(Suomenkielinen käännös Åbo Akademian Brahe auditoriossa , dos., OTT Pekka Leinon teologisen tiedekunnan väitöstilaisuudesta)

Transkriptio

1 1 Lectio praecursoria Endast kyrkans egna angelägenheter (Suomenkielinen käännös Åbo Akademian Brahe auditoriossa , dos., OTT Pekka Leinon teologisen tiedekunnan väitöstilaisuudesta) Piispojen yhteisessä kirjassa vuonna 1967 Kristillinen usko ja kirkko ajassamme Martti Simojoki on analysoinut Erik Wolfin Ordnung der Kirche teoksen pohjalta erilaisia kirkon ja valtion välisiä suhteita. Kirkko ja valtio voivat olla yhtä. Valtio voi olla puolueeton suhteessa kirkkoon. Kirkko ja valtio voivat olla keskinäisessä vastustussuhteessa. Kirkon ja valtion välillä voi olla keskinäisen hyödyn suhde. Kirkko ja valtio ovat uskollisia omille perusteilleen sekaantumatta toistensa asioihin. Viimeksi mainittuun dialektiseen suhteeseen kuuluu, että toimiessaan samassa sosiologisessa tilassa kirkko ja valtio saattavat joutua keskenään ristiriitaan, mutta valtio ei voi ottaa itselleen julistajan tehtävää astumatta omien rajojensa yli eikä kirkolle puolestaan kuulu politiikkaan osallistuminen. Simojoen mukaan valtiokirkkoluonne myös tuo kansankirkkoon eräitä pakonomaisia piirteitä, jotka saattavat kohdistua muihinkin kuin kirkon omiin jäseniin, ja silloinkin kun ne kohdistuvat ainoastaan kirkon jäseniin, ne kenties eivät aina ota huomioon omantunnonvapauden ajatusta. Tässä kansankirkon on Simojoen mukaan harjoitettava jatkuvaa itsetutkiskelua ja suoritettava muutoksia niin, ettei omaatuntoa ja uskoa koskevissa asioissa kukaan joutuisi pakon alaiseksi. Usko voi syntyä ja elää vain vapauden ilmapiirissä (Simojoki 1967, , 162). Luterilaisen kirkon tunnustuskirjoissa on kirkon määrittelyssä varsin ajankohtainen luonnehdinta kirkosta. Kirkko ei ole vain jokin lainsäädännöllä aikaansaatu ulkonainen laitos, vaan kirkko on pyhien yhteytenä - communio sanctorumina - ennen muuta Kristuksen valtakunta, sydämen vanhurskaus ja Pyhän Hengen lahja. Kun tutkimuksen aiheena on käsite ainoastaan kirkon omat asiat, voisiko oikeastaan olla muusta kysymys kuin siitä, mitä kirkko ja sen asiat ovat, vieläpä, mitä ovat asiat, jotka ovat ainoastaan kirkon omia. Vaikka luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen mukaan kirkko ei olekaan, ainakaan varsinaisesti ja ainoastaan, jokin ulkonainen laitos, jotakin näkyvää, samat tunnustuskirjat tuovat esiin sen, että kirkolla on ulkonaiset tunnusmerkit. Martti Luther luonnehti Schmalkaldenin opinkohdissa (12. Kirkko) kirkkoa näin: Denn es weiβ gottlob ein Kind von 7 Jahren, was die Kirche sei, nämlich die heiligen Gläubigen uns `die Schäslin, die ihres Hirten Stimme hören ; denn also beten die Kinder: Ich gläube [an die] eine heilige christiche Kirche Diede heiligkeit stehet nicht in Chorhembden Platten, langen Roden und andern ihren Zeremonien, durch sie uber die heilige Schrift ertichtet, sonndern im Wort Gottes und rechtem Glauben. --- Seitsenvuotias lapsikin tietää, Jumalan kiitos, mitä kirkko on: sen muodostavat pyhät uskovaiset ja ne `karitsat, jotka kuulevat paimenensa äänen`. Sillä näin lapset rukoilevat: Minä uskon yhden, pyhän, kristillisen kirkon. Tämä pyhyys ei riipu kuorikaavuista, tonsuureista, messupaidoista