PERUSTIETOA PAIKANNIMISTÄ

Transkriptio

1 4 EERO KIVINIEMI PERUSTIETOA PAIKANNIMISTÄ Kirjana julkaissut vuonna 1990 SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURA HELSINKI sarjassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 516 Tuolloin Kansi: Anja Kiviniemi Teksi: kuvattu kirjoittajan originaalista ISBN ISSN Tässä verkkojulkaisussa sama teksti, kartat ja graafit ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta muuttamattomina, mutta kirjasinlaji on toinen, ja taitossa voi olla pieniä eroja. Viimeisen luvun lopusta on jätetty pois sana- ja nimiaineistojen vertailu, ja lähdeviitteiden numerointi jatkuu alusta loppuun.

2 5 Sisällys Alkusanat 9 I Millaista perustietoa? Tämän tutkimuksen taustaa Tutkimusta varten kootut aineistot 16 Yleisimmät määriteosat ja yleisimmät nimet 16 Appellatiiviset perusosat ja muut paikkoja luokittelevat sanat 20 Muut tietokannat Latvasta tyveen 24 II Paikannimien kokonaismäärä ja kulttuurikonteksti Asutuskehitys 1700-luvun puolivälistä 1800-luvun loppuun Viljelmät ja maaseutuvästö 1900-luvulla Arviot paikannimistön kokonaismäärästä Nimitiheydestä Nimikerrostumat ja nimien kulttuurikonteksti 36 III Paikan laji ja sen kielellinen koodaus 'Paikka'-käsitteestä Nimettyjen paikkojen pääjako paikan lajin perusteella Aiempi luokittelumalli Paikkoja luokittelevien sanojen määrä Luokittelumalli PA-sanojen perusteella Paikkoja luokittelevat sanat Paikat kansan silmin 80

3 6 IV Paikannimet ja paikkojen nimitykset Paikannimien morfologisista tuntomerkeistä Paikannimien rakenteesta ja semantiikasta 90 Perustyyppi ja siihen liittyvät rakenteet 90 Nimenosa-käsitteen määrittely 92 Ei-proprisista ilmauksista muodostetut rakenteet 94 Kotipelto-ongelmasta 95 Yhdysnimet yksilöinnin näkökulmasta 99 Rakennetyyppien primaarisuus ja sekundaarisuus 102 V Yleisimmät appellatiiviset perusosat 106 VI Yleisimmät määriteosat Paikannimistön kuvausmallit ja nimenosien leksikaalinen (sanasemanttinen) luokittelu Nimiä nimistä eli propriset määriteosat Luonnonpaikkojen ja kulttuuripaikkojen nimitykset Kasvimaailmaan liittyvät sanat 130 Luonnonkasvit 130 Viljelykasvit Eläinmaailmaan liittyvät sanat 136 Luonnonfauna 136 Kotieläimet Ihminen, yhteisö 143 Henkilönnimet 143 Ei-propriset nimitykset Konkreettisten kulttuurituotteiden nimitykset Sosiaalinen elämä, arvostukset, ajanjako ym Adjektiivit Paikan adverbien ja lokaalipostpositioiden yhdyssanamuodot 155

4 7 11. Verbin yhdyssanamuoto, partisiippi; numeraali; prepositioilmaus Lokaalikompositumit ja sanaliitot Yleisimpien määriteosien leksikaalinen jakauma 160 VII Erilajisten paikkojen yleisimmät nimet Yleinen on ymmärrettävää Tilannimet Artefaktien nimet Peltojen nimet Niittyjen nimet Ahojen ja hakojen nimet Maankohoumien nimet Soiden nimet Kankaiden, metsien ja "maiden" nimet Järvien ja lampien nimet 183 Järvien nimet 183 Lampien nimet Niemien ja lahtien nimet Saarien nimet ja -ranta-nimet Jokien, ojien, purojen ja koskien nimet Kärkinimilistojen vertailua 201 VIII Tavanomaiset ja erikoiset nimet Miksi ja millä tavoin samat nimet toistuvat? Silmäys erikoiseen Kokonaiskuva yleisimmistä nimistä Taloudellisuusperiaate paikannimistössä 221 Viitteet 227 Termihakemisto 236 Lähteet 238

5 8

6 9 ALKULAUSE Ei ole helppoa kirjoittaa kirjaa paikannimistöstä yhden vuoden aikana, jos perusaineisto edustaa noin miljoonaa nimilippua. Tämä hanke olisi ilman muuta jäänyt kesken, ellen olisi jo aiemmin valmistautunut siihen kokoamalla aineistoa, etsimällä uusia näkökulmia ja puhumalla niistä luennoillani. Suunnitelmia ja alustavia tutkimuksia pidemmälle olen päässyt kahden tutkimusvuoden turvin (1981, ) ja siksi, että apunani on tällöin ollut osan aikaa myös tutkimusapulaisia. Perusaineiston keruu alkoi jo vuonna 1981, samalla kun kirjoitin kirjaa etunimistä vielä laajemman aineiston pohjalta. Olin tehnyt paikannimiaineiston poimintamenetelmistä laajahkon esitutkimuksen ja samalla aloittanut aineistonkeruun, mutta pääosan perusaineistosta kokosivat ohjeitteni mukaan taitavat tutkimusavustajani Kaija Kari (Mallat) ja Päivi Pulkki. (Molemmat esittivät myöhemmin korkeatasoisen aluemonografian pro gradu -tutkielmanaan.) Aineisto jäi kuitenkin vielä tällöin muiden töiden takia lepäämään. Vuoden 1984 lopulla kannoin kotona olevaan työhuoneeseeni ensimmäisen tietokoneeni, ja koska en ollut sellaiseen aiemmin koskenut, tuo uutena ideana kiinnostava (ja ääntelynsä takia heti Piipi-nimen saanut) laite tietysti sitoi minut sinne vähän liiankin tiukkaan. Toinen kone tuli jo vuotta myöhemmin, ja tämän jälkeen myös aiemmin mappeihin koottu nimistöaines alkoi siirtyä tietokantojen muotoon. Kun tutkimusvuosi toisen kerran sarasti, suunnitelmat olivat jo sen verran pidemmällä, että tiesin tarvitsevani uusia aineistoja ja täydennyksiä aiempiin. Tässä työssä minua auttoi taas yhteensä kolmen kuukauden ajan kaksi hyvää tutkimusavustajaa, tällä kertaa Pia Purra ja Katariina Rouvala. Olin päättänyt kokeilla myös sitä, miten kirjan voi laatia tietokoneilla kaavioineen ja karttoineen. Käytössäni ei ole ollut mitään ammattitasoiseen julkai-

7 10 sutuotantoon sopivaa "pöytäpainoa" vaan sellaiset melko vaatimattomat varusteet, jotka olivat esimerkiksi yliopiston atk-asemilla opiskelijoiden käytettävissä jo muutama vuosi sitten. Tämä näkynee varsinkin levikkikarttojen tasossa, sillä ne on tehty nyt jo vanhentuneella tekniikalla. Karttojen sisällön uskon kuitenkin välittyvän myös näin. Olen kirjoittanut tämän kirjan varsinkin alan opetusta ja yleistä paikannimitietämystä ajatellen, mutta siitä ei tullut aivan sellaista kuin ensin suunnittelin. Ajatuksissani oli aluksi laajempi ja enemmän aiempaa tutkimustietoa ja tutkimuksen historiaakin sisältävä nimistöntutkijan apuneuvo. Uudet näkökulmat kiehtovat kuitenkin aina enemmän, ja kun tätä laajemman teoksen kirjoittaminen vuoden kuluessa ei näyttänyt mahdolliselta, päätin keskittyä ensi sijassa paikannimistön leksikaalisten ja morfologisten pääpiirteiden selvittelyyn ja niiden taustan valaisemiseen. Aiempi tutkimustieto on ainakin vaivaa nähden löydettävissä myös toisaalta. Tiedän hyvin sen, että myös keskeisimmät teemani ovat sellaisia, josta voisi ja pitäisi kirjoittaa paljon laajemmin, mutta ehkäpä esitykseni sopii ainakin hyväksi aluksi uudenlaisille näkökulmille. Toivon tietysti, että sen sisällössä kaikkine puutteineenkin olisi jotain ajatuksia avartavaa niin tuleville nimistöaiheisten tutkielmien tekijöille kuin muillekin paikannimistöstämme kiinnostuneille. Tuusulassa elokuun lopulla 1989 Eero Kiviniemi

