SOTA VS. RAUHA SOTA VS. RAUHA. Vesisota? Rauhan utopia. Sodan talous. Unohtuneet konfliktit. Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liitto ViNO

Transkriptio

1 SOTA VS. RAUHA 1 SOTA VS. RAUHA Vesisota? Rauhan utopia Sodan talous Unohtuneet konfliktit Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liitto ViNO

2 2 SOTA VS. RAUHA Sisällys Sodan vai rauhan politiikkaa?... 2 Unelmia rauhasta... 3 Unohdettu konflikti: Länsi-Sahara... 4 Siviili kriisipuurossa... 4 Vesi ja konfliktit... 5 Vesisodat ovat scifiä... 5 Ryhmäjäsenyys ja konfliktit... 7 Samettivallankumous... 7 Maailma epätasapainossa... 8 Saksan vihreät puivat Afganistania... 9 Te pääsette Maliin?... 9 Kauppaa á la carte!...10 Unohdettu konflikti: Oaxaca...12 Ruanda: Kansanmurha ja maailmantalous...12 Sodan musta talous...14 Liikkuvat uhat ja vaiennetut uhrit...15 Sodan vai rauhan politiikkaa? Maailma on pienentynyt siten, että nykyisin on hyvin vaikea ummistaa silmänsä kaukaisiltakaan tuntuvilta ongelmilta. Niillä kun on pian tapana kävellä vastaan kotinurkilla. Ilmastonmuutos, kansainvälisen talouden häiriöt tai kaukaiset konfliktit vaikuttavat myös meidän elämäämme. Esimerkiksi rajut varallisuuserot synnyttävät enemmin tai myöhemmin rajuja vastaliikkeitä. Venäjän osin huolestuttavasta kehityksestä huolimatta meidän pitäisi huolehtia aivan jostain muusta kuin itärajan yli vyöryvistä tankeista. Venäjä lienee siirtymässä länsimaiden hyväksi havaitsemaan tapaan käyttää enimmäkseen taloudellisia keinoja (esimerkiksi energian vientiä) poliittisten tavoitteidensa saavuttamiseen. Kannattaako yhteiset rahat siis laittaa taisteluhävittäjiin ja nuorten miesten pitkään poissa pitämiseen opinnoista ja työelämästä vai energiaomavaraisuuden parantamiseen esimerkiksi uusiutuvalla energialla? Suomalainen turvallisuuspolitiikka on kummallisen kaksijakoista. Uusien uhkien torjumista korostetaan virallisissa puheissa, mutta sisällöllinen painopiste pysyy perinteisessä aluepuolustuksessa ja vihollinen idässä. Nykyistä turvallisuuspolitiikkaa kuulee nykyään perusteltavan useammin työllisyydellä kuin turvallisuudella. Rauha on yksi vihreän aatteen kulmakivistä. Rauha ei kuitenkaan ole vain sodan poissaoloa, koska rauha ilman oikeudenmukaisuutta tai toimeentulon edellytyksiä ei ole rauhaa. Länsi-Sarahan kaltaiset konfliktit saattavat unohtua, kun varsinaista sotaa ei käydä, mutta ilman todellista ratkaisua konfliktien syihin ne palaavat muistuttamaan itsestään entistä vaikeampina. Konfliktien syntyyn kietoutuu monia tekijöitä. Esimerkiksi monien alueiden muuttuminen elinkelvottomaksi ilmastonmuutoksen edetessä on tulevaisuudessa vakava uhka rauhalle. Usein etnisinä tai kulttuurisina esitettyjen konfliktien taustalta löytyy myös taloudellisia ja poliittisia tekijöitä. Tämä Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden julkaisu valottaa 2000-luvun konflikteja eri näkökulmista. Sotia ja konflikteja on mahdollista ehkäistä ja ratkaista. Aseet ovat siihen yleensä huonoin keino, koska silloin jotain on jo mennyt pahasti pieleen. Perinteisen turvallisuuspolitiikan tilalle tarvitaan kokonaisvaltaista, rauhaa rakentavaa politiikkaa. Se tarkoittaa esimerkiksi asekaupan vastustamista, miinojen ja rypälepommien kiellon tukemista, köyhimpiä maita vahvistavaa kauppapolitiikkaa sekä aitoa monenkeskistä yhteistyötä sotilasliittojen tapaisen nurkkakuntaisuuden sijaan. Suomen pitäisi myös ottaa nykyistä laajempi rooli kansainvälisissä rauhanturvaoperaatioissa. Nythän niistä suurimman vastuun kantavat kehitysmaat. Pahalta maailmalta silmien sulkemisen sijaan tarvitaan aktiivista toimintaa. Turvallisuus on inhimillinen perustarve: halua tietää, että omalla ja läheisillä ihmisillä on henki ja terveys tallella, hyvä olla sekä mahdollisuus päättää omista asioistaan vielä huomennakin. Politiikassa tarvitaan muutos aseiden oopperasta ja kuvitteelli- silta uhilta suojautumisesta kohti arkipäiväisempää turvallisuuspolitiikkaa ja aitojen, todennäköisten ongelmien ennalta ehkäisyä. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi ympäristö- ja kehityspolitiikan yhdistämistä turvallisuuteen. Silti kaikesta ei pidä tehdä turvallisuuspolitiikkaa. Maailman muuttuminen suureksi lentokentäksi ei ole turvallisuuden arvoista. Tapio Laakso kirjoittaja on Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liiton puheenjohtaja Tämän julkaisun tekemiseen on saatu Ulkoministeriön kansalaisjärjestöille suunnattua tiedotustukea. Mikä on ViNO? julkaisija: Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liitto ViNO päätoimittaja: Tapio Laakso tapio.laakso@iki.fi p taitto: Essi Rajamäki kirjoittajat: Otto Bruun, Markus Drake, Markus Himanen, Elina Hirvonen, Antti Kivimäki, Anna-Reetta Korhonen, Heikki Korpela, Tapio Laakso, Henri Onodera, Antti Paakkari, Elina Poikonen, Kukka Ranta, Johanna Sumuvuori, Sini Terävä, Elina Turunen, Eija Vinnari, Eetu Viren. kuvat: Eekku Aromaa, Timo Lukkari, Essi Rajamäki kansi: Essi Rajamäki sarjakuva: Sami Taponen paino: Hämeen Paino Oy, Forssa Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liitto eli ViNO on perustettu muutamia vuosia sitten, koska meillä on näkemyksiä siitä, millainen maailma olisi nykyistä parempi. Me haluamme myös olla rakentamassa sitä. Tuulivoima, perustulo, toimiva joukkoliikenne, maksuton koulutus ja kehitysyhteistyömäärärahojen korotus löytyvät tavoitelistaltamme, samoin avoimempi maahanmuuttopolitiikka, vapaa kaupunkitila, metsien suojelu ja monet muut isot ja pienet asiat. ViNO on samaan aikaan kansalaisjärjestö ja poliittinen nuorisojärjestö. Vinolaisia on ehdolla vaaleissa, vaikutamme puolueen rakenteissa ja meillä on yhteydet poliittisiin päättäjiin, esimerkiksi kansanedustajiin, mutta meidät voi myös löytää kaduilta mielenosoituksista tai jakamasta lentolehtisiä, performansseista tai erilaisista keskustelutilaisuuksista. Jotkut meistä valtaavat katuja ja makaavat tiellä, jos tarve vaatii. ViNOon pääsee mukaan joko oman paikkakunnan paikallisyhdistyksen kautta (tai perustamalla sellaisen, jos omalla paikkakunnalla sellaista ei vielä ole) tai suoraan valtakunnalliseen toimintaan, esimerkiksi tasa-arvo- tai siirtolaisuustyöryhmään. Kun kyllästyt leikkimään puolueetonta maailman vääryyksien edessä

3 SOTA VS. RAUHA 3 Unelmia rauhasta Rauha on teorian ja olotilan välimuoto, johon kuuluu huumeita, puulajien koskettelua ja puheita, joita normaalisti kuulee vain täydessä humalassa olevien suusta. Kaksi suurinta rauhaa kannattavaa ihmisryhmää ovat poliitikot sekä valkoisiin pukeutuneet pitkähiuksiset ihmiset, jotka puhuvat seinille pehmustetussa huoneessa. Näin rauhaa luonnehtii internettietosanakirja Wikipedian parodia, luulosanakirja Hikipedia. Tällä kertaa pyysimme poliitikon ja rauhantutkijan lisäksi myös ammattisotilasta kertomaan ajatuksiaan rauhasta. Eversti: rauha syntyy yhdentymisestä Ilmavoimien eversti Martti Lehdolle rauha on ennen muuta yhdentymistä ja verkostoitumista. Valtioiden välinen yhdentyminen lisää niiden keskinäistä riippuvuutta. Kun valtioiden välille luodaan siteet, jotka tekevät sodankäynnistä järjetöntä, voidaan ruveta löytämään rauhan aineksia. Esimerkiksi eurooppalainen kriisi on koko ajan kauempana, koska EU-maiden väliset siteet ovat hyvin vahvat. Yhdentyminen luo myös verkostoja, jotka auttavat ihmisiä olemaan vuorovaikutuksessa keskenään ja ymmärtämään toisiaan. Parhaan mahdollisen rauhan utopiassa toimisikin ehkä maailmanunioni. Se voisi ottaa EU:sta mallia ennen muuta siinä, että se rakentuisi pelkän taloudellisen liittoutumisen sijaan yhteisille aatteille ja arvoille. EU:n sotilasinstituutiot ovat Lehdon mukaan muuttumassa kokonaisvaltaisemmiksi turvallisuuden takaajiksi. Rauha edellyttää sekä uusien että perinteisten uhkien käsittelemistä. Olennaista on nyt yhteistyö