Simultaanitulkkaus palvelemisena etnografinen tutkimus

Transkriptio

1 Simultaanitulkkaus palvelemisena etnografinen tutkimus Sari Hokkanen Tampereen yliopisto Kieli- ja käännöstieteiden laitos Käännöstiede (englanti) Pro gradu -tutkielma Lokakuu 2010

2 Tampereen yliopisto Käännöstiede (englanti) Kieli- ja käännöstieteiden laitos HOKKANEN, SARI: Simultaanitulkkaus palvelemisena etnografinen tutkimus Pro gradu -tutkielma, 68 sivua + englanninkielinen lyhennelmä 10 sivua Syksy Tutkielmani käsittelee Tampereen helluntaiseurakunnan englanninkielistä simultaanitulkkausta. Tutkimuksessa on käytetty kvalitatiivista tutkimusotetta ja emic-näkökulmaa. Tutkimuksen lähtökohta on etnografiassa, mikä on vaikuttanut myös tutkimuskysymysten muotoutumiseen. Niinpä tässä tutkielmassa pyritään luomaan deskriptiivinen ja jossain määrin selittävä katsaus seurakuntatulkkaukseen, ja sen tavoitteena on saada selville, mitä seurakuntatulkkaus tarkoittaa niille, jotka sitä tekevät. Tutkielman tavoitteena on myös ollut tarkastella seurakuntatulkkausta suhteessa vapaaehtoistyöhön ja uskonnollisessa kontekstissa tulkkaamiseen. Koska aihe liittyy oleellisesti myös ei-ammatilliseen tulkkaukseen, on tätäkin teemaa sivuttu tutkielmassa. Seurakuntatulkkausta tarkastellaan tässä tutkielmassa eri kontekstien avulla. Toisaalta tarkastellaan toiminnan välitöntä kontekstia, itse tulkkausta; toisaalta laajempaa kontekstia, seurakunnassa tehtävää vapaaehtoista toimintaa yleensä, eli palvelemista. Tutkimusaineisto koostuu kenttämuistiinpanoista, haastattelumuistiinpanoista, kenttäpäiväkirjasta, asiakirjoista sekä autobiografisesta aineistosta, joka on muodostunut omasta historiastani helluntailiikkeessä ja kokemuksestani seurakuntatulkkauksesta. Aineiston pohjalta on tarkasteltu tulkkauksen välitöntä kontekstia ja kuvattu, miten tulkkaus on järjestetty seurakunnassa. Laajempaa kontekstia on kuvattu erittelemällä aineistosta löytyviä keskeisiä käsitteitä, joiden avulla myös seurakuntatulkkauksen merkitysmaailmoja on voitu tarkastella. Tutkimuksen perusteella voidaan sanoa, että seurakuntatulkkaus käsitetään yhteisössään palvelemisena, joka eroaa käsitteellisesti lähellä olevasta vapaaehtoistyöstä. Lisäksi toiminnan uskonnollinen konteksti vaikuttaa tulkkaukseen esimerkiksi siten, että tulkkien ideologista kannanottoa pidetään keskeisenä toiminnan edellytyksenä, mikä haastaa perinteisen näkemyksen tulkin neutraaliudesta. Tutkielmassa tarkasteltiin seurakuntatulkkausta vielä ammatillisen ja ei-ammatillisen tulkkauksen pohjalta ja todettiin, että sen ei voida sanoa kategorisesti edustavan ei-ammatillista tulkkausta niiden ammatillisen tulkkauksen kriteerien perusteella, jotka tutkimuskirjallisuus antaa. Siksi käsitystä siitä, miten ammatillisuus ja ei-ammatillisuus tulkkauksessa määritellään, pitäisi tarkentaa. Avainsanat: simultaanitulkkaus, etnografia, vapaaehtoistyö, tulkkaus uskonnollisessa kontekstissa, ei-ammatillinen tulkkaus

3 SISÄLTÖ 1. JOHDANTO ETNOGRAFIA TUTKIMUKSEN LÄHTÖKOHTANA TUTKIMUKSEN TOTEUTUS JA AINEISTO Tutkija Tutkimuksen kulku Aineisto TEOREETTISIA NÄKÖKULMIA Kontekstin käsitteestä Tulkkaustilanne välitön konteksti Seurakunnan vapaaehtoistyö laajempi konteksti Helluntailiike Vapaaehtoistyö AINEISTOSTA NOUSEVIA NÄKÖKULMIA Tulkkaustilanteen kuvaus Palveleminen PÄÄTELMÄT Seurakunnassa palveleminen vapaaehtoistyötä? Tulkkaaminen uskonnollisessa kontekstissa Seurakuntatulkkaus ei-ammatillisena tulkkauksena LOPUKSI LÄHTEET ENGLISH ABSTRACT... i Kuva 1. Tulkkauksen ulottuvuudet Kaavio 1. Kokouksen kulku (K1) Kaavio 2. Kokouksen kulku (K2) Kaavio 3. Palvelemiseen liittyviä käsitteitä... 49

4 1. JOHDANTO Tulkkauksen tutkimus on keskittynyt pitkään arvovaltaisena pidettyyn, erityisesti länsimaiseen ja ammatilliseen konferenssitulkkaukseen, joka kuitenkin edustaa kaiken olemassa olleen ja olevan tulkkaustoiminnan selkeää vähemmistöä. Niinpä kehotuksia epäkohdan korjaamiseksi on kuultu useita viime vuosien aikana. Yksi tunnetuimmista lienee Michael Croninin (2002) esittämä vaatimus uudesta kulttuurisesta käänteestä tulkkauksen tutkimuksessa. Siinä missä käännöstieteessä on Croninin mukaan alettu esittämään uudenlaisia kysymyksiä esimerkiksi ideologioihin ja luokkaeroihin liittyen, eivät nämä uudet tuulet ole päässeet puhaltamaan sanottavasti tulkkauksen tutkimuksen alueelle. Hän peräänkuuluttaakin uudenlaista suuntaa tulkkauksen tutkimukseen, joka ottaisi tarkasteltavakseen tulkkauksen kaikissa muodoissaan, sellaisena kuin se esiintyy ihmisten jokapäiväisessä elämässä, jättämättä siihen liittyviä taloudellisia, poliittisia ja kulttuurisia seikkoja huomiotta. (Mts ) Samansuuntaisilla linjoilla on myös Franz Pöchhacker (2004), joka aavistelee tulkkauksen tutkimuksen ottavan käänteen kvalitatiivisen tutkimuksen puoleen. Tähän saakka yhteiskuntatieteellisiä ja sosiolingvistisiä työkaluja on käytetty lähinnä asioimistulkkauksen tutkimuksessa. Pöchhacker tunnistaakin 1990-luvulla vakiintuneen uudenlaisen paradigman tulkkauksen tutkimuksessa, joka tarkastelee asioimistulkkausta diskurssipohjaisena ja ennen kaikkea interaktiivisena tapahtumana. Hänen mukaansa tällainen tutkimussuunta, jossa tulkkausta tarkastellaan diskurssiprosessina yhteiskunnassa, johtaa väistämättä roolien, vallan ja ideologian tutkimiseen, mikä levinnee tulkkauksen tutkimukseen laajemminkin pelkästään asioimistulkkauksen tutkimuksen alueelta. Tällöin tulkkauksen tutkimukselle on relevanttia edetä yhteiskuntatieteiden, kulttuuriantropologian ja sosiaalipsykologian suuntaan, vaikka näiden tieteenalojen anti tulkkauksen tutkimukselle on toistaiseksi jäänytkin melko vaatimattomaksi. (Mts. 50, 78 83, 203, 204.) 1