8 11 I Millaista perustietoa? 1. Tämän tutkimuksen taustaa "Ei huku vedessä, ei pala tulessa, ei mahdu maan rakoon?" (Suomalainen arvoitus.) "Maa puhuu meidän kieltämme, mutta me emme tietenkään kuuntele metsän tai vesien ääntä, vaan kymmenten sukupolvien kuiskinaa ---. (Lennart Meri, Hopeanvalkea, 1983:16.) Paikannimet ovat usein hyvin vanhaa puhetta paikoista. Tuo puhe voi katketa puhujien puutteesta tai siksi, että "paikka unohtuu", koska siitä ei ole tarvetta puhua, mutta muuten sitä ei ole aivan helppo muuttaa. Se saattaa elää pitkään, jopa vielä silloinkin, kun sen tarkoite tai sen perustana ollut kieli on hävinnyt tai muuttunut toisenlaiseksi. Ihmisikään verrattuna nimet eivät useinkaan "mahdu maan rakoon" eli ne eivät kuole. Lennart Meri on yllä olevassa sitaatissa ilmaissut asian hyvin runollista kielikuvaa käyttäen. "Maa puhuu" vain ihmisten kautta, koska nimi ei ole osa paikkaa vaan osa kieltä. Nimet on opittava kuten muukin sanasto, ja muun sanaston tavoin ne myös ovat säilyneet kielellisessä perinteessä, tavallisesti sitä paremmin, mitä laajemmassa käytössä ne ovat olleet. Käsitteen keskeisyydestä kertoo paljon se, että nimi kuuluu kielemme vanhimpaan (uralilaiseen) sanastokerrostumaan ja että sen vastineilla ei edes etäsukukielissä ole mitään muita perusmerkityksiä. 1 Ilmaukset paikannimi, etunimi, lisänimi, sukunimi jne. ovat termin luonteisia ja niin suomessa kuin muissakin kielissä melko nuoria; aiemmin kaikki yksilöivät ilmaukset ovat ilmeisesti olleet vain nimiä. Paikannimet ovat aina olleet niiden yksilöivän tehtävän kannalta tarkoituksenmukaisesti motivoituja ilmauksia, ja usein tuo yksilöivä puhe pai-

9 12 koista on vieläkin täysin ymmärrettävää. Paikannimien tulkinnasta puhuttaessa on kuitenkin syytä pitää selvästi erillään nimiin sisältyvien sanojen läpinäkyvyys (sanasemanttinen eli leksikaalinen taso) ja nimien asiataustan läpinäkyvyys (lausesemanttinen eli syntaktissemanttinen taso). Esim. nimi Tervapelto Askolassa on sanasemanttisesti läpinäkyvä mutta lausesemanttisesti monitulkintainen. Tässä tapauksessa me emme luultavasti pystyisi edes arvaamaan nimen todellista asiataustaa, koska pelto on saanut tällaisen nimen siksi, että se on erään tervahaudan polttajan joutessaan kuokkima 1. Jos tällainen perimätieto puuttuisi, nimi voitaisiin helposti tulkita paikan sijaintiin perustuvaksi (*Terva[haudan]pelto) tai maaperän laatuun viittaavaksi. Onneksi tällaiset normaalitulkinnoista poikkeavat tapaukset näyttävät olevan melko harvinaisia; muutenhan paikannimien lausesemanttinen analyysi olisi hyvin olennaisesti nimien asiataustaan liittyvän tradition varassa. Seuraava kaavio havainnollistaa asiaa yleisemmin lähinnä tavallisen kielenkäyttäjän näkökulmasta. Nimi on leksikaalismorfologisesti syntaktissemanttisesti yksitulkintainen yksitulkintainen Pitkäjärvi Hietalahti monitulkintainen läpinäkymätön monitulkintainen läpinäkymätön Kettukivi Kirveskoski Ukonniemi Oulu Päijänne Kaavio 1

10 13 Tyyppiesimerkeiksi valituista nimistä Pitkäjärvi, Hietalahti, Kettukivi ja Kirveskoski voidaan katsoa leksikaalisesti yksitulkintaisiksi, mikä tarkoittaa sitä, että nimiin sisältyvillä sanoilla on näissä ilmauksissa vain yksi mahdollinen merkitys. Nimien asiataustan tulkinta voi silti vaihdella varmasta pelkkään arvaukseen. Pitkäjärvi on myös sisällöltään eli syntaktissemanttisesti yksitulkintainen, mutta Kettukivi voi olla esim. "kivi, jonka alla on ketun pesäluola" tai "kivi, jolta X ampui ketun" tai "kivi, joka muistuttaa ketun päätä" jne. Kirveskoski on esimerkkinä sellaisesta leksikaalisesti yksitulkintaisesta nimestä, jonka asiatausta jää yleensä arvailujen varaan. Selitykset (esim. kirveen putoaminen koskeen, kirveen heittäminen kosken yli) voivat usein olla yhtä hyvin myöhemmin syntyneitä kuin aitoa perimätietoa. Leksikaalinen monitulkintaisuus tarkoittaa sitä, että nimiin sisältyvillä sanoilla on monia sellaisia merkityksiä, jotka ovat nimien asiataustan kannalta mahdollisia. Esim. sana ukko nimessä Ukonniemi voi viitata mm. isoisään, vanhaan mieheen tai mytologiseen olentoon, ja nimen asiatausta riippuu tietysti siitä, missä merkityksessä sanaa on käytetty. Leksikaalisesti läpinäkymättömät nimet ovat joka suhteessa hämärtyneitä, vaikka ne toimivat niminä yhtä hyvin kuin muutkin. Ne voivat olla alkuaan omakielisiä kuten Oulu 2 tai johonkin alueella aiemmin puhuttuun kieleen perustuvia lainanimiä. Päijänne-nimet ovat varmaa selitystä vailla, vaikka niitä on Suomessa kaikkien hyvin tunteman Päijänteen lisäksi puolisen sataa. Suurin osa nimistä liittyy syrjäisiin lampiin, ja vaikka joskus näyttääkin siltä, että nimien perustana on vain huvittavaksi tarkoitettu rinnastus, tämä selitys ei mielestäni ole suoraan yleistettävissä kaikkiin pienempiin Päijänteisiin sopivaksi. Pohjimmiltaan paikannimien läpinäkyvyys perustuu tietenkin intuitiiviseen tietoon kielestä sekä siihen tietämykseen, mikä itse kullakin on maailmasta ja muusta paikannimistöstä. Yleensä paikannimien tulkinnassa tarvitaan kuitenkin paljon enemmän typologista tietoutta kuin tältä pohjalta luonnostaan on tarjolla. Kun nimistö 1800-luvulla huomattiin niin meillä kuin muuallakin monille tieteenaloille tärkeäksi tutkimusaineistoksi, syynä oli useimmiten

