Nuoriso-policy ja nuoriso-politics

Transkriptio

1 Onko nuorisopolitiikkaakin tehtävä? Petri Paju Tässä artikkelissa tarkastelen nuorisopolitiikkaa osana paikallistason nuorisotyötä ja päinvastoin. Kirjoittajaseminaarissa (alkuvuodesta 2006) Jyväskylässä sain silloisesta versiostani oivaa palautetta. Konkreettisesti asia muotoiltiin jotakuinkin niin, että onko uuden (kunnan) nuorisotyöntekijän ensisijaisesti valmistauduttava lähtemään metsään leirille vai alettava kirjoittaa nuorisopoliittista ohjelmaa. Kysymys on virittävä: entä jos hän nyt sitten alkaisikin todella kirjoittaa nuorisopoliittista ohjelmaa? Olisi hyödyllistä ensinnäkin tietää, mitä nuorisopolitiikka on, ja miten se liittyy ohjelmiin jos liittyy ollenkaan. Onko nuorisopolitiikka nuorten tekemää politiikkaa vai nuoriin kohdistuvaa politiikkaa? Onko se politiikkaa ollenkaan? Miten nuorisopoliittinen ohjelma pitäisi suhteuttaa nuorisotyön menetelmien kirjoon? Olisiko nuorisopolitiikka kaikkien menetelmien äiti vai äitien (merkityksessä ei nuorten) menetelmä, ovatko nämä poissulkevat vaihtoehdot vai eivät? Merkittävä peruste artikkelin saamalle muodolle ovat myös muut kirjan tekstit, joiden teemoihin ja painotuksiin olen pyrkinyt sovittamaan oman näkökulmani. Nuorisolain valmisteluasiakirjoissa (esim. perustelumuistio luonnokseen nuorisolaista 2004) mainitaan, että lapsi- ja nuorisopoliittisia ohjelmia ja strategioita on tehty yli 130 kunnassa. Tuoreimpien tietojen mukaan Etelä-Suomen läänissä noin 80 prosenttia kunnista on tällaisen ohjelman laatinut. Tullessaan voimaan vuonna 2006 nuorisolaki päätti kymmenen vuoden jakson, jonka aikana nuorisotyön tavoitteena lain mukaan oli nuorten elinolojen parantaminen. Nuorisolain perusteluissa (HE 28/2005) todetaan tämän tehtävän käytännöllisesti katsoen epäonnistuneen: Laki ei ole luonut selkeää rakennetta poikkihallinnolliselle yhteistyölle nuorten elinolojen parantamiseksi. Nuorisopolitiikka kuitenkin säilyy kunnan tehtävänä. Tehtävän yhteys myös näihin ohjelmiin on ilmeinen. Tarkastelen artikkelissa paikallisen nuorisopolitiikan ja nuorten elinolojen edistämisen asemaa osana sitä kokonaisuutta, jota olemme tottuneet kutsumaan nuorisotyöksi 1. Paikallinen nuorisotyö voi joissain kunnissa olla vain ja ainoastaan järjestöjen avustamista, paikoin sekin on pyritty ulkoistamaan esimerkiksi RAY:lle. On myös kuntia, joissa järjestöjen rooli on hyvin pieni, ja koko nuorisotyö on käytännössä kunnan omaa toimintaa. Paikkakunnittain vaihtelevat työpajat, projektit, ostopalvelut ja muut paikalliset erityisyydet tarkoittavat käytännössä sitä, että ei ole mitään yhtä standardinuorisotyötä, jota toteutettaisiin sellaisenaan paikassa kuin paikassa. Nuorisotyö on pieni, mutta varsin kirjava ilmiö. Matematiikan opettaja voisi hypätä kunnasta toiseen vaikka kesken Pythagoraan lauseen, nuorisotyöntekijä puolestaan voisi löytää itsensä täysin erilaisesta ympäristöstä täysin erilaisin vaatimuksin 327

2 petri paju kuntarajan toisella puolen tai todeta maan olevan nuorisotyöstä autio ja tyhjä. Nuorisotyön ja nuorisopolitiikan keskinäinen suhde vaihtelee niin ikään paikallisesti. Pieneksi toimialaksi tai ilmiöksi nuorisotyö on selvästi jakaantunut erilaisiin lohkoihin, jotka ovat yhdessä muustakin syystä kuin siitä, että ne täydentäisivät niin kauniisti toisiaan. Nuorisotyö kattaa kokonaan tai osittain esimerkiksi työpajat, nuorisotiedotuksen, kansainvälisen nuorisovaihdon, sukupuolisensitiivisen nuorisotyön, osallisuushankkeet, nuorisotalotoiminnan, liikunnallisen nuorisotyön, seikkailukasvatuksen, kulttuurisen nuorisotyön, sosiaalipedagogiikan, monen sortin päihdeputket, huumebussit ja ryhmäytykset, järjestöjen avustamisen, erityisnuorisotyön, sosiaalisen vahvistamisen ja lukuisia muita tässä teoksessa esiteltyjä menetelmiä, työmuotoja ja -tapoja. Yhdessäkään kunnassa nuorisotyön nimissä ei tehdä tuota kaikkea, mutta joka kunnassa varmasti jotain (ks. kysymys 1. artikkelin lopussa). Lista on tarpeeksi pitkä osoittamaan, että nuorisotyöllä ei ole mitään yhtä praktiikkaa ja käytäntöä; ei ovenpieltä, johon laittaa liikennevalot eikä yhtä sopivaa työvaatetta. Mielenkiintoista kyllä, rahallisilla resursseilla tai henkilöstömäärillä mitattuna moninkertaiset sektorit työvoimahallinto, sosiaalityö ja koululaitos pyörivät pikemminkin aina yhden idean, julkishallinnon näennäismarkkinoilla brändätyn hokeman, ympärillä kerrallaan (aktivointi, yhteiskuntatakuu, nivelvaihe, varhainen puuttuminen). Nuorisotyön ja nuorisotoimen on ollut taivuttava kytkemään saman varjon alle avoimen nuorisotyön kanssa pikku pioneerit, partiolaiset, nuorisoseurat, Sadankomitea, Tuhatkunta ja Miljoonasade ehkä tällainen sateenkaarimaisuus on totuttanut nuorisotyön ja sen tekijät moniäänisyyteen, eikä menetelmällistä kirjoakaan mielletä ongelmaksi. Jokainen yritys määritellä nuorisotyön perustehtävää, mittareita tai arvoja joutuu kuitenkin tekemisiin tämän menetelmien, rahoitus- ja sopimusmallien sekä toimintatapojen variaation kanssa. Tulevaa ajatellen on todennäköistä, että suurimmassa osassa maata nuorisotoimiala on myös sillä tavalla rahallisesti tiukoilla, ettei sillä yksinkertaisesti ole varaa ylenkatsoa erilaisia projekti- ja hankerahoituksia. Nuorisopolitiikastakin on moneksi ainakin kahdeksi. Nuoriso-policy ja nuoriso-politics Nuorisopolitiikka voidaan terminä jäljittää 1940-luvulle (Nieminen 1995). Termin määritelmiä on mahdollista paikantaa luvun taitteesta alkaen. Kovin montaa kertaa kyseistä termiä ei ole määritelty uudelleen virallisissa yhteyksissä, mutta sanalla on kuitenkin ollut voimakas maine ja kaiku vuosikymmenten varrella (ks. myös Siuralan artikkeli tässä teoksessa). 328

