LUONNONMUKAINEN MAATALOUS

Transkriptio

1 Mikkeli 2006

2

3 Helsingin yliopisto Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus Mikkeli LUONNONMUKAINEN MAATALOUS Julkaisuja no 80 Jukka Rajala 2006

4 KIRJOITTAJAT Kristiina Dredge, EL, Helsingin yliopisto, Eläinlääketieteellinen tiedekunta Ulla Holma, MMM, Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus, Mikkeli Johanna Huikko, tutkija, Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus, Mikkeli Kauko Koikkalainen, MMM, MTT, Taloustutkimus (MTTL) Heikki Koskimies, agr., Etelä-Pohjanmaan maaseutukeskus Marja-Riitta Kottila, MMM, toiminnanjohtaja, Finfood Luomu Petri Leinonen, MMM, MTT/Luonnonmukaisen tuotannon tutkimusasema Partala Ritva Mynttinen, MMM, Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus, Mikkeli Anne Piirainen, tutkija, Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus, Mikkeli Jukka Rajala, agr., Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus, Mikkeli Ilmari Schepel, MMM, ProAgria Pohjois-Karjalan maaseutukeskus Brita Suokas, luomuneuvoja, Maaseutukeskus Mikkeli Pekka Terhemaa, kehityspäällikkö, ProAgria Kymenlaakson maaseutukeskus Kannen kuva Luomuviljelijän on hyvä seurata tärkeimmän tuotantovälineensä maan kasvukuntoa säännöllisesti. Valokuva Jukka Rajala. Julkaisija Toimitus Taitto Kuvitus Valokuvat Helsingin yliopisto Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus Lönnrotinkatu Mikkeli Puhelin Telekopio Jukka Rajala Kirsi Rantanen ja Teroprint Oy Jaana Huhtala (Toinen korjattu painos) Anne Hytönen ja Kirsi Rantanen Jukka Rajala ISSN ISBN (Toinen korjattu painos 2006) ISBN (Verkkojulkaisu)

5 ESIPUHE Luonnonmukaisen maatalouden menestyksekäs harjoittaminen vaatii viljelijältä sekä teoreettista tietoutta luonnon toiminnoista että käytännöllistä tietotaitoa maataloustöiden suorittamisesta tilan olosuhteisiin sopivalla tavalla. Sekä teoreettisen että käytännöllisen luomutietouden tarve on suuri niin maataloutta opiskelevien kuin viljelijöiden keskuudessa. Helsingin yliopiston Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskuksen Mikkelin yksikkö on järjestänyt luonnonmukaisen maatalouden akateemista täydennyskoulutusta vuodesta 1991 lähtien. Koulutusta on järjestetty sekä luomuneuvojille että opettajille ja muille luomun asiantuntijatyötä tekeville. Vuodesta 1993 on järjestetty avoimena yliopisto-opetuksena myös luonnonmukaisen maatalouden kursseja ja luonnonmukaisen maataloustuotannon opetusta maatalous- metsätieteellisessä tiedekunnassa. Kaikessa tässä koulutuksessa ja opetuksessa agronomi Jukka Rajalan asiantuntemus ja luomulle omistautuva työote on ollut ratkaisevaa. Vuodesta 2001 lähtien on järjestetty luonnonmukaisen maaja elintarviketalouden perusopetusta Eco Studies-opintokokonaisuuden puitteissa. Luonnonmukaisen maatalouden koulutusta on vaikeuttanut oppimateriaalin niukkuus. Nyt julkaistava teos on tarkoitettu tukemaan luonnonmukaisen maatalouden yleiskurssien opetusta. Kirjassa käsitellään luonnonmukaisen maatalouden perusteita, maan kasvukuntoa, kasvinvuorotusta, lannoitusta, kasvinsuojelua, peltoja puutarhakasvien viljelyä, kotieläinten hoitoa, tuotteiden markkinointia ja kannattavuutta sekä siirtymistä luonnonmukaiseen viljelyyn. Teos on vuonna 1995 julkaistun ensimmäisen painoksen uudistettu versio. Tekstiä on ajantasaistettu ja osin laajennettu alan uusimpia tutkimustuloksia ja muita tietolähteitä käyttäen. Jokaisen luvun jälkeistä lähdeaineistoa ja oheislukemistoa on lisätty. Kirja on jatkoa yksikön muille luonnonmukaisen maatalouden julkaisuille. Teos on yksikön nykyisen julkaisusarjan 80. teos. Samalla se on yksikön nykyisen julkaisusarjan viimeinen julkaisu. Nyt julkaistava teos perustuu kirjoittajien monivuotiseen neuvonta-, viljely-, tutkija- sekä opettajakokemukseen luonnonmukaisen maatalouden kursseilla. Teoksen on suunnitellut, toimittanut ja pääosin kirjoittanut erikoissuunnittelija, agr. Jukka Rajala. Hänen lisäkseen kirjan tekemiseen ovat osallistuneet monet luomualan asiantuntijat. Teoksen taitosta on vastannut Kirsi Rantanen ja kuvituksesta Anne Hytönen ja Kirsi Rantanen. Kirjan sisältöön liittyviä kommentteja ovat antaneet prof. Eero Varis ja tutkimusjohtaja Helena Kahiluoto sekä monet muut alan asiantuntijat. Teoksen tekemisen on mahdollistanut Itä-Suomen lääninhallituksen ja Euroopan Sosiaalirahaston Eco Studies -hankkeelle myöntämä rahoitus. Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskuksen puolesta kiitän erikoissuunnittelija, agr. Jukka Rajalaa, että uudistettu oppikirja suuren vaivannäön ja odotuksen jälkeen ilmestyy. Kiitän myös kaikkia muita kirjoittajia ja hankkeeseen osallistuneita.

