Onks yhteistä todellisuu a? Liikuntajärjestöjen rakenneuudistus Ka Lehtonen

Transkriptio

1 Onks yhteistä todellisuu a? Liikuntajärjestöjen rakenneuudistus Ka Lehtonen

2 Suomalaisia liikuntajärjestöjä koskettaa suurin muutos sitten 1990-luvun. Järjestöjen asema, tehtävät ja rakenteet ovat murroksessa. Lukuisista asiantuntijaryhmistä, visioista ja strategioista huolimatta järjestökenttä hakee edelleen muotoaan. Liikuntajärjestökentässä konkreettinen muutos johti kesäkuussa 2012 Valtakunnallisen liikunta- ja urheiluorganisaatio Valo ry:n perustamiseen. Vuosien ajan käydyt hajanaiset keskustelut yhdestä suomalaisesta liikunnan ja urheilun kattojärjestöstä tiivistyivät reilun kahden vuoden mittaiseen rakenneuudistusprosessiin. Sen päätteeksi Suomen Liikunta ja Urheilu, Nuori Suomi ja Kuntoliikuntaliitto lakkauttivat toimintansa ja perustivat Valon. Neljäntenä perustajajärjestönä oli toimintansa huippu-urheilun muutostyön tuloksena uudistanut Olympiakomitea. Tässä julkaisussa kuvataan rakenneuudistuksen taustat ja tavoitteet sekä prosessin eteneminen vuosien aikana. Julkaisu on osa laajempaa tutkimushanketta Liikunnan kansalaistoiminnan muuttuvat rakenteet ja eetokset. Liikunnan ja kansanterveyden julkaisuja 283 ISBN (paine u) ISBN (PDF) ISSN Liikunnan ja kansanterveyden edistämissäätiö LIKES Viitaniementie 15a, Jyväskylä i

3 Onks yhteistä todellisuutta? Liikuntajärjestöjen rakenneuudistus Kati Lehtonen LIKES-tutkimuskeskus 1

4 Kati Lehtonen Onks yhteistä todellisuutta? Liikuntajärjestöjen rakenneuudistus Liikunnan ja kansanterveyden julkaisuja 283 ISBN (nidottu) ISBN (PDF) ISSN LIKES-tutkimuskeskus Viitaniementie 15a, Jyväskylä Valokuvat: kuvat 1 ja 2 SLU:n kuva-arkisto, muut kuvat Valon kuva-arkisto 2

5 SISÄLLYS Saatteeksi Lähtöviivalla...6 Rusinat pullasta...6 Tulosohjaus ja toimialat aikansa lapsia?...11 Otettu ja annettu yhteiskuntavastuu...14 Talous, tietohallinto ja talo Murtuva lasikatto...26 Kisakalliossa...29 HuMua ja henkilövaihdoksia Rakenne- ja toimintatapaselvitys...35 Työpajasta toiseen...35 Kissa pöydälle ja ihmiset yhteen...36 Lajiliittojen paine...38 Järjestöpäiviltä SLU:n syyskokoukseen...39 Seinäjoen seminaari Kohti uutta järjestöä...47 Tiedustelu petti Mandaattihallitus...53 Alueet liikuntajärjestökentässä...58 Vapaata kansalaistoimintaa?...61 Lopuksi...63 Lähteet

6 SAATTEEKSI Suomalaista liikuntajärjestökenttää on yritetty viimeisten vuosien aikana muuttaa monin tavoin. Kadonnutta huippu-urheilumenestystä on etsiskelty mitä erilaisimmissa asiantuntijaryhmissä ja seminaareissa. Poluilla ja polkujen vieressä on tallattu suuntaan jos toiseen, välillä törmäiltykin. Liikuntajärjestöjen vuonna 2010 hyväksymä visio Olemme maailman liikkuvin urheilukansa on aiheuttanut kuohuntaa liikuntaa seuraavien ihmisten mielissä. Osan mielestä se on ihan liian mahtipontinen suomalaisen sanomaksi, toisille taas kovat tavoitteet viitoittavat kuljettavan tien mukavammaksi. Heille visio osoittaa suunnan ja antaa tekemiselle tarkoituksen. Oleellista tässä kaikessa muutospuheessa on muutoksen tarve ja tarkoituksenmukaisuus. Miksi entinen ei enää riitä? Mikä on haluttu lopputulos keneen muutoksen pitäisi vaikuttaa? Entä mitä tämä tarkoittaa liikunnan kansalaistoiminnan kannalta: siirrelläänkö tässä pelkästään liikunnan kansalaistoiminnan seiniä vai tapahtuuko kansalaistoiminnan eri tasoilla toiminnan sisällöllistä muutosta ja murrosta? Onko käynnissä olevilla tapahtumilla vaikutusta liikunnan kansalaistoiminnan tulevaisuuteen ja toimintamahdollisuuksiin? Liikuntajärjestökentässä muutos johti kesäkuussa 2012 Valtakunnallisen liikunta- ja urheiluorganisaatio Valo ry:n perustamiseen. Vuosien ajan käydyt hajanaiset keskustelut yhdestä suomalaisesta liikunnan ja urheilun kattojärjestöstä tiivistyivät reilun kahden vuoden mittaiseen rakenneuudistusprosessiin. Sen päätteeksi Suomen Liikunta ja Urheilu (SLU), Nuori Suomi ja Kuntoliikuntaliitto (Kunto) lakkauttivat toimintansa ja perustivat Valon. Neljäntenä perustajajärjestönä oli toimintansa huippu-urheilun muutostyön tuloksena uudistanut Olympiakomitea. Tässä julkaisussa kuvataan rakenneuudistuksen taustat ja tavoitteet sekä prosessin eteneminen vuosien aikana. Julkaisu on osa laajempaa tutkimushanketta Liikunnan kansalaistoiminnan muuttuvat rakenteet ja eetokset. Kokonaisuutena liikuntajärjestökentän muutoksen kuvaaminen on osa suomalaisen liikunnan ja urheilun muutoksen kuvaamista. Samalla voidaan katsoa taaksepäin ja tarkastella sitä, mistä on tultu. Yhtä lailla voidaan kurkistaa eteenpäin haluttuun tulevaisuuteen: minkälaisen roolin liikuntajärjestöt haluavat tulevaisuudessa ottaa suomalaisten liikuttajina, ja mitä muut heiltä odottavat? Meneillään olevan liikuntajärjestökentän muutoksen taustoihin liittyvät tapahtumat ulottuvat osittain 1990-luvun rakenneuudistukseen, joita on tarkasteltu mm. Keijo K. Kulhan (1995) ja Pekka Litmasen (2008) kirjoissa, Juha 4

7 Heikkalan väitöskirjassa (1998) sekä viimeisimpänä Liikuntatieteellisen Seuran julkaisussa Suomalainen urheilujohtaja itse asiasta kuultuna (Kokkonen & Pyykkönen 2011). Lisäksi Jouko Kokkonen (2013) on tarkastellut liikuntajärjestöjen historiaa osana liikuntakulttuuria teoksessaan Liikuntaa hyvinvointivaltiossa. Näissä julkaisuissa 2010-luvun tapahtumat eivät olleet tiedossa, ja siksi käsillä oleva julkaisu antaa mahdollisuuden tarkastella viimeisen 20 vuoden ajan tapahtumia suhteessa nykytilanteeseen ja tehtyihin ratkaisuihin. Keskeisin aineisto koostuu 36 haastattelusta, joita varten haastateltiin 27 ihmistä vuoden 2012 aikana (liite 1). Viimeisimmät haastattelut ovat joulukuulta Haastattelujen tekemisestä vastasi allekirjoittanut ja litteroinneista Maria Kotiranta. Haastatteluaineistoa kertyi 43 tuntia ja litteroitua tekstiä 698 sivua (Times New Roman, fontti 12, riviväli 1). Haastatteluaineistoa on täydennetty aiheeseen liittyvillä verkkodokumenteilla, seminaari- ja kokousmateriaaleilla sekä kirjallisuudella. Käytössä on ollut myös Juha Heikkalan henkilökohtaisia muistiinpanoja, jotka ovat taustoittaneet työtä ja auttaneet perehtymään aiheeseen. Heikkala toimi haastatteluiden aikana SLU:n kehitysjohtajana ja työskentelee nykyisin Valo ry:n ennakointijohtajana. Lämpimät kiitokset kaikille haastateltaville mielenkiintoisista ja avartavista keskusteluista! 5