11 14 nimien monesti ainutlaatuinen historiallinen dokumenttiarvo. 3 Niinpä tutkimus pitkään kohdistuikin ensi sijassa sellaisiin nimiin, jotka näyttivät tukevan jotakin ennakkohypoteesia tai suorastaan paljastavan uutta historiallista tietoa. Joka suhteessa läpinäkyvät paikannimet, jollaiset aina muodostavat paikannimistön pääosan, eivät siis suuremmin tutkimusta kiinnostaneet. Vielä viime vuosikymmeninäkin nimistöntutkimus on katsottu sellaiseksi "kielitieteen haaraksi, joka tutkii erisnimien alkuperää ja selvittää näin saadun tiedon avulla kansan historiaan liittyviä kysymyksiä". 4 Todellisuudessa sen tavoitteet ovat vähitellen muotoutuneet paljon laajemmiksi. Toisaalta muutamilla uudesta tutkimusalasta innostuneilla oli jo varhain harvinaisen tarkkasilmäinen näkemys sekä paikannimistömme pääpiirteistä että siitä, miten tutkimusaineistoja pitäisi koota. 5 Erityisen hyödylliseksi on osoittautunut se, että Suomen paikannimistö jo keruun alkuvaiheissa päätettiin saada kokoon mahdollisimman tarkoin ja että tästä periaatteesta on myöhemminkin pidetty kiinni. A.V. Koskimies oli täysin oikeassa, kun hän 1916 kirjoitti: "Jos täten keräytyisikin verraten vähäpätöistäkin aineistoa, jolla ei näyttäisi olevan erityisempää tieteellistä arvoa, ei sekään mitään haittaa, sillä vasta tutkija voi työnsä varrella lopullisesti päättää, mitä ottaa, mitä jättää, mikä on häntä hyödyttävä, mikä ei." 6 Juuri tällainen, aikoinaan vähätelty mutta ajan mittaan välttämättömäksi havaittu aineisto on ollut hyvin keskeisessä asemassa tämän teoksen kirjoittamisessa. Suomenkielisen paikannimistön typologista piirteistä ei ole laajaan aineistoon perustuvaa yleiskuvaa. Meillä ei siis ole tietoa esim. siitä, millaista paikannimistömme on leksikaalisilta aineksiltaan tai nimeämisperusteiltaan keskimääräisesti. Esim. Viljo Nissilä on nimien rakenteesta kirjoittaessaan tarkastellut vain sitä, mihin sanaluokkiin kuuluvia ilmauksia yhdysnimien määritteinä voi olla tai missä sijoissa ja luvussa nimenosat voivat esiintyä. 7 Paikannimien määritteinä esiintyvien ilmausten aihepiirit tulevat kyllä Nissilän yleisesityksissä jossain määrin esiin "nimeämisperusteiden" yhteydessä, sillä sellaisina mainitaan esim. "kasvit, kalat, linnut, muut eläimet, metsästys, kalastus, maanviljelys ja heinänteko, karjanhoito, rakennukset, etunimet, sukunimet" ym. Termiä nimeämisperuste käytettiin kuitenkin aiemmin aika eksyttävästi. Sillä ei nimittäin ymmärretty vain 'nimeämisen

12 15 perustetta', 'paikan yksilöinnin ideaa', vaan nimeämisperusteiksi sanottiin myös niitä käsitepiirejä tai morfologisia kategorioita, joita määriteosina esiintyvien ilmausten katsottiin edustavan. 8 Paikannimistön uudemmassa kuvausmallissa, jonka pääpiirteet esitellään luvussa VI, nimenosat on luokiteltu toisaalta leksikaalisesti (sanasemanttisesti) ja toisaalta sen perusteella, mitä ne ovat tarkoitteesta ilmaisseet (lausesemanttisesti). Tätä kuvausmallia on kuitenkin käytetty vain laudaturtöissä, joissa tutkimusalueet ovat suppeita ja aineistot siksi pieniä (yleensä n paikannimeä). Viime vuosikymmeninä koko paikannimistön leksikaalinen kuvaus on monissa maissa katsottu hyvin tärkeäksi tehtäväksi, ja jo eräistä keskeneräisistä tuloksistakin näkyy, että se on koko onomastisen teorian kannalta suureksi hyödyksi. 9 Skandinaavisessa nimistöntutkimuksessa asia tuli näkyvästi esille suunnitelmassa, jonka prof. Lars Hellberg Ruotsista esitti 8. pohjoismaisessa nimistökongressissa Maarianhaminassa Suunnitelma sisälsi melko yksityiskohtaisen ehdotuksen siitä, miten NORNAn (Nordiska samarbetskommittén för namnforskning) tukemana vähitellen saataisiin aikaan eräänlainen sanakirja ainakin yleisimmistä pohjoismaisista paikannimielementeistä ("Lexikon över nordiska ortnamnselement"). Hanke on siitä lähtien ollut vireillä, mutta mitään näkyvää ei toistaiseksi ole saatu aikaan. Lähes ylikäymättömältä näyttävänä esteenä on yleensä ollut paikannimiaineistojen puutteellisuus tai niiden laajuus. Hellbergin suunnitelma lienee kompastellut jo sen mittavuuteen. On aika toiveikasta otaksua, että edes Pohjoismaista löytyisi sellainen tutkijajoukko, joka kohtuullisessa ajassa kirjoittaisi luotettavan esityksen erilaisten nimityyppien ja paikannimissä yleisten sanojen levikistä ja niiden semantiikasta nimenmuodostuksen kannalta. Suomen osalta systemaattisesti kootut nimikokoelmat ovat olleet yleiskuvan hahmottelun kannalta riittävän laajoja jo parin vuosikymmenen ajan, mutta juuri mainitussa NORNAlex-hankkeessa jos se joskus alkaa toteutua suomenkielinen paikannimistö jää varmaankin näkymättömiin. Jos joku on ajatellut samansuuntaista hanketta vain suomenkielisen paikannimistön osalta, esteenä ei ole ollut aineisto vaan paremminkin yrityksen suurisuuntaisuus. Ei oikein voi ajatella, että joku tutkija vain tätä varten kävisi järjestelmällisesti läpi pari miljoonaa nimilippua sisältävän yleiskokoelman, jossa

13 16 suurin osa tähän asti kerätystä paikannimistöstä on yhtenäisessä aakkosjärjestyksessä. Se vaatisi vuosikausien työn. Suomen ruotsinkielisen paikannimistön pääpiirteiden kuvaus on siinä mielessä helpompi tehtävä, että aineiston määrä on noin kymmenen kertaa pienempi. Ruotsinkielisten saaristoalueiden osalta tällainen on jo olemassakin Kurt Zilliacuksen äskettäin ilmestyneessä teoksessa Skärgårdsnamn. Nimitypologisen tietouden puutteet tulevat ehkä selvimmin esiin alan opetuksessa. Nimistöntutkijoilla voi olla, varsinkin pitkäaikaisen kenttä- ja arkistotutkimuksen perusteella, monista toistaiseksi selvittämättömistä asioista oman työnsä kannalta riittävästi intuitiivista tietoa, mutta se ei juuri asiaa auta. Siksi olen paljolti opetusta ajatellen mutta myös omasta tiedonhalustani yrittänyt löytää keinot, joiden avulla voisi hahmotella edes pääpiirteittäisen kuvan suomalaisen paikannimistön leksikaalisista aineksista ja mahdollisuuksien mukaan myös niiden asiataustasta. Yritän siis selvitellä sitä, mikä on suomalaisessa paikannimistössä yleistä tai ainakin suhteellisen tavanomaista. Tämä on olennaisin osa sitä "perustietoa", johon kirjan otsikko viittaa. Samalla lukijalle hahmottunee jonkinlainen kuva siitä, miten laajamittaisia hankkeita yksityiskohtaisempaa tietoa sisältävät paikannimisanakirjat olisivat. 2. Tutkimusta varten kootut aineistot Yleisimmät määriteosat ja yleisimmät nimet Hyvänkin intuition pohjalta paikannimien yleisimmistä määrite- ja perusosista tai yleisimmistä nimistä voi esittää vain arvailuja. Ne eivät useinkaan osu yksiin, koska hyväkin paikannimistön tuntemus on yleensä sidoksissa joillakin alueilla käytössä olevaan paikannimistöön, ja alueelliset erot varsinkin nimien leksikaalisen rakenteen osalta ovat usein melko suuria. Otaksun, että itselläni on melko hyvä intuitiivinen tietämys koko suomalaisesta paikannimistöstä, koska olen nimestänyt eri puolilla maata, selannut ja suurelta osin myös lukenut läpi 1,5 miljoonan nimilipun laajuiset paikannimikokoelmat sekä suurimman osan Suomen n peruskarttalehdestä ja muutenkin eri tavoin ollut nimistöntutkimuksen kanssa tekemisissä yli kolme vuosikymmentä. Silti olen huomannut tätä teosta kirjoittaesani monesti

