Ilkka Huhta. Suomen luterilainen kirkko sisällissodassa. 1. Suomen kirkon asema vuonna 1918

Transkriptio

1 Ilkka Huhta Suomen luterilainen kirkko sisällissodassa 1. Suomen kirkon asema vuonna 1918 a. Valtionkirkko ja kansankirkko Autonomian kauden loppuun saakka Suomen valtiokirkollinen erityispiirre oli Ruotsin vallan ajalta periytyvä kuninkaan yksinvaltaisuutta korostava luterilainen hallitusmuoto. Luterilaisuus oli maan virallinen uskonto, ja kirkon ensimmäinen jäsen oli vuoteen 1917 saakka ortodoksista uskoa tunnustava Venäjän tsaari. Tämä erikoinen asetelma motivoi osaltaan toimiin Suomen kirkon itsenäisyyden lisäämiseksi valtiosta. Vaikka 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla tiiviitä kirkko valtio-siteitä myös alettiin vähittäin purkaa, isoja askelia sillä tiellä ei kuitenkaan voitu ottaa. Keisarin tahtoa ei voitu ohittaa. Uskonnonvapauden periaate oli toki jo tunnustettu vuoden 1869 kirkkolaissa, mutta uskonnonvapauslain toteutumista jouduttiin vielä odottamaan yli puoli vuosisataa tämän jälkeenkin. Sitä odotellessa papisto oli varsin laajasti omaksunut kansankirkkoajattelun, jonka mukaan kirkon erityisasemasta seurasi sille koko kansaa koskevia tehtäviä. Kirkon itsenäisyyttä suhteessa valtiovaltaan tahdottiin edistää, mutta toisaalta perinteisestä asemastakin pyrittiin pitämään kiinni. Suomessa kirkon valtiollinen asema määrittyi edelleen vanhaan tapaan. Vuonna 1772 annettu perustuslaki oli kumottu Ruotsissa jo 1809, mutta Suomessa se oli vuonna 1918 vielä viimeistä vuotta voimassa. Valtion ja kirkon symbioosista vanha hallitusmuoto sanoi kaiken oleellisen ensimmäisessä pykälässään: Yksimielisyys uskonnossa ja oikeassa jumalanpalveluksessa on arwollisen, sopuisan ja pysywäisen hallituksen wahvin perustus. Sääty-yhteiskunnan ja kansalaisyhteiskunnan välinen kamppailu oli kuitenkin jo kääntynyt jälkimmäisen voittoon. Vähittäisen demokratisoitumiskehityksen myötä yksimielisyys uskonnossakin oli enää vain hallitusvallan turha toive kansan yksimielisestä alamaisuudesta. Monet toivoivat kirkon erityisaseman purkamista, mutta luterilaisen kirkon erityisasemaa suuremmaksi ongelmaksi oli muotoutunut yleinen uskontopakko. Jättäytyminen kaikkien uskonnollisten yhteisöjen ulkopuolelle ei ollut mahdollista luvun alkuvuosina 1

2 esiintyneen kirkkokritiikin ytimessä olikin maassa edelleen vallitseva tilanne, jossa yksilöllä ei ollut vapautta uskonnosta. Tietyssä mielessä luterilaisen kirkon valtiokirkkoasema oli vain vahvistunut vuoden 1889 eriuskolaislain myötä. Laki oli antanut maassa oleville protestanttisille vähemmistöyhteisöille oikeuden rekisteröityä itsenäiseksi uskonnolliseksi yhdyskunnaksi, mutta muut jäivät lain suomien mahdollisuuksien ulkopuolelle. Eriuskolaislaki koettiin laajalti epäonnistuneeksi yritykseksi laventaa uskonnonvapautta, ja sen antamia mahdollisuuksia hyödynsivätkin lopulta vain metodistit ja baptistit. Kriitikoiden mielestä kummallisinta laissa oli se, että luterilaista kirkkoa lähellä oleville protestanttisille vähemmistöyhteisöille uskonnonvapaus kyllä suotiin, mutta siitä kauempana olevat tahdottiin edelleen sulkea kansankirkon sisälle. Vuosisadan alun julkista keskustelua hallitsivat Suomeen kohdistuneet venäläistämistoimet. Kirkko liittyi tähän keskusteluun keskeisellä tavalla, koska luterilaisuus sitoi Suomen länteen. Uskonnon ymmärrettiin näin erottavan maan myös kulttuurisesti Venäjästä. Vuosisadan alun tilanteessa kirkon suomalaiskansallinen poliittinen merkitys vain korostui. Tästä johtui, että liberaaleintakin kirkkokritiikkiä leimasi uuden vuosisadan alkuvuosina verrattain maltillinen sävy. Sosialistinen työväenliike terävöitti kirkon kritiikkiään vuosisadan alussa ja erityisesti poliittisen kriisin myötä syksyllä Työväenliikkeessä kirkonvastaisuus ei tosin yleensä ollut kristinuskon vastaisuutta, vaan nimenomaan kirkkoinstituution kritiikkiä. Kirkon vahva yhteiskunnallinen asema ei ollut tuottanut sellaista kansankirkollisuutta, jota työväenliike siltä odotti. Päinvastoin kirkon katsottiin kääntäneen selkänsä varsinaiselle kansalle. Tässä retoriikassaan työväenjohto nojasi paljolti Raamattuun, sillä luterilainen työväestö tunsi raamatullisen puheen selvästi paremmin omakseen kuin marxismin. Sisällissodan vuonna 1918 tsaari ei enää ollut sen paremmin Venäjän keisari kuin Suomen suuriruhtinaskaan. Itsenäisen Suomen tuli nyt päättää hallitusmuodostaan ja kansalaistensa perusoikeuksista itse. Maassa ei kuitenkaan vallinnut yhteistä käsitystä siitä, kenellä tulisi olla oikeus käyttää ylintä valtaa. Taistelu vallasta oli keskeinen osa vuoden 1918 tapahtumia. Tässä kampailussa Suomen luterilainen kirkko ei ollut vallankumouksen erityinen kohde eikä valtakamppailun keskeinen osapuoli, mutta muiden suomalaisten tavoin sen piispat ja papit olivat osallisia sotaan monin eri tavoin. Luterilainen kirkko oli edelleen kansan yleinen kirkko, ja lähes jokainen suomalainen oli myös seurakuntalainen, luterilaisen kirkon jäsen. 2