8 1 LÄHTÖVIIVALLA Valo ry:n perustaminen ei ollut sattumaa, tosin tarkkaa ajoitusta ei kukaan osannut etukäteen suunnitella tai ennustaa. Ratkaiseva liikahdus tapahtui keväällä 2009, jolloin SLU:n silloinen pääsihteeri Jukka Pekkala kirjoitti Liikunnan ja Urheilun Maailma -verkkolehdessä seuraavasti: SLU yhteisöön tarvitaan yhteinen, innostava näky halutusta tulevaisuudesta. Nyt näyttää olevan tilausta ja halua synnyttää yhdessä liikunnan ja urheilun Visio2020 yhteinen, innostava tahtotila rakennetaan jäsenjärjestöjen kanssa. Pekkala ei kirjoittanut pääkirjoitusta hetken mielijohteesta. Sitä ennen oli jo käyty vuosien ajan keskustelua esimerkiksi siitä, miten yhteistyötä eri liikuntajärjestöjen kanssa voitaisiin parantaa ja miten päällekkäisestä työskentelystä päästäisiin eroon. Kirjoitus oli siten samalla sekä tiivistys eri tahojen kanssa käydyistä keskusteluista että julkinen pelinavaus liikuntajärjestökentän remontoinnille. Miksi muutosta sitten tarvittiin? Mitkä tekijät olivat synnyttäneet tilauksen ja halun yhteisen vision laatimiselle? Rusinat pullasta Liikunnan ja urheilun järjestötoiminta organisoitui 1900-luvun alusta 1990-luvulle saakka kolmiportaiseksi muiden kansalaisjärjestöjen tapaan. Perustyö tehtiin paikallisissa urheiluseuroissa. Niiden tueksi perustettiin piiriorganisaatioita ja toimintaa johdettiin keskusjärjestöstä. Näitä keskusjärjestöjä oli ennen 1990-luvun vaihdetta parhaimmillaan viisi: Suomen Valtakunnan Urheiluliitto (SVUL), Työväen Urheiluliitto (TUL), Finlands Svenska Idrott (CIF), Suomen Palloliitto (SPL) ja Työväen urheiluseurojen keskusliitto (TUK), joka lakkautettiin vuonna Palloliiton keskusjärjestöasema perustui runsaaseen harrastajamäärään ja pyrkimykseen olla palloilulajien katto-organisaatio. Liiton alaisuudessa toimivat luvuilla myös jääpallo, pesäpallo ja jääkiekko. (Lämsä 2012, ) Suomalaisen liikuntajärjestökentän tapahtumat 1990-luvun alussa muovasivat järjestöjen välisiä toimintamalleja entistä hajautuneemmiksi, vaikka tavoite oli ollut päinvastainen. Kahden suuren ja vaikutusvaltaisen liikuntajärjestön, Suomen Valtakunnan Urheiluliiton (SVUL) ja Työväen Urheiluliiton (TUL), neuvottelut yhteisestä järjestöstä kariutuivat SVUL:n talousvaikeuksiin. Vuonna 1993 perustetusta Suomen Liikunnasta ja Urheilusta (SLU) tehtiin palvelu- ja edunvalvontaorganisaatio. TUL jatkoi toimintaansa itsenäisenä järjestönä ja liittyi SLU:un, mutta sen valta-asema liikuntajärjestökentässä heikentyi 6

9 merkittävästi. SVUL:sta jäi jäljelle kuoret eikä aktiivista toimintaa enää järjestetty. SLU:n jäseniksi liittyivät lajiliitot, muut itsenäiset liikuntajärjestöt ja aluejärjestöt. Kaiken kaikkiaan SLU:ssa oli vuonna 2012 yli 130 jäsenjärjestöä. Niistä lajiliittoja oli 72, aluejärjestöjä 15 ja muita liikuntajärjestöjä 46. Samaan aikaan rakennemuutoksen kanssa valtionhallinnossa siirryttiin tulosohjaukseen. Opetusministeriö (OPM) 1 otti tulosohjauksen käyttöön vuonna 1993 myös liikuntajärjestöjen valtionrahoituksessa. Tulosohjauksen tarkoituksena oli luoda järjestelmä, jonka avulla liikuntakulttuurille määriteltiin tulosalueet ja -tavoitteet. Tulosohjaus muutti omalta osaltaan liikuntajärjestökentän rakennetta. Alettiin puhua toimialoittumisesta ja toimialajärjestöistä. Toimialarakenne pohjautui tulosohjaukseen. Toimialat ja niitä edustavat järjestöt olivat lasten ja nuorten liikunnassa Nuori Suomi ry, aikuisten harrasteliikunnassa Kunto ja kilpa- ja huippu-urheilussa Olympiakomitea. Erityisliikunta sekä koululais- ja opiskelijaliikunta nimettiin myös toimialoiksi. Toimialajärjestöjen tehtävänä oli kehittää omaan toimialaan kuuluvia liikuntapalveluita muiden liikuntajärjestöjen käyttöön. Kaikki toimialajärjestöt olivat SLU:n jäseniä. Toimialajärjestöjen jäsenet koostuivat puolestaan pääosin lajiliitoista. Suomen Valtakunnan urheiluliitto (SVUL) Työväen urheiluliitto (TUL) Finlands Svenska Idrott (CIF) Suomen Palloliitto Työväen urheiluseurojen keskusliitto (TUK) Jäsenliitot, joista 50 erikoisliittoja (nykyiset lajiliitot) Urheilujaostot Jäsenliitot Urheilujaostot Piirijärjestöt Piirijärjestöt Piirijärjestöt Piirijärjestöt Piirijärjestöt Seurat Seurat Seurat Seurat Seurat Kuvio 1. Liikuntajärjestöjen organisoituminen ennen vuotta 1993 (Lämsä 2012, 15). Suomessa oli parhaimmillaan viisi keskusjärjestöä, joista keskeisimmät olivat SVUL ja TUL. SVUL:lla oli jäsenliittoina erikoisliittoja, joista tuli vuoden 1993 rakenneuudistuksen jälkeen lajiliittoja. TUL:lla nämä liitot olivat osa keskusorganisaatiota ja niistä käytettiin nimeä urheilujaosto. 1 Opetusministeriön (OPM) nimi vaihtui opetus- ja kulttuuriministeriöksi (OKM) vuonna

10 Työväen urheiluliitto Finlands Svenska Idrott Suomen Liikunta ja Urheilu (SLU) Lajiliitot Nuori Suomi Olympiakomitea Käytännössä toimiala-ajattelu toteutui lasten ja nuorten liikunnassa, aikuisten harrasteliikunnassa ja huippu-urheilussa, mutta jäi erityis-, koululais- ja opiskelijaliikunnassa epäselväksi. Etenkin erityisliikunnan toimialasta muodostui vaikeasti hahmotettava ja epäyhtenäinen toimiala, koska eri vamma- tai sairausryhmien valtakunnallisia järjestöjä oli lukuisia (Lehtonen 2012a). Kokonaisuudessaan 1990-luvun alussa tapahtunut muutos rakensi liikunnan järjestökentästä monisärmäisen. Jo pelkkä rakenneuudistus ilman tulosohjauksen ja toimiala-ajattelun mukanaan tuomaa raamitusta olisi muuttanut järjestöjen toimintalogiikkaa merkittävästi. SLU, Nuori Suomi, Kunto ja Olympiakomitea muodostivat oman keskittymänsä. Lajiliitot ovat aina olleet varsin heterogeeninen ryhmä koon ja vaikuttavuuden näkökulmasta katsottuna. Ne ovat kuitenkin olleet suurin yksittäinen järjestöryhmä. Murroksen myötä syntyneet itsenäiset aluejärjestöt hakivat paikkaansa muuttuneessa toimintakentässä. Lisäksi kymmenet muut liikuntajärjestöt jäivät enemmän tai vähemmän ulkokehälle toiminnan toteuttajina. Aikaisempi keskitetty, vahvoihin keskusjärjestöihin pohjautunut malli purkautui rakenteellisesti, ja uudessa tilantees- Kuntoliikuntaliitto Erityisliikuntajärjestöt Muut valtakunnalliset liikuntajärjestöt Lajiliittojen piirijärjestöt SLU:n aluejärjestöt Urheiluseurat Kuvio 2. Liikuntajärjestöjen organisoituminen vuosina Suomen Liikunta ja Urheilu ry perustettiin vuonna 1993 palvelu- ja edunvalvontaorganisaatioksi. Samalla siirryttiin toimialarakenteeseen ja perinteinen hierarkkinen järjestörakenne purkaantui. Lähes kaikki lajiliitot olivat jäseninä toimialajärjestöissä ja SLU:ssa. 8

