin hankkeen alkaessa. Ontologiatyön arviointia Ontologiatyö, jo pelkästään insinöörien filosofiasta uusiokäyttöön ottama termi ontologia, on herättänyt myös vastustusta. Kritiikkiä on synnyttänyt ontologisoinnin yhteydessä syntyvä yhä tarkempi jaottelu merkityksiin, mikä johtaa yhä isompaan ja mutkikkaampaan käsitehierarkiaan. Tämä lisää paitsi ylläpitotyötä myös työtä indeksoinnissa ja saattaa rajata termeihin liittyviä vivahteita liikaa. Jos esimerkiksi kuvaillaan Albert Edelfeltin teos Pariisin Luxembourgin puistossa, pitääkö siinä leikkivät lapset kuvata erikseen sekä ikäryhmänä, perhesuhteena että sosiaalisena ryhmänä, ja katetaanko näilläkään lapsiin liittyvä merkitysten ala? Ontologiatyössä mennäänkin helposti liian hienojakoisiin ratkaisuihin, jos järjestelmän käyttötarkoitus pääsee unohtumaan. FinnONTO:ssa tähän vaaraan varauduttiin asettamalla tavoitteeksi minimaalinen ja mahdollisimman yleiskäyttöinen sanastojen ontologisointi, joka kuitenkin ratkaisisi eräitä keskeisimpiä asiasanastoihin ja asiasanastotyöhön liittyviä haasteita tietotekniikan sovellusten kannalta. Ontologian laajenemisen ongelma liittyy myös metatietomallien kehittämiseen, mikä kannattaa ottaa jatkossa huomioon. Ontologioitahan käytetään metatiedon esittämiseen eikä yksinään. Esimerkiksi FinnONTO-hankkeen piirissä kehitetty julkishallinnon JHS suositus 183 Julkisen hallinnon palvelujen tietomalli ja ryhmittely verkkopalveluissa päätyi luomaan yhden laajan palveluontologian sijasta yleisemmän metatietomallin, jonka metatietokentille voidaan valita arvoja eri ontologioista. Ehkä keskeisin periaatteellinen kysymys ontologiatyössä on, missä määrin maailmaa voidaan ja on tarkoituksenmukaista kuvata loogisena struktuurina. Maailma ja siihen liittyvä tieto on esimerkiksi monin tavoin epävarmaa (uncertainty), puutteellista (incomplete) ja sumeaa (fuzzy). Eikö maailman loogisessa kuvaamises- TIETEESSÄ TAPAHTUU 3/

20 sa jo epäonnistuttu kerran 1980-luvulla tekoälytutkimuksen asiantuntijajärjestelmien yhteydessä? Semanttisen webin lähtökohdat ovat kuitenkin logiikan soveltamisen suhteen hyvin erilaiset verrattuna tekoälyn asiantuntijajärjestelmiin. Linked Data -ajattelussa korostetaan, että ontologioiden ei tarvitse olla virheettömiä ja loogisesti eheitä voidakseen olla silti hyödyllisiä, päinvastoin kuin vaikkapa sytostaattihoitoa annostelevan asiantuntijajärjestelmän. Eihän WWW ylipäätään ole virheetön, mutta silti hyödyllinen. On kuitenkin selvää, että täsmälliseen tietoon perustuva logiikka asettaa rajoitteita luonteeltaan monimuotoisen ja epätäsmällisen maailman kuvaamisella ja että yhä automaattisemmin menetelmin ja yhteisöllisemmin tuotetun yhdistetyn datan laatu tulee olemaan keskeisiä haasteita semanttisessa webissä. Haasteista huolimatta webin kehitys on kuitenkin astunut uudelle semanttiselle tasolle eikä paluuta entiseen ole. Web of Data luo WWW:n sisään uuden, W3C:n standardeihin perustuvan sisältökerroksen ja infrastruktuurin, joka on monin tavoin hyödyllinen. FinnONTO:n ontologioita ja ONKI-palvelua esimerkiksi on käytetty hyväksi monissa sovelluksissa, kuten Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Tervesuomi-palvelussa (Suominen ym., 2011), Yleisradion verkkosivuilla, kymmeniä kulttuurialan kokoelmia linkittävässä Kulttuurisampo-palvelussa (Mäkelä ym., 2012), työ- ja elinkeinoministeriön YritysSuomi-palvelussa, monissa maamme taide- ja kulttuurihistoriallisissa museoissa sekä yleisten kirjastojen Kirjasampo-portaalissa (Mäkelä ym., 2011), jolla on nykyisin jo käyttäjää kuukaudessa. Lähteitä G. Antoniou, F. van Harmelen: A Semantic Web Primer (3. p.). The MIT Press, J. Aitchison, A. Gilchrist, D. Bawden: Thesaurus Construction and Use: A Practical Manual. Europa Publications, London, Tom Heath, Christian Bizer: Linked Data: Evolving the Web into a Global Data Space. Claypool & Morgan, CA, USA, Eero Hyvönen, Eetu Mäkelä, Mirva Salminen, Arttu Valo, Kim Viljanen, Samppa Saarela, Miikka Junnila and Suvi Kettula: MuseumFinland Finnish Museums on the Semantic Web. Journal of Web Semantics, vol. 3, no. 2, s. 25, Eero Hyvönen: Miksi asiasanastot eivät riitä vaan tarvitaan ontologioita? Tietolinja, Eero Hyvönen: Publishing and Using Cultural Heritage Linked Data on the Semantic Web. Claypool & Morgan, CA, USA, Eero Hyvönen, Kim Viljanen, Jouni Tuominen, Katri Seppälä: Building a National Semantic Web Ontology and Ontology Service Infrastructure The FinnONTO Approach. Proceedings of the European Semantic Web Conference ESWC 2008, Springer-Verlag, Eetu Mäkelä, Eero Hyvönen, Tuukka Ruotsalo: How to deal with massively heterogeneous cultural heritage data lessons learned in CultureSampo. Semantic Web Journal, Eetu Mäkelä, Kaisa Hypén, Eero Hyvönen: BookSampo Lessons Learned in Creating a Semantic Portal for Fiction Literature. Proceedings of ISWC-2011, Bonn, Germany, Springer-Verlag, Katri Seppäla, Eero Hyvönen: Asiasanaston muuttaminen ontologiaksi. Yleinen suomalainen ontologia esimerkkinä FinnONTO-hankkeen mallista. Suunnitelmia, selvityksiä, oppaita. Kansalliskirjasto, 2014 (ilmestyvä). Osma Suominen, Eero Hyvönen, Kim Viljanen, Eija Hukka: HealthFinland a National Semantic Publishing Network and Portal for Health Information. Journal of Web Semantics, vol. 7, no. 4, s , Steffen Staab, Rudi Studer (toim.): Handbook on Ontologies. Springer-Verlag, 2009 Jouni Tuominen, Matias Frosterus, Kim Viljanen, Eero Hyvönen: ONKI SKOS Server for Publishing and Utilizing SKOS Vocabularies and Ontologies as Services. Proceedings of the 6th European Semantic Web Conference (ESWC 2009). Springer-Verlag, Kim Viljanen, Jouni Tuominen, Eero Hyvönen: Ontology Libraries for Production Use: The Finnish Ontology Library Service ONKI. Proceedings of the 6th European Semantic Web Conference (ESWC 2009). Springer- Verlag, Kirjoittaja on Aalto-yliopiston professori Semanttisen laskennan tutkimuskeskuksessa (SeCo). 18 TIETEESSÄ TAPAHTUU 3/2014