erilaisia uhkia käsittelevien instituutioiden välillä. Paraskin mahdollinen rauha on Lehdolle aina vain suhteellinen, jonkinlaisen tasapainon tila. Niin kauan kuin on vallankäytön asetelmia, ne johtavat sotaan. Sodankäynti ei ole koskaan itsetarkoitus, vaan sillä tavoitellaan aina jotakin hyötyä. Periaatteessa voidaan kuvitella, että jos poliitikot aina myöntyvät kaikkiin vaatimuksiin, sotaa ei välttämättä koskaan synny. Suomen armeijalla on Lehdon mukaan oma tehtävänsä rauhan ylläpitämisessä. Armeijan yksi tehtävä on ehkäistä sotaa toimimalla pelottimena väkivallan uhkaa vastaan. Ammattisotilas tietysti käsittelee päivittäisessä työssään paljon sodankäynnin tehostamista. Tarvitaan tehokas vakuutus sen tilanteen varalle, että joku kaikesta huolimatta käyttää väkivaltaa. Sotilaankin ajatusten taustalla on kuitenkin ajatus, että on onnistuttu, kun aseellista voimaa ei tarvitse käyttää. Omasta näkökulmastani olen tehnyt rauhantyötä rakentamalla sellaisia puolustusvoimia, jotka takaavat rauhaa. Siinä on onnistuttu nyt kuusikymmentä vuotta. Rauhantutkija: rauha on ristiriitojen ratkaisemista politiikalla Vihreiden puheenjohtaja, työministeri Tarja Cronberg on toiminut sotateollisuuden tutkijana ja rauhantutkimuslaitoksen johtajana Tanskassa. Cronbergille rauha tarkoittaa konfliktien ratkaisemista politiikalla. En usko sellaiseen harmoniaan, johon ihmisten väliset konfliktit ja eturistiriidat loppuisivat. Olennaista on, miten ristiriidat ratkaistaan. Nyt olemme menossa väärään suuntaan, ja erityisesti Yhdysvallat käyttää sotilaallista lihastaan ratkaisuvälineenä. Poliittiset neuvottelut ovat jääneet taka-alalle. Esimerkiksi Irakin kanssa neuvotteluita ei käyty loppuun asti. Yhdysvaltojen suhtautuminen maailman öljyvaroihin kuvastaa Cronbergin mielestä myös sitä, että taloudellinen riippuvuus ei aina ehkäise sotia. Tulevaisuudessa strategisten raaka-aineiden saanti voi päinvastoin aiheuttaa uusia ristiriitoja. Cronberg ei usko maailmaan ilman armeijoita, mutta armeijoiden tulisi sopeutua maailman muuttumiseen ja sotilaalliselle toiminnalle tarvitaan rajoja. Valtioiden välistä asevarustelun kierrettä tulisi ehkäistä askel askeleelta, ja varsinkin avaruuden aseistaminen tulisi kieltää kokonaan. Lisäksi tulisi rajoittaa pienaseiden käyttöä ja ydinvoiman siviilikäyttöä. Ydinvoiman sotilaskäyttö on tiukasti kytköksissä sen siviilikäyttöön, ja teknologia leviää nopeasti. Yhä useampi maa haluaa ydinaseen, kun muillakin on. Ydinasepelote toimii. Historiallisesti armeijat ovat toimineet pelotteina sotaan ryhtymistä vastaan. Pelotteita on kuitenkin muitakin kuin sotilaallisia, kuten taloudelliset rangaistukset. Nykymaailmassa on entistä suurempi valmius puuttua kiperissä tilanteissa valtioiden itsemääräämisoikeuteen. Tähän tarvitaan laillisia, yhteisesti sovittuja ja neutraaleja toimijoita, jotka voivat neuvotella maiden kanssa ja niiden välillä. Tarvittaessa toimijoiden tulee voida painostaa maita ratkaisuihin esimerkiksi taloudellisten rangaistusten uhalla. Nykyistä YK:ta Cronberg ei pidä tehokkaana toimijana. YK:n turvallisuusneuvostossa muutamalla maalla on veto-oikeus, jolla ne usein halvaannuttavat neuvoston toiminnan kansallisen etunsa nimissä. Viime kädessä väkivaltaa voidaan hillitä myös väkivallalla. Keinoa tulisi kuitenkin käyttää hyvin harkiten. Kriisinhallinta voi jäädyttää konfliktin niin, että se puhkeaa myöhemmin pahempana, kun sen syitä ei ole pystytytty ratkaisemaan. Yksittäisen ihmisen kannalta olennaista on poliittisten ratkaisujen kulttuuri. Miten ihminen suhtautuu väkivaltaan ratkaisuna? Kun uutisissa esitetään valtioiden välisiä selkkauksia, oppiiko hän ajattelemaan, että väkivalta on normaalia ristiriitojen ratkaisemista? Heikki Korpela

4 4 SOTA VS. RAUHA Rauhanturvaamisen suurvallat: Pakistan rauhanturvaajaa, Bangladesh 9715, Intia 9332, Nepal 3651, Jordania 3577, Ghana 2947, Uruguay 2589, Nigeria 2515, Italia 2505, Ranska 1986 Lähde: YK Unohdettu konflikti Länsi-Sahara Länsi-Sahara on kansainvälisen oikeuden valossa Afrikan viimeinen siirtomaa, jonka asema tulee määrätä vapaalla kansanäänestyksellä. Marokko miehitti Espanjalle kuuluneen Länsi- Saharan vuonna Suuri osa väestöstä pakeni Algeriaan, osa nousi vastarintaan Polisario-liikkeen riveissä. Aseelliset yhteenotot Marokon ja Polisarion välillä päättyivät YK:n välittämään rauhansopimukseen Sopimukseen kuulunut kansanäänestys on edelleen järjestämättä ja YK-johtoinen rauhanprosessi on pysähtynyt toistuvasti Marokon ja sen tukijamaiden vastalauseisiin. Aluetta jakaa Marokon vartioima ja raskaasti miinoittama muurirakennelma. Ihmisoikeusloukkaukset ovat miehitysvyöhykkeellä arkipäivää kymmeniä ihmisoikeusaktivisteja on haavoittunut ja yksi kuollut jo kaksi vuotta jatkuneissa mielenosoituksissa. Pidätykset ja näytösoikeudenkäynnit ovat yleistyneet, eivätkä kansainvälinen lehdistö ja tarkkailijat pääse vapaasti alueelle. Samaan aikaan Marokko on neuvotellut kauppasopimuksia alueen fosfaatti- ja kalavaroista ja etsii ulkomaisten yhtiöiden kanssa öljyä sen rannikolta. Konfliktin myötä länsisaharalaista joutui jättämään kotiseutunsa. Valtaosa heistä elää nyt neljättä vuosikymmentä Algerian hiekka-aavikolla, eräässä maailman kurjimmista elinympäristöistä. Uusi sukupolvi on syntynyt ja kasvanut ulkomaisen ruoka-avun varassa. Heidän kohtalonsa riippuu rauhanprosessista, jonka ratkaisemiseksi diplomaattiset keinot ovat ehtymässä. He ovat jääneet maailmanpolitiikan varjoon. Henri Onodera /lansisahara Kesäuutisissa on eroja. Kun maailman pahuus hyökkää lööpeistä silmille, voi välillä paijata itseään lukemalla iltapäivälehdestä Minna -nimisen lemmikkipossun tai viemäriin kadonneen Boan kohtaloista. Maailman vääryyksiä on kuitenkin vaikeaa paeta, jos on tottunut pohtimaan niitä. Tämän kesän yksi ahdistavimmista uutisista oli Sudanin paheneva konflikti. YK on aloittamassa Darfurin alueella historiansa suurinta rauhanturvatehtävää. Tämä on tärkeaa ja erittäin kannatettavaa. Maan kohtaloa ja sotilaallisen kriisin erilaisia käänteitä pohtiessa ei kuitenkaan voi olla murehtimatta, miten paljon konfliktin ennaltaehkäisyllä ja tehokkaalla siviilikriisinhallinnalla olisi voinut pelastaa. Sudanin konflikti on surullinen esimerkki valtioiden sisäisistä selkkauksista, jotka ovat nykyään paljon yleisempiä aseellisia konflikteja kuin valtioiden väliset sodat. Turvallisuusympäristömme on muuttunut valtavasti viimeisten vuosikymmenten aikana, mutta valtioiden puolustuspolitiikat nojautuvat edelleen varsin perinteisiin uhkakuviin. Sisällissotien ohella vakavat ympäristöongelmat ovat esimerkki nykyisistä turvallisuusuhista. Kun mediassa puhutaan kriiseistä ja niiden ratkaisemisesta, keskustelun painopiste on yleensä sotilaallisessa kriisinhallinnassa. Monet suomalaiset ovat kuulleet puhuttavan myös siviilikriisinhallinnasta, mutta sanan sisältöä ei tunneta kovin hyvin. Siviilikriisinhallinta mielletään siviilien auttamiseksi sotilaallisessa kriisissä tai muunlaisessa katastrofitilanteessa. Siitäkin on kyse, mutta ensisijaisesti termillä siviilikriisinhallinta tarkoitetaan siviilien kuten poliisien, juristien, sairaanhoitajien ja kansalaisjärjestöjen tekemää kriisinhallintatyötä erotuksena sotilaiden suorittamasta kriisinhallinnasta. Siviilikriisinhallinta on tällä hetkellä niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa resursseiltaan alimitoitettua verrattuna sotilaalliseen kriisinhallintaan, mutta sen painoarvo on vähitellen kasvamassa. Euroopan unionin siviilikriisinhallinnalla on viisi osa-aluetta: poliisitoimi, oikeusvaltioperiaatteen tukeminen, siviilihallinnon vahvistaminen, siviilien suojelu sekä erilaiset tarkkailutehtävät. Siviilikriisinhallinnan tehtävät voivat olla konfliktin jälkeistä Kuva: Eekku Aromaa Siviili kriisipuurossa jälleenrakennuksen tukemista, mutta myös konflikteja ennaltaehkäisevää työtä. Tavoitteena on tukea demokratiaa, ihmisoikeuksien kunnioittamista, oikeusvaltioperiaatetta sekä toimivan kansalaisyhteiskunnan syntymistä epävakaille alueille. Siviilikriisinhallinnan pitäisi aina olla ensisijainen kriisinhallinnan muoto, koska siihen sisältyy konfliktien ennaltaehkäisy. On kaikin puolin järkevämpää estää konfliktien tai katastrofien syttyminen ennalta kuin siivota niiden jälkiä myöhemmin. Eräs siviilikriisinhallinnan ammattilainen kuvaili kriisinhallinnan marssijärjestyksen osuvasti: siviilien tehtävä on olla first in ja last out, kun taas sotilaiden on hyvä olla last in ja first out. Onnistunut kriisinhallinnan kokonaisuus tarkoittaa paitsi siviilien ja sotilaiden selkeää työnjakoa, myös onnistunutta ja hyvin koordinoitua yhteistyötä. Johanna Sumuvuori kirjoittaja on kansanedustaja Lisää siviilikriisinhallinnasta:

5 SOTA VS. RAUHA 5 Vesi ja konfliktit Tulevaisuudessa vesipula koskettaa jopa neljää miljardia ihmistä. Tästä seuraa muodossa tai toisessa sekä valtioiden välisiä konflikteja että niiden sisäisiä ristiriitoja. Vesipula sinänsä ei ole uusi ilmiö. Erilaisista maantieteellisistä ja ilmasto-olosuhteista johtuen jossakin päin maapalloa on aina ollut meneillään kuiva kausi. Ihmiskunnan historian alkuhämärissä vedensaanti ratkaistiin asettumalla asumaan järvien, jokien ja lähteiden lähistölle. Teknologian kehittyessä vesi alkoi seurata ihmistä, kun tuli mahdolliseksi varastoida vettä altaisiin, pumpata sitä ylämäkeen ja siirtää pitkiäkin matkoja putkistoissa. Kuluneen vuosisadan aikana vesipulan luonne on kuitenkin muuttunut. Maapallon väestö on tässä ajassa kolminkertaistunut ja vedenkulutus peräti seitsenkertaistunut. Ihmismäärän huima kasvu on lisännyt teollisuus- ja maataloustuotantoa, jotka paitsi tuhlaavat vesivaroja myös saastuttavat niitä päästöillään. Energiantuotantoa varten rakennetut patoaltaat puolestaan hukuttavat alleen viljely- ja asuinmaita. Samanaikaisesti ilmastonmuutos on alkanut lisätä äärimmäisiä sääilmiöitä, toisaalla rankkasateita ja tulvia, toisaalla kuumuutta ja kuivuutta. YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n arvion mukaan vuonna 2025 noin 1,8 miljardia ihmistä asuu vakavasta vesipulasta kärsivillä alueilla ja jonkinasteinen vesivarojen niukkuus koskettaa jopa kahta kolmasosaa maailman väestöstä. Veden kilpailevat käyttökohteet ja epätasainen maantieteellinen jakautuminen tekevät siitä poliittisesti varsin tulenaran luonnonvaran. Maailmassa on 263 jokialuetta, jotka sijaitsevat useamman kuin yhden valtion reviirillä. Näiden jaettujen alueiden kautta kulkee arviolta 60 prosenttia maailman juomavedestä ja niillä asuu noin 40 prosenttia maapallon Kuva: Timo Lukkari väestöstä. Vedenkäyttöön liittyvät konfliktit vaikuttavat siis väistämättömiltä. Jaetuista vesilähteistä käytävät sodat ovat asiantuntijoiden mukaan mahdollisia muutenkin konfliktinaroilla alueilla kuten Kaukasuksen entisissä neuvostotasavalloissa, Niilin alueella Pohjois-Afrikassa sekä luonnollisesti Lähi-idässä. Jordanjokea todennäköisempänä kiistakapulana pidetään tosin Turkin, Syyrian ja Irakin alueella virtaavia Eufratia ja Tigristä. Yhä enemmän ristiriitoja syntyy myös valtiorajojen sisäpuolella. Etelä-Amerikassa vesivarojen omistusoikeuksista vääntävät kättä niin alkuperäiskansat, eurooppalaisten jälkeläiset kuin monikansalliset vesiyhtiötkin. Afrikassa taas vedenkäyttö kytkeytyy usein eri heimojen välisiin ristiriitoihin. Epäsuorasti kahnauksia syntyy, kun ankara vesi- ja ruokapula sekä huonosta hygieniasta johtuvat taudit ajavat suuren määrän ihmisiä pakoon kotiseuduiltaan. Maiden sisäiset muuttovirrat maaseudulta kaupunkeihin lisäävät paineita jo entisestään täyteen ahdetuissa ja räjähdysalttiissa kehitysmaiden suurkaupunkislummeissa. Valtioiden väliset kansainvaellukset voivat järkyttää etnisten ryhmien välistä tasapainoa, mikä puolestaan edistää terroristi- ja vallankumouksellisten liikkeiden syntyä. Ajan myötä kasvanee myös vesirikkaisiin länsimaihin kohdistuva vesi- ja ilmastopakolaisten määrä. Tähän tulevaisuudennäkymään on Suomen ja muiden vesivaroistaan tunnettujen pohjoismaiden syytä suhtautua vakavasti. Eija Vinnari Kirjoittaja toimii tutkijana vesihuollon institutionaalista ja taloudellista kehitystä tutkivassa CADWES-ryhmässä Tampereen teknillisellä yliopistolla. Vesisodat ovat scifiä Vesistöä ei voi varastoida ja myydä öljyn tai timanttien tavoin. Siksi valtiot valitsevat diplomatian, jokikomiteat ja vesisopimukset myös 2000-luvulla. Kun 1900-luvulla sodittiin öljystä, 2000-luvun suuret sodat tullaan käymään puhtaasta juomavedestä. Onko tämä joidenkin konfliktintutkijoiden ja ympäristöaktivistien viljelemä uhkakuva tosi vai vain ovelaa ympäristöviestintää? Ainakin yhdysvaltalainen konfliktitutkija Thomas Homer-Dixon ja vesitutkija Aaron T. Wolf antavat kylmää kyytiä vesisotateorioille. Öljystä ja mineraaleista on sodittu paljon, koska malmista voi tehdä ammuksia sekä tankkeja ja lentokoneita, jotka kulkevat öljyllä. Mineraalit ja fossiiliset polttoaineet voi myydä hyvään hintaan. Köyhät valtiot tai sissiliikkeet löytävät halutessaan rahoitusta öljy- tai malmisodille. Vesistöjä ei voi myydä maailmanmarkkinahintaan, eikä vesisodille heru pimeää rahoitusta. Valtiot, jotka eniten pelkäävät puhtaan veden hupenemista, ovat yleensä köyhiä, eikä niillä yksin ole voimavaroja hyökätä yhtä köyhien naapuriensa kimppuun. Vesi virtaa alaspäin. Wolfin mukaan vesisodat ovat mahdollisia vain jos: a) yläjuoksun maa päästää jokeen holtittomasti saasteita tai ohjaa vettä ylenmäärin omille viljelyksilleen, ja b) alajuoksun maa on sotilaallisesti selvästi vahvempi. Tällöinkään sota ei ole selviö: padon tuhoaminen yläjuoksulla sysää hyökyaallon alajuoksulle. Jos yläjuoksun jätevedenpuhdistus on heikkoa, aseellinen hyökkäys heikentää sitä entisestään. Jos yläjuoksun maanviljelijät ohjaavat virrasta vettä pelloilleen, sen pysäyttämiseen vaaditaan lyhyen sodan sijaan vuosikymmeniä kestävä miehitys. Vesitonnin saisi halvemmalla, alle eurolla, esimerkiksi poistamalla suolaa merivedestä. Niinpä ainoa keino saada muut jokialueen valtiot käyttämään vettä säästeliäästi tai olemaan päästämättä saasteita veteen on pyrkiä tähän neuvotteluteitse. Vuonna 2001 tehty Oregonin yliopiston vesikonflikti- ja -yhteistyöselvitys tukee teoriaa. Tutkijat löysivät historiasta 1228 vesistöyhteistyöhön liittyvää tapausta ja 507 tapausta, jossa vesiasiat aiheuttivat väkivaltaisia konflikteja. Tämäkin kertoo valtioiden halukkuudesta sopimiseen: yksikään konflikti ei eskaloitunut sodaksi. Kun palestiinalaiset vuonna 2000 aloittivat toisen intifadan, Israelin ja Palestiinan johtajat sopivat, etteivät tuhoa toistensa vesi-infrastruktuuria, ja sopimus on pitänyt. Intia ja Pakistan perustivat vuonna 1960 Induksen jokikomission, mikä piti maiden vesiyhteistyötä elinvoimaisena, vaikka maat tämän jälkeen kävivät kaksi sotaa ja poliittiset suhteet olivat muuten hyvin tulehtuneet. Vesisotia siis tuskin tulee, mutta valtioiden sisäiset vesikonfliktit luultavasti lisääntyvät, kun monissa köyhimmissä maissa ilmastonmuutos lisää kuivuutta ja väestönkasvu vedentarvetta. Monesti kehitysapu keskittyy maatalouden kehittämiseen niilläkin alueilla, joita uhkaa kuivuminen. Kuivuudesta kärsivien valtioiden olisi syytä luopua vientimaataloudesta. Ekologisesti ajatellen monen kuivuudesta kärsivän valtion pitäisi luopua osittain ruokaomavaraisuudestaankin ja ottaa kehitysapu viljana, mutta maatalousvaltaisissa yhteiskunnissa tämä loisi kosolti sosiaalisia ongelmia. Antti Kivimäki Kirjoittaja on tietokirjailija, jonka yhdessä Heikki Ikosen kanssa toimittama teos Suuri harppaus - miten kehitysmaiden talouskasvu vaikuttaa ympäristöön? ilmestyi vuonna 2006 Editalta.