6 Toivon, että nyt julkaistava uudistettu teos auttaa opiskelijoita, viljelijöitä ja muita luonnonmukaisesta maataloustuotannosta kiinnostuneita etenemään luomuosaamisen kiehtovassa ja haasteellisessa maailmassa. Mikkelissä Pirjo Siiskonen prof., johtaja

7 SISÄLTÖ JOHDANTO, Eero Varis LUONNONMUKAISEN MAATALOUDEN PERUSTEET, Jukka Rajala Kestävä kehitys ja maatalous Luonnonmukaisen maatalouden määritelmä Ekologinen ajattelu Luonnonmukaisen maatalouden tavoitteet Luonnonmukaisen maatalouden menetelmiä Luonnonmukaisen maatalouden asema MAAN VILJAVUUS, Jukka Rajala Maan luontainen viljavuus Maan kerroksia Maan viljavuuden ilmeneminen Biologiset viljavuustekijät Fysikaaliset viljavuustekijät Kemialliset viljavuustekijät Maan kivennäisaineksesta johtuvia viljavuustekijöitä Viljavuustekijöiden vuorovaikutus Viljavuuden tutkiminen Maan kasvukunnon havainnointi Viljavuustutkimus Lapiodiagnoosi Viljavuuden hoito Kuivatus Happamuuden säätely Pieneliöstön hoito Maan rakenteen hoito Muokkaus VILJELYKIERROT, Jukka Rajala Seosviljely Viljelykierrot perusteita Esikasvivaikutukset Viljelykierron tehtävät Juuriston maanparannusvaikutus Viljelykierto ja typpitalous Kasvien viljelyjärjestys ja välivuodet Viljelykiertovaikutus Viljelykierron muodostaminen Viljelykierron suunnittelussa huomioonotettavaa Kasvin vaikutus viljelykierrossa Viljelykasvien ryhmittely suunnittelussa Luomuviljelyehtojen ja tukiehtojen rajoituksia

8 3.4 Viljelykiertoesimerkkejä Siirtymävaiheen kasvit RAVINNEKIERROT JA RAVINNEHULTO LUONNONMUKAISESSA VILJELYSSÄ Ravinteet, Jukka Rajala Lannoituksen tehtäviä ja vaikutuksia Ravinnekierto ja ravinnetaseita Lannoituksen säädösperustaa Ravinnelähteiden hyväksikäyttö Viljelykierto ravinnehuollossa, Jukka Rajala Maaperän ravinnevarojen hyväksikäyttö, Jukka Rajala Typpi Fosfori Kalium Karjanlanta Lannan hyväksikäyttö, Jukka Rajala Kompostointi, Jukka Rajala Kompostoinnin merkitys Kompostoinnin toteutus Kompostoinnin työtekniikkaa Virtsa, Jukka Rajala Lietelannan laadun parantaminen, Ilmari Schepel Lietelantamenetelmän haasteita Lietelannan ilmastus Lietesäiliön katteita Lietelannan laimentaminen Lietelannan imeytys turpeeseen Lannan levitysajankohta, Jukka Rajala Lannan multaustarve ja levitysajan sää, Jukka Rajala Lantojen käyttömääriä ja sijoitus viljelykierrossa, Jukka Rajala Kuivikelannan käyttömääriä Virtsan käyttömääriä Lietelannan käyttö ja levitystekniikka, Ilmari Schepel Biologinen typensidonta ja typen kierto, Jukka Rajala Typensidontaan pystyviä pieneliöitä Palkokasvit mestareita Tehoon vaikuttavia tekijöitä Palkokasvien siementen ymppäys Viherlannoitus, Petri Leinonen ja Jukka Rajala Viherlannoituksen tavoitteita Viherlannoituksen toteutus Täydennyslannoitus, Jukka Rajala Eloperäisiä täydennyslannoitteita Kivijauheet Muita kivennäistäydennyslannoitteita Hivenlannoitteet Luonnonmukaisessa viljelyssä käytettävien lannoitteiden ominaisuuksia