14 17 arvanneeni väärin. Tarkin tieto paikannimien sekä niiden leksikaalisten ainesten ja jopa eri nimeämisperusteidenkin yleisyydestä sisältyy (Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen) nimitoimiston kokoelmiin. Pääosin opinnäytteiksi laadituissa tutkimuksissa siitä on tullut esiin vain pieni osa. Koska aineiston mahdollinen siirto atk:lle ei ehtine ainakaan minua ilahduttaa ja koska tarkkojen laskelmien teko lähes 2 milj. nimeä sisältävästä aakkosellisesta yleiskokoelmasta on ollut käytännössä mahdotonta, olen etsinyt muita keinoja edes pääpiirteittäisen yleiskuvan hahmottelemiseksi. Pienen esitutkimuksen tulosten perusteella laatuun käyväksi tavaksi osoittautui samalla lekseemillä alkavien nimien mittaaminen (millimetrimitalla) yleiskokoelmasta. Asetin mittaukselle sellaiset ehdot ja alarajat, jotka tähtäsivät noin tuhannen yleisimmän määriteosan ja samoin noin tuhannen yleisimmän paikannimen esille saamiseen. Tämän jälkeen koko yleiskokoelma selattiin jo vuonna 1981 läpi siten, että vain vaatimukset täyttävät "nimilippupinot" mitattiin. Yleiskokoelmassa oli tuolloin n. 1,4 milj. nimilippua, mutta sen vajavuus tuskin on vinouttanut tuloksia, koska kokoelman täydentyminen on ollut alueellisesti suhteellisen tasaista. Yleisimpien nimien määrä on siis kasvanut suorassa suhteessa niiden aiempaan yleisyyteen. Nimitoimistossa pitäjänkokoelmiin ja yleiskokoelmaan sisältyvien nimilippujen määrän on arvioitu keskimäärin vastaavan nimilipuissa mainittujen paikannimien määrää. Käsitykseni mukaan tällainen arvio on jokseenkin oikea. Tarkkaa suhdetta ei ehkä pystytä sanomaan koskaan, koska esim. käsitykset siitä, onko sama ilmaus lähekkäisiä paikkoja tarkoittavana katsottava yhdeksi vai useammaksi nimeksi, ovat vaihdelleet paljon (esim. nimi Järvenpää voi tarkoittaa samalla alueella järven osaa, sen ympärillä olevaa maa-aluetta, tällä alueella olevaa viljelystä ja hävinnyttä torppaa jne.). Jos tiedot jokaisesta eri nimeksi katsotusta ilmauksesta olisivat aina yhdellä nimilipulla, mittausmenetelmä antaisi nimimääristä hyvin tarkan tuloksen. Kokoelmat ovat kuitenkin sillä tavoin kirjavia, että samasta nimestä voi olla tietoja monessa nimilipussa tai samassa nimilipussa voi olla tietoja monista nimistä. Tällainen kirjavuus riipuu monista seikoista (kerääjistä, keruun ajankohdasta, nimien keskeisyydestä yms.), ja siitä

15 18 seuraa, että mitatut nimilippupinot voivat sisältää keskimääräistä enemmän tai vähemmän nimiä. Tällaisen vaihtelun on kuitenkin pakko jakautua suunnilleen normaalisti, mikä tarkoittaa sitä, että suuria poikkeamia keskimääräisestä on vähiten ja pieniä eniten. Samoin on todennäköistä, että virheet ovat sitä pienempiä, mitä suurempia ovat mitatut määrät ellei jokin ei-satunnainen tekijä kampea tulosta tiettyyn suuntaan. Mittaustulokset voidaan muuttaa nimimääriksi koeotoksiin perustuvan kertoimen avulla. Jos tällaiset kertoimet lasketaan riittävän suuresta aineistosta jakamalla todellinen nimimäärä millimetreinä ilmaistulla mittaustuloksella, kertoimien jakauman neliöhajonta ilmaisee sen keskivirheen, jonka perusteella voidaan määritellä keskimääräiselle kertoimelle asetettavat luotettavuusrajat. Olen laskenut kertoimen arvon aineistostani (aika sattumanvaraisesti) noin 50 määritteen ja noin 70 nimen osalta. Tämän aineiston perusteella kerroin on yleisimpien määritteiden osalta noin 7 ja yleisimpien nimien osalta vähän suurempi eli noin 9. Jos pyritään n. 95 %:n todennäköisyyteen, todellinen nimimäärä saadaan näillä kertoimilla noin ± 30 %:n tarkkuudella, määritteiden osalta luotettavammin. Useimmiten tarkkuus on suurempi, mutta joissakin harvoissa tapauksissa se voi olla pienempikin. Virhemarginaali olisi liian suuri, jos tavoitteenani olisi saada selville tavallisimpien määritteiden ja tavallisimpien nimien yleisyysjärjestys tarkasti. Tällaisesta tiedosta ei kuitenkaan olisi mainittavaa hyötyä. Paljon olennaisempaa on tietää luotettavasti se, mitkä määritteet ja mitkä nimet kuuluvat kaikkein yleisimpiin ja millaiset ovat suurin piirtein niiden määrälliset suhteet. Tällainen tieto koko paikannimistöstä tulee mittausmenetelmän avullakin esiin hyvin ja tietääkseni ensimmäiseksi juuri Suomessa. Se on sellaista uutta tietoa, jota aiemmin ei ole ollut saatavissa ja josta varmaan tulee olemaan monenlaista hyötyä, erityisesti erikielisten ja oman maan alueellisten paikannimijärjestelmien ja niiden kulttuuritaustan selvittelyssä. Kun yleiskuva on kerran pääpiirteittäin hahmotettu, sitä on myöhemmin helppo korjata ja täydentää, mutta toivon tietysti, että sen pohjalta syntyy myös uusia tutkimusideoita. Olen laatinut mittaamalla kootusta aineistosta kaksi tietokantaa, joista toinen sisältää 900 yleisintä tai yleisimpiin kuuluvaa määriteosaa ja toinen n

16 19 yleisintä tai yleisimpiin kuuluvaa paikannimeä. Koska paikannimisysteemien kuvaukseen tarkoitetut sana- ja lausesemanttiset luokittelut on tarkoituksenmukaisinta laatia ensi sijassa sen perusteella, mikä on keskimääräisesti katsottuna tavallista, olen käyttänyt näitä tietokantoja myös sana- ja lausesemanttisten luokittelumallien kehittelyyn. Tämä on tapahtunut siten, että olen lisännyt määritteisiin niiden yleisimpiä sanasemanttisia tulkintoja vastaavat koodit ja tavallisimpiin nimiin myös niiden yleisimpiä lausesemanttisia tulkintoja vastaavat koodit. (Tästä enemmän s. 122.) Nimistöämme ja nimitoimiston kokoelmia tunteville lukijoille on syytä mainita siitä, että varsinkin yleisimpien määritteiden mittaus on ollut varsin mekaanista. Nominatiivi- ja genetiivialkuisuus on kyllä otettu huomioon, samoin nimenalkuisen lekseemin erilaiset murreasut ja sen yhdyssanamuodot (esim. Haapa-, Haavan-, Haapo-, Haapi-). Sitä vastoin esim. homonyymisiä sanoja (kuten vaikkapa erimerkityksisiä Kokko-määritteitä tai proprisia ja appellatiivisia määritteitä) ei ole voitu erotella toisistaan. Propristen määritteiden (henkilönnimien ja paikannimien tai paikannimien osien) osuus ei aina ole suhteellisesti yhtä suuri, sillä esim. liitynnäisiä (s. 125) on muodostettu eniten keskeisimpien luonnonpaikkojen nimistä, ja näissä taas eivät kaikenlaiset määritteet ole yhtä yleisiä. Määritteiden suhteellisen yleisyyden selvittelyssä tällä seikalla ei kuitenkaan ole merkitystä, koska virhemarginaali muutenkin on melko suuri. Yleisimmistä nimistä on ennen mittausta voitu karsia kaikki muu sama-alkuinen aines, ja aiemmin mainittu ero keskimääräisten kertoimien välillä johtuu juuri tästä. Kaikki mukaan tulleet nimet eivät tietenkään ole kantanimiä; esim. Haapasuo-nimistä osa on määriteliitynnäisiä (< kantanimestä Haapamäki, -järvi ym.). Kaikki yleisyyslistat on tehty vuoden 1981 poimintoihin perustuvista tietokannoista, mutta järjestys on yleensä tarkistettu (samanlaisin mittauksin) vuoden 1989 yleiskokoelmasta. Nimimäärät on joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta ilmaistu vain viitteellisten suhdelukujen avulla siksi, ettei niiden osalta syntyisi esim. tekstin pintapuolisen tarkastelun perusteella väärinkäsityksiä. Suhdeluvut voidaan kyllä aina muuttaa nimimääriksi, mutta tällöin on muistettava ± 30 %:n virhemarginaali. Tarkemmat tiedot voi sellaisia kaipaava aina etsiä nimitoimiston yleiskokoelmasta.

