LAPSIPERHEIDEN ASUMISEN REUNAEHDOT JA KAUPUNKIPIENTALOJEN MAHDOLLISUUDET TURUSSA

Transkriptio

1 Turun yliopiston maantieteen ja geologian laitos Niina Ojaniemi LAPSIPERHEIDEN ASUMISEN REUNAEHDOT JA KAUPUNKIPIENTALOJEN MAHDOLLISUUDET TURUSSA Maantieteen pro gradu -tutkielma Turku 2015

2

3 TURUN YLIOPISTO Matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta Maantieteen ja geologian laitos OJANIEMI, NIINA: Lapsiperheiden asumisen reunaehdot ja kaupunkipientalojen mahdollisuudet Turussa Pro gradu -tutkielma, 82 s., 6 liites. 40 op Maantiede Toukokuu 2015 Turun kaupunkiseudulla on ollut havaittavissa jo jonkin aikaa väestönkasvullista epätasapainoa, joka on ilmennyt etenkin koulutettujen ja lapsiperheiden muuttona ydinkaupunkialueelta ja keskuskaupungista kauemmas kehyskuntiin. Tämä ilmiö on hajauttanut yhdyskuntarakennetta ja heikentänyt Turun asemaa osana kilpailukykyistä kaupunkiseutua. Muuttoliike kehyskuntiin on paljolti seurausta ihmisten yksilöllisistä asumistoiveista. Tutkimusten mukaan lapsiperheitä houkuttavat muualle erityisesti väljä pientaloasuminen turvallisessa ja viihtyisässä ympäristössä lähellä luontoa. Turun tasapainoisen väestönkasvun ja kilpailukyvyn kannalta kaupungin haasteena on tarjota lapsiperheille toiveita vastaavaa ja kohtuuhintaista asumista tiiviissä, urbaanissa ympäristössä. Tutkijat ovat nostaneet mahdolliseksi täydennysrakentamisen vaihtoehdoksi kaupunkipientalot eli townhouse - konseptin, joka voisi hyvin toteutettuna vastata myös lapsiperheiden asumistoiveisiin. Pro gradussa tutkitaan turkulaisten lapsiperheiden asumistoiveita ja tuoreena lähestymistapana asumisen reunaehtoja. Lisäksi tutkitaan, miten lapsiperheet suhtautuvat mahdollisuuteen asua kaupunkipientalossa. Teoreettisena viitekehyksenä toimii pääasiassa aiempi kansainvälinen ja kotimainen asumispreferenssitutkimus. YH säätiön avustuksella kustannettu aineistonkeruu toteutettiin keväällä 2014 lähettämällä postitettu kyselylomake 900 turkulaiselle lapsiperheelle. Lomakkeita palautui 255 kappaletta ja niiden sisältöä analysoitiin kuvailevin tilastollisin menetelmin ja pääkomponenttianalyysin keinoin. Tulosten perusteella turkulaiset perheet jakautuvat asumispreferensseiltään urbaaneihin ja väljempää omakotitaloasumista arvostaviin. Heidän tärkeimmiksi asumisen reunaehdoikseen osoittautuivat riittävä tila, palvelujen, koulun ja päiväkodin läheisyys, omistusasuminen ja asumisen hinta. Nämä reunaehdot tukevat myös kaupunkipientalojen mahdollisuuksia, sillä talotyyppiin suhtautuminen oli valtaosin myönteistä, erityisesti korkeasti koulutettujen osalta. Siten niiden kohtuuhintainen tuotanto voisi lisätä Turun houkuttelevuutta lapsiperheiden asuinpaikkana. Avainsanat: asumistoiveet, eheyttäminen, kaupunkipientalot, lapsiperheet, Turku

4 UNIVERSITY OF TURKU Faculty of Mathematics and Natural Sciences Department of Geography and Geology OJANIEMI, NIINA: The preconditions of housing of families with children and the chances of townhouses in Turku Master s thesis, 82 pp., 6 app. 40 ECTS Geography May 2015 The city region of Turku has for some time experienced imbalance in population growth. This has become apparent as many educated people and families with children have moved from the central city and core area further away to the fringes of the region. This phenomenon has decentralized community structures and weakened Turku s position as part of a competitive city region. The migration towards the fringe areas is significantly an outcome of revealed residential preferences. According to research made in Turku region, especially detached housing with reasonable price in safe, pleasant place close to nature attracts families. The main challenge of the city of Turku is to respond to the lack of affordable housing that also match the residential preferences of the families. As a possible new alternative of housing, scholars have raised the concept of townhouses. Carried out well, this concept could respond to the housing preferences of the families. The aim of the thesis is to research residential preferences and preconditions of housing of families with children, and at the same time study their attitudes towards living in a townhouse. The theoretical framework is mainly based on former international and indigenous studies of residential preferences. YH säätiö has kindly enabled the empirical part of the research by financing a post questionnaire, which was sent to 900 families with children living in Turku city in the spring of Altogether 255 questionnaires were returned and the data were analyzed mainly by means of descriptive statistical methods and principal component analysis. According to the results, families with children living in Turku divide generally into two groups according to their residential preferences: preference for urban environment and preference for detached housing. The preconditions found were sufficiently spacious housing, proximity of services, school and kinder garten, homeownership and reasonable price of housing. These preconditions support the attitudes toward the townhouse concept which were, for the most part, positive. Therefore, their affordable implementation could be a potential and attractive alternative for diversifying the existing housing stock in Turku. Keywords: residential preferences, densification, townhouses, families with children, Turku

5 Sisällys 1. Johdanto Tutkimuksen taustaa Tutkimuksen tarkoitus Tavoitteena eheä yhdyskuntarakenne Lähtökohtia: tiiviit, hajautuneet kaupunkiseudut Eheyttämällä kohti kestävämpää yhdyskuntarakennetta Eheyttävän suunnittelun problematiikkaa Asumisen ulottuvuudet Muuttuva asuminen muokkaa kaupunkiseutuja Kuka määrittelee hyvän asumisen? Vaihtoehtona kaupunkipientalot Asumistutkimus ja asumistoiveet Asumistoiveiden tutkimus Suomalaisten toiveiden asuminen Lapsiperheiden asumistoiveet Tutkimusalue Turun kaupunki Turun kaupungin kehittäminen strategisissa suunnitteluasiakirjoissa Tutkimusmenetelmät ja -aineisto Kyselytutkimus Kyselylomake Tilastolliset analyysit Pääkomponenttianalyysi Yksisuuntainen varianssianalyysi (ANOVA) Tutkimuksen luotettavuus: reliabiliteetti ja validiteetti Tulokset Aineiston kuvaus Toiveiden asuinalue Asumisessa koetut myönteiset ja kielteiset tekijät Asumisen reunaehdot Kaupunkipientaloihin suhtautuminen Lapsiperheiden asumispreferenssit Ryhmien vertaaminen taustamuuttujiin varianssianalyysillä Keskustelu ja yhteenveto KIRJALLISUUS 74

6

7 1 1. Johdanto 1.1 Tutkimuksen taustaa Jatkuva kaupungistuminen ja yhdyskuntarakenteen seutuistumiskehitys muokkaavat Suomen aluerakennetta. Suurimpien kaupunkiseutujen tapaan myös Turun seutu kasvaa ja seutuistuu (Helminen & Ristimäki 2007; Vasanen 2013a). Näiden ilmiöiden keskeisinä taustatekijöinä ovat elinkeinorakenteessa sekä asunto- ja työmarkkinoilla tapahtuneet muutokset. Näin ollen myös ihmisten tavat elää ja toimia kaupunkialueella ovat muuttuneet (Vasanen 2013a; Lehtonen ym. 2014). Seutuistumisella viitataan sekä valtakunnantason hajakeskittymiseen että kasvavien kaupunkiseutujen sisällä tapahtuvaan yhtäaikaiseen tiivistymiseen ja hajautumiseen (Helminen & Ristimäki 2007). Hajautumista tapahtuu erityisesti kasvavien kaupunkiseutujen reuna-alueilla, taantuvilla kaupunkiseuduilla ja taajamissa (Ristimäki 2009). Kaupunkiseuduilla hajautumista tapahtuu paljolti seudun sisäisen muuttoliikkeen tuloksena, jolloin seudun ydinalueelta muutetaan kehyskuntiin (Aro 2013; Broberg 2008). Ilmiötä kutsutaan myös vastakaupungistumiseksi. Muuttovirtoja ohjaavat puolestaan merkittävissä määrin sekä asukkaiden yksilölliset asumistoiveet, kuntien toiminta että työpaikka- ja palvelutarjonta (Sairinen & Maijala 2009: 8; Kytö & Väliniemi 2009; Vasanen 2013b). Yhdyskuntarakenteen ja kaupunkiseutujen hajautuminen on ongelmallista useista syistä, joihin palataan tämän tutkielman myöhemmissä luvuissa. Kuitenkin jo lähtökohtaisesti hajautuminen on ristiriidassa yhdyskuntasuunnittelun kestävän kehityksen ja ilmastopoliittisten tavoitteiden kanssa, etenkin lisääntyneen henkilöautoilun vuoksi (Sairinen & Maijala 2009: 8). Hajautumiskehityksen ehkäisemisen keskeiseksi välineeksi on muodostunut eheyttäminen. Eheyttämisellä tarkoitetaan suunnittelua ja politiikkaa, jonka avulla pyritään toteuttamaan kestävän kehityksen periaatteiden mukaista kompaktia, tiiviistä, ekotehokasta ja asukkaan kannalta laadukasta elinympäristöä. Sen keskeisenä tavoitteena on suunnata kasvua jo olemassa olevan yhdyskuntarakenteen sisälle (Riipinen 2003).

8 2 Kaupunkiseudun kasvaessa myös Turun strategiana on kehittyä yhdyskuntarakenteeltaan eheäksi, vetovoimaiseksi ja kaikin tavoin kestävän kasvun kaupungiksi. Kaupungin väestönkasvu onkin 2010-luvulla kääntynyt uuteen nousuun useiden hitaan kasvun ja muuttotappiollistenkin vuosien jälkeen. Väestörakenteellisesti tarkastellen kasvulla on kuitenkin tietyt erityispiirteensä. Ensinnä voidaan mainita, että keskuskaupunki on saanut muuttovoittoa työttömistä ja kärsinyt muuttotappiota työllisistä (Aro 2013: 27). Toiseksi, muuttovoitto on etupäässä maahanmuuttajien ja joka syksy saapuvien uusien opiskelijoiden ansiota. Väestön ikärakenteen osalta Turussa korostuvat alle 30 vuotiaiden ja yli 60 vuotiaiden osuudet (Varsinais-Suomen liitto 2014: 19; Rasinkangas 2013: 243). Vastaavasti erityisesti vuotiaiden lapsiperheet ja perheenperustamisiässä olevat korkeasti koulutetut muuttavat kaupungista kauemmas seudun kehyskuntiin (Aro 2013: 31; Vasanen 2013b; Rasinkangas 2013: 243). Perhevaiheessa olevien valikoivan muuttoliikkeen perusteella on siis selvää, että Turussa asuminen ei näyttäydy kaikille vetovoimaisimpana vaihtoehtona. Asumistoivetutkimusten perusteella onkin havaittu, että suomalaisten perheiden yleisimpiä asumistoiveita ovat turvallinen ja väljä pientaloasuminen lähellä palveluita ja luontoa (Kortteinen ym. 2005; Kyttä ym. 2009; Strandell 2010). Myös omistusasuminen on meillä perinteisesti arvostettu ja tavoiteltava asumismuoto, joka on 2000-luvun pidentyneiden asuntolainojen myötä mahdollistanut asuntokaupat yhä nuoremmalle väelle (Juntto 2007: 8). Vaikka myös yleinen vauraustaso on noussut, perheiden toiveet ovat hankalia saavuttaa ainakaan kasvukeskuksissa. Keskustan tuntumassa ja meren rannalla sijaitseva omakotitalo on korkeiden kustannusten vuoksi lopulta vain harvojen tavoiteltavissa (Kyttä ym. 2009; Hasu 2010). Myös Turun ja muiden kuntien väliset eroavaisuudet asuntokantojensa rakenteessa selittävät osaltaan perheiden hakeutumista kehyskuntiin, sillä Turku erottuu muista kunnista erityisesti kattavalla vuokra-asuntotarjonnallaan. Uusien omakotitalojen valmistuminen on ollut puolestaan painottuneempaa seudun muissa kunnissa (Rasinkangas 2013: ). Ympäryskunnat ovatkin onnistuneet keskuskaupunkeja edullisemmalla asunto- ja tonttitarjonnalla

9 3 houkuttelemaan asukkaikseen koulutettuja, työllistyneitä ja hyvätuloisia veronmaksajia (Aro 2013: 24; Niemenmaa 2010: 36). Antti Vasasen tutkimustulosten (2013a) perusteella Turun seudun asukkaiden siirtyminen ydinkaupunkiseudulta kehyskuntiin ei kuitenkaan lopulta ilmennä vahvaa halua muuttaa pois kaupunkiympäristöstä, vaan muutto tapahtuu, kun löydetään sopiva ja kohtuuhintainen asunto viihtyisältä alueelta. Vaikka Vasasen tutkimus ei keskity lapsiperheisiin, tätä tulosta vasten on paikallaan tutkia kyseisen asukasryhmän asumisreferenssejä ja pohtia, miten kaupunkiympäristöä voitaisiin kehittää paremmin myös heidän tarpeitaan ja toiveitaan vastaavaksi. Viihtyisämpään kaupunkiin liittyen Antti Vasanen (2013b) ja Jarkko Rasinkangas (2013) ovat todenneet, että asuntotarjonnan monipuolistaminen ja tiiviiseen ympäristöön sopiva, kohtuuhintainen pientalorakentaminen voisivat vahvistaa Turun vetovoimaisuutta. Yhdeksi rakentamisen vaihtoehdoksi on esitetty kytkettyä kaupunkipientaloa, eli niin kutsuttua townhouse-konseptia. Townhouse on urbaanin ympäristön keskitehokkaan täydennys- ja uudisrakentamisen muoto, jossa yhdistyvät pientalomainen asuminen ja kaupungin palvelujen läheisyys. Talotyyppi voisi siis vastata erityisesti lapsiperheiden tarpeisiin. Myös Turun seudun rakennemallissa on korostettu etenkin ydinkaupunkialueen asuntokannan monipuolistamista ja pientaloihin painottuvaa tuotantoa, minkä vuoksi kaupunkipientalot voisivat olla varteenotettava uudis- ja täydennysrakentamisen muoto (Turun kaupunkiseudun 2035). 1.2 Tutkimuksen tarkoitus Turun kaupunkiseudun ja kaupungin kehittämisen strategiat muodostuvat kahdesta pääteemasta: kilpailukyvyn ja kestävän kasvun edistämisestä sekä asukkaiden hyvinvoinnin ja aktiivisuuden lisäämisestä. Yhtenä Turun strategisena linjauksena korostuu myös tietoon perustuvan suunnittelun ja johtamisen vahvistaminen. Tämän vuoksi myös Turun kaupunkitutkimusohjelmassa peräänkuulutetaan monipuolisen ja poikkitieteellisen tutkimuksen tekoa etenkin edellä mainittujen strategisten tavoitteiden osalta (Turku 2029; Turun kaupunkitutkimusohjelma ).