9 4.8 Lannoituksen suunnittelu, Jukka Rajala Ravinnekierto tilalla ja lannan hyödyntäminen Lannoitussuunnitelma KASVINSUOJELU Kasvinsuojelun perusteita, Anne Piirainen ja Jukka Rajala Rikkakasvien hallinta, Jukka Rajala Rikkakasvien biologiaa Rikkakasvien ennaltaehkäiseviä hallintamenetelmiä Rikkakasvien suoria hallintamenetelmiä Kasvitautien hallinta, Heikki Koskimies ja Johanna Huikko Tautitartuntaan vaikuttavia tekijöitä Kasvitautien ennaltaehkäiseviä hallintamenetelmiä Kasvitautien suoria torjuntamenetelmiä Tuholaisten hallinta, Anne Piirainen ja Ilmari Schepel Pellon eloyhteisö Monimuotoinen eloyhteisö ylläpitää tasapainoa Ennaltaehkäiseviä tuholaisten hallintamenetelmiä Tuholaisten suoria torjuntamenetelmiä Tuholaisten ja hyötyeliöiden tarkkailu Luontaisia vihollisia PELTOKASVIEN LUONNONMUKAINEN VILJELY, Jukka Rajala Lisäysaineistot luomuviljelyssä Palkokasvien luonnonmukainen viljely Apilanurmen luonnonmukainen viljely Herneen luonnonmukainen viljely Kasvikohtaisia viljan viljelyohjeita Rukiin luonnonmukainen viljely Kevätvehnän luonnonmukainen viljely Kauran luonnonmukainen viljely Ohran luonnonmukainen viljely Muiden viljojen luonnonmukainen viljely Öljykasvien luonnonmukainen viljely Perunan luonnonmukainen viljely PUUTARHAKASVIEN LUONNONMUKAINEN VILJELY, Jukka Rajala ja Ritva Mynttinen Yleistä puutarhaviljelystä Viljelytekniikkaa Avomaavihannesten luonnonmukainen viljely Porkkanan luonnonmukainen viljely Sipulien luonnonmukainen viljely Kaalien luonnonmukainen viljely Marjojen luonnonmukainen viljely Mansikan luonnonmukainen viljely Musta- ja punaherukan luonnonmukainen viljely

10 8. LUONNONMUKAINEN KOTIELÄINTUOTANTO, Brita Suokas,Ulla Roiha ja Kristiina Dredge Luonnonmukaisen kotieläintuotannon perusteita Tavoitteet Luonnontalouden rajat kotieläintuotannolle Kotieläinten lajinmukainen hoito Eri ihmisryhmien tarpeita ja odotuksia Viljelijän tavoitteita Luonnonmukaisen kotieläinhoidon käytännön osa-alueet Palkokasvien käyttö ruokinnassa Terveydenhuolto Karjanjalostus Eri eläinlajien luonnonmukainen hoito LUOMUTUOTTEIDEN JATKOJALOSTUS JA MARKKINOINTI Jatkojalostus, Marita Leskinen Luomutuotteiden markkinointi Luomumarkkinat ja vähittäiskauppa, Marja-Riitta Kottila Luomutuotteiden suoramyynti, Pekka Terhemaa Luomujärjestöt, Sampsa Heinonen Luonnonmukaisen tuotannon valvonta, Sampsa Heinonen LUOMUTUOTANTOON SIIRTYMINEN JA TALOUS Siirtymisen valmistelu, Jukka Rajala Siirtymissuunnitelma, Jukka Rajala Luomumaatalouden kannattavuus, Jukka Rajala ja Kauko Koikkalainen Talouden suunnittelu siirtymävaiheessa, Jukka Rajala ja Kauko Koikkalainen Tuotantosuuntakohtainen kannattavuus, Jukka Rajala ja Kauko Koikkalainen Yhteiskuntataloudellinen kannattavuus, Jukka Rajala ja Kauko Koikkalainen Kannattavuuden parantaminen, Jukka Rajala ja Kauko Koikkalainen EU:n yhteisen maatalouspolitiikan uudistus, Kauko Koikkalainen Aloittavan haasteita ja apuja, Jukka Rajala

11 JOHDANTO Maataloustuotanto on kehittyneissä teollisuusmaissa kokenut ennennäkemättömän tieteellis-teknisen vallankumouksen toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Peltokasvien sadot ja kotieläinten tuotokset ovat lisääntyneet 2-3 -kertaisiksi tuotantoyksikköä kohti. Tähän on johtanut toisaalta kasvien kasvun ja sadonmuodostuksen samoin kuin kotieläinten tuotanto-kapasiteetin syvempi ymmärtäminen, toisaalta tämän tiedon soveltamiseen tarvittavien tuotanto-panosten tehokas kehittely, tuotanto ja markkinointi. Kasvin- ja kotieläinjalostuksen osuus on myös ollut ratkaisevan tärkeä osa yleisesti omaksuttuihin tehokkuuden päämääriin pyrittäessä. Samanaikaisesti maataloustuotantoon on sovellettu teollisen tuotannon rationalisointioppeja. Tämä on johtanut suurentuneisiin tuotantoyksiköihin, joissa käytetään mahdollisimman uudenaikaista teknologiaa ja automatiikkaa ihmis- ja eläintyön asemesta. Maatilan mittakaavassa tämä on merkinnyt tilojen erikoistumista, mikä on tuonut mukanaan teolliseen markkinatalouteen kuuluvia etuja, kuten keskittymiseen liittyvän tuotannon yksinkertaistumisen ja sitä kautta viljelijän mahdollisuuden paneutua perusteellisesti oman tuotannonalansa erityispiirteisiin. Tuotannon taloudellisuuden optimointi on helpottunut varsinkin tilanteissa, missä on vallinnut takuuhintajärjestelmä, kuten Suomessa oli ennen EU:hun liittymistä. Tuotteiden markkinointia on helpottanut myös suurten, tasalaatuisten erien saatavuus. Tämän yksipuolisen kehitysideologian jatkuessa on kuitenkin käynyt ilmeiseksi, että luonnossa tapahtuvassa tuotannossa ei voida ajan mittaan harjoittaa mallia, joka on ristiriidassa luonnon ja siellä todettavien ekologisten lainalaisuuksien kanssa. Kritiikki vallalla olevaa tuotantotapaa kohtaan on jatkuvasti voimistunut viime vuosikymmenien aikana siellä, missä tehomaatalouden ongelmat ovat selvästi ja kiistattomasti sekä tutkijoiden, viljelijöiden että poliittisten päätöstentekijöiden nähtävissä ja mitattavissa. Tällaisista ongelmista mainittakoon yksipuolisen kasvintuotannon aiheuttama maaperän biologinen köyhtyminen, sen fysikaalisen rakenteen heikkeneminen ja lisääntynyt eroosioalttius, hallitsemattomien sääriskien kohtalokkuus, elintarvikkeiden turvallisuusongelmat sekä ylituotannon aiheuttamat kansantalouden ongelmat. Kotieläintuotannossa pulmallisiksi ovat muodostuneet eläinten yleisen hyvinvoinnin turvaaminen, lisääntyneet tautiepidemiat ja niiden torjunnan kalleus, sekä suurten yksiköiden tuottaman lannan aiheuttamat ympäristöongelmat. Nykyinen keskustelu länsimaisen elämänmuodon ristiriidasta luonnontalouden kanssa on johtanut lisääntyviin vaatimuksiin kestävän kehityksen turvaavan yhteiskunnan rakentamisesta. Maatalous ei ole jäänyt tämän keskustelun ulkopuolelle, vaan myös sen tuotantomenetelmät on asetettu kriittiseen tarkasteluun. Yleisiksi kestävän maatalouden biologisiksi periaatteiksi on määritelty mm. seuraavat tavoitteet: maaperän tuotantokykyä, puhtautta ja terveyttä ei saa vaarantaa, maataloustuotanto ei saa saastuttaa maata, vettä eikä ilmaa, tuotteiden on oltava ravintoarvoltaan hyviä, terveellisiä ja turvallisia. Kestävän kehityksen periaatteisiin kuuluu myös taloudellisia ja sosiaalisia vaateita, joiden mukaan maatalouden täytyy turvata harjoittajalleen kohtuullinen toimeentulo ja sosiaalinen maaseutuympäristö riittävine palveluineen. Maataloustuotannon muuttamiseksi on kehitetty useitakin kestävään kehitykseen pyrkiviä malleja, joilla on pitkälti samanlaiset ekologiset ja eettiset periaatteet ja tavoitteet, mutta jotka eroavat