11 sa jokainen järjestökentän toimija oli itse vastuussa omasta kehitystyöstään (Heikkala 1998, 103). Olympiakomitea Valtakunnallinen liikunta- ja urheiluorganisaatio Valo Työväen urheiluliitto Finlands Svenska Idrott Lajiliitot Erityisliikuntajärjestöt Muut valtakunnalliset liikuntajärjestöt Lajiliittojen piirijärjestöt Aluejärjestöt Urheiluseurat Kuvio 3. Liikuntajärjestöjen organisoituminen vuodesta 2012 alkaen. Valo ry:n perustajajärjestöinä olivat entiset toimialajärjestöt ja SLU. Olympiakomitea säilytti uudistuksessa itsenäisyytensä. Valon jäseninä ovat osa lajiliitoista ja muista valtakunnallisista liikuntajärjestöistä. Kokonaisuutena järjestöjen keskinäinen organisoituminen ei toimialajärjestöjen lakkauttamisen lisäksi muuttunut oleellisesti. Edellä kuvattu lähtötilanne 1990-luvun alussa, jossa kulmakivinä olivat hajautunut toimintakenttä, tulosohjaus ja toimialarakenne, antoi suuntaviivat liikuntajärjestöjen toiminnan kehittymiselle. Liikuntajärjestöjen uudessa pelitilassa ei ollut järjestöjen itse piirtämiä yhteisiä rajoja ja pelipaikkoja. Perustavanlaatuinen ongelma syntyi heti alussa SLU:n roolittomuudesta. SLU:n varapuheenjohtajana toimineen Kirsti Partasen mielestä järjestön olemassaolo nähtiin muodollisesti tärkeäksi, mutta sen toimintaan ei sitouduttu: Lähtökohta oli, että se [SLU] oli pakko tehdä, että sehän ei syntynyt tavallaan kenenkään semmoisesta intohimosta tai missiosta tai edes visiosta, vaan se muotoutui ikään kuin pakosta sellaiseksi kuin se on. Mutta jos ajatellaan sitä, mitä tämmöisenä yhteisenä apparaattina sen haluttiin olevan, niin minusta aika vähän. Ja sehän on saanut tietysti aika paljon kritiikkiäkin siitä, että 9

12 eihän se ole löytänyt omaa rooliaan. Kukaan ei suhtautunut, omistajatkaan, kauhean suurella intohimolla siihen yhteisen suomalaisen liikunnan ja urheilun kehittämiseen, vaan jokainen minun mielestä halusi ne omat, ei nyt rusinat pullasta, mutta melkein vähän näin. SLU:n roolittomuus ja keveys olivat keskeisiä tekijöitä siinä, että liikuntajärjestöjen toimintaa ei koordinoitu kunnolla miltään taholta. Toimialajärjestöt alkoivat kehittää oman kohderyhmänsä näköistä liikuntaa sillä oletusarvolla, että toimintaa toteutettaisiin lajiliitoissa, aluejärjestöissä ja paikallistasoilla. Kokonaiskuvaa suomalaisesta liikunnasta ja urheilusta ei hallinnut mikään taho. Heikkalan (1998, 140) mukaan 1990-luvun alussa Kokonaiskuvaa suomalaisesta liikunnasta ja urheilusta ei hallinnut mikään taho. syntyi vallan tyhjiö, jossa liikuntajärjestöt toimivat kukin omien intressiensä kautta. Nämä intressit tiivistyivät esimerkiksi SLU:n hallituspaikkoja jaettaessa: vaikka liikuntajärjestöt kiistivät SLU:n merkityksen, sen hallituksesta muodostettiin 18 ihmisen mandaatteihin pohjautuva hallintoelin. SLU:sta ei tullut jäsenistöään tukevaa kevyttä palvelu- ja edunvalvontaorganisaatiota, vaan pikemminkin organisaatio, jonka hallitukseen tultiin huolehtimaan omasta edunvalvonnasta. Etenkin TUL:ssa vastustettiin sitä, että SLU:sta olisi tullut perinteinen, vahva keskusjärjestö. SLU:n entisen pääsihteerin Jukka Pekkalan mielestä SLU:n keveys oli näin ollen myös tarkoituksenmukaista, koska siellähän oli se logiikka, että kun SLU pysyi kevyenä, muut pysyivät vahvoina. Opetus- ja kulttuuriministeriön liikuntayksikössä pitkään työskennellyt Timo Haukilahti puolestaan näki ja koki SLU:n keveyden konkreettisesti: Martin Saarikankaasta tuli puheenjohtaja, ja ensimmäistä valtionapua haettiin silloin, muistan sen hyvin, tämmöisellä yhdellä A4-paperilla. Siellä oli Peter Tallbergin nimi alla, siinä oli talousarvio ja toimintasuunnitelma samassa. Se oli todella kevyt kattojärjestö. Valtionapu myönnettiin ja se oli poliittinen tahto myös samalla, että se lähti liikkeelle. Koko Nuoren Suomen olemassaolon ajan poliittiset tuulet ovat tukeneet järjestön kasvua ja kehitystä. SLU:n keveys ja roolittomuus antoivat siis pelitilaa muille toimijoille. Yksittäiset vahvat järjestöt elivät omaa elämäänsä, eikä vallan tyhjiö koskaan täyttynyt. Toimialajärjestöistä Nuori Suomi ry:stä kehittyi vahva toimija lasten ja nuorten liikunnan kentälle. Koko Nuoren Suomen olemassaolon ajan myös poliittiset tuulet ovat tukeneet järjestön kasvua ja kehitystä. Lasten ja 10

13 nuorten liikunnan tärkeyttä ei ole voitu kiistää miltään taholta. Tulosohjaus ja toimialat aikansa lapsia? Nuoren Suomen rinnalla myös Kunto ja Olympiakomitea mandatoituivat toimialajärjestöiksi. Kokonaiskuvassa toimialajärjestöjen roolien piti olla selkeitä, mutta Timo Haukilahden mukaan toimialarakenteen sisällöt ja toimintamallit ovat olleet auki kirjoittamattomat alusta alkaen: Tosiasiassa se toimialajärjestön nimi on tullut opetusministeriöstä. Sitä ei ole missään sovittu koskaan eli ei niillä [järjestöillä] ole mitään oikeutusta niihin sinänsä. Toimiala-ajattelu syntyi liikuntakulttuurin strategiatyön (Likustra) yhteydessä vuosina Likustra oli liikuntajärjestöjen, ministeriön ja kuntien yhteinen strateginen keskustelu- ja työstöprosessi, jossa haettiin uusia linjauksia liikuntakulttuurin kehittämiseksi. Keskeisenä tavoitteena oli määrittää liikuntakulttuurin sen hetkiseen tilanteeseen sopivat tulosalueet ja toimialat sekä luoda valtion liikuntahallinnolle valmiuksia tulosohjauksen toteuttamiseen. Prosessin aikana työstettiin myös liikunnan yhteiskunnallisia perusteluja ja muita liikuntakulttuuriin liittyneitä strategisia kysymyksiä. Likustra-prosessin ensimmäisen vaiheen jälkeen oli tarkoitus siirtyä toimialavetoiseen vaiheeseen, jonka ytimessä oli toimialakohtaisten strategioiden luominen. (Värri 1992.) Likustran kanssa samanaikaisesti työstettiin opetusministeriön virkamiestyöryhmässä valtakunnallisten liikuntajärjestöjen valtionavustusten jakoperiaatteita. Opetusministeriön vuonna 1991 asettama työryhmä määritteli Likustra-prosessin asettamien työryhmien kanssa tulosalueet, joita olivat liikunta-aktiivisuus, kansalaisaktiivisuus ja kansainvälisyys. (OPM 1992.) Tulosohjauksen keskeiseksi tulosalueeksi määrittyi liikunta-aktiivisuus. Vuodesta 1995 lähtien tämä tarkoitti käytännössä sitä, että liikuntajärjestöjen saamista valtionavustuksista 50 % täytyi kohdistaa lasten ja nuorten liikuntaan, 25 % kilpa- ja huippu-urheiluun ja 25 % aikuisten terveysliikuntaan (Mäkinen ym. 2012). Likustran aikana syntynyt toimialarakenne jäi elämään, ja toimialajärjestöjen valta kasvoi kokonaisuudessaan suureksi luvun loppupuolelle asti toimialajärjestöt osallistuivat myös OPM:n myöntämien valtionapujen jakoprosessiin. Vallan lisääntymisen lisäksi järjestöt myös kasvoivat. Mäkisen (2012) mukaan SLU:ssa oli 2000-luvun lopussa 56 työntekijää ja Nuoressa Suomessa, Kunnossa ja Olympiakomiteassa yhteensä 53 työntekijää. SLU:n 11

