Pimeä. Talvi. Kuuton pakkasyö. Kelluimme Temesjoella, ja katsoin tähtien kuvajaisten kimmellystä vedessä aluksemme korkean kokan takana.

Transkriptio

1 Pimeä. Talvi. Kuuton pakkasyö. Kelluimme Temesjoella, ja katsoin tähtien kuvajaisten kimmellystä vedessä aluksemme korkean kokan takana. Joki tulvi, sillä siihen valui sulaa lunta lukemattomilta rinteiltä. Talvijoet virtasivat alas Wessexin kalkkiylängöiltä. Kesällä virrat kuivuivat, mutta talvella ne ryöppysivät alas vehreiltä kukkuloilta, täyttivät joen ja laskivat kauas mereen. Nimetön laivamme kellui joentörmän tuntumassa Wessexin puolella rajaa. Pohjoisella vastarannalla oli Mercia. Olimme kääntäneet jousemme kohti ylävirtaa. Piilottelimme paikoillamme vastavirrassa kolmen pajun paljaiden riippuoksien alla, ja olimme kiinnittäneet laivan pajunoksaan nahkaisella kiinnitysköydellä. Meitä oli kolmekymmentäkahdeksan siinä Temesjoen yläjuoksulla kulkevassa nimettömässä kauppalaivassa. Aluksen laivamestari oli nimeltään Ralla, ja hän seisoi vieressäni toinen käsi ohjausairolla. Tuskin erotin häntä pimeässä, mutta tiesin että hänen yllään oli nahkaliivi ja kupeellaan miekka. Me muut olimme verhoutuneet nahkaan, panssaritakkeihin ja kypäriin ja kannoimme joko kilpeä, sotakirvestä, miekkaa tai keihästä. Sinä iltana me tappaisimme. Palvelijani Sihtric istua kyyhötti vieressäni ja hankasi lyhyen miekkansa terää hiomakivellä. Hän sanoo rakastavansa minua, Sihtric sanoi. Totta kai hän sanoo niin, tokaisin. Sihtric mietti hetken ja jatkoi iloisemmin, kuin sanani olisivat rohkaisseet häntä. Minä olen varmasti jo yhdeksäntoista, herra! Ehkä jopa kaksikymmentä. 17

2 Tai pikemminkin kahdeksantoista? ehdotin. Olisin voinut astua avioon jo neljä vuotta sitten! Puhuimme lähes kuiskaten. Yössä soivat monenlaiset äänet: vesi liplatti, lehdettömät oksat suhisivat tuulessa, yöeläin molskahti jokeen, kettu ulvoi kuin kuolemaa tekevä ihmispolo ja pöllö huhusi jossakin kaukana. Laiva narahteli. Sihtricin hiomakivi suhahteli ja kirskui vaimeasti teräksellä. Suojakilvet tömähtelivät soutajien penkkejä vasten. En uskaltanut puhua lujempaa yön äänistä huolimatta, sillä yläjuoksulla oli vihollisen alus ja maihin nousseet miehet olivat epäilemättä jättäneet laivalle vahteja. Vahdit olivat saattaneet nähdä meidät, kun olimme livahtaneet alajuoksulle Mercian-puoleiselle rannalle, mutta varmastikin he luulivat meidän lähteneen jo kauan sitten kohti Lundenea. Miksi ihmeessä haluat naida huoran? kysyin. Hän on, Sihtric alkoi sanoa. Hän on vanha, ärähdin. Ainakin kolmekymmentä. Ja turmeltunut. Ealhswithin ei tarvitse kuin nähdä mies, kun hänen haaransa jo lennähtävät auki! Jos kerättäisiin koolle jokainen mies, joka on upottanut kalunsa siihen lumppuun, sillä armeijalla vallattaisiin koko Englanti. Ralla hekotti vieressäni. Ralla, olisitko sinäkin siinä armeijassa? Pariinkymmeneen kertaan, herra, laivamestari vastasi. Mutta hän rakastaa minua, Sihtric sanoi yrmeästi. Sinun hopeaasi hän rakastaa. Sitä paitsi miksi panisit uuden miekan vanhaan tuppeen? kysyin. Miehet puhuvat merkillisiä ennen taistelua. He puhuvat mistä tahansa paitsi siitä, mikä heitä odottaa. Olen seissyt kilpimuurissa ja katsonut vihollisjoukkoa, jossa miekkojen terät hohtavat ja joka uhkuu synkeää vihaa, ja kuunnellut kahden soturini kiivasta kinastelua siitä, missä majatalossa pantiin parasta olutta. Pelko riippuu ilmassa raskaana kuin sadepilvi, mutta me puhumme niitä näitä, jotta muka unohtaisimme sen pilven olemassaolon. 18