3 Kirkon kannalta termi sisällissota kuvaakin paremmin kuin mikään muu sana sodan asetelmia. Sisällissotaa käytiin kirkon jäsenten kesken. Suomen sisällissota oli väestömäärään suhteutettuna siihenastisen Euroopan historian verisin sisällissota. Suomen sotasurmat -hankkeen kokoamien tietojen mukaan siinä kuoli noin henkeä, joista karkeasti arvioiden oli suomalaisia, venäläisiä, 500 saksalaisia ja noin 50 ruotsalaisia. On laskettu, että menehtyneistä suomalaisista noin kuului niin sanottuihin kapinallisiin, joten hävinneen osapuolen henkilömenetykset olivat moninkertaiset voittaneisiin nähden. Valkoisia kaatuneita, teloitettuja ja murhattuja oli yhteensä noin Suomalaisuhrien määrä sisällissodassa oli noin enemmän kuin sittemmin talvisodassa. Syystä onkin sanottu, että itsenäisyyshistorian ensimmäinen vuosi oli Suomen historian kaikkien aikojen surkein vuosi. Sen päättyessä Suomessa oli yli sotaorpoa lasta. Väestökirjanpitoon liittyvän viranomaistehtävänsä vuoksi paikallisseurakuntien papit olivat perillä tragedian suuruudesta paremmin kuin ketkään muut. b. Piispat ja hiippakuntajako Kirkon neljää hiippakuntaa johdettiin Turusta, Porvoosta, Oulusta ja Savonlinnasta. Turun arkkihiippakuntaan kuuluivat Turun ja Porin läänien lisäksi Suomen länsiosien seurakunnat pohjoisimpana Kokkolan rovastikunnan seurakunnat. Porvoon hiippakunta kattoi Länsi- Uudenmaan ja Länsi-Hämeen seurakunnat sekä Keski-Suomen. Näin ollen siihen kuului teollistunein osa Suomea, isoimmista teollisuuskaupungeista Helsinki ja Tampere. Kuopion hiippakunnan piispanistuin oli jo vuonna 1900 siirretty Ouluun, mutta sen nimi oli säilynyt entisellään. Alueeltaan hiippakunta vastasi silloisia Kuopion ja Oulun läänejä. Sen seurakuntamäärä oli hiippakunnista pienin, mutta alueeltaan se kattoi yli puolet Suomen pinta-alasta. Savonlinnan hiippakuntaan kuuluivat taas Viipurin ja Mikkelin läänin alueet sekä eteläisiä osia Kuopion läänistä. Tammikuussa kapitulit pitivät istuntonsa vielä normaalisti, mutta sodan puhkeaminen avoimeksi taisteluksi kuun lopussa muutti tilanteen kaikissa hiippakunnissa. Arkkihiippakunnan tuomiokapitulin istuntoja ei voitu pitää helmi maaliskuussa lainkaan ja ensimmäiseen istuntoon taistelujen jälkeen voitiin kokoontua vasta 15. huhtikuuta. Suurin osa hiippakunnan seurakuntia jäi sotarintamien punaiselle puolelle. Maaliskuussa hiippakunnan 3

4 valkoiselle puolelle jääneiden seurakuntien asiat siirrettiin senaatin päätöksellä Kuopion hiippakunnan tuomiokapitulin hoidettavaksi Ouluun. Gustaf Johansson oli aloittanut arkkipiispana jo Sitä ennen hän oli toiminut ensin vuodesta 1884 lähtien Kuopion hiippakunnan piispana ja sittemmin vuodesta 1897 lähtien uuden Savonlinnan hiippakunnan ensimmäisenä piispana. Arkkipiispa oli teologiselta käsitykseltään beckiläistä raamatullisuutta korostava kirkonmies, jonka yhteiskunnallisiakin kantoja leimasi kasvavassa määrin eskatologinen, lopun aikoja korostava tulkinta. Kun sisällissota syttyi, Johansson vetäytyi huvilalleen Naantaliin, missä hän kirjasi koko sodan ajan päiväkirjaansa tapahtumia, sikäli kuin niitä pystyi eristyksissä seuraamaan. Johanssonin päiväkirjamerkinnöistä kuulsi pessimismi ja epätoivo. Papiston hän toivoi tai suorastaan edellytti pysyvän erossa sotatapahtumista ja pidättäytyvän kaikista poliittisista puheenvuoroista ja toiminnasta. Ohjettaan Johansson noudatti myös itse aina sodan päättymiseen asti, mutta viimein toukokuussa 1918 oli arkkipiispallakin aihetta kannanottoon. Kotimaa-lehdessä julkaistussa paimenkirjeessään Johansson tuomitsi jyrkin sanoin kapinan ja ennen kaikkea sen taustalla näkemänsä sosialismin. Johanssonin mielestä juuri sosialismi oli levinnyt viruksen tavoin kansakuntaan, ja kansan sielu oli turmeltunut. Sairauden edetessä osa kansasta oli luopunut Jumalasta, mistä oli seurannut sekasortoa ja väkivaltaa. Sisällissota oli arkkipiispan mielestä looginen seuraus siitä, että Jumalan tahto oli syrjäytetty ja kansalaiset olivat perusteettomasti vaatineet itselleen oikeutta osallistua valtiolliseen toimintaan. Tämä oli tapahtunut ymmärtämättä oleellisinta: valtiollinen toiminta oli Johanssonin ajattelussa velvollisuutta täyttää Jumalan tahto. Porvoon hiippakunta jäi Turun tavoin suurimmaksi osaksi punaisen Suomen alueelle. Sen valkoisen Suomen alueelle jääneet seurakunnat senaatti määräsi niin ikään maaliskuussa Savonlinnan kapitulin hoidettavaksi. Porvoon piispa Herman Råbergh pysyi arkkipiispan tavoin erossa sotatapahtumista ja niiden kommentoinnista. Råbergh oli toiminut vuodesta 1892 lähtien Porvoon piispana. Sitä ennen hän oli hoitanut kirkkohistorian professorin tehtävää. Vuonna 1918 jo varsin korkeassa iässä ollut piispa ei ollut kyennyt enää muutamaan vuoteen huolehtimaan täysipainoisesti piispanvirkaansa kuuluvasta seurakuntien kaitsennasta. Samasta syystä hän oli sivussa myös sotatapahtumista. 4