6 SOTA VS. RAUHA 7 Ryhmäjäsenyys ja konfliktit Useimmat meistä kuuluvat johonkin ryhmään. Se, minkä ryhmän jäseneksi itsemme määrittelemme, vaihtelee osittain tilanteen mukaan. Kansalliseen ryhmään kuuluminen pohjautuu usein kieleen, kulttuuriin ja uskontoon. Toisinaan erot halutaan nähdä myös biologisina erottelemalla ryhmät, me ja ne muut, eri rotuihin kuuluviksi. Ihmisten ajatellaan tekevän eroja itsensä ja toisten, meidän ja heidän välille, jotta oma ryhmä ja sen asema tulisivat selkeämmin ilmi. Oman ryhmän positiivisen aseman uskotaan vahvistavan sen jäsenten itsetuntoa. Yksinkertaistavan erottelun ja yleistysten eli stereotypioiden voidaan ajatella myös helpottavan toimimista monimuotoisessa maailmassa. Niiden pohjalta on mahdollisuus luokitella ja vertailla ihmisiä. Tyypittelyiden avulla on mahdollista sijoittaa itsensä ja oma ryhmänsä osaksi maailmaa, hahmottaa siten asemansa suhteessa muihin sekä käsitellä ja ymmärtää ryhmien välisiä ilmiöitä. Ryhmien erottautuminen voi johtaa konflikteihin Stereotyyppinen ajattelu voi kuitenkin muodostua uhkaksi tilanteissa, joissa ryhmään kuuluvuus tulee selkeästi esiin ja eri ryhmien intressit asettuvat vastakkain. Tällöin ryhmien väliset erot nähdään korostuneesti ja oman ryhmän ominaisuuksia idealisoidaan toisen ryhmän piirteiden kustannuksella. Omaa ryhmää pidetään virheettömänä ja moniulotteisena, ja vastaryhmä näyttäytyy yksiulotteisena ja pahana. Ryhmään kuuluminen ja ryhmän sisäiset säännöt määrittävät yksilöiden käytöstä, ja konfliktitilanteissa säännöt saattavat ohjata yksilöitä käyttäytymään vihamielisesti. Konflikteihin vaikuttavat osaltaan ryhmien väliset erot asemassa ja ryhmien koossa. Näiden mukaan puhutaan enemmistöistä ja vähemmistöistä. Kun enemmistö kääntyy vähemmistöä vastaan, perustavanlaatuiset ihmisoikeudet ovat uhattuina. Loukkaamalla ajatuksen, uskonnon ja omantunnonvapauden oikeutta, rajoittamalla sananvapautta ja polkemalla taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia vähemmistöryhmä pyritään ajamaan asemaan, jossa heidät pakotetaan sulautumaan enemmistöön tai etsimään turvallisempaa paikkaa elää. Euroopan historiassa äärimmäisiä esimerkkejä ryhmien välisistä konflikteista ei tarvitse etsiä kaukaa: Suomen sisällissota, toisen maailmansodan aikaiset natsien toimeenpanemat juutalaisten vainot ja entisen Jugoslavian hajoamissodat riittävät kuvaamaan sitä, millaisia seurauksia ryhmien välisistä konflikteista voi äärimmäisyyksissään olla. Kaikkia näitä konflikteja yhdisti erottelu eri ryhmiin. Yhteistä olivat myös konflikteja edeltäneet yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset, jotka osaltaan kärjistivät ongelmia ja joita käytettiin hyväksi propagandassa, jonka avulla kannustettiin meitä puolustamaan omia etujaan niiden kustannuksella. Epävarmassa yhteiskunnallisessa tilanteessa turvaa ja tukea haetaan nimenomaan omasta ryhmästä, joka tarjoaa edes jonkinlaisen kiinnekohdan. Konfliktien välttäminen: kaikille ryhmille samat oikeudet Ryhmien välisistä konflikteista ei päästä eroon sulauttamalla ryhmät toisiinsa. Suurin osa ihmisistä kaipaa sosiaalisia kontakteja, joiden kautta syntyy ihmisryhmiä ja ryhmäkäyttäytymistä, sillä ryhmäytyminen on ihmisille lajityypillistä. Jotta rajuja konflikteja voidaan välttää, tuleekin eri ryhmillä olla samanlaiset oikeudet. YK:n ihmisoikeuksien julistus takaa tietyt perusoikeudet jokaiselle yksilölle ja ryhmälle. Yleinen ihmisoikeuksien tunnistaminen ja toteutuminen edellyttää ajattelutapaa, jossa jokainen nähdään ensisijaisesti ihmisenä, lajitoverina. Tällöin voimme määritellä itsemme samaan ryhmään kuuluviksi, vaikka erot kielessä, pukeutumisessa ja aatteissa voivat olla rajutkin. Rajatumpienkaan ryhmien jäsenyyttä ei tarvitse unohtaa, kunhan muistamme olevamme osa samaa ihmiskuntaa. Ryhmien sulauttaminen ei siis ole edellytys ihmisoikeuksien toteutumiselle, vaan pikemminkin eri kulttuureihin kuuluvien ihmisten välinen vuoropuhelu ja tieto vieraampien kulttuurien arvoista, normeista ja traditioista on tärkeää, kun ymmärrystä ja yhteenkuuluvuutta yritetään lisätä. Tärkeää on myös miettiä sitä, millainen yhteiskunta antaa tasavertaiset mahdollisuudet kaikille jäsenilleen elämänvalintojen suhteen. Oleellisinta konfliktien ehkäisyn kannalta on etsiä lisää ratkaisuja siihen, miten globaali oikeudenmukaisuus toteutuu. Omalla toiminnallamme voimme pyrkiä muuttamaan oman ryhmämme jäsenten asenteita muiden ryhmien jäseniä kohtaan. Elina Poikonen kirjoittaja on sosiaalipsykologian opiskelija Kuopion yliopistossa. Ryhmien välisiä suhteita koskeva osa tekstistä perustuu pitkälti Henri Tajfelin sosiaalisen identiteetin teoriaan ja John C. Turnerin itsekategorisoinnin teoriaan. Samettivallankumous Grandola, vila morena Väkivallattomat sotilasvallankaappaukset eivät ole niitä yleisimpiä vallanvaihdostapoja. Portugalin neilikkavallankumous vuonna 1974 oli kuitenkin tällainen. Portugalia vuodesta 1933 asti hallinnut oikeistodiktaattori António de Oliveira Salazar oli kuollut vuonna Vastoin toiveita hallinto ei muuttunut hänen seuraajansa Marcelo Caetanon aikakaudella. Sensuuri, näytösluonteiset vaalit ja mielipidevangit olivat osa Portugalin arkipäivää. Lukutaidottomuus oli yleistä ja elintaso alhainen. Portugali kävi myös sotaa yrittäessään estää siirtomaitaan itsenäistymästä. Siirtomaasotiin kyllästyneet sotilaat olivatkin neilikkavallankumouksen takana. Sotaväsymys, mutta myös tyytymättömyys kotimaisten asioiden tilaan olivat vallalla väestön keskuudessa. Vasemmistolaishenkiset upseerit tulevat Huhtikuun kapteenit perustivat Movimento das Forças Armadasin alkuvuodesta 1974 tavoitteenaan vallankumous. 25. huhtikuuta 1974 klo Portugalin yleisradio soitti Grandola, vila morena -laulun. Vallankumous oli alkanut. Vallankumoukselliset olivat sopineet kahdesta tunnuslaulusta: euroviisukappale E depois do adeus oli merkki vallankumouksellisille aloittaa kumous ja kommunistisena kielletty Grandola taas osoitus siitä, että vallankumous oli todella alkanut ja strategisten kohteiden valtaaminen tuli aloittaa. Hallitus kaatui kuudessa tunnissa. Saman päivän aikana kaikki strategiset kohteet olivat vallankumouksellisten hallussa. Olennaista vallankumouksen säilymisessä verettömänä oli koko armeijan lähteminen mukaan. Vaikka osa armeijasta olikin alussa uskollinen hallitukselle, vaihtoivat nämäkin sotilaat puolta keskusteltuaan vallankumouksellisten kanssa. Vallankumouksen suosio kansan keskuudessa oli suurta. Vaikka kumoukselliset julistivat ulkonaliikkumiskiellon, tuhannet portugalilaiset riensivät kaduille juhlistamaan vallankumousta. Kumous sai nimensä, kun sotilaat koristivat aseensa neilikoin, usein siviilien auttamina. Neilikkavallankumous ei kuitenkaan johtanut suoraan onnelaan. Sosialistien ja oikeistolaisten sosiaalidemokraattien välillä käytiin kiivas taistelu vallasta. Taistelu säilyi kuitenkin poliittisena. Ensimmäiset vapaat vaalit pidettiin tasan vuosi neilikkavallankumouksen jälkeen. Maalle kirjoitettiin uusi perustuslaki ja neilikkavallankumouksen kaksivuotispäivänä oli jälleen vuorossa vaalit. Niiden seurauksena Portugali sai demokraattisesti valitun hallituksen. Sini Terävä kirjoittaja on poliittisen historian opiskelija ja ViNOn hallituksen jäsen

7 8 SOTA VS. RAUHA Maailma epätasapainossa 2000-luvun maailma on monessa suhteessa epätasapainoinen paikka. Alueiden ja ihmisryhmien väliset erot varallisuudessa, koulutuksessa ja terveydessä ovat suunnattomat. Suuressa osassa maailmaa hyvinvoinnilta puuttuu vielä paljon perusedellytyksiä. Samalla myös resurssien kulutus jakautuu hyvin epätasaisesti. Esimerkiksi Länsi-Euroopan hiilidioksidipäästöt ovat moninkertaisesti suuremmat kuin koko Afrikan mantereen ilmakehä on kuitenkin yhteinen. Worldmapper.org kartoittaa epätasapainoista maailmaa. Rikkaus Kartassa varallisuuden mittarina käytetään ostovoimaan suhteutettua bruttokansantuotetta. Elintasoa arvioitaessa on huomioitava, että joissain maissa eläminen on halvempaa kuin toisissa. Kartta antaa varsin hyvän käsityksen todellisista elintasoeroista. Tietenkään kartta ei kerro mitään maiden sisäisistä tuloeroista. Rinnakkain elävät rikas eliitti ja köyhälistö löytyvät nykyisin jokaisesta suurkaupungista niin pohjoisesta kuin etelästä. Suomen ostovoimaan suhteutettu bruttokansantuote on jonkin verran suurempi kuin Keski-Afrikan alueen, jossa elää 99 miljoonaa ihmistä. Köyhyys Köyhyyden mittaamiseen on olemassa monia tapoja. Absoluuttisen köyhyyden mittarina pidetään elämistä alle kahdella dollarilla päivässä. 43 prosenttia maailman veästöstä yritti selviytyä tällaisilla tuloilla Oheisessa kartassa köyhyyden mittarina on aliravitsemus, jonka vähentäminen on YK:n vuosituhattavoite. Kartta on vuodelta 2000, jolloin maailmassa oli 858 miljoonaa aliravittua ihmistä. Aliravitsemuksessa ei ole kyse ruoan puutteesta sinänsä vaan vaurauden epätasaisesta jakautumisesta. Monet maat, joissa kärsitään aliravitsemuksesta, ovat samalla ruoan viejiä. Lukutaidottomuus Arviolta 781 miljoonaa aikuista ei osaa lukea. Heistä enemmistö on naisia. Kartassa näkyvät ne alueet, joilla yli 15-vuotiaiden naisten lukutaidottomuus on suurempaa kuin miesten. Lukutaidottomuus on osoitus sosiaalisesta epätasa-arvosta sekä merkittävä este kehitykselle. Etenkin naisten ja tyttöjen koulutus on välttämätön askel köyhyyden vähentämisessä, koska koulutus lisää naisten ja tyttöjen mahdollisuuksia itsenäisiin valintoihin. Koulutetut naiset harjoittavat yleisemmin esimerkiksi perhesuunnittelua. YK: n vuosituhattavoitteisiin kuuluu peruskoulutuksen takaaminen kaikille lapsille ja sukupuolten välisen epätasa-arvon hävittäminen koulutuksesta. Saasteet Ilmastonmuutoksen pysäyttäminen on tämän vuosisadan tärkein poliittinen tehtävä. Tämä vaatii kasvihuonekaasupäästöjen voimakasta leikkaamista. Kartassa alueelliset päästöt on suhteutettu väkilukuun. Päästövähennysten ainut oikeudenmukainen lähtökohta on se, että jokaisella ihmisellä on yhtä suuri päästökiintiö. Kartta antaa varsin selvän kuvan siitä, missä päästövähennykset on tehtävä. Tämä on erityisen tärkeää senkin vuoksi, että ilmastonmuutoksen seuraukset tuntuvat pahiten monilla sellaisilla alueilla, joiden omat päästöt ovat pienet. Saasteiden kustannukset on saatava mukaan tuotteiden hintoihin. Väestö Kartasta selviää maailman väestön jakautumista eri alueiden kesken. Sen vertaaminen muihin karttoihin auttaa hahmottamaan, kuinka pahasti maailma on epätasapainossa. Tapio Laakso Kartat: Copyright 2006 SASI Group (University of Sheffi eld) and Mark Newman (University of Michigan).