3 Etsi itsellesi naimaikäinen nuori tyttö, neuvoin. Se savenvalajan tyttöhän on valmis vaimoksi. Eikö hän ole täyttänyt kolmetoista? Mokoma typerys! Sihtric puhahti. Sinäkö muka et ole? Minä annan sinulle hopeaa ja sinä tuhlaat sen lähimpään reikään! Kun näin mielitiettysi viimeksi, hänen käsivarressaan oli sinulle antamani rengas. Sihtric niiskahti, mutta ei sanonut mitään. Hänen isänsä oli ollut Kjartan Julma, tanskalainen joka oli siittänyt Sihtricin englantilaisorjalleen. Kaikesta huolimatta Sihtric oli kunnon poika, tai ei hän totuuden nimissä enää mikään poika ollut. Hän oli mies, joka oli seissyt kilpimuurissa. Mies joka oli tappanut. Mies joka tappaisi taas sinä iltana. Minä etsin sinulle vaimon, lupasin. Silloin kirkuminen alkoi. Se oli vaimeaa, koska se kuului hyvin kaukaa, ja tuo pimeydessä kiirivä terävä ääni kieli tuskasta ja kuolemasta eteläpuolellamme. Kuului kirkaisuja ja huutoja. Naiset kirkuivat, ja epäilemättä miehet kuolivat. Jumala rankaiskoon heitä, Ralla sanoi katkerasti. Se on meidän tehtävämme, tokaisin. Meidän olisi pitänyt, Ralla aloitti, mutta katsoi parhaaksi vaieta. Tiesin mitä hän oli ollut sanomassa: että meidän olisi pitänyt mennä suojelemaan kylää, mutta hän puolestaan tiesi minun vastaukseni. Olisin sanonut, ettemme olleet tienneet, mihin kylään tanskalaiset hyökkäisivät ja etten olisi suojellut kylää, vaikka olisinkin sen tiennyt. Olisimme voineet suojella kylää, jos olisimme tienneet, minne hyökkääjät olivat matkalla. Olisin voinut käskeä joukkoni kylän mökkeihin, ja vihollisen saapuessa olisimme voineet syöksyä kadulle miekkoja, sotakirveitä ja keihäitä heilutellen ja tappaa muutaman miehen, mutta moni vihollinen olisi päässyt pimeässä karkuun, enkä halunnut päästää yhtäkään livahtamaan. Halusin nähdä jokaisen tanskalaisen ja norjalaisen ryövärin kuolleena. Kaikki paitsi 19

4 yhden, jonka lähettäisin itään Temesin rantojen viikinkileireihin kertomaan, että Bebbanburgin Uhtred odotti heitä. Sieluparat, Ralla mutisi. Etelässä tumman oksaverhon takana näkyi hehkua, joka kertoi palavista olkikatoista. Loimu levisi laajemmalle ja voimistui, kunnes koko talvinen taivas pajuvesakon takana punersi. Tulen loimotus heijastui miesteni kypäristä ja värjäsi niiden metallin hohkaavan punaiseksi, ja käskin heitä riisumaan kypäränsä, etteivät yläjuoksulle ankkuroidun suuren vihollislaivan vartiomiehet näkisi välkettä. Riisuin omankin kypäräni, jota koristi hopeinen sudenpää. Minä olen Uhtred, Bebbanburgin valtias, ja noina päivinä olin myös sotapäällikkö. Seisoin laivassa ylläni rengaspaita ja nahkaa, harteillani viitta ja kädessäni aseita nuorena ja väkevänä. Puolet sotajoukoistani oli Rallan laivassa ja toinen puoli odotti meitä hevosten selässä lännessä Finanin komennuksessa. Tai ainakin toivoin, että se odotti meitä lännessä yön pimeydessä. Meidän laivaan nousseiden tehtävä oli ollut helpompi, sillä olimme vain lipuneet pitkin pimeää jokea etsimässä vihollista, kun taas Finanin oli pitänyt johtaa miehensä sysimustan maan halki. Mutta luotin Finaniin. Hän olisi siellä missä piti kärsimättömänä ja kasvojaan väännellen hän odottaisi, että pääsisi tempaisemaan miekkansa esiin. Se ei ollut ensimmäinen kerta sinä pitkänä talvena, kun väijyimme Temesjoella, mutta se oli ensimmäinen kerta, jolloin se tuntui onnistuvan. Jo kahdesti aiemmin olin kuullut, että viikingit olivat tulleet Lundenen romahtaneen sillan aukoista ryöstämään Wessexin pulskia kyliä, ja kummallakin kerralla olimme menneet alajuoksulle turhaan. Mutta sillä kertaa olimme saaneet sudet ansaan. Kosketin ensin miekkani Käärmeenhenkäyksen kahvaa, sitten kaulassani riippuvaa onnenamulettia Thorin vasaraa. Tapa heidät kaikki, rukoilin Thorilta. Tapa kaikki yhtä lukuun ottamatta. 20