5 Normaalisti koko sodan ajan toimintaansa saattoivat jatkaa vain tuomiokapitulit Savonlinnassa ja Oulussa. Kuopion hiippakunnan piispana vuosisadan alusta lähtien toiminut J. R. Koskimies ei tosin voinut osallistua tuomiokapitulin istuntoihin, sillä pahaksi onnekseen hän oli tammikuisten kirkkopäivien (1918) jälkeen jäänyt papiston palkkausta selvittävän komitean puheenjohtajana virkamatkalle Helsinkiin. Hän, kuten matkatoverina ollut asessori J. A. Mannermaakin, piilotteli pääkaupungissa huhtikuussa tapahtuneeseen Helsingin valtaukseen saakka. Hiippakunnista Savonlinnan tehtäväksi jäikin sisällissodan aikaisen kirkon tosiasiallinen johtaminen, joskin myös Kuopion hiippakunta piispan poissaolosta huolimatta säilyi toimintakykyisenä. Joka tapauksessa juuri Savonlinnan piispan O. I. Collianderin rooli korostui sodan aikana. Hän toimi aktiivisesti sekä valkoisen armeijan johtoon että senaattiin päin. Piispan kanta punaista vallankumousta ja sosialismia kohtaan oli mitä jyrkin. Hän suositti vanhatestamentillisten mallien mukaista ankaraa rankaisua kapinallisille ja bolshevismin tartunnan eliminoimista Suomesta. Beckiläistä eskatologista raamatullisuutta arkkipiispan tavoin edustanut Colliander vaikutti valkoisen kirkon julkisuuskuvaan enemmän kuin kukaan toinen kirkonmies. Linkit: (Kansallisbiografian artikkelit ilmaisia lisenssit hankkineille kuten yliopistojen kirjastokäyttäjille. Yksityisille maksu 2 euroa artikkeli) Gustaf Johansson: Herman Råbergh: J. R. Koskimies: O. I. Colliander: 5

6 2. Kirkko valkoisessa Suomessa a. Esivallan puolella Suomen luterilaisen kirkon piispat ja useimmat papeista antoivat joko julkisesti tai hiljaisesti tukensa valkoisen Suomen tavoitteille. Kirkon tarjoama moraalinen selkäranka kelpasi erinomaisen hyvin valkoiselle armeijalle. Yleiskuvaltaan kirkko oli valkoinen. Tämä sinänsä perusteltu historiakuva ei kuitenkaan avaa riittävästi näkymiä siihen, mitä kaikkea muuta kirkko oli kuin piispojensa ja pappiensa kirkko. Pari viikkoa sisällissodan varsinaisten taistelujen alkamisen jälkeen valkoisten hallussa olivat Pohjois- ja Keski-Suomen alueet. Rintamalinja kulki Porin, Tampereen, Heinolan ja Lappeenrannan pohjoispuolelta Vuoksenniskan kautta Laatokalle. Sen eteläpuolelle jäi hieman alle puolet suomalaisista. Rintaman valkoiselle puolelle jäi hieman yli puolet Suomen seurakunnista. Niissä toiminta jatkui lähes normaalisti, joskin sotatilanteen vuoksi pulaa oli kaikesta ehtoollisleipää ja viiniä myöten. Sota toi papeille myös joitakin ylimääräisiä tehtäviä, kuten kutsuntaluetteloiden laatimista tai virkatodistusten laatimista vangituista punaisista. Hautausten lisääntyminen, suojeluskuntien lippujen vihkimistilaisuudet tai rintamalle lähtöä edeltävät kenttähartaudet olivat näkyvimmät muutokset pappien työssä valkoisessa Suomessa. Tavallisten seurakuntapappien asenteet sotaan vaihtelivat aktiivisesta osallistumisesta passiiviseen sivusta seuraamiseen. Julkisia puheenvuoroja sotimisen puolesta käyttivät vain muutamat papit, mutta esimerkiksi Kuhmoisten kappalainen ja kansanedustaja Antti Rentola tuli rintamien molemmin puolin tunnetuksi militaristisista kannanotoistaan, joita julkaistiin Ilkka-lehdessä. Pääosin papiston tuki valkoisille oli kuitenkin henkistä, hengellistä ja henkilökohtaista. b. Sotilaspapit Sodan syttyessä ei sotilaspappijärjestelmää ollut olemassa, sillä vanha asevelvollisen sotaväen järjestelmä oli lakkautettu Suomen sotaväen lakkauttamisen yhteydessä vuonna Kun suojeluskunnat julistettiin valkoisen armeijan joukoiksi, sotilassielunhoidon järjestäminen sen sisällä jäi yksittäisten pappien aloitekyvyn varaan. 6

7 Sisällissodan aikana valkoisen armeijan mukana kulkevia pappeja kutsuttiin yleensä sotapapeiksi. Kenttäpapin nimike esiintyi harvemmin, ja se vakiintui toden teolla vasta sodan jälkeen. Tavallista oli kutsua sotilasjoukko-osaston pappia myös saarnaajaksi. Kun valkoisen armeijan kenttäpappijärjestelmä huhtikuun aikana alkoi saada muotoaan, sen piirissä olevat sotapapit olivat tämän jälkeen virallisesti esikuntapappien alaisuudessa toimivia rykmentinpappeja. Keitä nämä sotilaspapit sitten olivat? Armeijan oma kenttäpappijärjestelmä ei ehtinyt valmiiksi ennen taistelujen päättymistä. Valkoisten joukkojen mukana oli kuitenkin alusta alkaen vapaaehtoisia pappismiehiä. Heti sodan varhaisvaiheessa kolme pappia lähti mukaan sotilaina ja seitsemän vapaaehtoisina sotilaspappeina. Valkoisen armeijan sotapappien enemmistö oli suhteellisen nuoria pappismiehiä. Nuorin heistä oli juuri ennen sodan puhkeamista pappisvihkimyksen saanut 21-vuotias Lennart Helenius (myöhemmin Heljas). Mukaan lähti myös tunnettuja pappeja ja herätysliikejohtajia. Heidät tunnettiin hyvin sodassa ja sodan jälkeen. Tällaisen esimerkistä käyvät Lapuan Karhunmäen kansanopistonjohtaja Väinö Malmivaara, Sodankylän kirkkoherra Arvi Järventaus ja Mikkelin kaupunkiseurakunnan kirkkoherra J. W. Wallinheimo. Pappeja ei sisällissodan yleisissä kutsunnoissa tiettävästi pakotettu rintamalle missään, vaan yleensä heidät vapautettiin sotapalveluksesta kokonaan tärkeiksi katsottujen paikallisten virkatehtävien vuoksi. Näin tapahtui sekä punaisella että valkoisella puolella. Heti sodan alussa vapaaehtoisesti sotilaaksi ilmoittautuneita pappeja olivat Viitasaaren vt. kappalainen Heikki Halmesmäki, mainittu Sörnäisten kirkkoherran apulainen Lennart Helenius ja Kittilän kirkkoherranapulainen Tuomo Itkonen. Nämä miehet tiedettiin kyllä papeiksi omissa joukko-osastoissaan, mutta itse he katsoivat sotilaan tehtävät vallitsevassa tilanteessa papintyötä tärkeämmiksi. Vapaaehtoisena sotilaaksi lähteneet papit olivat tehtäviinsä määrättyinä armeijan käskytysjärjestelmän alaisia, joten papin tehtäviin he eivät luonnollisestikaan voineet palata ilman uutta määräystä. Itkonen ja Helenius saivat myöhemmin määräykset rykmentinpapeiksi. Halmesmäen sotilasaika taas venyi pitkälle taistelujen päättymisen jälkeisiin päiviin. 7