3 onko nuorisopolitiikkaakin tehtävä? Nuorisopolitiikan ja nuorten elinolojen määritelmiä ja rajauksia Kari Rantalaiho (1969,16) määritteli nuorisopolitiikan seuraavasti: Nuorisopolitiikka tarkoittaa niitä yhteiskunnan toimenpiteitä, joiden tarkoituksena on edistää nuorten kehittymistä itseään toteuttaviksi ja yhteiskuntaa hyödyttäviksi ihmisiksi. (Ks. Siuralan artikkeli tässä teoksessa; Nieminen 1995; Mälkiä & Vartola 1993.) Parlamentaarinen nuorisokomitea (Komiteanmietintö 6, 80) katsoi, että nuorisopolitiikka on yhteiskuntapolitiikan suuntaamista ja toteuttamista nuorten kasvu -, kehitys-, toimeentuloedellytysten sekä vaikuttamismahdollisuuksien näkökulmasta. Tämä määritelmä kelpasi myös Kansainvälisen nuorisovuoden komitealle ( ) ja päätyi sellaisenaan nuorisotyölakiin 1980-luvun puolivälissä (1068/85) (ks. Mälkiä & Vartola 1993). Nuorten elinolojen parantaminen on vuoden 1995 nuorisotyölain perustelujen (HE 298/94) mukaan nuorten asumiseen, toimeentuloon, työhön, terveyteen, koulutukseen, kansainvälistymiseen, harrastus-, kulttuuri- ja vapaa-aikapalveluihin liittyviä asioita. Nuorisolaki (72/2006) määrittelee nuorisopolitiikan nuorten kasvu- ja elinolojen parantamiseksi. Asetus (103/2006) nuorisotyöstä ja -politiikasta määrittelee nuorisopolitiikan kehittämisohjelman sisältöalueiksi seuraavat: koulutus, työllisyys, toimeentulo, terveys, aktiivinen kansalaisuus ja sosiaalista vahvistaminen, asuminen, yrittäjyys, asevelvollisuus ja siviilipalvelus sekä muut lapsia ja nuoria koskevat ajankohtaiset asiat. Nuorten elinolojen parantaminen ja nuorisopolitiikka ovat lähes synonyymeja tai olisivat jos nuorisopolitiikalla olisi vain yksi selkeä viittauskohta. Nuorisopolitiikalla nimittäin viitataan ensinnäkin yhteiskunnan toimien koordinoituun järjestelyyn nuorten kasvuolojen näkökulmasta (ks. resursointi ja allokaatiofunktiosta Niemisen artikkeli tässä teoksessa, vrt. policy). Nuorisopolitiikalla voidaan viitata myös nuorten itsensä toteuttamaan poliittiseen (kansalais)toimintaan ja nuorten kuulemisjärjestelmiin (ks. Siuralan ja Gretschelin artikkelit tässä teoksessa; nuorisolaki 2006, 8, vrt. politics). Nuorisopolitiikan määritelmät painottuvat näistä jälkimmäiseen merkitykseen johtuen varmasti osittain myös osallisuus-termin käytöstä. Toki nuoret voivat olla ja ovatkin osa myös asioiden ja palveluiden koordinointia, 329

4 petri paju mutta tosiasiassa poikkihallinnolliset työryhmät eivät ole sama asia kuin nuorten edustajistot. Nämä kaksi nuorisopolitiikan lajia eivät ole toisiaan poissulkevia, mutta ne elävät niin paljon erillään, että ne nähdäkseni voi ja kannattaa erottaa. Nuorisopolitiikkoja on siis oikeastaan kaksi: policy eli nuorisopolitiikka, joka viittaa yhteiskunnan toimien koordinaatioon ja politics eli nuorisopolitiikka, joka viittaa karkeasti sanottuna organisoituun nuorten kuulemiseen, nuorten itsensä toteuttamaan nuorison edunvalvontaan tai oppimatkaan isompaan politiikkaan (esim. ystävyyskuntatoiminta ulkopolitiikan kouluna, Nieminen 1995). Nuorisopolitiikka policyna viittaa siihen politiikkaan, joka on esimerkiksi osana sosiaalipolitiikan käsitteistöä. Politics puolestaan viittaa siihen politiikkaan, jota käydään esimerkiksi vaaleissa. Keskityn tässä siis ensisijaisesti nuorisopolitiikkaan policyn mielessä. Policy-nuorisopolitiikan hyveiksi voidaan laskea onnistunut suunnittelu ja koordinaatio, palveluiden tehokas järjestely sekä julkisen sektorin, kansalaistoiminnan ja yritysten toimiva yhteispeli. Policy-nuorisopolitiikassa lähinnä lopputulos ratkaisee. Politics-nuorisopolitiikassa menetelmä voi olla lähes tavoite sinällään. Demokratia vahvistuu eikä kulu käytössä, käyttäkäämme siis demokratiaa. Politics-nuorisopolitiikan hyveitä ovat puolestaan asioiden poliittiseksi tekeminen, problematisointi ja aktiiviseksi kansalaiseksi kasvattaminen. Tämäkään raja ei ole tiukka tai yksiselitteinen onnistuneesta nuorisopoliittisesta ohjelmaprosessista löytyy molempia elementtejä. Kärjistäen yksinkertaistettuna policy-nuorisopolitiikassa arvokeskustelua voidaan käydä myös euroilla, politics-nuorisopolitiikassa mieluiten muilla arvoilla. Nuorisopolitiikan kaksinaisluonteesta johtuen sen toteutuskin on problemaattinen. Mahdollisesti, ja näkemykseni mukaan toivottavasti, sukupolvipolitiikka kytkee nuorisopolitiikan kaksoismerkityksen yhteen menestyksekkäästi. Kärjistäen sanottuna nuorisopolitiikka policyna on politiikkaa ilman poliitikkoja, sillä nuorisopoliitikko viittaa nuoriin yleispoliitikkoihin, tai ehtoonuoriin, kuten Osku Pajamäki itseään tituleeraa. Toisaalta nuorisopolitiikkaa politics-merkityksessä voisi kuvailla joskus politiikaksi vailla valtuuksia päättää käsiteltävistä asioista. Tällainen nuorisopolitiikka voi olla myös iän merkitsemästä oppositioasemasta tapahtuvaa asioiden politisointia, jossa nuoruuden tuore kosketus asioihin on olennaista. Toisaalta voidaan lähteä liikkeelle kokonaisuuksista, joista nuoret ja vain nuoret todella itsenäisesti päättävät. Ajatusmalli nuorten äänen kuulumisesta on sikäli ongelmallinen, että nuoret ovat moniäänisempi ryhmä kuin keski-ikäiset. Harva keski-ikäinen jaksaa innostua muusta kuin 12 kuukauden euriborista, halvasta Lidlin broilerista ja bensasta, urheilukisojen näkyvyydestä ilmaisilla kanavilla ja päältä ajettavista ruohonleikkureista. Perinteisesti on ollut ainakin tapana ajatella, että nuorten suhde asioihin olisi idealistisempi ja kirkasotsaisempi, niin kuin se edelleen taitaa olla. 330

5 onko nuorisopolitiikkaakin tehtävä? Nuorisopolitiikan aallot Onko nuorisopolitiikka osa nuorisotyötä vai päinvastoin? Näiden kumppanusten painotukset ovat ajan saatossa kulkeneet aaltomaisessa liikkeessä. Nuorisopolitiikan ensimmäinen aalto palautuu yhteiskunnan suunnitteluoptimismin kauteen luvulle. Suunnittelun lisäksi ajankohdalle on ominaista hyvinvointivaltion kasvu. Heikki Silvennoinen ja Juha Nieminen (2002) kutsuvat nuorisopolitiikan toiseksi aalloksi nyt väistyvän nuorisotyölain alusta alkavaa jaksoa 1990-luvun puolivälistä alkaen. Tämä aalto lähti liikkeelle ilman koko nuorisopolitiikan käsitettä, nuorten elinolojen nimissä 2. Policy-tyypin nuorisopolitiikka on oikeastaan koko historiansa ajan kamppaillut samojen ongelmien kanssa. Mitä suurempiin mittoihin lasten ja nuorten palvelujärjestelmä on kasvanut, sitä enemmän on korostunut tarve koordinoida ja suunnitella tätä kokonaisuutta järkevästi (Silvennoinen & Nieminen 2002). Toisaalta koordinoivan, puolueettomaksi koetun toimivaltaisen tahon löytäminen on ollut vaikeaa ja on sitä edelleen. Nuorisotyöntekijä, joka saa tehtäväkseen nuorisopoliittisen ohjelman laatimisen, törmännee tähän asiaan tänä vuonna, ensi vuonna ja seuraavanakin. 70-luvun nuorisopolitiikka Rantalaihon klassikko Varsinainen nuorisopolitiikan ensimmäinen suuri aalto ajoittuu ja 70-luvuille. Kansalaiskasvatuksen Keskus aloitti vuonna 1965 nuorisopoliittisen suunnitelman laatimisen. Käytännössä tehtävän hoiti Kari Rantalaiho, joka julkaisi projektin nimissä kolme teosta: Nuorisopolitiikan hallinto (1967), Nuoriso ja yhteiskunta (1968) ja varsinaisen suunnitelman 1970-luvun nuorisopolitiikka (1969). Tämä tehtävä oli nimenomaan policy-tyyppisen nuorisopolitiikan suuri lähtölaukaus. Vanhan valtaukseen (1968) ei teoksissa sanallakaan viitata, vaikka ajankohta olisi hyvinkin voinut sellaiseen ohjailla. Rantalaihon teos kattaa todellakin silloisen yhteiskuntapolitiikan olennaiset nuoriin vaikuttaneet alueet. Nuorisopoliittinen suunnittelu omaksuttiin myös kuntien tehtäväksi jos ei itsessään kunnissa niin ainakin keskushallinnossa (ks. tarkemmin kuntien nuorisopoliittisesta suunnittelusta Nieminen 1995; ks. myös Siuralan artikkeli tässä teoksessa; Mälkiä & Vartola 1993). Nuorisopoliittisista suunnitelmista tehtiin malliversioita, jotka oli tarkoitettu esimerkeiksi, mutta tulkittiin jossain liiankin paljon kopioitaviksi malleiksi. Matti Mälkiä ja Juha Vartola (1993, 22 23) kuvaavat 70-luvun paikallista nuorisopolitiikkaa seuraavasti: Ensin tehtiin nuorisolle osoitettu kysely, jossa tiedusteltiin nuorten elinoloja sekä toiveita nuorisoasioiden kehittämiseksi. Sitten laadittiin ajan yleiseen tapaan suunnitelma. Poliittisesti heikko nuorisotoimi ei kuitenkaan saanut useimmiten esityksiään läpi kuntien budjetteihin (mt.). Kuntatasolta laskettuna nuorisopolitiikan aaltoja voidaan erottaa kolme, joista tämä 1970-luvun aalto oli ensimmäinen (ks. myös Siuralan artikkeli tässä teoksessa; Nieminen 1995). 331