5 Varmaankin se pitkä yö oli kylmä. Jää kimmelsi tulvaniittyjen notkelmissa, mutta en muista palelleeni. Muistan että odotin taistelua. Kosketin jälleen Käärmeenhenkäystä, ja minusta tuntui kuin se olisi värissyt. Joskus minusta tuntui, että miekkani lauloi. Se oli puolitukahtunutta, läpitunkevan kimeää huutoa, verta janoavan terän laulua. Miekkojen laulua. Me odotimme, ja myöhemmin kun kaikki oli ohi, Ralla kertoi ettei hymy ollut kadonnut huuliltani hetkeksikään. Luulin väijytyksemme epäonnistuneen, sillä ryöstelijät palasivat laivaansa vasta aamun sarastaessa itätaivaalla. Olin varma, että laivalle jätetyt vartiomiehet olivat nähneet meidät, mutta eivät he olleet. Joko pajujen nuokkuvat oksat olivat tarjonneet meille köykäistä suojaansa tai sitten nouseva talvinen aurinko oli häikäissyt heidän silmänsä, koska kukaan ei nähnyt meitä. Me sen sijaan näimme heidät. Näimme panssaritakkiset miehet, jotka ajoivat naisia ja lapsia edellään sateesta lainehtivan niityn poikki. Arvioin että ryöstäjiä oli viitisenkymmentä ja vankeja saman verran. Naiset olivat nuoria ja otettu mukaan poltetuista kylistä ryöstäjien nautinnoksi. Lapset päätyisivät ensin Lundenen orjamarkkinoille ja sieltä meren poikki Frankiaan tai kauemmaksi. Kun naisia olisi käytetty hyväksi, heidätkin myytäisiin. Emme olleet niin lähellä, että olisimme kuulleet vankien nyyhkytykset, mutta osasin kuvitella ne. Suuri savupilvi tahrasi talvikuulaan taivaan etelässä, missä kohosi vihreitä kukkuloita jokitasangolla, ja osoitti hyökkääjien polttaman kylän sijainnin. Ralla liikahti. Odota, kuiskasin, ja Ralla jähmettyi aloilleen. Hän oli harmaahapsinen, minua kymmenen vuotta vanhempi mies, jonka silmät olivat enää kaksi viirua hänen tähyiltyään vuosikaudet auringonkimalteisia meriä. Ralla oli laivamestari, soturi ja ystäväni. Ei vielä, sanoin hiljaa. Kosketin Käärmeenhenkäystä ja tunsin teräksen värinän. 21