8 Yleisempää kuin lähteminen sotilaaksi rintamalle oli toimiminen seurakuntapapin työn ohella paikallisen suojeluskunnan eri tehtävissä, esimerkiksi vartiomiehenä. Sotakuukausien aikana näissä tehtävissä tavattiin useita pappismiehiä. Suojeluskuntien yhteydessä virallisesti tai epävirallisesti sotilastehtävissä toimineiden pappien tarkkaa määrää on kuitenkin mahdotonta selvittää. Hyvin todennäköisesti heitä oli enemmän kuin kenttäpappeja rintamalla. Valkoisen armeijan organisoiman kenttäpappijärjestelmän piirissä toimi palkkausluettelojen mukaan vaihtelevan pituisia ajanjaksoja päämajan esipapin Hjalmar Svanbergin lisäksi yhteensä 36 pappismiestä. Toukokuussa 1918 laaditut palkkausluettelot eivät kuitenkaan olleet täydelliset. Itä- ja länsiarmeijan esikuntapappien kanslia-apulaisten laatimissa luetteloissa olivat mukana vain sellaiset papit, jotka nostivat palkkansa kokonaan tai osittain kenttäpappiorganisaation kautta. Sen sijaan listalla ei ollut muutamia sellaisia pappeja, jotka olivat saaneet palkkansa kokonaan omista joukko-osastoistaan tai sotineet omin varoin. Jos edellä mainittujen lisäksi mukaan luetaan kaikki sotilasjumalanpalveluksia seurakunnissaan järjestäneet sekä haavoittuneiden ja vankien sielunhoitajina toimineet, sotapappien määrä nousee selvästi yli viidenkymmenen. On täysin mahdotonta esittää sodassa olleiden kenttäpappien tarkkaa lukumäärää. Karkea arvio on, että heitä oli viisi prosenttia kirkon papeista. Luku riippuu tosin siitä, keitä kenttäpapeiksi halutaan lukea, ja siitä, milloin sotatilan katsotaan päättyneen. Monet entiset sotapapit olivat nimittäin varsinaisten taistelujen päättymisen jälkeen mukana armeijan, vankileirien ja sotilassairaaloiden sielunhoitotyössä. Taistelujen loppuvaiheessa ja niiden päättymisen jälkeen armeijaan määrättyjen pappien vaihtuvuus oli myös suurta, mikä vielä hankaloittaa arvion tekemistä. Jos kenttäpapeiksi lasketaan vain armeijan palvelukseen ennen toukokuun puoliväliä määrätyt papit, usein esitetty luku 50 on liian suuri, koska näin monta määräystä ei annettu. Jos taas katsotaan, että sotapappeja olivat kaikki valkoisten sotilassielunhoitoon osallistuneet, määrä on aivan liian pieni. Kokonaisarvion esittämistä on tutkimuksissa vaikeuttanut sekin, että välittömästi sisällissodan jälkeisinä vuosina ja myöhemmin toiset papit eivät tahtoneet kertoa osuudestaan sodassa mitään, toiset taas korostivat sitä. Oli myös sellaisia, jotka muistelivat myöhemmin saaneensa määräyksen armeijaan, mutta mitään jälkiä sellaisesta ei ole jäänyt asiakirjoihin. Koska puhelin oli jo sisällissodan aikana tärkeä viestiväline, on toki mahdollista, että tällaisiakin pappeja oli muutama. Yhden heistä, pastori Rolf Tiivolan, kertoma pitänee 8

9 ainakin paikkansa. Tiivola tuli myöhemmin tunnetuksi armeijan kenttärovastina, mutta sisällissodassa hän ei ehtinyt kunnostautua. Lahteen kenttäpapiksi määrätty Tiivola ei kertomansa mukaan koskaan löytänyt joukko-osastoaan, joten hän palasi takaisin seurakuntaansa. Sodan nopeasti vaihtuvissa tilanteissa näin kävi monelle muullekin papille. Puolustusvoimien kirkollisen työn vuosipäivää vietetään Tämä johtuu siitä, että sinä päivänä vuonna 1918 Vilppulan kirkkoherra Hjalmar Svanberg allekirjoitti ja luovutti kenraali C. G. E. Mannerheimille laatimansa suunnitelman, joka koski valkoisen armeijan sotilassielunhoidon järjestämistä. Luterilaisen kirkon sotilassielunhoitotyö oli kuitenkin alkanut jo aiemmin, eikä valkoisen armeijan kenttäpappijärjestelmän synnyssä ollut sen paremmin sotarovastiksi nimitetyllä Svanbergilla kuin Mannerheimillakaan aluksi mitään roolia. Kenttähartauksia, sotilassielunhoitoa ja pian myös sankarihautajaisia oli järjestetty alkusodan päivistä lähtien lukuisissa seurakunnissa. Pohjois-Karjalan papisto oli taas Savonlinnan tuomiokapitulin siunauksella ehtinyt organisoida Karjalan rintamalle kenttäpappijärjestelyn viralliselle kannalle jo helmikuussa Onkin täydet perusteet sanoa, että itsenäisen Suomen armeijan sotilaspappijärjestelmä syntyi Karjalan armeijakunnan piirissä, kun Sortavalan yleisesikunnan aloitteesta Pohjois-Karjalan papisto ryhtyi järjestämään sotilassielunhoitoa Karjalan armeijakunnan selustassa. Ala- ja Ylä-Karjalan rovastikuntien papisto päätti yhteisesti, että sotilassielunhoidon organisointi oli järkevintä uskoa virallisesti valkoisen armeijan Karjalan joukoille. Mallia tällaiseen ei ollut olemassa. Työ jaettiin Joensuun ja sen lähiympäristön pappien kesken siten, että kukin heistä oli vuoroviikoin vastuussa sotilassielunhoidosta Joensuussa ja Karjalan rintamalla. Ylä- ja Ala-Karjalan rovastikuntien papisto oli siis ensimmäinen taho, joka organisoi kirkollisen työn Suomen valkoisessa armeijassa. Papit järjestivät työn siten, ettei yksittäiselle papille tullut liian kovaa rasitusta. Pohjois-Karjalan papiston luoman järjestelmän kaltaista kirkollista työtä ei ollut muualla armeijassa vielä maaliskuussa. Myöhemmin tätä pioneerityötä ei juuri noteerattu, kun Suomen armeijan sotilaspapiston historiaa muokattiin osaksi vapaussotahistoriaa. Siinä missä Karjalan varhaisten taistelujen rooli vapaussotahistoriassa jäi Pohjanmaan ja Mannerheimin merkitystä korostavien myyttien varjoon, myös sotilaspapiston historia aloitettiin mieluusti Pohjanmaan vapaaehtoisista papeista ja Mannerheimista. Ennen ylipäällikön maaliskuun lopussa esittämää pyyntöä 9