14 ja Nuoren Suomen henkilöstömäärä kasvoi etenkin 1990-luvun aikana. Poikkeuksen toimialaorganisaatioista muodosti Kunto, jossa työntekijöiden määrä väheni neljällä henkilöllä 2000-luvun aikana. (Mäkinen ym ) Toimialarakenteen ongelmaksi muodostui se, ettei toimialojen välistä yhteistyötä johdettu miltään taholta. Likustrassa asetettu tavoite liikuntajärjestöjen toimiala-ajatteluun perustuvasta yhteisöstä ei toteutunut toivotulla tavalla. Nuoressa Suomessa ja SLU:ssa pääsihteerinä toiminut Teemu Japisson koki toimialarakenteen ongelman olevan järjestövetoisuudessa: Tämän toimialarakenteen haaste on se, että mielestäni silloin vuonna 1993 ajatus toimialoista oli konsulttien vetämänä ja hyvin looginen. Mutta toimialahan on eri kuin ry ja kun meillä se yhdistyi siihen, että tuli erilliset ry:t, niin se oli virhe. Tämä, että on lasten urheilun toimiala, huippu-urheilun toimiala ja aikuisten terveysliikunta, ne ovat minun mielestä ihan loogiset toimialat, mutta meiltä puuttui ja puuttuu edelleen systeemi, mikä pakottaa nämä menemään ristiin. Tämä koskee Nuorta Suomea minun mielestä, Kuntoa ihan samalla tavalla. Silloin kun on ry, alkaa toimia oman ry:n kautta. Rakenne ohjaa toimimaan sillä tavalla. Ei ole kannusteita eikä pakotteita yhteiseen tekemiseen. Kaikki lähestyy lajiliittoja omalla tavallaan, siis nämä neljä valtakunnan toimijaa. Kaikki lähestyy alueita, kaikki lähestyy ministeriötä ja se on kamppailua, eikä oikeastaan missään asiassa ole järkevää yhteistä tekemistä. Toimialarakenteen pullonkaulan muodostivat aluejärjestöt ja lajiliitot. Vastuu toiminnan konkreettisesta toteuttamisesta oli liikunnan aluejärjestöissä tai lajiliitoissa työskennelleillä ihmisillä, jotka joutuivat monien erilaisten kehittämistoimenpiteiden vetureiksi ja käytännön toteuttajiksi. Hämeen Liikunnan ja Urheilun aluejohtaja Ari Koskisen mielestä asioiden eteenpäinviemistä on haitannut tiimalasimainen järjestörakenne: Meillä on nyt hyviä suunnitelmia ja hyviä materiaaleja ja jonkun verran käytänteitä, koska sitä resurssia on 2000-luvulla merkittävästi lisätty toimialoilla. Nyt ongelma on se, että käytettävissä oleva materiaali ei valu käytännön toimintaan: kuntiin, yksilöihin, seuroihin. Minä koen sen hankaluuden olevan juuri tässä, että asioita tulee SLU:lta, Nuorelta Suomelta, Kunnolta ja Olympiakomitean HuMulta. Kaikilla on kovat odotusarvot. Eli voi sanoa, että kaikki ovat esikuntia, joilta puuttuvat sotilaat. Toimialajärjestöjen ja SLU:n yhteys seurakenttään on ollut koko ajan heikko, joskin tämä on ollut myös toimiala-ajatteluun liittyvä käytännön ratkaisu. Toimialajärjestöjen rooli palvelujen tuottajana ja kehittäjänä on toisaalta ollut onnistunut, mutta kohderyhmää ei saavutettu parhaalla mahdollisella tavalla. 12

15 Tilannetta vaikeutti se, että lajiliittojen ja seurojen keskinäinen yhteys heikentyi 1990-luvun alun rakenneuudistuksen yhteydessä. Jopa perinteisten yleisseurojen sisällä, joissa oli useiden eri lajien lajijaostoja, alettiin keskittyä pelkästään oman lajin ympärillä tapahtuvaan toimintaan. Ennen SLU:n perustamista SVUL:lla ja TUL:lla oli vahvat piiriorganisaatiot, joiden kautta voitiin operoida paikallistasolla, tehdä piirien välistä yhteistyötä ja vahvistaa paikallista urheiluseuratoimintaa eri suunnista. Etenkin pienet ja keskisuuret lajiliitot joutuivat tukalaan tilanteeseen SLU:n perustamisen jälkeen. Henkilöstöresursseja ei ollut, ja jo päivittäisten arkirutiinien hoitaminen vei huomiota pois paikallistason toiminnasta. Isoimmat lajiliitot säilyttivät omat piiriorganisaationsa, mutta niilläkin aiemman kokoavan sateenvarjon eli valtakunnallisen keskusjärjestön puuttuminen heikensi piirien välistä yhteistyötä. Konkreettisesti hajautuminen näkyi esimerkiksi valmentaja- ja ohjaajakoulutuksen järjestämisessä, jonka toteuttamisessa vastuuta ei ollut moniin vuosiin kenelläkään. Lajiliittojen luottamusjohdon ja toimihenkilöiden näkökulmasta katsottuna monipäinen järjestörakenne on ollut vaikea. SLU:n ja kaikkien toimialajärjestöjen sääntömääräisiin kokouksiin osallistuminen lisättynä erilaisilla strategiaprosesseilla, visiotyöstöillä ja muilla projekteilla on vienyt paljon aikaa oman lajin kehittämistyöltä ja kokonaisuuden hallinnalta. Tulosohjaus ja toimialarakenne yhdessä ovat muodostaneet tilanteen, jossa liikuntajärjestöt alkoivat kamppailla käytössä olevista resursseista. Liikuntaa ja urheilua on tehty omissa siiloissa, oman lajin tai ry:n vankina, mikä on johtanut entistä hajautuneempaan liikuntakulttuuriin. Samalla on pönkitetetty järjestöjen valta-asemaa. Järjestöjä yhdistävästä tekijästä eli liikunnan lisäämisestä on tullut edunvalvonnan myötä niitä erottava asia. Toimialarakenteen hajaannuttavan vaikutuksen ja tulosohjauksen toimimattomuuden myöntävät myös Opetus- ja kulttuuriministeriön liikuntayksikössä ylitarkastajana työskentelevä Hannu Tolonen ja pitkän virkamiesuran tehnyt liikuntaneuvos Timo Haukilahti: Se tulosohjaus, jota ajateltiin vietävän lajiliittojen kautta, ei toteutunut siinä laajuudessa, mitä oli ehkä kenties ajateltu. (HT) Tämä nykyinen tulosohjaushan ei toimi. Se on ihan turhaa höpötystä, että niitä tulosohjataan, ei se toimi. (TH) Haastateltavat näkivät tulosohjausjärjestelmän ja toimialarakenteen kokonaisuutena aikansa lapsiksi. Yksinkertaiselta kuulostanut ohjauskeino oli käytännössä mahdoton toteuttaa kaikkiin lajeihin soveltuvaksi. Ei voitu kun- 13

