YMPÄRISTÖ- JURIDIIKKA 1/2002

Transkriptio

1 YMPÄRISTÖ- JURIDIIKKA 1/2002 1/199 M I L J Ö J U R I D I K Sisällys Erkki J. Hollo Kohti eurooppalaista luonnonsuojeluaikaa...3 Anna Sorto Oikeusturvan saatavuus Euroopan yhteisön oikeusjärjestelmässä Natura verkostoa muodostettaessa...8 Erkki J. Hollo Yhteisön vesipolitiikan puitedirektiivi ja Suomen oikeusjärjestys - osa II: Vedet sääntelyn kohteena...42 Aðalheiður Jóhannsdóttir The Convention on the Law of the Non-navigational Uses of International Watercourses - Some Comments...56 Suvi Ruuska Maaperän pilaamiskielto ja ympäristön roskaamiskielto puhdistamisvastuun kannalta...73 Tomi Rinne Vastuu ympäristödirektiivin soveltamisesta...84 Oikeustapauksia Vireilläolevia säädöshankkeita Kirjallisuutta Lausuntoja...133

2 2 Hallitussihteeri Anna Sorto OIKEUSTURVAN SAATAVUUS EUROOPAN YHTEISÖN OIKEUSJÄRJESTEL- MÄSSÄ NATURA VERKOSTOA MUODOSTETTAESSA (YJ 1/2002 s. 8-41) Luontodirektiivi 92/43/ETY ja lintudirektiivi 79/409/ETY ovat keskeisiä Euroopan yhteisön ympäristöoikeudellisia säädöksiä. Direktiivien määräysten perusteella yhteisöön luodaan koko yhteisön kattava luonnonsuojelualueiden Natura verkosto. Verkosto muodostetaan jäsenvaltioiden ja yhteisön - lähinnä Euroopan yhteisöjen komission - välisen vuoropuhelun kautta. Verkoston muodostamisen oikeusvaikutukset eivät kuitenkaan rajoitu jäsenvaltioihin ja komissioon, vaan verkoston toteuttamisesta vastaavat välillisesti myös yksityiset tahot. Verkostoon saattaa tulla valituksi myös yksityisen omistamaa maata. Kirjoituksessa käsitellään verkoston muodostamiseen liittyviä oikeusturvakysymyksiä oikeusturvan jälkikäteisen saatavuuden osalta. Kirjoituksessa tarkastellaan niitä edellytyksiä, joiden täyttyessä yksityinen voi saattaa jäsenvaltioiden tai yhteisön toimielimien verkoston muodostamiseen liittyvien toimien laillisuuden riippumattoman lainkäyttöelimen tutkittavaksi. Kirjoitus keskittyy jäsenvaltioiden kansallisten tuomioistuimien ja Euroopan yhteisöjen tuomioistuimien - Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen ja Euroopan yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen - tarjoaman oikeusturvan muotojen tarkastelemiseen ja sen arvioimiseen, ovatko ne tehokkaita yksityisen kannalta. Lisäksi kirjoitus sisältää osuuden Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tarjoamasta oikeusturvasta yhteisön oikeuden täytäntöönpanoa koskevissa kysymyksissä. Professori Erkki J. Hollo YHTEISÖN VESIPOLITIIKAN PUITEDIREKTIIVI JA SUOMEN OIKEUSJÄR- JESTYS - OSA II: VEDET SÄÄNTELYN KOHTEENA (YJ 1/2002 s ) Yhteisön vesipolitiikan puitedirektiivi (60/2000/EY) on ensimmäinen vesienkäyttöä sääntelevä yhteisön säädös. Aiemmat lukuisat säädökset ovat koskeneet päästöjä vesiin ja veden laatua, mutta vasta puitedirektiivi puuttuu myös veden määrälliseen käyttöön, lähinnä vedenottoon. Direktiivissä ei säännellä niinkään hankkeita, vaan vesimuodostumien tilaa. Välineinä ovat ympäristötavoitteiden asettaminen valuma-alueittain sekä niiden saavuttamiseksi käytettävä hoitosuunnitelma toimenpideohjelmineen. Suurimpana tarkasteltavana yksikkönä on vesienhoitoalue tai vesistöalue, jonka tilan seurannassa ja tavoitteiden asettamisessa on otettava huomioon myös pintavalunta ja maakerrosten olosuhteet. Vesien jakaminen edelleen (perus)tyyppeihin noudattaen tiettyjä pintavesimääreitä on mittava selvitystyö, jonka perusteet ovat osin ekologisessa, osin taloudellisessa analysoinnissa. Jaettaessa suurimpia pintavesiyksiköitä vesimuodostumiin joudutaan myös määrittämään niiden välisiä rajoja, jos tila eri vesimuodostumissa poikkeaa toisistaan, koska tavoitteena kunkin vesimuodostuman osalta on vähintään vallit-