10 4 Tämä tutkielma kytkeytyy kaupunkitutkimusohjelmassa esitettyyn tutkimusaiheeseen, jossa tutkimuksen pääpaino on kaupunkirakenteen eheyttämiseen ja täydennysrakentamiseen liittyvissä mahdollisuuksissa eri asukasryhmien ja asumistoiveiden näkökulmasta. Näin ollen tässä pro gradussa tutkitaan Turussa asuvien lapsiperheiden kokemuksia nykyisestä asumisestaan ja asuinympäristöstään. Tutkimuksen aineistona on keväällä 2014 tehty lomakekysely. Lapsiperheet valikoituivat tutkimuksen kohderyhmäksi, koska he ovat aiempien tutkimusten mukaan asumistoiveiltaan ja muuttokäyttäytymiseltään seudun kehyskuntia ja väljää pientaloasumista suosiva asukasryhmä. Tämän taustan valossa on mielekästä tutkia, mitä Turun asuinkunnakseen valinneet lapsiperheet arvostavat tai kokevat epäkohdiksi asumisessaan, mitä tekijöitä he pitävät asumisensa kannalta tärkeimpinä ja miten he suhtautuvat urbaanissa ympäristössä asumiseen. Toisena perusteena valikoidusti juuri lapsiperheisiin kohdistuvaa asumistoiveiden tutkimusta ei Turussa ole tiettävästi tehty Sanna Forsellin (2008) Turun keskustan perheitä tarkastelleen pro gradu työn jälkeen. Tutkimuksessa tarkastellaan lapsiperheiden kokeman asumisviihtyvyyden ulottuvuuksia ja tarkemmin asumisen reunaehtoja. Reunaehdoilla tarkoitetaan tässä yhteydessä niitä asuntoon ja asuinympäristöön liittyviä tekijöitä, jotka ovat ehtoina hyvän ja laadukkaan asumisen toteutumiselle. Verrattuna asumistutkimuksiin, joissa on selvitetty valmiiden vastusvaihtoehtojen avulla esimerkiksi eri asuinympäristöjen tärkeimpiä viihtyisyystekijöitä tai tiedusteltu unelmien asuntoa pyytämättä vastaajaa miettimään taloudellisia rajoitteitaan, reunaehdoilla halutaan selvittää nimenomaan konkreettisen arkielämän kautta tarkasteltua asumista, jolloin vastaaja pohtii realistisesti omaan asumiseensa liittyviä toiveitaan ja tarpeitaan. Asumisen reunaehtojen lisäksi tutkimuksessa on erityisenä kiinnostuksen kohteena lapsiperheiden suhtautuminen kytketyssä kaupunkipientalossa, eli niin kutsutussa townhousessa, asumiseen. Kaupunkipientalot ovat Turussa vielä toteuttamista odotteleva uudis- ja täydennysrakentamisen muoto, minkä vuoksi konseptiin liittyvää tutkimusta ei seudulta ole vielä olemassa. Sen sijaan pääkaupunkiseudulla kaupunkipientaloja on sekä toteutettu että tutkittu, minkä vuoksi tässä tutkielmassa nojataan etupäässä Helsingistä ja lähialueelta tuotettuun

11 5 tietoon. Townhouse konseptilla on ainakin teoriassa mahdollisuudet vastata lapsiperheiden tarpeisiin ja toiveisiin pientalomaisuuden ja palveluita lähellä olevan sijaintinsa puolesta. Tässä ja edellisessä alaluvussa mainittujen lähtökohtien pohjalta on muodostettu seuraavat tutkimuskysymykset: 1. Mitkä nykyisen asuinympäristön ominaisuudet ovat lapsiperheiden näkökulmasta myönteisiä ja mitkä kielteisiä? 2. Mitä lapsiperheet pitävät asumisensa reunaehtoina ja millä perustein reunaehdot määräytyvät? 3. Miten lapsiperheiden asumisen toiveet ja reunaehdot vastaavat Turun kaupunkiseudun strategisiin kehittämistavoitteisiin erityisesti tiiviin pientalorakentamisen osalta? Tutkimus pyrkii vastaamaan myös seuraavaan kahteen päätavoitteeseen: a) saamaan tarkempaa tietoa Turussa asuvien lapsiperheiden asumisvalintojen taustalla piilevistä vaikuttimista sekä erottaa asukkaiden vastauksista tekijöitä, jotka määrittelevät rajoja hyvän ja toisaalta epätyydyttävän asumisen välillä. b) tutkia, nouseeko kohderyhmän antamista vastauksista kaupunkipientalojen mahdollisuuksia tukevia seikkoja Tutkielman rakenne etenee seuraavasti: luvussa 2. käsitellään yhdyskuntarakenteen hajautumista, eheyttämistä ja kestävää kaupunkirakennetta kansainvälisen ja kotimaisen tutkimuksen pohjalta. Luvussa 3. tarkastellaan asumisen ulottuvuuksia, hyvän asumisen määrittelyä sekä kaupunkipientaloja. 4. luvussa käydään tarkemmin läpi asumistoiveiden tutkimusta ja lapsiperheiden asumistoiveita. Luku 5. esittelee tutkimusalueen ja 6. luku käy läpi tutkimusaineiston ja menetelmät. 7. luvussa esitellään tutkimustulokset ja 8. luku on varattu johtopäätöksille ja tieteelliselle keskustelulle.

12 2. Tavoitteena ehea yhdyskuntarakenne 2.1 Lähtökohtia: tiiviit, hajautuneet kaupunkiseudut 6 Kaupunkiseudut ovat suomalaisessa aluekehittämisessä ja -politiikassa keskeisessä roolissa, sillä ne ovat osaamisen, innovaatioiden ja kilpailun tärkeimpiä keskittymiä (OECD 2012). Seudut ovat myös asuntojen, työpaikkojen, palveluiden ja tuotantotoimintojen sekä vapaa-ajan aktiviteettien muodostamia fyysisiä ja toiminnallisia kokonaisuuksia. Näiden kokonaisuuksien hallinta ja ohjaus on erilaisten yhteiskunnallisten rakennemuutosten myötä muuttunut yhä haastavammaksi (Sairinen & Maijala 2009; Laakso & Loikkanen 2014). Suomen ympäristökeskuksen Yhdyskuntarakenteen seurantajärjestelmän (YKR) mukaan kaupunkiseudut määritellään muodostuvaksi suurimpien kaupunkikeskusten keskustaajamasta, siihen kytkeytyvästä fyysisestä ja toiminnallisesti lähitaajamasta sekä haja-asutusalueena tunnetusta lievealueesta, joka sijaitsee virallisen määritelmän mukaan enimmillään 5 kilometrin päässä kaupunkiseudun keskustaajaman ulkoreunasta (Ympäristöministeriö 2013a). Suomalaisten kaupunkiseutujen yhdyskuntarakenne sekä tiivistyy että hajautuu. Molempien ilmiöiden tarkastelu on paljolti riippuvaista siitä, missä kontekstissa ja miltä mittakaavatasolta yhdyskuntarakennetta katsotaan. Tiivistymistä on tapahtunut esimerkiksi kaupunkiseutujen sisällä väestönkasvun ja tiheämmän, erityisesti keskustaajamiin suuntautuvan rakentamisen myötä (Jaakola & Vaattovaara 2002). Tiivistämisellä viitataan myös kaupunkialueiden ja rakennusten uusiokäyttöön sekä uudisrakentamiseen harvojen alueiden täydentämiseksi (Jauhiainen 2005) luvulla havaittiin nykyisin yhdeksi yhdyskuntasuunnittelun suurimmaksi haasteeksi määritelty kaupunkiseutujen yhdyskuntarakenteen hajautuminen (Lahti ym. 1985, cit. Hirvonen-Kantola 2013: 26). Alun perin Yhdysvalloissa tunnistettu urban sprawl viittaa yhdyskuntarakenteen hyppäyksittäiseen ja eri osissa tapahtuvaan kehittymiseen, alhaiseen tiiviyteen, heikkoon saavutettavuuteen ja julkisen tilan vähäisyyteen (Gillham 2002). Näitä piirteitä on havaittavissa myös pohjoismaisissa kaupungeissa ja suurimmilla kaupunkiseuduilla, mutta suomalaisen hajautumiskehityksen ominaispiirteiden vuoksi Kimmo Ylä-Anttila on

13 7 antanut sille nimen fennosprawl (Ylä-Anttila 2007: 113). Meillä 1980-luvun nousukausi ja lisääntynyt autoistuminen mahdollistivat vapaamman liikkumisen ja vaikuttivat siten työpaikkojen ja palvelujen siirtymiseen keskustan ulkopuolelle. Pientalorakentamisen osuus asuntotuotannossa nousi yleisen vaurastumisen myötä ja sijoittui pääosin taajamien ulkopuolelle ja kehyskuntiin. Tämä johti seututasolla pitkäaikaiseen asukastiheyden laskuun ja toisaalta keskustaajamien laajentumiseen yli keskuskaupungin rajojen luvulla lama vaikutti yhdyskuntarakenteeseen etenkin työssäkäynnin kautta, kun ihmiset muuttivat ydinalueilta kauemmas muun muassa edullisemman asumisen vuoksi. Näin myös työmatkat pitenivät (Lehtonen ym. 2014) luvulla henkilöautojen määrät ovat edelleen kasvaneet. Suomessa puhutaankin jo autoriippuvaisesta yhdyskuntarakenteesta ja autoiluun perustuvasta elämäntavasta. Näin myös kuntarajat ylittävästä liikkumisesta on tullut yhä yleisempää. (Ristimäki 2009: 63 65; Kanninen ym. 2010: 10 12). Hajautumiskehityksellä viitataan Suomessa maantieteellisesti laajalle levittäytyneeseen ja (eko)tehottomaan kaupunkirakenteeseen, jossa kasvu suuntautuu jatkuvasti ulommas kaupungin ytimestä asukastiheyden laskiessa ja eri toimintojen välisten etäisyyksien pidentyessä (Sairinen ym. 2009: 268). Hajautumiskehitykseen liitetään kansainvälisessä keskustelussa myös käsitteet esikaupungistuminen, alhainen tiheys, suunnittelemattomuus ja hallitsematon kasvu (esim. Galster ym. 2001: 681; Gillham 2002: 3). Käsitteellä kuvataan myös esimerkiksi asuinalueiden maankäytön malleja tai tiettyjen maankäyttötapojen taustalla vaikuttavia syitä ja seurauksia. Hajautuminen voi Jauhiaisen (2005) mukaan olla myös suunnitellusti keskitettyä, jolloin kaupunkiseudun rajoille muodostetaan kaupan tai teknologian keskittymiä tai matalia ja tiiviitä asuinalueita. Hajautumiseen liittyvässä keskustelussa ollaan yhtä mieltä sen kielteisistä vaikutuksista, jotka kytkeytyvät muun muassa lisääntyneen yksityisautoilun päästöihin, ruuhkiin sekä asukkaiden ja palveluiden karkaamiseen kauemmas kaupunkien keskustoista. Ihmisten pendelöinnillä on vaikutuksensa myös kuntien talouteen, kun työssä ansaitut tulot eivät jää työpaikkakuntaan, vaan siirtyvät kunnallisverona asuinpaikkakuntaan (Lehtonen ym. 2014).

14 8 Ongelmallisimmillaan hajautuminen on silloin, kun se on suunnittelematonta ja kaavoituksen tai strategisen maankäytön ohjaamisen ulkopuolella tapahtuvaa kaupunkirakenteen laajenemista. Tällöin syntyy sieltä täältä tiivistyneitä ja sekavan rakennuskannan alueita, jotka rikkovat kaupungin jatkuvuutta ja luonnonmaisemaa. Tällaisen laajalle leviävän ja harvan rakentamisen myötä myös kunnan infrastruktuurikustannukset kasvavat. Yksityiset toimijat ovat usein ratkaisevassa asemassa kehittämässä ja laajentamassa omistamaansa maata, mikä voi johtaa myös reunakaupunkien syntyyn (Jauhiainen 2005, 47 48). Noin viidennes koko Suomen asuinrakentamisesta määritellään hajarakentamiseksi (Helminen & Ristimäki 2008). Hajautumisen yhteydessä sivutaan usein kuntien osaoptimoinniksi kutsuttua toimintaa. Osaoptimoinnilla tarkoitetaan maankäyttöön, asumiseen ja liikenteeseen liittyvien ratkaisujen tekoa kunnan omien intressien pohjalta (Ympäristöministeriö 2014: 53). Kunnilla on maankäytön suhteen kaavoitusmonopoli, eli oikeus ja vastuu omasta yleis- ja asemakaavoituksestaan (Niemenmaa 2010: 18). Siten kunnilla on käytössään keinoja vaikuttaa esimerkiksi julkisten palvelujensa järjestämiseen ja asuinalueidensa kaavoittamiseen. Tällaisilla järjestelyillä kunta voi edelleen vaikuttaa siihen, minkä tyyppisiä asukkaita se muuttovoittona haluaa. Kuntien talouden ja veropohjan kannalta tällainen kilpailu on ymmärrettävää ja luonnollistakin, mutta koko seudun elinvoiman, kilpailukyvyn ja sosiaalisen rakenteen kannalta se on haitallista (Ympäristöministeriö 2014: 53; Aro 2013: 62). Osaoptimointi voi edistää hajautumista, kun kilpailun seurauksena sijainniltaan hyville alueille toteutetaan alhaisen tehokkuuden rakentamista ja asuin- ja yritysalueita syntyy kehyskuntien olemassa olevien taajamien ulkopuolelle (Ympäristöministeriö 2014: 53). Nuorten, koulutettujen ja keskituloisten asukkaiden houkuttelu keskuskaupungista kehyskuntaan vaikuttaa puolestaan heikentävästi lähtöalueen väestörakenteeseen. Timo Aron mukaan (2013: 62) osaoptimoinnin tuloksena tapahtunut valikoiva muuttoliike asettaa keskuskaupungit vaikeaan asemaan, sillä ne joutuvat kantamaan suuren vastuun työttömistä, iäkkäistä ja muista epätasapainoon joutuneen väestörakenteen tuomista haasteista.