16 nolla osoittaa, olivatko liikuntajärjestöt saavuttaneet tulostavoitteensa vai eivät, ja valtion tuki säilyi vuodesta toiseen ennalleen luvun alussa Likustra-prosessiin osallistuneen ulkopuolisen konsultin, Eero Voutilaisen (1992) arvio siitä, että toimialaote raikastaa ilmapiiriä, luo uutta ja vahvistaa voimavaroja kääntyi vuosien saatossa lähes päinvastaiseksi. Otettu ja annettu yhteiskuntavastuu Likustra-prosessissa tartuttiin tiukasti myös liikunnan tutkimustiedon hyödyntämiseen. Omana hankkeenaan toteutettiin Liikunnan yhteiskunnallinen perustelu -projekti, jonka tavoitteena oli koota mahdollisimman paljon erilaista tietoa liikunnan yhteiskunnallisesta merkityksestä ja osoittaa liikunnan merkitys mahdollisimman konkreettisella tavalla (Ilmarinen & Haukilahti 1992). Projekti oli käynnissä 1990-luvun alkuun osuneen taloudellisen taantuman kanssa samaan aikaan. OKM:n liikuntayksikön johtaja Harri Syväsalmen mukaan projektin tuotoksia voitiin hyödyntää valtion liikuntarahoituksen kannalta ratkaisevalla tavalla: Se äkkivaikutushan oli silloin, kun elettiin sitä edellistä lamaa 90-luvun alussa, niin silloinen budjettipäällikkö Sailas esitti, että 500 miljoonan markan valtion liikuntabudjettiosuus säästetään. Ja siinä ei mennyt kuin muutama päivä, kun hän sai semmoisen sivuisen raportin, Likustran perusteella. Se oli se liikunnan yhteiskunnallinen perustelu, että ilman Likustra-prosessia meillä ei olisi ollut valmiuksia vastata semmoiseen. Se oli se välitön näkymä. Liikunnan yhteiskunnallisen merkityksen esiin nostaminen oli välttämätöntä liikunnalle kohdennetun valtionrahoituksen turvaamiseksi. Konsultti Eero Voutilaisen (1992) arvio siitä, että toimialaote raikastaa ilmapiiriä, luo uutta ja vahvistaa voimavaroja kääntyi vuosien saatossa lähes päinvastaiseksi. Liikunnan yhteiskunnallisen merkityksen esiin nostaminen sekä tulosohjauksen ulottaminen laaja-alaisesti lasten ja nuorten liikuntaan, terveyttä edistävään liikuntaan ja huippu-urheiluun oli välttämätöntä liikunnalle kohdennetun valtionrahoituksen turvaamiseksi. Samalla kun tunnustettiin liikuntatoiminnan laaja-alaisuus, sitouduttiin myös hakemaan entistä laajempia perusteluja sille, miksi liikunta ja liikkuminen ovat ihmiselle tärkeitä asioita. Liikunnan yhteiskuntavastuu tiivistyi vuonna 1999 voimaan tulleeseen liikuntalakiin. Kokkosen (2013, 177) mukaan laki määritteli liikuntakulttuurin puitteet uudelleen valtion näkökulmasta. Käytän- 14

17 nössä se tarkoitti sitä, että valtio alkoi painottaa linjauksissaan terveyttä edistävää liikuntaa sekä lasten ja nuorten liikuntaa. Liikunnan tärkeyden ja yhteiskunnallisen merkittävyyden perustelu vaati liikuntajärjestöjä ja etenkin lajiliittoja etsimään toiminnalleen rahoitusta perinteisen kilpailutoiminnan ulkopuolelta. Yhteiskunnallisessa keskustelussa nousivat esille esimerkiksi miesten ja naisten tasa-arvoisuuteen liittyvät teemat, monikulttuurisuus ja ympäristökysymykset. Näitä teemoja yritettiin sisällyttää järjestöjen toimintaan erillisen hankerahoituksen kautta. Lajiliittotasolla liikunnan yhteiskuntavastuun toteuttaminen hankkeina hajautti salibandyliiton toiminnanjohtajan Jari Kinnusen ja lentopalloliiton toimitusjohtajan Hanna Iiskola-Kesosen mielestä tekemistä pieniin kokonaisuuksiin. Viimeisten vuosien aikana rönsyjä on pyritty tietoisesti karsimaan ja keskitytty oman lajitoiminnan kehittämiseen: Silloin 90-luvun loppupuolella varsinkin ja 2000-luvun alussa, niin kyllähän OKM tai silloinen OPM vähän juoksutti lajiliittoja. Siinä piti vähän väkisin keksiä jotain projektia ja tämmöistä yhteiskuntavastuullista toimintaa ja sille haettiin avustuksia. Moni juttu niistä kuului automaattisesti ja luontevasti siihen lajiliiton ihan normaaliarkeen. Minkä takia sitäkin rahaa ei olisi voinut jakaa siinä perustoiminta-avustuksen mukana ja velvoitettu tekemään niitä juttuja? Piti vähän väkisin tai puoliväkisin tehdä ja muutaman kerran mekin hurahdettiin siihen. Että osittain vähän siihen on menty, että on ympäristöprojektia ja sillä tavalla pirstaloiduttu ja keskitytty ehkä turhanpäiväisesti jollain tavalla epäoleellisiin asioihin. Ne ovat tärkeitä asioita, mutta sen itse sportin ja liikunnan kannalta ei niin merkityksellisiä juttuja. Pitäisi aina muistaa, mikä se varsinainen pihvi on. Kun tiedetään, että suurin osa niistä [harrastajista] odottaa sitä sarjatoimintaa, että ne pääsevät pelaamaan, niin se pitää hoitaa ensin tyylikkäästi. Ja sitten, jos on resursseja rönsyillä, niin voidaan tehdä siitä kakusta vähän koreampi ja koristeellisempi. (JK) Tästä on oikeastaan ihan malliesimerkki, että mekin mentiin muutamia vuosia vähän lankaan sillä lailla, että silloin oli tämä harraste- tai aikuisten terveysliikunta, niin se buumi oli jotenkin niin voimakas. Se tuli ministeriötä myöten sieltä, että tähän pitää satsata ja me emme tajunneet siinä hetkessä sitä, että meille luontevin ja paras aikuisten terveysliikunnan muoto on se pelaaminen. Lähdimme kehittämään tämmöisiä Fitvolley -tuotteita ja lajeja lajien sisään, jotka eivät ole kantaneet yhtään. Ja sitten minä olen tässä niitä säännöllisesti vaan katkonut pois. (HI-K) Hankerahoitus näkyi myös SLU:n toiminnassa. Huolimatta järjestön epäselvästä asemasta liikuntajärjestökentän yhteisenä edunvalvonta- ja palvelujär- 15

18 jestönä myös SLU sai opetus- ja kulttuuriministeriöltä lukuisia hyvää tarkoittavia tehtäviä. Ylitarkastaja Hannu Tolonen OKM:n liikuntayksiköstä kokee, että hankerahoituksella ei saavutettu toivottuja tuloksia: Siinä vaiheessa, kun tämä SLU:n hallinto lähti kasvamaan, niin meillä oli, ja meillä on ollut se tapa pitkään, että me ollaan luotettu siihen, että SLU toimii tavallaan sen jäsenistönsä äänitorvena meihin päin. Myös meillä on ollut ajatus siitä, että SLU:n kautta juurrutetaan uusia toimintatapoja ajatellen esimerkiksi monikulttuurisuusasioita. Me delegoimme heille avustamiset, tasa-arvokysymyksissä aika pitkälle annettiin heille mandaatti ja monissa muissa tällaisissa. No, monikulttuurisuuden osalta tapahtui se, että me annettiin se avustamisvelvoite eli sieltä piti delegoida niitä avustuksia edelleen paikalliselle tasolle, mutta aika nopeasti siinä tapahtui se, että raha jäi kiertämään SLU:n organisaatioon. Ilmeisesti SLU:ssa koettiin, ettei siitä ei ole vastaavaa hyötyä. Hankerahoitus vaikutti myös Nuoren Suomen laajentuneeseen toimintaan luvulla järjestö jakoi eteenpäin esimerkiksi lajiliitoille lasten ja nuorten liikunnan ja urheilun kehittämisrahaa yli kolme miljoonaa euroa (Lehtonen 2012b, 18) ja vastaavasti toteutti itse erityisavustuksilla omia projektejaan. Monet erilliset projektit ja hankkeet veivät SLU:ta kauemmaksi liikunnasta ja urheilusta. Myös lajiliitot etääntyivät toiminnan varsinaisesta ytimestä, lajikulttuurin kehittämisestä ja kilpailutoiminnan järjestämisestä. Liikunnan ja urheilun on pitänyt oikeutetusti reagoida yhteiskunnassa tapahtuviin muutoksiin, mutta muutoksiin olisi pitänyt SLU:n entisen varapuheenjohtaja Kirsti Partasen mukaan sopeutua liikunnan ja urheilun omien reunaehtojen mukaan ja omaa toimintaa kunnioittaen: Toisaalta ulkopuoliset paineet, esimerkiksi tasa-arvokysymykset, syrjäytymisen ehkäisy ja kaikki kansainväliset kuviot, ne ovat kasvattaneet ja turvottaneet SLU:ta paljon urheilun ja liikunnan ytimen ulkopuolelle. Ne ovat tärkeitä asioita, mutta ne ovat ehkä vieraannuttaneet tietyllä tavalla sitä, mikä on se ydin, että mitä me tässä nyt haemme? Että siitä SLU:sta on tullut hirveän rönsyilevä ja se on vähän pullataikinan omaisesti kasvanut ja kohonnut. On ehkä ollut vaikea löytää sitä yhtä yhteistä ydintä, ja urheilujärjestöt ovat kokeneet, että meidän pitää tehdä ihan kaikkea tämän yhteiskunnan hyvinvoinnin eteen. Yhteiskunnasta kumpuavista haasteista suurimmaksi on muodostunut väestön fyysisen aktiivisuuden vähentyminen. Liikuntajärjestöt ovat vuosikymmenten ajan käyneet keskustelua sportin ja hyvinvointiliikunnan vastuualueista. Sel- 16