6 petri paju Komitealaitoksen aika nuorisopolitiikassa ja kansainvälinen nuorisovuosi Koko 1980-luvun alku oli varsinainen kansallisen komiteamuotoisen nuorisopolitiikan tihentymä. Vuosikymmenen alusta sen puoliväliin saakka julkaistiin viisi komiteanmietintöä ja hallituksen selonteko eduskuntakeskusteluineen (Valtioneuvoston nuorisopoliittinen selonteko eduskunnalle 1984) ja näiden lisäksi muuta nuorisopoliittista kirjallisuutta. Kansainvälinen nuorisovuosi järjestettiin Uittotöiden työsuojelu ja tuberkuloosin torjunta kuuluivat nuorisopolitiikan alaan vielä vuonna 1980 (Komiteanmietintö 6:1980), kun kasvavan hyvinvointivaltion varjopuolet alkoivat jo orastaa näiden vanhan maailman ilmiöiden rinnalla. Hyvinvointivaltio oli päässyt sellaisiin mittoihin, että sen siivuttava ja viipaloiva toimintatapa aiheutti tyytymättömyyttä. Toiminnan kokonaisvaltaisuutta, inhimillisyyttä ja tuolloin myönteisenä pidettyä ongelmakeskeisyyttä kaipailtiin byrokraattista koneistoa täydentämään. Kilpailu määrärahoista ja eri asiantuntijuuksien viipaloituminen saivat nuorisopolitiikan toimijat kyselemään palvelujen koordinoinnin perään, ainakin komiteassa. Ensimmäiset huomiot niin sanotuista kannustinloukuista nuorille ilmaantuivat myös 1980-luvun alun teksteihin 3. Parlamentaarinen nuorisokomitea (Komiteanmietintö 61:1980, 3) tuskaili toisistaan tietämättömiä auttajia: Tämä sektoriajattelu, jossa viranomaisten keskinäinen yhteistyö jää vähäiseksi, johtaa usein toimintojen päällekkäisyyteen, ristiriitaisiin toimenpiteisiin ja epätarkoituksenmukaiseen kilpailuun vähäisistä resursseista. Tämä luonnehdinta ei ole oikeastaan menettänyt voimaansa neljännesvuosisadassa ollenkaan, ehkä jopa päinvastoin. Koordinoinnin katsottiin olevan mahdotonta sektoreihin jakautuneen hallinnon sisältä käsin, yhdestä ministeriöstä tai sektorista. Niinpä ehdotuksia tehtiin suoraan valtioneuvoston alaisesta elimestä valtakunnan tasolla ja suoraan kunnanhallituksen alaisesta elimestä kunnallisella tasolla. Tämä nykyisenkin peruskoordinaatiosinfonian kantaesitys saatiin siis tehtyä neljännesvuosisata sitten. Kansainvälisen nuorisovuoden (Komiteanmietintö 1:1985) komitea kehotti jälleen kuntia nuorisopoliittisten ohjelmien tekoon, ja 1980-luvun nuorisotyölaki lisäsi nuorisolautakunnan nuorisopoliittista vastuuta (Ilmonen 1986). Nuorisopolitiikan toivottiin olevan mahdollisimman laajapohjaista. Nuorisovuosi oli (kunnissa) kaupunkiliiton selvityksen mukaan (Ilmonen 1986, 65) epäonnistunut, mutta tarpeellinen. Parhaiten onnistuivat suuret eteläsuomalaiset sosialistiset kaupunkikunnat. Esimerkki kertoo myös siitä, miten kaksi nuorisotyölakia sitten kunnat jaoteltiin ensisijaisesti valtuuston poliittisten ryhmien mukaan. Kuntatasolla kansainvälistä nuorisovuotta voidaan pitää nuorisopolitiikan toisena aaltona. Jälkikäteen tehty analyysi nostaa esille tutun asetelman: nuorisolautakunta seuraa, tekee aloitteita, järjestää, pitää yhteyttä, laatii ehdotuksen, edistää, mutta varsinaista päätösvaltaa sillä on vain omien määrärahojen jaossa (Mälkiä & Vartola 1993, 20; ks. myös Silvennoinen & Nieminen 2002). 332

7 onko nuorisopolitiikkaakin tehtävä? Nuorten elinolot ja nuorisopolitiikka viimeisen nuorisotyölain asetelmat Toistaiseksi viimeinen nuorisotyölaki laadittiin aikana, jolloin paikallisen nuorisotoimen ja nuorisopoliittisen kokonaisvastuun yhteys oli osoittautunut vaikeaksi. Nuorten elinolojen ottaminen lain peruskäsitteeksi kuitenkin viittasi siihen, että tämä tehtävä olisi taas ollut tulossa kuntien nuorisotoimille 4. Nuorisotyölain säätämisen aika 1994 oli etenkin laman vuoksi erityinen vaihe lähihistoriassa; nuorisotyö toimialana ehdittiin jo kirjoittaa punaisella värillä, kun leikkauslistoja laadittiin. Nuorisopolitiikan sisältöjen kannalta suuria muutoksia olivat valtionosuusuudistus ja rahamarkkinoiden vapauttaminen. Vielä 1980-luvulla eduskunnassa keskusteltiin asuntolainojen pituudesta, ja nimenomaan siinä hengessä, että asia päätetään eduskunnassa. Uutena ajattelumallina alkoi näkyä nuorisovaikutusten arviointi. Tämä ehkä kuulostaa hienolta, mutta samalla vihjaa siihen, että asiat tapahtuvat jossain nuorisopolitiikan ulottumattomissa. Lama-ajan kontekstissa, nuorisotyöttömyyden noustua äkkiä ennätyslukemiin, nuorten elinoloissa tapahtui jotain sellaista, mitä oli aihetta pitää vakavana yhteiskunnallisena asiana ja ongelmana. Samoihin aikoihin huolehdittiin kokonaisten sukupolvien kohtalosta äkillisesti muuttuneissa oloissa tällaisia sanamuotoja käytti esimerkiksi eduskunnan työasiainvaliokunta (ks. Työasiainvaliokunnan lausunto 1993). Nuorisotyöllä oli syy karistaa vapaa-ajantoiminnan mainetta pois itsestään. Syy ei ollut alan sisäinen vaan johtui ulkoisista olosuhteista. Huomio kiinnittyi sillä hetkellä vakavina näyttäytyviin ongelmiin vapaa-ajan kustannuksella. Nuorisotyölakia laadittaessa otettiinkin etäisyyttä vapaa-aikaan kytkeytyvään nuorisotyöhön 5. Laman myötä ylipäänsä kaikkea yhteiskunnan toimintaa kohtaan esitettiin vahvoja tehokkuuden ja poikkihallinnollisuuden vaatimuksia. Toinen suosituksi tullut argumentti oli säästää ehkäisemällä ennalta ongelmia. Tämä puolilaskennallinen perusmalli yleistyi nimenomaan laman jälkeen. Tehokkuusvaatimus kiinnittyi käytännössä vahvasti poikkihallinnollisuuteen ja moniammatillisuuteen. Erityisesti Konsernistrategia nuorten elinoloissa (1995) sisältää jaksoja, joissa uusi poikkihallinnollinen työtapa esitettiin suorastaan uutena auringonnousuna koko nuoria koskevan palvelujärjestelmän taivaalla 6. Myös valtiontalouden tilintarkastajat kytkivät verkostoitumisen ja tehokkaamman työn toisiinsa. Riippumatta siitä, kuinka paljon poikkihallinnollinen toimintatapa todella on kymmenessä vuodessa edennyt, ja mitkä ovat olleet sen mahdollisuudet, sen nimiin on pitänyt ainakin vannoa. Tähän nuorten elinolot on sopivan väljä termi. Vaikka menneet opetukset olisivat olleet kirkkaina mielessä, 1990-luvun taloudellinen kriisi antoi syyn uskoa, että olosuhteet olisivat toiset. Tästä alkanutta vaihetta voi kutsua nuorisopolitiikan toiseksi aalloksi myös siksi, että siitä alkaen on toimittu niukkuuden olosuhteissa. Lama oli tarpeeksi syvä, mutta aidon poikkihallinnollisuuden kannalta ehkä liian lyhyt. Nuorisopolitiikan aallot osoittavat myös sen, että koordinaation ja ohjelmien perusteluksi käy laajeneva hyvinvointivaltio yhtä hyvin kuin niukkuuteen sopeutuva. Nuorisopolitiikan akuutti tarve voidaan perustella 333