eikä heidän ohi Raamatun keksimistä seremonioista, vaan sen antaa Jumalan sana ja oikea usko. Mutta mistä sitten lapsikin kirkon tuntee, mitä sitten ovat ne näkymättömän kirkon merkit, jotka näkyvät ja joista kirkon tunnistaa? Mistä karitsaisten lauma kirkkonsa tunnistaa? Augsburgin tunnustuksen mukaan kirkon kaksi tuntomerkkiä ovat evankeliumin puhdas julistaminen ja sakramenttien oikea toimittaminen. On myös esitetty, että kirkolla olisi seitsemänkin tuntomerkkiä: 1. Jumalan sana 2. pyhä kaste 3. alttarin sakramentti

2 2 4. kirkon julkinen avain(ten)valta 5. kirkon virka 6. julkinen rukous 7. kristitylle annettu pyhä risti Kirkon tunnusmerkeissä on siten näkyvää, havaittavaa. Myös kristitylle annettu pyhä risti voi jossakin mielessä olla näkyvää, vaikkakin vaikeasti määriteltävissä. Kirkko, Kristuksen valtakunta on perustettu jotta pelastus tulisi nähtäväksi, että maailma näkisi ja uskoisi, vieläpä pelastuisi. Siinä mielessä ainoastaan kirkon omat asiat liittyy siihen leipään, joka jaetaan tälle maailmalle, ei kuitenkaan mikä tahansa leipä, vaan Kristus on tosi elämän leipä. Kysymys on kristilliseen uskoon sisältyvästä mysteeristä, jossa kaikki ei kuitenkaan ole silmin havaittavaa. Sana oli kuitenkin alussa ja oli Jumalan tykönä ja Sana oli Jumala. Mutta Sana tuli ihmisten maailmaan ja asui täällä meidän keskellämme. Mutta vaikka Sana tulee meidän keskellämme, se on kuitenkin vaarassa jäädä meille tuntemattomaksi. Kuitenkin kaikille niille, jotka ottavat Hänet vastaan, annetaan tämän uskon mysteerin mukaan, voima tai kuten uusi Raamatunkäännös sen sanoo, annetaan oikeus tulla Jumalan lapsiksi. Ainoastaan kirkon omissa asioissa on teologisesti kysymys tästä uskon mysteeristä, evankeliumista Jumalan voimana tehdä kaikki uudeksi. Juridisesti kirkosta puhuttaessa kysymys voi olla oikeutuksesta tai oikeudesta. Mutta mihin tämä oikeus tai oikeutus kirkossa perustuu, on kuitenkin ns. perimmäinen kysymys. Kirkko elää Jumalan molemmissa regimenteissä. Tarkasteltaessa kirkkoa teologisesti, näkyy siinä kirkon uskonyhteisö luonne. Juridisesti tarkasteltuna kirkko on myös sosiologinen yhteisö. Kirkko on näistä molempia, ei kuitenkaan vain jompikumpi näistä. Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa vuonna 2002 tarkastetussa suomenkielisessä hallintooikeuden alaan kuuluneessa kirkko-oikeudellisessa väitöskirjassani tutkimuksellinen mielenkiinto kohdistui ennen muuta kirkkoon tämän ihmisten muodostaman sosiologisen yhteisön luonteen osalta. Tarkastelu kohdistui nimenomaan kirkkolakijärjestelmäksi tuolloin nimittämääni yhteiskunnalliseen lakijärjestelmään, jonka kautta nykykirkkoa keskeisimmin oikeudellisesti sitova normi syntyy. Nyt toisella kansalliskielellämme tarkastettavassa teologisen tiedekunnan kirkko-oikeudellisessa väitöskirjassa on myös osaltaan kylläkin kysymys tästä samasta kirkkolakijärjestelmästä, mutta kirkkooikeudellinen näkökulma on toinen. Se, että kirkko on communio sactorum, pyhien yhteys merkitsee kirkon ja sitä koskevan oikeudellisen normiston tarkastelua nimenomaisesti kirkon uskonyhteisöluonteesta käsin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö nämä oikeudelliset normit olisi olemassa ja kirkko olisi vain uskonyhteisö ilman