5 Tämän tutkielman aiheena on Tampereen helluntaiseurakunnassa järjestettävä englanninkielinen simultaanitulkkaus 1 ja se sijoittuu vahvasti tulkkauksen tutkimuksen sosiologiaan. Tutkielman lähtökohtana on, Croninin kehotusta mukaillen, kartuttaa akateemista tietoa todellisista tulkkaustilanteista katsomatta niiden ammatilliseen tai yhteiskunnalliseen prestiisiin. Toisaalta tutkielmassa seurataan myös Pöchhackerin tulevaisuudennäkymiä, sillä se pohjautuu etnografiaan sosiologiassa, yhteiskuntatieteissä ja antropologiassa paljon käytettyyn työkaluun. Tässä mielessä tutkielma kuitenkin jatkaa tulkkauksen tutkimuksen vanhaa perinnettä; koska tulkkaus itsessään on niin monisyinen ilmiö ja koska sen tutkimus on itsenäisenä tieteenalana kovin nuori, on tulkkauksen tutkimus ollut aina hyvin poikkitieteellistä ja muilta tieteenaloilta on lainattu niin teoreettisia lähtökohtia kuin metodologiaakin (Pöchhacker 2004: 203). Samoin tässä tutkielmassa on lainattu muilta tieteenaloilta. Tampereen helluntaiseurakunnassa monen muun suurehkon suomalaisen helluntaiseurakunnan tavoin järjestetään säännöllisesti simultaanitulkkausta. Seurakunnan tilaisuudet pidetään pääsääntöisesti suomeksi, joten paikalla olevia maahanmuuttajia ja ulkomaalaisia vierailijoita varten seurakunta tarjoaa tulkkausta paitsi englanniksi, myös tarpeen mukaan useille muille kielille kuten venäjäksi, kiinaksi tai espanjaksi. Seurakunnassa vierailee lisäksi silloin tällöin ulkomaalaisia puhujia, joiden puhe tulkataan konsekutiivisti suomeksi. Tämän tutkielman keskiössä on kuitenkin seurakunnan järjestämä englanninkielinen simultaanitulkkaus, johon osallistuin itse vuosina Simultaanitulkkeina toimivat pääsääntöisesti seurakunnan jäsenet tai sen toimintaan muuten tiiviisti osallistuvat, joista suurimmalla osalla ei ole käännöstieteellistä koulutusta tai ammatillista kokemusta tulkkauksesta. Tulkkaus järjestetään vapaaehtoistyönä, eikä tulkeille näin ollen makseta korvausta. Seurakunnan simultaanitulkkausta voidaan tarkastella monista näkökulmista ja sillä on kosketuspintaa monien eri ilmiöiden kanssa. Tässä tutkielmassa tarkastelu lähtee tulkkauksen tutkimuksesta onhan kyseessä käännöstieteellinen tutkielma. Ja kuten 1 Luettavuuden vuoksi viittaan tässä tutkielmassa Tampereen helluntaiseurakuntaan käyttämällä sanaa seurakunta. Seurakunnassa järjestettyyn simultaanitulkkaukseen puolestaan viittaan käyttämällä sanaa tulkkaus, ellei asiayhteydessä toisin mainita. 2

6 mainittu, tutkielmassa on tulkkauksen tutkimuksen rinnalla hyödynnetty yhteiskuntatieteiltä lainattua metodologiaa. Näiden lisäksi tutkittavan ilmiön sijainti helluntailiikkeessä on vaikuttanut siihen, että myöskään uskontotieteiden näkökulmaa ei ole voitu sivuuttaa. Tulkkauksen tutkimuksen näkökulmasta katsottuna seurakuntatulkkauksessa on nähtävissä useita ajankohtaisia teemoja. Ilmiön voi nähdä osana uskonnollisessa ympäristössä tapahtuvaa tulkkausta, vapaaehtoistulkkausta ja ei-ammatillista tulkkausta 2. Tässä tutkielmassa keskityn enemmän kahteen ensin mainittuun, koska uskonnolliset teemat sekä tulkkauksen vapaaehtoisuus ja siihen liittyvät piirteet ovat näyttäytyneet aineistossa keskeisimpinä, ja lähtökohtani tutkimukselle on ollut tarkastella ilmiötä juuri tutkittavan yhteisön näkökulmasta. Tutkimukseni anti on siis suurempaa uskonnollisen kontekstin tulkkauksen ja vapaaehtoistulkkauksen teemoissa, mutta se sivuaa myös ei-ammatillista tulkkausta. Seurakuntatulkkausta tai tulkkausta muussa uskonnollisessa ympäristössä ei ole tutkittu akateemisesti kovinkaan laajasti. Käännöstieteellisessä aikakauslehdessä Babel on julkaistu Adewuni Salawun (2010) artikkeli uskonnollisten tilaisuuksien konsekutiivitulkkauksesta Nigeriassa. Salawun tutkimus keskittyi kuulijoiden kokemuksiin tulkkauksesta ja sen laadusta, joita hän kartoitti yleisölle suunnatulla kyselylomakkeella. Tutkitut tulkit olivat vapaaehtoisia seurakuntalaisia, joilla ei ollut tulkkikoulutusta. Vaikka Salawun artikkelissa on nähtävissä joitakin puutteita, tarjoaa se kuitenkin myös hyödyllistä akateemista tietoa aiheesta. Yhden tämän työn kannalta mielenkiintoisen tutkimustuloksen mukaan kyselylomakkeeseen vastanneet pitivät tärkeänä sitä, että tulkki tiedostaa työn olevan ensikädessä hengellistä. Uskonnollisessa tilaisuudessa kuulijalle on toisin sanoen tärkeää, että tulkkaus on laadukasta muilta osin että tulkki taitaa lähde- ja kohdekielen ja on perehtynyt aihealueeseen ja että niin tulkki kuin tulkattava saarnaajakin etsivät Jumalan johdatusta. (Mts. 132.) Vaikka tulkkausta uskonnollisessa ympäristössä ei olekaan tutkittu laajasti, on ideologioiden ja vapaaehtoisuuden teemoja käsitelty jonkin verran myös tulkkauksen 2 Tässä tutkielmassa käytän termiä ei-ammatillinen vastaamaan englanninkielistä termiä non-professional. Tarkoitukseni on viitata ainoastaan siihen, että toiminta sijoittuu ammattikunnan ulkopuolelle. Siksi en käytä termiä ei-ammattimainen, joka voi viitata myös toiminnan tapaan, mikä puolestaan nostaa tämän tutkielman kannalta tarpeettomia konnotaatioita työn laatuun liittyen. 3

7 tutkimuksessa. Yksi tunnetuimmista lienee Mona Baker, jonka teos Translation and Conflict: A Narrative Account (2006) keskittyy tulkkien ja kääntäjien rooliin yhteiskunnallisessa muutoksessa. Eräs Bakerin tarkastelema narratiivi liittyy Kääntäjät ilman rajoja -järjestöön, joka toimii vapaaehtoisten ammattikääntäjien ja -tulkkien voimin. Ideologioita ja tulkin yhteiskunnallista roolia on tarkastellut myös Julie Boéri (2008), joka Bakerin tavoin käyttää artikkelissaan narratiiviteoriaa vapaaehtoistulkkauksen tutkimisessa. Boéri keskittyy Babels-järjestöön, joka on vastannut Maailman sosiaalifoorumin konferenssitulkkauksen järjestämisestä. Babels on Kääntäjät ilman rajoja -järjestön tavoin vapaaehtoisuuteen perustuva organisaatio, mutta sen riveissä toimii myös muita kuin ammattitulkkeja. Vapaaehtoisia ammattitulkkeja ja -kääntäjiä on siis tutkittu vasta jonkin verran, mutta ei-ammatillista kääntämistä ja tulkkausta sitäkin vähemmän. Kuitenkin ei-ammatillista kääntämistä ja tulkkausta harjoitetaan ympäri maailmaa. Esimerkiksi monia Internetpohjaisia palveluja tuetaan vapaaehtoisella, ei-ammatillisella käännöstyöllä. Marianna Careen-Kauppi on tehnyt Tampereen yliopistoon pro gradu -tutkielman Internetistä ladattavien elokuvatekstityksien toimivuudesta (2008). Elokuvatekstitykset tehdään ryhmätyönä, johon voi osallistua kuka tahansa, eli kääntäminen on hyvin pitkälti ei-ammatillista. Toisena esimerkkinä voisi mainita TED-sivuston, johon on kerätty eri tieteenalojen edustajien konferenssipuheita ja joka käyttää vapaaehtoisia tekstittäjiä. Sivuston ideologiaan kuuluu tiedon vapaa leviäminen, minkä vuoksi lähinnä englanninkieliset esitykset on haluttu tehdä saavutettavaksi suuremmalle yleisölle. Sivustolla kerrotaan käännösprojektin olevan suurimpia aloitteita laajan videosisällön tekstittämisessä ja uraauurtava yritys in the public, professional use of volunteer translation. (ted.com a ja b.) Toisaalta maahanmuuttajien lasten tiedetään joutuvan usein toimimaan vanhempiensa tulkkeina. Lisäksi tiedetään, että harvinaisten kielten edustajia tulkkaavat joskus jopa oikeudessa henkilöt, joilla ei ole tulkkikoulutusta. Ei-ammatillinen tulkkaus, vapaaehtoistulkkaus ja tulkkaus uskonnollisessa ympäristössä ovat siis kaikki teemoja, joita olisi syytä tutkia tarkemmin. Ei-ammatillinen tulkkaus erityisesti lienee jäänyt vähemmälle huomiolle, koska aikaisempi tutkimus on ymmärrettävästi paneutunut aiheisiin, jotka ovat keskeisiä uudehkolle tulkkien ammattiryhmälle ja ammatti-identiteetin vakauttamiselle. Kuitenkin, Michael Croninia 4