6 Viikinkimiesten äänet kaikuivat ilmassa huolettomina ja nauravaisina. He huudahtelivat töniessään vankeja laivaan. He pakottivat vangit kyyryyn kylmään pilssiveteen, jotta ylilastattu alus pysyisi vakaana alajuoksun matalikossa, jossa Temes virtasi kivilohkareiden päältä ja jossa vain taitavimmat ja urhoollisimmat laivamestarit osasivat luovia. Lopuksi soturit nousivat itse kannelle mukanaan ryöstö saalis: vartaita, patoja, auranteriä, veitsiä ja kaikkea muuta, minkä saattoi myydä, sulattaa tai käyttää itse. He nauroivat rehvakasti, nuo juuri tappaneet miehet jotka rikastuisivat ottamillaan vangeilla. He olivat riehakkaalla, huolettomalla tuulella. Käärmeenhenkäys lauloi hiljaa huotrassaan. Kuulin viikinkien aluksesta kalinaa, kun airoja työnnettiin aukkoihin. Irrottakaa alus rannasta! käsky kajahti. Vihollislaivan mahtava kokka, jota koristi värikkääksi maalattu hirviön pää, kääntyi kohti jokea. Miehet työnsivät airoilla laivaa kauemmas rantapenkereestä. Laiva liikkui ja tulvavirta kiidätti sitä meitä kohti. Ralla kääntyi katsomaan minua. Nyt! Katkaiskaa köysi! huusin, ja kokassa seisova Cedric hakkasi poikki nahkaköyden, joka oli sitonut aluksemme pajuun. Käytimme vain kahtatoista airoa, ja nyt ne työntyivät jokeen minun harppoessani soutajien penkkien väliin. Tappakaa kaikki! kiljuin. Tappakaa kaikki! Soutakaa! Ralla karjui, ja kaksitoista miestä kohotti aironsa kamppaillakseen joen voimaa vastaan. Tappakaa vihollinen viimeiseen äpärään! huusin kivutessani kokan pienelle korokkeelle kilpeni taakse. Tappakaa kaikki! Tappakaa! Panin kypärän päähäni, työnsin vasemman käsivarteni raskaan puukilven lenkkeihin, kohotin kilpeä ja kiskaisin Käärmeenhenkäyksen ulos lampaantaljalla vuoratusta huotrastaan. Enää miekka ei laulanut. Se huusi. Tappakaa! minä karjuin. Tappakaa! Tappakaa! Tappakaa! Airot läiskyivät veteen huutojeni tahdissa. Vihollisalus kieppui edessämme kauhistuneiden soutajien seottua vedoissaan. He huusivat, 22

7 etsivät kilpiään ja kiipesivät yli penkkien, joilla muutamat miehet vielä yrittivät soutaa. Naiset kirkuivat ja miehet kompastelivat toisiinsa. Soutakaa! Ralla huusi. Nimetön laivamme syöksyi vastavirtaan vihollisaluksen kiitäessä meitä kohti. Kokan hirviön kieli oli punainen, sen silmät valkoiset ja hampaat terävät kuin tikarit. Nyt! huusin Cedricille, joka heitti vihollislaivan kokkaan entraus haan, kiskaisi sen ketjusta, jolloin väkäset pureutuivat aluksen puuhun, ja alkoi kiskoa alusta lähemmäs. Tappakaa! karjuin ja loikkasin toisen laivan kannelle. Voi sitä nuoruuden riemua! Sitä riemua, kun vuosia on vasta kaksikymmentäkahdeksan, kun on väkevä sotapäällikkö. Se kaikki on nyt mennyttä ja jäljellä ovat enää muistot, mutta nekin haalistuvat. Mutta sen päivän riemu ei haihdu muististani milloinkaan. Käärmeenhenkäyksen ensimmäinen isku tuli rystypuolelta. Iskin sen hypätessäni vihollislaivan kokan korokkeelle, missä mies yritti kiskoa entraushakaa irti, ja Käärmeenhenkäys pureutui hänen kurkkuunsa niin nopeasti ja lujasti, että hänen kaulansa melkein katkesi. Hänen päänsä retkahti taaksepäin, ja veri värjäsi sen talvisen päivän. Verta roiskui kasvoilleni. Olin aamusta sukeltanut kuolema, verihurmeinen kuolema panssaritakissa, mustassa viitassa ja susikypärässä. Nyt olen vanha. Hyvin vanha. Näköni on hämärtynyt, lihakseni heikentyneet, kuseni noruu tippoina, luitani kolottaa ja nukahtelen auringossa vain herätäkseni väsyneenä. Mutta nuo muinaiset taistelut minä muistan, ne minä muistan. Uusin vaimoni, niin harras ja mariseva eukko kuin naisentyperys vain voi olla, kavahtaa muisteloitani, mutta mitä muuta meillä vanhoilla on kuin tarinamme? Kerran hän alkoi vastustella ja sanoi, ettei halua kuulla retkahtavista päistä ja verisuihkuista, mutta miten muuten valmistelisimme nuorukaiset heidän omiin sotiinsa? Olen sotinut ikäni. Se oli kohtaloni, meidän kaikkien kohtalo. Alfred halusi rauhaa, mutta rauha pakeni häntä, ja sitten tulivat tanskalaiset ja norjalaiset, eikä hän voinut 23