19 Selvää vastausta kysymykseen siitä, minkälaiset liikkujat ovat liikuntajärjestöjen ensisijainen kohderyhmä, ei ole toistaiseksi joko haluttu tai voitu antaa. vää vastausta kysymykseen siitä, minkälaiset liikkujat ovat liikuntajärjestöjen ensisijainen kohderyhmä, ei ole toistaiseksi joko haluttu tai voitu antaa. Terveysliikunnasta on tullut monille lajiliitoille pakko, ja kuten esimerkiksi lentopalloliiton toimitusjohtaja Hanna Iiskola-Kesonen edellä totesi (s. 15), vuosien tuotekehittelyn jälkeen tajuttiin, että parasta terveysliikuntaa on pelaaminen ilman erillistä lajin tuotteistamista tai muuntamista. Saman ydinkysymyksen kanssa ovat painiskelleet muutkin lajiliitot. Tilanne on ollut kuitenkin ristiriitainen, sillä tulosohjaukseen nojautuen julkisen rahoituksen saaminen on velvoittanut lajiliittoja kehittämään aikuisten kunto-/harraste-/terveysliikuntaa; etenkin 2000-luvulla terveysliikuntakäsitteen käyttö lisääntyi. Osittain käsitteistäkin johtuva hämmennys on voinut viedä liikuntajärjestöjen ydintoimintaa sivuraiteille etenkin 2000-luvulle tultaessa, eikä omaa todellista kohderyhmää ole hahmotettu. Samaan aikaan terveysliikuntapuheen lisääntyessä väestön fyysisen aktiivisuuden määrä on vähentynyt ja todellisten terveysliikunnan tarvitsijoiden määrä kasvanut jatkuvasti. Suomen Urheiluliiton entisellä puheenjohtajalla Antti Pihlakoskella on selkeä näkemys lajiliittojen toteuttamasta harrasteliikunnasta: Esimerkiksi SUL:ssa meillä on ollut harrasteliikunnan funktiona se, että se on tärkeä, mutta sen pitää olla taloudellisesti mielekäs. Eli toisin sanoen niitten tapahtumien ja sen tekemisen, mitä siellä tehdään, pitää tuottaa resursseja seuratoiminnalle tai liittotasolla. Potentiaali on hirveä, että ehdottomasti fiksu lajiliitto tai fiksu järjestö ottaa sen [harrasteliikunnan] edelleen sinne, organisoi sen niin, ettei se vie energiaa valmennusjohtajalta tai joltain. Sinne haetaan ne ihmiset, jotka ovat siitä asiasta innostuneita ja tekevät sitä saman sateenvarjon alla. Ja onhan se turvaverkko tietyllä tavalla myöskin, että jos ajattelee huippu-urheilun lieveilmiöitä, niin voidaan osoittaa, että tehdään tämmöistäkin. Lasten ja nuorten harrasteliikuntaan SUL:ssa on saatu paljon sponsorirahaa, mutta huippu-urheilun varassa on vähän riskaabelimpaa mennä. Pihlakosken näkemys taloudellisesti mielekkäästä toiminnasta kuvaa omalla tavallaan lajiliittojen toimintavastuuta ja kykyä ottaa haltuun vähän liikkuvat kansalaiset. Huippu-urheilun ja lasten ja nuorten liikunnan lisäksi halutaan panostaa niihin liikkujiin, jotka haluavat olla toiminnassa mukana ja ovat valmiita maksamaan siitä. Lajiliittojen ensisijainen tehtävä ei ole harrastetoiminnan kehittäminen ja tekeminen, mutta ne voivat ja niiden kannattaa tehdä sitä oman kapasiteettinsa mukaan. 17

20 Liikuntajärjestöissä on toki osattu myös ideoida, suunnitella ja ehdotella erilaisia liikuntaan liittyviä hankkeita ja kehittämistoimenpiteitä. Kysymykseen siitä, ovatko liikuntajärjestöille sälytetyt yhteiskuntavastuulliset tehtävät otettuja vai annettuja, ei voi antaa yksiselitteistä vastausta. Ideageneraattoreina toimineet järjestöt ovat toisaalta keksineet liikunnalle uusia välinearvoisia merkityksiä, mutta samalla ne ovat joutuneet perustelemaan olemassaolonsa oikeutusta ja liikunnan tärkeyttä. Ideointi ja liikunnan merkittävyyden perusteleminen on johtanut tehtäväkentän laajentumiseen, mitä ei ole enää hallittu. Olympiakomitean puheenjohtaja Roger Talermon pohdinnassa liikunnan yhteiskuntavastuu ei välttämättä ole liian suuri liikunnan ja urheilun kattojärjestön kannettavaksi, mutta vastuun ottaminen edellyttäisi nykyistä selkeämpää sopimusta ja rahoitusta: Jos vyörytetään yhteiskuntavastuu urheilun kattojärjestölle myös niistä, jotka eivät urheile ja nähdään se kansanterveyden kannalta tärkeänä, niin silloin tämä vastuu ei ole liian laaja, mutta silloin meidän täytyy saada yhteiskuntasopimus siitä, että se vastuu otetaan ja sille vastuulle annetaan vastine. Eli annetaan valtaa ja annetaan mahdollisuuksia toteuttaa se. Silloin melkein edellyttäisin, että ainakin siltä osin rahoitus tulee budjetoiduista varoista, eikä ole riippuvainen Veikkauksesta. Eli silloin se on yhteiskunnallinen rooli, joka on yhteiskunnallisesti hyväksytty ja sovittu. Tänä päivänä en näe, että semmoista mandaattia on annettu. Se tehtävä on otettu vapaaehtoisesti Kuntourheiluliiton puitteissa ainakin, mutta en näe, että semmoista valtiollista mandaattia olisi siihen olemassa. Epämääräiset sisällöt ja toimintalogiikat ovat olleet omiaan luomaan illuusioita siitä, että liikuntajärjestöt ovat valmiita kantamaan yhteiskuntavastuunsa ja pystyvät liikuttamaan esimerkiksi vähän liikkuvia ihmisiä. Liikunnan ja urheilun yhteydessä yhteiskuntavastuusta on kenties puhuttu vuosien varrella liian kevyin perustein. Aivan kuten Talermo toteaa, yhteiskunnallisesti tärkeästä asiasta pitäisi myös sopia ja taata siihen riittävät resurssit julkisista varoista. Eri toimialoja edustaneet liikuntajärjestöt ovat kuitenkin perustaneet oman toimintansa sopimuksettomuuteen. Lisäksi, kuten Timo Haukilahti totesi (s. 11), toimialaorganisaatioiden tavoitteita ja rakennetta ei koskaan kirjoitettu auki mihinkään eikä vastuualueista tehty tarkkoja rajauksia sen enempää liikuntajärjestöjen kuin rahoittajankaan puolelta. Epämääräiset sisällöt ja toimintalogiikat ovatkin olleet omiaan luomaan illuusioita siitä, että liikuntajärjestöt ovat valmiita kantamaan yhteiskuntavastuunsa ja pystyvät liikuttamaan esimerkiksi vähän liikkuvia ihmisiä. 18