8 mukaillen, on kenties jo aika alkaa tarkastella tulkkausta todellisen elämän ilmenemismuodoissa niissäkin, jotka eivät tulkeille ammattikuntana ole kaikkein mieluisimpia. Kenties on syytä siirtyä preskriptiivisestä tulkkauksen tutkimuksesta deskriptiivisempään. Tämän tutkielman pääasiallisena tarkoituksena onkin pyrkiä omalta osaltaan täyttämään edellä kuvattua aukkoa akateemisessa tiedossa. Tavoite on luoda yhteen uskonnolliseen, vapaaehtoistyönä toimivaan ja ei-ammatilliseen tulkkausmuotoon deskriptiivinen katsaus ja luoda näin jonkinlaista pohjaa tulevalle, yksityiskohtaisemmalle tutkimukselle. Tutkielman tarkoitus ei ole heikentää tai kyseenalaistaa tulkkien ammattiryhmää, vaan kaiken akateemisen tiedon tavoin laajentaa ymmärrystämme ympäröivästä maailmasta. Niinpä olen samoilla linjoilla Martyn Hammersleyn ja Paul Atkinsonin kanssa, jotka kuvaavat etnografian tavoitetta seuraavasti (1995: 263), vaikka ajatus on mielestäni laajennettavissa muuhunkin tutkimukseen: [T]he goal of ethnography should be the production of knowledge not, say, the improvement of professional practice or the pursuit of political goals. Tutkimusprosessin varhaisessa vaiheessa valittu etnografinen lähestymistapa on ohjannut tutkielmaa siten, että fokus on ollut paitsi tutkittavan toiminnan kuvailemisessa, myös toimintaan sen esiintymisyhteisössä liitettyjen merkitysmaailmojen kartoittamisessa. Niinpä alun holistinen tutkimuskysymys millainen ilmiö tai mitä seurakuntatulkkaus on on saanut jatkokseen tarkentavia kysymyksiä: Mitä tulkkaus tarkoittaa sitä tekeville seurakuntalaisille? Millaiseen merkitysten verkkoon se sijoittuu yhteisössään? Ja miten nämä merkitykset vaikuttavat tulkkaukseen? Pyrin myös tarkastelemaan lyhyesti sitä, millaisen kuvan tässä tutkielmassa tarkasteltu seurakuntatulkkaus antaa vapaaehtoistyöstä ja tulkkaamisesta uskonnollisessa kontekstissa. Sivuan myös sitä, millainen tutkimani ilmiö on ei-ammatillisen tulkkaamisen edustajana. Koska etnografia on ollut lähtökohta koko tutkimukselle, alkaa tutkielma tämän tutkimusotteen tarkemmalla esittelyllä luvussa 2. Luku 3 paneutuu siihen, miten etnografian periaatteet ovat realisoituneet tässä tutkimusprosessissa. Samalla selvitetään tarkemmin tutkimuksen syntyyn vaikuttaneita tekijöitä ja esitellään tutkimusaineisto. 5

9 Luvussa 4 luodaan teoreettinen tausta, jota vasten tutkittavaa ilmiötä voidaan tarkastella. Kuten mainittu, seurakuntatulkkausta voidaan tarkastella useista eri näkökulmista, minkä vuoksi lukuun 4 on pyritty kokoamaan eri tieteenaloilta tämän tutkimuksen kannalta relevantteja aineksia. Luvussa 5 esitetään aineistosta koottu kuvaus tulkkaustilanteesta sekä erittely seurakuntatulkkaukseen liittyvistä merkityksistä. Luku 6 kokoaa yhteen joitakin keskeisiä päätelmiä aineiston ja tutkimuskirjallisuuden pohjalta, ja luku 7 päättää tutkielman kartoittamalla muun muassa joitakin ehdotuksia, miten aiheen tutkimusta voitaisiin jatkaa. 6

10 2. ETNOGRAFIA TUTKIMUKSEN LÄHTÖKOHTANA Etnografialla tarkoitetaan enimmäkseen kvalitatiivista tutkimusmenetelmää tai tutkimusprosessia, joka perustuu useimmiten kenttätyöhön, jossa tutkija osallistuu jossain muodossa tutkittavien ihmisten elämään (Hammersley & Atkinson 1995: 1, Davies 2008: 5). Toisin sanoen etnografia ei ole yksittäinen ja selvärajainen tutkimusmenetelmä, vaan pikemminkin kokonaisvaltainen lähestymistapa, jonka yksittäiset piirteet vaihtelevat tutkimuksesta toiseen. Etnografisen tutkimuksen aineistona voi esimerkiksi toimia kenttämuistiinpanojen lisäksi lähes mikä tahansa kielellinen tai visuaalinen materiaali, kuten erilaiset haastattelut, asiakirjat, päiväkirjat, kirjeet, valokuvat tai videot (Hammersley & Atkinson 1995, Davies 2008). Ominaista etnografiselle tutkimukselle onkin juuri aineistojen ja menetelmien moninaisuus, jonka tavoitteena on saavuttaa sekä yksityiskohtainen kuvaus että kokonaisvaltainen ymmärrys tutkittavan yhteisön elämästä (Koskinen 2008: 36 37). Etnografinen tutkimus keskittyykin useimmiten juuri ilmiöiden kuvaamiseen ja selittämiseen tai teorioiden kehittelyyn, ei niinkään olemassa olevien teorioiden testaamiseen (Hammersley & Atkinson 1995: 25). Etnografian peruslähtökohtana on tietoisuus siitä, että ihmisiä, yhteisöjä ja kulttuureja tutkiva tutkija on aina itse myös osa tutkimuskohdettaan, osa sosiaalista maailmaa. Siksi älyllisesti rehelliseen etnografiseen tutkimukseen kuuluu terve refleksiivisyys; sen tiedostaminen, että tutkija ei voi olla täysin tutkimansa ilmiön ulkopuolella tai siitä irrallaan, vaan tutkija vaikuttaa tutkimukseensa samalla kun tutkimus vaikuttaa tutkijaan. Etnografista tutkimusta ei voi tehdä ilman tutkijan persoonaa, vaan se on oleellinen väline tutkimuksen toteuttamisessa. Terve refleksiivisyys etnografisessa tutkimuksessa on sitä, että tutkija tiedostaa ja tuo julki oman vaikutuksensa tutkimuksen kaikkiin osa-alueisiin tutkimusaiheen valinnasta aineiston käsittelyyn ja päätelmiin. (Hammersley & Atkinson 1995: 16; Davies 2008: 5, 271, 272; Coffey 1999: 2.) Refleksiiviseen etnografiseen tutkimukseen on siis sisäänrakennettuna tietynlainen omakohtaisuus. Siksi sitä on helppo kritisoida subjektiivisuudesta. Äärimmilleen vietynähän refleksiivisyys tarkoittaa sitä, että tutkija kääntyy tutkimaan vain itseään voimatta sanoa mitään relevanttia ympäröivästä maailmasta ja sen ilmiöistä. Roy 7

