Dialogiperiaatteen muunnelmia

Transkriptio

1 TEEMU JOKELA Dialogiperiaatteen muunnelmia Teemu Jokela 2017 Ihmisen kohtalona on elää maailmassa toisten ihmisten rinnalla. Heideggerin (1927) sanoin ilmaistuna, inhimillinen olemassaolo on aina kanssaolemista lähtökohtaisesti. Ei niin, että ensin olisi ihminen yksilönä, joka vasta sitten suhteutuisi ympäristönsä toisiin ihmisiin, vaan niin, että ihminen ei ole koskaan pelkkä yksilö, vaan aina samalla myös kanssaihminen. Jopa toisista poispäin kääntyminen on eräs tapa olla suhteissa heihin, eräs tapa ratkaista kanssaihmisyyden ongelma. Koira ei pääse karvoistaan, eikä ihminen toisiin ihmisiin kohdistuvista sidoksistaan. Ihmisen kädet ovat osaltaan eräänlaisia ulokkeita ihmisruumiissa. Toisaalta ne tulevat käsiksi vasta suhteessa maailmaan ja sen käsilläolevuuteen. Mutta aivan yhtä hyvin käsien voivan sanoa toteutuvan käsinä suhteessa toisiin ihmisiin, vaikkapa tervehtimisen tai koskettamisen välineinä. Kanssaihmisyydessä on siis kyseessä jostain hyvin perustavanlaatuisesta tosiasiasta, jopa kehollisuutta määrittävästä tosiasiasta. Jopa niinkin erityisen asian kuin sairastamisen voidaan sanoa kietoutuvan kanssaihmisyyden tematiikkaan. Esimerkiksi Stora (2007) on kuvannut ruumiillisten sairaustilojen kehittyvän paitsi biologisten, kausaalisesti determinoituneiden tekijöiden, myös ihmisen elämän vastoinkäymisten kautta. Toisiin ihmisiin liittyvät, erityisesti lapsuudenaikaiset, käsiteltäviksi liian voimakkaat traumaattiset kokemukset voivat puhjeta myöhemmin esiin sairaustiloina. Kuvatut traumat voivat olla tarkoituksellisia väkivallantekoja, mutta osaltaan myös puhtaan sattuman seurauksia, kuten on laita vaikkapa äidin kuolemantapauksen tai hänen oman sairautensa aiheuttaman eron kohdalla. Käytännössä ihmiset voivat suhteutua toisiinsa kahdella eri tavoin. Ensimmäisen muodostaa välitön kanssakäyminen, joka saa osaltaan dialogin muodon. Toisen taas yhteiskunnallinen toiminta, joka perustuu yleisesti hyväksyttyjen normien noudattamiseen. Molemmat ovat ihmisille luontaisia taipumuksia, jos kohta juuri jälkimmäisen voidaan sanoa erottavan ihmisen eläimistä. 1

2 Siinä mistä eläinten laumat rakentuvat vaistojen ympärille, perustuvat inhimilliset yhteiskunnat järjestyksen periaatteeseen, sen muodon voidessa vaihdella suurestikin. Yhteistä on itse normien noudattamisen periaate, niiden konkreettisten sisältöjen riippuessa itse yhteiskunnasta. Seuraavassa tarkoituksenani on perehtyä kuitenkin ennen kaikkea juuri välittömään, dialogiseen kanssakäymiseen. Käytännössä tulen kertaamaan seuraavassa joukon toisaalla tarkemmin esittämiäni ajatuskulkuja (Jokela 2013, 2016b). Dialogin tehtävät Ihmisen aivot ovat taipuvaisia odottamaan systemaattista esitystapaa. Sellaista, joka alkaa alun yksinkertaisista periaatteista, ja etenee ja syvenee tarkastelun kuluessa. Käytännössä asioihin hiemankin syvällisemmin perehtynyt huomaa kuitenkin ajautuneensa tilanteeseen, jossa yhden asian esittely näyttäisi vaativan toisen käsittelyä sitä ennen, ja päinvastoin. Tässä tilanteessa ei ole muuta mahdollisuutta kuin lähteä liikkeelle jostain, ja syventää tarkastelu hermeneutiikan parhaiden periaatteiden mukaan kierros kierrokselta. Tällä kertaa voimme aloittaa tarkastelemalla dialogin tehtäviä. Näitä voidaan erottaa, varsinaisen tiedonvälityksen ohella, yleisellä