sosiologisen yhteisön luonnettaan. Kysymys on ennen muuta näiden kirkon kahden luonteen keskinäisestä suhteesta tai teologisen ja juridisen näkökulman välisestä jännitteestä. Kirkko on teologisessa käsittämisessä kiinnittynyt konfessionaalisuuteensa, omaan tunnustukseensa. Kirkko, etenkin julkiyhteisöasemassa oleva, on puolestaan juridisessa käsittämisessään kiinnittynyt siihen juridiseen systeeminalaisuuteen, johon se historiallisessa ajan virrassa on joutunut kiinnittymään. Kysymys on siten myös siitä, miten kirkkoa koskeva juridisessa systeeminalaisuudessa kirkon uskovien yhteys ja uskonyhteisö ovat voineet toteutua kirkon konfessionaalisessa todellisuudessa. Tarkastettavassa väitöskirjassa tutkimuksellinen mielenkiinto kohdistuu viimeksi mainittuun asiaan. Miten kirkko on kirkko-oikeudellisesti käsitettynä siten, ettei kirkon konfessionaalisuus ole suljettuna sen ulkopuolelle on ymmärretty kirkkoa koskevissa oikeudellisissa normeissa. Nämä ovat pääsääntöisesti kirkkoa varten säädetty lainsäädäntö. Kirkolla on kirkkolain mukaan asioita, jotka koskevat sitä ja ovat vieläpä ainoastaan sen omia. Tutkimuksellisesti kiinnostavaa on paitsi tämä ilmaisu tällaisista asioista myös miksi, mitä varten kirkkoa sosiologisen luonteensa puolesta sääntelevän oikeudellisen normiston keskeiseksi

3 3 käsitteeksi on muotoutunut kielellisesti tämän sisältöinen oikeudellisia normeja määrittelevä käsite. Tietenkin kiinnostavaa myös on, onko kirkon uskonyhteisöluonteen kannalta välttämätöntä tämän oikeudellisen järjestelmän kiinnittyminen yhteiskunnalliseen oikeusjärjestykseen kirkon oikeutta alistavasti. Tästä tullaan konfessionaaliseen kysymykseen, miten on ymmärrettävä kirkon ja siihen kuuluvien uskonnon vapaus toisaalta konfessionaalisesti ja toisaalta uskonnollisesti neutraalin yhteiskunnan näkökulmista sekä mikä on näiden näkökulmien välinen suhde? Missä kulkevat regimenttien sekoittumisen rajalinjat tunnustuksellisessa valtiossa, kristillisessä valtiossa ja uskonnollisesti neutraalissa valtiossa? Voiko kirkkolakijärjestelmäkään taata sitä, etteikö regimenttien sekoittumisesta voisi kirkkoon ajautua noudatettavaksi yhteiskuntasekulaaristi suuntautunut toisenlainen evankeliumi? Se, että Augsburgin tunnustuksen puolustuksen mukaan kirkko ei kuitenkaan ole sellainen yhteisö, joka vain rakentuu ulkonaisten tekijöiden ja menojen varaan, kuten muut yhteisöt, vaan se on ensisijaisesti uskon ja Pyhän Hengen yhteys sydämissä, merkitsee ulkonaisen ja sisäisen keskinäistä jännitettä. Lutherin ja luterilaisen reformaation kirkko kiinnittyivät alkuseurakunnan tavoin ja niin kuin katolinen kirkkokin epäilemättä olemuksensa käsitti, Jumalan sanan synnyttäminä pyhiin asioihin ja siten ne perustuivat Kristusyhteyteen keskinäisessä rakkaudessa elämänyhteytenä. Vaikkeivät Lutherin kirkko ja alkuseurakunta perustuneetkaan ulkonaisten tekijöiden varaan eikä niitä koskevaan lainsäädäntöön, ne saattoivat kuitenkin toimia uskonyhteisön tavoin omaksuen kuitenkin sisäisesti kristilliseen elämäänsä sopusuhteessa olevia sääntöjä. Kirkon tunnustuskirjoihin kuuluvassa Isossa katekismuksessaan Martti Luther kirjoittaa kolmannen uskonkohdan selityksessä uskontunnustuksen käyttävän pyhästä kristillisestä kirkosta myös