11 Bhaskarin kriittinen realismikäsitys tarjoaa kuitenkin toimivan tieteenfilosofisen lähtökohdan sosiologiselle ja etnografiselle tutkimukselle. (Davies 2008: 5.) Andrew Sayer (2000: 10, 11) tiivistää kriittisen realismin seuraavasti: Olemassa oleva maailma ja meidän ajatuksemme siitä ovat kaksi eri ulottuvuutta. Siten tutkimuskohteet eivät rakennu tai muutu oleellisesti sen mukaan, mitä tiede niistä kulloinkin sanoo. Sayerin esimerkkiä käyttäen voidaan sanoa, että maapallon muoto ei varmastikaan muuttunut, kun siirryttiin litteästä maakäsityksestä pallonmuotoiseen. Tiede ja ihmisten käsityksen muuttuivat, maailma ei. Kun tutkimuskohde on sosiaalinen maailma, ei erottelu ole yhtä selkeärajainen, mutta silloinkin tieteellä on parhaimmillaan vain vaikutus tutkimuskohteeseen, sosiaaliseen maailmaan, mutta se ei oleellisesti rakennu erilaiseksi tieteen vaikutuksesta. Sosiaalinen todellisuus muodostuu siis kahdesta tasosta, yksilön ja rakenteen tasosta, jotka ovat erillisiä, mutta kuitenkin toisistaan riippuvaisia (Davies 2008: 272). Myös Hammersley (1992: 51) puolustaa realismikäsitystä (subtle realism), jonka mukaan tutkija on erillinen tutkittavasta todellisuudesta siinä mielessä, että tutkijan esittämät väitteet eivät oleellisesti muuta todellisuutta. Refleksiiviseen etnografiseen tutkimukseen kuuluu siis sisäinen jännite: toisaalta, kuten edellä todettiin, tutkija on osa tutkimuskohdetta, toisaalta hän on siitä erillinen, mikä mahdollistaa sen tieteellisen tutkimisen. Daviesin mukaan etnografista tutkimusta tekevän tulisi paitsi tiedostaa tämä jännite, myös hyödyntää sitä jopa siinä määrin, että tutkijan onnistuminen sen esille tuomisessa määrittelee tutkimuslöydösten arvovaltaisuuden (mts. 272). Etnografisen tutkimuksen tavoite on siis pyrkiä ymmärtämään jonkin yhteisön elämää ja kulttuuria. Etnografiaa onkin käytetty runsaasti antropologiassa, missä klassinen 1900-luvun alun tutkimus oli käytännössä sitä, että antropologi matkusti vieraaseen kulttuuriin, eli siellä pidemmän aikaa ja kirjoitti lopulta etnografian, holistisen kuvauksen näiden ihmisten elämäntavasta. Sekä antropologia että etnografia ovat kuitenkin muuttuneet noista ajoista, eikä etnografiaa suinkaan tehdä enää yksinomaan vieraista kulttuureista tai oman kulttuurin marginaalisista yhteisöistä. Vaikkakin oman kulttuurin tutkiminen ei ole täysin kiistaton aihe, monet tiedostavat, että käsityksemme sosiaalisesta 8

12 maailmasta jää vajaaksi, jos ainoastaan maantieteellisesti kaukaiset tai lähellä olevat mutta eksoottiset ihmisryhmät ovat valideja tutkimusaiheita. (Davies 2008: ) Oman kulttuurin tai yhteisön tutkiminen on siis jossain määrin kiistanalaista ja aiheesta on esitetty voimakkaita näkemyksiä sekä puolesta että vastaan. Eräs toistuva kritiikin aihe on omaa yhteisöään tutkivan tutkijan kyvyttömyys säilyttää tieteelliseen tutkimiseen vaadittavaa etäisyyttä aiheeseensa, kyvyttömyys nähdä laajempia kokonaisuuksia. Riittävän analyyttisen etäisyyden säilyttäminen on kuitenkin jokaisen etnografiaa tekevän haaste tutkimuskohteesta riippumatta, sillä tutkimusmenetelmään kuuluu juuri oman persoonan käyttäminen, yhteisön elämään osallistuminen pitkiksikin ajoiksi ja tiedon hankkiminen itse kokemalla ja näkemällä. (Hammersley 1992: 144, Hammersley & Atkinson 1995: 115, Coffey 1999: 32.) Etäisyyden säilyttäminen tai analyyttisyyden menettäminen liittyy kysymykseen vieraudesta ja tuttuudesta. Toimivan etnografisen tutkimuksen tekemiseksi tutkijan pitäisi siis olla sekä riittävän vieras että riittävän tuttu suhteessa tutkimaansa yhteisöön: sijaita jossain näiden välimaastossa. (Hammersley & Atkinson 1995: 115.) Voisi siis ajatella, että siinä missä vierasta yhteisöä tutkivan etnografin täytyy ottaa askel kohti tuttuutta, tulee omaa yhteisöään tutkivan etnografin väistämättä ottaa askel kohti vierautta. Kuitenkaan, kuten Davies huomauttaa (2008), ei omaa yhteisöä tutkittaessa tuttuus tai yhteisöön kuuluminen ole itsestään selvää. Sisäpiiriläisen status ei tule vain sillä, että tutkija jakaa tutkittavien kanssa kulttuuri-identiteetin. Ja toisaalta: It is difficult to imagine any individuals so unreflective that they consistently feel a complete insider in any situation even within their own family. Niinpä etnografista tutkimusta tekevä ei säästy tietyltä vierauden tunteelta vaikka tutkisikin omaa yhteisöään, oli se miten läheinen tai tiivis tahansa. (Mts. 42, 220, 221.) Koska tutkija itse on olennainen tutkimusväline etnografiassa, ei ole harvinaista, että etnografinen tutkimus sisältää myös autobiografisia, omaelämäkerrallisia aineksia. Tutkijan oma historia, tunteet ja muistot kehystävät koko tutkimusprosessia ja erityisesti aineiston keräämistä kentällä. Kenttämuistiinpanoihin ei koskaan voida kirjata kaikkea koettua, vaan suuri osa hankitusta tiedosta jää tutkijan henkilökohtaiseen 9

13 kokemusmaailmaan, jolloin tutkijan muisti täydentää kirjattuja muistiinpanoja. (Coffey 1999: 110, 111; Hammersley & Atkinson 1995: 185.) Yleisimmin omaelämäkerrallisuus etnografiassa näkyy sen tiedostamisessa, että etnografinen tieto on sosiaalisesti tilannesidonnaista (socially situated), jolloin on oleellista määritellä tiedon tuottaja. Yksimielisiä ollaan siitä, että tämä tulee ottaa huomioon analyysivaiheessa, vähemmän yksimielisiä siitä, pitäisikö sen näkyä tutkimusraportissa. Autobiografisia piirteitä on sisällytetty laajemminkin etnografiseen tutkimukseen, esimerkiksi ottamalla huomioon kenttätyön vaikutus tutkijaan itseensä. Näin tutkija ymmärtää itsestään enemmän toisten avulla. Vaikka tällöin fokus vaikuttaisi olevan tutkijassa, on tavoitteena kuitenkin ymmärtää toisia: kun tutkitaan niitä muutoksia, joita kontakti toisiin aiheuttaa itsessä, saadaan heistä tietoa, vaikkakin se taittuu tutkijan persoonan kautta. Edelleen enemmän omaelämäkerrallisuutta sisältävää etnografista tutkimusta on tapauksissa, joissa tutkija tutkii omaa yhteisöään. Tällöin tutkija asettuu kahteen rooliin: sekä tutkijaksi että tutkimuskohteeksi, toiseksi. Jatkumon ääripäässä on etnografinen tutkimus, jossa tutkija on itse oma avaininformanttinsa ja päätiedonlähteensä. Tällöin tutkija-etnografin ja informantti-etnografin välille syntyvä dialogi voi tuottaa mielenkiintoista ja merkittävää sosiaalista tietoa. (Davies 2008: ) Perinteisen kahtiajaon mukaan kulttuurista tietoa voidaan esittää joko emic- tai etic-näkökulmasta. Siinä missä emic-näkökulma keskittyy yhdelle kulttuurille ominaisiin piirteisiin ja pyrkii kuvaamaan kulttuuria sen omilla käsitteillä, etic-näkökulma pyrkii löytämään yhteyksiä eri kulttuurien välille ja kuvailemaan eri kulttuureja mahdollisimman neutraalilla käsitteistöllä. Yleistäen voisi sanoa, että emic antaa kulttuurista kuvan sisältäpäin, etic ulkoapäin. (Kitayama & Cohen 2007: 65, 66; Alasuutari 1994: 101.) Tässä tutkimuksessa käytän emic-näkökulmaa, joka on luonnollinen ja toimiva valinta ottaen huomioon etnografian perusideologian, asemani suhteessa tutkittavaan yhteisöön ja valintani käyttää omaelämäkerrallisia aineksia aineistona. Etnografia ei ole harvinainen työkalu myöskään käännöstieteellisessä tutkimuksessa. Esimerkiksi Hélène Buzelin (2006) on käyttänyt etnografista lähestymistapaa tutkiessaan 10

