DIAKONIATYÖNTEKIJÄ VUOTIAAN NUOREN KEHITYSVAIHETTA TUKEMASSA

Transkriptio

1 DIAKONIATYÖNTEKIJÄ VUOTIAAN NUOREN KEHITYSVAIHETTA TUKEMASSA Tuen ottamaan vastuun omasta elämästään ja tulevaisuudestaan Tiina Mattila Opinnäytetyö, syksy 2006 Diakonia-ammattikorkeakoulu, Lahden yksikkö Diakoninen sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan koulutusohjelma Sairaanhoitaja(AMK) + diakonissa

2 TIIVISTELMÄ Tiina Mattila. Diakoniatyöntekijä nuoren kehitysvaihetta tukemassa Tuen ottamaan vastuun omasta elämästään ja tulevaisuudestaan. Lahti, syksy 2006, 70 s., 7 liitettä. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Lahden yksikkö, Diakoninen sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan koulutusohjelma, sairaanhoitaja (AMK) + diakonissa. Lasten ja nuorten pahoinvointi on ajankohtainen aihe koko yhteiskunnassa. Siitä tehdään tutkimuksia sekä keskustellaan mediassa. Mitä seurakunta voisi tehdä nuorten auttamiseksi? Tämän opinnäytetyön tarkoituksena oli kartoittaa, miten diakoniatyöntekijä voi tukea nuoren kehitysvaihetta ja mitkä hänen valmiutensa siihen on. Tutkimuksella selvitettiin myös diakoniatyön valmiuksia tehdä nuorisodiakoniaa ja sitä miten nuorisodiakonia voisi kehittyä tukeakseen nuoria paremmin. Tutkimusmenetelmänä käytettiin kvalitatiivista eli laadullista tutkimusotetta. Tutkimusaineisto kerättiin keväällä 2006 Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän aluediakoniatyöntekijöiltä kyselylomakkeella. Kyselylomakkeessa oli taustatietokysymyksiä ja avoimia kysymyksiä. Lomakkeita lähetettiin 25 diakoniatyöntekijälle ja vastauksia saatiin 16 kappaletta. Saatu aineisto analysoitiin käyttäen aineistolähtöistä sisällönanalyysiä. Tuloksista ilmeni, että diakoniatyöntekijöiden yleisin kontakti nuoriin oli rippikoulun kautta. Useimmilla ei muita kontakteja juuri ollutkaan. Yhteistyötä tehtiin nuorisodiakonian kanssa lähes pelkästään rippikoulun osalta. Seurakunnissa oli paljon moniongelmaisia nuoria. Diakoniatyöntekijöiden tärkein keino tukea nuorta oli keskusteleminen ja nuoren tukeminen ratkaisuissaan. Diakoniatyöllä on monia työmuotoja, joiden kautta nuoria voi tukea. Perhe on myös tärkeässä asemassa nuorten tukemisessa. Diakoniatyöntekijät tukivat nuoria vastaanotoilla käyneiden vanhempien kautta. Ajan ja resurssien puute oli yksi merkittävimmistä syistä, joka esti nuorisodiakonian toteuttamisen. Työntekijät kokivat myös nuorten maailman olevan vieras, jolloin kohtaaminen hankaloitui. Nuorisodiakonian kehittämiseksi yhteistyön lisääminen eri työmuotojen kanssa olisi tärkeää. Uusia toimintamalleja tulisi kehittää, jotta pystyttäisiin vastaamaan nuorten ongelmiin. Asiasanat: nuoret, diakonia, aikuistuminen, tukeminen, kvalitatiivinen tutkimus

3 ABSTRACT Tiina Mattila, Diaconal workers supporting young people, Lahti, autumn 2006, 70 pages, 7 appendices Diaconia University of Applied Sciences, Lahti unit, Degree Programme in Diaconal Social Welfare, Health Care and Education, Option in Diaconal Nursing Nowadays, there has been a big debate in society about children s and young people s mental well-being, and the question if there is any. Several studies have been conducted dealing with this issue and it has also been a popular topic in the media. The question is what the congregation could do to help the young. The aim of this study is to examine how diaconal workers can support young people and how prepared they are to do it. The study also looked at preparedness in the congregation to do diaconal work among the young. Another point of study was to research how diaconal work among the young could be developed in order to improve the resources for supporting young people. The study was qualitative and the material was acquired in Turku and Kaarina parish union by questionnaires, which were sent to local diaconal workers in spring They included some questions about background information as well as some open questions. In total, 25 questionnaires were sent out and 16 forms were returned. The material was then analysed with the means of content analysis. The study revealed that confirmation classes are the most common, and practically the only way for diaconal workers to contact the young. Young people with multiple problems were a common phenomenon. The most important way for diaconal workers to support the young was to discuss with them and support them in their decisions. Also family had an important role in supporting their children. Diaconal workers supported families and the young in office meetings. Lack of time and resources were some of the most significant obstacles in diaconal work among the young. From the employee s point of view the world and ideology of the young people is often too far from their own. The study revealed how important collaboration with other workers is. In addition, new working methods and activities should be developed so that we could respond to the problems among young people. Keywords: the young, diaconal work, supporting, qualitative research

4 SISÄLLYS 1 JOHDANTO NUORET JA DIAKONIA TUTKIMUKSISSA DIAKONIA SEURAKUNNASSA Diakoniatyöntekijä Nuorisodiakonia NUORI JA MURROSIKÄ Nuoren kehitysvaihe Nuorten ongelmat Mielenterveysongelmat ja -häiriöt Päihteet ongelmana Rikollisuus ongelmana Nuoren tukeminen itsenäistymis-prosessissa Seurakunta nuoren kehitysvaihetta tukemassa TUTKIMUKSEN TARKOITUS JA TUTKIMUSONGELMAT TUTKIMUKSEN TOTEUTUS Tutkimusympäristö Aineiston kerääminen Aineiston analyysimenetelmä TUTKIMUSTULOKSET Diakoniatyöntekijän keinoja tukea nuorta kehitysvaiheessaan Diakoniatyöntekijän haasteet ja vahvuudet nuorta kohdattaessa Diakoniatyön valmiudet tukea nuoria Nuorisodiakonian kehityshaasteita POHDINTA Tutkimuksen eettisyys Tutkimuksen luotettavuus Tutkimustulosten pohdintaa Jatkotutkimusehdotuksia LÄHTEET... 52

5 LIITTEET LIITE 1: Seurakuntayhtymän väkimäärät LIITE 2: Kyselylomake ja saatekirje LIITE 3: Abstrahointikaavio LIITE 4: Abstrahointikaavio LIITE 5: Abstrahointikaavio LIITE 6: Abstrahointikaavio LIITE 7: Tutkimuslupa... 70

6 1 JOHDANTO Nuorten ongelmat ovat lisääntyneet. Lehdistä voidaan lukea nuorten ongelmista, työttömyydestä, syrjäytymisestä, alkoholi- ja huumeongelmista. Voisiko seurakunnalla olla vastauksia ongelmien vähentämiseen? Nuoret tarvitsisivat mielekästä tekemistä ja tukea voidakseen kasvaa vahvoiksi itsenäisiksi aikuisiksi. Voisiko diakoniatyö tarjota nuorille kanavan ongelmiensa purkamiseen? Opinnäytetyöni aihe on, miten diakoniatyöntekijä voi tukea vuotiaan nuoren kehitysvaihetta. Tarkoituksena oli kartoittaa, mikä on nuorten diakonian tarve diakoniatyöntekijöiden arvioimana ja onko heille sitä tarjolla. Opinnäytetyö toteutettiin laadullisena tutkimuksena perustuen diakoniatyöntekijöiltä kerättyyn tutkimusmateriaaliin. Tutkimusaineisto kerättiin Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän aluediakoniatyöntekijöiltä kyselylomakkeiden avulla. Nuorten pahoinvointia käsiteltiin mm. Nuorten parlamentin täysistunnossa maaliskuussa Eräs huolestuttavista ongelmista on nuorten kasvava henkinen pahoinvointi. Jakautuminen menestyjiin ja häviäjiin on yhä räikeämpää ja alkaa yhä aikaisemmin. Avainasemassa on aikuisten kyky, velvollisuus ja halu suojella lapsia ja nuoria ja taata heille heidän oikeuksiaan ja tarpeitaan kunnioittava kasvuympäristö. (Eduskunta 2006, 26.) Nuorten henkinen pahoinvointi, runsas päihteiden käyttö, kouluvaikeudet ja kulttuurien yhteistoiminnan vaikeudet ovat vuotiaiden nuorten, myös maahanmuuttajanuorten arkipäivää. Huonon olon seuraamukset kävelevät kirjaimellisesti silmille kouluissa, vapaa-aikana kaduilla ja myöhemmin työelämässä. (Tuomarla 2006.) Kirkon lapsi- ja nuorisotyön strategian yhtenä linjauksena korostetaan, että seurakunta tukee lapsen ja nuoren kasvua. Seurakunta on osaltaan vastuussa lasten ja nuorten kasvatuksesta. Siksi seurakunnissa on huolehdittava siitä, että sen toimintamuodot tarjoavat