nimitystä communio sanctorum, pyhien yhteys. Communio sanctorium tarkoittaa sekä pyhien ihmisten yhteyttä että yhteyttä pyhiin asioihin (sana ja sakramentit). Lutherin ilmaisu oli uskontunnustuksen kolmannen kohdan selityksessä seuraava: Minä uskon, että maan päällä on pieni pyhä joukko ja yhteisö, joka koostuu pelkistä pyhistä ihmisistä. Sillä on yksi pää, Kristus, ja Pyhä Henki on kutsunut sen koolle. Sillä on yksi usko, yksi mieli ja yksi ymmärrys. Sillä on monenlaisia armolahjoja, mutta se on yksimielinen rakkaudessa, puolueita ei siinä ole eikä hajaannusta. Siihen minäkin kuulun, olen sen osa ja jäsen, osallinen kaikista sen aarteista ja keskinäisestä yhteydestä. Pyhä Henki on vetänyt minut siihen ja liittänyt sen jäseneksi antamalla minun kuulla Jumalan sanaa, jota edelleenkin saan kuulla. Sanan kuulemisesta alkaa pääsy pyhien yhteisöön. (51-52) Tähän kirkkoon, joka on ensisijaisesti uskon ja pyhän Hengen yhteys sydämissä, mutta jolla kuitenkin on ulkonaiset merkkinsä, Luther sanoi uskontunnustuksessa uskovansa. Kirkkolain ja kirkkojärjestyksen ensimmäisten lukujen ensimmäisten pykälien mukaan myös Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa. Tätä kristillistä uskoa voimassa olevassa kirkkolaissakin nimitetään Raamattuun perustuvaksi uskoksi. 1993KL 1:1: Uskontunnustuksessa puolestaan lausutaan julki usko siihen kirkkoon, johon Lutherkin uskoi. Tämän kirkkokäsityksen mukaan Kristus kantaa pyhiä, jotka uskossa alkavat kantaa toisiansa eri elämänyhteyksissä. Communio sanctorumissa ei Lutherin mukaan ole kysymys rakkauden muovaamasta uskosta vaan uskon muovaamasta rakkaudesta. Lutherin kirkossa, communio sanctorumissa syntiset ovat kauniita, koska heitä rakastetaan, heitä ei rakasteta siksi että he ovat kauniita. Se, että kirkko on communio sanctorum, ei tarkoita kirkon jäsenten pyhyyttä niin, että he olisivat synnittömiä. Communio sactorumin pyhyys on Kristuksen pyhyyttä kristityissä. Kristittyjen pyhyys ei siten voi perustua kristittyjen

4 4 synnittömyyteen, vaan Kristuksen puhtaus ja synnittömyys tulee communio sanctorumiin evankeliumin puhtaassa julistamisessa ja sakramenttien oikeassa toimittamisessa. Miten communio sanctorum on voinut elää Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa? Miten kirkkoa koskevat oikeudelliset normit ovat tähän vaikuttaneet? Kirkko itse tai yhteiskunta, jossa se toimii, voivat normatiivisesti vaikuttaa siihen, että kirkon toimiminen uskonyhteisönä vaikeutuu. Kirkko voi elää ulkonaisesti laitoksena hyvin, mutta sen toimintaa voivat kahlita kirkon itse itselleen regula fidein kanssa hyväksymät ristiriitaiset ja uskoa kahlitsevat säännöt tai yhteiskunnan kirkon ja sen jäseniin vaikuttavat käskyt tai kiellot taikka muut rajoitukset. Kirkon historia tuntee skismaattisia tilanteita, joista kirkko on selvinnyt perustamalla uskontunnustuksensa yksimielisyyteen apostolisesta uskosta. On kuitenkin tapahtunut myös siinä mielessä turvautumista tämän maailmanajan voimiin siinä mielessä, että kirkossa on tukeuduttu kirkon sisäisten kiistojen selvittelyssä ulkopuoliseen apuun. Kirkkohistoriassa tällainen selkeä tapaus on donatolaiskiistan selvittely, jossa tukeuduttiin keisarin voimakeinoihin tukahduttaakseen katolisessa kirkossa