15 2.2 Eheyttämällä kohti kestävämpää yhdyskuntarakennetta 9 Suomessa hajautumiseen ja sen tuomiin haasteisiin on pyritty vastaamaan pääasiassa maankäytön suunnittelun keinoin (Maijala ym. 2009: 19). Yhdyskuntasuunnittelussa alettiin 1990-luvulla puhua yhdyskuntarakenteen eheyttämisestä, joka vakiinnutti 2000-luvulla paikkansa keskeisenä suunnittelua ohjaavana päämääränä (Hirvonen-Kantola 2013: 26 28). Eheyttämisen käsite on kytkeytynyt kestävän kehityksen strategiaan ja sillä pyritään vastaamaan ilmastopolitiikan, väestönkasvun tuomien paineiden, talouskasvun ja yhdyskuntien uudistamisen synnyttämiin tarpeisiin (Sairinen & Maijala 2009: 7). Eheyttämiselle ei ole olemassa yhtä, vakiintunutta määritelmää. Tutkimuskirjallisuuden perusteella eheyttämisellä tarkoitetaan kokonaisvaltaista yhdyskuntasuunnittelua, joka kytkeytyy etenkin kaupunkien kontekstissa suunnittelun strategiseen ja pitkän aikajänteen otteeseen (Ruokolainen & Kolehmainen 2010: 19). Riipinen (2003) ja Rönkä ym. (2000) korostavat kokonaisvaltaisen eheyttämisen, tai eheyttämispolitiikan, ottavan huomioon erityisesti suunnittelualueen paikalliset voimavarat eli ihmiset, työpaikat, yritykset, rakennuskannan ja infrastruktuurin, sekä elinolot eli ympäristön, palvelut, liikenteen ja sosiaalisen toimivuuden. Kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa suoraa vastinetta eheyttämiselle ei löydy, mutta englannin kielellä rinnastettavia termejä ovat hajautumisen ehkäisyn ja tiiviin suunnittelun lähtökohdikseen ottaneet densification, anti-urban sprawl ja urban regeneration sekä urban consolidation policy (Kyttä 2009: 81; Kanninen ym. 2010: 25; Mononen ym. 2013). Alun perin eheyttämisestä alettiin puhua yhdyskuntasuunnittelun kontekstissa jo 1970-luvulla. Tuolloin tarkoitettiin suunnittelua, jossa korostui erityisesti rakenteiden tiivistäminen ja sen tuomat taloudelliset säästöt (Hirvonen-Kantola 2013: 27) luvulla ilmastopolitiikka ja ekotehokkuusajattelu juurruttivat kaupunkisuunnitteluun vahvemmin tiiviin ja kompaktin kaupungin mallin. Uusien tutkimusten myötä kävi kuitenkin ilmi, että vaikka tiiviillä rakentamisella voidaan vaikuttaa liikenteen päästöjen vähenemiseen, asukkaiden kokemana tiivis asuinympäristö näyttäytyi osin hyvinkin negatiivisessa valossa (Kyttä & Kahila 2006; Maijala 2009: 19). Tämän seurauksena suunnittelunäkökulmaan

16 10 sisällytettiin myös sosiaalinen ulottuvuus ja sen suhde elinympäristön laatutekijöihin, ja korostunut tiiviydestä puhuminen vaihtui eheyttämiseen (Savisalo & Sairinen 2008; Maijala 2009: 19). Kun puhutaan yhdyskuntien eheyttämisestä, tarkoitetaan kuitenkin useimmiten juuri tiivistämistä (Sairinen & Maijala 2009: 281). Valtakunnantasolla eheyttäminen on yksi Valtioneuvoston hyväksymän Valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden (jatkossa VAT) tavoitekokonaisuuksista. VAT ovat osa maankäyttö- ja rakennuslain mukaista suunnittelujärjestelmää, joiden tehtävänä on varmistaa ja ohjata valtakunnallisten suunnittelutavoitteiden, etupäässä kestävän kehityksen ja hyvän elinympäristön, toteutumista maakuntien ja kuntien kaavoituksessa (Ympäristöministeriö 2013b). Siten myös eheyttäminen on otettava huomioon niin maakunta-, yleis- kuin asemakaavoituksessakin. VAT:n erityistavoitteissa määritetään eheyttämisen kohteeksi yhdyskuntarakenne, kaupunkiseudut, taajamat ja matkailualueet (Valtioneuvoston päätös 2000) luvulla eheyttävään suunnitteluun on pyritty yhä enemmän tuomaan mukaan asukkaan roolia ja kokemusperäistä tietoa. Osallistuminen, vuorovaikutus, vaikutusten arviointi ja vaikutusalueen tarkastelu muodostuivat vuonna 2000 voimaan tulleen Maankäyttö- ja rakennuslain (MRL) keskeisiksi eheyttävän suunnittelun teemoiksi (Laine 2008: 16 17; Jauhiainen & Niemenmaa 2006: 237). Esimerkiksi Timo Heikkinen (2009) ja Jarkko Rasinkangas (2013) peräänkuuluttavat paikallisesta tilauksesta kumpuavien tekijöiden, eli asukkaiden ja toimijoiden mielipiteiden ja näkemysten, nostamista eheyttävän yhdyskuntasuunnittelun lähtökohdaksi. Myös kansalaiset huomioimalla pyritään kokonaisvaltaisesti hyvään elinympäristöön, jossa ovat tasapainossa asukkaiden erilaiset tarpeet ja intressit (Rasinkangas 2013: 62; Laine 2008). Tuija Mononen, Rauno Sairinen ja Jukka Sihvonen (2013: 52) ovat kiteyttäneet eheyttämisen koostuvan seuraavista, toisiaan täydentävistä ulottuvuuksista: 1. Yhdyskuntarakenteen muotoilun ulottuvuus, eli käytännössä täydentämisen ja tiivistämisen keinoin olemassa olevan rakenteen eheyttäminen

17 2. Ympäristö- ja ilmastopoliittinen ulottuvuus, jolloin pyritään ekotehokkuuteen muun muassa energia- ja luonnonvarojen käyttöä tehostamalla 3. Liikkumisen ulottuvuus pyrkii parantamaan kävelyn, pyöräilyn ja joukkoliikenteen edellytyksiä ohjaamalla rakentamista ja toimintoja saavutettavuuden kannalta keskeisille paikoille Elinympäristön laadun paikallinen ulottuvuus kohdistuu asukkaiden ja toimijoiden osallistumisen huomioimiseen ja sen pohjalta tapahtuvaan yhdyskuntien monipuoliseen kehittämiseen 2.3 Eheyttävän suunnittelun problematiikkaa Eheyttämisen käsitteen määritelmällistä löyhyyttä puoltaa se, että eheyttävälle suunnittelulle ei voida kaupunkien ja kaupunkiseutujen erilaisuuden vuoksi määritelläkään yhtä, kaiken kattavaa toimintamallia. Euroopan Unionin määritelmän mukaisesti kestävää ja eheää kaupunkirakennetta edustaa kompaktikaupunki (OECD 2012). Tiiviys ja kompaktius Suomen tavoin useissa muissakin maissa virallistettuja ja hyväksyttyjä linjauksia. Kuitenkin siitä, edistääkö tiiviys kestävän kehityksen mukaista yhdyskuntarakennetta sen kaikissa ulottuvuuksissa, voidaan olla monta mieltä. Tiivistämisen puolesta argumentoidaan etenkin liikenteellisillä ja maankäytöllisillä eduilla. Niemelä, Tyrväinen ja Schulman (2009: 19) huomauttavatkin, että tiivistäminen on perusteltua, jos se tapahtuu jo olemassa olevien liikenneväylien varsilla. On todettu myös, että tiiviisti toteutettu kaupunkiympäristö voi ainakin tiettyyn pisteeseen asti lyhentää välimatkoja, vähentää siten autolla ajamisen tarvetta ja edistää jalankulun kautta terveyttä (Naess 2007; Kyttä ym. 2009; Kestävä maankäyttö 2012). Samalla lisääntyvä kävely, pyöräily ja joukkoliikenteen käyttö lisäävät ekologista hyötyä. Vapaata luonnontilaa jää enemmän virkistyskäyttöön, kun uusien alueiden kaavoittaminen vähenee. Täydentämällä jo olemassa olevia rakenteita säästetään myös uuden infrastruktuurin kuluissa. Laakson ja Loikkasen (2014) mukaan tiivis rakentaminen monipuolistaisi kaupunkirakennetta ja houkuttelisi yrityksiä, jolloin

18 12 kaupungin tuottavuus nousisi ja parhaassa tapauksessa myös asuntojen hinnat ja vuokrataso alenisivat. Arkielämän sujuvuuden ja viihtyisyyden kannalta mahdollisia etuja ovat helppo pääsy palveluiden ja hyödykkeiden äärelle (Williams 2000; Burton 2000) ja asukkaiden kanssakäymisen mahdollisuudet toistensa kanssa (Duany & Plater- Zyberg 2001). Danielsenin ym. (1999) mukaan elävän ja viihtyisän kaupungin ehtona on nimenomaan ja ehdottomasti sen tiivis rakenne. Myers ja Gearin (2001) jatkavat samoilla linjoilla, esittäen useiden Yhdysvalloissa tehtyjen tutkimusten perusteella tiiviin asumisen suosion olevan kytköksissä erityisesti ikään, elämäntilanteeseen ja perhe-elämän vaiheeseen. Myersin ja Gearin mukaan erityisesti ikääntyvät kokivat tiiviin asuinympäristön mahdollistamat lyhyet välimatkat sekä palvelujen läheisyyden sopivaksi itselleen. Useissa maissa, kuten myös Suomessa, kompaktiin kaupunkisuunnitteluun sisältyy sosioekonomisten väestöryhmien sekoittamista ehkäisemään huonompien ja parempien asuinalueiden ja siten syrjäytymisen kehittymistä (Rasinkangas 2013: 55). Tiiviisti rakennettu ympäristö on nostattanut myös vastustusta. Haittapuolia voivat olla erityisesti suurkaupunkeihin yhdistetyt turvattomuuden lisääntyminen, huonomaineisten asuinalueiden synty, ruuhkat, melu, saasteet ja asumisen kallistuminen sekä ahtauden kokeminen (Williams ym. 2000; Ferreira ym. 2011). Vasta-argumentteja eheyttävälle suunnittelulle ja jatkuvalle kaupunkirakenteelle ovat Suomessa esittäneet esimerkiksi maaseudun edustajat, joiden mukaan eheyttäminen uhkaa ihmisen oikeutta asua ja rakentaa vapaasti. Osan mielestä eheyttäminen esiintyy jopa ilmastopoliittisena tekosyynä heikentää maaseudun asemaa (Mononen ym. 2013). Tiiviyden haittapuolia tuodaan esiin myös asumisviihtyvyydestä puhuttaessa. Haasteeksi on noussut se, että osa asukkaista ennemmin välttää kuin ihannoi tiiviitä asuinalueita: täydennysrakentaminen voidaan tällöin kokea sullomisena (Rönkä 2000; Sairinen ym. 2009). Toisaalta tiivis naapurusto voi parhaimmillaan edistää yhteisöllisyyden kokemista ja vuorovaikutusta naapureiden kanssa, ehkäisten näin poismuuttoa alueelta. Käänteisesti liian vilkas vuorovaikutus voi johtaa epäsopuun ja jopa konflikteihin, mikä saattaa kulminoitua poismuuttoon naapurustosta (Sager 2008). Liian ahtaaksi koettua ympäristöä tai asuntoa saatetaan kompensoida etsimällä väljyyttä ja rauhaa mökkeilyn tai niin kutsutun

19 13 kakkosasumisen muodossa. Suomalaisille tämä on suhteellisen helppoa, sillä yli viidennes omistaa kesämökin tai vapaa-ajan asunnon, joita on yhä enemmän varusteltu mahdollistamaan ympärivuotinen asuminen (Hasu 2012: 46). Elinympäristön laatu ei kuitenkaan ole suoraan verrattavissa yhdyskuntarakenteen tiiviyteen. Tiiviys liittyy sekä hyviin että huonoihin kokemuksiin asuinympäristöstä, mutta pahimmassa tapauksessa asumisen ja rakentamisen tiiviys voivat ruokkia toistensa negatiivisia vaikutuksia (Skjaeveland & Gärling 1997; Kyttä & Kahila 2006; Kyttä ym. 2009). Mattila (2007: 17 18) painottaakin tapauskohtaisuuden merkitystä, kun määritellään eheyttämisen tarvetta ja sisältöä. Esimerkiksi rakenteellisesti melko väljä, mutta toiminnoiltaan monipuolinen, liikenteellisesti hyvin saavutettavissa oleva ja esteettisenä koettu asuinalue saatetaan mieltää erinomaisen laadukkaana, jos tarkastellaan elinympäristön sosiaalisia laatutekijöitä ekotehokkuuslukujen sijasta. Kyttä ja Kahila (2006) ovat tutkineet Järvenpäässä eheyttämispolitiikan ja elinympäristön koetun laadun suhdetta toisiinsa. Tutkijat ovat tiivistäneet asuinympäristön tiiviysasteen ja asukkaiden kokeman elinympäristön laadun välisen yhteyden nelikenttämalliin (kuva 1.). Kuva 1. Yhdyskunnan rakenteen tiiviysasteen ja elinympäristön koetun laadun nelikenttä. (Lähde: Kyttä ym. 2009).

20 14 Tutkijoiden mukaan tekijöiden välillä voi olla teoriassa neljän tyyppistä yhteyttä, eli sekä väljä että tiivis rakentamistapa voidaan kokea joko huono- tai hyvälaatuisena ympäristönä. Järvenpäässä positiiviset laadusta kertovat tekijät asettuivat nelikentän alaoikealla sijaitsevaan ruutuun, mikä kuvaakin hyvin juuri kehyskunnille tyypillisiä vetovoimatekijöitä. Näiden tutkimustulosten perusteella on paikallaan pohtia, millä keinoin kokemukset hyvästä ja laadukkaasta elinympäristöstä saataisiin toteutumaan onnistuneesti nelikentän yläoikean kohdan mukaisesti tiiviissä ympäristössä.

21 15 3. Asumisen ulottuvuudet 3.1 Muuttuva asuminen muokkaa kaupunkiseutuja Asuminen kytkeytyy saumattomasti alueiden kasvuun, hyvinvointiin ja elinkeinoelämän edellytyksiin. Asuminen määrittää ihmisten (ainakin hetkellisesti) pysyvää sijaintia jollakin alueella, minkä vuoksi sillä on vahva rooli väestökehitykseen, aluerakenteellisiin muutoksiin ja esimerkiksi liikennevirtoihin vaikuttavana tekijänä (Lehtonen ym. 2014). Paitsi itse asuntona, asumisen kokonaisuus käsitetään myös asuinalueen ja -ympäristön fyysisinä ja sosiokulttuurisina ulottuvuuksina (Uuskallio 2001). Asumisen katsotaan myös tässä tutkimuksessa muodostuva asunnosta, asuinympäristöstä ja asukkaiden arkielämän ulottuvuuksista. Kaupunkiseuduilla väestön ja työpaikkojen keskittyminen kasvukeskuksiin näkyy kuntien välisenä ja sisäisenä muuttoliikkeenä ja yleisenä liikkuvuuden lisääntymisenä. Näitä ohjaavat alueellisten asuntomarkkinoiden kehitys, yhdyskuntasuunnittelu sekä mitä suurimmissa määrin asukkaiden resurssit, elämäntilanne ja asumiseen liitetyt toiveet ja arvostukset (Clark & Huang 2003; Korkiasaari ja Söderling 2007: 255; Juntto 2010: 8; Kytö 2013). Asumisen erilaistumisesta ja monimuotoistumisesta keskustellaan niin kansainvälisessä kuin kotimaisessakin tutkimuksissa. Muutokset kytkeytyvät laajalti yhteiskunnallisiin, taloudellis-teknisiin prosesseihin ja toisaalta elämäntapoihin ja arvoihin. Edellä käsitelty hajarakentaminen sekä toisaalta asumisen kallistuminen, erityisryhmien tarpeet, asumisen kuntataloudellinen merkitys, erityisesti pääkaupunkiseudulla näkyvä asuntopula ja ja 1970 luvuilla rakennettujen lähiöiden peruskorjauksen tarve ovat asumiseen ja asuntotuotantoon liitettyjä ajankohtaisia poliittisia ja taloudellisia kysymyksiä (mm. Kytö 2013). Väestörakenteellisesti muutokset kytkeytyvät Suomessa etenkin ikääntyvien ja yhden hengen kotitalouksien määrien kasvuun. Näiden asukasryhmien tarpeet onkin tulevaisuudessa otettava entistä paremmin huomioon (Kersloot & Kauko 2004). Muutos koskettaa myös perherakenteita, sillä pelkkä perinteisen ydinperheen malli on konseptina jo vanhahtava yksinhuoltajien ja uusperheiden