14 käännetyn kaunokirjallisuuden julkaisuprosessia Kanadassa. Suomalaisista käännöstieteen tutkijoista etnografiaa on käyttänyt esimerkiksi Kaisa Koskinen (2008), joka tutki Euroopan komissiossa työskenteleviä suomalaisia kääntäjiä. Myös tulkkauksen tutkimuksessa on käytetty etnografista tutkimusotetta. Ebru Diriker (2004), jonka työhön palaan myöhemmin, on tutkinut simultaanitulkkien näkyvyyttä ja suoritusta. Tutkimuksessaan Diriker hyödynsi muiden menetelmien lisäksi myös etnografista aineistonkeräystä erään turkkilaisen konferenssin simultaanitulkkausta tarkastellessaan. Asioimistulkkauksessa etnografiaa ovat hyödyntäneet Brad Davidson (1998), jonka väitöskirja keskittyy tulkin rooliin terveydenhuoltoalalla, ja Susan Berk-Seligson (1990), joka on tutkinut oikeustulkkausta. 11

15 3. TUTKIMUKSEN TOTEUTUS JA AINEISTO Edellisessä luvussa esiteltiin etnografiaa ja joitakin siihen liittyviä kysymyksiä, jotka ovat oleellisia tämän tutkimuksen kannalta. Tässä luvussa tarkoitukseni on kääntää fokus teoriasta käytäntöön ja kartoittaa, miten edellä esitetyt teemat ovat realisoituneet omassa tutkimusprosessissani. Refleksiivistä tutkimusotetta noudattaen tuon esille mahdollisimman avoimesti ne seikat, jotka ovat oleellisesti vaikuttaneet tämän tutkimuksen syntyyn ja kulkuun. Aloitan esittelemällä etnografisen tutkimuksen tärkeimmän työvälineen, tutkijan, jonka jälkeen kuvaan tutkimusprosessin etenemistä lyhyesti. Lopuksi esittelen tässä tutkimuksessa käytetyn aineiston ja aineiston analyysin menetelmät. 3.1 Tutkija Etnografinen tieto ei synny irrallaan tutkijasta, vaan tutkijan persoona on oleellinen osa itse tutkimusta. Siksi pyrin tässä luvussa tuomaan esille ne piirteet omasta historiastani, joiden katson olevan oleellisia tämän tutkimuksen kannalta. Rajatun tilan ja tekstin päämäärän huomioiden keskityn lähinnä suhteeseeni helluntailiikkeeseen ja tarkemmin Tampereen helluntaiseurakuntaan, sekä seurakunnassa tulkkaamiseen ja muuhun helluntailiikkeen parissa tekemääni vapaaehtoistyöhön. Koska käytän tutkimuksessani emic-näkökulmaa, käytän tässä luvussa ja muuallakin tässä tutkielmassa sitä käsitteistöä, joka on merkityksellistä tutkittavalle yhteisölle. Samalla olen kuitenkin pyrkinyt käyttämään kieltä, joka ei ole niin vahvasti yhteisösidonnainen, että se on ulkopuoliselle mahdoton ymmärtää. Monia ilmiöitä, joita tässä kuvaan ja jotka siis ovat oleellisia osia henkilöhistoriaani, selitetään tarkemmin myöhemmin tässä tutkielmassa, erityisesti luvussa 4.3.1, jossa esitellään helluntailiikettä tarkemmin. En ole kasvanut helluntailiikkeeseen, vaan kuuluin alun perin evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Helluntailiikkeen toimintaan osallistuin ensimmäisen kerran 16-vuotiaana, vuonna 2001 kotikaupungissani Seinäjoella. Tein henkilökohtaisen uskonratkaisun ja aloin käydä usein seurakunnan tilaisuuksissa. Melko pian kävin kasteella ja liityin seurakunnan jäseneksi. Koin alusta saakka helluntaiseurakunnan positiivisesti, paikkana, johon oli hyvä tulla ja joka tuntui kodilta. Vaikka käsitykseni seurakunnasta on muuttunut ajan myötä 12

16 realistisemmaksi tiedostan, että ihmiset seurakunnassa ovat todellakin vain ihmisiä, ja siten virheiltä ja ongelmilta ei voi välttyä en ole koskaan katunut seurakuntaan liittymistäni. Se on edelleen yhteisö, johon samaistun ja jota haluan olla kehittämässä parempaan suuntaan. Osallistuin ensimmäisen kerran helluntaiseurakunnan vapaaehtoistyöhön jo ennen jäseneksi liittymistäni, kun olin mukana nuorisokuorossa, joka koottiin yhtä esiintymistä varten. Sen jälkeen olen aina osallistunut seurakunnan musiikkitoimintaan ja olen siinä mukana edelleen. Osallistuin myös aluksi lasten parissa tehtävään työhön seurakunnan pyhäkoulussa, lastenleirillä ja eräänä kesänä lastenleirillä Venäjällä. Olen siis alun perin liittynyt Seinäjoen helluntaiseurakuntaan, mutta kun aloitin käännöstieteen opiskelun Tampereen yliopistossa syksyllä 2005, siirryin Tampereen helluntaiseurakunnan jäseneksi. Osallistumiseni Tampereen seurakunnan toimintaan ja erityisesti vapaaehtoistyöhön oli aluksi vähäistä, koska seurakunta ja sen jäsenet olivat minulle enimmäkseen vieraita. Kävin silti seurakunnan tilaisuuksissa, vaikka en vapaaehtoistyötä tehnytkään. Ajan mittaan seurakunta tuli tutummaksi, ja lähdin myös vapaaehtoistyöhön mukaan. Tampereella toimin pienryhmän vetäjänä, solunjohtajana, ja lauloin joissakin kokoonpanoissa. Syksyllä 2006 tutustuin seurakunnassa tapahtuvaan tulkkaukseen, kun osallistuin tilaisuuteen, jossa pääpuhuja puhui englantia ja häntä tulkkasi konsekutiivisti suomeksi ikäiseni nuori nainen 3. Tilaisuuden jälkeen jäin keskustelemaan tulkin kanssa ja kerroin opiskelevani käännöstiedettä ja olevani siksi kiinnostunut tulkkauksesta. Tulkki kertoi tulkeista olevan hienoista pulaa säännöllisessä, suomi englanti-simultaanitulkkauksessa ja kehotti minua ottamaan yhteyttä tulkkauksen koordinaattoriin, jos olisin kiinnostunut tulkkaamaan itse. Ilmoitin sitten koordinaattorille halukkuuteni osallistua tulkkaukseen, ja 3 Kuten luvussa 1 lyhyesti mainittiin, vierailevat puhujat eivät ole suinkaan harvinaisia helluntailiikkeessä. Tällaiset vieraalla kielellä saarnaavat puhujat tulkataan yleensä konsekutiivisti siten, että tulkki seisoo puhujan rinnalla lavalla ja tulkattavat kokonaisuudet ovat hyvin lyhyitä, jopa yksittäisiä sanoja kerrallaan, eikä tulkki tee siksi muistiinpanoja. Yksi merkittävä piirre konsekutiivitulkkauksessa on myös se, että tulkit ovat usein itsekin pastoreita tai muita luotettavaksi katsottuja vastuunkantajia, jotka osaavat lähdekieltä riittävän hyvin suoriutuakseen tulkkauksesta (vrt. Salawu 2010). Poikkeuksellista tässä kertomassani kokemuksessa onkin se, että koin samaistuvani tulkkiin eri tavalla kuin aiemmin. 13