8 SOTA VS. RAUHA 9 Te pääsette Maliin? Emme voi ottaa sinua koneeseen. Olin Brysselin lentokentällä lähdössä Ruandaan. Matka oli varmistunut pikaisella aikataululla, enkä ollut ehtinyt hakea viisumia. Olin silti varma, että viisumi myönnettäisiin rajalta. Lentokenttäviranomaiset laittoivat varmuudelle lopun. Kiukuttelin. Ei näin voi käydä. Ainakaan, jos on eurooppalainen ja tottunut siihen, että kaiken voi selvittää puhumalla tai rahalla. Jonottaessa lippua seuraavalle lennolle ajattelin matkaa, jonka tein syksyllä Espanjaan, Marokkoon ja Maliin, kuvaamaan dokumenttielokuvaa laittomista siirtolaisista. Ja matkoja, joita tapaamamme ihmiset olivat tehneet päästäkseen Eurooppaan. Vaelluksia aavikon halki täydessä jeepissä, pyörällä tai jalan. Epäonnistuneita yrityksiä kiivetä Espanjan ja Marokon välisten aitojen yli. Tšadista sotaa paennutta poikaa, joka yritti uida rajan yli turvanaan styroksista rakennetut kellukkeet. Siirtolaisuudesta puhutaan usein tavalla, joka saa ilmiön kuulostamaan korkeintaan rajavalvontaa koskettavalta ongelmalta. Kuvausmatkalla tutustuimme malilaisiin poikiin, jotka nukkuvat kadulla Espanjassa, ja heräävät aamuisin viljelemään vihanneksia eurooppalaisille. Hyvästellessä pojat alkoivat itkeä. Te siis pääsette Maliin?, he kysyivät. Pojat jäivät petaamaan vuoteita kadulle, ja me vilkutimme auton ikkunasta. Loppumatkan mielessä pyörivät poikien kasvot. Se, että voimme vapaasti vierailla maassa, jonne he eivät voi palata koskaan. Että he riskeeraavat henkensä jokaisella mat- kallaan, mutta meiltä kysytään lentolippuja varatessa mitä ruokaa haluaisimme syödä. Olisko sulla ratkaisu? Näin kyseltiin elokuvaa tehdessä. Yksinkertaiset ratkaisut monimutkaisiin kysymyksiin ovat melkein aina pelottavia. Silti jokaisella kolmesta kuvauspaikasta mieleen tuli jotain, mitä voisi tehdä toisin. Almeriassa siirtolaisten työ on iso syy alueen vaurastumiseen. Silti he työskentelevät lainsuojattomina, kaduilla asuen ja palkalla, jota ei aina makseta lainkaan. Mietitytti voisiko vihannesten laadusta kiinnostunut EU vaikuttaa myös siihen, missä oloissa vihanneksia kasvattavat ihmiset elävät. Marokossa tapasimme pakolaisia, jotka oli heitetty Saharaan EU:n maksaman tuen turvin. Ulkoistetun siirtolaispolitiikan sivutuotteena myös ihmiset, joille kuuluisi turvapaikka, ovat suojattomia. Mietitytti voisimmeko ottaa vakavasti edes ne ihmisoikeussopimukset, joihin olemme jo sitoutuneet. Malissa vierailimme kylässä, jonka aavikoituminen tekee elinkelvottomaksi muutaman vuosikymmenen sisällä. Mietitytti mitä tapahtuu, jos ihmiskunta ei löydä tahtoa ilmastonmuutoksen ratkaisemiseksi. Kotimatkalla tajusin palaavani maailmaan, jossa on helppo elää niin kuin tapaamiamme ihmisiä ei olisi lainkaan olemassa. Se näkyy myös maailmankaupan neuvotteluissa, joissa köyhimmät maat rukoilevat reilumpia sääntöjä ja rikkaat maat torpedoivat ne samalla, kun puhuvat köyhyyden vähentämisestä. Mietin sambialaista aktivistia, jota haastattelin kauan sitten. Kehitys on nähtävä universaalina tavoitteena, hän sanoi. Kun toinen puoli maailmasta rikastuu ja toinen köyhtyy, rauhaa ei tule. Elina Hirvonen kirjoittaja on ohjannut siirtolaisuutta käsittelevän dokumentin Paratiisi kolme matkaa tästä maailmasta Saksan vihreät puivat Afganistania ylimääräisessä puoluekokouksessa Saksan vihreät järjestävät 44 piirijärjestön vaatimuksesta ylimääräisen puoluekokouksen, jonka tarkoituksena on uudelleenarvioida Saksan armeijan osuutta Afganistan-operaatiossa. Puolueen noin 470 piirijärjestöstä 44 vaatimus riittää velvoittamaan ylimääräisen puoluekokouksen järjestämiseen syyskuussa. Puoluehallituksen mielestä tämän puoli miljoonaa euroa maksavan keskustelun olisi voinut antaa odottaa marraskuun loppuun. Sitä ennen Bundestag ehtisi päättää tuen jatkamisesta ISAF- ja Enduring Freedom-operaatioille Afganistanissa. Saksan vihreät antoivat silloisena hallituspuolueena 2001 tukensa YK:n mandaatilla toteutettavalle sotilaalliselle International Security Assistance Force (ISAF) -operaatiolle ja tukevat sitä laajasti edelleen. Puolueelle, joka perinteisesti on saanut tukea sodanvastaiselta liikkeeltä, päätös ei ollut yksinkertainen. Puoluekokousta turvattiin piikkilangoin, poliisi otti kiinni mielenosoittajia ja tunnelma oli levoton. Päätös tukea Afganistanin sotaa kuitenkin tehtiin, ehkä jopa helpommin kuin päätös tukea Kosovon pommituksia Silloin Joschka Fischer sai punamaalia päällensä kokouksen aikana. Puolueen äänekäs sodanvastainen vähemmistö kokeilee taas jäätä. Enemmistö vihreästä eduskuntaryhmästä Bundestagissa antoi tukensa kuuden Tornado-hävittäjälentokoneen lähettämiselle Afganistaniin. Afganistanin kysymyksen lisäksi ylimääräisessä puoluekokouksen on vähintään yhtä paljon kyse rivijäsenistön ja puoluehallituksen pyrkimyksestä osoittaa oma valtansa eduskuntaryhmään. Entä itse asiakysymys? Saksan Tornado-hävittäjät toimivat YK:n mandaatilla tiedustelutehtävissä. Saksan vihreiden pyrkimys on muuttaa ISAF-operaation asemaa laajentamalla sitä ja muuttamalla sitä humanitaarisempaan suuntaan. Saksalla on 3000 sotilasta Afganistanissa, mutta yksi operaation toimivimmista osista eli paikallispoliisien kouluttaminen pyörii vain 80 saksalaispoliisin voimin. Jälleenrakentamiselle tarkoitetut resurssit ovat pieniä verrattuna sotilaallisiin. ISAF jää sotilaallisen jyrän, Operation Enduring Freedomin jalkoihin. Saksan Vihreät ovat yhdistyneitä vaatiessaan strategian muuttamista, mutta hajaantuneita itse tuessa ISAF:lle. Hajaantuneisuus on ymmärrettävää. Vihreiden sisäinen, perinteisesti voimakas rauhanliike ei onnistunut selittämään edes itselleen miksi tuki YK:n mandaatilla toimivalle ISAF:lle Taleban-liikettä vastaan olisi väärin. Rauhanliike, joka asettuu vastustamaan ISAF-operaation laajentamista, vaikeuttaa demokratian ja naisten oikeuksien leviämistä, vaikka ISAF:n rooli onkin ajan myötä laajentunut. Todennäköisesti puoluekokous ei muuta valittua linjaa vaan pikemminkin tarkentaa sitä. Markus Drake