17 20 Appellatiiviset perusosat ja muut paikkoja luokittelevat sanat Nimitoimiston paikannimikokoelmista ei ole laadittu takaperois- tai perusosahakemistoa, joten tietoja nimien leksikaalisista tai morfologisista piirteistä voi koko maan osalta hakea vaivattomasti vain sellaisista seikoista, jotka normaali aakkosjärjestys paljastaa. Niinpä esim. erilaisten appellatiivisten perusosien yleisyyden tai levikkien selvittely on yleensä ollut liian työlästä, vaikka yleisten perusosien pääpiirteittäinen levikki onkin mahdollista selvittää yleiskokoelmasta eräitä kiertoteitä käyttämällä (ks. karttaa -oja- ja -puro-nimistä luvussa s. 113). Vuonna 1961 ilmestyneessä Nimestäjän oppaassa kerääjiä kehotettiin tekemään nimiin sisältyvistä tai muuten esiin tulleista selitystä vaativista maastosanoista ns. appellatiivilippu kokoelmaansa. 10 Samalla kun yleiskokoelmasta tätä tutkimusta varten poimittiin yleisimmät määriteosat ja yleisimmät nimet, pyrittiin kokoamaan tiedot myös mainitulla tavalla mukaan tulleesta, usein arvokkaasta aineistosta. Nimestäjät ovat kyselleet tietoja kaikista selitystä kaipaavista maastosanoista, myös nimien määritteissä esiintyvistä. Tällainen tieto on osoittautunut tärkeäksi siitäkin syystä, että juuri paikkoja luokittelevat sanat muodostavat suurimman ei-propristen ilmausten ryhmän myös paikannimien määriteosissa. Olen laatinut yhden tietokannan tällä tavoin kootun sana-aineiston pohjalta, koska olen halunnut selvitellä myös seuraavia asioita: a) erilaisia paikkoja luokittelevan sanaston koostumusta ja sen suhdetta paikkoja yksilöiviin ilmauksiin, b) nimettyjen paikkojen jakaumaa paikan lajin mukaan, c) erilaisten appellatiivisten perusosien yleisyyttä koko paikannimistössämme. Tämä tiedosto ei pyri olemaan edes lähes täydellinen, mutta kun se kuitenkin sisältää tietoja noin tuhannesta paikkoja luokittelevasta sanasta, sitä voidaan pitää melko edustavana. Yleiskokoelman lisäksi aineistoa siihen on poimittu Nissilän teoksista ja jonkin verran myös SKES:stä. Maastotermeistä on monia hyviä erikoistutkimuksia muttei minkäänlaista yleisesitystä. Laudaturtöiksi laaditut tutkielmat jonkin määräalueen koko paikannimistöstä ovat nykyisin varsin tarkkoja ja monipuolisia nimisysteemien kuvauksia, mutta yleiskuvan hahmottelun kannalta niitä voidaan pitää vain suuren palapelin pieninä osina. Viljo Nissilä on luetellut (nykytutkimuksen kannalta aika epäsystemaattisesti) satoja paikannimistössä

18 21 esiintyviä maastotermejä, mutta hänen aineistonsa painottuu Suomen Karjalaan. Yleisesitysten puutteen takia olen luvussa III esittänyt oman aineistoni pohjalta yhden ehdotuksen paikkoja luokittelevien sanojen ryhmittelyksi sekä samalla (luettelomaisesti) lähes koko sana-aineistoni. Luokittelumallissa saattaa olla parantamisen varaa, mutta uskon sen silti valaisevan asiaa uudella tavalla. Aineiston kokoamiseen ja luokitteluun liittyviä seikkoja on tarkasteltu lähemmin luvussa III. Muut tietokannat Yleisimpien nimien ja yleisimpien määritteiden aineistot koostuvat pääosaltaan mikrotoponyymeistä eli hyvin suppean piirin käytössä olevista paikannimistä. Ne ovat useimmiten viljelysten ja vähäisten maastopaikkojen nimiä, ja usein on korostettu myös tällaisten ilmausten "appellatiivissävyisyyttä" ja suhteellisen nopeaa vaihtuvuutta. 11 Suomen koko paikannimistöstä ja samalla nimitoimiston kokoelmiin sisältyvästä aineistosta luultavasti suurin osa on juuri mikrotoponyymejä, mikä ei kuitenkaan merkitse sitä, että melko pienen piirin käytössä olleet paikannimet eivät voisi olla hyvin vanhojakin. Intuitiivinen tietomme paikannimistöstä perustuu kuitenkin myös laajalti tunnettuihin paikannimiin, makrotoponyymeihin. Vaikka rajaa näiden kahden ryhmän välille ei voidakaan vetää kovin tarkasti, mikrotoponyymin määrittelystä seuraa, että makrotoponyymit ovat yleensä asutusnimiä ja laajalti tunnettujen keskeisten luonnonpaikkojen nimiä. Näistä asutusnimet ovat useimmin vakiotyyppisiä. Keskeisten luonnonpaikkojen nimet ovat tietysti alkuaan olleet vain pienten yhteisöjen nimistöä, mutta niiden taajan toistumisen lienee estänyt juuri paikkojen keskeisyys. Sama yhteisö ei yleensä anna eri paikoille samaa nimeä. Jotta nimistömme kokonaiskuva olisi myös tältä osin pysynyt mielessäni, olen käyttänyt muutamia muita aineistoja yleisimpien nimien ja yleisimpien määritteiden tarkastelun taustana. Laajin näistä aineistoista sisältää 1920-luvulla ilmestyneen kymmenosaisen Suomenmaa-teoksen nimihakemistot tietokannan muodossa (Ahvenanmaan lääniä lukuun ottamatta). Teoksen hakemistoihin on poimittu kaikki pitäjänkuvauksiin sisältyvät paikannimet sekä koko se nimistö, joka on painettu