7 7 turvallisen ja luotettavan kasvuympäristön eri-ikäisille lapsille ja nuorille. Strategiassa kehotetaan seurakuntia myös arvioimaan työn rakenteita. Millä tavoin lasten ja nuorten omat elämänkysymykset tulevat kohdatuiksi seurakuntatyössä? Onko työntekijöillä riittävät voimavarat ja mihin tulisi satsata? (Häkkinen 2005, 43.) Opinnäytetyön lähtökohtana on oma kiinnostukseni nuorisodiakoniatyötä kohtaan. Nuorten pahoinvointi on yleisesti lisääntynyt. Olen tuttavapiiristänikin saanut sivusta seurata nuorten ongelmia, niin syömishäiriöitä kuin itsemurhaa. Olisiko näille nuorten ongelmille jotain tehtävissä? Rippileireillä ollessani olen kohdannut monenlaisia nuoria, osa heistäkin olisi avun tarpeessa. Voisiko diakoniatyö jotenkin tukea nuorten kehitysvaihetta? Alun perin tarkoitukseni oli tutkia nuorten näkökannalta nuorisodiakoniaa, mutta tehtyäni alustavan koekyselyn rippikoulunuorille, koin helpommaksi aloittelevalle tutkijalle kerätä aineisto diakoniatyöntekijöiltä. Näin ollen aihekin muotoutui nykyiselleen. Tutkimus antaa tulevaa työelämää ajatellen keinoja tehdä diakoniatyötä sekä itselleni että muille seurakunnassa työskenteleville. Diakonian tarve kasvaa, eikä aika aina riitä kaikille apua tarvitseville. 2 NUORET JA DIAKONIA TUTKIMUKSISSA Suomessa diakoniaa on tutkittu vähän. Tutkimus on keskittynyt lähinnä diakonian historiaan ja diakonaattia koskevaan keskusteluun. Näistä onkin saatavana uutta ja monipuolista tutkimusaineistoa. (Henttonen 1998, ) Nuoriin kohdistuvasta diakoniasta ei juurikaan suoranaista tutkimustietoa ole. Diakonian tutkimukset keskittyvät lähinnä vanhusten ja työikäisten diakoniatyöhön, mutta ovat ehkä jossain määrin sovellettavissa myös nuoriin. Nuorista ja nuoren kehitysvaiheesta, seksuaalisuudesta ym. sen sijaan löytyy lukuisia eri tutkimuksia. Nuorisobarometri 2002 (Saarela 2002) on 1800 suomenkieliselle vuotiaalle nuorelle tehty kyselytutkimus, jossa kyseltiin nuorten mielipiteitä ja asenteita mm. koulutuksesta, työelämästä, yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta sekä asennoitumisesta päihteiden käyttöön ja syrjäytymiseen. Barometrin mukaan suurin osa vastanneista nuorista

8 8 ottaisi mieluummin tilapäistä työtä kuin eläisi työttömyyskorvauksella, jos käteen jäävä tulo olisi yhtä suuri. Suhtautuminen tilapäiseen työhön on varsin myönteistä. Nuorten syrjäytymisen suurin osa arvelee johtuvan omasta laiskuudesta. Lähes yhtä tärkeinä syinä tulee kuitenkin ystävien tai työpaikan puute. Päihteistä nuoret suhtautuivat kielteisimmin huumeisiin. Huumeidenkäyttöön kielteisimmin suhtautuivat vuotiaat. Näistä 89 % piti huumeidenkäyttöä ehdottoman kiellettynä. Yleisesti naiset suhtautuivat huumeisiin vähän kielteisemmin kuin miehet. Alkoholin kuulumisesta olennaisena osana nuorten vapaa-aikaan oli täysin tai jokseenkin samaa mieltä 63 % vastaajista. Miehet katsoivat naisia useammin alkoholin kuuluvan vapaa-aikaan. Alkoholinkäyttö on barometrin mukaan nuorten keskuudessa yleisempää kuin tupakointi. Alkoholin ja tupakan kulutukseen verrattuna huumeiden kokeilu ja käyttö näyttää barometrin antaman kuvan mukaan olevan edelleen harvinaista. (Saarinen 2002.) Nuorten hyvinvointia on tutkinut mm. Anne Konu väitöskirjassaan Oppilaiden hyvinvointi koulussa. Tutkimuksen tavoitteena on ollut selkiyttää kouluhyvinvoinnista käytävää keskustelua sekä tuottaa väline kouluhyvinvoinnin arviointiin. Tutkimusaineistona on käytetty Kouluterveyskyselyn yhteydessä kerättyä aineistoa. Kouluterveyskysely toteutetaan vuosittain siten, että joka toinen vuosi samojen alueiden koulut olisivat mukana kyselyssä. Kysely tehdään peruskoulujen 8. ja 9. luokkien, lukion 2. luokan sekä ammattioppilaitosten 2. vuosiluokan oppilaille. Kysely sisältää runsaasti oppilaan koulunkäyntiin, terveystottumuksiin, harrastuksiin, perheeseen ja ystäviin liittyviä kysymyksiä. Tutkimuksen mukaan kotikasvatuksella on edelleen perustavaa laatua oleva merkitys lapsen elämässä, mutta jokainen yksilö elää myös yhteisönsä jäsenenä, eikä senkään merkitystä ole syytä väheksyä. Päätuloksena tuotettiin käsitteellinen koulun hyvinvointimalli. Kouluhyvinvointi koostuu neljästä osatekijästä: koulunolosuhteista, sosiaalisista suhteista, itsensä toteuttamisesta ja terveydentilasta. Hyvinvointiin koulussa vaikuttavat myös oppilaiden kodit sekä muu ympäröivä yhteisö. Hyvinvointimallin tarkoituksena on helpottaa hyvinvoinnin tutkimista ja arviointia koulussa. (Konu 2002, ) Diakoniabarometri perustuu kahteen kyselyyn sekä epäsuorasti Suomen Kuvalehden Taloustutkimus oy:llä lokakuun lopussa 1999 teettämään väestökyselyyn. Barometrin aineisto kerättiin syksyllä 1999 kahden diakonia-alan koulutustapahtuman yhteydessä. Hyväksyttäviä vastauslomakkeita kertyi 183. Barometrin mukaan diakonia-alalla työs-