3 sevan tilan säilyminen. Suomen oikeusjärjestyksen kannalta on haasteena luoda vesienhoitoaluejakoa varten tarvittava seurantajärjestelmä ja ympäristötavoitteiden saavuttamisen toimeenpanojärjestelmä, koska Suomessa ei ennestään ole vesienkäytön suunnittelumekanismia. Toiselta puolen käytettävissä on alueellinen ympäristöhallinto, jonka toimialueita voidaan pyrkiä sovittelemaan direktiivin tarkoittamia aluekokonaisuuksia varten. Direktiivin keskeiset vesistökäsitteet eivät olennaisesti poikkea Suomen vesilainsäädännössä säädetyistä. Eräitä eroavuuksia tosin on, mikä edellyttää erityistarkastelua lainvalmistelussamme. Direktiivin järjestelmä ei toisaalta ole täysin jäykkä, vaan varsin erityyppisiä kansallisia poikkeuksia saadaan vesistöistä ja niiden tilasta riippuen ylläpitää. Tämäkin synnyttää uutuutensa vuoksi tiettyjä sopeutumisvaikeuksia. Researcher Aðalheiður Jóhannsdóttir THE CONVENTION ON THE LAW OF THE NON-NAVIGATIONAL USES OF INTERNATIONAL WATERCOURSES SOME COMMENTS (YJ 1/2002 s ) The article introduces and explains some of the fundamental principles applicable to the non-navigational uses of international watercourses. These principles form a whole or a framework found within the Convention on the Non-navigational Uses of International Watercourses (the Convention), the first global, legal instrument to cover the subject. The Convention is based on and reflects the principle of equitable and reasonable utilization and the basin approach and refers to the Rio Declaration and Agenda 21 in its preamble. The International Law Commission (ILC) prepared the Convention s text and the United Nations General Assembly adopted the Convention in In the article, the fundamental principles are introduced and explained, inter alia, in the light of the Convention s text, the ILC s Reports and comments, the available case law and some of the principles of international environmental law. The article is divided into four sections. Section 1 gives a broad overview over the above Convention and the international regulation of international watercourses. Thereafter, in Section 2, the Convention s scope is worked on and the principal terms explained further, such as international watercourse and the basin approach. Followed by Section 3, the Convention s fundamental principles are introduced and explained, inter alia, the obligation, that watercourse states are, within their territory, to utilize an international watercourse in an equitable and reasonable manner, the obligation, which is laid upon states, not to cause significant harm to other watercourse states, and a procedural mechanism, consisting of notifications and information exchange, when certain measures are planned by watercourse states possibly affecting other watercourse states. Finally, in Section 4, some general final remarks are made, underlining the framework-nature of the Convention and its timid approach to recent principles of international environmental law. 3