tasolla lähinnä kolme. Ensinnäkin dialogi toimii ymmärryksen kalibroinnin apuvälineenä. Inhimillistä ymmärrystä voitaisiin kuvailla eräänlaiseksi mittalaitteeksi. Sen avulla ihmisen on mahdollista hahmottaa ympäristön ärsyketulvasta mielekkäitä muotoja. Toisaalta tämä ymmärrys ei pysy yllä itsestään, vaan se vaatii monien muiden mittalaitteiden tapaan kalibrointia. Tämä tarkoittaa käytännössä mittauslaitteen itsensä toiminnan tarkistamista. Tämä osaltaan arkipäiväisen dialogin ohella jatkuvasti tapahtuva kalibrointi tapahtuu osaltaan kielellisellä tasolla. Kysymys voi olla esimerkiksi yksittäisten sanojen käyttötarkoitusten muutoksista tai uusien ilmaisujen oppimisesta. Mutta aivan yhtä hyvin se voi toteutua myös välittömän ymmärryksen tasolla. Tässä on kysymys esimerkiksi tiettyjen toimintamallien kautta oppimisesta. Kun näen toisen tekevän niin tai näin jollain esineellä, alan itsekin ymmärtää mitä ja miten sillä tehdään, mikä taas heijastuu suoraan sitä koskeviin tuleviin havaintoihini. Edellisen ohella dialogilla on oma merkityksensä tunneilmaisun välikappaleena. Tunteet ovat epäilemättä jotain oman tajuisen olemassaolomme piiriin kuuluvaa. Samalla ne myös ilmentävä 2

3 meille jotain maailman eri kohteista tarkemmin sanoen niiden merkityksen. Esimerkiksi jonkin taideteoksen kauneus tai kirjan rakastettavuus ovat jotain, joka koetaan ja voidaan kokea vain tunteiden välityksellä. Ne tekevät maailman sisällöltään rikkaaksi, ja elämän elämisen arvoiseksi. Mutta samalla kun tunteet ovat osa yksilön omaa kokemusmaailmaa, niiden ei välttämättä tarvitse jäädä tälle tasolle. Niitä on näet mahdollista myös välittää toisille ihmisille. Ja tämä tapahtuu juuri dialogisen kanssakäymisen keinoin. Tällä on oma merkityksensä erityisesti niin sanotusti kielteisten tunteiden kohdalla. Tämä tiivistyy osuvasti sanontaan, jotka viittaavat jaetun surun puolitettuun luonteeseen. Toisen kuunteleminen on tässä samalla myös tämän taakan jakamista. Samalla dialogi myös luo uusia tunteita. Jokainen sanottu sana, jokainen yksittäisen kohtaamisen yksittäinen käänne herättää eloon uusia, ja monesti varsin ennalta-arvaamattomia tunteita. Jokaisella lienee omakohtaista kokemusta siitä, kuinka eloisaksi ja virkistyneeksi toisen kohtaaminen voi saada itsensä tuntemaan. Lopulta dialogilla on keskeinen merkitys demokraattisen itsesäätelyn välikappaleena. Itsesäätelyllä tarkoitetaan psykologiassa tilaa, jossa yksilö itse hallitsee omaa tilaansa. Tämä voi tarkoittaa vaikkapa hakeutumista ihmisyhteyteen yksinäisyyden sattuessa tai toisaalta vetäytymistä erilleen, milloin heidän seuransa muodostuu rasitteeksi. Mutta todellisuudessa itsesäätely ei ole eikä voi olla yksin yksilön itsensä hallittavissa, vaan hän tarvitsee siihen toisia ihmisiä. Näin osaltaan jo inhimillisen motivaation erityisestä perusluonteesta johtuen. Mutta jos itsesäätelystä tulee täten ei yksilön vaan yhteisön ominaisuus, täytyy tämän merkitä sitä, että jokaisella sen jäsenellä täytyy olla mahdollisuus ilmaista oma näkemyksensä, osallistua sen piirissä tapahtuvaan päätöksentekoon. Ja mahdollisuuden tämän kaltaiseen tilanteeseen tarjoaa juuri demokraattinen dialogi. Kyseessä on prosessi, jossa jokaisella on sekä oikeus tulla kuulluksi että toisaalta velvollisuus kuulla muita, lopputuloksen löytyessä lopulta eräänlaisena konsensusratkaisuna. Monesti