8 petri paju suurilla ja pienillä ikäluokilla ja niin on tehtykin. Sukupolviajattelu sai tuulta purjeisiin laman myötä; uskottiin, että sukupolvien ketjussa ollaan tultu käänteeseen, jossa seuraava sukupolvi ei välttämättä olisikaan enää edellistä vauraampi. Sekä nuorisopolitiikassa että siitä eriytyneessä lapsipolitiikassa hahmotettiin talouskriisiä myös sukupolvikysymyksenä. Tämä seikka antaa elinoloille merkityksen myös sukupolvien välisessä tulonjaon ja kertyneen vaurauden oikeudenmukaisen jaon mielessä. Lama korosti selvästi myös tapaa tarkastella asioita nimenomaan kansallisina ja kansallisen kriisin kautta. Oli luontevaa ajatella nimenomaan kansallisen vaurauden jakautumista tai pikemminkin sitä, mitä tästä jakautumisesta oli jäljellä. Sukupolvinäkökulma tarjoaa yhden selityksen myös virinneille tiedonkeruu- ja indikaattorihankkeille. Lama-aika keikautti nuorten itsenäistymisen olennaisimmat askeleet aivan uuteen uskoon: opintotuki uudistettiin, koulutuspaikkoja lisättiin, työmarkkinat olivat tukossa, vuokra-asuntojen saatavuus parani ja hinnat laskivat. Myös nuorisotyö nuorisopolitiikan käytäntönä päätyi jälleen vakavien aiheiden pariin ja otti etäisyyttä puhtaaseen vapaa-ajan toiminnan organisointiin. Tämä osaltaan selittää, miksi nuorisotyölaki laadittiin elinolojen perustalle, ja tämä on pohja, jolle nuorisolakia alettiin laatia. Sukupolviajattelun ajankohtaisuus ei ole laman päivistä juuri vähentynyt. Sukupolvien välinen tulojen, omaisuuden ja vastuiden jako on edelleen esillä. Suurten ikäluokkien eläköitymisestä aiheutuva huoli, erityisesti työvoimapula, nousi poliittiselle agendalle luontevasti vasta massatyöttömyyden huipun jälkeen. Uuden vuosituhannen keskustelua leimaavat ennen kaikkea huoli huoltosuhteesta ja työvoimapulasta. Sukupolviajattelu voi olla asiallinen lähtökohta myös kunnan päätöksenteossa. Vuosituhannen vaihteen molemmin puolin on laadittu satamäärin lapsi- ja nuorisopoliittisia ohjelmia esimerkiksi kunnille, seutukunnille ja maakunnille. Uusi nuorisolaki tuo muassaan myös valtakunnallisen nuorisopolitiikan kehittämisohjelman. Jos laskemme nuorisopolitiikan aallot kuntien tekemien nuorisopoliittisten tai lapsi- ja nuorisopoliittisten ohjelmien ja strategioiden mukaan, päädytään kolmeen: 1970-lukuun, kansainvälisen nuorisovuoteen 1985 ja nykyiseen aaltoon. Toinen näkökulma on, että aaltoja on kaksi (ks. Silvennoinen & Nieminen 2002). Ensimmäinen aalto liittyi hyvinvointivaltion kiihkeimpään rakennusvaiheeseen, toinen aalto puolestaan hyvinvointivaltion uudelleen muokkaamiseen ja kasvun jälkeiseen vaiheeseen. Tästä käännöksestä huolimatta nuorisopolitiikan alkuperäiset haasteet ovat varsin hyvin säilyneet. Nuorisopolitiikan laaja-alaisuus on vaihdellut matkan varrella lähes yksinomaan nuoria koskevista näkökulmista laaja-alaiseen lapsi- ja nuorisopolitiikkaan. Erityisesti 80-luvun alun komiteoille mikään inhimillinen ei ollut vierasta. Nuorisotyöntekijän, joka saa tehtäväkseen laatia nuorisopoliittisen ohjelman (ja ehkä mennä välillä myös metsään), on hyvä tietää, että teema ei ole tyhjä taulu vaan lyhyen mutta intensiivisen menneisyyden muokkaama kuitenkin yli sukupolven mittaisen menneisyyden. 334

9 onko nuorisopolitiikkaakin tehtävä? Nuorisotyöntekijä ja lapsi- ja nuorisopoliittinen ohjelma Allianssi kysyi vuonna 2006 Kunnallisen nuorisotyön tulevaisuusodotukset -kyselyssään, mikä olisi paras taho kunnassa sovittamaan nuorten elinoloja parantavia toimenpiteitä. Kysymykseen vastanneista 226 kunnan nuorisotyön ammattilaisista kolmasosa piti vapaa-ajanlautakuntaa sopivimpana. Hieman yli viidesosa oli sivistyslautakunnan kannalla. Erillinen nuorisolautakunta sai vajaan viidesosan kannatuksen ja kunnanhallitus noin kuudesosan. Monet pitivät myös moniammatillista työryhmää sopivana tahona. Kannat hajaantuivat todella monelle taholle, myös luottamusjohdon ja ammattijohdon välillä. Kysymys viittaa jokseenkin suoraan siihen tehtävään, jota olen tässä kutsunut policy-tyyppiseksi nuorisopolitiikaksi. Nuorisopoliittisella ohjelmalla voi olla monenlaisia tehtäviä, mutta varmasti merkittävin on juuri nuorten elinolojen parantamiseen tähtäävien toimien yhteensovittaminen. Vaikka lapsi- ja nuorisopoliittisia ohjelmia ja strategioita on paljon valmiinakin, tämä ei välttämättä ja toivottavasti tarkoita sitä, että asia olisi lopullisesti hoidettu. Valmiisiinkin ohjelmiin liittyy myös seuranta- ja päivitystehtäviä. Ne voivat olla jopa työläämpiä kuin itse ohjelmien laatiminen, sillä ohjelman seuranta muodostaa myös oman taiteen- ja tieteenlajinsa, etenkin vaalien alla. Tämän päivän ohjelmissa elävät kerrostuneina yhtäältä suunnitelmaoptimismin ajatukset kypsän hyvinvointivaltion kehyksessä ja toisaalta enemmän, tehokkaammin, parempaa, halvemmalla -vaatimukset, joita korostavat lama-ajan opetukset ja nykyiset uhkakuvat ikärakenteen muutoksesta. Artikkelin loppuun kokoan joitain huomioita etupäässä policy-tyypin nuorisopolitiikan toiminnasta ja toimivuudesta sekä siitä, mitä nuorisotyöntekijän olisi ehkä hyvä tietää jo etukäteen (taustoista), jos ohjelmallinen toimeksianto sattuu omalle kohdalle. Lähtökohdaksi kelvatkoon 80-luvun nuorisopolitiikan määritelmä, joka on varsin hyvin kestänyt aikaa: Nuorisopolitiikka on yhteiskuntapolitiikan suuntaamista ja toteuttamista nuorten kasvu-, kehitys-, toimeentuloedellytysten sekä vaikuttamismahdollisuuksien näkökulmasta (Komiteanmietintö 6:80). Mittasuhteet Laaja-alainen lapsi- ja nuorisopolitiikka kattaa merkittävästi suuremman alan kuin esimerkiksi nuorisotyön peruspalvelut. Ajatelkaamme vaikkapa asukkaan kuntaa: sen nuorisotoimen budjetti voisi olla euroa vuodessa ilman investointeja (käyttömenot). Lapsi- ja nuorisopolitiikan ala kattaisi tässä tapauksessa ainakin kunnan palvelut lapsille ja nuorille, mikä tarkoittaa euron volyymeja, luultavasti ylikin (ks. Paju 2005; Häkli 2005). Toisin päin laskettuna nuorisotoimen käyttömenot muodostavat tasaisesti noin prosentin kuntien kaikista käyttömenoista, mikä karkeasti laskettuna tarkoittaisi noin kaksi prosenttia koko lapsiin ja nuoriin tehdystä kunnan satsauksesta. Mutta tämä ei vielä ole koko kuva. Lapsilisät, työmarkkinatuet, asumistuet, 335