22 16 muodostamien kotitalouksien yleistyessä. Näin ollen asuntokuntien lukumäärä on kasvanut perhekoon pienenemisen myötä, vaikka väestö ei todellisuudessa ole juurikaan kasvanut (Helminen ym. 2010: 5). Tarvetta kasvukeskuksissa olisi siis erityisesti yhden tai kahden hengen asunnoille. Toinen merkittävä seikka on asumisväljyyden kasvu, joka on tulosta yleisestä elintason noususta. Toiveet väljemmästä asumisesta ovat luoneet kysyntää erityisesti suuremmille omakotitaloille (Hasu 2010: 46). Elämäntapamuutos näkyy esimerkiksi työelämän, asumisen ja vapaa-ajan kytkeytymisessä toisiinsa. Työnteon luonne on muuttunut tietotekniikan mahdollistamana esimerkiksi etätyön yleistymisenä, mikä on osaltaan muuttanut kodin merkitystä arjessa (Hynynen 2009). Toisaalta autoistuminen on pidentänyt Näiden muutosten tuloksena myös asumiseen ja asuinympäristöön kohdistetut tarpeet ja toiveet ovat erilaistuneet, ja yleisen vaurauden kasvun myötä yksilöllä on varaa vaatia asumiseltaan enemmän (Juntto 2010; Lapintie 2010 & 2007). Sylvia Jansenin (2012) mukaan erilaistuvia ryhmiä tulevat edustamaan erilaiset elämäntyyliin perustuvat asumisen alakulttuurit, kuten ikäihmisistä muodostuvat yhteisöt, ekologiset naapurustot ja vauraat kotitaloudet. Huomionarvoista on myös monikulttuurisuuden lisääntyminen. Etninen väestö poikkeaa usein kantaväestöstä suuremman perherakenteensa ja nuoremman ikärakenteensa puolesta, mikä taas voi vaikuttaa heidän sijoittumiseensa ja asemaansa asuntomarkkinoilla (Virtanen 2008). Tässä yhteydessä on paikallaan mainita myös asumisuran (engl. housing career) teoria, eli kotitalouksien pyrkimys parantaa asumistasoaan asteittain (Juntto 2007: 17). Suomalaiselle asumisuralle tyypillisenä kehityskaarena nähdään siirtyminen opiskeluaikaisesta vuokra-asumisesta kerrostalossa omistusasumiseen, mieluiten omakotitalossa. Elämävaiheella on vahva yhteys tulotasoon ja tätä kautta siihen, millä tasolla asumisuralla ollaan. Asumisura onkin melko arvolatautunut käsite: omistusasuminen nähdään viisaana sijoituksena ja omakotitalo usein tietynlaisena elämässä menestymisen mittana (Juntto 2010). Viimeaikaisten tutkimusten perusteella urbaani kerrostaloasuminen on kuitenkin ajan mittaan kasvattanut suosiotaan (Vasanen 2009; Strandell 2010; Lapintie & Hasu 2010). Näin perinteinen asumisuran malli, tai esimerkiksi jaottelu pienituloisiin vuokra-asujiin ja varakkaampiin omistusasujiin ei ole koko totuus, vaan osaa väestä miellyttää

23 17 esimerkiksi vuokralla asumisen vapaus ja helppous (Laakso & Loikkanen 2004; Strandell 2010). Asumiseen ja kotiin ollaan valmiita panostamaan paljon, Pasi Mäenpää (2008) kirjoittaakin asumisen muutoksen tapahtuneen ennemmin sen käsitteellistämisessä ja siihen liitetyissä mielikuvissa kuin arjessa ja käytännöissä. David Clapham (2002) muotoilee asumisen ja asuinympäristön muodostavan kokonaisuuden, jonka kautta yksilö voi toteuttaa itseään. Hänen asumispolkua (engl. housing pathway) käsittelevä teoretisointinsa asettaa asumisen keskiöön elämäntavan, identiteetin ja itsemääräämisoikeuden toteuttamisen. Kodin merkitystä asumistutkimuksessa purkanut Hazel Easthope (2004) on syventynyt teemaan Martin Heideggerin ja Pierre Bourdieaun paikan (engl. place) teoretisointien kautta. Easthopen mukaan paikan teoriat tarjoavat kodin käsitteelle yhteyden sen sosiaaliskulttuurisen ulottuvuuden, identiteetin ja asunnon fyysisyyden välillä. Voidaan siis ajatella, että koti tarjoaa edelleen fyysisen turvapaikan ja suojan, mutta se on samalla rakentunut perheen ja yksilön kannalta tärkeiden psykologisten, sosiaalisten ja tunnepohjaisten merkitysten kautta. Samanaikaisesti kestävän, eheän ja arjen sujuvuuden mahdollistavan kaupunkirakenteen kannalta olennaista ovat lopulta ihmisten arkielämässä tehdyt valinnat. Tämän vuoksi asumisen subjektiiviseen ja kuluttajalähtöiseen ulottuvuuteen on paneuduttu viime aikoina vahvasti akateemisessa maailmassa. Tästä esimerkkeinä ovat Helsingin yliopiston maantieteen laitoksella toimiva asumisen muutoksen tutkijakoulu, ympäristöministeriön rahoittamat Asukasbarometritutkimus (kso. Strandell 2005 & 2010) ja Hyvä asuminen hanke sekä ympäristöklusterin tutkimusohjelmakokonaisuuteen kuulunut Asumispreferenssit, yhdyskuntarakenne ja asumisen arki, kaupunkiympäristön uusia asumisen konsepteja ideoinut ja arvioinut URBA-tutkimushanke ja Urbaani Onni tutkimus, joka keskittyi tutkimaan ekologisesti, sosiaalisesti ja kokemuksellisesti kestävän yhteiskunnan ehtoja ja mahdollisuuksia.

24 3.2 Kuka määrittelee hyvän asumisen? 18 Kortteisen ym. (2005) mukaan hyvän kaupunkisuunnittelun ideaalitilanteessa kyetään yhdistämään asuminen, maankäyttö ja palvelut sekä niitä yhdistävä liikennejärjestelmän tasapainoisesti toisiinsa. Toisaalta Häklin mukaan (2002: 120) yhdyskunta- ja kaupunkisuunnittelun perimmäinen ajatus nojaa siihen, että ympäristöä suunnitellaan sen loppukuluttajalle eli asukkaalle. Kun hyvän elinympäristön tavoitteeseen yhdistetään vielä ympäristönäkökulmat, eri tahojen edunvalvonnalliset päämäärät ja esimerkiksi maankäytön suunnittelun juridiset reunaehdot, voidaan ymmärtää, että yhdyskuntasuunnittelu on haasteellista työtä ja suunnittelun onnistuminen riippuvaista siitä, keneltä asiasta kysytään. Asuinalueiden ja asuntojen tuotanto on vahvasti kansallisen säätelyn, maapolitiikan ja markkinoiden ohjaamaa toimintaa. Tästä syystä onkin paikallaan pohtia, missä määrin kuluttaja saa ääntänsä kuuluviin. Asuminen ja koti ovat suomalaisen merkittävin taloudellinen menoerä, johon kuluu noin kolmannes kotitalouden käytettävissä olevista tuloista (Ahlqvist 2004). Siten etenkin omistusasunto on sijoitus, jonka halutaan vastaavan toiveita mahdollisimman hyvin. Kyse ei välttämättä ole siitä, etteikö toiveiden asumista voida saavuttaa, vaan siitä, missä sitä tarjotaan. Asuntotarjonnan totuttamiseen vaikuttavat eri tahojen toimijat, joiden on huomioitava suunnittelussa paitsi paikalliset erityispiirteet, myös kansalliset ja kansainvälisetkin kytkökset, valtiovalta, asuntopoliittiset linjaukset, kuntien maankäytön suunnittelu ja kaavoitus, rakennusyritysten kilpailu, rakentamiskustannukset ja kysyntä. Asuinalueiden profiloinnilla tietyn tyyppisiksi, houkutteleviksi alueiksi pyritään myös vaikuttamaan tarjontaan (Laakso & Loikkanen 2014). Suomalaista asuntotuotantoa ja rakentamista on moitittu sen yksipuolisuudesta (Ilmonen 2007: 11; Mäntysalo & Puustinen 2008). Lisäksi asuntopolitiikan yksi tämän hetken suurimmista huolista on kasvukeskusten heikkous vastata kysyntään laadullisesti saati määrällisesti (Valtioneuvoston asuntopoliittinen ; Juntto 2010). Tähän on vaikuttanut omalta osaltaan se, että Suomessa rakentaminen on perustunut 1960-luvulta lähtien paljolti suppeaan kerros- ja rivitalojen massatuotantoon, joka on ajan kuluessa muuttunut vain osittain asukasmielipiteen huomioivaksi massaräätälöinniksi

25 19 (Mäntysalo & Puustinen 2008). Nousukausien kiivas asuntokauppa muuttovoittoalueilla on toki näkynyt asuntojen myyntiluvuissa, mutta mitkään kuluttajan valinnan taustavaikuttimet eivät näissä tilastoissa näy (Väliniemi ym. 2008). Kasvukeskusten kysynnän runsaus ei ole vaatinut rakennuttajilta kovinkaan monipuolista tuotekehittelyä, mikä osaltaan kaventaa asukkaan vaikuttamismahdollisuuksia. Tiiviisti rakennetuissa keskuskaupungeissa olemassa olevan tarjonnan muuttaminen on hidasta jo asemakaavoituksen jäykkyyden vuoksi (Väliniemi 2008; Kytö 2013; Mäntysalo ym. 2014). Asuntoja rakennetaan väestönkasvua ennakoiden vuosittain melko vähän, jolloin uuden kodin ostajiksi päätyy vain verraten pieni osa kansalaisista. Tästä joukosta ei puolestaan voida tehdä kovin yleistettäviä johtopäätöksiä uudenlaisista asumisen toiveista (Myers & Gearin 2001). Toisaalta voidaan miettiä, osaavatko asukkaat ylipäätään vaatia uusia vaihtoehtoja, jos niitä ei ole tarjolla eikä niistä keskustella? Joka tapauksessa edellä mainitut seikat ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että asukkaat ovat päättäneet hakea omia toiveitaan ja itsemääräämisoikeuden mukaista asumista muualta (Juntto 2007: 43; Lapintie 2008; Lapintie & Hasu 2010). Jotta kaupunkisuunnittelu kykenisi toteuttamaan vetovoimaista ja laadukasta elinympäristöä, suunnittelun tueksi tarvitaan lisää tutkimusta ja tietoa ihmisten asumiseen ja asuinympäristöönsä liittyvistä kokemuksista (Wang & Li 2004; Hasu 2009b: 192). Suomalaisen maankäytön suunnittelun yhteydessä alkoi 1960-luvulta lähtien esiintyä keskustelua asukkaiden osallisuudesta asuinympäristöjensä kehittämisessä. Tämä kommunikatiivisen suunnittelun tuleminen jatkui vahvistuen myös seuraavat vuosikymmenet (Jauhiainen & Niemenmaa 2006: 61) ja 2000-luvulle tultaessa osallistuminen ja vuorovaikutteinen suunnittelu ottivat paikkansa konkreettisissa suunnitteluprosesseissa maankäyttö- ja rakennuslain (MRL) myötä (Jauhiainen & Niemenmaa 2006: 237; Bäcklund & Mäntysalo 2009). Asukkaiden mahdollisuus ja oikeus osallistua yhdyskuntasuunnitteluun mainitaan juridisena oikeutena myös perustuslaissa (Suomen perustuslaki ) ja Valtakunnallisissa alueidenkäyttötavoitteissa. Tämän tutkielman aineistonkeruu kyselytutkimuksen avulla edustaa osaltaan kokemuksellisen tiedon (engl. experimental knowledge) keruuta, jolla viitataan henkilökohtaiseen, omassa arjessa elettyyn, koettuun ja siten todeksi uskottuun

26 20 tietoon (Bäcklund 2009). Kokemuksellisen ulottuvuuden korostamista ovat painottaneet Bäcklundin lisäksi muun muassa Kortteinen, Tuominen ja Vaattovaara (2005) Lapintie (2008) ja Sager (2008). Asiantuntijat ja tutkijat ovat kuitenkin myös kyseenalaistaneet ajatuksen siitä, onko asukas lopulta oman elämänsä asiantuntija. Kritiikki kohdistuu asumistutkimuksissa yksilötasolla ilmenneisiin ristiriitaisuuksiin siitä, mitä hyvä elämä lopulta merkitsee ja kuinka se tulisi määritellä. Tämän vuoksi kokemuksellisen tiedon soveltaminen käytännön suunnitteluun voidaan nähdä haastavana (Bäcklund 2009). 3.3 Vaihtoehtona kaupunkipientalot Suomalaisen kaupunkirakentamisen ja yhdyskuntarakenteen eheyttämistavoitteiden kontekstissa puhutaan tiiviin ohella matalasta ja keskitehokkaasta asuinrakentamisesta. Jukka Aaltonen kuvaa diplomityössään (2012) keskitehokasta rakentamista keinoksi vastata ilmastonmuutoksen, elämäntapamuutoksen ja asennemuutoksen asettamiin rakentamisen laatuvaatimuksiin, toisin sanoen toteuttaa toiveiden mukaista asumista ympäristöystävällisesti. Tutkijat ovat nostaneet kytketyt kaupunkipientalot (kuva 2.) eli townhouse-konseptin edellä kuvatut ehdot täyttäväksi vaihtoehdoksi. Kaupunkipientalot ovat yleinen talotyyppi esimerkiksi Hollannissa, Irlannissa ja Englannissa. Suomessa konsepti on verraten uusi, mutta aivan viime vuosina townhouse-tyyppistä rakentamista on toteutettu pääkaupunkiseudulle, kuten Malminkartanon, Jätkäsaaren ja Kalasataman alueille ja jo aiemmin Espoon Säterinmetsään. Teknisesti kaupunkipientalot voidaan luokitella omalle tai vuokratontille toteutetuksi, kaksi- tai kolmikerroksiseksi pientaloksi, joka on kytketty joko molemmista tai toisesta puolestaan viereisiin pientaloihin. Kokoluokaltaan kaupunkipientalot ovat urbaanin ympäristön vaatimusten mukaan pienimittakaavaista tai mittakaavoja yhdistelevää keskitehokasta asuinrakentamista (Manninen & Holopainen 2006; Aaltonen 2012: 26). Yleensä taloon kuuluu pienehkö etu- tai takapiha-ala ja jokaisessa asunnossa on oma sisäänkäyntinsä kadun puolelta. Suomessa perinteiseen kytkettyyn pientalomuotoon eli rivitaloon verrattuna kaupunkipientalot antavat