jopa sitä, jonka näkemys jää syrjään, kokee olonsa huojentuneeksi mikäli on saanut äänensä kuuluviin. Tämä periaate pätee aina perheen kaltaisista pienyksiköistä kokonaisiin demokraattisesti johdettuihin valtioihin. Monesti demokratia samaistetaan vaalikäytäntöön, toisin sanoen enemmistön etuoikeuteen viedä oma mielipiteensä lävitse. Tämän tekijän merkitystä ei tietysti voida kiistää. Samalla vähintäänkin yhtä tärkeätä on, että myös vähemmistöön jääneen näkemys tulee kunnioitetuksi. Historia sinänsä osoittaa, että enemmistöpäätökselläkin on sinänsä mahdollista toteuttaa mitä epäoikeudenmukaisempia ja inhimillisempiä päätöksiä. 3

4 Dialogin muutoksenalaisuus Tämä dialogin tehtävistä. Vielä olisi ehkä voinut mainita sen tosiasian, että dialogi on inhimillinen tarve (Jokela 2016). Mutta oikeastaan edellinen selittääkin sen, miksi se tällainen on. Se mitä olen kutsunut laadulliseksi vapaudeksi, edellyttää osaltaan välittömiä kontakteja toisiin ihmisiin. Seuraavaksi ovat vuorossa dialogin ominaispiirteet. Filosofisessa kirjallisuudessa dialogia on kuvattu eri tavoin itsen ja toisen väliseksi välittömäksi suhteeksi, kohtaamiseksi kasvoista kasvoihin. Nähdäkseni tämä pitää paikkansa. Mutta tämän ohella keskeiselle sijalle on nostettava myös jatkuva, lähtökohtainen muutoksenalaisuus. Ihminen on sellaisenaan muuttuva ja kehittyvä olento. Samalla kun hän kasvaa ja muuttuu pidemmällä aikavälillä, vaihtelevat hänen mielialansa lyhyellä. Tämän seurauksena täytyy myös dialogin sisällyttää itseensä tämä muutoksenalaisuuden periaate. Kun kaksi ihmistä tapaa toisensa välittömän kanssakäymisen tasolla, koskaan ei tiedä millaiseksi tilanne tulee kehittymään. Voi olla, että ystävällisenä ja iloisena alkanut dialogi päättyy surullisiin tai alakuloisiin aihepiireihin tai että se päättyy riitaantumiseen, ehkä vain toistaiseksi tiedostamattoman erimielisyyden noustessa pintaan. Voi myös olla, että apeissa merkeissä alkanut tapaaminen johtaakin iloon ja riemuun. Näin vaikkapa siksi, että edellä mainittu dialogin tehtävä tunteiden ilmaisijana tai jakajana on toteutunut. Niin tai näin, koskaan ei voi mennä, minne tilanteen osapuolten yhteinen tie tulee viemään. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö erilaisia tapaamisia voisi ja osaltaan myös pitäisikin suunnitella. Samalla suunnitelmista on kuitenkin oltava valmis myös luopumaan, mikäli kohtaamisen dialoginen luonne todella halutaan säilyttää. Muutoin vaarana on toisen osapuolen viestin joko tietoinen tai tiedostamaton tukahduttaminen. Tämä kaikki tekee dialogista edelleenkin myös jotain jossain määrin uhkaavaa. Tuntematon saa monet niin tässä kuin muuallakin turvautumaan erilaisiin turvallisuusoperaatioihin. Epävarmuustekijän voittamiseksi tarvitaankin tietty määrä toivoa, luottamusta siihen, että vaikka tilanne saattaakin tuntua hetkittäin painostavalta tai uhkaavalta, siihen sisältyy toisaalta myös myönteisiä mahdollisuuksia, osaltaan ehkä vielä piilevään tai tunnistamattomaan muotoon pukeutuneena. 4