10 petri paju opintotuet, eläkkeet, kuntoutuskorvaukset ja muut Kelan kautta maksettavat edut koskevat läheisesti kunnan lasten ja nuorten arkea: lisätään pottiin euroa (ohitimme muuten juuri nuorisotyön valtionosuudet noin kuusinkertaisesti). Edellisten lisäksi esimerkiksi poliisi, tuomioistuimet ja työvoimatoimisto ovat nuorisopolitiikan kannalta merkityksellisiä. Valtion paikallishallintona ne eivät sisälly kunnan palveluihin. Järjestöt ovat tietenkin myös erottamaton osa kokonaisuutta: nuorisojärjestöt, ammattijärjestöt, paikallisyhdistykset, nuorisotyötä tekevät järjestöt, säätiöt, kulttuurijärjestöt ja urheiluseurat ainakin. Pottiin voisi lisätä vielä esimerkiksi palkattoman kotityön ja muuta tilinpidossa heikosti näkyvää ainesta. Työllisyys on yksi merkittävimmistä nuorisopoliittisista teemoista, näin ollen elinkeinoelämäkin liittyy aiheeseen tavalla tai toisella (esimerkiksi yrittäjyyskasvatuksen tai rekrytointitilaisuuksien muodossa). Jos otamme vakavasti nuorisopolitiikan määritelmän yhteiskuntapolitiikan toimien yhteensovittamisesta, se todellakin kattaa lapsilisät, koulun, työvoimatoimiston, nuorisotalot, päiväkodit ja kouluterveydenhoidon sekä mittavan listan muita yhteiskunnan toimia. Jokaisen sektorin, ammattikunnan, erityislainsäädännön, valtionosuusjärjestelmän ja erillishankkeiden haltuunotto on siinä määrin suuri urakka, että siinä lentävän monitoimiohjuksen aika tuppaa loppumaan kesken. Samaan aikaan on todettava, että jossain määrin koordinoituna tämä kokonaisuus voisi toimia paremmin kuin ilman, ja että tuon koordinaatiovelvoitteen voi tulkita olevan kunnalla. Pelkkä mittasuhteiden hahmottaminen on hyvä lähtökohta. Pitäisi siis vain virittää edellä kuvattu orkesteri niin, että se soittelee ihmisten hyvinvoinnin kannalta optimaalisia sointuja. Vaikka viimeisen kymmenen vuoden aikana on puhuttu hyvinvointivaltion alasajosta, sen piirissä toimii edelleen huomattava määrä eri palveluntuottajia, ja palveluihin käytetään myös jonkin verran voimavaroja. Tässä teoksessa Lasse Siurala ja Anu Gretschel esittelevät laajasti kysymyksiä nuorten kuulemisesta ja osallisuudesta. Nostan esille tästä teemasta vain yhden tutun esimerkin. Lempäälän kunnassa ratkaistiin asia kertomalla nuorille, että kunnan palveluiden arvo jokaiselle nuorelle on noin 5000 euroa, että koulupäivän hinta on noin 20 euroa ja että 15 minuutin häirinnästä 21 oppilaan luokassa seuraisi laskennallisesti 24 euron sakko. Sattumalta Lempäälän kunta on juuri sen kokoinen, että lasten ja nuorten palveluihin menee jotakuinkin tarkkaan yksi euro joka sekunti ympäri vuoden jokaisena päivänä ja ympäri jokaisen vuorokauden. Tämä on melko helppo tapa hahmottaa, mitä kunta lasten ja nuorten ympärillä tarkoittaa. Näiden viestien kertomiseen koulu on aivan kelpo paikka, kokemuksesta tiedän, että myös helppo paikka jos niin halutaan. Nuorisotalolla tilaisuus tuskin olisi loppuunmyyty, nuorisovaltuustossa tai muussa vastaavassa se tavoittaisi vähemmän ihmisiä. Tämä lähestymistapa lähtee liikkeelle kunnan toiminnan kokonaisvaltaisesta hahmottamisesta, mutta tähtää omalla tavallaan politics-tyypin nuorisopolitiikkaan. Viesti tässä tapauksessa olisi siis lyhyesti: kunta satsaa teihin jokaiseen noin 5000 euroa vuodessa. Toistaiseksi ette voi ottaa osuuttanne rahana, mutta voitte vaikuttaa siihen, miten nuo resurssit käytetään ja tulevaisuudessa myös siihen, kerätäänkö niitä ensinkään. 336

11 onko nuorisopolitiikkaakin tehtävä? Rajaaminen ja ryhmittely Osa kunnan palveluista on olemassa vain, koska kunnassa on nuoria. Toisissa palveluissa nuoret ovat merkittävä käyttäjäryhmä, vaikka palvelu olisi olemassa ehkä nuorista riippumatta. Jotkut palvelut puolestaan ovat sillä tavalla vakuutusluotoisia, että niiden pariin hakeudutaan tyypillisesti vasta kun on jotain vialla. Näissä palveluissa nuorten rooli käyttäjänä on useimmiten pieni tai olematon. Nuorilla ja lapsilla on erityinen suhde heitä itseään varten oleviin palveluihin, mutta kuntalaisina heitä koskevat myös niin sanotut yleiset asiat, vaikkapa kaavoitus. Jokaisessa kunnassa voidaan erotella esimerkiksi: Vain nuorille suunnatut palvelut: nuorisotoimi, lukio, yläkoulu, nuorten työpaja, nuorisojärjestöjen tukeminen (tai lapsille: neuvola, alakoulu, esikoulu, aamu- ja iltapäivätoiminta, kotihoidon tuki, päivähoito). Nuorisojärjestöt, nuorisovaltuustot ja oppilaskunnat ovat vielä erityistapaus nuorten tuottamista ja käyttämistä palveluista. Kaikille suunnatut palvelut, joissa nuoret ovat merkittävä käyttäjäryhmä: kirjasto, liikuntatilat. Kaikille suunnatut palvelut, joissa nuoret eivät ole suuri käyttäjäryhmä, mutta merkitys kunnan taloudelle on suuri: terveyspalvelut. Julkishyödykkeet ja palvelut, joissa nuorten osuutta on vaikea rajata: katuvalot, puistot, hiekoitus, kaavoitus, kunnallistekniikka. Palvelut, joissa lapset ja nuoret eivät ole määritelmän mukaan suoranainen käyttäjäryhmä, mutta joiden laatu vaikuttaa esimerkiksi sukulaisten kautta: esimerkiksi vanhainkodit. Nuorisopoliittista ohjelmatyötä on tietenkin mahdollista rajata myös temaattisesti (liikunta, rikoksentorjunta, tilat tms.), ikäryhmittäin ja hallinnollisesti (esimerkiksi valtion paikallishallinnon ja kunnan yhteistoiminta, seudullinen yhteistyö) tai vaikkapa kansalaistoimintaa tukevaksi. Harvoin esille tuleva rajaus on kunnallinen itsehallinto. Periaatteessahan mikä tahansa ohjelma on vain esitys kuntalaisille asioiden painopisteistä, priorisoinneista tai tiedotusta palveluiden käyttäjille. Lapsilla ja nuorilla on joihinkin palveluihin erityinen suhde, mutta kuntalaisina heillä on toki oikeus esittää kannanottonsa erilaisiin asioihin. Käytännössä rajauksia usein tehdäänkin esimerkiksi työllisyysstrategioiden, päihdeohjelmien ja nuorisotoimen omien strategioiden muodossa. Ehkä olennaisin rajaus on kuitenkin se, kuka ohjelmassa kirjoittaa ja kenelle. Jos palveluiden tuottamisesta vastaavat tahot kirjoittavat ohjelmaa resursoinnista vastaavalle valtuustolle, ohjelmasta tulee helposti melko tekninen. Tällaisessa tapauksessa kerrataan usein eri aloja sääteleviä normeja, esimerkiksi suosituksia oppilasmääristä yhtä terveydenhoitajaa kohden. Rajaukset kyllä auttavat keskittymään erityisiin ongelmiin teeman, alueen tai rahoituksen kannalta, mutta asioilla on myös taipumusta palata lähtöruutuun, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Nuorisotyöntekijä on toki myös kansalainen: kokonaisuuksien hahmottaminen 337