10 organisoida sotilassielunhoito virallisesti armeijaan Karjalan armeijakunnan kenttäpapit olivat toimineet rintamalla jo yli kuukauden. Ylipäällikkö Mannerheim ei ollut mikään suuri kirkon ystävä, mutta sotilaspappien strategisen merkityksen hän ymmärsi. Mannerheimia kiinnosti puolustusvoimien kenttäpappiorganisaation perustaminen, koska sellainen armeijassa kuului olla. Papeilla näytti olevan miehistöä taistelutilanteessa rohkaiseva vaikutus. Kirkon julkinen tuki valkoiselle armeijalle oli taas yleisen mielipiteen kannalta tärkeä. Sitä korostivat ratkaisevien taistelujen jälkeen järjestetyt näyttävät kiitosjumalanpalvelukset. Huhtikuun 1918 aikana sotilaspappiorganisaatio alkoi vähitellen rakentua siinä muodossa, kuin sotarovastiksi nimitetty Hjalmar Svanberg oli sen Mannerheimille esitellyt. 10

11 3. Kirkko punaisessa Suomessa a. Kansanvaltuuskunnan kirkkoa koskevat toimet Vallankumouksen johtoon asettunut kansanvaltuuskunta alkoi sisällissodan varhaisvaiheissa antaa uusia lakeja ja säädöksiä. Uusi yhteiskuntajärjestys sisälsi myös kirkkoa koskevia muutoksia. Kansanvaltuuskunnan lainsäädäntötoimista kaksi kosketti suoraan kirkkoa. Laki torpparien, lampuotien ja mäkitupalaisten julistamisesta maanomistajasta riippumattomiksi kosketti myös kirkollisia virkataloja ja niiden noin 4500 torpparia. Laki astui voimaan helmikuun 1. päivänä. Se olisi merkinnyt monelle seurakunnalle tuntuvaa taloudellista menetystä, mikäli punaisten valta olisi jatkunut. Kirkolle edellistä vakavampi lainsäädäntötoimi oli laki kirkollisiin tarkoituksiin menevien varojen ja maksujen lakkauttamisesta. Valtionavustusten ja kirkollisverotulojen poistamisen katsottiin koskevan myös yliopiston teologista koulutusta, eikä valtion katsottu olevan mitenkään velvollinen tukemaan taloudellisesti muutenkaan kirkkoa tai sitä hyödyttävää toimintaa. Uskonto oli yksityisasia, joten kirkon talouden tuli perustua sitä kannattavien ihmisten yksityiseen ja vapaaehtoiseen tukeen. Käytännössä sotatilan aikana lailla ei ehtinyt olla sanottavaa vaikutusta kirkon toimintaan, joskin kirkon edustajat myös hyödynsivät sitä. Tunnetaan tapauksia, joissa yksittäiset papit kieltäytyivät antamasta palveluksiaan punaiselle vallanpitäjälle perusteenaan uusi laki. Kansanvaltuuskunta oli lailla evännyt papeilta palkan, joten nämä saattoivat kieltäytyä tekemästä töitä ilmaiseksi. b. Seurakuntaelämä punaisen vallan alla Punaiselle puolelle jääneissä seurakunnissa papiston elämä muuttui muutenkin enemmän kuin valkoisten hallitsemissa seurakunnissa. Yleensä papit tosin saivat pitää jumalanpalveluksia ja suorittaa kirkollisia toimituksia. Myös punakaartien hallitsemien paikkakuntien seurakunnissa jumalanpalveluksiin osallistuminen voimistui, kuten sotaaikoina on tavallista. Varsinkin työväkeen kuuluvat naiset hakivat lohtua ja suojaa kirkoista. Mikäli punaiset kaatuneet tuotiin kotiseurakuntiinsa, heidän hautaamisensa tapahtui erityisesti sodan alkuviikkoina pääasiassa kirkollisen tavan mukaisesti. Sankarihautajaisia oli tosin tarjolla vain valkoisille kaatuneille. 11

12 Punaisten hautaukset olivat sen sijaan tavanomaisia ja mahdollisimman vähän huomiota herättäviä tilaisuuksia. Sodan loppupuolella punaisia haudattiin kirkkomaahan yhä harvemmin, ja osa teloitettujen joukkohaudoista jäi vuosikymmeniksi kokonaan siunaamatta. Vaikka kirkkolaki olisi hautaan siunaamista edellyttänyt, moni pappi ei joko uskaltanut tai tahtonut siunata hautoja. Paikalliset suojeluskunnat yleensä estivät julkiset joukkohautojen siunaamiset, ja osa haudoista siunattiin kaikessa hiljaisuudessa. Papiston enemmistö jäi siis paikalleen ja pyrki pysyttelemään sodan kiihkeimpien viikkojen ajan puolueettomana. Monet pyrkivät sivussa pysymisellään peittelemään myös omaa hämmennystään ja avuttomuuttaan tilanteessa, jossa seurakunnan jäsenet olivat jakaantuneet kahteen vihollisleiriin. Sivussa pysyminen oli kuitenkin usein mahdotonta, sillä papin palveluksia tarvittiin tuon tuosta. Esimerkiksi Hämeenlinnan kappalainen H. A. Autero muisteli kymmenen vuotta sodan jälkeen: Kun surmattuja ja rintamilla kaatuneita tuotiin kotoiseen hautausmaahan, jouduin toimittamaan sekä valkoisille että punaisille viimeistä palvelusta haudalla ja koetin aina parhaani mukaan puhua Jumalan sanan johdolla elämän ja kuoleman vakavuudesta. Vaikeinta Auterolle näyttivät kuitenkin olleen taistelujen jälkeiset selvittelyt ja rankaisutoimet. Kappalainen joutui oman toimensa ohella Hämeenlinnan vankileirin sieluhoitajaksi, mutta myös tuomioistuimen jäseneksi. Ristiriita sielunhoitajan ja tuomarin välillä oli ilmeinen. Sodan jälkeen punaisten seurakunnille aiheuttamat vahingot kirjattiin tarkasti asiakirjoihin. Papistoa joutui muun valkoisen väestön rinnalla punaisten tarkkailun ja myös ilkivallan kohteeksi. Muutamat katsoivatkin viisaimmaksi paeta virkapaikoiltaan. Runsaat kolmekymmentä pappia pidätettiin, pappiloista ryöstettiin tavaroita ja kymmenen virkataloa poltettiin. Häiriöitä kirkollisissa toimituksissa aiheutettiin puolensataa kertaa, ja kaikkein kovin kohtalo koitui kymmenen papin osaksi. Murhatuista papeista tuli kuuluisuuksia, joista sodanaikainen ja -jälkeinen valkoinen julkisuus teki marttyyreita. Tunnetuimmaksi marttyyripapiksi nousi Suodenniemen kirkkoherra Kaarlo Julius Kalpa, joka oli ammuttu punakaartin kuulustelun jälkeen ja jonka ruumis oli jätetty tien viereen. Järkyttävän tapauksen kertominen ei kuitenkaan riittänyt valkoiselle lehdistölle. Lehdistössä alkoi kiertää yksityiskohtainen kuvaus raakalaismaisesta kiduttamalla tapahtuneesta murhasta. Kertomuksessa ei ollut totta kuin se, että kirkkoherra oli tapettu, mutta raakalaiskertomusta papinmurhasta tarvittiinkin perustelemaan voittaneiden ankaria rankaisutoimia. 12