8 kuin taistella. Ja kun Alfred oli kuollut ja hänen valtakuntansa oli vahva, tuli lisää tanskalaisia ja lisää norjalaisia, keltit tulivat Walesista ja skotit vyöryivät pohjoisesta, joten mitä muuta mies olisi voinut tehdä kuin taistella maansa, perheensä ja kotinsa puolesta? Kun katson lapsiani, lasteni lapsia ja lastenlasteni lapsia, tiedän että heidänkin täytyy taistella niin kauan kuin on Uhtredin sukua, niin kauan kuin tällä tuulen piiskaamalla saarella on kuningaskunta, niin kauan on myös sotaa. Emme voi kavahtaa sitä. Emme pääse pakoon sen julmuutta, verisyyttä, löyhkää ja halpamaisuutta emmekä liioin sen riemua, sillä sota etsii meidät, halusimme tai emme. Sota on kohtalo, ja wyrd bið ful ãræd. Kohtaloaan ei voi paeta. Niinpä kerron näitä tarinoitani, jotta lasteni lapset tietäisivät kohtalonsa. Vaimoni valittaa, mutta pakotan hänet kuuntelemaan. Kerron kuinka laivamme ajoi päin vihollisaluksen kylkeä niin voimallisesti, että törmäys käänsi vihollislaivan keulan kohti etelänpuoleista rantapengertä. Juuri niin olin halunnut, ja Ralla teki sen taidokkaasti. Sitten hän kynti vihollisaluksen kylkeä laivallamme niin, että tanskalaisten airot napsahtivat poikki, ja mieheni loikkasivat kannelle miekat ja sotakirveet viuhuen. Ensimmäinen iskuni oli saanut minut horjahtamaan, mutta kuollut tanskalainen oli pudonnut kahden minua tavoittelevan vihollisen päälle, ja huusin loikatessani heitä kohti. Käärmeenhenkäys oli tappavan vaarallinen. Se oli, ja on edelleen, upea miekka jonka takoi pohjoisessa ammat - tinsa osaava englantilaisseppä. Hän kuumensi seitsemän metallitankoa, neljä rautaista ja kolme teräksistä, ja takoi ne yhdeksi pitkäksi kaksi teräiseksi miekaksi, joka suippeni kärkeä kohti kuin puunlehti. Neljä pehmeämpää rautatankoa kiertyivät tulessa ja näkyvät miekan pinnassa hentoina kiehkurakuvioina, lohikäärmeen kiharaisina tulen henkäyksinä. Niin Käärmeenhenkäys sai nimensä. Parrakas mies heilautti sotakirvestään minua kohti, mutta torjuin iskun kilvelläni ja survoin lohikäärmeen henkäisyt hänen vatsaansa. Väänsin miekkaa rajusti oikealla kädelläni, etteivät miehen kuoleva liha ja sisälmykset kiristyisi sen ympärille, kiskaisin miekan 24