12 petri paju voi olla hyvä yrityksenäkin. Periaatteessa hyvä ohjelmatyö voi jopa säästää energiaa, jos kysymykset päihteistä ja päihteettömyydestä tai muista tyypillisistä ikuisuuskysymyksistä voidaan suoraan johtaa ohjelman linjauksista. Se voi myös auttaa nuorisotyön perustavan tehtävän hahmottamista osana kunnan kokonaisuutta. Mielenkiintoista on huomata myös se, että erilaisia malleja asioiden organisoimiseksi on myös kehitetty satamäärin. Kovin harvoin kuitenkaan toisten tekemää mallia otetaan lähtökohdaksi ohjelmatyöhön ryhdyttäessä. Mallintamiseen käytetyt resurssit ja into ovat valuneet myös turhuuksien markkinoille. Nuorisotoimella on käytettävissään asiantuntemusta myös ulkoistamisesta ja kilpailutuksesta. Ei vain siksi, että olisi helpompi ulkoistaa ja kilpailuttaa vaan myös siksi, että olisi helpompi perustella, miksi ei kannata ulkoistaa ja kilpailuttaa. On täysin mahdollista, että toimialasta ja paikallisista olosuhteista mitään tietämättömän asiantuntijan jäljissä ei nuorisotyöllinen ruoho enää kasva. Nuorisotyön menneisyys on ulkoistamista, kumppanuutta ja kilpailutusta; nuorisotyön paikka pitäisi olla eturivissä, kun julkista hallintoa uudistetaan. Lapsi- ja nuorisopoliittisten ohjelmien sisältö pähkinänkuoressa Lapsi- ja nuorisopoliittisia ohjelmia on siis tehty kolmannessa aallossa satamäärin. Nuorisotoimien ja nuorisotyöntekijöiden panos näiden ohjelmien teossa vaihtelee. Niihin kootut asiat voidaan jakaa karkeasti erityyppisiin kuvauksiin, tavoitteisiin ja linjauksiin, joista seuraavassa esimerkkejä 7. Olen saanut tilaisuuden seurata ohjelmien tekoa eri etäisyyksiltä ja perehtynyt noin 30 eri kunnan ohjelmaan, joiden hallinnolliset alueet, ajoitus, sisältö, laajuus ja laadintatapa vaihtelevat. Seuraavat esimerkit ovat paikallisista ohjelmista. Niiden valikoituminen käsittelyyni ei perustu systemaattiseen otanta-ajatteluun vaan enemmänkin sattumaan. Ohjelmat, jotka olen käynyt läpi, edustavat hieman yli kymmenettä osaa kaikista ohjelmista. Käsittelemieni ohjelmien määrä oikeuttaa jo puhumaan saturaatiosta. Ohjelmat sisältävät tyypillisesti joitain luonnehdintoja kontekstista, ympäristöstä ja ohjelman tekopaikan näkökulmasta nuorten ja paikallisen yhteisön suhteeseen: Tammikuun 2002 lopussa asui Koillis-Suomen alueella henkilöä. (Kulmakunnan huominen / Kuusamo) Talven pakkaspäivinä ilman typpidioksidipitoisuudet ylittävät ohjearvot. (Vaasa) Olosuhteet voi vain todeta tai tehdä niistä joitain tulkintoja. Aina tulkinnat eivät osu yhteen joko tulkitsijasta tai paikallisista eroista johtuen: Vanhemmuus hukassa. (Kainuu) Vanhemmuus on selvinnyt elinolojen, työelämän ja kulttuurien murroksissa yllättävänkin hyvin. (Lappeenranta) 338

13 onko nuorisopolitiikkaakin tehtävä? Kuvaukset ja tulkinnat voivat liittyä, ja usein liittyvät, myös tulevaan aikaan. Siinä tapauksessa ne esitetään visioina tai tavoitetiloina. Ajantasainen tieto siitä, missä kunnassa mennään, on toki tärkeä lähtökohta. Joskus tosin kovin objektiivisilta näyttävät prosentit ja indikaattoriluvut saavat liiaksikin huomiota, ja täsmällisiltä näyttävien numeroiden taikavoima saattaa alkaa viedä koko ohjelmaa. Jos on valmiiksi päätetty, että nuoret voivat huonosti ja vanhemmuus on hukassa, sille löytyy kyllä evidenssiä. Todistetta löytyy aina myös päinvastaiselle näkemykselle. Lasten ja nuorten hyvin- tai pahoinvoinnista voi saada erilaisen kuvan hoidettujen sairauksien ja oireiden perusteella, puhumattakaan niin taipuisasta asiasta kuin hukattu tai löydetty vanhemmuus. Kovin harvoin mitkään numerot itsessään kertovat siitä, paljonko on paljon. Tuskin koskaan ne kertovat siitä, mitä asioille pitäisi tehdä. Tilastollisilla faktoilla on oma roolinsa, joka on tärkeä, mutta niistä ei juuri ole oikotieksi paikallisolojen asiantuntemukseen. Yhdellä tilastollisella numerovastauksella on enemmänkin taipumus herättää kaksi uutta kysymystä: onko tämä paljon, ja mitä asialle pitää tehdä. Toimintaympäristön lisäksi käytännössä aina esitetään kuvauksia siitä, millainen on lasten ja nuorten palvelujärjestelmä kunnassa/alueella. Kuvaus voi olla kattava tai suppea riippuen lähtökohdista ja siitä, miten tehtävä on alun perin rajattu: Turussa toimii kahdeksan koulukuraattoria, joista yksi työskentelee ruotsinkielisissä kouluissa. (Turku) Nuorisopsykiatrian osasto alkaa toimintansa vuoden 2000 alusta. (Kokkola) Toiminnassa olevan palvelujärjestelmän listaus merkitsee parhaimmillaan ohjelman kokoajalle myös hyvää johdatusta kunnan toimintaan. Lisäksi se on omiaan panemaan asioita mittasuhteisiin. Listauksen merkitystä voi ja kannattaa korostaa sitomalla sen nähtävissä oleviin haasteisiin, joita ovat tyypillisimmin asukasluvun määrästä aiheutuvat paineet suuntaan tai toiseen ja monelle liiankin tutut taloudelliset realiteetit. Kunta, jonka väkiluku kasvaa voimakkaasti, kohtaa kovat investointipaineet (koulujen ja päiväkotien laajennukset, uusien asuinalueiden palvelut), mutta ohjelmatyö on usein helpompaa sikäli, että työntekijöitä eivät juuri painosta uhka oman työpaikan menetyksestä. Päinvastaisessa tapauksessa supistuva palvelutuotanto aiheuttaa ongelmia uhattujen työpaikkojen takia, vaikka yhteinen uhka voi murtaa eri ammattikuntien ja sektoreiden välisiä raja-aitoja. Tämä olisi jo tarpeeksi monimutkaista itsessään, mutta kuntia velvoittava lainsäädäntö ja eri ammattien pätevyysvaatimukset mutkistavat kuvaa entisestään. Kehittämisen innossakin on hyvä muistaa ainakin se teoreettinen mahdollisuus, että systeemi toimii niin hyvin kuin se voi olosuhteissaan toimia. Sama koskee myös poikkihallinnollisuutta ja moniammatillista otetta, jotka ovat perusteltuja vain siinä tapauksessa, että ne jotenkin edistävät kuntalaisten hyvinvointia. Kun kyseessä on ohjelma, se suuntautuu aina tulevaisuuteen. Konkreettisilla tavoitteilla on etuna se, että ovat selkeitä ja yksinkertaisia. Tällaisten tavoitteiden toteutuminen voidaan myöhemmissä seurannoissa myös helposti mitata. Tämäntyyp 339