21 Nykytilanteessa, jossa liikuntajärjestöille on edelleenkin ladattu kovia odotuksia yhteiskuntavastuullisesta toiminnasta, on syytä pysähtyä miettimään ainakin kahta asiaa. Perusteltiinko liikunnan yhteiskunnallinen merkitys aikoinaan liian vahvasti vai eikö olemassa ollut mekanismi toimialarakenne ja tulosohjaus pystynyt vastaamaan tähän haasteeseen? Vai olivatko odotukset liikuntajärjestöjen mahdollisuuksista vastata koko väestön liikunnan tarpeisiin ylipäätään turhan kovat? Jälkeenpäin katsottuna yhteiskuntavastuun kantamisesta tuli liikuntajärjestöille ennemmänkin rasite, joka paketoitiin liimalapulla hankkeeksi ja kuitattiin hankerahalla. Hankeviidakossa seikkailu ja omien etujen valvominen puolestaan edesauttoivat sitä, että liikuntajärjestöjen yhteinen ydin katosi osittain matkan varrelle. Talous, tietohallinto ja talo Suomen Liikunnan ja Urheilun elinkaarta tarkastellessa ei voi välttyä ajatukselta, että pihtisynnytyksellä maailmaan saatettu lapsi ei päässyt missään vaiheessa 20 vuoden aikana jaloilleen. SLU:n perustaminen oli välttämättömyys, eikä kukaan oikein sen jälkeen tiennyt, miten sen kanssa olisi pitänyt elää ja mikä järjestön rooli on ollut. SLU:n perustamiseen liittynyt pakonomaisuus heijastui järjestön toimintaan koko sen olemassaolon ajan. Huippu-urheilun muutostyöryhmän asiantuntijana työskennelleen Jorma Vertaisen mukaan järjestön tarkoituksenmukaisuutta eivät määritelleet jäsenjärjestöt tai suomalaisen liikunnan ja urheilun tarpeet: No kyllä sen [SLU:n] strategiset valinnat toinen toisensa jälkeen epäonnistuivat. Minä ajattelen niin, että tämä kevyen edunvalvonnan haarniska, joka sille SLU:lle ajateltiin, niin se oli varmaan henkisesti latistava jo sellaisenaan. Se, että alueet erilaisten seikkailujen jälkeen tavallaan menivät tekemään kukin omiaan selvitäkseen hengissä ja löytääkseen sitä omaa paikkaansa, niin se loi nopeasti myös sen tilanteen, että lajiliittojen ja alueitten yhteistyö lakkasi. Tänä päivänäkin meillä on paljon lajiliittoja, jotka eivät jotenkin edes tunnista tätä SLU-alueitten kenttää. Sitten tietysti tämä SLU:n kyvyttömyys johtaa myöskään sitä toimialojen välistä yhteistyötä on varmaan yksi asia. Ja ei siinä nyt ihan kaikissa henkilövalinnoissakaan varmaan ihan parhaalla tavalla onnistuttu. Nämä vääjäämättä myös johtivat siihen, että resurssien kehittämisen näkökulmasta kaikki katseet kääntyivät OKM:n suuntaan. Siellä on tuhannet aamukahvit kyllä varmaan niissä merkeissä juotu. Jorma Vertaisen mainitsema kevyen edunvalvonnan haarniska oli keskeisin syy siihen, että SLU:sta ei koskaan muodostunut jäsenjärjestöjään kokoavaa yhteisöä. Edunvalvontaan ja liikuntapoliittiseen keskusteluun liittyvissä asioissa 19

22 SLU on saanut jäsenistöltään tunnustusta, mutta yhteisöä kokoava strateginen viitekehys puuttui lähes kokonaan. TUL:n nykyinen pääsihteeri Janne Ollikainen työskenteli SLU:ssa 1990-luvun loppupuolelta lähtien lähes kymmenen vuotta. Myös hän kiinnitti huomion SLU:n epämääräiseen toimintalinjaan: Olin yllättynyt silloin -98, kun menin SLU:un, että kuinka raakile se oli. Se oli kuitenkin jo viisi vuotta toiminut, mutta siellä toimiston käytännöt ja työyhteisön käytännöt ja tällaiset olivat aika alkutekijöissään, ja siellä hapuiltiin sen tarkoituksen kanssa, että mitä varten SLU on olemassa. Ensimmäinen strategiatyö taisi alkaa siinä vaiheessa, kun Tallberg jäi pois sieltä ja Piiraisen Jari tuli tilalle. Jari aloitti strategiatyön ihan luonnollista, kun uusi johtaja tulee taloon. Mutta minua hämmästytti jo silloin se, että Jari ulkoisti sen strategiatyön tekemisen, että se ei itse osallistunut oikeastaan siihen tekemiseen kovin aktiivisesti. Ja se vähän lässähti se strategiatyö. Se ei johtanut oikeastaan koskaan mihinkään. SVUL:n ja TUL:n keskinäiset jännitteet näkyivät vahvoina koko 1990-luvun ajan huolimatta siitä, että SVUL:sta ei ollut järjestönä jäljellä kuin kuoret. Entisiä svullilaisia ja tullilaisia järjestöjohtajia oli kuitenkin edelleen töissä niin SLU:ssa, lajiliitoissa kuin muissakin liikuntajärjestöissä, mikä edesauttoi henkisen valtakamppailun jatkumista. Kokkonen ja Pyykkönen (2011, 46) kirjoittavatkin julkaisussaan Suomalainen urheilujohtaja itse asiasta kuultuna, että ensimmäiset kuusi vuotta SLU:ssa mentiin vanhoilla piikkareilla. Yksi haastatelluista, monipuolinen liikuntavaikuttaja Kerstin Enholm, toteaa, että SLU:n alku oli katastrofi, eikä 5 6 vuoteen ollut väliä, kuka oli johdossa ja töissä. Enholm ihmetteli myös Tallbergin valintaa, jolta puuttui työkokemus liikuntajärjestökentältä. Tallberg oli SLU:n johdossa vuosina Hänen jälkeensä SLU:n hallitus kutsui toiminnanjohtajaksi Jari Piiraisen, joka toimi tuolloin Helsinki talvikisaprojektin hakukomiteassa. Piiraisen kausi SLU:n johdossa oli lyhyt, vain puolitoista vuotta. Keväällä 2001 hän siirtyi Suomen Hiihtoliiton palvelukseen. Omalla tavallaan SLU, sen perustaminen ja etenkin ensimmäisen kymmenen vuoden toiminnallinen ajanjakso ovat esimerkkejä siitä, kuinka suomalaisen urheilun ja liikunnan kentällä on keskitytty ihmisten välisten valtakamppailujen selvittämiseen eikä liikuntaan ja urheiluun liittyvien asioiden eteenpäin viemiseen. SLU:n heikko asema järjestökentässä vahvisti myös OPM:n roolia, minkä vuoksi liikuntajärjestöjen autonomia voitiin kyseenalaistaa etenkin toimialajärjestöistä, keskusjärjestöistä ja SLU:sta puhuttaessa. Näiden järjestöjen toimintamahdollisuudet olisivat olleet heikot ilman OPM:n myöntämiä valtionavustuksia. Heikko omarahoituspohja lisättynä epämääräisellä 20