9 9 kentelevät näkevät syrjäytymisen koko väestöä koskevana, kasvavana ja huolestuttavan yhteiskunnallisena ilmiönä. Suurin osa diakoniatyöntekijöistä oli sitä mieltä, että yhteiskunnan tulisi turvata sellaiset taloudelliset edellytykset, jotka mahdollistavat kohtuullisen elämän tämän päivän yhteiskunnassa. Vain harvalle olisi riittänyt, että yhteiskunta turvaisi juuri ja juuri toimeentulon. Kristillisen sanoman julistaminen taas on jäänyt nykyisessä diakoniatyössä liian heikkoon asemaan, vain 40 % vastaajista koki sen tärkeäksi. Eri väestöryhmien hyvinvoinnista diakoniatyöntekijät arvelivat huonoimmassa asemassa olevan pitkittyneesti työttömät, mielenterveysongelmaiset, päihdeongelmaiset ja pitkäaikaissairaat. Parhaimmassa asemassa arveltiin olevan vakaalla työuralla olevat, ydinperheet ja keski-ikäiset. Hyvinvointiasioissa julkisen sektorin vastuu nähdään aivan keskeisenä. Päävastuu nähdään kunnilla ja valtiolla useimmissa sosiaaliavun tehtävissä. Kun taas seurakuntien rooli nähdään kuntien ja valtion toimintaa täydentävänä. Keskeisimpiä alueita, jotka sopivat seurakunnalliselle diakonialle ovat katastrofiapu, auttavapuhelin, päihdetyö ja katutyö. (Heikkilä 2000.) Katja Rask, Sakari Kainulainen ja Sina Pasanen ovat vuonna 2002 teettäneet valtakunnallisen kyselyn seurakuntien diakonia- ja nuorisotyöntekijöille. Tutkimuksessa on selvitetty diakoniatyöntekijöiden ja nuorisotyöntekijöiden arkea ja sitä mitkä ovat pääasialliset alueet, joilla ko. työntekijät työskentelevät. Diakoniatyössä painottuivat perinteiset diakoniatyönalat, eli sielunhoito, avustustoiminta, vanhustyö, työ työttömien ja vapaaehtoisten kanssa, sekä mielenterveystyö. Diakonissoista lähes kaikki ilmoittivat työalakseen vanhustyön, sielunhoidon ja avustustoiminnan. Noin puolet diakoniatyöntekijöistä oli mukana myös jumalanpalvelustoiminnassa, lähimmäis-, perhe- ja rippikoulutyössä sekä kansainvälisessä diakoniassa ja tiedotuksessa. Pienissä seurakunnissa työ oli keskittynyt enemmän perustyöhön, kun taas isommissa seurakunnissa oli erikoistyöntekijöitä, jotka keskittyivät tiettyihin ryhmiin. Yleisimpänä ja suurimpana haasteena työalalle koettiin lapsiin, nuoriin, perheisiin ja parisuhteeseen liittyvät asiat. (Rask, Kainulainen & Pasanen 2003.) Nuorisobarometrin 2006 (Myllyniemi 2006) tutkimusjoukkona on ollut vuotiaita suomen- ja ruotsinkielisiä nuoria koko maassa. Puhelinhaastattelu tehtiin yhteensä 1900 nuorelle maaliskuussa Tässä nuorisobarometrissä on esille nostettu nuorten uskonnollisuus. Barometrissä kysyttiin mm. luottamusta eri instituutioiden toimintaan. Vuodesta 1996, jolloin tätä edellisen kerran kysyttiin, kirkon luottamus on laskenut,

10 10 kuten myös puolustusvoimien ja oikeuslaitoksen. Luottamus pankkeihin, ay-liikkeisiin ja eduskuntaan on sen sijaan noussut. Kirkosta eroamiseen arvellaan keskeiseksi syyksi yleinen vieraantuminen kirkon elämänkatsomuksesta, ei niinkään kirkon päätökset naispappeudesta tms. Varsinkin nuorilla kirkon jäsenyys on menettänyt merkityksensä yksilön elämässä vuotiaista vastaajista 89 % kuului ev.lut. kirkkoon, ja vain 2 % oli eronnut kirkosta. Kysyttäessä miten uskonnollisena pitää itseään riippumatta siitä, käyvätkö he uskonnollisissa tilaisuuksissa tai kirkossa, 42 % nuorista piti itseään uskonnollisena ja 51 % ei-uskonnollisena. Useimmiten nuoret naiset olivat uskonnollisempia kuin miehet. Nuorista 66 % keskusteli ystäviensä kanssa uskonnosta ainakin joskus. Enemmistö suomalaisista nuorista uskoo niin Pyhään Henkeen (53 %) kuin Jeesukseen Jumalan poikanakin (54 %) (Myllyniemi 2006.) 3 DIAKONIA SEURAKUNNASSA Diakonian lähtökohtana ovat Jeesuksen esimerkki ja hänen opetuksensa. Jeesus kohtasi apua tarvitsevat, köyhät, sairaat ja syrjäytetyt, kuunteli heitä, paransi, auttoi ja julisti anteeksiantamuksen sanomaa. Kertomuksessa laupiaasta samarialaisesta Jeesus osoitti, että jokainen ihminen on lähimmäisemme riippumatta kansallisuudesta, rodusta, uskonnosta tai muista erottavista tekijöistä. Alkuseurakunnassa diakonia toteutui huolenpitona köyhistä, sairaista, vangeista ja muista kärsivistä sekä pöytäpalveluna seurakunnan kokouksissa.(suomen evankelis-luterilainen kirkko 2006.) Diakonia kuului alkuseurakunnan elämään niin oleellisena osana, ettei sitä tarvinnut määritellä erikseen. Seurakunta sulki huolenpitoonsa niin jokaisen jäsenensä kuin myös ne kärsivät, jotka muut olivat hylänneet. Vähitellen alettiin palkata erityisiä diakoneja huolehtimaan avustustoiminnasta. Diakonien huolenpidon kohteena olivat erityisesti yhteiskunnan syrjäytyneet. Diakonia ei kuitenkaan ollut pelkkää laupeudentyötä, vaan uskon synnyttämän uuden elämäntavan ilmaus. (Veikkola 2002, 108.) Diakonia on seurakuntalaisten lähimmäisvastuuta ja vuorovaikutusta. Seurakunta ja sen jäsenet harjoittavat diakoniaa antaessaan ihmisille tukea ja apua heidän vaikeuksissaan. Talkooapu, naapuruus ja vieraanvaraisuus ovat yhtä lailla lähimmäisenrakkautta kuin järjestetty seurakuntadiakonia. (Suomen evankelis-luterilainen kirkko 2006.)

11 11 Diakonian sisältöä voidaan lyhyimmillään kuvailla kultaisen säännön etiikan konkretisoimiseksi. Kultainen sääntö vaatii rakastamaan lähimmäistään ja ottamaan huomioon hänen tarpeensa. Diakonialla ja yhteiskunnan sosiaalitoimella on samansuuntainen pyrkimys. Diakonian aineelliset mahdollisuudet ovat pienet, eikä sen tarkoituksena ole korvata yhteiskunnan vastuunottoa kansalaisistaan. Diakonian etuna taas on mahdollisuus ottaa joustavalla tavalla huomioon toisen ihmisen avuntarve ja havaita tämän avuntarpeen uudet haasteet. (Laulaja 2002, 61.) Diakonian kohteena on maailmassa ilmenevä epäoikeudenmukaisuus, hätä ja avuntarve. Perinteisesti diakonia on kohdannut nämä yhteiskunnan rakenteelliset ongelmat yksittäisen avuntarvitsijan näkökulmasta. Se on merkinnyt ihmisen kokonaisvaltaista auttamista riippumatta siitä, minkälaisen avuntarpeen hän ilmaisee apua hakiessaan tai minkälaiset olosuhteet ovat avuntarpeeseen johtaneet. Viime vuosina diakoniatyössä ei kuitenkaan ole voitu ohittaa niitä yhteiskunnallisia epäkohtia, jotka ovat diakonisen työn tarpeen taustalla. Samalla kun diakoniatyö vastaa ihmisten avuntarpeeseen ja toimii niiden ihmisten parissa, joiden hätä on suurin ja joita ei muilla tavoin riittävästi auteta, sen tehtäväksi on yhä selvemmin tullut myös seurata yhteiskunnassa tapahtuvia muutoksia ja arvioida niiden merkitystä ihmisten hyvinvoinnille. (Lappalainen 1997, 190.) Diakonia on aina vastaus oman aikansa hätään. Jos se vastaa vain menneisyyden hätään, on se menettänyt otteensa tähän hetkeen. Jos se vastaa vain tulevaan hätään, on pakko kysyä, mitä annettavaa sillä on tänään hätää kärsiville. (Henttonen 1998, 81.) Diakonia on lähes aina mitä syvimmin persoonallista ja sosiaalista toimintaa. Usein se konkretisoituu kahden ihmisen kohtaamisena ainakin toiselle hyvin arassa ja kipeässä tilanteessa. Toinen tarvitsee ja odottaa apua, toinen voi antaa tai välittää apua. Auttamisen mahdollisuuteen ja välineisiin kätkeytyy paljon valtaa ja vallankäytön mahdollisuuksia. Elämän tarkoituksellisuus ja uskoon liittyvä problematiikka on ihmiselle erityisen henkilökohtainen, intiimi ja haavoittuva alue. Usko voi olla vapauttavaa, armahtavaa, elämää kannattavaa, minäkuvaa vahvistavaa, mutta se voi olla myös ahdistavaa, elämää kaventavaa, vääriin riippuvuuksiin ja syyllisyyteen johtavaa. Näistä syistä diakonian eettinen vastuu on jopa poikkeuksellisen suuri ja diakonian omantunnon tulisi olla harvinaisen herkkä. (Henttonen 1998, 31.)