12 PERUSTEET suurestikin toisistaan, kun tarkastellaan niiden käytännön toteutuksissa hyväksyttäviä kasvi- ja eläinaineksia ja tuotantopanoksia. Luonnonmukainen viljely edustaa yhtä tällaista kestävän kehityksen mukaista, erityisesti luonnon ehdot huomioonottavaa, ympäristöystävällistä tuotantomallia. Sen toteuttamisessa on kuitenkin törmätty sekä tutkimustiedon hajanaisuuteen ja puutteellisuuteen, tarvittavan tuotantoteknologian kehittymättömyyteen että vastustavaan asenteellisuuteen. Myöskään ympäröivä infrastruktuuri ei edistä uudenlaista maatalouden tuotantomallia. Vuosituhannen vaihtuessa yleinen suhtautuminen on kuitenkin muuttunut. EU:n alueella luonnonmukaisesta viljelystä on tullut virallinen viljelymuoto, jolla on omat direktiivinsä ja tukiohjelmansa. Suomessakin LUOMUsta on EU:n mukana tullut yleisesti hyväksytty viljelytapa ja myös suosittu muotisana kaikkeen mahdolliseen luonnonmukaisuuteen. Luonnonmukaisen viljelyn harjoittajat, tutkijat ja neuvojat ovat saamassa laajenevaa ymmärtämystä ja tukea pyrkimyksilleen kehittää luonnonmukaista tuotantoa, varsinkin kun samalla tiedolla ja kokemuksella voi olla käyttöä muunkin maataloustuotantomme kehittämisessä entistä kestävämmäksi. Täytyy vain toivoa, että suurten muutosten edessä oleva EU:n maatalouspolitiikka pystyy kaikista sisäisistä ja ulkoisista paineistaan huolimatta sallimaan eurooppalaisen maatalouden kehittymisen kokonaisuudessaan ympäristöystävällisempään ja eettisempään suuntaan ja varmistamaan myös luonnonmukaiselle viljelylle sille avautuvat mahdollisuudet. Tuusulassa Eero Varis Helsingin yliopiston kasvinviljelytieteen emeritusprofessori Tuusula 10