5 Kaikesta edellä mainitusta johtuen dialogia ei voi koskaan oikeastaan hallita. Siihen voi vain heittäytyä, ja katsoa, mihinkä prosessi lopulta johtaa. Toisaalta ihmisellä ei tässä ole oikeastaan vaihtoehtoa tai ei ainakaan vaihtoehtoa, josta ei joutuisi maksamaan ehkä kohtalokkaaksikin kasvavaa hintaa. Dialogi kun muodostaa inhimillisen hyvinvoinnin perustavan edellytyksen siinä missä kelvollinen ravintokin. Sen puutteeseen ei ehkä kuole, ei ainakaan ruumiillisesti, mutta vaarana on toisenlainen näivettyminen. Aito dialogiin osallistuminen vaatii tietyssä mielessä valmiutta kaikkien omien ennakkoedellytysten kyseenalaistamiseen. Siinä missä se tai tuo osapuoli ei tähän kykene, on vaarana ajautuminen tilaan, jota Siirala (1983) on kutsunut todellisuuden harhaiseksi omistamiseksi. Tälle on leimallista paitsi jo lukkoon lyöty todellisuuskäsitys, joka asetetaan kaiken kohdatun yläpuolelle, myös toisen tai toisten osapuolten dialogisten pyrkimysten tukahduttaminen. Tällöin elävän ja luontevan todellisuuden sijaan kehittyy eräänlainen siloiteltu näennäistodellisuus, erilaisten ristiriitojen ja muutospaineiden tullessa lakaistua pois sen kentältä. Todellisuuden harhainen omistaminen voidaan osaltaan lukea turvallisuusoperaatio. Mutta sen tarkempi luokitteleminen on huomattavan ongelmallista. Osaltaan kyseessä on sisäinen turvallisuusoperaatio, suojautuminen omia pelkoja ja ahdistuksia vastaan. Mutta samalla se suoritetaan sosiaalisen todellisuuden piirissä, esimerkiksi toisiin kohdistuvana mitätöintinä ja kontrollina. Että lapset saattavat käsitellä omia sisäisiä ristiriitojaan vaikkapa leluhahmoilla leikkiessään. Vähemmän tunnettua on, että aikuiset saattavat soveltaa samaa periaatetta toisiin ihmisiin. Uskonto ja politiikka tunnetaan aihepiireinä, joista syntyy usein helposti riitaa. Niiden tuominen todellisen dialogin piiriin on perin vaikeata. Tämä johtuu ehkä monestakin eri tekijästä, kuten niiden asemasta yksilöllisen maailmankuvan perustavina rakennusaineksina. Mutta osaltaan myös siitä, että ne toimivat monien kohdalla harhaisen omistamisen välikappaleina, koostuen jo ajat sitten lukkoon lyödyistä dogmeista. Oman lukunsa muodostaakin sitten dialogisessa kohtaamisessa mahdollisesti hyödynnetty teoreettinen tieto. Tämä koskee tietysti lähinnä vaikkapa kasvatuksen tai psykiatrian ammattilaisia. Tämän kaltainen tieto voi parhaimmillaan auttaa hahmottamaan tilannetta ja reagoimaan oikealla tavalla sen mukanaan tuomiin haasteisiin. Toisaalta määrällinen tieto jää aina vajaaksi, siirtymisen käytännön dialogiseen toimintaan voidessa tapahtua vain eräänlaisen hypyn varassa. Riskinä on, että ammattilainen linnoittautuu tiedon maaperälle, käyttäen sitä dialogiin osallistumisen apuvälineenä juuri harhaisen omistamisen keinona. 5

6 Alkudialogin erityispiirteitä Edellinen kuvaus on koskenut ensisijaisesti dialogia yleensä. Tämän ohella on olemassa erilaisia dialogisia erityistilanteita. Seuraavassa otan tarkastelun alle näistä vain erään, nimittäin alkudialogiksi kutsumani, kasvatustilanteessa toteutuvan dialogin (Jokela 2015). Tämän dialogin kannalta keskeisen tärkeäksi muodostuvat erityisesti ensimmäiset kolme ikävuotta, jos kohta sen ei voida sanoa tämän jälkeen varsinaisesti loppuvankaan. Samalla kun se muistuttaa tietyiltä osin dialogia yleensä, on sillä toisaalta myös tiettyjä, juuri sille tyypillisiä ominaispiirteitä. Ensinnäkin on huomattava alkudialogin toteutuvan pääsääntöisesti juuri perheympäristössä. Kysymys on pienestä, muun yhteiskunnan ja sen tuen sekä myötämielisyyden varassa toimivasta yksiköstä, joka ryhtyy tehtäväänsä tiettyjä vahinkotapauksia huolimatta vapaaehtoispohjalta. Jokaisella perheellä on