9 10 SOTA VS. RAUHA Kauppaa á la carte! Kaupan vapauttamisen on luvattu tuovan paljon hyvää ja vielä enemmän kaunista. Samalla punnitaan myös, mitä vaakakupissa painavat omavaraisuus, omasta kehityksestä päättäminen ja tuloerojen vähentäminen. Vapaakauppa: teoria ja käytäntö Kaupan vapauttamisen hyötyjä ovat periaatteessa suuremmilla markkinoilla saavutettavat tuotannon skaalaedut sekä kasvaneen kilpailun, ulkomaisten sijoitusten ja teknologian siirron Maailman kauppajärjestö WTO:ssa käydään neuvotteluja kaupan vapauttamiseksi. Samalla eri valtiot käyvät kahdenvälisiä sekä alueeltuomat hyödyt. Työnjaon myötä kaikki tuottavat periaatteessa sitä mitä parhaiten (lue: tehokkaimmin) osaavat. Kaupan vapauttamisessa on kehitysmaiden kannalta kuitenkin ongelmansa, jotka on huomioitava vapaakaupasta keskusteltaessa. Esimerkiksi kehitysmaiden ja rikkaiden teollisuusmaiden kahdenvälisten kauppasopimusten ongelmana on, että ne saattavat heikentää köyhempien maiden keskinäistä tai alueellista yhteistyötä ja integraatiota. Kauppa ohjautuu alueellisilta talousyhteisöiltä pohjoisiin teollisuusmaihin, eikä alueellisia markkinoita pääse syntymään. Köyhien maiden länsimarkkinoiden hyödyntämisen esteenä ovat muun muassa jäljellä olevat tullit sekä tiukat kaupan alkuperäsäännöt, tekniset standardit, kiintiöt ja tuet. Myös teknologian, materiaalien, toimivan infrastruktuurin sekä ammattitaitoisen työvoiman puute rajoittaa kehitysmaiden hyötymistä kaupan vapauttamisesta. Vapaakaupan edellytykset kuntoon Pelkkä tullien ja erilaisten sääntöjen poisto ei riitä, jos halutaan kasvattaa kehitysmaiden vientiä. Köyhät maat tarvitsevat lisäksi taloudellista ja teknistä tukea menestyvän uuden tuotannon synnyttämiseksi. Kaupan vapauttamisen myötä kilpailu länsimaiden kanssa voimistuu. Kehitysmaiden yritysten pärjääminen tässä kilpailussa edellyttää monien ongelmien ratkaisemista. Tehokas tuotanto vaatii nykyään globaaleja raaka-aine- ja tuotantoverkostoja. Alkuperäsäännöillä taataan, että kauppatavara tulee sopimusmaasta eikä kolmannesta maasta sopimusmaan toimiessa vain läpikulkukanavana. Globaalit verkostot pitäisi huomioida alkuperäsäännöissä. Muutoin ne heikentävät kehitysmaiden mahdollisuuksia siirtyä pelkästä alkutuotannosta korkeampaan jalostusasteeseen. Tiukat standardit taas ovat johtaneet siihen, että esimerkiksi afrikkalaiset kalastusalukset eivät ole täyttäneet EU: n teknisiä vaatimuksia, ja samaan aikaan eurooppalaiset ovat hyödyntäneet Afrikan kalavesiä omilla aluksillaan. Toisaalta länsimaat ovat dumpanneet ylituotantoaan halvalla kehitysmaihin, minkä vuoksi näiden oma tuotanto ei ole kannattanut, saati sitten vienti. EU:n suuret maatalouden vientituet ovat tästä erityisen kärkevä esimerkki. On varsin epäselvää, hyötyvätkö köyhimpien maiden tuottajat lainkaan maatalouskaupan vapauttamisesta vai valuvatko hyödyt muutamalle suurelle kehitysmaalle, kuten Intialle ja Brasilialle, sekä monikansallisille yrityksille. Laajamittainen vientiin suuntautuva tuotanto saattaa myös keskittää omistusta ja heikentää kehitysmaiden ruokaturvallisuutta entisestään. Monissa kehitysmaissa epäsuorat, esimerkiksi kaupasta saatavat verot muodostavat merkittävän osan valtion verotuloista. Mikäli viennin tuotot eivät korvaa menetyksiä, valtioiden verotulojen väheneminen kaupan vapauttamisen myötä saattaa olla kehitysmaille kohtalokasta. Esimerkiksi Ugandassa epäsuorat verot muodostivat valtion tuloista 75,8 prosenttia vuonna Näistä pääosa on kauppaan liittyviä veroja, siksi tullien poisto olisi mullistavaa. Valtion verotulojen menetyksellä saattaisi olla dramaattinen vaikutus palkkoihin, työllisyyteen ja julkisiin palveluihin. Ugandassa valtion menoista palkat muodostavat noin 60 prosenttia. Työpaikkojen menetys tai palveluiden heikentyminen voisivat uhata maan vakautta, vaikka bruttokansantuote kasvaisikin. Valtion rahoituksen heikkeneminen merkitsee myös valtion mahdollisuuksien kaventumista alueellisen kehityksen määrittelyssä. Kauppaneuvotteluissa rikkaat ovat vahvoilla lisia kauppaneuvotteluja. Näissä neuvotteluissa voidaan edetä alueilla, joista WTO:ssa ei ole päästy sopuun. Esimerkiksi EU on käynyt vuodesta 2002 lähtien 77 Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren valtion (AKT-maat) kanssa neuvotteluja kahdenvälisistä kauppasopimuksista (Economic Partnership Agreements, EPA). WTO:ssa päätökset tehdään ääni per valtio -periaatteella. Suurin osa päätöksistä vaatii konsensuksen eli kaikkien jäsenvaltioiden hyväksynnän. Tämä ei kuitenkaan kerro todellisesta äänivallasta. Köyhillä mailla ei ole aina varaa lähettää omaa neuvottelijaansa kokouksiin, joissa varakkailla mailla on useita neuvottelijoita. Pienet maat saattavatkin lähettää yhteisen neuvottelijan, jonka pitäisi pysyä kärryillä kaikista neuvoteltavista aiheista, kun samanaikaisesti on käynnissä neuvotteluja eri kysymyksistä. Samat resurssiongelmat koskevat kahdenvälisiä ja alueellisia neuvotteluja. Neuvottelut käydään yleensä kehitysmaiden neuvottelukyvyn kannalta liian nopealla aikataululla. Esimerkiksi EPA-neuvottelut on tarkoitus päättää vuoden 2007 loppuun mennessä, vaikka AKT-maat ovat pitäneet tahtia liian kovana. Myös kauppaneuvottelijoiden oma politiikka voi olla epäjohdonmukaista. Onko esimerkiksi EU:n kauppapolitiikka koherenttia sen kehityspolitiikan kanssa? EU on hallitusten ja monenkeskisten toimijoiden enemmistön tapaan nähnyt kehityksen synonyymina talouskasvulle globaalin markkinatalouden puitteissa. Yksi olennaisia kehityspolitiikan periaatteita on kuitenkin omistajuus, jonka tavoitteena on riippumattomuus suurten maiden neuvottelukoneistojen ohjauksesta, maahan sitoutumattomista suuyhtiöistä, maailmanmarkkinahintojen heilahtelusta ja kehitysavusta. Elina Turunen kirjoittaja on opiskelija ja kiinnostunut talouden ja demokratian tarttumapinnoista.