12 Diakoniatyöntekijä Lähimmäisen huomioon ottaminen, auttaminen ja palvelu, sanalla sanoen diakonia, oli niin luovuttamattomasti osa seurakuntana elämistä, että jo varhain varattiin henkilöitä huolehtimaan seurakunnan puolesta vaikeuksissa olevista ja johtamaan tätä toimintaa. Se johti vähitellen kirkon yleisen virkakehityksen yhteydessä siihen, että diakonin, seurakuntapalvelijan virka alkoi hahmottua ensimmäisen sataluvun lopulla, ensin lännen ja myöhemmin idän seurakunnissa. (Koskenvesa 2002, 36.) Nykypäivänä diakoni on sosiaalialan koulutuksen ja diakonian virkatutkinnon suorittanut henkilö. Evankelis-luterilaisen kirkon palveluksessa diakoni työskentelee paikallisseurakunnassa tai muissa kirkon tehtävissä. Yhteiskunnan palveluksessa diakoni työskentelee sosiaalihuollon tehtävissä. Diakonissa on sairaanhoitajan ja diakonian virkatutkinnon saanut henkilö. Evankelis-luterilaisen kirkon palveluksessa diakonissa työskentelee samoissa tehtävissä kuin diakoni. Yhteiskunnassa diakonissa työskentelee sairaanhoidon tehtävissä. Diakoneja ja diakonissoja koulutetaan Diakoniaammattikorkeakoulussa. (Porio & Aukee 1998, ) Diakonian virkoja kirkossa on hiukan toista tuhatta, minkä lisäksi diakoniatyöhön osallistuvat jossakin määrin myös papit ja lehtorit sekä nuoriso- ja lapsityön ohjaajat. Diakoniaan suuntautuneita erityisvirkoja ovat mm. kehitysvammatyöntekijät, kuurojenpapit sekä vankilapapit ja -diakonit. Kristilliseen palvelutyöhön läheisesti liittyvät myös perheneuvojat ja sairaalasielunhoitajat. (Suomen evankelis-luterilainen kirkko 2006.) Diakoniatyöntekijä tekee itsenäistä työtä diakonia-alan asiantuntijana vaikuttamalla epäkohtiin sekä yksilön että yhteiskunnan tasolla. Yhteiskunnallinen ja kirkon tilanne muokkaa työtä. Perusajatuksena on olla ihmisen tukena erityisesti silloin, kun muu ammatillinen apu ei riitä. Työtä tehdään yksilöiden, perheiden ja ryhmien kanssa. Koulutukseen ei edellytetä kirkon jäsenyyttä, mutta kirkon virkaan vaaditaan Suomen ev.lut. kirkon jäsenyys. (Diakoniatyöntekijöiden liitto 2005.) Diakoniatyöntekijä ei voi ymmärtää oman työnsä laatua, sen omaleimaisuutta tai yhteistyökanavia tuntematta riittävässä määrin sosiaalipolitiikkaa ja sosiaalityötä (Henttonen 1998, 259).

13 Nuorisodiakonia Rippikoulu on jo kauan ollut nuorisotyön erityisosaamisenalue. Rippikoulun aikaiset tutustumisjaksot seurakuntaan keskittyvät paljolti nuorisotyöhön ja muu seurakunnan arki jää tuntemattomaksi. Nuoret eivät saa kunnollista kokonaiskuvaa seurakunnasta. Onko rippikoulun jääminen nuorisotyön tehtäväksi ollut osiltaan virhe? Eikö rippikoulun pitäisi olla seurakunnan yhteinen tehtävä, johon osallistuvat kaikki työmuodot diakoniasta lähetykseen tasavertaisina? (Pursiainen 1997, 122.) Useimmiten rippikouluun osallistuu vahvasti myös pappi ja monesti myös kanttori. Diakoniatyön osuus rippikoulussa on vain pintaraapaisu. Kun nuori etsii, hän kokeilee monenlaista ja erehtyy, joskus raskaastikin. Evankeliumin sanomalla armosta ja anteeksiannosta olisi kysyntää. Ja armo oikeinymmärrettynä voisi olla monelle nuorelle ainutlaatuinen kokemus hyväksytyksi tulemisesta ja toisaalta vastuun ottamisesta elämästään. (Pursiainen 1997, 115.) Nuorten kanssa työskenneltäessä tulisi käyttää työotteita, joissa ennakoidaan ja puututaan asioihin jo varhain eli ennen kuin hän oireilee tai oireet ovat vähäisiä. Nuoruuteen kuuluu kapinointi ja rajojen etsiminen, mutta on tärkeää, että lähellä on aikuisia, jotka näkevät ja pystyvät toimimaan riittävän nopeasti, kun nuori sitä tarvitsee. Turvallisen arjen keskeisyydessä on kysymys siitä, että keskitytään luomaan nuorelle turvallista arkea normaalin arkielämän tilanteissa ja kiinnittämään häntä osaksi aikuisten maailmaa. Turvallisen arjen muodostuminen liittyy erityisesti turvalliseen aikuiseen, joka on vuorovaikutuksessa nuoren kanssa hyväksyen hänen ristiriitaisuutensa. (Sininauhaliitto 2006.) Eri lähtökohdista tulevien perheiden ja heidän nuoriensa taloudelliset, sosiaaliset ja hyvinvointia sekä elämänhallintaa koskevat tarpeet eroavat suuresti: nuorten parissa tehtävässä työssä on kyettävä toimimaan hyvin yksilöllisesti nuoren hyvinvoinnin ja elämänhallinnan edistämiseksi. (Aaltonen, Ojanen, Vihunen & Vilèn 1999, 17.) Seurakunnan työntekijöiden haasteellinen tehtävä on löytää kokoontumisen muotoja, jotka ovat vetovoimaisia ja joissa opetus on tehty nuoria kiinnostavaksi ja hänen kysymyksiään koskettavaksi. Rippikoulu on sekä tutkimusten että kokemuksen mukaan myöhäinen ajankohta uskonnollisen ajattelun syventämiseen. Nuoren elämässä on ennen sitä muutamassa vuodessa ehtinyt tapahtua paljon. Rippikoulu on tarkoitettu etsimisen ja kyselemisen paikaksi. Siellä nuorella on mahdollisuus tutustua uskon perusteisiin