edelleenkin oma dynamiikkansa, johonka vaikuttavat useat eri tekijät. Toisaalta yksikään perhe ei toimi tyhjiössä vaan tietyssä yhteiskunnallisessa ympäristössä, onnistuen tai epäonnistuen tehtävässään osin sen tarjoamien edellytysten ja palveluiden varassa. Perheen aseman korostaminen ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö äidillä olisi keskeinen sija dialogin tärkeimpänä osapuolena. Esimerkiksi Bowlby (1969) on kuvannut, kuinka ihmislapsella on evoluutiohistorian myötä kehittynyt taipumus kiintyä tai leimautua juuri yhteen yksilöön. Biologinen äiti voidaan ehkä korvata toisella asiaan omistautuneella aikuisella, mutta ei kuitenkaan esimerkiksi alati vaihtuvien hoitajien sarjalla. Toiseksi on huomattava se merkitys, joka alkudialogilla on antropologiseksi peruskokemukseksi kutsutun ymmärryksen perusrakenteen kehittymiselle. Olemme edellä viitanneet dialogiin ymmärryksen kalibroinnin apuvälineenä. Tässä on kysymys vielä keskeisemmästä seikasta, sen perustavien sisältöjen rakentumisesta dialogisessa vuorovaikutuksessa suhteessa äitiin tai muuhun läheiseen hoitajaan. Nämä rakenteet koostuvat minää, toista ja inhimillistä vuorovaikutusta koskevista vaikutelmista. Samalla kun ne palaavat varsinaisina muistoina vain harvoin mieleen, ne toisaalta heijastuvat suoraan välittömään kokemusmaailmaan. Voimme ajatella esimerkiksi sitä tapaa, jolla toinen ihminen hahmottuu yksilölle. On yksi asia kokea tämä ruumiillisesti ihmisen muotoisena olentona ja kokonaan toinen asia kokea tämä kanssaihmisenä, jonain itsen kaltaisena. Ei ole alkuunkaan selvää, että vastasyntynyt tähän 6

7 kykenee. Päinvastoin käsitys toisesta sekä tämän kanssa elämisestä rakentuu vasta alkudialogin myötä. Ne liittyvät aluksi juuri hoivatilanteisiin ja juuri tiettyyn henkilöön, mutta jotka myöhemmin yleistyvät koskemaan kaikkia sosiaalisen todellisuuden sisällä tapahtuvia tilanteita. Kolmanneksi on huomattava, että vaikka alkudialogi muistuttaakin periaatteeltaan mitä tahansa dialogia, riippuu sen toteutuminen tilanteen aikuisen osapuolen tahdosta ja ymmärryksestä. Lapsi ei voi vaihtaa itseään kuiviin, eikä ruokkia itseään. Tämän enempää se ei voi tyynnyttää itse itseään tai tuudittaa itseään uneen. Terve tai normaali kehitys siis edellyttää äidiltä aivan erityistä herkkyyttä ja antaumusta, mistä luonto on osin huolehtinutkin niin sanottujen äidinvaistojen muodossa. Toisaalta ajoittain kysymys on myös puhtaasta työnteosta, jaksamisesta omille äärirajoille ja niiden ylitse. Voinemme ajatella asiaa turvallisuuden näkökulmasta. Jos kohta maailma on täynnä erilaisia vaaroja ja uhkia, on aikuisen ihmisen mahdollista suojautua niitä vastaan erilaisin turvallisuusoperaatioin. Osa näistä on yksilökohtaisia, osa yhteiskunnallisia. Lapsella ei tähän kuitenkaan ole mitään mahdollisuutta. Päinvastoin hänen turvallisuutensa on täysin hänen vanhempiensa käsissä. Siinä missä nämä epäonnistuvat ulkoisen turvallisuuden ylläpitämisessä, johtaa tämä helposti sisäisten turvallisuusoperaatioiden käyttöönottoon. Tässä yhteydessä on otettava huomioon myös vanhemman asema lapsen niin sanotusti kielteisten tunteiden vastaanottajana (Jokela 1997). Jokainen lapsi joutuu kohtaamaan elämässään erilaisia vastoinkäymisiä. Näin jo johtuen ymmärryksensä kehittymättömyydestä johtuen, sen rakentuessa osaltaan myös eräänlaisten