14 petri paju piset tavoitteet ovat parhaimmillaan hyvin perusteltuja suurempien tavoitelinjojen konkretisoituja versioita. Jokaiselle 8. ja 9. luokkalaiselle halukkaalle on järjestettävä vähintään yhden viikon työjakso kesäisin. (Sahalahti. Sahalahden kunta liitettiin Kangasalaan vuoden 2005 alussa) Vuokra-asuntokannasta on neljäsosa varattava nuorten käyttöön. (Lohja) Käytännössä tavoitteet useimmiten ilmaistaan sellaisessa muodossa, että ne edellyttävät jonkintasoista lisäsatsausta. Tähän voi liittyä ongelmia silloin kun kukin mukana oleva taho tuo pöytään omat käsityksensä omista lisäresurssin tarpeistaan. Lopputuloksena voi tällöin olla kirje joulupukille, hyvin harvassa kunnassa palvelutoiminta vain laajenee leveällä rintamalla. Kun toimitaan niukkuuden vallitessa, niin kuin usein asianlaita on, itse ohjelmatyö jättää ohjelmallisen puolen kokonaan väliin, jos se ei tee mitään valintoja monien sinällään hyvien asioiden välillä. Ohjelman teon varsinaisen strategisen luonteen kannalta kaikista mielenkiintoisimpia ovat sellaiset linjaukset, joista käy ilmi tulkinta mahdollisten ongelmien syistä ja keinot niiden poistamiseksi. Näissä linjauksissa, joita on ohjelmissa on loppujen lopuksi aika vähän, tiivistyy ajatus strategiasta suunnan valintana. Se tarkoittaa valintaa myös hyvien asioiden välillä. Jotta nuorisopolitiikassa olisi ripaus politiikkaa mukana, on tehtävä ratkaisuja hyvien vaihtoehtojen välillä ja politisoitava asioita agendalle: mitä on, minne tahdotaan, ja miten sinne on mahdollista päästä. Periaatteelliset lähtökohdat ovat: Vanhemmuuden palauttaminen vanhemmille. (Lempäälä) Hyvinvoinnin perusyksikkö on perhe. Vanhemmuutta vahvistamalla voidaan parhaiten ennaltaehkäistä esimerkiksi nuorten rikollista käyttäytymistä tai orastavaa huumeongelmaa. (Lapinlahti) Sattumoisin selkeimmät löydettävissä olevat linjaukset ovat samansuuntaisia ja samaan teemaan liittyviä: perheen ja vanhempien vastuuta ja ensisijaisuutta korostavia. Lempäälän strategiamateriaaleissa korostetaan myös sitä, että peruskoulussa yhteisöllisyyden lisääminen on ensisijainen tavoite. Muuten ohjelmissa näin selvästi ja tiukasti esitettyjen valintojen puolella on hieman hiljaisempaa. Kun kunta julistautuu lasten ja nuorten kunnaksi, se ei vielä ole järin radikaali linjanveto. Näitä kuntia löytyy useampia. Edellä kuvatun kaltaiset linjaukset ovat ohjelmallisen työn ydintä sikäli, että niissä on mukana ajatus hyvinvointiin vaikuttavista syy- ja seuraussuhteista. Oma käsitykseni on, että vanhemmuuden palauttaminen vanhemmille toimii kyllä iskulauseena, mutta voi yllättää vaatijansa kun iskulause viedään käytäntöön. Jaottelu ei kata kaikkea mitä ohjelmiin on kirjattu niihin liittyy myös selvitysosia, tilastollisia kartoituksia ja lapsille ja nuorille tehtyjä kyselyjä. Esimerkiksi Vaasan lapsi- ja nuorisopoliittista ohjelmaa voi suositella jonkinlaiseksi esimerkiksi taustatyöstä. Turku, Lempäälä, Jämsä ja Tampere täyttävät saman kriteerin, muu 340

15 onko nuorisopolitiikkaakin tehtävä? tamia kuntia mainitakseni. Jonkinlainen minimivaatimus voisi kuitenkin olla, että kun kerran työhön ryhdytään, selvitettäisiin ainakin seuraavat seikat: 1) Missä mennään, mikä on tilanne nyt? Tämä on kohtuullisen helppoa, sillä nykyisin kuntakohtaista tilastotietoa on tarjolla. Tämän kuntakohtaisen tiedon yhdistäminen paikallisviisauteen riittää pitkälle. 2) Minne tahdotaan? Hyvien ja kauniiden asioiden listaaminen ei ole ongelma. Ongelmana on enemmänkin päättää, mitkä asiat jäävät rannalle, vaikka ovat hyviä ja kauniita. Vanhemmuutta ei esimerkiksi voi oikein pitää ja palauttaa samaan aikaan. Jos taas eri sektoreiden viranhaltijat tekevät listan kaikista haluamistaan asioista, se vain kuoreen ja Korvatunturille ja iloista odotusta. 3) Millä resursseilla tavoitteisiin päästään muistaen, että monet kuntalaiset arvostavat alle 60 prosentin kunnallisveroa? Käytännössä ohjelman toteutumisen mahdollisuus suurenee huomattavasti, jos sitä vastaavat kohdat ovat budjetissa. Olkoon ne sitten plus- tai miinusmerkkisiä. Tavoitteet ja menetelmät Lapsi- ja nuorisopoliittisten ohjelmien ja strategioiden tekemisestä on siis jo paljon kokemuksia, myös nuorisotyöntekijöillä. On jopa tavanomaista kuulla näistä ohjelmista sellaisia kommentteja, että ne ovat jääneet hyllyyn pölyttymään tai että ne eivät riittävän sitoutumisen puuttuessa ole täyttäneet tavoitettaan. Ohjelmatyössä käytetään työrukkasina työryhmiä, neuvottelukuntia, erityisiä päätoimisia sihteereitä ja kuulemisjärjestelmiä. Neljän vuoden välein toimitettavat kunnallisvaalit eivät nekään ole aivan mitätön kuulemisjärjestelmä. Uuden vuosituhannen toimintaympäristössä kuntien itsehallinto on laajaa, laajempaa kuin kasvavan hyvinvointivaltion aikana. Demokratian toimivuudelle ehkä suurimman uhkan aiheuttaa tyhjän kukkaron diktatuuri ja sen kaikki mahdolliset seurausvaikutukset. Nuorisotyö on oikeastaan kärsinyt sekä laajenevasta itsehallinnosta että talousongelmista. Kaavamaisesti tarkasteltuna nuorisotyöllä on kuntien voimavarojen suuntaamisessa 99 prosenttia voitettavaa ja prosentin verran menetettävää, sillä noin yhden prosentin siivun nuorisotyö nykyisellään saa osuus on kuitenkin suurempi kuin valtion budjetissa. Nuorisolain aikana nimenomaan nuorisopoliittiset tavoitteet ja suuntaviivat myös paikalliselle toiminnalle on määrä kirjata nuorisopolitiikan kehittämissuunnitelmaan. Tämänkaltaisesta ohjaussuhteesta, sen haasteista ja mahdollisuuksista nuorisopolitiikan lyhyt historia tarjoaa esimerkkejä. Ilmiöt ottavat kuitenkin eri aikoina eri muodon; menneestä voi yrittää viisastua mutta tuskin ennustaa tulevaa. Sikäli kuin voidaan tulkita nuorisotyön rooli paikallisella tasolla suoraan laista, se kattaa nykyisellään kiistattomasti sekä policy- että politics-tyypin nuorisopolitiikat. Kun uusi nuorisolaki rajaa nuorisotyön nuorten omaan aikaan, perusajatusten yhteensovittaminen käytännössä jää nähtäväksi. Ohjelmatyöllä voidaan tässä tilanteessa nähdä olevan monia tavoitteita: lisätä kuntalaisten aktiivisuutta palveluiden järjestämisessä, sopeuttaa kunnan toiminta paikallisiin erityisolosuhteisiin, kun säätely on väljempää, lisätä lasten ja nuorten tai 341