donatolaisopposition, joka arvosteli kirkkoa luopioina pitämiensä pappien osallistumista Karthagon piispan vihkimykseen. Jo tuolloin jouduttiin kirkossa kysymään, mitä kirkon ykseys merkitsi. Tuolloin, samoin kuin reformaation aikana, kirkon ykseyden perustaksi ymmärrettiin pitäytyminen historiallisessa apostolisessa opetuksessa (regula fidei). Augustinuksen huoli kirkon ykseydestä kohdistui apostolisen uskon perinteen säilyttämiseen sikäli, ettei kirkon pyhyysvaatimusta olisi ymmärretty sen muodostamien ihmisten omaksi pyhyydeksi, vaan että kirkossa uskovien ja teeskentelijöiden sekoituksena kuitenkin kirkko tunnistettuna oikeaksi Kristuksen kirkoksi kykeni synnyttämään armonvälineiden kautta teeskentelijöissäkin tai muuten uskosta osattomissa pelastavaa uskoa Kristukseen. Augustinukselle kirkon ykseys ei sentään merkinnyt uskovien erottamista kirkon yhteydestä, vaan pyrkimystä kirkon ykseyden ymmärtämiseen apostolisen opin pohjalta uskoa synnyttävänä Kristuksen kirkkona sen yksittäisten jäsenten vioista huolimatta. Augustinukselle kirkko oli hengellinen todellisuus, eikä jokin laitos, jossa uskosta osattomilla on määräämisvalta. Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa Augustinuksen tavoin arvostellaan niitä, joiden mielestä kirkossa sakramentteja kelvottomilta vastaanottavat syyllistyvät syntiin. Jumalattomien kuitenkin katsotaan sinänsä kuuluvan Perkeleen valtakuntaan ja hänen ruumiiseensa. Reformaatiossa Melanchthonin laatima Augustana pelkistää kirkon todellisen ykseyden yksimielisyyteen evankeliumin opista (doctrina evangelii). Evankeliumin oppi on kuitenkin tunnustuskirjojen mukaan enemmän kuin vain sinänsä tärkeä vanhurskauttamisopin keskeinen perusidea. Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa nimittäin todellisen hengellisen ykseyden puuttuessa ei voi olla uskoa sydämessä eikä sydämen vanhurskautta Jumalan edessä. Puolustuksen laatijat korostivat, ettei todellisen hengellisen ykseyden saavuttamiseksi tarvittu samanlaisia inhimillisiä jumalanpalvelusmenoja, yleiskirkollisia tai paikallisia, koska uskonvanhurskaus ei ole tiettyihin traditioihin sidottua vanhurskautta. Yleiskirkolliset jumalanpalvelustavat kuitenkin haluttiin säilyttää rauhan vuoksi. Reformaation aikana oli siten kysymys jumalanpalvelustavoista, joita oli tullut katoliseen kirkkoon ja niiden poistamisen tarpeellisuudesta kun kirkon ykseys evankeliumin puhtaassa julistuksessa ja sakramenttien oikeassa toimittamisessa turvattiin. Myöhempinä aikoina tilanne on voinut muuttuakin tältä osin siten, että yleiskirkolliset jumalanpalvelustavat ovat saattaneet tulla evankeliumin opin vastaisesti haastamaan kirkon ykseyttä, jonka tulisi ilmetä evankeliumin puhtaana julistuksena ja sakramenttien oikeana toimittamisena. Kirkon ykseyden vaatiminen niin, että uskovaisten ymmärrys, sensus fidelium, suljetaan kirkon ykseyden käsittämisen ulkopuolelle johtaa kirkon ykseyden sijasta kirkon hajottamiseen.

5 5 Nyt tarkastettavassa väitöskirjassa liikutaan siten kirkkoa koskevan lainsäädännön ja regula fidei:n välisessä jännitteessä. Tutkimuksen läpi kulkevana kysymys kuuluu, onko kirkkoa koskeva sääntely sallinut ja salliiko se kirkon syvemmässä teologisessa merkityksessä olla kirkko.