27 21 mahdollisuuden omistusasumiseen yhtiömuotoisuuden sijaan (Manninen & Holopainen 2006; Mälkki 2010). Talotyyppi sopisi asuntokantaa monipuolistavaksi, mutta pientaloasumisen elementtejä kaupunkiympäristössä yhdistäväksi vaihtoehdoksi (Vasanen 2013b; Manninen & Holopainen 2006). Kuva 2. Kytkettyjä kaupunkipientaloja Gartenstadt Helleraussa Saksan Dresdenissä. Kuva: (2009), CC BY-NC 2.0 Ekotehokkaan toteutuksen lisäksi kaupunkipientaloissa nähdään mahdollisuus asukkaiden erilaisia tarpeita toteuttavana ja muunneltavana vaihtoehtona. Muunneltavuus on sikäli toivottavaa, että hyvin toteutettuna ja palveluiden läheisyyteen sijoitettuna asuntotyyppi voi mahdollistaa koko asumisuran mittaisen monipuolisen käytön (Mälkki 2010). Hirvosen, Mannisen ja Hakastin mukaan (2005: 55) asunnon muunneltavuutta pidetään juuri lapsiperheiden kannalta toivottavana ominaisuutena. Onnistunut townhouse-rakentaminen voisi siis tarjota kilpailukykyisen vaihtoehdon kehyskuntien rivi- ja omakotitaloihin suuntaaville asukkaille (Vasanen 2013b; Manninen & Holopainen 2006). Townhouse-konseptia on tarkasteltu myös sosiaalisen ulottuvuuden kautta, jolloin suunnittelussa on pohdittu sen soveltumista monipuoliselle kohderyhmälle ja erikokoisille kotitalouksille (Helsinki Townhouse -kilpailu 2010: 4). Mälkki (2010)

28 22 esittää kaupunkipientalojen mahdollistavan parhaassa tapauksessa myös asukkaiden itsemääräämisoikeutta ja omaehtoista rakentamista sekä julkisen kaupunkitilan aktivoimista ja liikennesuunnittelun uudistamista. Vancouverissa tehdyn tutkimuksen mukaan townhouse-tyyppinen rakentaminen vastaa hyvin kaupungin kehittämislinjauksiin tiiviistä, mutta samalla ympäristön laatutekijöiden suhteen elävästä ja asukaslähtöisestä kaupunkirakenteesta (Macdonald 2005). Myös Myers ja Gearin (2001) havaitsivat tutkimuksessaan asukkaiden suhtautuvan hyvin myötämielisesti tämän kaltaiseen rakentamiseen. Kaupunkipientaloja koskevat tutkimukset Suomessa rajoittuvat etupäässä pääkaupunkiseudulla tehtyihin selvityksiin. Kohteena ovat olleet muun muassa Espoon Säterinmetsässä ja Helsingin Malminkartanossa toteutettu townhouserakentaminen. Näissä tapauksissa huomiota kiinnitettiin erityisesti kaupunkipientalojen suunnitteluun ja toteutukseen. URBA-hankkeen puitteissa vertailtiin townhouse-rakentamisen tarvetta, kysyntää ja mahdollisuuksia Vantaan, Helsingin ja Espoon alueilla. Huolimatta eroista, joita kaupunkien välillä esiintyy suunnittelussa, vallitsevassa hintatasossa ja kysynnässä, havaittiin kaupunkipientaloille olevan tilausta erityisesti kerrostalovaltaisten esikaupunkialueiden täydennysrakentamisen ja uudisrakentamisen monipuolistajana (Mälkki 2010).

29 23 4. Asumistutkimus ja asumistoiveet 4.1 Asumistoiveiden tutkimus Asumistutkimuksen monitieteiset juuret ulottuvat alun perin taloustieteeseen, jossa asukasta on perinteisesti ajateltu homo economicuksen roolissa, eli rationaalisena kuluttajana, joka pyrkii maksimoimaan saavutetun hyödyn niin taloudellisessa kuin ei-taloudellisessa toiminnassa (Munro & Littlewood 1997; Kim ym. 2005; Coolen & Hoekstra 2001) luvulla tämän suhteellisen yksioikoisen tarkastelutavan rinnalle on noussut kiinnostus asumiseen liittyviin subjektiivisiin kokemuksiin ja toiveisiin, joihin viitataan usein käsitteellä asumispreferenssit tai asumistoiveet (Strandell 2005 & 2010; Vaattovaara ym. 2009; Vasanen 2010 & 2013). Asumispreferenssien (engl. residential preferences, housing preferences) tutkimuksesta puhutaan yleensä silloin, kun selvitetään asumisen tarpeita ja toiveita tietyllä alueella. Termi on yleistynyt arkikieleen ja asumistutkimusta koskevaan keskusteluun 2000-luvulla, mutta sen tarkasta määritelmästä ei ole yhtäpitävää mielipidettä. Asumisen preferenssit, toiveet, unelmat, mieltymykset ja haaveet ovat muodostuneet toistensa synonyymeiksi, mutta useimmiten preferenssi mielletään jonkin vaihtoehdon arvottamiseksi ylitse muiden (Lapintie 2010; Hasu 2010: 59). Asumispreferenssitutkimusta tehdään perinteisesti kyselyja haastattelututkimuksen keinoin, mutta viime aikoina tutkimuksessa on hyödynnetty myös paikkatietomenetelmiä ja niin kutsuttuja pehmogis menetelmiä (mm. Kyttä & Kahila 2006). Asumispreferenssit on useissa tutkimuksissa jaettu esitettyihin preferensseihin (engl. stated preferences) ja toteutuneisiin preferensseihin (engl. revealed preferences). Esitetyt preferenssit liittyvät henkilön asumistoiveisiin, jolloin tutkimus keskittyy esimerkiksi hypoteettisiin muuttotilanteisiin (esim. Coolen & Hoekstra 2001; Niedomysl 2008; Juntto 2010). Tutkimuksissa paljon tarkasteltujen toteutuneiden preferenssien, tai asumisvalintojen, katsotaan puolestaan paljastuvan asukkaan todellisen muuttopäätöksen kautta (esim. Molin ym. 1996; Coolen & Hoekstra 2001). Toteutuneiden preferenssien tarkastelun on kuitenkin kritisoitu antavan vain pinnallisen kuvan asumistoiveista. Nykyinen asunto ei välttämättä edes ole asumistoiveiden mukainen vaikkapa taloudellisten

30 24 reunaehtojen vuoksi (Laakso ja Loikkanen 2004; Andersen 2011). Toisaalta, yksilö ei toimi vain yhden preferenssin mukaan. Päätelmä siitä, että muutto rivitaloasuntoon kertoo täsmällisesti yksilön asumistoiveista, ohittaa valinnan taustalla vaikuttavat muut tekijät (Lapintie 2010; Andersen 2011). Tietyllä hetkellä vaihtoehto A voi olla parempi kuin B, mutta on otettava huomioon mahdollinen olosuhteiden muutos, joka voi kääntää tilanteen jopa päinvastaiseksi (Hasu 2010: 61). Asumistoiveita on tutkittu useista eri lähtökohdista, joista useat ovat tarkastelleet demografisten ja sosioekonomisten tekijöiden vaikututusta preferenssien muodostumiseen. Esimerkiksi Thomas Niedomysl`n (2008) mukaan preferenssien muodostuminen perustuu pääasiassa demografisiin, sosioekonomisiin ja maantieteellisiin tekijöihin, joista Adriaanse (2007) pitää tärkeimpinä tekijöinä ikää, tulotasoa ja perherakennetta. Kim ja kumppanit (2005) sekä Lia Karsten (2007) nostavat tärkeäksi elämänvaiheen, etenkin lapsiperheiden kontekstissa. Asumisen erilaistumisen myötä tutkimus on keskittynyt paljon myös elämäntapojen ja -arvojen merkitykseen preferenssien taustalla (mm. Jansen 2012). Tanskan Århusissa asumispreferenssejä tutkineen Thomas Ær n (2006) mukaan yksilön asumishistoria ja lapsuuden asuinympäristö ohjaavat merkittävästi asuinalueen valintaa. Samankaltaisen taustan omaavat ihmiset saattavat siis erota asumistoiveiltaan merkittävästi toisistaan, tai toisaalta yhtenevien asumistoiveiden ryhmä voi koostua hyvinkin erilaisista ihmisistä (Mäenpää 2008). Perheenjäsenillä voi olla erilaisia, jopa keskenään ristiriitaisia toiveita, mikä vaatii kompromissien tekemistä. Toisaalta esimerkiksi asunnon etsimisen pitkittyessä on tavallista, että valintakriteerit karisevat ajanpuutteen tai taloudellisten resurssien vuoksi (Lapintie & Hasu 2010). Olosuhteiden niin salliessa valinta voi kuitenkin konkretisoitua myös pienen yksityiskohdan tai asunnon herättämän tunnetilan kautta. Huomionarvoista asumispreferenssien muodostumisessa on myös Hasun (2009a: 18) mukaan ajan kuluminen ja oppiminen. Elämäntilanteiden ja asuntojen vaihtuessa ihmiset oppivat yhä paremmin tunnistamaan ja ennakoimaan omia asumisen tarpeitaan. Kersloot ja Kauko (2004) esittävät, että asukkaat preferoivat niitä asuntotyyppejä, jotka he tuntevat jo entuudestaan.

31 25 Edellä kuvattujen moninaisten esimerkkien perusteella on haastavaa ymmärtää, miten asumispreferenssit todellisuudessa muodostuvat ja kuinka vahvasti ne vaikuttavat lopulliseen asumista koskevaan valintaan. Keskeiseksi tutkijoita mietityttäväksi ongelmaksi onkin muodostunut, kuinka erottaa toisistaan rinta rinnan elävät asumisen toiveet ja realiteetit (Hasu 2010, 61; Lapintie 2010, Storper & Manville 2006) Suomalaisten toiveiden asuminen Kortteinen, Tuominen ja Vaattovaara (2005) herättelivät laajan tutkimuksensa kautta keskustelua suomalaisen asumisen yhtenäiskulttuurista, jota kuvaavat vastaajan tulotasosta tai koulutuksesta riippumatta pientalounelmat, luonnonläheisyys ja rauhallisuus. Näihin tutkimuksiin on sittemmin vastattu useilla muilla, joiden perusteella pientalopreferenssin korostaminen on liian suurpiirteinen näkemys asumispreferenssien todellisuudessa runsaasta kirjosta. Kritiikki ei kyseenalaista suoraan pientalojen suosiota, sillä omakotitalo ja omistusasuminen näyttäytyvät edelleen suurimman osan unelmien talotyyppinä ja asumismuotona niin perheiden kuin nuortenkin parissa (Kortteinen ym. 2005; Strandell 2010). Tässä erityisesti sijainnilla ja rakennetun ympäristön tiiviydellä on merkitystä: mitä väljempi ja pientalovaltaisempi alue ja mitä kaukaisempi sijainti keskuksista, sitä enemmän omakotitaloasuminen viehättää (Strandell 2010: 75). Toisaalta Mannisen ynnä muiden (2004) pääkaupunkiseudun rivitaloasumista koskeneessa tutkimuksessa havaittiin, että alue ja sijainti saattavat vaikuttaa siihen, miten tietyssä talotyypissä asuminen näyttäytyy: siinä missä pääkaupunkiseudun rivitaloissa asuu enimmäkseen lapsiperheitä, kauempana maaseutumaisissa kunnissa rivitalojen asukkaat ovat useimmiten lapsettomia. Toki asumistoiveissa esiintyy myös ryhmästä tai tulotasosta riippumatta samankaltaisuuksia: kukapa ei toivoisi asumiseltaan viihtyisyyttä, kohtuullisia kustannuksia tai asuinalueen rauhallisuutta (Juntto 2008). On kuitenkin selvää, että asumisen toiveet eivät ole suoraan yhteneväisiä todellisten asumisvalintojen kanssa, muutoinhan vain harvat asuisivat kerrostaloissa. Viime aikoina jonkin verran kasvanut kerrostalo- ja keskusta-asumisen suosio on kytköksissä myös

32 26 tuloluokasta riippumattomaan vuokralla asumisen yleistymiseen. Nopeasti muuttuvat elämäntilanteet, työtehtävät ja elämäntavat liikuttavat ihmisiä maan sisällä ja maasta pois, minkä vuoksi asumiselta halutaan joustavuutta ja vapautta liiasta vastuusta (Laakso & Loikkanen 2004). Junton mukaan (2007: 135) tärkeimpänä kriteerinä suomalaisten asunnon valinnassa korostuu kuitenkin ennen muita sijainti. Myös Pahkasalo ja Suoniemi (2005: 36) kirjoittavat, että asunnosta ja sen ominaisuuksista ollaan valmiita tinkimään, jos asuinalue ja asunnon sijaintitekijät vastaavat toiveita. Toisaalta sijaintiin liittyy myös saavutettavuuden suhteen eri näkökulmia. Esimerkiksi osa suomalaisista unelmoi maalle muutosta, johon kuuluvat yleensä automaattisesti pitkät välimatkat (Strandell 2010). Pasi Mäenpää (2008) ottaa yhtenäiskulttuuria koskevaan keskusteluun osaa kehittämänsä avaran urbanismin käsitteen kautta: kaupungistuvassa yhteiskunnassa tulisi nähdä kaupunkilaisuus monipuolisina ulottuvuuksina ja profiileina yhdenmukaisuuden sijaan. Myös Lapintie ja Hasu (2010: 152) näkevät asumisen yhtenäiskulttuurin, tai kirjoittajien mielestä ennemmin dominoivan pientalopreferenssin, ohella useita erilaisia asumisen alaryhmiä. Manninen (2005) ja Lapintie (2010) ovat kritisoineet asumistoiveiden yhden muotin mallia vetoamalla tutkimusmenetelmiin: kyselyillä saatu tieto jää pintapuoliseksi ja riittämättömäksi, jos halutaan ymmärtää toiveita syvemmin. Asumispreferenssien ja -toiveiden tapauksessa on lopulta kyse subjektiivisista ja siten hyvin suhteellisista näkemyksistä. Suomalaisia pidetään esimerkiksi kovin luonnonläheisinä, mutta luonnonympäristö voi tarkoittaa yhdelle metsää ja toiselle muutamaa pihapiirin puuta (Mäenpää 2008). Näin ollen kyselylomakkeen valmiiksi määritellyt vastausvaihtoehdot ovat lopulta kovin rajallinen tapa selvittää asumistoiveita. Tämä ei kuitenkaan vähennä asumispreferenssien tutkimuksen merkitystä, vaan korostaa tarvetta tutkimuksen metodien ja lähestymistapojen kehittämiselle. Strandellin mukaan (2010) suomalaisten ristiriitaisiin asumistoiveisiin liittyykin käytännön ongelmia: kauempana haja-asutusalueilla asuvat ovat usein tyytyväisiä taloon ja pihaan, mutta julkisen liikenteen ja palvelujen suhteen ilmenee tyytymättömyyttä. Ilman tarpeeksi suurta väestöpohjaa tällaisten palvelujen järjestäminen on kuitenkin kannattamatonta. Toiveita ei siten voi, eikä tulekaan