19 22 sarjan liitteinä julkaistuihin eri läänien karttoihin. Nuo kartat, joiden mittakaava on 1 : eli sama kuin myöhemmissä maanmittaushallituksen karttakirjoissa, olivat aikansa parhaita ja runsaasti nimistöä sisältäviä. Niinpä olen voinutkin olettaa, että tämä (ruotsinkielisiä nimiä erottelematta) n nimiasua sisältävä aineisto, joka aikanaan oli nimistöntutkijoiden keskeisimpiä lähteitä, edustaa hyvin koko senaikaisen Suomen keskeisintä paikannimistöä. (Monille nimille on merkitty useita tarkoitteita, joten teoksessa mainittujen nimien kokonaismäärä on melkoisesti suurempi, ehkä n ) Aineiston siirto tietokannaksi vaati monien kuukausien työn, sillä tekstin heikon laadun takia käyttämäni optinen lukija yleisen kielitieteen laitoksella teki runsaanlaisesti virheitä, ja jonkin verran käsityötä vaati myös korjatun tekstitiedoston riveillä mainittujen tietojen siirtäminen dbase III - tietokannassa omiin kenttiinsä. Hakemisto sisältää nimittäin myös tiedon pitäjästä, tarkoitteen tai tarkoitteiden lajista ja joskus luvustakin sekä paikannuksen liitekarttaan. Tietokannan muotoon siirrettynä aineistosta saa tietysti näkyviin monia sellaisia asioita, joiden laskemiseen hakemistoja selaamalla kukaan ei ole ymmärrettävistä syistä ryhtynyt: perusosia, suffikseja, määrälajisten paikkojen nimiä ym. Suurimpana rajoituksena on se, että aineisto painottuu selvästi asutus- ja vesistönimiin. (Kylänniminä mainitaan hakemistossa n nimeä, tiloja tarkoittavina n nimeä, järveä tai lampea tarkoittavina n nimeä, jokea tarkoittavina n nimeä ja koskia tarkoittavina lähes nimeä.) Kylännimien osalta aineisto on täydellinen ja järvien, jokien ja koskien nimien osalta hyvin edustava. Sen sijaan esim. viljelysnimet puuttuvat siitä lähes kokonaan. Asutusnimiä tai myös asutusniminä tunnettuja nimiä on siis koko aineistosta lähes 2/3. Näistä neljännes on -la, -lä -nimiä. Jos kuitenkin oletetaan, että luontonimen tyyppisistä asutusnimistä valtaosa tunnetaan myös luontoniminä, aineiston käyttökelpoisuus vertailuaineistona paranee huomattavasti. Suuri osa tästä tietokannasta saatavasta tiedosta on tämän tutkimuksen kannalta epäolennaista, mutta siitä on ollut myös melkoista hyötyä, etenkin yleisimpien nimien selvittelyssä. Usein on nimittäin kiintoisaa nähdä, poikkeaako nimien yleisyysjärjestys makrotoponyymeissä olennaisesti keskimääräisestä.

20 23 Toinen vertailuaineistoni pyrkii edustamaan keskimääräistä kuvaa suomenkielisestä paikannimistöstä. Olen tarvinnut sitä ensi sijassa kahteen tarkoitukseen: (1) tarkentaakseni kuvaa siitä, miten paikannimistö jakautuu paikkojen lajin perusteella (luku III) ja (2) sanoakseni jotain siitä, miten laajoja ovat paikannimistössämme keskimäärin ne sanasemanttiset luokat, joiden mukaan olen esitellyt yleisimmät määritteet (luvussa VI). Tämän "keskimääräisaineistoni" laajuus ei eri asioita selviteltäessä ole täsmälleen sama (sen kulloinenkin koostumus mainitaan erikseen), mutta sen perustana ovat aina (a) ns. atk-seminaarissa analysoidut nimiaineistot sekä (b) muutamat saman kuvausmallin mukaan laaditut pro gradu -tutkielmat määräalueiden koko paikannimistöstä. "Atk-seminaarin" nimen sai kokoontunut nimistöntutkimuksen jatkokoulutusseminaari, jossa parikymmentä tutkijaa ja opiskelijaa kokeili kokoelmiin tallennettujen nimitietojen koodausta atk:lle sopivaan muotoon. Kullakin oli oma, joko suomen- tai ruotsinkielinen ja yleensä omaan keruuseen perustuva aineistonsa, joka käsitti jonkin suppeahkon alueen koko paikannimistön, ja analyysi perustui nimilipuissa mainittuihin tietoihin. Kuhunkin nimeen liittyvät tiedot siirrettiin määrämuotoisina ensin tätä tarkoitusta varten painetuille korteille ja sitten (Helsingin yliopiston laskentakeskuksessa) reikäkorteille. Lopuksi koko aineistosta tulostettiin joukko listauksia, joiden perusteella päästiin tarkastelemaan analyysin tuloksia ja siihen liittyviä vaikeuksia. Niin kuin voi arvatakin, vastaan tulleet ongelmat olivat valtaosaltaan nimistöntutkimuksen teoriaan liittyviä. Millaiset paikannimiin liittyvät piirteet oli katsottava nimijärjestelmien kuvauksen kannalta relevanteiksi ja miten rakentaa luokittelumallit sellaisiksi, että nämä piirteet voitaisiin sekaannuksitta luokitella? Käyttökelpoiselta tuntuvana lähtökohtana oli oikeastaan vain Kurt Zilliacuksen aiemmin esille tuoma ja pian teoreettista täydennystä saava kuvausmalli, 12 jota oli jo sovellettu myös suomenkielisen paikannimistön kuvaukseen, 13 ja seminaarin työ olikin paljolti tämän testausta ja edelleenkehittelyä. Lopputuloksena oli lähtökohdistaan jonkin verran eroava kuvausmalli, jota on sittemmin käytetty monissa pro gradu tutkielmissa. Keskimääräisaineistoni sisältävät eri puolilla maata olevan pie-

21 24 nen (noin yhden kylän kokoisen) alueen koko paikannimistön samaan tapaan analysoituna eli yhteensä n nimeä. Koska olen vertaillut nimiin liittyviä tietoja vain paikan lajin ja määriteosien sanasemanttisen luokittelun osalta, eri tutkijoiden näkemyksissä ei ole suuria eroja. Aineisto saisi olla laajempi, mutta kun mitään muuta, edes lähimain yhtä laajaa samantapaista materiaalia ei ole käytettävissä, vertailuissa on tyydyttävä tähän. Oma käsitykseni on se, että keskimääräisaineistostani saa sen alueellisen edustavuuden takia melko hyvän kuvan näistä kahdesta asiasta. Edellä mainittujen tiedostojen lisäksi olen laatinut myös joitakin muita. Yksi niistä sisältää sen osan Savon maakirjojen nimistöstä, jonka Arvo M. Soininen on julkaissut väitöskirjassaan. 14 Pariin muuhun tietokantaan olen joidenkin vuosien ajan poiminut eri lähteistä tietoja jossakin suhteessa mielenkiintoisista paikannimistä, mutta näin kertynyt aineisto on oikeastaan vain tavallista paremmin järjestetty muistiinpanojen kokoelma. Näistä aineistoista on tähän tutkimukseen päässyt vain joitakin nimiesimerkkejä. 3. Latvasta tyveen Erittäin hyvää paikannimistön tuntemusta voitaisiin mitata vaikkapa siten, miten tarkoin itse kukin pystyy pelkästään yhden peruskarttalehden nimistön perusteella määrittelemään sen alueen, jota kartta esittää jos kartassa ei ole laajalti tunnettujen paikkojen nimiä. Tällainen paikannus ainakin maakunnan tai sellaisen osan perusteella on nimittäin usein mahdollista jo hyvän nimitypologisen tietämyksen perusteella. Monet nimityypit ovat varsinkin niihin sisältyvän sanaston mutta joskus myös rakenteellisten piirteiden perusteella tai muista syistä mahdollisia vain määräalueilla, ja jos kartassa on useita tällä tavoin ehdollisia nimiä, alueen paikannus voi olla melko helppoakin. Tätä asiaa valaisevia levikkikarttoja sisältyy erilaisiin tutkimuksiin ja varsinkin pro gradu -tutkielmiin ehkä jopa tuhatmäärin, ja varmasti niitä kertyisi melkoinen pino myös eri tutkijoiden kansioista. Tietoa siis on muttei sillä tavoin yksissä kansissa, että se olisi helposti saatavilla. Tässä tutkimuksessa erilaisten nimityyppien levikkejä on voitu ottaa esille