14 14 ja vahvistua vakaumuksessaan haluaako hän uskoa vai ei. (Kinnunen 1999, ) Rippikoulun lisäksi seurakunnalla on nuorille tarjota isoskoulutus, erilaisia nuorteniltoja, raamattupiirejä ja musiikki- ja liikuntakerhoja. Suurimmaksi osaksi tapahtumat ovat seurakunnan nuorisotyön järjestämiä. Useissa kouluissa toimii tällä hetkellä seurakuntien työntekijöitä koulun ja seurakunnan välisinä yhdyshenkilöinä. Ns. koulupastoreina voivat toimia muutkin kuin papit. Useimmiten koulupastorit ovat nuorisotyöntekijöitä, joskus myös diakoniatyöntekijöitä. He voivat pitää koulussa päivänavauksia, osallistua oppitunneille ja antaa mahdollisuuden oppilaille tai opettajille henkilökohtaiseen keskusteluun. Koulupastoreille järjestetään myös koulutusta. Pyrkimyksenä toiminnassa on pitkäjänteisyys, jolloin oppilaat ja heidän ongelmansa oppii tuntemaan. (Haikarainen 2006.) Diakoniakasvatus on myös tärkeä osa nuortenparissa tehtävää diakoniatyötä. Diakoniakasvatuksen tarkoituksena on jakaa tietoa kotimaisesta ja kansainvälisestä diakoniasta. Työmuotona diakoniakasvatus on varsin uusi, mutta sen piirissä toimii monissa seurakunnissa esim. nuorten diakoniaryhmiä ja erilaisia projekteja. Nuorisodiakonian alaisuuteen voidaan laskea myös palveluoperaatio Saapas. Saapas auttaa alle 18-vuotiaita nuoria. Se on paikalla erityisesti nuorten suosimissa oleskelu- ja kohtaamispaikoissa, festivaaleilla ja muissa tapahtumissa, joissa nuoria on paljon läsnä. Saappaan toiminta on auttamis- ja sielunhoitotyötä, jota koordinoivat evankelisluterilaiset seurakunnat. Toimintaa ohjaa ja siitä vastaa seurakunnan nimeämä henkilö tai henkilöt. (Nuorten keskus 2006.) 4 NUORI JA MURROSIKÄ Niin sanotun murrosiän alku sijoittuu kaavamaisesti 13. tai 14. ikävuoteen. Ajankohta vaihtelee kuitenkin yksilöllisesti. Lisäksi näyttää siltä, että tytöt kehittyvät keskimäärin nopeammin kuin pojat. Fysiologisesti murros tarkoittaa sitä, että lapsi saavuttaa sukukypsyyden, toisin sanoen hän on valmis jatkamaan sukua. Tämä merkitsee kehossa elintoimintojen ja ulkomuodon muutoksia. Tunteiden esiin puhkeaminen aiheuttaa nuoren

15 15 mielessä kuohuntaa. Tunteet saattavat heitellä häntä levottomasti. Nuori elää ikään kuin jossain uudessa todellisuudessa. (Turunen 2005, 114.) Usein puhutaan murrosiän kriisistä. Kriisillä tarkoitetaan uutta elämäntilannetta, jonka ongelmien hallitsemiseen yksilöllä ei ole valmiita toimintamalleja. Kriisissä on sekä taantuman että kasvun mahdollisuus. Nuori joutuu sopeutumaan moniin uusiin asioihin. Siihen hänellä ei ole aina vielä riittävästi kokemuksia ja taitoja mihin nojata. (Jarasto & Sinervo 1999, 33.) Murrosikää aloitteleva on valtavan kehitystehtävän edessä. Hänen täytyy muuttua muutamassa vuodessa fyysisesti aikuiseksi, oppia yhteisössä tarvittavia tietoja ja taitoja, löytää itselleen maskuliininen/feminiininen rooli sekä saavuttaa uusi ja kypsempi suhde molempiin sukupuoliin. Lisäksi hänen täytyy hyväksyä oma muuttunut ulkonäkönsä ja kehittää omaa arvomaailmaansa. (Airola & Tarsalainen 2005, 21.) Olen tässä tutkimuksessa rajannut nuoren käsittämään vuotiaita nuoria, eli vähän ennen ja vähän jälkeen rippikoulun. 14-vuotiaat ovat saattaneet jo aloittaa seurakunnissa rippikoulutunnit, mutta voivat myös olla täysin vailla seurakuntakontaktia. Heillä kuitenkin on jo murrosiän herättämiä kysymyksiä ja epätietoisuutta, ja siksi halusin lukea myös heidät tutkimuksen nuoriksi. Varsinaiset kysymykset useimmiten heräävät vasta rippikoulun jälkeen. Kun rippikoulu on käyty, seurakunta tarjoaa nuorille isoskoulutusta. Kaikkia ei kuitenkaan välttämättä kiinnosta isosena esilläolo, kuitenkin seurakunnan toiminnassa olisi mukava olla osallisena. Haasteena on se, miten säilyttää myös heidän seurakuntayhteytensä. 4.1 Nuoren kehitysvaihe Eriksonin teoriassa ihmisellä on kahdeksan ikää ja niillä omat tehtävänsä. Puberteettiikäisenä nuoren on irrottauduttava psyykkisesti perheestä ja koeteltava siltä omaksumiaan arvoja ja normeja voidakseen luoda oman identiteettinsä. Identiteetti muodostuu osaksi niistä normeista ja arvoista, joita nuori on saanut vanhemmiltaan, mutta myös kavereiden, koulun, aatteellisten järjestöjen, opintojen ja tiedotusvälineiden vaikutuksesta. Jos nuorella on tänä aikana paljon vaikeuksia, se voi johtaa hämärtyneeseen tai negatiiviseen identiteettiin. Seuraava vaihe on nuoruus. Jos nuori on läpikäynyt aikaisemmat elämänvaiheet niin tyydyttävästi, että on saavuttanut lujan identiteetin, hän voi nyt kokea todellista ja läheistä ystävyyttä toisen ihmisen kanssa tarvitsematta tuntea

16 16 syvän, läheisen ystävyyden uhkaavan omaa minäänsä. Vasta kun ihminen on saavuttanut tällaisen kypsyyden, hän voi tuntea aikuisen syvempää rakkautta. Jos nuori ei onnistu pääsemään näin pitkälle, hän voi reagoida vetäytymällä ja eristymällä. (Cederblad 1992, ) Nuoruuden kehityksellisenä päämääränä on siis saavuttaa itsenäisyys. Itsenäisyyden saavuttaakseen nuoren on ratkaistava ikäkauteen kuuluvat kehitykselliset tehtävät. Nuoren on irrottauduttava lapsuuden vanhemmistaan, heidän tarjoamastaan tyydytyksestä ja heihin kohdistuneista toiveista ja löytää vanhemmat uudelleen aikuisen tasolla. Murrosiästä aiheutuneen ruumiinkuvan, seksuaalisuuden ja seksuaalisen identiteetin jäsentäminen on nuoruuden toinen tehtävä. Kolmantena tehtävänä on ikätovereiden apuun turvautuminen nuoruusiän kasvun ja kehityksen aikana. (Aalberg & Siimes 1999, 56.) Nuoruus on tärkeää aikaa myös elämänkatsomuksen muodostamisen kannalta. Kysyessään ja vastatessaan, uhmatessaan ja ihaillessaan nuori etsii ja muodostaa omaa identiteettiään, maailmankatsomustaan ja elämänkatsomustaan. Nuoren kysymykset liittyvät aikuistumiseen, itsenäistymiseen, koulutukseen ja ammattiin, ympäristöön ja yhteiskuntaan. Nuori laajentaa myös reviiriään kotipihasta maailmalle, hän miettii maailmankaikkeuden, maailmanlopun, kärsimyksen ja kuoleman ongelmia. Nuori etsii ja soisi myös löytävänsä tarkoituksen elämälleen. Hän toivoo tulevansa hyväksytyksi ja ymmärretyksi yksilönä. (Pursiainen 1997, 113.) Nuoruus on aikaa, jolloin pitää oppia elämään uudestaan. On opittava ohjaamaan elämäänsä oman yksilöllisyytensä kautta yhä tietoisemmin suhteessa muihin ihmisiin, luontoon ja koko maailmankaikkeuteen. Tämän oppiminen jatkuu koko elämän ajan, mutta nuoruudessa se on erityisen kiihkeää. Nuoruuden uhma, aggressiot, tunnevyöryt ja muut itsenäistymisen taistot on nähtävä sisäisyyden kehitysvaiheita vastaan. Koko sisäinen psyykkinen maailma käy läpi valtavan rakenteellisen ja toiminnallisen muutoksen. (Dunderfelt 1997, ) Nuoressa tapahtuu suuria muutoksia hyvin intensiiviseen tahtiin. Hänen vartalonsa kehittyy aikuisen mittoihin, identiteetti muokkautuu. Hän itsenäistyy vanhemmistaan, solmii siteitä omaan sukupolveensa niin omaan kuin vastakkaisen sukupuolen kanssa, selkeyttää seksuaalisuuttaan, liittyy itsenäisempänä ihmisenä häntä ympäröivään yhteiskuntaan, hahmottaa tulevaisuuttaan ja omia toiveitaan sekä haaveitaan. Tämä kaikki ei voi olla aiheuttamatta nuoressa paineita ja nostamatta hänessä pintaan monia tunteita.