33 27 ottaa kirjaimellisiksi suunnittelun normeiksi, vaan niiden rooli on toimia sen tukena ja keskustelun herättäjänä. Vaikka asumisen yleisen tyytyväisyydenkin voi kyseenalaistaa (katso mm. Lapintie 2010), tutkimustulokset herättävät myös toivoa kaikkia osapuolia miellyttävän ympäristön toteuttamisesta. Asumistoiveiden toteutumisella on lopulta vahva yhteys yksilön hyvinvointiin ja yhdyskuntarakenteeseen: mitä lähemmäs omia laatuvaatimuksiaan asukas pääsee, sen varmemmin hän odotetusti myös asuinalueella viihtyy (Kyttä & Kahila 2006). 4.3 Lapsiperheiden asumistoiveet Sekä suomalaiset että kansainväliset tutkijat peräänkuuluttavat lapsiperheiden entistä parempaa huomioimista urbaanin asumisen suunnittelussa (mm. Ruoppila & Villanen 2003; Kriese ym. 2003; Karsten 2007; Mace ym. 2007; Lilius 2008). Tämä on perusteltua siksi, että perheiden perinteinen sijoittuminen esikaupunkialueille on hiljalleen muuttumassa asettumiseksi kaupunkimaisempaan ympäristöön (mm. Buzar ym. 2007; Scheiner 2008; Boterman ym. 2010; Juntto 2010: 47). Lapsiperheiden ohittaminen kaupunkiympäristön suunnittelussa kytkeytyykin yhtäältä stereotyyppisiin näkemyksiin ryhmän asumismieltymyksistä ja toisaalta pieneen edustavuuteen kaupunkiasujien joukossa (Mace ym. 2007; Scheiner 2008). Lapsiperheet, eli tilastollisessa mielessä perheet, joihin kuuluu vähintään yksi alaikäinen lapsi (Turun kaupungin tilastollinen vuosikirja 2013), ovat asumistutkimuksen ja yhteiskunnan näkökulmasta keskeinen yksikkö. Perinteinen isän, äidin ja lasten muodostama ydinperhe ei kuitenkaan enää kuvaa kattavasti monimuotoisia perherakenteita. Kuten jo aiemmissa luvuissa on todettu, suomalaiset lapsiperheet ovat perinteisesti pientaloasumista ja väljää ympäristöä suosiva asukasryhmä. Perheiden asumisvalinnoissa ja -toiveissa korostuvat lasten kannalta turvallinen elinympäristö, hyvinvointi ja yleinen arjen sujuvuus (Mazanti 2007). Tarkemmin edellä mainitut seikat ilmenevät useimmiten toiveina, joissa koulu, palvelut ja hyvät joukkoliikenneyhteydet ovat kävelymatkan päässä kotoa, mutta työmatkan

34 28 pituuden suhteen ollaan valmiita joustamaan (Koistinen & Tuorila 2008; Kyttä & Kahila 2006). Lapsiperheiden muuttoliikkeen kannalta merkittävään rooliin nousee lasten ikä. Jos lapset ovat ehtineet kouluikään, kotitaloudet todennäköisesti asettuvat aloilleen pitkäksi aikaa (Andersen 2011; Nivalainen 2004) ollen siten merkittävä tekijä kestävän kaupungin ja väestönkasvun tulevaisuuden kannalta (Mace ym. 2007). Vastaavasti perheet, joissa lapset ovat alle kouluikäisiä, asuvat suhteellisesti ahtaimmin ja esiintyvät siksi tilastoissa vilkkaasti muuttavana ryhmänä (Juntto 2008: 48). Ensimmäiset lapset syntyvät hieman harvemmin omistusasuntoon, mutta siihen siirrytään usein lapsen kasvaessa (Ahlqvist 2004; Clark & Huang 2003). Tarkemmin uuden asunnon etsintään vaikuttavat erityisesti kasvanut lisätilan tarve niin asunnon kuin sen säilytystilojen suhteen, nykyisen asumisen kalleus sekä asuinympäristössä mahdollisesti koettu turvattomuus (Kytö 2013). Näiden seikkojen valossa kaupunkien keskustat eivät ole menestyneet kovinkaan houkuttelevina asuinympäristöinä lasten kasvattamisen suhteen (Kim ym. 2005; Lilius 2008). Monissa Euroopan kaupungeissa lapsiperheiden asuminen tiiviissä keskustoissa on kuitenkin hyvin yleistä (Karsten 2003; Kriese ym. 2003). Mace ja muut (2007) ovat Englannissa tehdyssä tutkimuksessaan todenneet, että monet lapsiperheet muuttavat jopa vastoin tahtoaan esikaupunkeihin, koska eivät joko asuntotarjonnan sopimattomuuden tai taloudellisten resurssiensa riittämättömyyden vuoksi voi asettua kaupungin keskustaan. Tutkimuksen perusteella täkäläiset perheet siis suosisivat kaupunkiarjen sujuvuuteen liittyviä käytännön ratkaisuja ja naapuruston yhteisöllisyyttä ennemmin kuin esikaupunkimaiseen elämäntyyliin liittyviä tekijöitä (Mace ym. 2007). Johanna Lilius (2008) on käsitellyt opinnäytetyössään tarkemmin helsinkiläisten lapsiperheiden kokemuksia keskusta-asumisenviihtyisyydestä. Liliuksen tutkimuksen mukaan urbaanilla ympäristöllä on erityisinä vetovoimatekijöinään lähellä sijaitsevat palvelut ja lyhyet välimatkat sekä tiiviys, jonka katsotaan luovan yhteisöllisyyttä ja siten lapsiperheiden arvostamaa turvallisuuden tunnetta. Samanlaisiin tuloksiin ovat pääkaupunkiseutua käsitelleessä tutkimuksessaan päätyneet myös Koistinen ja Tuorila (2008). Turussa lapsiperheiden keskustaasumista on tutkinut opinnäytetyössään Sanna Forsell (2009), jonka

35 29 tutkimuksessa perehdyttiin vanhempien ohella lasten näkemykseen keskustaasumisen viihtyisyydestä. Forsell listaa viihtyisyyden kannalta osin samoja tekijöitä kuin Lilius, Koistinen ja Tuorila, eli palvelut, hyvän sijainnin ja julkiset liikenneyhteydet. Hollannin Rotterdamissa lapsiperheiden keskusta-asumista tutkinut Lia Karsten (2007) mainitsee Liliuksen ja Forsellin tapaan lapsiperheiden asumiselle tärkeiksi tekijöiksi lyhyet välimatkat, mutta hänen tutkimuksessaan mielenkiintoiseksi seikaksi nousee se, että keskusta-asumisessa ei ole niinkään kyse taloudellisista tai demografisista tekijöistä vaan sosiaalisista verkostoista, kulttuuritarjonnasta, yhteisöllisyydestä ja liikkumiseen, erityisesti työmatkoihin, käytetystä ajasta (Karsten 2007). Dhalmann, Vaattovaara ja Vilkama (2014) esittävät puolestaan mielenkiintoisesti, että saavuttaakseen haluamansa olosuhteet kaupunkiympäristössä lapsiperheet toimivat kehittämiensä eristäytymisstrategioiden mukaan. Myös Atkinson (2006) on tarkastellut samankaltaisia asumisen strategioita brittiläistä valkoista keskiluokkaa tarkastelevassa tutkimuksessaan. Atkinsonin mukaan muutokset tuloissa, statuksessa ja perhetyypissä vaikuttavat vahvasti siihen, kuinka herkästi halutaan pois kaupunkiympäristön negatiivisten puolten, kuten sosiaalisten häiriöiden, luota.

36 30 5. Tutkimusalue 5.1 Turun kaupunki Tämän tutkielman kohdealueella, Turun kaupungissa, asuu vuoden 2013 tilastotietojen perusteella henkilöä, joka kattaa yli puolet Turun kaupunkiseudun noin asukkaasta (Turun kaupungin tilastollinen ). Turun kaupunkiseutu on Suomen kolmanneksi suurin ja nopeimmin kasvava seutu Helsingin metropolialueen ja Tampereen kaupunkiseudun jälkeen. Keskuskaupunki Turku mukaan lukien kaupunkiseutu koostuu 13 kunnasta: Aura, Kaarina, Lieto, Masku, Mynämäki, Naantali, Paimio, Parainen, Raisio, Rusko, Sauvo ja Tarvasjoki (Valtion ja Turun kaupunkiseudun välinen ). Turku, etenkin sen keskusta ja keskustan läheiset alueet, edustavat seudun suurinta työpaikkojen keskittymää ja tiheimmin asuttua aluetta (Rasinkangas 2013: 79). Turun kaupunki jakautuu 9 suur- eli palvelualueeseen (kuva 3.), jotka koostuvat puolestaan yhteensä 134 pienalueesta (Pärtty 2011). Suuralueet ovat: 1. Keskusta, 2. Hirvensalo-Kakskerta, 3. Skanssi-Uittamo, 4. Varissuo-Lauste, 5. Nummi-Halinen, 6. Runosmäki-Raunistula, 7. Länsikeskus, 8. Pansio-Jyrkkälä ja 9. Maaria-Paattinen. Turun kaupunkiseudun tapauksessa on kuvaavaa puhua jatkuvasta seutuistumiskehityksestä ja monikeskuksisesta aluerakenteesta (Vasanen 2013a). Seudulla asuvien liikkuminen yli kuntarajojen on lisääntynyt, sillä lähipalvelut sijoittuvat kuntien keskuksiin, mutta työpaikkojen ja seudullisen palvelutarjonnan keskittymä sijaitsee keskuskaupungissa (Turun kaupunkiseudun 2035). Yhdyskuntarakenteen hajautumisen ja sen ehkäisemisen kannalta Turun kaupunkiseudun aluerakennetta kuvataan haastavaksi, sillä kuntarakenne on hyvin pirstaleinen ja taajamia ympäröivä läheinen maaseutu on jo historiallisesti tiiviisti asutettua. Tämä on osaltaan voimistanut lieverakentamista kauempana keskustaajamasta (Kaupunkiseudut kuntauudistuksen 2013: 40). Turun kaupungin alueen taajama-aste, eli taajamissa asuvien osuus väestöstä, oli vuoden 2012 tilastojen mukaan 98,9 % (Tilastokeskus 2012). Turun kaupungin pitkänomaista pohjois-eteläsuuntaista muotoa tarkastellen taajama- ja

37 31 kylärakenne on levinnyt voimakkaasti etenkin kaupungin eteläosien alueille Hirvensaloon, Satavaan ja Kakskertaan, mutta pohjoisessa tällainen kehitys on ollut maltillisempaa (Lindeqvist 2011). Näitä alueita kuitenkin kaavoitetaan paraikaa (Kaavoituskatsaus 2014). Kuva 3. Turun suuralueet ( Turun kaupunki, [ ]).

38 32 Viime vuosikymmeninä Turun kaupunkiseudun väestönkasvu ei ole jakautunut tasaisesti sen kuntien kesken (Lindeqvist 2011). Kasvu on painottunut luvulta alkaen kehyskuntien keskustaajamiin, samalla kun keskuskaupunki Turku on kokenut muuttotappiota (kuva 4.). Väkimäärä on kuitenkin lähtenyt uuteen kasvuun 2010-luvulla. Kasvun kannalta merkittävää on kuitenkin se, että se merkittävissä määrin tulosta maahanmuuttajien ja opiskelijoiden määrien kasvusta (Turun kaupungin asunto 2014; Varsinais-Suomen liitto 2014). Koko kaupunkiseudulle ja erityisesti keskuskaupunki Turulle ominaista on Timo Aron mukaan niin kutsuttu aivovuoto, jolloin korkeakoulutettujen lähtömuutto on jatkuvasti suurempaa kuin tulomuutto. Tämän lisäksi keskuskaupunki on kärsinyt muuttotappiota lapsiperheistä (Aro 2011). Kuva 4. Turun väkiluvun muutokset Lähde: Turun kaupungin tilastollinen vuosikirja 2013: 46. Asumista ja kotitalouksia tarkastellessa Turussa yksinasuvat kotitaloudet ovat tätä nykyä suurin asuntokuntamuoto, toisella sijalla ovat pariskuntien muodostamat kotitaloudet. Jarkko Rasinkankaan (2013: 135) mukaan asuntomarkkinat Turun kaupunkiseudulla ovat eriytyneet erityisesti Turun kaupungin ja kaupunkiseudun kehyskuntien välillä. Turun asuntotuotannosta noin 80 % on kerros- ja rivitalotuotantoa. Yksinasuvia Turun asukkaista on 51 %, ja määrän odotetaan kasvavan tulevaisuudessa. Myös lasten määrän odotetaan kasvavan

39 33 tulevaisuudessa, mikä luo tarpeen lisätä myös omakotitalotarjontaa. Pienet kotitaloudet ovatkin asettuneet Turkuun vuokralle, lapsiperheet taas ovat hakeutuneet kehyskuntien väljemmille omakotitalotonteille (Vasanen 2013b). Perheet ovat sijoittuneet etupäässä kaupungin pohjoisosiin sekä etelän saarille (kuvat 5. ja 6.), erityisesti Hirvensaloon (Rasinkangas 2013). Kuva 5. Lapsiperheiden alle 18-vuotiaiden lasten määrä Turun suuralueilla Kuva 6. Asuntoväestö talotyypin mukaan (%) Turun suuralueilla Kuvien lähde: Pärtty, J. (2011). Turun alueprofiili Turun kaupungin kehittäminen strategisissa suunnitteluasiakirjoissa Turun kaupungin ja kaupunkiseudun kehittämistä ja suunnittelua ohjaavat useat kansallisen ja kuntatason strategiset politiikka- ja suunnitteluasiakirjat. Kaupunkiseudun rakennemalli 2035 ja Turun kaupungin yleiskaava 2029 kuvaavat kaupungin strategiaa maankäytön, asumisen ja liikenteen ohjaamisessa ja toteutumisessa. Rakennemalliin kirjattuja seudullisia tavoitteita ovat väestönkasvuun varautuminen, yhdyskuntarakenteen eheyttäminen, elinkeinoelämän kasvu, keskustojen kehittäminen ja asuntotuotannon monipuolistaminen. Näiden lisäksi on huomioitu väestön sosiaalisen ja alueellisen eriytymisen ehkäiseminen, liikkumisen tapojen uudistaminen ja palvelujen saatavuuden kehittäminen (Turun kaupunkiseudun 2035). Nämä kaupungin strategiakokonaisuuden 2029 päätavoitteet ovat kestävän kehityksen mukaisesti kasvava kaupunki, asukkaiden hyvän elämänlaadun takaaminen ja vireä elinkeinoelämä sekä kaupungin ja samalla koko kaupunkiseudun kilpailukyvyn edistäminen (Turku 2029).