17 ilman suurempia haastatteluja minut otettiin vakituisten tulkkien listalle 4. Ensimmäinen tulkkauskertani osui alkutalvelle 2007 ja jatkoin säännöllisesti tulkkausta syyskesään 2009 saakka, jolloin muutin takaisin Seinäjoelle. Tampereella ollessani Seinäjoen helluntaiseurakunnassa oli aloitettu myös simultaanitulkkaus suomesta englantiin, joten koin luonnolliseksi ja mielekkääksi jatkaa vapaaehtoistulkkausta Seinäjoella. En ole koskaan kokenut ulkoista pakkoa tai pakottamista aloittaa vapaaehtoistyötä seurakunnassa, vaan olen useimmiten hakeutunut eri työmuotoihin itse, koska olen pitänyt vapaaehtoistyötä seurakunnassa enimmäkseen miellyttävänä, tärkeänä ja asiaan kuuluvana. Joskus olen lähtenyt työmuotoihin omasta aloitteestani, joskus pyydettäessä. Osa työmuodoista, joihin olen osallistunut, ei ole tuntunut taitojani vastaavalta tai muuten minulle sopivalta, mutta olen voinut jättää ne ilman suurempia ongelmia. Olen ollut osa helluntailiikettä ja sen vapaaehtoistoimintaa noin yhdeksän vuotta. Kuten edellä sanotusta käy ilmi, ovat kokemukseni molemmista enimmäkseen positiivisia. Kuitenkin tiedän, että seurakunnan toiminnassa on myös parantamisen varaa, ja siksi on mielestäni tärkeää huomioida olemassa olevat ongelmat ja pyrkiä ratkaisemaan ne. Tämä perusarvoni on ollut luonnollisesti mukana myös tässä tutkimusprosessissa. Haluan silti tähdentää, että tämän tutkimuksen tarkoitus ei ole löytää ratkaisuja helluntailiikkeen vapaaehtoistulkkauksen ongelmiin tai ristiriitoihin ja siten laatia Hammersleyn määritelmän mukaista, practitioner ethnography -tyyppistä tutkimusta, jossa yksittäisen tutkimusprojektin tavoitteena on vastata tutkittavien toimijoiden työssään tai toiminnassaan kohtaamiin käytännöllisiin ongelmiin tai vaikuttaa suurempiin, yhteiskunnallisiin linjanvetoihin, jotka liittyvät tutkittavaan alaan (Hammersley 1992: ). Vaikka kokemukseni vapaaehtoistyöstä seurakunnassa ovat yleensä olleet positiivisia, on suhtautumiseni vapaaehtoistulkkaukseen ollut jokseenkin ristiriitainen koko sen ajan, kun olen toimintaan osallistunut. Se onkin varmasti yksi syy, miksi valitsin sen tutkimuskohteeksi. Jo aloittaessani työmuodon minulla oli kaksi päällimmäistä tavoitetta: toisaalta koin, että tulkkaus voisi olla oiva tapa palvella seurakuntaa ja laittaa lahjani 4 Tulkkaustoiminnassa on myös silloin tällöin tulkkaavia varatulkkeja, joille on oma listansa. 14

18 yhteiseen hyvään; toisaalta näin hyvän tilaisuuden saada tulkkauskokemusta sekä opintojani että mahdollista tulevaa ammattiani ajatellen. Lähes kaiken aikaa olen katsonut tulkkausta näistä kahdesta erilaisesta näkökulmasta: seurakuntalaisen ja käännöstieteilijän näkökulmasta, minkä voisi ajatella enteilevän autobiografista etnografista tutkimusta (ks. luku 2). Ongelmalliseksi tämä kaksijakoisuus tuli lähinnä siksi, etten käännöstieteilijänä tiennyt, miten suhtautua seurakuntatulkkaukseen. Moni seikka vapaaehtoistulkkauksessa oli ristiriidassa siihen normistoon, jonka olin omaksunut käännöstieteen opinnoissani ja joista vähäisin ei varmasti ole se lähtökohta, että kuka tahansa ei yksinkertaisesti voi tulkata; että tulkkaus ja varsinkin simultaanitulkkaus on niin haastavaa, että koulutus on yksinkertaisesti välttämätöntä. Vasta tämän tutkimusprosessin aikana olen tullut tietoiseksi siitä melko itsestään selvästä arvoasetelmasta, jonka olen omaksunut käännöstieteen opinnoissani: tulkit jaetaan kahtia sen mukaan, onko heillä koulutusta vai ei. Amatöörit tekevät huonoa jälkeä, ammattilaiset hyvää. Tutkimusprosessi on haastanut minut pohtimaan, onko tämä dikotomia ensinnäkään todenmukainen ja toisekseen kovin hedelmällinen kenenkään kannalta. Olen kuullut amatöörien tulkkaavan hyvinkin taitavasti, jopa taitavammin kuin valmistumista lähestyvien käännöstieteen opiskelijoiden. Ymmärrän kuitenkin, että ammatti-identiteetin korostamisella on oma funktionsa käännöstieteen opinnoissa, vaikkakin siinä on saattanut tulla yksi jos toinen ylilyönti. Vaikka alan itse nähdä jaon ammattilaisiin ja ei-ammattilaisiin uudesta perspektiivistä ja tiedän, että tieteenalalla moni muukin on niin tehnyt, en ole päässyt täysin irti ajatuksesta, että väite ei-ammatillisen tulkkauksen kelvollisuudesta kenties vastaanotetaan ristiriitaisesti tieteenalan sisällä. Siksi ja myös kunnioituksesta tutkimiani tulkkeja kohtaan, halusin tutkielmani pysyvän deskriptiivisellä tasolla ja välttävän seurakuntatulkkauksen vertailua ammatilliseen tulkkaukseen 5. Tarkoitukseni ei siis ole arvottaa tai arvioida tulkkien toimintaa, vaan kuvata sitä sosiologisena toimintana. 5 En väitä, etteikö ei-ammatillisen tulkkauksen laatu olisi relevantti tutkimuskohde. Koen kuitenkin, että akuutimpi tarve on saada itse ilmiöstä tarkempaa tietoa, jonka pohjalta voi selkeytyä myös käsitys siitä, mikä loppujen lopuksi on laadukasta tulkkausta ei-ammatillisen tulkkauksen konteksteissa. 15

19 Luvussa 2 todettiin, että etnografiaan kuuluu tietynlainen tasapainoilu tuttuuden ja vierauden välillä. Myös omassa tutkimusprosessissani on ollut aaltoliikettä näiden kahden ääripään välillä. En ole kokenut kognitiivisia haasteita analyyttisen etäisyyden luomisessa ja säilyttämisessä suhteessa omaan yhteisööni, mitä alitajuisesti odotin metodikirjallisuuden perusteella. Pikemminkin olen kokenut ajoittaista epämukavuutta ja epävarmuutta tämän analyyttisyyden vaatiman vierauden vuoksi ja sen vuoksi, miten helposti olen sen onnistunut luomaan. Yksi syy tähän epämukavuuden tunteeseen on varmasti ollut alitajuinen pelko, etten tutkimuksen jälkeen koekaan oloani samalla tavalla kotoisaksi yhteisössäni kuin ennen. Tutkimusprosessin lähestyessä loppuaan tämä pelko vaikuttaa kuitenkin osoittautuvan aiheettomaksi. Yhteisöäni rehellisesti tarkastelleena samaistun siihen edelleen, ja prosessin myötä haluni sitoutua siihen on vahvistunut. 3.2 Tutkimuksen kulku Ennen tutkimuskysymysten tai edes tarkemman aiheen valintaa minulla oli valmiina tutkittava yhteisö, mikä ei ole harvinaista etnografisessa tutkimuksessa (Hammersley & Atkinson 1995: 36, Davies 2008: 39). Seurakunnassa tulkkaaminen oli minulle siis osin ristiriitaista, minkä vuoksi ajattelin sen olevan myös mielenkiintoinen tutkimuskohde. Graduohjaajani rohkaisusta päädyin käyttämään tutkimusmenetelmänä etnografiaa, mikä tuntui sopivan hyvin oman yhteisöni tutkimiseen; esimerkiksi kysymys jääviydestä jää taka-alalle, kun keskitytään refleksiivisyyteen ja tasapainoon subjektiivisuuden ja analyyttisyyden, tuttuuden ja vierauden välillä. Aloitin aineiston keräämisen mielessäni melko laaja tutkimuskysymys: millainen ilmiö seurakuntatulkkaus on? Aineiston keräämisen aloitin havainnoimalla kolmea tulkkaustilannetta Tampereen helluntaiseurakunnassa talvella ja tekemällä muistiinpanoja. Kuuntelin englannin tulkkausta kuulokkeista penkissä istuen ja tein muistiinpanoja kuulemastani. Istuin takimmaisessa penkkirivissä, joten pystyin seuraamaan kokouksen kulkua ja tulkkausta kuuntelevia. Istumapaikaltani en nähnyt itse tulkkia. 16