17 17 (Jarasto & Sinervo 1999, 11.)Tästä aiheutuu murrosiän kriisi, jota kutsutaan usein myös identiteettikriisiksi eli minuuden kriisiksi, nuoren käsitys itsestä on kriisissä. Nuoren epävarmuus omasta identiteetistä voi ilmetä ylimielisyytenä ja vihamielisenä suhtautumisena toimintamalleihin, joita vanhemmat esittävät. Nuorelle on tärkeä olla jotain muuta kuin mitä vanhemmat odottavat ja ajattelevat. Hänen on löydettävä jotain omaa, eivätkä valmiit mallit kelpaa. (Kinnunen 1999, 39.) Tunteiden erityiseen kuohuun ovat syynä joskus myös tunne-elämän vaikeudet, jotka saattavat johtua menneistä kokemuksista, kasvutaustasta ja esimerkiksi perheoloista. Nuori ei pysty pitämään ympäristön ongelmia enää ulkopuolellaan, vaan niistä tulee nyt aidommin omakohtaisia. Tärkeä uusi elämysalue tulee seksuaalisuudesta. Kiintymys on tärkeä inhimillinen tunne kaikissa ikävaiheissa ja myös tiettyä eroottista rakkautta esiintyy jo varhaisina ikävuosina. Vaativamman sisällön eroottinen rakkaus saa silti vasta murrosiässä ja sen jälkeen. (Turunen 2005, ) 4.2 Nuorten ongelmat Nykyinen länsimainen yhteiskunta tarjoaa nuorelle monenlaisia vaihtoehtoja esimerkiksi ammatinvalinnassa ja sukupuolielämässä. Vanhemmat eivät enää kerro, miten nuoren pitäisi rakentaa maailmaansa, vaan yhä useammassa perheessä nuoren odotetaan löytävän omia henkilökohtaisia ratkaisuja. Tämän vuoksi nuoruuden kriisi on pidentynyt. Vaihtoehtojen monenkirjavuus on monelle nuorelle myös ahdistava asia, vaikka toisaalta hän nauttii valinnanvapaudestaan. Nuori kokee helposti epäonnistuvansa, kun hänen ympäristönsä odottaa häneltä liian paljon. Ympäristön liialliset odotukset ja alituinen negatiivinen palaute stressaavat nuorta, joka on lähes aina hyvin riippuvainen muiden mielipiteistä. Jos hän saa kokoajan negatiivista palautetta hän ei jaksa enää edes yrittää. (Aaltonen ym. 1999, )

18 Mielenterveysongelmat ja -häiriöt Vaikeimpiin kokemuksiin nuoruusiässä kuuluu yksinäisyys tai sydänystävää vaille jääminen. Siitä syntyy helposti tunne, että on erilainen kuin muut, jotenkin kelpaamaton. Jatkuva yksinjääminen voi olla läheisen ystävän puutetta, kavereiden puutetta, oman ryhmän puutetta tai näitä kaikkia. (Jarasto & Sinervo 1999, 93.) Murrosiässä koetut menetykset ja kriisit, kuten läheisen kuolema tai sairaus, ovat yleensä hyvin vaikeita tilanteita. Ne altistavat nuoren masennukselle. Nykyaikana yleiset taloudelliset ongelmat, vanhempien työttömyys ja tulevaisuuden epävarmuus lisäävät perheen pahoinvointia. Masentuneen nuoren auttamisessa tärkein merkitys on aikuisilla. Nuori on itse usein ymmällään ja hädissään mielialojen viidakossa. Tällöin saattaa olla yllättävän helpottavaa kuulla luotettavalta aikuiselta, että hän kärsii masennuksesta, johon on olemassa apukeinoja, terapiaa ja lääkitystä. (Jarasto & Sinervo ) Yksinäisyys masennuttaa erityisen paljon juuri nuoruusikäistä, joka hakee muiden hyväksyntää ja on epävarma itsestään. Nuori ihminen myös masentuu helpommin yksin ollessaan kuin seurassa, koska seurassa hänen vielä epävarma ja rakentumaton minänsä saa tukea eikä hänen tarvitse keskittyä vain omiin ajatuksiinsa. Nuorella, jolla ei ole ystäviä tai joka ei ole hyväksytty kaveripiirissä, on usein negatiivinen minäkäsitys. Hänellä on oppimisvaikeuksia, hänen koulumenestyksensä on heikko, hän uhkaa keskeyttää koulunkäynnin, hänellä on käytöshäiriöitä, emotionaalisia tai mielenterveydellisiä ongelmia ja hän saattaa ajautua rikollisuuteen. (Aaltonen ym. 1999, ) Yksinäiseltä nuorelta jää puuttumaan kaveriryhmä, jonka turvin hänen olisi helpompi itsenäistyä vanhemmistaan. Tällöin hän on helposti liian sidoksissa heihin ja irtaantuminen viivästyy. Yksinäisyys on erityisen lamaavaa ja voimia kysyvää, jos siihen liittyy huolia ja pelkoja. Omasta ajasta ja rauhasta on mahdotonta nauttia, jos taustalla kaihertaa hylätyksi tulemisen pelko. Yksinäistä tulisi auttaa luottamaan itseensä ja kannustaa hakeutumaan muiden pariin. Vuorovaikutustaitoja voi oppia ja opettaa. (Jarasto & Sinervo 1999, ) Yksinäiset ilman kaveripiirin tukea olevat ovat helposti myös kiusattuja. Yläasteella todellinen painajainen voi olla kiusaaminen. Kiusaamista esiintyy jo ala-asteella, mutta nyt se muuttuu näkyvämmäksi ja julkisemmaksi. Kiusaaminen on entistä väkivaltaisempaa ja rajumpaa. Varsinkin poikien otteet kovenevat ja kiusaajat toimivat uhkaavina

19 19 ja ylivoimaisina ryhminä. Tytöt puolestaan kehittävät entistä taitavampia epäsuoria väkivallan muotoja. He hyljeksivät ja eristävät vähänkin erilaisen nuoren. He juoruavat ja nimittelevät hyvin haavoittavasti kohteeksi joutuvia. Kiusaaminen on usein merkki nuorten ahdistuneisuudesta ja sosiaalisesta taitamattomuudesta. Siihen pitääkin aina puuttua mahdollisimman nopeasti. Koulukiusaaminen ei enää ole hävettävä asia, josta koulussa vaietaan. Tärkeätä on puhua kotonakin tästä oppimisenkin iloa himmentävästä asiasta, vaikkei se olisikaan ajankohtainen. (Jarasto & Sinervo 1999, 157.) Koska kiusaaminen voi olla hyvinkin hienovaraista, se voi siksi jäädä helposti huomaamatta opettajilta ja vanhemmilta. Vanhempien on syytä epäillä kiusaamista, jos nuori on hiljainen, sisäänpäin kääntynyt, pohdiskeleva, passiivinen luovuttanut, vetäytyvä tai jos nuori pysyttelee aikuisen lähettyvillä, viivyttelee luokassa, ei mene mielellään välitunnille, on usein yksin tai jos nuori on levoton tai keskittymätön ennen välituntia tai sen jälkeen.(airola & Tarsalainen 2005, 69.) Nuoruusiän itsemurhat ovat Suomessa hyvin merkittävä ongelma. Verrattuna muihin maihin suomalaisten nuorten itsemurhaluvut ovat Euroopan korkeimmat. Itsemurhayrityksen jälkeen 2 % tytöistä ja 10 % pojista tekee itsemurhan seuraavan viiden vuoden aikana. Itsetuhokäyttäytymistä edeltävät usein pitkään kestäneet vaikeudet, jotka ilmenevät psyykkisinä häiriöinä, masentuneisuutena, poikkeavina persoonallisuuspiirteinä, päihteidenkäyttönä ja epäsosiaalisena käyttäytymisenä. Itsetuhoisten nuorten perhetausta on usein traumaattinen. He ovat kokeneet kipeitä eroja, eläneet rikkonaisessa perheessä ja kärsineet epävakaasta ympäristöstä. (Aalberg & Siimes 1999, 204.) Samanikäisen itsemurha synnyttää ikätovereissa sekavia ajatuksia. Teon motiivia pohditaan yhdessä. Nuoret miettivät, antoiko kaveri vihjeitä aikeistaan tai masennuksestaan. Syyllisyys, suru, viha ja masennus ovat tavallisia ystävien tunteita. Itsemurhan tehneen kaveripiiri, koulutoverit ja harrastuskaverit ovat ulkopuolisen avun tarpeessa. Yhden nuoren itsemurha saattaa toimia mallina muille nuorille, joiden selviytymiskeinot ovat vähäisiä. Siksi asiasta keskusteleminen on tärkeää paikkakunnan jokaisessa koulussa. Nuorten itsemurhat tulevat usein ympäristölleen yllätyksenä. Vasta jälkeenpäin nuoren läheiset aikuiset ja kaverit alkavat tunnistaa nuoren masennuksen merkkejä, joita hän on jo pitkään viestittänyt, mutta kukaan ei osannut lukea niitä. (Kinnunen 1999, )