10 12 SOTA VS. RAUHA Maailman suurimmat puolustusmenot euroina (2003): 1. USA 334 mrd 2. Venäjä 60 mrd 3. Kiina 55 mrd 4. Ranska 47 mrd 5. Japani 41 mrd 6. Saksa 39 mrd 7. Iso-Britannia 33 mrd 8. Italia 20 mrd 9. Saudi-Arabia 18 mrd 10. Brasilia 13,4 mrd Lähde: Nicholas Hobbes, Kaikki sodasta unohdettu konflikti Oaxacan konflikti jatkuu pinnan alla RUANDA: Etelä-Meksikossa sijaitsevan Oaxacan konflikti nousi otsikoihin Euroopassa vasta silloin, kun yhdysvaltalainen toimittaja tapettiin lokakuussa Osavaltiossa oli kuitenkin kytenyt pitkään. Intiaanien syrjintä ja osavaltion hallinnon korruptio olivat saaneet monet kriittisiksi. Ristiriidat puhkesivat konfliktiksi kesäkuussa 2006, kun kuvernööri Ulises Ruiz määräsi 5000 aseistautunutta poliisia häätämään opettajien lakkoleirin kaupungin keskusaukiolta pampuin, asein ja helikoptereihin. Kaksi opettajaa kuoli, yksi sai keskenmenon. Kuvernööri kuvitteli väkivallalla hiljentävänsä opettajat, mutta aiheuttikin valtavan kuvernöörin eroa ja uudenlaista hallintomallia tavoittelevan liikkeen synnyn. Konfliktin aikana liikkeellä on ollut hallussaan kaikki kaupungin keskeiset hallintorakennukset ja joidenkin viikkojen ajan julkinen televisio ja radioasema. Mielenosoituksissa oli parhaimmillaan yli miljoona ihmistä. Oaxacan hallituksen omien tietojen mukaan Oaxacan konfliktissa on kuollut 26 ihmistä. Satoja on pidätetty, ja ihmisoikeusjärjestöjen mukaan lähes kaikkia pidätettyjä on kidutettu. Tällä hetkellä Oaxacassa on näennäisesti rauhallista, mutta kansalaisaktivistien pidätykset jatkuvat. Pinnan alla kytee yhä. meksiko.blogspot.com Anna-Reetta Korhonen Kansanmurha ja maailmantalous Rauhan ja vapaakaupan edistämisen välille on erityisesti toisen maailmansodan jälkeen virallisissa yhteyksissä asetettu yhtäläisyysmerkit. Itse asiassa koko kaupan ajatusta perustellaan monesti tällä ajatuksella ilman lisääntyvää kaupallista yhteistyötä kansat eivät ole tarpeeksi riippuvaisia toisistaan, ja ajautuvat lyhytnäköisten etujen vuoksi konfliktiin. Kauppa ei kuitenkaan aina johda vaurauteen, saati rauhaan. Ruandassa käynnistyi vuonna 1994 eräs modernin maailman brutaaleimmista kansanmurhista. Kansanmurhaa Ruandassa voisi tarkastella suoraviivaisena tapahtumasarjana, jossa siirtomaaisäntä poistuu, mutta jättää jälkeensä räjähdysherkän paikallisen tilanteen. Siirtomaavallan aikana ensin Saksa ja sitten Belgia hallitsivat etnisyyteen perustuvalla jaolla, jossa tutsit nostettiin paikalliseksi eliitiksi hallitsemaan maata ja alistettua hutujen muodostamaa enemmistöä. Maan vapautuessa siirtomaaherruudesta vuonna 1962 hutut ottivat vallan ja ryhtyivät vuorostaan uuden hutueliitin johdolla sortamaan tutseja luvulta alkaen sortuvaa valtiota ja horjuvan hallituksen valtaa pönkitettiin syyttämällä siirtomaavallan aikana valkoisia auttanutta tutsi-vähemmistöä sosiaalisista ja poliittisista ongelmista. Tilanne kärjistyi lopulta vuosien sisällissotaan, jossa kuoli miljoonia ruandalaisia, ja viimein noin tutsin järjestelmälliseen joukkomurhaan vuonna Puolet maan tutseista joutui pakenemaan maasta tai tapettiin. Etnisen konfliktin tarkastelu täysin irrallaan Ruandan taloudellisesta todellisuudesta on kuitenkin yksinkertaistavaa. Maailmanpankin ja alueellisten kehityspankkien suosituksesta Ruandassa oli vientitulojen toivossa 1970-luvulta eteenpäin panostettu voimakkaasti kahvintuotantoon. Kahvi olikin noussut maan ylivoimaisesti merkittävimmäksi vientituotteeksi. Vuonna 1991 kahvin maailmanmarkkinahinnan romahdus aiheutti yhdessä sisällissodan kanssa valtiontalouden kriisin. Hallitus joutui turvautumaan Maailmanpankin ja kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n sponsoroimaan pahamaineiseen rakennesopeutusohjelmaan selvitäkseen kiperästä tilanteesta. Ruandan hallitusta ja valtiota pidettiin nälänhädän keskellä pystyssä ulkoa käsin. Rakennesopeutusohjelman ehtoja olivat julkisten palveluiden kuten koulutuksen ja terveyspalvelujen käyttömaksujen lisääminen, kahvinviljelijöiden tukiaisten vähentäminen ja valtionyhtiöiden yksityistäminen. Näillä ehdoilla Ruanda sai tuntuvasti lisää kehitysapua ja tukea, lopulta noin 200 miljoonan dollarin edestä. Säästöohjelman toimenpiteet johtivat kuitenkin hallituksen suosion romahdukseen. Oman valtansa pelastamiseksi hallitus ryhtyi tutsien järjestelmälliseen vainoamiseen. Etnisen vihan lietsonnan avulla hutuhallitus onnistui siirtämään ihmisten huomion muualle. Maailmanpankin mukaan maan ongelmat, jotka johtuivat osin pankin itsensä ehdottamasta kahvinviljelyn lisäämisestä, olivat kuitenkin luonnonoloihin liittyviä eivät poliittisia. Ruandan tehokas hallinto teki siitä Maailmanpankin mukaan kiitollisen kehitysapuyhteisön kumppanin. Ulkomaiset asiantuntijat pitivät 1990-luvun alussa Ruandaa optimistisesti kehitysdiktatuurina. Hallituksen suora tuki tutsien tappamiselle oli tiedossa jo 1990-luvun alkuvuosina, kun avustusrahaa pohjoisesta ja Maailmanpankilta alkoi virrata sisään. Amnesty International kertoi jo vuoden 1992 toukokuun raportissaan, miten valtion toimijat osallistuivat Ruandassa satojen ihmisten massamurhaan ja kidutukseen. Iso osa tämän jälkeen maahan tulleista varoista valui tutkija Andy Storeyn mukaan korruptoituneen eliitin taskui- hin. Hutueliitti oli 1990-luvun alkuun mennessä keksinyt itselleen oivan tavan hyötyä Ruandan valtiosta läntinen kehitysapu. Osa Ruandaan lähetetystä avusta päätyi myös sotilaalliseen käyttöön. Maailmanpankin epäonnistumisen yksi syy oli, että se piti valtiota ja hallitusta riippumattomana toimijana. Se jopa kiittää vuoden 1994 alkuvuoden selvityksessä hallitusta rakennesopeutusohjelman toimeenpanosta, vaikka se ei ollutkaan onnistunut vakuuttamaan kansalaisiaan ohjelman tarpeesta. Näin siis kansanmurhan aattona. Andy Storey on analysoinut Maailmanpankin raportteja ja toteaa, että niissä Ruandan ongelmina pidettiin valtion liiallista sekaantumista talouteen, ei niinkään hallituksen toimeenpanemaa rasismia. Monet pankin suosittamat toimenpiteet myös tukivat aktiivisesti myöhäisempää kansanmurhaa kuten rajoitukset maan sisäiselle siirtolaisuudelle, jotka tarjosivat tavan kontrolloida ihmisiä aiempaa tehokkaammin. Vaikka tilanne osittain rauhoittui 1995 tutsien vallattua maan ja sen hallitsevat asemat, Andy Storeyn mukaan Ruandaa uhkaa edelleen aseellinen etninen konflikti. Vuoden 2002 Kongon sodan yhteydessä Ruandaa tuki vuorostaan IMF ja rahat valuivat naapurimaan Kongon sotaan sotkeutumiseen. Lähes jokaisen etnisen konfliktin taustalta näyttää löytyvän merkittäviä taloudellisia intressejä. Ruandan tapaus on valitettavasti vain yksi esimerkki Maailmanpankin ja IMF:n pitkässä epäonnistumisten listassa. Otto Bruun kirjoittaja on Attacissa toimiva kansalaisaktivisti

11 14 SOTA VS. RAUHA Sodan musta talous Jugoslavian hajoaminen 1990-luvulla loi laajan rikollisuuden ja salakuljetuksen verkoston Balkanille, josta muodostui sodan päättymisen jälkeen ihmiskaupan portti Eurooppaan. Suuret ihmisoikeusloukkaukset jatkuvat sodan loputtuakin. Keskeisiä syitä tähän ovat sotarikoksiin osallistuneiden valtava määrä, heidän syyttämättä jättämisensä ja jopa sotarikollisten suoranainen suojeleminen. Suunnitelmallisia sotarikoksia toteuttaneet serbit ja kroaatit jakavat yhä Bosniaa muslimien kanssa. Vaikka entisiä sotarikollisia on asetettu syytteeseen ja tuomittukin, on heistä suuri osa vielä vapaana. Syytetyt ovat sodan virallisia toimijoita, kuten armeijan upseereita tai muita vastuuhenkilöitä. Syytelistoilta puuttuvat kokonaan puolisotilaalliset joukot tai muut rikolliset, jotka tekivät ison osan puhdistuksista ja muista laittomuuksista. Lähes 900 Srebrenican joukkomurhaan osallistuneen Bosnian serbin arvellaan edelleen työskentelevän serbihallituksen, armeijan tai poliisin alaisuudessa. Serbiarmeijan puolella on ollut suuria ongelmia saada sotarikollisia vastuuseen, sillä sodanaikaisen valtio- ja armeijajohdon välillä oli hyvin tiivis yhteys. Lukuisten puolisotilaallisten joukkojen käyttö etnisissä puhdistuksissa oli pitkälti taktikoitua, sillä syyllisyyttä on ollut vaikea langettaa epävirallisille hallitusten suojelemille toimijoille. YK:n julistaman Jugoslavian alueen ase- ja kauppasaarron aikana mafia, rikolliset, puolisotilaalliset joukot, poliisivoimat ja hallitukset toimivat Bosnia-Hertsegovinassa hyvin tiiviissä yhteistyössä keskenään sotimisen, salakuljetuksen, sotarikosten, etnisen puhdistuksen ja erilaisten ryöstelyjen osalla. Todellisuudessa kauppasaarto vahvisti serbejä ja kurjisti heikompia osapuolia. Bosnia-Hertsegovinalla ei ollut laisinkaan omaa alueellista puolustusjärjestelmää, mikä johti suurimittaiseen korruptioon ja mafiavaltion syntyyn. Tällöin