20 Kokouksen päätyttyä keskustelin tulkkien ja erään kerran myös kuulokkeiden jakajan kanssa. En tuntenut lähemmin ketään haastateltavaani; ainoastaan erään tulkin muistin joskus tavanneeni, sillä olimme toimineet tulkkipareina seurakunnassa kerran, kuitenkin jo melko kauan sitten. Esittäytymisen jälkeen kerroin toimineeni itse seurakunnan tulkkina ja tekeväni pro gradu -tutkimusta tulkkauksesta Tampereen yliopistoon. Koska oman kokemukseni myötä tunsin kaikki tulkkaukseen liittyvät normaalit käytännöt, keskityin kysymyksissäni tulkkien omaan kokemukseen työstä ja juuri päättyneestä tulkkauksesta. Näiden lyhyiden, vapaamuotoisten haastattelujen jälkeen kirjasin ylös kaiken muistamani keskustelusta. Lisäksi kenttäjaksojen jälkeen kirjoitin kenttäpäiväkirjaa, koska halusin pitää varsinaiset havainnointimuistiinpanot erillään omasta analyysistäni. Kenttäpäiväkirjassa siis järjestelin ajatuksiani ja aloitin havainnoimani analysoinnin. Tarkoitukseni oli pitkään laatia myös sähköpostihaastattelu, jonka lähettäisin seurakuntatulkeille, mutta hylkäsin ajatuksen lopulta. Osaksi syynä oli tutkielmaan käytettävän ajan ja resurssien rajallisuus ja haastattelujen tuoma työmäärä. Toisaalta koin myös, että päätökseni sisällyttää omat kokemukseni aineistonlähteeksi vähensi sähköpostihaastattelujen kautta saatavan lisätiedon määrää. Olin jo havainnoinnin ja haastattelujen myötä saanut sen käsityksen, että tämän tutkimuksen kannalta oleellisiin kysymyksiin jo keräämäni aineisto yhdessä omien kokemusteni kanssa tarjoavat riittävät vastaukset. Omat kokemukseni seurakuntatulkkauksesta ja seurakunnan vapaaehtoistyöstä nimenomaan Tampereen helluntaiseurakunnassa sijoittuvat menneeseen, joten olen hyödyntänyt muistojani tutkimuksessa. Lisäksi asemani sisäpiiriläisenä on hyödyttänyt minua myös tutkimuksen aikana: Olen osallistunut sekä Tampereen helluntaiseurakunnan että muiden helluntaiseurakuntien ja vapaakristillisten seurakuntien 6 tilaisuuksiin ja voinut peilata seurakunnan vapaaehtoistyöhön liittyviä päätelmiäni käytäntöön. Minulla on lisäksi tuttavia Tampereen helluntaiseurakunnasta, joiden kanssa aikaa viettäessäni 6 Vapaakristillisyydestä tarkemmin luvussa Suomessa vapaakristillisiä seurakuntia ovat helluntailiikkeen lisäksi mm. vapaakirkko, adventtikirkko, baptistiyhdyskunta, metodistikirkko ja Pelastusarmeija. (Suomen vapaakristillinen neuvosto.) 17

21 keskustelu on joskus kääntynyt luontaisesti seurakunnassa palvelemiseen, jolloin tutkijaminäni on ottanut vallan ja jatkanut havainnointia ja analysointia. Vaikka kaiken tutkimuksen varsinainen päämäärä on tiedon hankkiminen, ei sen nojalla voida sivuuttaa tutkimusetiikkaa, joka onkin ensiarvoisen tärkeää kaikessa tutkimuksessa. Erityisen tärkeiksi tutkimuseettiset kysymykset nousevat etnografian kaltaisessa kvalitatiivisessa tutkimusotteessa, jossa tutkimuskohteina ovat ihmiset ja heidän muodostamansa yhteisöt. (Hammersley & Atkinson 1995: 261.) Eettisten kysymysten pohdinta on luonnollisesti ollut myös osa omaa tutkimusprosessiani. Kuten on tullut esille, olen pyrkinyt käsittelemään tutkimaani yhteisöä siten, että tutkimukseni ei aiheuttaisi sille haittaa tai esittäisi sitä epäoikeudenmukaisen negatiivisessa valossa, kuitenkaan millään tavoin vääristelemättä todellisuudesta saamaani kuvaa. Edellä on myös mainittu, että jokaiselle haastatellulle on etukäteen ilmoitettu, mitä tarkoitusta varten heitä haastatellaan. Lisäksi haastatelluilta on kysytty, haluavatko he antaa haastattelun. Kysyin myös sähköpostitse sekä seurakunnan johtavalta pastorilta että kansainvälisen työn johtajalta lupaa tehdä tutkimus. Tutkimusluvan kysyminen ei kuitenkaan ajoittunut heti tutkimusprosessin alkuun. Tutkimusta aloittaessani koin nimittäin, että seurakunta on avoin ja julkinen paikka, eikä siellä tehtävään tutkimukseen tarvitsisi erillistä lupaa. Suurimpana syynä tähän oli oma kokemukseni seurakuntalaisena; omasta mielestäni kuka tahansa on tervetullut seurakuntaan. Ongelma ei kuitenkaan ollut täysin henkilökohtainen. Hammersleyn ja Atkinsonin mukaan (1995: 267) rajanveto julkisen ja yksityisen tilan välillä ei ole yksiselitteinen, vaan se riippuu näkökulmasta ja on siksi välttämättä tietyssä mielessä subjektiivinen. Hammersley ja Atkinson (mts.) mainitsevatkin uskonnollisen tilaisuuden yhtenä esimerkkinä tilanteesta, jonka määritteleminen julkiseksi tai yksityiseksi ei ole täysin selvää. Tutkimusprosessini edetessä aloin kuitenkin vakuuttumaan siitä, että loppujen lopuksi eettisin ratkaisu on pyytää tutkimukseen lupa varsinkin, kun tutkielmassa käytetään seurakunnan nimeä. Tutkimussuunnitelman nähtyään sekä seurakunnan johtava pastori että kansainvälisen työn johtaja antoivat suostumuksensa tutkimuksen tekemiseen. 18

22 3.3 Aineisto Tutkimusaineistooni kuuluu siis kenttämuistiinpanoja, kenttäpäiväkirjamerkintöjä ja haastattelumuistiinpanoja. Kuten edellä on käynyt ilmi, olen hyödyntänyt tutkimuksessa myös omaa historiaani. Käytännössä omien kokemusteni käyttö tutkimusaineistona tarkoittaa, että olen pyrkinyt asennoitumaan omiin kokemuksiini ja niiden pohjalta syntyneisiin käsityksiin helluntaiseurakunnan vapaaehtoistyöstä esimerkinomaisesti: Edustan yhtä esimerkkiä siitä, millaisia käsityksiä ja kokemuksia helluntaiseurakunnan vapaaehtoistyöstä voi muotoutua henkilölle, joka siihen osallistuu. Kokemukseni eivät siis edusta ainoaa mahdollista totuutta. Aineistoa analysoidessani olen kuitenkin punninnut myös sitä, miten edustavia omat käsitykseni ovat; millaisia käsityksiä muilla yhteisön jäsenillä on tai voisi olla? Siltikin on selvää, että käsitykseni siitä, miten yhteisössäni ajatellaan, perustuvat omaan sijaintiini siinä. Käsityksiini ovat vaikuttaneet ne yhteisön jäsenet, joiden kanssa olen vuosien saatossa keskustellut seurakunnan vapaaehtoistyöstä ja ne seurakunnan opetukset, joita olen aiheesta kuullut. Edellä mainittujen aineistolähteiden lisäksi valitsin aineistoon myös joitakin asiakirjoja. Valikoimani asiakirjat edustavat Tampereen helluntaiseurakunnan virallista kantaa seurakunnassa tehtävään vapaaehtoistyöhön ne ovat julkisia tekstejä, jotka on osoitettu joko seurakuntalaisille tai laajemmin sekä seurakunnalle että kenelle tahansa lukijalle. Käyttämäni seurakunnalle osoitettu asiakirjalähde on seurakunnan järjestämän Kristityn elämä -kurssin opetusvihko (päiväämätön). Kristityn elämä -kurssi on osa Tampereen helluntaiseurakunnan erityisesti nuorille suunnattua opetusohjelmaa. Opetukseen osallistuminen on vapaaehtoista, ja sen tarkoituksena on oppia elämään kristittynä, Jeesuksen opetuslapsena. Ensimmäisenä opetusohjelmassa on viikonloppuleiri, jonka jälkeen seuraa pidempi kurssi, Uskon perusteet. Seurakunnan Internet-sivuilla kurssin tavoitteen kerrotaan olevan oppia, [m]itä Jeesuksen seuraaminen tarkoittaa käytännössä (Tampereen helluntaiseurakunnan verkkosivut a). Kristityn elämä on jatkoa tälle kurssille ja käsittelee siis oleellisia kristinuskoon kuuluvia teemoja niin kuin ne ymmärretään Tampereen helluntaiseurakunnassa. Viimeisenä opetusohjelmassa on kaksiosainen kurssi, jonka kautta seurakuntalaisesta voi tulla solunjohtaja. En itse käynyt Kristityn elämä 19