20 20 Itsemurhan taustalla voi monesti olla depressio. Murrosikäisillä depressiot ovat tavallisia. Taustalla ovat useimmiten identiteettiongelmat, joihin liittyy huono itsetunto, sukupuoli-identiteetin häiriöt ja kontaktivaikeudet samanikäisten kanssa. Usein vastoinkäymiset koulussa tai rakkaussuhteissa laukaisevat oireet. Itsemurha-aikeet voivat tapahtua mielijohteiden perusteella, joita aikuinen voi pitää mitättöminä, kuten että nuori ei ole saanut mennä ulos illalla kavereiden kanssa tai ettei poikaystävä ole soittanut silloin kun on sovittu. Murrosiän depressioilla ennuste on useimmiten hyvä ja depressio korjaantuu nopeasti lyhyen tukikeskustelun jälkeen. Muissa tapauksissa taustalla on syvemmällä olevia vanhempien ja nuorten välisiä vuorovaikutushäiriöitä. Silloin tarvitaan pitempikestoista psykoterapiaa. (Cederblad 1992, 146.) Nuoruusiän identiteettikriisiin liittyy toisinaan voimakkaita oireita: sekavuustiloja, depersonalisaatioilmiöitä (kokemus, että on kadottanut henkilökohtaisen identiteettinsä), ruumiinelimiä koskevia pakkoajatuksia, aistiharhoja, ahdistusta ja katastrofitunteita. Identiteettikriisi voi saada näin dramaattisen kulun, kun aikaisemmat kehitysvaiheet ovat tuoneet mukanaan raskaita pettymyksiä, jolloin identiteetin pohja on jäänyt liian hauraaksi. (Cederblad 1992, 184.) Päihteet ongelmana Ahdistunut ja masentunut nuori omaksuu muita helpommin tavan käyttää päihteitä liiallisesti. Huolet tuntuvat liukenevan alkoholiin, ja elämästä tulee siedettävämpää. Humaltuminen toimii nuorelle pakokeinona vaikeasta elämäntilanteesta. Myös lääkkeiden käyttö päihtymistarkoituksessa on lisääntynyt nuorten keskuudessa. Tytöt käyttävät lääkkeitä väärin poikia useammin. Rauhoittavien lääkkeiden käytöstä nuorelle kehittyy nopeasti riippuvuus ja lääkkeiden käytön lopettaminen aiheuttaa vieroitusoireita. Lääkkeitä käytetään usein myös sekaisin alkoholin kanssa, ja tällöin yhdistelmä saattaa olla hengenvaarallinen. Huumeiden kokeilut ovat nuorilla selvästi osa muiden päihteiden sekakäyttöä. Koululaisten huumekokeilut keskittyvät selvästi tupakoiville ja alkoholia usein humalaan asti käyttäville nuorille. (Aaltonen ym. 1999, 376, ) Tupakointi ja alkoholinkäyttö ovat riippumattomuuden kypsymissymboleja tai rajanylityksiä aikuisuuteen. Kiellettyyn hedelmään liittyy viehätystä ja jännitystä, joka tyypilli-

21 21 sesti laukeaa käytön vakautuessa tietyssä iässä. Yleisin selitys nuorten riskikäyttäytymiselle on pyrkimys samaistua toveriryhmään ja saada hyväksyntä yhdenmukaisella käyttäytymisellä. (Rosblom, Ruuskanen, Laine & Vertio 1994, 19.) Alkoholin ja huumeidenkäyttö sekä tupakan poltto vaihtelee eri aikoina. Uudet nuorisosukupolvet jatkavat vanhoja perinteitä, mutta tekevät myös uusia valintoja, omaksuvat uusia tottumuksia ja muokkaavat perinteisiä käyttötapoja. Nykyään alkoholi ja tupakka ovat laillisesti myytäviä tuotteita, joiden käyttöä pyritään vähentämään lähinnä valistuksen sekä mainonta- ja myyntirajoitusten avulla. Sen sijaan huumeiden hallussapito, ostaminen, myyminen ja käyttäminen on kielletty. (Hakkarainen 2002, 165.) Tyttöjen alkoholinkäyttö lisääntyi hieman poikia myöhemmin. Juomatapatutkimusten mukaan vielä vuonna 1969 tytöistä oli raittiita 33 prosenttia, kun vastaava luku pojilla oli 13 prosenttia. Vuonna 1976 tytöt olivat kirineet eron melkein umpeen, raittiiden tyttöjen osuus oli tippunut 13 prosenttiin ja poikien 9 prosenttiin. (Hakkarainen 2002, 168.) Sellaisten määrä, jotka eivät ole käyttäneet alkoholia vuoteen, määrä oli kaikissa naisissa vuonna % ja miehissä 11 % vuotiaissa nämä prosentit ovat naisilla 17 %, miehillä 22 %. Vähintään kerran viikossa alkoholia juoneiden prosentit ovat seuraavat: miehet 20 %, naiset 5 % vuotiassa prosentit ovat miehet 9 %, naiset 4 %. Vuodesta olleista luvuista alkoholia kokonaan käyttämättömät naiset ovat vähentyneet huomattavasti, miesten kohdalla luvut ovat tasaisempia. (Tilastokeskus 2005, 485.) Tupakkatuotteiden kulutus alkaa alkoholinkäytön tapaan yleistyä 12 ikävuoden jälkeen. 14-vuotiaista nuorista päivittäin tupakoi runsas kymmenesosa ja 16-vuotiaista jo noin joka kolmas. Poikien tupakointi lisääntyy jonkin verran vielä tämän jälkeenkin. Poikien nuuskankulutus yleistyi reippaasti: vuosina päivittäin tai silloin tällöin nuuskaavien 16-vuotiaiden poikien osuus nousi vajaasta 5 prosentista 12 prosenttiin ja 18-vuotiaiden osuus 7 prosentista runsaaseen 11 prosenttiin. Vuoden 2001 tutkimuksessa merkittävää nousua ei enää ollut. Tyttöjen nuuskaaminen on jäänyt vähäiseksi, vain noin prosentin tietämille. (Hakkarainen 2002, ) Kun huumeidenkäyttö jälleen yleistyi 1990-luvulla, kokeilujen aloitusikä alkoi taas laskea. Valtakunnallisessa vuotiaiden koululaisten päihteidenkäyttöä kartoittavassa tutkimuksessa huumeita kokeilleiden nuorten osuus kaksinkertaistui (5 prosentista 10