13 PERUSTEET 1. LUONNONMUKAISEN MAATALOUDEN PERUSTEET 1.1 KESTÄVÄ KEHITYS JA MAATALOUS Maatalous on harvoja elinkeinoja, joissa tuotanto perustuu uusiutuvien luonnonvarojen hoitoon. Elintarviketuotanto ja sen kestävyys on oleellisesti riippuvainen perusluonnonvaroista; maasta, vedestä, ilmasta ja aurinkoenergiasta. Niiden lisäksi maatalous käyttää nykyisin uusiutumattomia luonnonvaroja, kuten fossiilisia polttoaineita ja lannoitteiden raaka-aineita. Kestävä kehitys maataloustuotannossa on noussut tarkastelun kohteeksi erityisesti siksi, että maataloudessa ollaan tekemisissä uusiutuvien luonnonvarojen kuten maan, kasvillisuuden ja eläinten sekä aurinkoenergian kanssa suhteessa enemmän kuin missään muussa elinkeinossa ja myös siksi, että ravinto kuuluu perustarpeisiimme. YK:n asettaman ns. Brundtlandin komission raportissa Yhteinen tulevaisuutemme (1987) määritellään kestäväksi kehitys, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa. Kestävässä kehityksessä toteutuu samanaikaisesti seuraavat ulottuvuudet: ekologinen, taloudellinen ja sosiaalinen sekä myös kulttuurinen kestävyys. EKOLOGINEN KESTÄVYYS Ihmisen perustarpeiden tyydyttäminen perustuu luonnonvarojen käyttöön. Kestävän käytön periaatteen mukaan uusiutuvia luonnonvaroja, kuten kasveja, eläimiä ja kokonaisia ekosysteemejä, käytetään vain uusiutumisen ja luonnollisen kasvun antamissa rajoissa. Loppuun kuluttamisen sijasta käytetään vain ekosysteemin tuotto. Kaikkia systeemin toimintaan haitallisesti vaikuttavia päästöjä ja tekijöitä vältetään esim. saastuminen vierailla aineilla, geeniaineksen häviäminen, maan viljavuuden kuluminen ja ilmastoon haitallisesti vaikuttavat tekijät. Kestävän kehityksen perusehtona on biologisen monimuotoisuuden ja ekosysteemien toimivuuden säilyttäminen sekä ihmisen taloudellisen ja aineellisen toiminnan sopeuttaminen pitkällä aikavälillä luonnon kestokykyyn. KESTÄVÄN KEHITYKSEN OSA-ALUEET KULTTUURINEN KESTÄVYYS EKOLOGINEN KESTÄVYYS KESTÄVÄ KEHITYS MAATALOUDESSA SOSIAALINEN KESTÄVYYS TALOUDELLINEN KESTÄVYYS 11

14 PERUSTEET Ekologiselle kestävyydelle merkittäviä osaalueita ovat mm.: - Resurssien käyttö energia (uusiutuva ja uusiutumaton) materiaalit (uusiutuvat ja uusiutumattomat) vesi maa - Ihmisen terveys myrkyllisyys ei-myrkylliset vaikutukset vaikutukset työolosuhteisiin - Ilmaston lämpeneminen - Happamoituminen - Rehevöityminen (ja hapen kulutus) - Foto-oksidanttien muodostuminen - Ympäristömyrkkyjen vaikutukset - Kasvillisuustyyppien muutokset ja vaikutukset luonnon monimuotoisuuteen (Doherty ym. 2002) Kansallisten toimien lisäksi kansainvälinen yhteistyö on hyvin keskeisessä asemassa pyrittäessä ekologiseen kestävyyteen. Kierrätys, säästäväisyys ja vaihtoehtojen kehittäminen uusiutumattomien luonnonvarojen käytön asemasta kuuluvat kulutukseen, joka pienentää mahdollisimman vähän tuleville sukupolville jäävää osuutta. Siihen kuuluu myös tuotannon ja kulutuksen välisen kierrätyksen järjestäminen. Kestävä kehitys maataloudessa pyrkii sovittamaan yhteen ihmisen tämänhetkisen ja myös tulevien sukupolvien hyvinvoinnin sekä luonnon kestävän käytön periaatteet. Se perustuu maan viljavuuden ylläpitoon ja hoitoon sekä kaikkien ympäristöhaittojen minimointiin. Kehittyneissä maissa maatalouden kestävyyden ja luonnonmukaisuuden vaatimukset ovat syntyneet niistä ekologisista haittavaikutuksista, ylituotanto-ongelmista ja ruuan laatuun ja ympäristöarvoihin liittyvistä vaatimuksista, joita tavanomainen maatalous on synnyttänyt. Ekologisia haittavaikutuksia ovat esim. uusiutumattomien luonnonvarojen runsas käyttö, kemiallisten torjunta-aineiden sivuvaikutukset, maan multavuuden ja rakenteen heikentyminen, ravinteiden huuhtoutuminen vesistöihin sekä luonnon ja maaseutumaisemien monimuotoisuuden vähe-neminen. Kansainvälisesti kestävyyden tavoitteet on määritelty YK:n Rio de Janeiron konferenssissa vuonna 1992, jossa hyväksyttiin ympäristöä ja kehitystä koskeva Rion julistus ja kestävän kehityksen toimintaohjelma Agenda 21. Toimintaohjelman tarkoituksena on yhdistää ympäristö-näkökohdat ja kestävän kehityksen periaatteet maatalouspoliittisiin ja kansantaloudellisiin analyyseihin, monipuolistaa maatalouden tuotantojärjestelmiä ja maaseudun elinkeinorakennetta sekä tehostaa maaperän, kasvien ja eläinten perimäaineksen suojelua. Kasvihuonekaasupäästöjen rajoittamiseen tähtäävä ns. Kioton sopimus on kansainvälisesti merkittävä ekologisen kestävyyden vahvistamiseen tähtäävä sopimus, jonka toimeenpano on jatkuvana haasteena erityisesti runsaasti energiaa käyttävissä maissa. Euroopan unionissa viides ympäristönhoidon puiteohjelma määrittää suuntaviivat kehityksen kestävyydelle. Suomessa on hallituksen toimesta laadittu kestävän kehityksen ohjelma. Maaseudun uusiutuvien luonnonvarojen kestävän käytön toimintalinjoja on edelleen tarkennettu 12