13 Kirkkoherra Kaarlo Kalvan murhasta tuli sotapropagandan väline siksikin, että se tapahtui sisällissodan alkuvaiheessa. Hänet ammuttiin Suodenniemellä 13. helmikuuta. On huomattavaa, että enemmistö surmatuista papeista oli varsin korkeassa asemassa kirkollisessa hierarkiassa. Asemaltaan kirkkoherroja olivat Kaarlo Kalpa mukaan lukien kuusi. He olivat Johan Samuel Pajula Iitissä , Uuno Mikael Renvall Valkealassa , Gustaf Adolf Taube Valkealassa , Juho Heikki Tuori Lopella , Iisakki Wirtanen Längelmäellä Lisäksi teloitettujen joukossa oli kolme kappalaista ja yksi kansanopistonjohtaja. He olivat kappalaiset Juhana Oskar Levänen Somerolla , Adolf Manninen Valkealassa , Otto Werner Päiviö Valkealassa sekä pastori ja kansaopistonjohtaja Sulo Iivari Söyrinki Valkealassa c. Punaiset papit Punaiselle puolelle jääneiden seurakuntien papit olivat yleensä erittäin pidättyviä uutta vallanpitäjää kohtaan. Poikkeuksia tästä säännöstä oli harvassa, mutta sellaisiakin oli muutama. Yksi pappi taisteli vallankumouksellisten puolella, ja kolmen papin tiedettiin tai epäiltiin toimineen aktiivisesti yhteistyössä punaisten kanssa. Oma lukunsa olivat muutamat sosialistisesta yhteiskunnallisesta ajattelusta vaikutteita omaksuneet papit, jotka kuitenkin tukivat valkoisten pyrkimyksiä, koska eivät voineet hyväksyä vallankumousta. Ainoa vallankumouksellinen pappi oli Ruotsinpyhtään virallinen apulainen Einar Rauhamäki. Hän oli sosialisti, joka yhdessä vaimonsa Suoma Rauhamäen (o.s. Fahler) kanssa osallistui aktiivisesti paikallisen työväenyhdistyksen toimintaan jo ennen sotaa. Sisällissodan puhjettua Einar Rauhamäestä tuli Ruotsinpyhtään punakaartin johtaja. Rauhamäen sotaisat teot ja usko aatteeseensa johtivat tragediasta toiseen. Epäonnistuneen vallankumouksen jälkeen hänet ja hänen puolisonsa autettiin pois Suomesta, mutta pakolaisena Neuvostoliitossa he kokivat myöhemmin saman kohtalon kuin moni muukin itärajan taakse paennut suomalainen. Tiedot inkeriläisten mukana Siperiaan siirrettyjen Rauhamäkien vaiheista päättyvät 1930-luvun lopulle. Kaksi kristillisen työväenliikkeen piirissä toiminutta pappia joutui sodan jälkeen selittelemään toimiaan tuomiokapituleille. Tampereen esikaupunkipappi A. R. Wellroos oli sodan aikana kääntynyt kansanvaltuuskunnan valistusasiain valtuutetun Otto Wille Kuusisen puoleen, koska valtio oli jättänyt hänen palkkansa maksamatta. Porvoon tuomiokapituli tuomitsi sittemmin Wellroosin saamaan yksityisesti varoituksen lääninrovastiltaan 13

14 ajattelemattomuudesta johtuvan sopimattoman tekonsa vuoksi. Toisenlaista ajattelemattomuutta taas oli osoittanut Siuntion kirkkoherra K. R. Bonsdorff, joka oli seurakunnan valkoisen väestön mielestä ollut epäilyttävän ystävällinen punaisia kohtaan. Bonsdorff selvisi sodan jälkeen kuitenkin pelkällä tuomiokapitulin kuulustelulla. Tunnetuin sodan aikana punapapiksi leimattu oli kuitenkin Sisälähetysseuran johtaja Otto Aarnisalo. Hänen sovitteleva julkinen esiintymisensä sisällissodan aikana herätti valkoisissa viranomaisissa epäilyjä hänen poliittisten näkemystensä luotettavuudesta. Aarnisalon toimittamassa Suojeluskuntalainen-lehdessä julkaistiin sisällissodan aikana voimakkaita vetoomuksia vihollisen rakastamisen puolesta. Kevättalven 1918 ylikuohuvan vihan ilmapiirissä tällainen oli jotain tavatonta. Se oli niin poikkeuksellista, että sensuuriviranomaiset puuttuivat Aarnisalon kirjoituksiin. Julkaisutoiminnan lopettamisen sijasta Aarnisalo vetosi ensin Savonlinnan tuomiokapituliin ja matkusti sen jälkeen Seinäjoelle tapaamaan kenraali Gustaf Mannerheimia. Tämän antamin luvin Sisälähetysseuran johtaja saattoi jatkaa julkaisutoimintaansa. Aarnisalo oli esimerkki papista, joka tunnustautui sosialistiksi, mutta ei hyväksynyt vallankumousta. Kirjoituksistaan huolimatta hän katsoi valkoisten edustavan laillista esivaltaa ja piti vallankumouksen tukahduttamista välttämättömänä. Sisällissodan keskellä harvalla valkoisella upseerilla riitti ymmärtämystä sellaisten pappien näkemyksiä kohtaan, jotka osoittivat pienintäkään ymmärtämystä vastapuolta kohtaan. Tästä asenteesta käsin selittyivät muutamat pappeihin kohdistuneet lojaalisuusepäilyt. Otto Aarnisalokaan ei voinut kirjoittaa niin avoimesti sodan aikana kuin hän teki sen jälkeen. Syksyllä 1918 ilmestyi Aarnisalon poliittiseksi ohjelmaksi mainittu kirja Suomen vaara. Siinä Sisälähetysseuran toimitusjohtaja kertoi vakavan pohdinnan tuloksena päätyneensä siihen, että hän oli sosialisti, vaikka olikin pappi. Myöhemmin Aarnisalo julkaisi kirjoituksen, jossa kertoi olevansa täysiverinen sosialisti kuulumatta kuitenkaan sosiaalidemokraattiseen puolueeseen. Sisällissodan jälkeenkin tällaiset uskontunnustukset olivat monelle liikaa. Esimerkiksi arkkipiispa Gustaf Johansson kuului niihin, joilta ei riittänyt ymmärtämystä Aarnisalon näkemyksille. Arkkipiispa katkaisi välit Aarnisaloon, joka esiintyi myöhemmin kristillisen työväenliikkeen eduskuntaehdokkaana. Savonlinnan tuomiokapituli sai keskellä sotaa käsiteltäväkseen edellisiä vielä vakavamman tapauksen, kun sotilasviranomaiset syyttivät pappia epälojaalisuudesta valkoisia kohtaan. 14