22 22 prosenttiin) vuosina Tyttöjen ja poikien luvut olivat suunnilleen samat. Alkoholinkäytössä humalahakuisuuden kasvu jatkui läpi 1990-luvun. Nuorten terveystapatutkimuksessa on todettu, että 12-vuotiaiden alkoholinkäyttö on harvinaista, mutta yleistyy voimakkaasti heti tämän jälkeen vuotiaina yhä suurempi osa nuorista käyttää alkoholia kuukausittain tai useammin, juontitiheys kasvaa ja humalatila yleistyy. Humalahakuisuus on perinteinen suomalaisten alkoholikulttuurin malli, ja nuorten juominen lieneekin enimmäkseen tähän malliin sosiaalistumisena. (Hakkarainen 2002, ) Rikollisuus ongelmana Pojat tekevät rikoksia useammin kuin tytöt. Rikosten tekeminen liittyykin usein poikaporukoiden kulttuuriin. Rikosten tekijöitä yhdistää irrallisuus. Mitä useammassa asiassa menee huonosti, sitä helpompi on tehdä rikoksia. Hyvä koulumenestys ja hyvät suhteet vanhempiin ehkäisevät rikosten tekemistä. (Rosblom ym. 1994, 42.) Nuorisorikollisuus on kymmenen viime vuoden aikana muuttunut siten, että varkausrikollisuus on vähentynyt ja väkivaltarikollisuus lisääntynyt. Tytöt ovat ennen olleet nuorten rikoskulttuurissa sivustakatsojia. He ovat joko yrittäneet estellä rikoksen tielle ajautuvia poikaystäviään tai kätkeneet ja ottaneet varastetun tavaran käyttöönsä. Tytöt ovat kuitenkin muuttuneet sivustakatsojista aktiivisiksi tekijöiksi. Vuonna 2001 alle 15-vuotiaiden tyttöjen osuus varkausrikollisista oli 42 %, vuotiaiden tyttöjen osuus oli 23 %. Luvut ovat kuitenkin kaksinkertaistuneet vuodesta Myös nuorten pahoinpitelyrikokset ovat lisääntyneet. Vuosina pahoinpitelyrikoksista epäiltyjen vuotiaiden ja vuotiaiden määrä alkoi nousta. Ikäluokan kokoon suhteutettuna vuotiaiden pahoinpitelyrikosten määrä 1,6-kertaistui. (Kuure 2002, ) Kaikki tehdyt rikokset ovat vähentyneet jonkin verran vuodesta 1980, mutta vahingontekorikokset ovat lisääntyneet melkoisesti. Myös pahoinpitelyrikokset ovat lisääntyneet 80-luvusta, mutta kuitenkin vähentyneet 2000-luvun alun määriin verrattuna. Myös huumausainerikoksille on käynyt samoin. (Tilastokeskus 2005, )

23 Nuoren tukeminen itsenäistymis-prosessissa Nuoren itsenäistyessä riippuvuus lapsuuden vanhemmista vähenee. Vanhempienkin olisi tärkeää huomata, että he eivät ole enää lapsen vaan nuoren ihmisen vanhempia. Koska vanhemmat ovat yleensä olleet lapsen maailmassa kaikkein tärkeimmät ihmiset, saattaa irtautuminen olla vaikeaa molemmille osapuolille. Erityisen vaikeaa se on silloin, kun vanhempien kasvatusperiaatteet ovat olleet hyvin ankaria ja vanhemmat ovat tottuneet määräämään lasten asioista. (Rosblom ym. 1994, 148.) Nuoren kanssa elämistä auttaa monella tavoin se, että voidaan puhua, väitellä, keskustella ja joskus myös kiistellä ja riidellä. Sekä nuorten että vanhempien olisi saatava puhua avoimesti omista tunteistaan, tarpeistaan ja ajatuksistaan. (Jarasto & Sinervo 1999, 67.) Nuoren kehitystehtäviin kuuluu irtautuminen lapsuuden perheestä ja laajempaan sosiaaliseen yhteisöön siirtyminen. Tähän irrottautumiseen liittyy monia tunteita ja erilaisia kausia. Oleellista on, että se voi tapahtua ilman, että nuori joutuu kokemaan tarpeettomia syyllisyydentunteita tai että se horjuttaa liikaa muiden perheenjäsenten tasapainoa, aiheuttaa ahdistusta, katkeruutta tai vihaa. Nyt tulee entistä ajankohtaisemmaksi perheen kyky joustaa ja muuttua eli kyky löytää sopiva tasapaino perheen yhteenkuuluvuuden tunteen ja sen jäsenten yksilöllisten tarpeiden välillä. (Jarasto & Sinervo 1999, 62.) Erityisesti julkisen vallan järjestämälle nuorisotyölle on ominaista pyrkimys kokonaisvaltaiseen kasvattamiseen. Pedagogisen ohjauksen ja neuvonnan, sosiaalityön sekä kulttuurisen aktivoinnin kautta pyritään vaikuttamaan tulevaisuudestaan epävarman nuoren elämäntilanteeseen. Eräs keskeisistä toiminnan tavoitteista on syrjäytymisen ehkäisy, sillä syrjäytymisriskit pahenevat ja ongelmat vaikeutuvat iän myötä, jolloin myös toimenpiteiden kustannukset kasvavat. (Raitanen 2001, 188.) Nuoruuteen kuuluu monia mieltä askarruttavia asioita ja kysymyksiä. Niistä ei olekaan niin helppo puhua omien vanhempien kanssa, sillä onhan nuori pyrkimässä itsenäistymään heistä. Hän kuitenkin kaipaa aikuista, jonka kanssa jakaa ajatuksiaan, huoliaan ja tulevaisuuden suunnitelmiaan. Aikuiselta voi saada tukea, uusia näkökulmia ja välähdyksiä myös aikuisten maailmasta. Usein riittää jo pelkkä yhdessäolo ja rupattelu. Murrosikä on kausi, jolloin kodin ulkopuolisilla aikuisilla ja myös nuorilla on hyvin merkittävä vaikutus nuoren elämään. Yhdessäolo antaa heille mahdollisuuden auttaa myös vaikeuksissa olevaa nuorta. Nykyaikana tarvittaisiinkin enemmän vastuullisia aikuisia,

24 24 jotka uskaltaisivat ohjata toistenkin lapsia ja nuoria. (Jarasto & Sinervo 1999, 108.) Kun nuorella on ongelma, eläytyvällä kuuntelemisella autetaan häntä ilmaisemaan itseään, ajattelemaan itsenäisesti, löytämään itse ratkaisuja ongelmiinsa sekä vahvistumaan itseluottamuksessa. Kuuntelijan tulisi välttää kaikenlaista arvostelua, moittimista, tulkintaa, nolaamista, tyrmäämistä ja neuvomista. Onnistuneessa kuuntelutilanteessa nuori saa ilmaista tunteensa ja ajatuksensa. Aikuisen tehtävä on olla vähäpuheinen, mutta kiinnostunut kuuntelija. Kun nuori on purkanut tapahtuneen, hänen tunnekuormansa helpottuu. Silloin tulee tilaa käsitellä ongelmaa. Nyt voi aikuinen kysellä aktiivisemmin. Hän voi heittää nuorelle kysymyksiä siitä, mitä ongelmalle voi tehdä, miten nuori on yrittänyt ratkaista ongelmaa, miten nuori itse ajattelee, mikä voisi auttaa, mitä hän toivoo, että tapahtuisi, mitä muutosta hän odottaisi.(kinnunen 1999, ) Kuunteleminen vaatii kuuntelijalta vilpitöntä halua kuunnella nuoren asioita, olkoon kuuntelijana ammattilainen tai läheinen. Todellinen kuuntelutilanne eroaa tavallisesta keskustelutilanteesta siten, että kuuntelijan ja kuunneltavan roolit eroavat selkeämmin toisistaan. Kuuntelija todella kuuntelee nuorta nuoren hyvinvoinnin takia. Kuunteleminen edellyttää myös halua auttaa toista itse selviytymään ja ratkaisemaan tilanteensa. Nuori saattaa tarvita vaihtoehtoja eri tilanteiden ratkaisemiseksi. Kannattaa muistaa, ettei aikuinen ole aina oikeassa ja jokainen nuori on yksilö, joka elää ja rakentaa itse omaa elämäänsä. (Aaltonen ym. 1999, ) Nuorille on annettava mahdollisuus puhua vaikeuksistaan ulkopuolisen kanssa. Sitten on sopivan ympäristön avulla täydennettävä sitä, mitä heiltä on kotona puuttunut. Ensimmäinen askel on keskustella nuoren kanssa ja yrittää selvittää hänen elämäntilannettaan. Jos yksilön kykyjen ja ympäristön vaatimusten välillä on ristiriita, voidaan ensimmäiseksi yrittää auttaa vanhempia näkemään nuoren mahdollisuudet realistisemmin. Joskus ongelmat ovat niin syvällä, että ne on jätettävä asiantuntijan selvitettäväksi. (Cederblad 1992, 77.) Kodin ilmapiirin vaikutus nuoren psyykkiseen sairastumiseen on keskeisin. Sen vuoksi kaikki se, mitä neuvoloissa, päiväkodeissa ja yhteistyössä koulun opettajien kanssa tehdään vanhempien psyykkiseksi tukemiseksi ja kasvatusongelmien helpottamiseksi, vai-