4 4 Oikeustieteen lisensiaatti, maa- ja metsätieteiden maisteri Suvi Ruuska MAAPERÄN PILAAMISKIELTO JA YMPÄRISTÖN ROSKAAMISKIELTO PUH- DISTAMISVASTUUN KANNALTA (YJ 1/2002 s ) Ympäristönsuojelulaissa (86/2000) säädetyllä maaperän pilaamiskiellolla (YSL 7 ) ja jätelain (1072/1993) roskaamiskiellolla (JäteL 19 ) on kummallakin maaperänsuojelullinen funktio. Maaperän pilaamiskielto ja roskaamiskielto täydentävät toisiaan pyrkiessään ehkäisemään maaperää pilaantumiselta sekä muilta haitoilta ja vaaroilta. Selvemmin ennalta estävä luonne liittyy maaperän pilaamiskieltosäännökseen, jossa kiellon vastaisuus syntyy varovaisuusperiaatteen mukaisesti jo pilaantumisen vaaran aiheuttamisesta. Roskaamiskiellon vastainen tilanne syntyy vasta, kun konkreettista roskaantumista on tapahtunut. Kieltoihin liittyy myös mahdollisuus puuttua kieltojen vastaisiin tilanteisiin. Kieltojen yhteydessä on säädetty pilaantuneen ja roskaantuneen maaperän puhdistamisvelvollisuudesta. Puhdistamisvelvollisuussäännöksissä on määritelty vastuutahot ja näiden vastuun toteutumisen edellytykset. Ongelmana ovat kuitenkin vanhat maaperän pilaantumiset ja roskaantumiset, joihin sovelletaan edelleen puhdistamisvastuun kannalta puutteellisia jätehuoltolain säännöksiä. Esimerkiksi jätehuoltolain roskaamiskiellon taannehtivaan soveltamiseen perustuvan puhdistamisvastuun osalta viimekätisen puhdistamisvelvollisen asema saattaa olla erilainen riippuen siitä, onko kyse roskaantumisesta vai maaperän pilaantumisesta. Tutkija Tomi Rinne VASTUU YMPÄRISTÖDIREKTIIVIN SOVELTAMISESTA (YJ 1/2002 s ) Artikkelissa pyritään määrittelemään ympäristödirektiivin erilaisten määräysten välillistä ja välitöntä lainsoveltajaa velvoittavaa vaikutusta erilaisissa lainsoveltamistilanteissa lähinnä silloin, kun direktiivin täytäntöönpano kansalliseen lakiin tavalla tai toisella on epäonnistunut. Direktiivien määräysten merkitystä tutkitaan sekä yleisten että erityisesti ympäristödirektiiveihin liittyvien soveltamisedellytysten kautta. Huomiota on kiinnitetty niin päästökieltoon, emissioraja-arvoihin ja ympäristönlaatunormeihin kuin tällaisten määräysten ehdottomuuteen ja täsmällisyyteen sekä niiden yksityisille luomiin oikeuksiin. Myös direktiivien määräysten luonnolle luomia oikeuksia tarkastellaan. Artikkelissa on keskitytty niinikään selventämään direktiivin asemaa legitiiminä oikeuslähteenä perinteisen kansallisen oikeuslähdeopin ja EY:n tuomioistuimen ennakkoratkaisujen valossa. Artikkelissa tutkitaan siten EY:n ylikansallisen ja siihen kuuluvan Suomen kansallisen oikeusjärjestyksen keskinäissuhdetta. Direktiivien määräysten velvoittavuutta selvitetään niiden lainsoveltajalle luoman virkavastuun kautta, joten myös direktiivien ja lakien ehdottomien ja joustavien määräysten oikeuslähdeopillista suhdetta toisiinsa tarkastellaan.

5 Artikkelin tarkoituksena on palvella niin lainsoveltajia kuin yksityisiä kansalaisia näiden EY-oikeudesta johdettavien oikeuksien ja velvollisuuksien ymmärtämiseksi. Artikkelissa keskitytään erityisesti ympäristödirektiiveihin, mutta sen tulokset palvelevat yhtälailla viranomaisia ja yksityisiä kaikilla muillakin oikeudenaloilla, joilla EY:llä on säädösvaltaa. 5