15 Antrean seurakunnan kirkkoherrana toiminut Lauri Laitinen oli pakotettu pyytämään tuomiokapitulilta virkavapautta, koska hän oli menettänyt Karjalan rintamalla olevien valkoisten sotajoukkojen luottamuksen. Tuomiokapituli sai Laitiselta luettavakseen pitkän selvityksen sekä everstiluutnantti Löfgrenin allekirjoittaman kirjeen, jossa miestä vaadittiin poistumaan ainakin sotatoimialueelta, mutta mieluiten ulkomaille. Antreassa esikunta oli edellyttänyt, etteivät papin puheet saaneet koskea poliittisia tai sota-asioita. Lojaalisuusepäilyjen taustalla oli Laitisen oman kertoman mukaan joukko väärinkäsityksiä. Hän ei kuitenkaan kiistänyt pitäneensä yhteyttä paikalliseen työväenyhdistyksen puheenjohtajaan. Yhteydenpito oli papin mukaan ollut luonteeltaan täysin epäpoliittista, mitä sotilasviranomaisten oli kuitenkin mahdoton uskoa. Työväenliikkeen ja kirkon yhteyden löytämisessä näkyviä pappismiehiä oli ennen muita Sigfrid Sirenius. Hän oli Englannissa merimiespappina työskennellessään omaksunut setlementtiaatteen, jota hän sittemmin ryhtyi edistämään myös Suomessa. Sirenius yhdisti teologisen ja yhteiskunnallisen ajattelun tavalla, johon Suomessa ei ollut totuttu. Hän uskoi, että kristinusko ja sosiaalidemokratia ajoivat yhteistä asiaa, ja siksi oli mahdollista rakentaa yhdessä maanpäällistä Jumalan valtakuntaa. Työväenliike esitti rakennustyössä Sireniuksen mukaan kuitenkin tärkeintä roolia. Suomalaisen poliittisen keskustelun kärjistyminen erityisesti syksyllä 1917 sai Sireniuksen entisestään terävöittämään sanankäyttöään. Hän antoi tukensa työväenliikkeen sosiaalisille uudistusvaatimuksille sekä arvosteli voimakkaasti kapitalismia, joka legitimoi työväkeä riistävän talousjärjestelmän. Vain vähän ennen taistelujen puhkeamista järjestetyillä kirkkopäivillä Sirenius vetosi sovinnon puolesta. Kirkkopäivävieraat Kallion kirkossa saivat kuulla istuvansa keskellä Sörnäisten työväenaluetta, jonka lukemattomissa yhden huoneen asunnoissa elävät työläiset tuskin jakoivat mieluisaa yhdessäoloamme näillä kirkkopäivillä. Nämä eivät Sireniuksen mielestä moittineet tai vihanneet kirkkoa ilkeämielisyyttään, vaan syystä: he eivät ole saaneet kirkolta tyydytystä eräissä oleellisissa kohdissa heidän sisimmälle kaipuulleen. Työväkeä ja vähäosaista suomalaisväestöä oli kuunneltava, mikäli luterilainen kirkko tahtoi olla kansankirkko. 15

16 Vain päivä kirkkopäivien päättymisen jälkeen suojeluskuntalaiset ja punakaartilaiset ottivat yhteen tulitaistelussa Luumäellä. Kaksi suomalaista kaatui kahakassa, yksi molemmin puolin. Samaan aikaan myös Viipurissa taisteltiin. Suomessa oli käynnissä sisällissota. Linkit:

17 4. Sodan haavat ja muistamisen tärkeys Sisällissotahistoria tunnetaan hyvin ja vuoden 1918 tapahtumat on tutkittu puolin ja toisin perusteellisesti. Silti uudelle tutkimukselle ja tulkinnalle on koko ajan tarvetta. Sisällissota vaikutuksineen on näet jotain, mille ei löydy vertailukohtaa Suomen historiassa. Sodan ja sen jälkipyykin aiheuttamista purkamattomista, salatuista ja vaietuista julmuuksista tuli osa ylisukupolvisista kansallista traumaa, eikä edes sata vuotta ole riittänyt poistamaan edelleen vahvana elävää vaikenemisen kokemusta. Vääryyksien kokemuksesta on tullut monelle tärkeä pala omaa menneisyyskertomusta ja historiallista identiteettiä. Historiantulkinnat ja niistä kumpuavat identiteettikysymykset ovat hankalia. Suomessa ei näet ole koskaan ollut yhdenmukaista käsitystä siitä, mistä vuoden 1918 tapahtumissa oli kyse, kuka oli niihin syypää, tai miksi sota ylipäätään piti käydä. Sodan syistä ja seurauksista on jatkuvasti olemassa useita totuuksia, eikä yhteisymmärrystä ole lopulta edes sodan nimestä. Suomen historian professori Pertti Haapala on kiteyttänyt tämän asian hyvin toteamalla, että oleellista on usein se, mikä totuus itse kullekin kelpaa. Tasavallan presidentin Sauli Niinistön uudenvuoden puheen (2018) sisällissotamainintojen herättämä kiivas keskustelu on osoittanut sanotun jälleen todeksi. Sisällissotaa koskevaan keskusteluun kuulu ja on kuulunut kaiken aikaa myös kirkon roolin arvioiminen siinä. Kirkon yleiskuva on ollut valkoinen, mutta toisaalta kirkon korostamaan kansankirkollisuuteen on kuulunut myös vahva puolueettomuuden eetos. Yleensä kirkon roolin arvioinnissa nousee esille kysymys anteeksi pyytämisestä ja anteeksi antamisesta. Pitäisikö kirkon siis pyytää anteeksi, ja jos pitää, mitä ja keneltä? Entä kenellä olisi tarvetta antaa anteeksi kenelle ja mitä? Historiallisissa anteeksipyynnöissä on aina politiikan tekemisen vaara. Kun historia laitetaan tällä tavoin palvelemaan nykyajan tarpeita, silloin ei menneisyyden tekoja ja tekemättä jättämisiä yritetä tehdä ymmärrettäväksi. Historiapolitiikan ongelmat on tullut kirkkoa vastaan erityisesti silloin, kun on ollut kysymys siunaamatta jääneistä punaisten haudoista. Kirkkoa kohtaan on oltu erityisen katkeria siitä, ettei se aikanaan antanut hävinneelle osapuolelle oikeutta julkisesti surra. 17