40 34 Rakennemallissa yksi Turun kaupunkiseudun vahvistamisen keskeisiä strategisia linjauksia on, että väestönkasvusta 80 % pyritään kohdentamaan kaupunkiseudun ydinalueelle ensisijaisesti yhdyskuntarakennetta tiivistäen. Tämä tarkoittaa väestöllisenä tavoitteena Turulle asukasta vuoteen 2035 mennessä. Hajarakentamista pyritään vähentämään erityisesti keskusten lievealueilla monipuolistamalla tonttitarjontaa ja täydentämällä olemassa olevia asuinalueita. Rakennemallissa mainittu asumisen monipuolistaminen ja uudenlaisten asumismahdollisuuksien tarjonta on otettu huomioon keskustaa, sitä ympäröivien asuinalueiden, lähiöiden ja saariston osalta. Monipuolistaminen merkitsee myös vaihtelevuutta asuntojen hallintamuodon osalta. Lisäksi korostetaan asumisen, työpaikkojen ja palveluiden sekoittumista erityisesti keskustan alueella (Turun kaupunkiseudun 2035; Turun kaupunkiseudun asunto- ja maapoliittinen ohjelma ). Täydennysrakentamista suunnataan lähiökehälle, johon lukeutuvat muun muassa Varissuon, Lausteen, Jyrkkälän ja Runosmäen kaupunginosat, sekä uudelle Linnakaupungin alueelle, Hirvensalon saarelle ja Heikkilän kasarmialueelle. Siten keskusta-alue myös leviää aiempaa laajemmalle. Uutta Skanssin kaupunginosaa toteutetaan ekologisena, älykkäänä ja kestävänä ympäristönä (Turun kaupunki 2014). Asemakaavoitus keskittyy pääasiassa täydennysrakentamiseen keskustassa, keskustaa ympäröivällä kaupunkiuudistuksen vyöhykkeellä ja olemassa olevilla asuinalueilla. Uudisrakentamisen painopiste on pienasuntojen lisäksi pientalorakentamisessa, jonka yhteydessä korostetaan erityisesti keskusta-alueen täydentämistä matalalla, tiiviillä ja ekotehokkaalla rakentamisella. Pientalotarjonnan suhteen Turun keskusta-alue on jo valmiiksi monipuolinen, sillä rakentaminen koostuu eri aikoina valmistuneista alueista, kuten rintamamies- ja ruotsalaistaloista Kupittaalla ja Kähärissä, vanhoista puutalokortteleista muun muassa Port Arthurissa ja Vähä- Heikkilässä sekä esikaupunkialueista esimerkiksi Raunistulassa ja Korppolaismäellä. Myös Turun Yli-Maarian ja Jäkärlän sekä etelän Hirvensalon saaren alueille suunnataan pääasiassa pientalorakentamista (Turun kaupunkiseudun 2035).

41 35 Asumisen monipuolistamiseen ja tämän tutkimuksen aiheeseen liittyen townhouse-rakentamista on suunniteltu tämän hetken tietojen perusteella Kakolanmäelle. Talojen valmistuminen on ajoitettu vuoteen 2016 (Turun kaupunkitalot Oy 2014).

42 36 6. Tutkimusmenetelma t ja -aineisto 6.1 Kyselytutkimus Tiedonkeruumenetelmänä lomakekyselyt ovat hyvin perinteinen, mutta edelleen paljon käytetty menetelmä, jonka tarkoituksena on kerätä laadullista ja määrällistä tietoa esimerkiksi erilaisista yhteiskunnallisista ilmiöistä, mielipiteistä ja asenteista. Kyselylomake on mittausväline, jonka huolellinen suunnittelu on äärimmäisen tärkeää, jotta se toteuttaa tarkoituksensa. Kyselytutkimuksessa mittari muodostaa kysymyksen ja väitteiden kokonaisuuden, jolla tutkittavasta ilmiöstä pyritään pääsemään perille (Vehkalahti 2008: 12). Kyselytutkimuksen tai lomakekyselyn haasteet liittyvät tiedonkeruuseen, mittaamiseen ja tutkimuksen sisällöllisiin haasteisiin. Muita haasteita ovat myös erityisesti vastauskadon lisääntyminen (Jäckle ym. 2010) ja postitse lähetettävän kyselyn kustannuspaineet, minkä vuoksi tässä tutkimuksessa käytettiin niin kutsuttua yhdistelmätiedonkeruumenetelmää (engl. mixed-mode survey). Paperisen postikyselyn rinnalle otettiin myös verkkolomakkeen täyttämisen mahdollisuus Webropol kyselyohjelmistoa apuna käyttäen. Yhdistämällä nämä kaksi menetelmää pyrittiin nostamaan vastausten määrää tarjoamalla vaivattomampi vaihtoehto kotikoneelta tehtäväksi (Dillman ym. 2008). Mielenkiintoa tutkimukseen osallistumiseen pyrittiin lisäämään myös mahdollisuudella osallistua lahjakortin arvontaan. Tarvittavat osoite- ja henkilötiedot tilattiin Väestörekisterikeskuksesta, joka suoritti perusjoukosta ositetun otannan 900 kotitaloudelle annettujen tietorajausten perusteella. Otoksen koko edustaa 5,7 % Turun lapsiperheestä (Turun tilastollinen vuosikirja 2013). Kohderyhmän tavoittaminen varmistettiin rajaamalla otanta suomenkieliseen kotitalouteen, jossa asuu ainakin yksi alle 17-vuotias henkilö ja joka koostuu vähintään kahdesta henkilöstä. Muu rajaaminen asetettiin koskemaan Turun alueen rajojen sisällä rakennusluokitusta, joka kattoi omakotitalot, kerrostalot ja rivitalot. Tätä rajausta jatkettiin edelleen siten, että jokaiseen edellä mainituista kolmesta päärakennusluokasta sisällytettiin 300 kotitaloutta.

43 Kyselylomake Kohderyhmää edustaville kotitalouksille lähetettiin postitse saatekirje (liite 1.) nelisivuinen kyselylomake (liite 2.), lipuke lahjakortin arvontaa varten sekä vastauskuori. Saatekirjeessä selostettiin muun muassa kyselyn taustasta, tietojen käyttötarkoituksesta ja vastaajien anonymiteetin säilyttämisestä sekä mahdollisuudesta vastata kyselyyn myös verkossa. Yhteensä 255 lomaketta palautui, 225 kappaletta postissa ja 30 sähköisessä muodossa. Kaikki palautetut lomakkeet olivat hyväksyttävästi täytettyjä, vain muutamista lomakkeissa puuttui vastaus yksittäisiin kysymyspatteriston kohtiin. Vastausprosentti jäi näin hieman alle kolmannekseen (28,3 %), mikä oli odotettavissa oleva tulos ottaen huomioon sen, ettei toista kyselykierrosta kustannus- ja ajankäytöllisistä syistä suoritettu. Aineisto koodattiin numeeriseen muotoon IBM SPSS Statistics 22 ohjelmistoa ja Exceliä apuna käyttäen. Kyselylomake sisälsi yhteensä 21 erityyppistä kohtaa, jossa vastaajalta tiedusteltiin eri tavoin näkemyksiä ja mielipiteitä nykyiseen asumiseensa liittyen. Suurin osa kysymyksistä sisälsi monta osiota, jolloin vastaajan tuli esimerkiksi rengastaa omasta mielestään sopivin eri vastausvaihtoehtojen tai väittämien välillä. Vastauskohtien mitta-asteikkona on strukturoituja Likert-asteikollisia väittämiä ja semanttisesta differentiaaliasteikosta muunnettu vastaustyyppi. Vastaustyyppeinä semanttinen differentiaali (tai semanttinen positio) ja Likertasteikko ovat melko samantyyppisiä: vastauksia haetaan 3-7 -portaisen mielipideasteikon keinoin kahden ääripääväittämän välille (Valli 2001b: 34). Lisäksi mukana on neljä avoimen vastauksen kohtaa, joihin henkilö sai vapaasti muotoilla vastauksensa. Asumista koskevien väittämien lisäksi vastaajilta tiedusteltiin myös taustatietoja, kuten ikää, koulutusta, perheen ja nykyisen asunnon kokoa. Kyselyn toteutuksessa ja kyselylomakkeen rakentamisessa on otettava huomioon niin monia seikkoja, että asiantuntijan apua on suositeltavaa käyttää mikäli vain mahdollista (Sue & Ritter 2007: 20). Tässä tutkimuksessa apua oli saatavilla, mikä auttoi mitä todennäköisimmin välttämään useimmat virheet tai heikkoudet, joita ei

44 38 enää lomakkeen printtaamisvaiheessa olisi voitu korjata. Pätevien mittareiden ja relevanttien kysymysten laatiminen ja muotoilu vaatii paljon aikaa ja pohdintaa, mutta tämän lisäksi tulee kiinnittää huomiota myös kysymysten määrään sekä lomakkeen pituuteen, rakenteeseen ja johdonmukaisuuteen (Valli 2001a: 28). Kaikki edellä mainitut seikat sekä monet muut asiat tulisi tiedostaa, jotta kysely täyttäisi tutkimuksellisen tarkoituksensa eikä vastauskato kasvaisi liian suureksi. Suen ja Ritterin (2007: 12 13) mukaan kyselyä tulisi aina testata ennen varsinaista lähettämistä, mikä tehtiin myös tämän tutkimuksen osalta. 6.2 Tilastolliset analyysit Analysointivaihe aloitettiin järjestämällä palautuneet lomakkeet numerojärjestykseen ja koodaamalla niiden sisältö numeerisesti IBM SPSS Statistics 22 ohjelmistoon. Laadulliset eli avoimet vastaukset koodattiin ensin sanantarkasti ylös ja koodattiin tämän jälkeen omina luokkinaan numeeriseen muotoon. Koodaamisen jälkeen aineisto tarkastettiin kahteen otteeseen mahdollisten virheiden eliminoimiseksi. Aineistoa on muokattu luokittelemalla, järjestelemällä ja uudelleenkoodaamalla muuttujia helpommin käsiteltävään muotoon. Mittarikohtaisia tunnuslukuja esitetään taulukkomuodossa tai graafisina esityksinä. Likert-asteikolla mitattujen asennekysymysten vastauksia tarkastellaan pääkomponenttianalyysillä, jonka avulla tutkitaan, muodostavatko vastaajat asumispreferensseiltään eriäviä ryhmiä. Aineiston tilastollinen analysointivaihe on jaettu vaiheittain kolmeen osaan lomaketietojen koodaamisen ja virheiden tarkistamisen jälkeen: 1. Aineiston alustava tarkastelu ja kuvaaminen suorin jakaumin ja tilastollisin tunnusluvuin 2. Aineiston tiivistäminen pääkomponenttianalyysin keinoin 3. Pääkomponenttien vertaaminen vastaajien taustamuuttujiin

45 39 Tilastollisia menetelmiä koskevasta kirjallisuudessa kehotetaan useimmiten välttämään keskiarvojen ja keskihajonnan käyttöä järjestysasteikollisten muuttujien tunnuslukujen kuvaamisessa. Tätä perustellaan yleisesti sillä, että keskiarvot ja keskihajonnat kuvaavat parhaiten vähintään välimatka-asteikollisia muuttujia. Järjestysasteikon sanallisia mittareita pohdittaessa on käytännössä mahdotonta todistaa, että väittämät hieman eri mieltä ja en samaa enkä eri mieltä ovat mitta-asteikolla yhtä kaukana toisistaan kuin täysin samaa mieltä ja hieman samaa mieltä. Tästä huolimatta Likert-asteikollisia muuttujia käsitellään kuitenkin paljon välimatka-asteikollisten muuttujien tapaan, sillä myös järjestysasteikon käyttöön sisältyy mittausvirheitä ja näin ollen asteikosta voidaan laskea keskiarvoja, havaintoja ja korrelaatioita tietyin varauksin (Vehkalahti 2008: 37). Tämän nojalla tässäkin tutkimuksessa uskalletaan luottaa järjestysasteikollisten muuttujien keskiarvoihin Pääkomponenttianalyysi Pääkomponenttianalyysi (PCA, Principal Component Analysis) soveltuu faktorianalyysin tavoin aineiston analyysimenetelmäksi silloin, kun halutaan löytää suuresta muuttujajoukosta ryhmiä, joiden kautta tutkittavaa ilmiötä kyetään tarkastelemaan helpommin. Analyysin tarkoituksena on tiivistä informaatiota, vähentää muuttujien määrää muutamiin joukkoihin sekä muodostaa käsitys muuttujien taustalla vaikuttavista prosesseista (Katajisto 2009: 19; Metsämuuronen 2001: 19). Tässä tutkimuksessa pääkomponenttianalyysillä pyrittiin löytämään eri asumista koskevien asenneväittämien muodostamia ulottuvuuksia eli asumisreferenssejä. Antti Vasasen (2012) Turun seudun asumispreferenssitutkimuksessa pääkomponenttianalyysissä muodostui kolme ryhmää; urbaania ympäristöä, omakotitaloasumista ja uutta asuinaluetta suosivat. Tämän tutkimuksen kyselylomakkeen väittämät on muodostettu Vasasen omassa tutkimuksessaan käyttämien pohjalta, tosin niitä on muokattu kohderyhmä ja tutkimusalueen rajaus huomioon ottaen.

46 40 Menetelmällisesti pääkomponenttianalyysi ja eksploratorinen faktorianalyysi (EFA) ja ovat hyvin samankaltaiset, mistä syystä PCA esitelläänkin joissain tutkimuksissa faktorianalyysinä. Menetelmien välillä on kuitenkin eroavaisuuksia. Ensinnä, EFA on menetelmä, jossa analysoidaan vain osa muuttujista, kun taas PCA ottaa huomioon jokaisen muuttujan välisen varianssin. Toiseksi, EFA:ssa faktorit muodostavat muuttujat taustalla olevan teorian mukaan, pääkomponentit taas muodostuvat muuttujista, jotka mittaavat keskenään samaa asiaa. Kolmanneksi, faktoreiden määrän päättää tutkija, pääkomponentit taas muodostetaan yksiselitteisesti. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että huolimatta siitä muodostetaanko pääkomponenttianalyysissä 3 vai 6 komponenttia, ensimmäisten komponenttien lataukset eivät muutu (Metsämuuronen 2001: 18). Tähän tutkimukseen pääkomponenttianalyysi valikoitui siksi, että menetelmä ei vaadi oletusta vahvasta taustateoriasta. Lisäksi, toisin kuin faktorianalyysi, menetelmä sallii usean muuttujan yhteisvaihtelun eli multikollineaarisuuden, eikä se vaadi muuttujien normaalisuutta eli vaatimusta siitä, että otos on normaalijakautuneesta perusjoukosta (Metsämuuronen 2001: 19). Menetelmän soveltuminen tutkimusaineistoon perustuu muuttujien vähintään järjestysastikolliseen mittaustasoon. Tämän lisäksi muuttujien välillä oletetaan olevan aitoja korrelaatioita. Myös otoskoon on oltava riittävän suuri, mikä tässä aineistossa saavutettiin hyvin. Pääkomponenttianalyysissä pyritään löytämään sellaisia yhdistelmiä, jotka selittävät parhaiten muuttujien yhteisvaihtelua. Saatujen komponenttien laatua tai soveltuvuutta voidaan tarkastella pääkomponenttien saamien latausten, eli korrelaatioiden perusteella. Tällöin puhutaan komponenttien ominaisarvosta (Eigenvalue), jonka arvon tulisi olla suurempi kuin 1, tosin selkeissä tapauksissa pienempikin arvo katsotaan hyväksytyksi. Toisena tekijänä muuttujien laatua kuvaa kommunaliteetti, joka lasketaan yksittäisten muuttujien latausten neliösummasta. Lataus on sitä vahvempi, mitä lähemmäs arvoa 1 se pääsee. Eräänlaisena nyrkkisääntönä pidetään arvon 0,3 ylittämistä: jos muuttuja ei lataudu yhdellekään pääkomponentille yli tämän arvon, kannattaa harkita kyseisen muuttujan poistamista analyysistä (Katajisto 2009: 20; Metsämuuronen 2001: 21).