22 25 vain harvoin. Samaan tapaan hyvän nimistöntuntijan pitäisi pystyä miltei suoralta kädeltä päättelemään aika paljon minkä tahansa alueen historiasta pelkästään paikannimistön perusteella. Historiantutkijat ovat tämän jo varhain oivaltaneetkin, mutta hyvän nimistöntuntemuksen hankkimisen vaivalloisuus on useimmiten johtanut siihen, että tarjolla olevaa aineistoa on usein käytetty vain jo muuten tiedossa olleiden tosiasioiden "kuvituksena". Vain aniharvoin on esim. asutushistorian selvittelyn lähtökohdaksi otettu paikannimistö. 15 Tällainen näkökulma edellyttää vielä monipuolisempaa typologista tietoutta paikannimistöstämme, esim. tietoa myös siitä, mikä on yleistä tai tavallista, jotta siitä poikkeava tulisi huomatuksi. Nimitypologisen tietouden kartuttaminen on yksi systemaattisen nimistöntutkimuksen päätehtävistä, ja se on tietysti tarkoituksenmukaisinta aloittaa siitä, mikä on kutakuinkin varmaa. Ainakin jokainen paikannimistöä kentältä kerännyt tietää hyvin sen, että asiataustaltaan varmin on yleensä (yksitulkintaisten nimien ohella) nimistön nuorin, enimmälti mikrotoponyymeistä koostuva kerrostuma. Paikannimijärjestelmien selvittelijän on siis tavallaan edettävä latvasta tyveen. Ne yleiset piirteet, jotka saadaan luotettavasti esiin nuorimmasta nimistökerrostumasta, ovat todennäköisesti ainakin mutatis mutandis tyypillisiä myös koko paikannimistölle. Kuten jo aiemmin mainitsin, päätavoitteenani on ollut paikannimistön yleisimpien leksikaalisten piirteiden ja nimityyppien esittely ja mahdollisuuksien mukaan myös niiden asettaminen omaan kulttuurikontekstiinsa. Aineistoni valtaosa edustaa mikrotoponyymejä, joihin kuitenkin liittyy miltei ikivihreäksi osoittautunut ongelma paikannimien ja appellatiivisten paikannimitysten välisestä rajanvedosta. Nimeämiskonteksti jää varsinkin yleisimpien paikannimien osalta vajaaksi, ellei myös tätä nimisysteemien kuvauksen ja onomastisen teorian kannalta keskeistä kysymystä pyritä ratkaisemaan. Siksi olen pyrkinyt hahmottelemaan yleiskuvaa myös paikkoja luokittelevasta sanastosta (luku III) ja selvittelemään niiden ja usein samanasuisten propristen ilmausten suhdetta (luku IV). Perustietoon paikannimistöstä kuulunee myös tieto nimien rakenteellisista piirteistä, tavallisimmista rakenteellisista ja äänteellisistä muutoksista sekä yleiskuva nimeämisperusteista. Suuri osa näistä asioista on tässä teok-

23 26 sessa sivuutettu toisaalta niiden laajuuden takia ja toisaalta siksi, että olen käsitellyt niitä yksityiskohtaisesti jo aiemmin: paikannimien rakennetta teoksessa Paikannimien rakennetyypeistä (1975) ja nimeämisperusteiden luokittelua artikkelissani "Voidaanko nimeämisperusteet luokitella?" (1987). Paikannimien rakenteelliset pääpiirteet esitellään kyllä luvussa IV, mutta erilaisten nimeämisperusteiden yleisyyteen on aineiston esittelyssä voitu viitata vain silloin tällöin. Mielestäni tämä teos varsinkin yhdessä juuri mainittujen kirjoitusten kanssa antaa hyvän kokonaiskuvan siitä käsityksestä, mikä minulla on paikannimistömme pääpiirteistä. Monet ajatukset kyllä ovat tulleet esille jo aiemmissa kirjoituksissanikin. Joskus niihin on viitattu, joskus ei.

24 27 II Paikannimien kokonaismäärä ja kulttuurikonteksti Suomen paikannimistöä on tallennettu systemaattisesti vuodesta 1915 alkaen, mutta kokoelmien pääosa ja samalla ainakin keskimääräisesti myös niiden paras osa, on koottu vasta 1950-luvulta alkaen, parin vuosikymmenen aikana. Suurin osa nimioppaista on siis syntynyt viime vuosisadan lopulla tai tämän vuosisadan ensi kymmeninä, joten kokoelmien nuorin osa edustaa myös sitä paikannimistöä, joka on kuulunut maaseutuväestön kieleen tämän vuosisadan alkupuolella. Suurimmalta osaltaan oppaiden nimitietous on tietysti suoraa suullista perinnettä aiemmilta sukupolvilta. Paikannimien määrä ei riipu suoraan erilaisten "paikkojen" määrästä jos sellaisesta yleensä voidaan puhua vaan siitä, miten monet luonnonpaikat ja kulttuuripaikat on erilaisten yhteisöjen kielenkäytössä erotettu yksilöivillä ilmauksilla (paikannimillä) toisistaan. Muutokset asutuksessa ja kulttuurissa ovat aina muuttaneet myös eri paikoista puhumisen tarpeita. Vaikka näyttääkin siltä, että paikannimistömme vanhin osa on säilynyt suullisena perinteenä monien vuosisatojen tai joskus ehkä jopa vuosituhansien takaa, paikannimiä on aina myös hävinnyt, vaihtunut toisiin ja syntynyt lisää. Tällaiset muutokset näkyvät nimikokoelmista vain pieneltä osaltaan. Tutkimuksen kannalta Suomen paikannimikokoelmat ovat monessa suhteessa korkeaa tasoa. Suomalaisesta keruumetodista johtuu mm. se, että ne edustavat poikkeuksellisen hyvin nimiin liittyvää perimätietoa ja myös sitä paikannimistöä, joka on käytössä vain kaikkein pienimmissä nimenkäyttäjäyhteisöissä: yhden tilan tai kulmakunnan väen piirissä. Eri nimien keskeisyys ja tunnettuus jää kyllä usein kokoelmien käyttäjän pääteltäväksi; kerääjien systemaattisia merkintöjä tästä asiasta on yleensä vasta nuorimmissa kokoelmissa. Erilaisten paikannimijärjestelmien selvittely edellyttää aina niiden syntyyn ja käyttöön liittyvän kontekstin jäljittämistä. Vaikka päätavoittee-

25 28 nani ei olekaan yksittäisten nimien tulkinta, myös yleinen ja tavallinen nimistö on sijoitettava jonkinlaiseen kulttuurikontekstiin. Yritän seuraavassa hahmotella tällaista vain asutuskehityksen ja siihen liittyneiden alueellisten erojen osalta muutamien viimeisten vuosisatojen ajalta. 1. Asutuskehitys 1700-luvun puolivälistä 1800-luvun loppuun Suomen asukasluku oli 1700-luvun puolivälissä, monien sotien, isonvihan ja pikkuvihan jälkeen, alempi kuin vuosisataa aiemmin eli n Talojen määrä oli n ja torppien n Talonpoikaisluokkaan kuului koko västöstä noin puolet, ja suoraan maataloudesta sai toimeentulonsa noin 3/4 kaikista suomalaisista. Valtiovallan keskeisimpiin tavoitteisiin kuului väkiluvun nostaminen ja maatataloustuotannon lisääminen uudisraivausta edistämällä. Isojako, jolla piti korjata aiemmista maanjakotavoista aiheutuneet epäkohdat ja väljentää liian tiheäksi käynyttä ryhmäkyläasutusta, alkoi Pohjanmaalla jo 1757 ja Itä-Suomessa 1772, mutta se ei vielä 1700-luvulla paljonkaan muuttanut senaikaisia kylänäkymiä; tilojen siirrot jäivät vähäisiksi. Metsämaiden osalta muutokset olivat suurempia: Länsi-Suomessa kylien yhteismetsästä erotettiin kullekin tilalle metsäpalsta(t), ja Itä-Suomessa aiempi lohkojako tarkistettiin erityisesti takamaiden osalta. Jaon jälkeen kaikilla tiloilla oli tarkat rajat ja tilusten asetuksissa määrätyn enimmäiskoon ylittävä liikamaa oli erotettu kruununmaaksi uudistilojen muodostamista varten. Vaikka uudistiloja liikamaille syntyi 1700-luvun jälkipuoliskolla vain n , koko maan tilaluku nousi tilojen halkomisen kautta ( ) kaksinkertaiseksi eli n :een. Lisäys oli suurin Pohjois-Karjalassa ja Savossa ja huomattava myös Pohjanmaalla. Oikeastaan vielä suurempi muutos oli torppien määrän kasvu n. 4000:sta :een. Talolukuun verrattuna torppien määrä oli suurin Satakunnassa. 16 Jos jokaisen uuden viljelmän maille olisi tänä aikana annettu vaikkapa vain viisi paikannimeä, nimistömme olisi jo näin karttunut neljännesmiljoonalla. Suomen väkiluvun kasvu vuodesta 1750 kahden vuosikymmenen välein näkyy seuraavasta kaaviosta. 17 Kehityksen loppupään osalta on huomattava,