23 toimintastrategialla teki etenkin SLU:n roolista ristiriitaisen, ja järjestönä se on kärsinyt identiteettikriisistä koko olemassaolonsa ajan. SLU:n historiaan mahtui myös muita epäonnisia käänteitä. Piiraisen jälkeen keväällä 2001 järjestön pääsihteeriksi tullut Jukka Pekkala kohtasi töihin tullessaan useita samanaikaisia vaikeuksia: Toimintaympäristöhän oli sellainen, että kaikkihan hakivat ratkaisua IT:n puolelta. Että tietohallintojärjestelmät tulevat ratkaisemaan kaiken. Ne olivat kalliita ja sotkuisia, silloin oli myyjän markkinat. Tiedän, että monet muutkin panivat rahaa sinne. Mutta se tavallaan vei koko tämän huomion. Sitten tuli samaan aikaan nämä talon homeongelmat, porukkaa muutti pois. Että taas voisi sanoa, että urheilu jäi ihan sivuraiteilleen, sitä ei miettinyt kukaan. Se oli varmaan kolmen vuoden työ, että siitä päästiin jaloilleen ja sitten siihen tuli vielä Lahti Kyllä minulla meni vuosi pelkästään siihen, että oli kolme asiaa: talous, tietohallinto ja talo. Ne kaikki olivat tosi isoja ongelmia, ja se oli varmasti yksi kovimmista työvuosista. Kyllä minulla meni vuosi pelkästään siihen, että oli kolme asiaa: talous, tietohallinto ja talo. Ne kaikki olivat tosi isoja ongelmia, ja se oli varmasti yksi kovimmista työvuosista. (Jukka Pekkala) Pekkala viittaa tietohallintajärjestelmien rakentamisesta aiheutuneeseen taloudelliseen notkahdukseen, joka olisi ilman OPM:n tukea ollut mahdotonta hoitaa järjestön omin voimin. Tietohallintajärjestelmien kehitystyö karkasi Piiraisen aikana SLU:lta käsistä ja taloudelliset tappiot olivat Pekkalan mukaan mittavat: Siis vuonna 2001 fakta oli se, että siellä oli tulevaksi vuodeksi euron pudotus ja oma pääoma oli silloin nolla. Se talousjuttu oli vähän turhankin dramaattinen alkuunsa. Se kesti kolme tai neljä vuotta, että saatiin se tehtyä. Siinä oli paljon hyvää onnea ja työtä tietysti. Taloudellisten ongelmien lisäksi 2000-luvun alun toimintaa vaikeuttivat Helsingissä Radiokadun SLU-talossa havaitut homeongelmat, jotka vaativat selvittämistä ja lisäsivät työkuormaa entisestään. Samoihin aikoihin Lahden pohjoismaisten lajien MM-kilpailuissa vuonna 2001 kuusi suomalaishiihtäjää jäi kiinni dopingaineiden käytöstä. Vaikka konkreettisesti kyse oli yhden lajin urheilijoista, tapahtumaketju aiheutti suomalaisen liikunnan ja urheilun kenttään laajoja vaikutuksia. Liikunnan ja urheilun eettisyyteen ja arvopohjaan 21

24 Kuva 1. Timo Laitisen (vas.) pitkä puheenjohtajakausi SLU:n johdossa alkoi vuoden 2004 alussa. Pääsihteerinä vuoteen 2010 toiminut Jukka Pekkala oli keskeinen hahmo rakenneuudistuksen käynnistäjänä. liittyvät keskustelut lisääntyivät, ja huippu-urheilu kyseenalaistettiin ainakin hetkellisesti. SLU:n 20 vuoden historiassa sekoittuvat identiteettikriisissä kamppailleen järjestön itsenäisesti tekemät ratkaisut sekä ulkoapäin tulleet pakotteet ja rajoitukset luvulla reunaehtoja sanelivat vanhat svullilaiset ja tullilaiset jäänteet, eikä SLU:lle annettu edes mahdollisuutta johtaa suomalaista liikuntaa ja urheilua. Hajallaan ollut, mutta samalla itsenäisyydestään nauttinut liikuntajärjestökenttä otti SLU:sta vain sen, mitä tarvitsi. Osa valtakunnallisista järjestöistä olisi pärjännyt ilman SLU:ta luvun alussa SLU:n johto joutui kamppailemaan käytännön ongelmien kanssa, mikä vei fokuksen ohi liikunnan ja urheilun jälleen kerran. Vasta 2000-luvun loppupuolella aika alkoi olla kypsä siihen, että voitiin miettiä liikunnan ja urheilun yhteistä etua ja sen suomalaista mallia. Tuskin kukaan olisi voinut 1990-luvun alussa ennustaa kehityssuuntaa, johon sen aikaisilla ratkaisuilla päädyttiin. Tulosohjauksen ja toimialarakenteen järjestökenttää hajaannuttava vaikutus lisättynä SLU:n roolittomuudella lamaannutti liikuntajärjestöjen ytimen, liikunnan ja urheilun tekemisen, ainakin osittain. Jokainen teki liikuntaa ja urheilua omalla tavallaan, mikä aiheutti vääjäämättä päällekkäistä toimintaa ja kakofoniaa. Kaikki olivat hyvällä asialla, liikunnan ja urheilun äärellä, mutta hiukan eri aikaan ja eri tavoin. Palloliiton entisen pääsihteerin Kimmo Lipposen mukaan rakenteellisesti ja tavoitteellisesti hajanainen järjestökenttä on vaatinut myös johtamiselta paljon: 22

25 Kyllä tietysti priorisointi niissä asioissa, mitkä halutaan ihan oikeasti tehdä hyvin, niin se vaatii kyllä järjestöpäättäjiltä aikamoista selkärankaa, että pystytään löytämään olennainen. Ja yleensäkin ison toimintayksikön pitkän tähtäimen etu on monesti hyvin erilainen kuin jonkun osakokonaisuuden lyhyen tähtäimen etu. Jos kaikki resurssit jaetaan näiden osakokonaisuuksien lyhyen tähtäimen edun pohjalta, niin sanotaanko näin diplomaattisesti, että päätöksenteko on suhteellisen haasteellista, ellei mahdotonta. Liikuntajärjestökentän yhteisiä rintamalinjoja tai selkeää johtokeskusta ei ollut olemassa eikä myöskään selkeää sanomaa siitä, minkälaiseksi liikuntajärjestökenttä haluaa profiloitua. Tästä lähtötilanteesta liikuntajärjestöjen käynnistämä visiotyö sekä rakenneuudistusprosessi olivat enemmän kuin välttämättömiä, eivätkä ne käynnistyneet yhtään liian aikaisin. 23

26 Jukka Pekkala SLU:n pääsihteeriksi. Teemu Japisson Nuoren Suomen pääsihteeriksi. Jukka Pekkala kirjoittaa Liikunnan ja Urheilun Maailma -verkkolehdes Visio2020:stä ensimmäisen kerran julkisesti. Kisakallio-ryhmä alkaa kokoontua yhteisiin työstöihin. Juha Rehula valitaan Kunto ry:n hallituksen puheenjohtajaksi luvun alku Suomen Liikunta ja Urheilu perustetaan (1993), liikuntajärjestöjen tulosohjaus ja toimialarakenne. Timo Laitinen SLU:n hallituksen puheenjohtajaksi, keskustelu ja sääntömuutoksen valmistelu hallituksen pienentämisestä ja mandaattipaikkojen poistamisesta alkaa. Sääntömuutos SLU:n hallituksen pienentämisestä ja mandaattien poistamisesta hyväksytään. S h m J u ( T p P S p J N Kuvio 4. Keskeiset tapahtumat Valo ry:n perustamiseen liittyen. 24

27 ttaa n dessä aa n en Rakenne- ja toimintatapaselvityksen tekeminen. Naantalissa pidetyillä Järjestöpäivillä ovat esillä uudet organisoitumisen mallit ja liikuntajärjestöjen yhteiset strategiset valinnat. SLU:n syyskokouksessa jäsenjärjestöt hyväksyvät yhteiset valinnat. Olympiakomitea ilmoittaa pysyvänsä itsenäisenä järjestönä. Valo aloittaa yt-neuvottelut ja operatiivisen toiminnan organisoimisen. Osa liikuntajärjestöistä kritisoi Valon sääntöjä ja jäsenyyskysymyksiä: vuoden aikana Valoon eivät liity esimerkiksi isoimmat lajiliitot. Valon syyskokouksessa valitaan uusi hallitus SLU:n kevätkokouksessa hyväksytään Visio Olemme maailman liikkuvin urheilukansa. Jukka Pekkala valitaan Huippuurheilun muutostyöryhmän (HuMu) johtajaksi. Teemu Japisson valitaan SLU:n pääsihteeriksi. Petteri Kilpinen valitaan Nuoren Suomen hallituksen puheenjohtajaksi. Jyrki Kemppainen valitaan Nuoren Suomen pääsihteeriksi. Talvella Nuoren Suomen, Kunnon ja SLU:n hallitukset päättävät, että paras organisoitumismalli on yhteisen uuden järjestön perustaminen : Nuori Suomi, SLU ja Kunto päättävät omissa kevätkokouksissaan siirtää operatiivisen toimintansa vuoden 2013 aikana Valoon ja lakkauttaa toimintansa : Valo ry perustetaan Helsingissä. Ensimmäisenä puheenjohtajana aloittaa Petteri Kilpinen. Kesällä pääsihteeriksi valitaan Teemu Japisson. Valon operatiivisesta johtamisesta vastaa työryhmä: Juha Heikkala, Jyrki Kemppainen, Juha Rehula ja Teemu Japisson. Valo-nimi julkaistaan syyskokouspäivillä Turussa. Valosta käytetään kesästä lähtien nimitystä Uusi liikuntajärjestö ja virallinen nimi julkistetaan tarkoituksellisesti myöhemmin. Osaamisyksiköiden johtajat valitaan joulukuussa. 25