ryhmien välille muodostuivat vahvat siteet. Rauha ei lopettanut rikollisuutta Rauha merkitsi mafialle suurta tulonmenetystä. Taloudellinen kurjuus jatkui samalla, kun piti etsiä uusia toimeentulon keinoja raunioituneessa yhteiskunnassa. Rikollisverkostot olivat jo olemassa, jolloin monet siirtyivät aseiden, huumeiden ja ihmisten salakuljetukseen sekä tuottoisaan ihmiskauppaan ja prostituutiobisnekseen. Bosnia-Hertsegovinasta tuli Balkanin ihmiskaupan pääkohdemaa vuonna 1995 solmitun Daytonin rauhansopimuksen jälkeen. Sota-aikana toimineiden rikollisten ja sodan jälkeisen ihmiskaupan välillä on selkeä yhteys. YK: n Sarajevon toimiston johtajan Madeleine Reesin mukaan Bosnia-Hertsegovinassa toimii noin 900 bordellia, joissa naiskaupan uhreja arvellaan olevan jatkuvasti noin Bordellit sijaitsevat samoissa kaupungeissa, jotka sodan aikana toimivat joko armeijan tukikohtina tai sotarikosten näyttämöinä. Bosnian poliisit ovat mm. antaneet suojelusta bordellien pitäjille sekä vihjeitä tulevista ratsiois- ta. Human Rights Watchin mukaan Bosnian poliisien korruptoituneisuus on tärkein syy siihen, miksi naiskauppa pääsi kasvamaan sodanjälkeisessä yhteiskunnassa niin laajaksi. Vuonna 1996 Bosniassa toimi poliisia, joista puolet oli kotiutettu armeijasta poliisin työhön ilman minkäänlaista koulutusta. Poliisien palkat ovat pieniä ja monet hakevat sivutuloja tuottavasta prostituutiobisneksestä. Suljetut rajat ruokkivat ihmiskauppaa Etenkin työ- ja oleskeluluvista vastuussa olevat viranomaiset saavat nais- ten mukaan ilmaisia palveluita bordelleissa. Ihmisoikeusjärjestöjen suorittamien haastattelujen perusteella noin 70 prosenttia asiakkaista on paikallisia, lähinnä poliiseja, ja 30 prosenttia kansainvälisiä vieraita. Naiset eivät usein tiedä eroa poliisien tekemien virallisten ja epävirallisten vierailujen välillä, ja siksi avun hakeminen on todella vaikeaa. Poliisien tekemien ratsioiden yhteydessä naisia on pidätetty ja heitä on syytetty seksin myymisestä, väärien asiakirjojen hallussapidosta, laittomasta maahantulosta sekä työ- ja oleskelulupien puutteesta. Sodan aikaisesta yhteiskunnasta tulee yleinen rikollisuuden kasvualusta laillisuuden ja yleisten normien rappeutuessa. Konfliktin päättymisen jälkeen on hyvin tärkeää saada aikaiseksi toimiva hallitus, toimintakykyinen poliisi- ja oikeusjärjestelmä sekä kattava lainsäädäntö. Ihmiskauppa on vielä varsin uusi ilmiö ja siihen liittyvä kiinnijäämisen riski on pieni. Niin kauan kun eurooppalainen siirtolaisuuspolitiikka tiukentaa otettaan, kasvavat rikollisjärjestöjen mahdollisuudet ihmisten salakuljetukseen. Samalla yhä useampi joutuu ihmiskaupan uhriksi. Kukka Ranta kirjoittaja on opiskelija, joka on perehtynyt Bosnian sodan vaikutuksiin Balkanin naiskaupan kasvussa. Sami Taponen

12 SOTA VS. RAUHA 15 Liikkuvat uhat ja vaiennetut uhrit Kesällä 2006 Euroopan unionia uhkasi invaasio: muutamien satojen siirtolaisten rantautuminen Kanarian saarille laukaisi vaatimusryöpyn rajojen vahvistamisesta. Vapauden, turvallisuuden ja oikeuden alue oli vaarassa ja Suomi ainoana Etelä- Euroopan ulkopuolisena maana reagoi lähettämällä paikalle valvontalentokoneen. Atlantin ja Välimeren valvonta- ja torjuntaoperaatiota pyrittiin perustelemaan ennaltaehkäisevänä vastauksena yhtälailla laittoman siirtolaisuuden muodostamaan turvallisuusuhkaan kuin hukkumiskuolemien laukaisemaan säälin ja empatian sekaiseen humanitaariseen kriisiin. Ei toki ole mikään ihme, että globaalin sodan aikakaudella mikä tahansa asia köyhyys, siirtolaisuus, ilmastonmuutos voi olla turvallisuuskysymys. Turvallisuuspolitiikka viittaa sellaiseen politiikkaan, jossa pelissä on valtion, kansakunnan tai yksilön elämä ja kuolema. Koska turvallisuuskysymykset ovat suoraan meidän olemassaolomme kysymyksiä, turvallisuuden takaamiseksi on oikeutettua ohittaa normaalit säännöt ja menettelyt poikkeustoimilla. Moderni valtio on aina pyrkinyt perustelemaan oman tarpeellisuutensa sillä, että se kykenee suojelemaan kansalaisiaan ja heidän oikeuksiaan ja vapauksiaan sekä ulkoisilta että sisäisiltä uhilta. Kylmän sodan aikana uhan luonteeseen kuului, että se ei missään nimessä saisi toteutua ja juuri siksi tämän uhan kautta kyettiin pitämään voimatasapainoa yllä. Nykyään taas uhkia on kaikkialla ja näihin uhkiin on vastattava ennalta. Oli kyse sitten ihmiskauppaepäilystä Suomen itärajalla, G8-vastaisten mielenosoitusten valmistelusta Hampurissa tai mahdollisesta pommi-iskusta Heathrowin lentokentällä, poikkeustoimet ovat arkipäivää. Mahdolliseen uhkaan on reagoitava välittömästi juuri sen vaikeasti havaittavan, lähes näkymättömän luonteen vuoksi. Ja näin uhista tehdään täyttä totta jo ennen kuin ne ovat tapahtuneet. Voidaanko siirtolaisuuden hallintaa nykytilanteessa erottaa terrorismin torjunnasta? Kummassakin kyse on loputtomasta prosessista, jossa ei pyritäkään kohteena olevan ilmiön lopettamiseen vaan riskien minimointiin. Ja itse asiassa usein nämä kaksi uhkaa sulautuvat välittömästi yhteen: kuka tahansa siirtolainen voi olla terroristi ja siirtolaisten asuttamat lähiöt toimivat terrorismin kasvualustoina. Niin siirtolaisuuden kuin terrorismin vastaiset sodat tuottavat jatkuvasti kuolonuhreja vaikka laajamittaisia ja perinteisiä sotatoimia ei suoritettaisikaan. Välimereen hukkuneet tai rajalle ammutut siirtolaiset ovat siviilejä eivätkä vihollistaistelijoita, mutta näinhän on myös Irakissa. Terrorismin vastainen sota ja siirtolaisten hallinta legitimoidaan vetoamalla sekä turvallisuuteen (terrori-iskut laiton siirtolaisuus) että ihmisoikeuksiin (demokratian vieminen pakolaisten suojelu). Jo pelkät käytännöt ovat yhteneviä, kuten salaiset lennot pohjoisesta etelän diktatuureihin (karkotuslennot CIA:n kidutuslennot) tai oikeusjärjestelmän ulkopuoliset pidätyskeskukset, joissa oleskelevia ei syytetä rikoksista (Guantanamo säilöönottokeskukset). Ja ennen kaikkea molempia käydään eräänlaisessa poikkeustilassa, jossa kenen tahansa oikeudet voidaan pidättää milloin tahansa hätätilaan vedoten. Voidaan toki väittää, että mitä pidemmälle kansalaisoikeuksien rajoitukset turvallisuuteen vetoamalla tai siirtolaisten stigmatisointi etenee, sitä kiivaammin on taisteltava ihmisoikeuksien puolesta ja pyrittävä puolustamaan humanitaarista eetosta. Kuitenkin paperittomilla siirtolaisilla tai sotien uhreilla on oikeuksia vain siinä määrin, kun näistä oikeuksista puhutaan joinakin, jotka heiltä puuttuvat ja joiden puolustaminen voidaan jättää ulkopuolisen suvereenin vallan tehtäväksi. Ihmisoikeudet ymmärretään vain sellaisten ihmisten oikeuksiksi, jotka ovat liian heikkoja puolustaakseen oikeuksiaan. Siten ne eivät voikaan olla heidän oikeuksiaan ja ainoiksi oikeuksiksi jäävät lännen oikeus harjoittaa sääliä ja humanitaarisia interventioita. Jos turvallisuusongelmien maailmassa on vain häilyviä, potentiaalisia uhkia, niin humanitaarisessa maailmassa on vain moraalisia objekteja, jotka jakautuvat Hyviin ja Pahoihin. Konfliktien, yhteenottojen ja sotien osapuolia tarkastellaan aina joko puhtaan teknisestä tai puhtaan moraalisesta näkökulmasta. On olemassa viattomia ja voimattomia uhreja tai suoraan käsittämättömästä pahuudesta kumpuavaa väkivaltaa ja kärsimystä. Missään nimessä ei ainakaan poliittisia konflikteja. Humanitaarinen puhe käsittelee ihmisiä voimattomina ja vaatii heille oikeuksia vain silloin, kun heidät nähdään kykenemättöminä näitä oikeuksia vahvistamaan. Sillä hetkellä, kun säälittävästä uhrista tulee mahdollinen toimija, kuten köyhästä potentiaalinen terroristi tai ihmiskaupan uhrista potentiaalinen laiton siirtolainen, hän muuttuu turvallisuusuhaksi, joka on pyrittävä ehkäisemään ennalta. Turvallisuuden ja humanitaarisuuden erottaminen käy myös konkreettisella tasolla mahdottomaksi, kun sotilas- ja siviilioperaatiot, poliittiset ja humanitaariset päämäärät, julkiset ja yksityiset organisaatiot toimivat kaikki rinta rinnan epämääräisissä verkostoissa. Kansalaisjärjestöt käyvät kertomassa itäeurooppalaisille naisille, että Eurooppaan ei kannata lähteä, koska tuloksena on varmasti pakkoprostituutio, tai suunnittelevat yhdessä komission kanssa, kuinka kehitysapua lisäämällä voidaan vähentää siirtolaisuutta Eurooppaan. Marginalisoitujen uhrien mahdollisuus politiikkaan ja vastarintaan on siten poispyyhitty ja patologisoitu. Kaikki vastarinnan muodot, kuten rohkeus ja halu liikkua, halu tavoitella parempaa elämää, tulkitaan oireiksi jostakin muusta. Lopulta juuri kyky itsenäisiin päätöksiin ja alistumattomuus suhteessa kontrolleihin muodostaa sen todellisen uhan, jota vastaan turvallisuuden ja humanitaarisuuden logiikat käyvät päättymätöntä sotaansa. Markus Himanen, Antti Paakkari, Eetu Viren