15 PERUSTEET maa- ja metsätalousministeriön luonnonvarastrategiassa (1997). Suomessa on asetettu Brundtlandin komission tavoitteet yhteiskunnallisen ja taloudellisen toiminnan päämääriksi nyt ja tulevaisuudessa. Sen suosituksia soveltaen Ympäristön ja kehityksen Suomen toimikunta ehdotti mm., että Suomessa pyrittäisiin määrätietoisesti ekologisiin perusteisiin nojaavaan maatalouteen ja sitä tukevaan maatalouspolitiikkaan. Se merkitsee mm. väkilannoitteiden korvaamista mahdollisimman laajalti biologisella typensidonnalla ja orgaanisilla ravinteilla sekä kemiallisten torjunta-aineiden korvaamista luonnonmukaisilla torjuntamenetelmillä. Toimikunta ehdotti myös ympäristön kuormitusta ja ylituotantoa vähentävää maataloustuotannon laajaperäistämistä. Keinoiksi ehdotettiin neuvonnan sekä taloudellisten ohjauskeinojen käyttämistä. Lisäksi hyvät viljelymaat pitäisi säilyttää maataloustuotannossa ja maatalousmaan maankäyttömuotoja pyrkiä monipuolistamaan mm. ympäristön- ja maisemansuojelusyistä. Toimikunta ehdotti myös, että luonnonmukaista viljelyä tulisi edistää, sen opetusta ja tutkimusta lisätä ja sen menetelmiä ja kokemuksia soveltaa myös muuhun elintarviketuotantoon. (Kom. miet. 1989:9). MAAPALLON PERUSONGELMIA JA KESTÄVÄN TALOUDEN HAASTEITA Väestönkasvun pysäyttäminen Energian käytön hyötysuhteen parantaminen Eroosion vähentäminen ja aavikoitumisen estäminen Kasvihuoneilmiön etenemisen ja otsonikadon pysäyttäminen Monimuotoisuuden säilyttäminen Raaka-aineiden kierrätys 13

16 PERUSTEET Valtioneuvoston Kestävä kehitys ja Suomi -selonteon (1990) mukaan on määrätietoisesti pyrittävä ekologisiin perusteisiin tukeutuvaan maatalouteen ja sitä edistävään maatalouspolitiikkaan. Tämä edellyttää, että ympäristövaikutusten arviointi liitetään oleelliseksi osaksi maatalouspoliittista suunnittelua ja tavoitteenasettelua. Tarkoituksena on myös kehittää luonnonmukaista viljelyä. Hallituksen kestävän kehityksen ohjelmalla (1998) valtioneuvosto tähtää ekologisen kestävyyden edistämiseen ja sitä edistävien taloudellisten sekä sosiaalisten ja kulttuuristen edellytysten luomiseen. Päätöksellä annetaan kaikkia toimijoita koskevat peruslinjaukset ekologisen kestävyyden edistämiseksi ja sitä edistävien taloudellisten ja sosiaalisten sekä kulttuuristen edellytysten luomiseen. Varovaisuusperiaate Kestävän kehityksen perusehtona on biologisen monimuotoisuuden ja ekosysteemien toimivuuden säilyttäminen sekä ihmisen taloudellisen ja aineellisen toiminnan sopeuttaminen pitkällä aikavälillä luonnon kestokykyyn. Ekologisen kestävyyden kannalta keskeistä on varovaisuusperiaatteen noudattaminen. Sen mukaan ympäristön tilan heikkenemistä estävien toimien lykkäämistä ei voi perustella täyden tieteellisen näytön puuttumisella. Ennen toimiin ryhtymistä arvioidaan riskit, haitat ja kustannukset. Muita tärkeitä periaatteita ovat haittojen synnyn ennalta estäminen ja haittojen torjuminen niiden syntylähteillä. Lisäksi haittojen kustannukset peritään mahdollisuuksien mukaan niiden aiheuttajalta. Nämä periaatteet ja linjaukset ovat usein käyttökelpoisia lähtökohtia kestävän kehityksen käytännön ratkaisuissa. Ilmastonmuutos Tällä hetkellä vaativin maailmanlaajuinen haaste on ilmastonmuutoksen hidastaminen ekosysteemien ja yhteiskunnallisten järjestelmien sietämälle turvalliselle tasolle. Ilman maiden yhteisiä toimia päästöjen vähentämiseksi on odotettavissa arvaamattomia ja vaikeasti hallittavia muutoksia ihmisten elinoloissa, taloudellisissa oloissa ja ekologisissa järjestelmissä kaikkialla maapallolla usean sukupolven ajan. Ilmastonmuutoksen edellyttämiin taloudellisiin ja muihin sopeuttamistoimiin on varauduttava jo nyt. Ilmastonmuutoksen hidastaminen ekosysteemien sietämälle tasolle vaatii päästöjen vähentämistä nykytasosta. Vähentämistoimien suuruus ja ajoittuminen määrittyvät 14