9 ulos veren taas lentäessä ja nostin kirveen lävistämän kilven suojakseni miekan iskulta. Sihtric seisoi vieressäni ja työnsi lyhyen miekkansa toisen hyökkääjän haaroihin. Mies karjui. Minäkin taisin huutaa. Kannelle vyöryi yhä enemmän miehiäni miekat ja sotakirveet välkähdellen. Lapset itkivät ja naiset valittivat, ryöstöretkeläiset kuolivat. Vihollislaivan kokka tömähti rantapenkereen mutaan, ja sen perä alkoi huojua joen otteessa. Muutamat ryöstelijät tajusivat kuolevansa, jos jäisivät laivaan, ja he alkoivat loikkia rantaan. Se sai aikaan paniikin. Yhä useampi vihollinen hyppäsi maihin, mutta silloin Finan saapui lännestä. Jokiniityillä oli hentoa usvaa ja jäätyneiden lampareiden yllä leijui helmiäishohtoisia sumukiehkuroita, ja sumujen takaa saapuivat Finanin loisteliaat ratsumiehet. He ratsastivat rinnakkain kahdessa rivissä miekat tanassa kuin keihäät, ja vaarallinen irlantilaiseni Finan tiesi mitä teki, sillä hän laukkasi ensimmäisen ratsurivistönsä kanssa pakenevien vihollisten ohi, katkaisi heidän tiensä ja käski toisen rivistön hyökätä vihollisen kimppuun ennen kuin kääntyi ja johdatti omatkin miehensä tappajaisiin. Tappakaa joka iikka! huusin Finanille. Tappakaa viimeiseen mieheen! Finan vastasi heilauttamalla veren värjäämää miekkaansa. Näin miten suuri tanskalaiseni Clapa keihästi vihollisen matalikossa. Rypere hakkasi kyyristelevää miestä miekallaan. Sihtricin miekkakäsi loisti punaisena. Cerdic heilautti sotakirvestään huutaen käsittämättömiä, ja sen terä murskasi tanskalaisen kypärän, jonka alta roiskui verta ja aivonpalasia kauhistuneiden vankien päälle. Muistelen että tapoin vielä kaksi vihollista, mutta en ole siitä varma. Muistan kuitenkin, että tönäisin vihollisen alas kannelle ja että kun hän kääntyi minua kohti, upotin Käärmeenhenkäyksen hänen kurkkuunsa, katselin hänen irvistystään ja kielen työntymistä esiin veren keskeltä mustuneiden hampaiden takaa. Nojasin miekkaan miehen kuollessa ja katselin, kun Finanin miehet kiihdyttivät ratsujaan saarretun vihollisen kimppuun. Ratsumiehet hakkasivat ja viilsivät miekoillaan, 25

10 viikingit huusivat ja muutamat yrittivät antautua. Yksi nuorukainen polvistui soutajan penkille kirves ja kilpi vieressään ja ojensi kätensä anovasti minua kohti. Nosta kirves! käskin tanskaksi. Herrani, nuorukainen sopersi. Nosta se ja odota minua ruumissalissa! huusin. Odotin kunnes hän oli aseissa ja riistin sitten hänen henkensä. Tein sen aikailematta ja armeliaasti viiltämällä hänen kurkkunsa auki nopealla miekanvedolla. Katsoin nuorukaista silmiin tappaessani hänet, näin hänen sielunsa lentävän pois ja astuin hänen sätkivän ruumiinsa yli, joka oli pudonnut penkiltä veriseksi nyytiksi hysteerisesti kirkuvan nuoren naisen syliin. Vaiti! huusin naiselle. Mulkoilin vihaisesti pilssissä kyyhöttäviä naisia ja lapsia, jotka huusivat tai itkivät. Siirsin Käärmeenhenkäyksen kilpikäteen, tartuin kuolevaa panssaritakin rinnuksesta ja nostin hänet takaisin penkille. Yksi lapsi ei itkenyt. Hän oli yhdeksän kymmenen ikäinen poika, joka vain tuijotti minua suu auki, ja muistin millainen olin itse ollut siinä iässä. Mitä poika näki? Hän näki metallisen miehen, sillä olin taistellut kypärän kasvosuojat alhaalla. Poskisuojusten takaa ei näe kovin hyvin, mutta se näyttää pelottavalta. Poika näki pitkän, panssaritakkisen, verimiekkaisen, teräskasvoisen miehen astelemassa ylväästi kuolemanlaivalla. Riisuin kypärän, ravistin hiukseni valtoimelleen ja heitin metallisen susipäähineeni pojalle. Huolehdi tästä, poika, kehotin ja ojensin Käärmeenhenkäyksen aiemmin kirkuneelle tytölle. Huuhtele terä joessa ja kuivaa se kuolleen miehen viitalla. Annoin kilpeni Sihtricille, ojensin käsivarteni levälleen ja kohotin kasvoni kohti aamuaurinkoa. Ryöstelijöitä oli ollut viisikymmentäneljä, ja kuusitoista eli edelleen. He olivat nyt vankejani. Yksikään ei ollut päässyt Finanin miesten ohi. Tempaisin esiin lyhyen miekkani Ampiaisenpiston, joka oli tappava kilpimuurissa jossa miehet painuivat liki toisiaan kuin rakastavaiset. Te siinä, sanoin naisille. Jos haluatte tappaa raiskaajanne, tässä on tilaisuutenne! 26