47 41 Pääkomponenttianalyysin rotaatiomenetelmänä käytin vinokulmaista Obliminmenetelmää (SPSS:ssa Oblimin with Kaiser Normalization). Rotaatiolla tarkoitetaan toimenpidettä, jossa muuttujien avaruusakseleita käännetään siten, että muuttujat sijoittuvat pääkomponentteihin nähden mahdollisimman optimaalisesti ja helposti tulkittavasti (Katajisto 2009: 19; Metsämuuronen 2001: 20 21). Yleisesti pääkomponentti- ja faktorianalyysissä käytetään suorakulmaisia rotaatioita, kuten Varimaxia. Jos tässä tapauksessa käytettäisiin suorakulmarotaatiota, se tarkoittaisi oletusta siitä, että muuttujat ovat toisistaan riippumattomia eivätkä korreloi keskenään (Metsämuuronen 2003: 600). Koska tiedetään, että näin ei ole, on rotaatiomenetelmäksi valittu korrelaatioiden suhteen joustavampi vinokulmainen rotaatiomenetelmä Yksisuuntainen varianssianalyysi (ANOVA) Pääkomponenttianalyysissä muodostuvien asumisen asenneulottuvuuksien, joita tässä kutsutaan siis asumispreferensseiksi, jatkotarkasteluna haluttiin selvittää, mitkä taustatekijät asenteita selittävät. Tämän selvittämiseksi tutkittiin yksisuuntaisen varianssianalyysin (ANOVA) avulla, onko luokitellun (tai järjestysasteikollisen) selittävän muuttujan ryhmien välisissä keskiarvoissa tilastollisesti merkittävää eroa jatkuvaan selitettävään muuttujaan, eli tässä pääkomponentteihin nähden (Valli 2001b: 82; Karjaluoto 2007: 47). Varianssianalyysillä testataan tilastollista merkitsevyyttä, eli taustahypoteesin toteutumista. Hypoteesina on, että ryhmien keskiarvot eivät eroa toisistaan selitettävän muuttujan suhteen (Valli 2001b: 82). Luokista koostuvia selittäviä muuttujia ovat esimerkiksi vastaajan ikä, perhekoko, ja koulutuksen taso. Mielenkiinnosta taustamuuttujien ohella testattiin myös sitä, onko asumispreferenssiryhmissä eroja kaupunkipientaloihin suhtautumisessa. 6.3 Tutkimuksen luotettavuus: reliabiliteetti ja validiteetti Tutkimuksen luotettavuutta mitataan yleensä reliabiliteetin ja validiteetin käsitteillä. Reliabiliteetti merkitsee tutkimuksen luotettavuuden todentamisessa

48 42 sitä, päädyttäisiinkö tutkimusta toistettaessa samoihin tuloksiin kuin ensimmäisessä tutkimuksessa (Metsämuuronen 2003: 41). Siten reliabiliteetti koskee oleellisesti tutkimuksessa käytettyjä mittareita ja menetelmiä. Tilastollisten analyysien reliabiliteetti todennetaan pääkomponenttianalyysissä Cronbachin alfa testillä, joka mittaa jokaisen muuttujan luotettavuutta mittarin, eli muodostuneen pääkomponentin, osana (Vehkalahti 2008). Tämän lisäksi analyysin luotettavuutta mitataan Kaiser-Mayer-Olkin-testillä (KMO), Bartlettin testillä ja ominaisarvoilla (Eigenvalues). Näistä kerrotaan tarkemmin varsinaisen analyysin yhteydessä luvussa Pääkomponenttianalyysin tulokset ovat lopulta myös tulkinnanvaraisia. Tutkijan on itse päätettävä, missä määrin analysoinnissa on järkevää seurata ohjeistettuja raja-arvoja, ja milloin sallia myös suuntaa-antavat arvot. Tutkimuksen validiteetti kuvaa sitä, kuinka hyvin valitulla menetelmällä kyetään vastaamaan esitettyihin tutkimuskysymyksiin. Validiteetilla viitataan myös siihen, kuinka hyvin tutkimuksen tulokset ovat yleistettävissä tutkittavaan ilmiöön ja perusjoukkoon (Metsämuuronen 2003: 89). Validiteetin kannalta ensisijaisen tärkeää on toki tutustuminen aiempiin tutkimustuloksiin ja teorioihin, jotka auttavat ymmärtämään edelleen omien tulosten tulkinnallisuutta ja painoarvoa. Pääkomponenttianalyysin käytöstä on todettava, että sen keinoin päästään lopulta vain yleiselle tasolle asumispreferenssien ja niiden muodostumisen tutkimuksessa. Ensinnäkin, pääkomponenttianalyysissä muodostuneiden ryhmien lukumäärä on lopulta tutkijan itsensä määriteltävissä ja siten tulkinta perustuu osin subjektiivisuuteen. Tässä tutkielmassa tiettyyn komponenttimäärään päätyminen on toki perusteltua erilaisten luotettaviksi määriteltyjen raja-arvojen puitteissa, mutta saattaa olla, että aineistoon jää tämän vuoksi piiloon muutakin asenteiden kannalta mielenkiintoista tietoa. Tässä aineiston koolla on tutkimuksen luotettavuuden kannalta keskeinen merkitys. N=255 on sinänsä riittävä aineiston koko tilastollisten analyysien mielekkäälle toteuttamiselle, mutta tulosten yleistettävyyden osalta on syytä olla varsin kriittinen siinä, kuinka paljon perheiden asenteet kertovat todellisesta mielipiteiden kirjosta. Suuremmasta aineistosta olisi todennäköisesti saatu luotettavasti esiin lisää asumisasenteiden ulottuvuuksia.

49 43 On myös otettava huomioon ainainen kyselyissä ilmenevä epävarmuus siitä, ovatko vastaajat olleet rehellisiä tai esimerkiksi ymmärtäneet kysymykset oikein. Esimerkiksi Vasanen (2012) ja Kortteinen ym. (2005) huomauttavat, että kyselytutkimuksissa saadaan yleensä positiivinen kuva vastaajien tyytyväisyydestä asumiseensa, sillä asukkaat saattavat ajatella asumistyytyväisyyttä osin elämässä menestymisensä mittana. Siten he haluavat antaa hyvää kuvaa myös elämänsä arkisemmalta osa-alueelta. Kyselyin saatu tieto on myös aina rajallista, eikä se anna vastauksia kaikkiin tutkijaa askarruttaviin kysymyksiin. Aika ja kustannukset asettivat kuitenkin omat rajoitteensa, mistä syystä tämän kyselyn rinnalle ei toteutettu alun perin pohdinnassa olleita haastatteluja. Varianssianalyysin validiteetin osalta huomioitavaa on, että taustamuuttujissa on tiettyjä päällekkäisyyksiä. Esimerkiksi tulotasojen alhaisimpaan luokkaan ja toisaalta nuorimpaan vastaajaryhmään kuuluva voivat olla yksi ja sama henkilö. Sama pätee talotyyppiä ja asuinaluetta kuvaavia muuttujia. Näin ollen kaksi eri mittaria mittaavat periaatteessa samaa asiaa, mikä tulee huomioida ryhmien välisiä eroja tarkasteltaessa. Oma lukunsa ovat myös puutteelliset vastaukset ja niiden käsittely. Asenneväittämien suhteen tyhjäksi jääneitä vastauksia oli vain muutamia, mutta koska pääkomponenttianalyysissä muodostuneet komponenttipisteet jättävät yhdenkin puutoksen vuoksi varianssianalyysistä pois kaikki muutkin kyseisen vastaajan antamat tiedot, päätettiin puutteet korvata SPSS-ohjelmiston laskemilla ryhmäkohtaisilla keskiarvoilla.

50 44 7. Tulokset 7.1 Aineiston kuvaus Vastaajien sukupuolijakauma osoittautui ylivoimaisen naisvaltaiseksi: vastaajista vain 8,6 % oli miehiä, loput 91,4 % naisia. Tämä selittyy sillä, että Väestörekisterikeskuksen poimimat henkilötiedot ovat kohdistuneet lapsen äitiin ja suurimpaan osaan perheistä kuuluu kaksi aikuista (89,1 %). Naisten yliedustavuus vastaajien joukossa saattaa vaikuttaa annettujen vastausten sisältöön: Levy & Lee (2004: 324) toteavat, että usein naiset vaikuttavat ja kiinnittävät huomiota asumisessa miehiä enemmän esimerkiksi sisustukseen, arkea helpottaviin tekijöihin sekä erityisesti lasten tarpeiden huomioimiseen. Taulukko 1. Lasten lukumäärä perheessä Lapsia n % , , , , , ,4 Yhteensä Vastaajista 45,5 % sijoittuu ikäluokkaan vuotiaat, 31,8 % tätä nuorempiin ja 22,7 % edustaa yli 45 vuotiaita. Suurimpaan osaan perheistä kuuluu yksi tai kaksi lasta (taulukko 1.). Koulutustaustaltaan vastaajista yhteensä noin 40 % on vähintään toisen asteen koulutus ja yli puolella korkeakoulututkinto (taulukko 2.). Taulukko 2. Vastaajien koulutustausta Koulutus n % Peruskoulu 7 2,75 Ylioppilas 18 7,06 Toisen asteen koulutus 53 20,78 Opistoasteen tutkinto 34 13,33 Alempi korkeakoulututkinto 61 23,92 Ylempi korkeakoulututkinto 82 32,16 Yhteensä ,00

51 45 Tutkimuksen kohderyhmien sijoittuminen omakotitalo-, rivitalo- ja kerrostaloasukkaiksi muodostaa jo alkutekijöissään kolme eri ositetta, jotka jakautuivat melko tasaisesti: 85 kotitaloutta sijoittuu omakotitaloon, 75 kerrostaloon ja 85 rivitaloon. 10 perhettä ilmoitti talotyypiksi muut, jotka vastaajien omien kuvailujen perusteella sijoittuvat jonnekin pientalon ja rivitalon välimaastoon. Asuinalueen suhteen suurin osa asuu odotettavasti pientaloalueella joko lähellä tai kauempana keskustasta, kun taas vähiten vastaajia asuu aivan kaupungin keskustassa (taulukko 3.). 33 % omistaa tai omaa mahdollisuuden vapaa- ajan asunnon käyttöön. Auton omistaa vastaajista lähes 85 %. Taulukko 3. Vastaajien nykyinen asuinalue. Asuinalue n % Keskusta 22 8,63 Kerrostaloalue lähellä kaupungin keskustaa 30 11,76 Kerrostalolähiö 34 13,33 Pientaloalue kaupungissa lähellä keskustaa 96 37,65 Pientaloalue kaupungissa kauempana keskustasta 73 28,63 Yhteensä Keskiarvoisesti tutkimusotoksen lapsiperheet asuvat noin 117 m² asunnoissa. Suurin osa vastaajista on tyytyväinen asuntonsa kokoon, mutta ahtaasti kokee kuitenkin asuvansa noin 20 % vastaajista. Tämä joukko koostui sekä rivitalo- että kerrostaloasukkaista, joiden lapset ovat etupäässä alle kouluikäisiä. Ikäryhmittäin tarkasteltuna erityisesti 45-vuotiaat ja tätä vanhemmat asuvat omakotitaloissa, vuotiaat jakautuvat melko tasaisesti omakotitalo-, kerros- ja rivitaloihin ja vuotiaat asuvat useimmin kerros- ja rivitaloissa. Vastaajien perhekohtaiset, kuukausittaiset bruttotulot jakautuvat taulukon 4. mukaisesti. Taulukko 4. Kotitalouksien yhteenlasketut bruttotulot kuukaudessa. Yhteenlasketut bruttotulot /kk n % < , ,2 > Yhteensä ,3

52 Toiveiden asuinalue Kyselylomakkeen kohdassa 7. vastaajilta tiedusteltiin, minkälaisella asuinalueella he toivoisivat asuvansa. Tässä kohtaa vastaajat saivat merkitä halutessaan useamman kuin yhden vaihtoehdon (taulukko 5.). Taulukko 5. Vastaajien toiveiden asuinalue. Suluissa nykyinen asuinalue. Toiveiden asuinalue n % vastaajista Pientaloalue kaupungissa lähellä keskustaa 157 (96) 62,1 Pientaloalue kaupungissa kauempana keskustasta 86 (73) 34,0 Maaseudun haja-asutusalue lähellä kaupunkia 65 25,7 Kerrostaloalue lähellä kaupungin keskustaa 38 (30) 15,0 Kaupungin keskusta 36 (22) 14,2 Kerrostalolähiö 15 (34) 5,9 Maaseudun haja-asutusalue kaukana kaupungista 9 3,6 Yhteensä ,5 Tukien aikaisempia tutkimustuloksia (mm. Kortteinen ym. 2005; Vasanen 2010 & 2012; Strandell 2010), pientaloasumisen suosiminen vaikuttaa vastaajien silmissä houkuttelevimmilta. Pientaloalue kaupungissa lähellä keskustaa keräsi selkeästi eniten kannatusta, toki osin jo siksi, että valtaosa vastaajista asuu tutkimushetkellä tällaisella alueella. Toiseksi eniten suosittiin pientaloaluetta kauempana keskustasta. Myös asuminen maaseutumaisessa ympäristössä kiinnostaa, sillä maaseudun hajaasutusalue nousi kolmanneksi suosituimmaksi toiveiden asuinalueeksi. Tässä yhteydessä korostuu kuitenkin edelleen kaupungin läheisyys, sillä ajatus kaukana kaupungista sijaitsevalle maaseudun muuttamisesta houkuttelisi vain muutamaa vastaajaa. Toisaalta melko harvaa miellyttäisi ajatus myöskään kerrostalolähiöön muuttamisesta, sillä heistä yli puolet ei ilmaise halua asua tämänhetkisellä asuinalueellaan. Myöskään ydinkeskusta ja kerrostaloalueet eivät keränneet kovinkaan suurta suosiota.

53 47 Kerrostalovaltaisella ja kaupunkimaisella alueella asumisella on tästä huolimatta selkeästi omat kannattajansa. Jos kerrostalovaltaisten alueiden maininnat lasketaan yhteen, nousee mainintojen määrä lähes yhtä suureksi kuin toiseksi toivotumman asuinalueen, eli kauempana sijaitsevan pientaloalueen. Huomattavaa on myös se, että keskustan ilmoittaa toiveita vastaavaksi asuinalueeksi otoksesta suurempi joukko kuin alueella tällä hetkellä asuvat 22 perhettä. 7.3 Asumisessa koetut myönteiset ja kielteiset tekijät Kyselylomakkeen kohdissa 8. ja 9. pyydettiin vastaajia mainitsemaan vapaasti asumisessaan myönteisimpinä ja kielteisimpinä kokemiaan tekijöitä. Myönteisiä seikkoja mainittiin määrällisesti selkeästi enemmän kuin negatiivisia, mikä kertonee osaltaan yleisestä tyytyväisyydestä nykyistä asumista kohtaan (vrt. myös Kortteinen ym. 2005; Strandell 2010: Vasanen 2009 & 2012). Kuva 7. Asumisessa myönteisimpinä koetut tekijät (n = 772). Vaaleammalla värillä esitetty pylväs kuvaa vastausten kokonaismääriä teemoittain. Positiivisimmat ja negatiivisimmat tekijät on esitetty pylväsdiagrammeina Eri Talotyyppien tai asuinympäristöjen välillä ei ollut mainittavaa määrällistä eroa mainintojen lukumäärissä. Vastausten analysointi vaikutti aluksi haastavalta, sillä