23 -kurssia, vaan sain kurssivihkon seurakunnalta syksyllä 2008, jotta tutustuisin siihen itsenäisesti, ennen kuin aloittaisin solunjohtajakoulutuksen. Toinen kirjallinen lähde, jonka olen valinnut aineistooni, on Tampereen helluntaiseurakunnan nuorten Internet-sivuilla julkaistu Palvelupaikat-kokonaisuus, jossa on sekä yksittäisten palvelumuotojen esittelyä että silloisen nuorisopastorin, nykyisen seurakunnan johtavan pastorin lyhyt kirjoitus Palvelupaikka seurakunnassa, jossa käsitellään seurakunnassa palvelemisen merkitystä. Koska tekstit on julkaistu Internetissä, ne ovat periaatteessa kenen tahansa luettavissa, vaikkakin todennäköisintä on, että tekstit on suunnattu seurakunnan jäsenille tai siellä muuten käyville, joita kiinnostaa seurakunnassa palveleminen ja jotka haluavat saada eri työmuodoista lisää tietoa. Aineistona käytetyt sivut on ladattu syyskuussa 2010, jonka jälkeen ne ovat luonnollisesti saattaneet muuttua. Tutkimuksen alussa tarkoitukseni ei ollut keskittyä mihinkään yhteen aineistolähteeseen muita enemmän, vaan analysoida niitä kaikkia tasapuolisesti niin perusteellisesti, kuin kunkin kohdalla olisi mahdollista. Aluksi tosin arkailin käyttää autobiografista aineistoa ja halusin pitää sen lähinnä muita aineistolähteitä tukevana informaationa. Kun kuitenkin tutkimuksen edetessä perehdyin tarkemmin eri menetelmiin, joita etnografisessa tutkimuksessa on mahdollista käyttää, vakuutuin siitä, että myös oma historiani on validi tutkimusaineisto muiden rinnalla. Lisäksi aineiston analyysivaiheessa havaitsin autobiografisen aineiston olevan erittäin hyödyllisen ja koin sen olevan yhtä tarpeellinen kuin muutkin aineistolähteeni. Kirjalliset aineistolähteeni toisin sanoen kaikki muut lähteet henkilökohtaisia kokemuksia lukuun ottamatta on nimetty lyhenteillä, jotta niihin viittaaminen tekstissä kävisi sujuvammin. Lyhenteet ja niiden selitykset ovat: K1 3: kenttämuistiinpanot 1 3 H1 3: haastattelumuistiinpanot 1 3 KP: kenttäpäiväkirjamerkinnät 20

24 KE: Kristityn elämä -kurssimateriaalin sivut 42, 43 PP: Palvelupaikat -kokonaisuus nuorten Internet-sivuilla. Kuten Hammersley ja Atkinson toteavat (1995: 205), ei etnografisessa tutkimuksessa ole varsinaista aineiston analyysivaihetta, vaan analyysi on jatkuvasti osa tutkimusta. Näin on ollut myös tässä tutkimuksessa. Tutkimusaineistoni analyysi alkoi tietyssä mielessä heti tutkimusaiheen selvittyä olihan minulla oma historiani, jonka pohjalta aavistelin, mikä saattaisi olla hedelmällisin tutkimussuunta. Samoin kenttätyövaiheessa aineistoa kerätessäni analysoin saamaani tietoa ja analyysin pohjalta jatkoin aineiston keräämistä. Aineiston analyysi on ollut olennainen osa myös tutkimuskirjallisuutta kartoittaessani, sillä ainakin osa aineistoa (muistot kentältä ja omasta historiasta) on ollut koko ajan mielessäni, ja aineiston analyysi on ohjannut siten myös oleellisen tutkimuskirjallisuuden valintaa. Kuitenkin tutkimusprosessissa on luonnollisesti tullut se vaihe, kun analyysistä täytyy saada muokattua selkeä esitys, jonka voi kirjata tutkimusraporttiin. Tässä analyysin vaiheessa aloitin työn tutkimalla kirjallisia lähteitäni ja etsin teksteissä toistuvia tai muuten keskeisiltä vaikuttavia teemoja ja avainsanoja. Keskeiset käsitteet löydettyäni järjestelin niitä erilaisiksi miellekartoiksi eri näkökulmista pyrkien löytämään selkeimmän ja täsmällisimmän tavan kuvata eri käsitteiden suhteita toisiinsa. Lopullinen miellekarttaversio esitetään luvussa 5.2. Analyysi siis alkoi kirjallisista lähteistä, mutta vertasin löytämiäni käsitteitä jatkuvasti omiin myös kokemuksiini ja muistoihin kentältä, joilla täydensin asiakirjalähteistä valikoimiani käsitteitä. Käytössäni ei ollut mitään strukturoitua analysointityökalua. Tarkoitukseni oli kuvata tutkimaani ilmiötä ja siihen liittyviä konteksteja aineistolähtöisesti, minkä vuoksi en kokenut tarvetta etsiä valmista muottia, johon asettaa aineistoani analyysiä varten. 21

25 4. TEOREETTISIA NÄKÖKULMIA Ennen siirtymistä tutkimusaineistosta nousevien näkökulmien pariin on tarpeellista luoda jonkinlaista teoreettista taustaa, jota vasten tarkastella aineistoa. Vapaaehtoistyötä helluntaiseurakunnassa tai muissa vapaissa suunnissa ei ole käsitelty juurikaan tutkimuskirjallisuudessa, joten olen joutunut kurottamaan hieman etäämmälle löytääkseni toimivan pohjan aineistolle kirjallisuudesta. Kantavana ajatuksena tässä teorialuvussa on kontekstin käsite: mitä yhtymäkohtia seurakunnan vapaaehtoistulkkauksella on muihin ilmiöihin? mitkä muut ilmiöt kehystävät sitä? Aloitan katsomalla ensin kontekstia käsitteenä, minkä jälkeen siirrän fokuksen eteenpäin yksitellen niihin konteksteihin tai ilmiöihin, joiden kautta seurakunnan vapaaehtoistulkkausta voidaan tarkastella ja jotka tutkimusaiheeni kannalta ovat keskeisiä. 4.1 Kontekstin käsitteestä Kontekstilla ei ole tarkkaa ja selvärajaista määritelmää, vaan se voidaan määritellä hieman eri tavoin eri tieteenalojen välillä ja jopa saman tieteenalan sisällä. Ominaista kontekstin käsitteelle on kuitenkin ajatus siitä, että on olemassa jokin keskeinen tapahtuma tai ilmiö ja on olemassa jokin toimintakenttä, jonka keskellä tai johon upottautuneena tuo tapahtuma tai ilmiö on, eli tausta tai konteksti. Keskeinen ilmiö ja tausta vuorovaikuttavat keskenään, niin että ne muodostavat yhdessä mielekkään kokonaisuuden. Keskeinen ilmiö ja sen konteksti eroavat etenkin siinä, että ilmiö on helppo havaita ja se vaikuttaa olevan nimensä mukaisesti keskeinen, kun taas konteksti on vaikeampi havaita ja sen mielletään usein sijaitsevan taustalla. (Goodwin & Duranti 1992: 3, 9.) Yksittäistapauksissakaan kontekstia ei siis ole välttämättä yhtä helppo määritellä kuin keskiössä olevaa ilmiötä. Esimerkiksi sosiaaliseen toimintaan liittyvän ilmiön kontekstia ei luonnollisesti voi määritellä miten tahansa, eikä lähtökohtana tulisi olla se, miten tutkija kontekstin ymmärtää. Pikemminkin tutkijan tulisi katsoa, mitä hänen tutkimansa ilmiön osallistuja itse ymmärtää kontekstilla, miten osallistuja itse organisoi havaintojaan käsillä olevasta ilmiöstä ja mikä osallistujalle itselleen on tilanteessa olennaista. (Goodwin & Duranti 1992: 4, Schegloff 1992: 196.) Toisaalta jotkut tutkijat kannattavat tutkijan 22