11 Kaksi naista janosi kostoa ja ojensin heille Ampiaisenpiston. Kumpikin nainen teurasti uhrinsa. Toinen pisti miestä miekalla lukuisia kertoja, toinen hakkasi sillä uhriaan. Kumpikin mies kuoli hitaasti. Neljästätoista eloonjääneestä yhdellä miehellä ei ollut panssaritakkia. Hän oli vihollisen laivamestari. Miehellä oli harmaat hiukset, harva parta ja uhmakas katse ruskeissa silmissään. Mistä olitte tulossa? kysyin häneltä. Ensin mies kieltäytyi vastaamasta, mutta tuli pian toisiin aatoksiin. Beamfleotista. Entä Lundene? Onko vanha kaupunki edelleen tanskalaisten hallussa? On. On, herra, korjasin. On, herra. Siinä tapauksessa menet ensin Lundeneen, sitten Beamfleotiin ja sitten minne ikinä haluat, kunhan vain kerrot pohjanmiehille, että Bebbanburgin Uhtred valvoo Temesjokea. Sano että he ovat tervetulleita tänne milloin tahtovat. Se mies jäi eloon. Mutta ennen kuin päästin hänet, hakkasin hänen oikean kätensä irti, ettei hän voisi enää koskaan pidellä miekkaa. Siinä vaiheessa olimme jo sytyttäneet nuotion, ja työnsin miehen verisen kädentyngän punahehkuiseen hiillokseen polttaakseni haavan umpeen. Laivamestari oli rohkea mies. Hän hätkähti polttaessamme hänen kädentynkänsä, mutta ei huutanut, vaikka hänen verensä poreili ja liha sihisi. Kiedoin käsivarrentumpin ympärille kuolleen miehen paidasta revityn rievun. Mene! käskin ja osoitin alajuoksua. Ala painua. Mies lähti kävelemään kohti itää. Jos hänellä olisi onnea, hän selviäisi hengissä ja levittäisi sanaa julmuudestani. Muut me tapoimme, joka ikisen. Miksi te tapoitte heidät? uusi vaimoni kysyi kerran, ja hänen äänestään kuulsi perinpohjaisen kertomukseni herättämä inho. 27

12 Jotta he olisivat pelänneet, vastasin. Tietenkin. Kuolleet eivät pelkää, vaimo tokaisi. Yritin olla kärsivällinen. Laiva lähti Beamfleotista, mutta ei koskaan palannut. Toiset miehet, jotka halusivat lähteä ryöstämään Wessexiä, kuulivat laivan kohtalosta ja päättivät mennä heiluttamaan miekkojaan muualle. Tapoin laivan miehistön siksi, ettei minun olisi tarvinnut tappaa satoja muita tanskalaisia. Herramme Jeesus olisi toivonut, että olisit antanut heille armoa, vaimo sanoi silmät ymmyrkäisinä. Typerä nainen. Finan vei joitakuita kyläläisiä takaisin heidän poltettuun kyläänsä, missä he kaivoivat haudat kuolleilleen sillä aikaa kun mieheni ripustivat vihollisten ruumiit puihin joen rantaan. Hirttoköydet teimme heidän vaatteistaan revityistä suikaleista. Otimme heiltä panssaritakit, aseet ja käsirenkaat. Leikkasimme myös heidän pitkät tukkansa, sillä minulla oli tapana tilkitä laivojeni lankkujen välit tapettujen vihollisten hiuksilla, sitten ripustimme heidät kaulasta puuhun, ja heidän alastomat kalvakat ruumiinsa keinuivat tuulenvireessä korppien tullessa nokkimaan heidän kuolleita silmiään. Joen rannassa riippui viisikymmentäkolme ruumista. Se oli varoitus miehille, joita saattaisi tulla myöhemmin. Viisikymmentäkolme viestiä siitä, että ryöstelijät vaarantaisivat henkensä soutamalla Temesiä ylävirtaan. Sitten palasimme kotiin vihollisalus mukanamme. Käärmeenhenkäys uinui huotrassaan. 28