18 Kun kirkko jätti aikanaan vainajia siunaamatta, se toimi siinä väärin ja vallitsevan lainsäädännön ja omien ohjeittensa vastaisesti. Tämän on kirkossa moni myös myöntänyt. Siksi jälkikäteen tapahtuneet punaisten hautojen siunaamiset on koettu puolin ja toisin tarpeellisina sovinnoneleinä. Toisaalta kun seurakunnat ovat paikallisten työväenyhdistysten pyynnöstä ja yhdessä näiden kanssa myöhemmin järjestäneet siunaamatta jääneiden hautojen siunaamistilaisuksia, nekin on joskus koettu kielteisinä toimina. Jälkikäteen tapahtuneista siunaamisista on kanneltu aina oikeuskanslerille asti, sillä kirkon toimet on koettu uskonnottomien vainajien muistoa loukkaaviksi. Samoin sisällissodan historiakamppailuun kuuluvat näkemykset, joiden mukaan jälkikäteen tapahtuneet siunaamiset ovat kaiken kaikkiaan vahingollisia. Näin ajattelevien mukaan kirkko on ottanut poliittisesti kantaa punaisten puolesta unohtaen nyt puolestaan valkoisten kokemat kärsimykset ja uhraukset. Menneisyyttä ei voi muuttaa eikä hyvittää, mutta sitä voi koettaa tutkia, selittää ja ymmärtää. Viimeisten vuosikymmenien aikana kirkossa on korostunut näkemys, että siinä missä suomalaisen yhteiskunnan laajemminkin myös kirkon on tärkeää selvittää millä kaikilla tavoin se oli sisällissodassa osallinen. Kirkon on jatkuvasti kysyttävä itseltään, mitä se vuonna 1918 teki ja mitä se jätti tekemättä. Kirkko on sittemmin rahoittanut sisällissotaa koskevaa kriittistä tutkimusta, se on organisoinut tieteellisiä seminaareja, se on paitsi tarttunut paikallisten työväenyhdistysten toiveisin siunata siunaamatta jääneitä hautoja myös tarjonnut paikallisella tasolla mahdollisuuden muistella, keskustella ja purkaa sodan traumoja. Kirkossa on myös jatkuvasti ollut halukkuutta arvioida sitä, mitä sen piispojen ja pappien osallisuudesta sisällissotaan on seurannut kirkolle ja sen jäsenille. Sisällissodan 100-vuotismuistovuosi tarjoaa jälleen monta tilaisuutta kohdata, muistaa, keskustella ja arvioida sodan tapahtumia ja merkityksiä niin paikallisesti kuin valtakunnallisestikin. Kirkko ja seurakunnat ovat monin eri tavoin näissä mukana. Muistovuosi olisi hyvä hetki kuitenkin muistuttaa, että meillä Suomessa sisällissodan asetelmat eivät enää sata vuotta sodan jälkeen ole ennallaan, eikä sodan osapuolia ole enää olemassa. Sen sijaan sisällissotia käydään yhä eripuolilla maailmaa. Suomessa tiedämme kokemuksesta, että kaikkein katkerimmastakin sisällissodastakin selviytyminen on mahdollista. Suomessa käytiin sata vuota sitten poikkeuksellisen verinen sisällissota. Silti sen 18

19 jälkeinen suomalainen kertomus on kertomus hyvän yhteiskunnan rakentamisesta ja rakentumisesta. Eikö kertomusta tasa-arvioisesta ja oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta olisi tarpeen kertoa eteenpäin? Eikö sellainen kertomus voisi olla avuksi ja tuoda toivoa? Olisiko toivoa herättävässä suomalaisessa kertomuksessa sisällissodan muistovuoden erityinen tehtävä? 19

20 Artikkelissa käytetty kirjallisuus Ajo, Martti 2017 Punainen eskatologia. Jumalan valtakunta ja työväenliike Sigfrid Sireniuksen teologis-aatteellisessa ajattelussa ja kristillis-yhteiskunnallisessa toiminnassa vuoteen 1924 asti. Diss. Helsinki: Helsingin yliopisto. Haapala, Pertti 2009 Kun kansankirkko hajosi. Sisällissota 1918 ja kirkko. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 212. Toim. Ilkka Huhta. Helsinki: SKHS. Haapala, Pertti & Hoppu, Tuomas 2009 Sisällissodan pikkujättiläinen. Helsinki: WSOY. Huhta, Ilkka 2009 Kirkko ja Sisällissota 1918 ja kirkko. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 212. Toim. Ilkka Huhta. Helsinki: SKHS Papit sisällissodassa Helsinki: Kirjapaja. Huhta, Ilkka (toim.) 2009 Sisällissota 1918 ja kirkko. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 212. Helsinki: SKHS. Huttunen, Niko 2010 Raamatullinen sota. Raamatun käyttö ja vaikutus vuoden 1918 sisällissodan tulkinnoissa. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 216. Historiallisia Tutkimuksia 255. Helsinki: SKHS & SKS. Kena, Kirsti 1979 Kirkon aseman ja asenteiden muotoutuminen itsenäistyneessä Suomessa Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 110. Diss. Helsinki: SKHS. 20

21 Keskisarja, Teemu 2013 Viipuri Helsinki: Siltala. Mustakallio, Hannu 2009 Kirkon johto, pappispoliitikot ja herätysliikkeet. Sisällissota 1918 ja kirkko. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 212. Toim. Ilkka Huhta. Helsinki: SKHS. Mustakallio, Hannu (toim.) 2012 Kirkollisia vaikuttajia Pyhästä Henrikistä nykyaikaan. Studia Biographica 10. Helsinki: SKS. Poteri, Juha 2009 Sankarihautaus vapaussodassa valkoisten kaatuneiden hautaaminen Suomessa vuonna Diss. Helsinki: PK-Koulutuskeskus OY. Tikka, Marko 2009 Kirkko ja suojeluskunnat. Järkiavioliitto, pakkoavioliitto vai epäpyhä allianssi? Sisällissota 1918 ja kirkko. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 212. Toim. Ilkka Huhta. Helsinki: SKHS. Ylikangas, Heikki 2007 Suomen historian solmukohdat. Helsinki: WSOY. 21