17 PERUSTEET kansainvälisessä yhteistyössä oikeudenmukaisen taakanjaon tavoitteesta, jolloin huomioidaan maiden erilaiset lähtökohdat. Oikeudenmukaisuuden perusteella on ymmärrettävää, että päävastuu torjunnassa on ensi vaiheessa teollistuneilla mailla. Toinen ekologisen kestävyyden haaste on biologisen monimuotoisuuden turvaaminen luontoa muuttavissa toiminnoissa. Biologisen monimuotoisuuden köyhtyminen on seurausta luonnonympäristön mekaanisesta muuttamisesta ja luonnon toimintajärjestelmiä vahingoittavista haitallisten aineiden päästöistä. Yksittäisillä luontoa ja ympäristöä kuormittavilla toiminnoilla on kasautuvia yhteisvaikutuksia, jotka voivat olla merkittäviä monimuotoisuuden kannalta. Biologinen monimuotoisuus Luontoon kohdistuvat muutospaineet johtavat eliölajien kantojen ja elinympäristöjen vähentymiseen ja uhanalaistumiseen. Maailmanlaajuisesti biologinen monimuotoisuus vähenee vuosittain merkittävästi. Suomen biologista monimuotoisuutta uhkaavia tekijöitä on kyetty lievittämään merkittävästi. Biologisen monimuotoisuuden kannalta kestävän kehityksen saavuttaminen vaatii ennen kaikkea ympäristöä kuormittavien tuotanto- ja kulutustapojen muutosta. Biologiseen monimuotoisuuteen liittyvät kehityshankkeet edellyttävät myös laajempaa yhteistoimintaa kehittyneiden ja kehitysmaiden välillä. Luonnonvarojen kestävä käyttö Kolmas ekologisen kestävyyden haaste on luonnonvarojen kestävä käyttö, etenkin luonnonvarojen ja energialähteiden käytön pitkäjänteinen vähentäminen tuotettua yksikköä kohden. Luonnonvarojen kestävä käyttö edellyttää, että uusiutumattomia luonnonvaroja käytetään säästeliäästi ja tehokkaasti pyrkien samalla korvaamaan ne uusiutuvien luonnonvarojen käytöllä. Käyttöön otetut uusiutumattomat luonnonvarat pyritään pitämään mahdollisimman kauan taloudellisen toiminnan piirissä. Keinoja tähän ovat mm. pyrkimys vähentää syntyvän jätteen määrää, uudelleen käyttö ja kierrätys. Uusiutuvia luonnonvaroja käytetään niiden uusiutumis- ja tuottokyvyn rajoissa. Luonnonvarojen käytöstä aiheutuvien päästöjen määrä ei saa ylittää ympäristön vastaanottokykyä. Lisäksi tulisi ottaa huomioon luonnonvarojen käytöstä saatavien hyötyjen oikeudenmukainen jakautuminen sekä tulevien sukupol- Luonnonvarojen kestävä käyttö säästö etusija uusiutuvilla luonnonvaroilla kierrätys 15

18 PERUSTEET Uusiutuvia luonnonvaroja viljelymaa maatalouden kasvi- ja eläinlajit metsät ja puuvarat keräilytuotteet riista porot kalat vesistöt Indikaattoreiksi on valittu seuraavia aihealueita: ravinnetase materiaalivirta elinkaariarviointi maisema maaseudun sosio-ekonomiset resurssit maaseudun kulttuurinen elinvoimaisuus vien tarpeiden tyydytys. (Hallituksen kestävän kehityksen ohjelma 1998). Tutustu ohjelmaan tarkemmin Suomessa on laadittu yleisiä kehityksen kestävyyttä seuraavia mittareita (indikaattoreita) sekä yhteiskunnan että maatalouden toiminnan kestävyyden seuraamiseen. On myös otettu käyttöön käsitteet ekologinen selkäreppu eli miten paljon luonnonvaroja on kulunut jonkin tuotteen tuottamiseen sekä ekologinen jalanjälki eli miten paljon pinta-alaa tarvitaan jonkin tuotteen tuottamiseen. Erilaisten tekijöiden yhteismitallistaminen on kuitenkin vaikeaa, ja esimerkiksi ekologisen jalanjäljen merkitys on osin epäselvä. Kestävään kehitykseen ja sen mittaamiseen voidaan tutustua lähemmin internet-sivuilla Maa- ja metsätalousministeriön toimialaan kuuluvia uusiutuvia luonnonvaroja ovat mm. viljelymaa, maatalouden kasvi- ja eläinlajit, metsät ja niiden puuvarat, metsien ja soiden keräilytuotteet, riistaeläimet, porot, kalat, ravut ja vesistöt. Kestävällä käytöllä tarkoitetaan näiden luonnonvarojen käyttöä ja hoitoa tuottavasti, taloudellisesti ja sosiaalisesti hyväksyttävästi siten, että säilytetään luonnonvaran määrä, monimuotoisuus ja laatu sekä taataan luonnonvaran uusiutumiskyky ja elinvoimaisuus. Tärkeitä näkökohtia ovat myös luonnonvarasta ja sen käytöstä saatavat aineettomat hyödyt, kuten maiseman kauneus sekä virkistys- ja kulttuuriarvot. Sosiaaliset ja kulttuuriset näkökohdat nousevat tärkeinä esiin, kun tarkastellaan esimerkiksi maaseudun elinvoimaisuutta. Kunnollisten toimeentulomahdollisuuksien takaaminen myös taajamien ulkopuoliselle väestölle ja maaseudun säilyttäminen elinvoimaisena kuuluvat tiiviisti kestävään kehitykseen, vaikka varsinaisista luonnonvaroista ei tässä yhteydessä voidakaan puhua. Maa- ja metsätalousministeriössä on katsottu aiheelliseksi kehittää yleismittaristo, jolla uusiutuvien luonnonvarojen käytön kestävyyttä voitaisiin seurata ja toimintaa ministeriön eri vastuualueilla ohjata oikeaan suuntaan. Yleismittariston avulla saadaan suuntaa antavaa tietoa luonnonvarojen käytön kestävyydestä. Mittareiden avulla on tarkoitus kerätä valtakunnallisesti luotettavaa ja oikein kohdennettua tietoa uusiutuvista luonnonvaroista, niihin kohdistuvista paineista ja uhkista sekä luonnonvarojen määrällisistä ja laadullisista kehityssuunnista. 16