26 29 että taajamaväestön osuus (esim. vuonna 1970 n. 64 %) on suurempi kuin kaupungeissa ja kauppaloissa asuneen väestön määrä. Vuoden 1970 jälkeen se on kasvanut hyvin nopeasti. Kaavio Suomen väkiluvun kasvu maalaiskunnissa sekä kaupungeissa ja kauppaloissa (1810-) kaupungit, kauppalat maalaiskunnat Niin kuin varsinkin Eino Jutikkala on Suomen talonpojan historiassaan (1958) osoittanut, alueelliset erot 1800-luvun asutuskehityksessä olivat maan eri osien välillä hyvin suuria. Kun hyvin huomattava osa koko paikannimistöstämme, varsinkin ns. mikrotoponyymeistä, on peräisin juuri parin viime vuosisadan ajalta, näiden erojen täytyy näkyä myös paikannimistössä. Asiaa ei kuitenkaan sen laaja-alaisuuden takia ole vielä paljonkaan selvitelty. Uudenmaan, Turun ja Porin sekä Hämeen läänin käsittävällä alueella tilojen luku kasvoi vain noin tuhannella mutta torppien määrä kymmenellä tuhannella ja mäkitupien joukko vielä näkyvämmin. Metsätalouden läpimurto tapahtui näissä lääneissä (1870-luvulla) nopeasti, joten hakkuut ja uitot tarjosivat tilattomalle väestölle runsaasti työtä kautta vuoden. 18 Voidaan siis olettaa, että myös uudesta paikannimistöstä hyvin

27 30 huomattava osa syntyi torppareiden ja mäkitupalaisten tarpeisiin ja jossain määrin myös uudenlaisen metsänkäytön näkökulmasta. Savolais-karjalaisella kaskialueella oli jo aiemmin ollut tilallisiksi ryhtyneiden rinnalla liikkuvaa kaskenpolttajaväkeä, ns. kirvesmiehiä. Tämä väestö joutui 1800-luvulla, vapaan kaskimaan ja viimein kaskeamisenkin loppuessa, tukalaan asemaan. Länsi-Suomessa liikaväestö saattoi uusjakoon asti asettua maanvuokraa maksamatta mäkitupalaisiksi kylän yhteiselle tonttimaalle, mutta Savossa ja Pohjois-Karjalassa tilaton väestö joutui yleensä asumaan (loisina, joutolaisina, läksiäiminä, kesteinä) tilallisten nurkissa, ja se oli myös liikkuvampaa kuin lännessä. Tilojen ja torppien määrä ei 1800-luvulla kasvanut Mikkelin läänissä lainkaan. Kuopion läänissä tilojen määrä kasvoi puolellatoista tuhannella mutta torppien määrä vain parilla tuhannella. 19 Ero Länsi-Suomeen on siis ollut hyvin selvä, ja sen täytyy näkyä myös nimistön kokonaiskuvassa. Kaakkois-Suomessa oli vielä voimassa aiemmilta vuosisadoilta periytynyt lahjoitusmaajärjestelmä, ja se muuttui 1800-luvulla viljelijän kannalta yhä huonompaan suuntaan: verot kohosivat ja oikeudet vähenivät. Lahjoitusmaat lunastettiin venäläisiltä omistajiltaan , mutta lunastusmaksut ja muut paikalliset olosuhteet pitivät suuren osan väestöstä suhteellisen köyhänä. Torppien määrä oli Viipurin läänissä aina ollut hyvin vähäinen, mutta kun tilojen jakaminen oli yleistä, niiden määrä kasvoi luvulla lähes kymmenellä tuhannella. Kun toisaalta maalaisväestön kasvu oli huomattavasti hitaampaa kuin muualla Suomessa, asutuskehitys näkyi Viipurin läänin muuttumisena pikkutilojen leimaamaksi alueeksi. 20 Pohjanmaalla olot muuttuivat paljolti toisella tapaa kuin muualla Suomessa. Vaikka väestö kasvoi selvästi kaikkein nopeimmin ja tilaton väestö täälläkin suhteellisesti enemmän kuin maata omistava luokka, uusia tiloja syntyi silti ( ) poikkeuksellisen paljon: Vaasan läänissä yli kymmenen tuhatta ja Oulun läänissäkin lähes seitsemän tuhatta eli kaikkiaan n. 64 % koko maan uusista tiloista. Useimmat tilat syntyivät lohkomalla, ja kun vanhat kylät vähitellen kävivät kovin ahtaiksi, osa taloista siirrettiin uusjakojen yhteydessä toisaalle. Tämä näkyy selvästi myös tilojen nimissä, etenkin tyypin Rinta-Kokko, Latva-Kokko, Neva-Kokko nopeana yleistymisenä. 21 Vaikka uutta viljelysmaata raivattiin hyvin paljon, runsas lohko-

28 31 minen pienensi tilakokoa usein liikaa. Kun lisäksi monet aiemmat sivuelinkeinot (tervanpoltto, laivanrakennus ym.) loppuivat, liikaväestöstä tuli täälläkin ongelma. 2. Viljelmät ja maaseutuväestö 1900-luvulla Suomen väkiluku oli 1700-luvun jälkipuoliskolla kaksinkertaistunut ja se oli vuonna 1800 n Seuraavien sadan vuoden aikana se suunnilleen kolminkertaistui eli kasvu jatkui lähes yhtä nopeana. Kun tilojen määrä lisääntyi vuosisadan aikana vain n :lla eli :stä (1805) :een (1901), 22 tilattoman väestön aluksi etenkin torppareiden ja sittemmin mäkitupalaisten ja maattoman väen osuus kasvoi varsin suureksi. Hyvä yhteenveto tilanteesta aivan 1900-luvun alussa sisältyy erääseen Hannes Gebhardin samoihin aikoihin (Oma maa -teoksessa) ilmestyneeseen artikkeliin. 23 Sen perustana oli Tilattoman väestön alakomitean teettämä tutkimus, jonka aineisto koottiin syksyllä 1901, vaikka tulokset olivat valmiina vasta vuonna Seuraavassa muutamia ydinkohtia Gebhardin selvityksestä: Tutkimuksen perusyksikkönä oli ruokakunta. Maalaiskunnissa sellaisia oli kaikkiaan n , ja niistä 71,2 % sai toimeentulonsa maataloudesta. Tähän joukkoon voitaisiin pääosin lisätä myös se melko suuri köyhä väestönosa (10,3 %), jolla ei ollut mitään varsinaista elinkeinoa. Omalla tilallaan eli vain 23 % ruokakunnista. Vuokratilallisia, torppareita ja vähintään viiden aarin peltotilkkua viljeleviä mäkitupalaisia oli 34 % ruokakunnista ja ilman viljelmää 43 %. Noin 63 % ruokakunnista omisti kuitenkin karjaa, ensi sijassa lehmän. Alueelliset erot väestön jakautumisessa mainittuihin ryhmiin olivat melko suuria. 24 Viljelmien kokonaismäärä oli Näistä (39,3 %) oli alle 3 ha:n kokoisia, pääosin torppia ja mäkitupia ha:n tiloja oli seuraavaksi eniten eli (29,1 %). Näistä viljelijät omistivat jo 45 %. Kaikista viljelmistä oli viljelijän omistuksessa 40,8 % mutta kaikesta viljellystä