16 petri paju yleensä kuntalaisten kiinnostusta ja osaamista päätöksentekoon, sitouttaa kunnan luottamushenkilöt vaalikautta pidemmäksi jaksoksi tehtyihin linjauksiin ja sovittaa järjestelyt odotettavissa olevilla resursseilla niin, että kultakin kykyjensä mukaan ja kullekin tarpeensa mukaan. Hyvä näin. Ohjelmatyöhön saattaa tosin liittyä sellainen ristiriita, että siellä missä yhteistyö toimii, asioihin etsitään ennakkoluulottomasti vaihtoehtoisia ratkaisuja ja niihin sitoudutaan, siellä ohjelmien tarve ei ole järin suuri, tai ohjelmat eivät ehdi mukaan tapahtumien vyöryyn. Vastaavasti siellä, missä edellä mainitut asiat eivät luista, ei ohjelmatyökään tätä välttämättä pysty muuksi muuttamaan. Viitteet 1 Näkökulmani on siis toinen kuin vaikkapa Juha Niemisellä tässä kirjassa. Lähden osin laiskuuttani, osin pääainesyistä siitä, että nuorisotyö on sitä, mitä nuorisotyönä tehdään. Toinen vaihtoehto on lähteä nuorisotyön olemuksesta ja rajata nuorisotyöhön ne asiat, jotka sen olemukseen kuuluvat. Tästä, enemmän olemuksellisesta näkökulmasta, kirjoittaa tässä teoksessa siis Nieminen. Keskityn kansallisen tason toimintaan: Euroopan unionin (Kuuren artikkeli tässä teoksessa), Euroopan neuvoston, Pohjoismaiden neuvoston ja YK:n nuorisopolitiikka jää näin ollen pois. Samaa on valitettavasti sanottava esimerkiksi entiseen Neuvostoliittoon suuntautuneesta nuorisopolitiikasta. 2 Tästä osoituksena on muun muassa Konsernistrategia nuorten elinoloissa (1995), myös eduskunta keskusteli ajankohtaiskeskustelussaan nimenomaan nuorten elinloista Nuorisopolitiikka palasi terminä Euroopan neuvoston maatutkinnan (Suomen nuorisopolitiikan maatutkinta 1997) myötä pian takaisin, ja nyt termi on otettu taas kaapista avoimesti esille. 3 Kannustinloukulla viitataan tilanteeseen, jossa työttömänä olevan ei kannata talouden puolesta ottaa vastaan tarjottua työtä, koska palkkatulot laskisivat yhteiskunnan tukia niin paljon. Hienommin sanottuna efektiivinen marginaalivero olisi lähes 100 prosenttia tai jopa yli. 4 Tämä on tulkinta, jonka voi kiistääkin. Voidaan tulkita lain tarkoittavan, että elinolot ja kansalaistoiminta yhdistyisivät nimenomaan politics-merkityksessä. Tätä eivät tue kuitenkaan lain laatimisen aikaiset näkemykset (ks. erityisesti Konsernistrategia nuorten elinoloissa 1995). Voidaan ajatella myös, että laissa lukee mitä lukee, nuorisotyö ja nuorisotoimi kulkevat omia polkujaan. Tämä pitääkin varmasti sillä tavalla paikkansa, että muuttunut valtionosuusjärjestelmä ja leikkaukset ylipäänsä vaikuttivat kuntien nuorisotoimen ja järjestöjen toimintaan huomattavasti. Elinolokartoitukset kunnissa (esim. sateenvarjohanke), nuorten elinolot vuosikirjat ja indikaattorit kuitenkin kertovat jotain siitä, että laki ei aivan omaa elämäänsä ole elänyt. 5 Hallituksen esityksen perusteluissa mainitaan: Lain kokonaisuudistus on tarpeellinen, sillä nuorisotyön arvolähtökohdat ovat muuttuneet. Nykyisin voimassa oleva laki laadittiin 1980-luvun puolessa välissä, jolloin nousukauden vauhdittamana korostettiin vapaa-ajan merkitystä. Nuorisotyö ja liikunta linjattiin vapaa-aika ja kansalaistoiminnan käsitteiden alle. Valtion nuorisopoliittisissa tavoitteissa järjestötoiminnan tukeminen asetettiin ensisijaiseksi painopisteeksi. (HE 298/94.) 6 Nuorisokansliapäällikkötyöryhmän työtä on pidetty jonkinlaisena poikkihallinnollisen yhteistyön esikuvana. Itse työssä tiiviisti sisällä olleelle tämä tuntuu kovasti hämmästyttävältä ja johtaa ajatukset siihen, että aito poikkihallinnollinen yhteistyö on maassamme kovin harvinaista. Lieneekö niin, että hallinnonalojen välisen yhteistyön tarve on noussut esille vasta kovien taloudellisten aikojen muodostamasta pakosta (Konsernistrategia nuorten elinoloissa). 7 Tämä köyhän miehen sisällönanalyysi perustuu 30 ohjelman tarkasteluun ilman erityistä laadullisen tutkimuksen metodia. Olen myös seurannut erilaisten etäisyyksien päästä joidenkin kuntien ohjelmatyötä. 342

17 onko nuorisopolitiikkaakin tehtävä? Lähteet Asetus (103/2006) Valtioneuvoston asetus nuorisotyöstä ja -politiikasta. HE (298/1994) Hallituksen esitys eduskunnalle nuorisotyölaiksi. HE (28/2005) Hallituksen esitys eduskunnalle nuorisolaiksi sekä laiksi opetus- ja kulttuuritoimen rahoituksesta annetun lain 1 :n muuttamisesta. Häkli, Erkki (2005) Lapsi- ja nuorisoeuro Lempäälän kunnassa. JaNuorisoeuro.pdf. (Viitattu ) Ilmonen, Mervi (1986) Kansainvälinen nuorisovuosi 1985 kunnissa. Helsinki: Suomen kaupunkiliitto. Komiteanmietintö 6:1980 Parlamentaarisen nuorisokomitean I osamietintö. Selvitysosa. Helsinki. Komiteanmietintö 61:1980 Parlamentaarisen nuorisokomitean II osamietintö luvun toimenpideohjelma. Helsinki. Komiteanmietintö 1:1985 Kansainvälisen nuorisovuoden 1985 komitean välimietintö. Tähtäimessä tulevaisuus. Kansainvälisen nuorisovuoden toimintaohjelma. Helsinki. Konsernistrategia nuorten elinoloissa (1995) Helsinki: Valtion nuorisoneuvosto. Mälkiä, Matti & Vartola, Juha (1993) Nuorisotoimesta vapaa-aikatoimeen. Kunnallisen nuorisotoimen hallinnollisten rakenteiden muutos ja muutosprosessien toteutus vapaakuntakokeilun alkuvuosina. Tampere: Tampereen yliopisto, hallintotieteen laitos. Nieminen, Juha (1995) Nuorisossa tulevaisuus. Suomalaisen nuorisotyön historia. Helsinki: Lasten keskus & Nuorisotutkimusseura. Nuorisolaki 72/2006. Nuorisotyölaki 1068/85. Paju, Petri (2005) Pelastakaa edes Lempäälä. Lasten ja nuorten kuntataloutta maallikolta maallikolle. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura & Lempäälän kunta. Perustelumuistio luonnokseen Nuorisolaista (2004). Opetusministeriö, julkaisematon. Rantalaiho, Kari (1967) Nuorisopolitiikan hallinto. Monistesarja 15/67. Helsinki: Kansalaiskasvatuksen Keskus. Rantalaiho, Kari (1968) Nuoriso ja yhteiskunta. Kansalaiskasvatuksen Keskuksen julkaisuja 3. Helsinki: Otava. Rantalaiho, Kari (1969) 1970-luvun nuorisopolitiikka. Kansalaiskasvatuksen Keskuksen julkaisuja 6. Helsinki: Kansalaiskasvatuksen keskus. Silvennoinen, Heikki & Nieminen, Juha (2002) Nuotiopiiristä peruspalveluksi. Teoksessa Heikki Silvennoinen (toim.) Nuorisopolitiikka Suomessa 1960-luvulta 2000-luvulle. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura & Nuorisoasiain neuvottelukunta, Suomen nuorisopolitiikan maatutkinta, kansallinen raportti (1997). Helsinki: Euroopan neuvosto, Opetusministeriö. Suomen nuorisoyhteistyö Allianssi (2006) Kunnallisen nuorisotyön tulevaisuusodotukset. Kysely, ei julkaistu. Työasiainvaliokunnan lausunto 1/1993 (1993). Valtioneuvoston nuorisopoliittinen selonteko eduskunnalle (1984). Helsinki: Kansalaiskasvatuksen Keskus, julkaisuja

18 petri paju Suositeltavaa kirjallisuutta Kuntien, seutukuntien ja maakuntien tekemiä lapsi- ja nuorisopoliittisia ohjelmia ja -strategioita on internetissä saatavilla hyvin. Ensimmäisen aallon mallisuunnitelmien jäljille pääsee Lasse Siuralan johdattamana (ks. Siuralan artikkeli tässä teoksessa). Kari Rantalaihon 1970-luvun nuorisopolitiikka on alan ehdoton klassikko. Tämä, kuten saman tekijän Nuoriso ja yhteiskunta sopivat hyvin aiheen lyhyestä historiasta kiinnostuneille. Näissä teoksissa on kysymys valtakunnallisen nuorisopolitiikan linjauksista ja ongelmista. Nuorisopoliittisten komiteoiden mietinnöt ovat kaikki omalla tavallaan viehättäviä. Alle 400 sivun paketeista pitäville voi suositella kansainvälisen nuorisovuoden komiteanmietintöjä vuosilta 1985 ja Näistä mietinnöistä voivat 1980-luvulla nuoruuttaan viettäneet löytää mielenkiintoisia yksityiskohtia ja ilmauksia. Ajanjaksolla 1990-luvun alusta tulevaan nuorisopolitiikan kehittämissuunnitelmaan mielenkiintoisimmat julkaisut ovat Suomen nuorisopolitiikan maatutkinta ja Heikki Silvennoisen toimittama Nuorisopolitiikka Suomessa 1960-luvulta 2000-luvulle. Juha Niemisen nuorisotyön historiikissa (1995) on myös paljon tietoa nuorisopolitiikasta. Kysymyksiä pohdittavaksi 1. Jos nuorisotyö keksittäisiin nyt, mitä kaikkea ajattelisit siihen kuuluvan? 2. Nuorisopoliittiset tehtävät kuuluvat nuorisotyön toimialaan. Onko suhde perusteltu, ja miten muuttaisit sitä, jos jotenkin? 3. Pitäisikö nuorisopoliittiset asiat huomioida nuorisotyön ja kansalaistoiminnan koulutuksessa entistä enemmän? Miten? 344