19 PERUSTEET Kriteerit ja tavoitteet pohjautuvat maa- ja metsätalousministeriön luonnonvarastrategiaan (MMM:n julkaisu 2/ 1997), joka kuvastaa ministeriön näkemystä luonnonvarojen hyväksyttävästä ja toivottavasta käytöstä. Maa- ja metsätalousministeriön luonnonvarastrategian mukaan luonnonvarojen käyttö on kestävää, jos: Uusiutumattomia luonnonvaroja käytetään säästeliäästi ja harkiten ja käytettyjä luonnonvaroja kierrätetään mahdollisuuksien mukaan takaisin tuotantoon. Uusiutuvilla luonnonvaroilla korvataan uusiutumattomien luonnonvarojen käyttöä aina silloin, kun se on taloudellisesti ja tuotannollisesti mahdollista. Uusiutuvien luonnonvarojen käyttö pysyy uusiutumis- ja tuottokyvyn rajoissa ja niiden tuottokykyä parannetaan tarpeen mukaan. Luonnonvarojen käytössä otetaan huomioon luonnon monimuotoisuuden säilyminen. Luonnonvarojen käyttö ei olennaisesti huononna ympäristön laatua. Luonnonvarojen käyttö on mahdollista taloudellisesti kannattavalla tavalla ja hyödyntämisen tulos jakautuu oikeudenmukaisesti. Tulevien sukupolvien luonnonvaroista saamat hyödyt ja tarpeiden tyydytys ovat turvatut. Käyttö on laajalti hyväksyttyä ja sopusoinnussa muiden käyttömuotojen, elinkeinojen ja niiden kehittämisen kanssa. Useat työryhmät ovat korostaneet ekologisen kestävyyden ja luonnontalouden toimintaperiaatteiden huomioonottamista maatalouden tuotantotekniikassa ja varsinaisen luonnonmukaisen maa- ja elintarviketalouden kehittämistä. Luonnonmukaisen tuotannon tutkimuksen, opetuksen ja neuvonnan kehittämisen toimikunta ehdotti v mm., että kehittämällä ja edistämällä luonnonmukaista viljelyä voidaan koko maataloustuotantoa ohjata ekologisesti kestävään suuntaan (Kom. miet. 1986:37). 17

20 PERUSTEET MMM:n luomustrategiatyöryhmä esitti luonnonmukaisen maa- ja elintarviketalouden merkittävää kehittämistä (Työryhmämuistio 2001:10). Luomun eri tuotantosuuntien kehittämistä on esitetty mm. luomuviljastrategiassa ja puutarha-alan luomustrategiassa. Useissa maakunnallisissa kehittämisohjelmis-sa on luomun kehittämiselle asetettu huomattavia tavoitteita. Luonnonmukaisen maa- ja elintarviketalouden kehittämistä tutkimuksen keinoin on esittänyt erillinen työryhmä (Työryhmämuistio MMM 2002:5). Maatalouden ympäristötukijärjestelmissä ( ja ) maataloutta pyritään ohjaamaan kestävään suuntaan. Luonnonmukainen maatalous on yksi mukana olevista kehittämislinjoista. 18 TALOUDELLINEN JA SOSIAALINEN KESTÄVYYS Maatalouden harjoittamisen taloudellisen kestävyyden edellytykset muuttuivat merkittävästi, kun Suomi liittyi EU:iin. Markkinat avautuivat ja paikallisen tuotannon on pystyttävä kilpailemaan tuonnin kanssa. Samalla siirryttiin matalahintajärjestelmään ja uudet tukimuodot saivat entistä keskeisemmän merkityksen maataloudessa. Ympäristötuet ja erityistukimuotona käyttöön otettu luonnonmukaisen tuotannon tuki ovat merkittävä osa suomalaista maatalouspolitiikkaa. Maatalouden kokonaistaloudellisiin vaikutuksiin on alettu kiinnittää kasvavaa huomiota. Tilatason kannattavuuden lisäksi huomioon pyritään ottamaan maatalouden julkiselle taloudelle aiheuttamia kustannuksia. Euroopan maataloustuotantoa rasittavaa ylituotantoa ollaan purkamassa suosimalla menetelmiä, jotka ohjaavat tuotantoa laajaperäiseen suuntaan. Ympäristönsuojelussa sovelletaan lisääntyvässä määrin ns. aiheuttajaperiaatetta. Tällöin myös maatalouden tuotantomenetelmiä tarkastellaan uudesta näkökulmasta. Luonnonmukainen maatalous on silloin varteenotettava mahdollisuus kokonaistaloudelliselta kannalta. Maaseudun elinvoimaisuus on taloudelliselle ja sosiaaliselle sekä ekologiselle kestävyydelle tärkeää, koska maaseudulla on uusiutuvien luonnonvarojen ylläpitoon ja hyödyntämiseen liittyvää osaamista. Tuotannon ja tuotteiden erilaistamisen on nähty olevan entistä tärkeämpi maatalouden ja maaseudun selviytymisstrategia. Tässä suhteessa luonnonmukainen elintarviketuotanto on varteeno-otettava vaihtoehto. Tämän lisäksi ja sen rinnalla