falsifikaatioprosessien kautta. Tässä tilanteessa vanhempien tehtäväksi jää ottaa vastaan lapsen viha ja pettymys, samalla sekä sallien niiden ilmaisu että toisaalta estäen lasta tekemästä niiden vallassa mitään erityistä pahaa. Pienen lapsen hoivaaminen ja hoitaminen ei tietysti ole ruumiillisesti kovin raskasta. Toisaalta se voi olla sitä emotionaalisesti, ja tässä mielessä aivan yhtä uuvuttavaa kuin mikä tahansa ruumiillinen työ. Edelleenkin kysymys on vapaaehtoistyöstä, jonka hintaa perheelle maksetut tuet ja niille suunnatut palvelut eivät korvaa kuin murto-osalta. Puheet siitä, mitä nämä korvaukset palvelut maksavat yhteiskunnalle, ovat itse asiassa puheita velasta, jonka jo lähtökohtaisestikin vain osittaista takaisin maksamista aiotaan nyt entisestäänkin leikata. On vielä mainittava niin sanotun pedagogisen jatkumon merkitys äidin ja muiden tilanteeseen osallistuvien toiminnan perustana. Se ymmärrys, jonka varassa alkudialogi tavanomaisesti toteutuu, perustuu vanhempien omaan peruskokemukseen. Hieman kärjistäen voidaan sanoa, että kasvattaja on kykenevä näkemään lapsessa ihmisen aina siinä määrin kuin hänessä itsessään 7

8 on aikoinaan nähty ihminen. Tässä toteutuu tietty ylisukupolvinen jatkumo, peruskokemuksen siirtyessä sukupolvelta toiselle alkudialogin välityksellä. Vain tähän jatkumoon osallistuva voi menestyksekkäästi hypätä määrällisen tiedon maailmasta laadullisen käytännön maailmaan. Pedagoginen jatkumo on nähty monesti ensisijaisesti kielteisenä ilmiönä. Näin vaikkapa Martti Siirala (1983) kirjoittaessaan siirtotaakoista lukkiutuneina, sukupolvelta periytyvinä traumoina. Nähdäkseni tarkempi, vaikkapa psykoanalyyttiseen tietouteen perustuva analyysi osoittaa kuitenkin, että jatkumo voidaan tulkita ensisijaisesti juuri myönteiseksi. Esimerkiksi Siiralan kuvaamat ilmiöt ovat nekin toki totta, mutta samalla kuitenkin vasta toissijaisia ilmiöitä, seurausta pedagogisen jatkumon häiriö- tai vauriotiloista. Tämän kaltaisten vaurioiden alkuperä voi olla sinänsä moninainen, mutta huomioon on otettava esimerkiksi sotien, katovuosien ja kulkutautien kaltaiset tekijät. On edelleenkin huomattava, että alkudialogi ei toteudu missään tyhjiössä, vaan päinvastoin tietyssä yhteiskunnallisessa ympäristössä. Kuten perhe kannattelee lasta, kannattelee yhteiskunta perhettä tai ainakin sen tulisi kannatella. Mutta se ympäristö, jossa perhe osaltaan elää, ei aina ole paras mahdollinen. Se voi olla jo sinänsä vieraantumisen ja epävarmuuden leimaama. Siitä voivat edelleenkin puuttua perheiden tarvitsemat tukitoimenpiteet, joille voidaan hakea oikeutusta paitsi niiden hyödyllisyydestä ja kustannustehokkuudesta, myös siitä velasta, jonka yhteiskunta jää vapaaehtoistyötä tekeville vanhemmille. Kirjallisuus Bowlby, John (1969) Attachment and Loss. Vol. I: Attachment. Basic Books, New York. Heidegger, Martin (1927) Oleminen ja aika. Suom. Reijo Kupiainen. Vastapaino, Tampere Jokela, Teemu (1997) Henkisen kasvun yleinen muoto. Omakustanne, Keuruu. Jokela, Teemu (2013) Harhaisuus yhteisöllisenä ilmiönä. 4. tark. p. Books on Demand, Helsinki. Jokela, Teemu (2015) Ontologia ja pedagogiikka. 2. tark. p. Books on Demand, Helsinki. Jokela, Teemu (2016) Suomalainen eksistentialismi. Books on Demand, Helsinki. Siirala, Martti (1983) From Transfer to Transference. Ed. Oiva Ketonen. Therapeia-Säätiö, Helsinki. 8