JULIAN ASSANGE - SANANVAPAUDEN SANKARl VAI OMAN EDUN TAVOITTELIJA? PALJASTUSKIRJA KERTOO WIKILEAKSIN TÄHÄN ASTI SALASSA OLLEET TOIMINTATAVAT.

Transkriptio

1

2 JULIAN ASSANGE - SANANVAPAUDEN SANKARl VAI OMAN EDUN TAVOITTELIJA? PALJASTUSKIRJA KERTOO WIKILEAKSIN TÄHÄN ASTI SALASSA OLLEET TOIMINTATAVAT. Internetsivusta Wikileaksin julkistarnai diplomaattiraportit ovat koh3hduttaneet maailmaa. Keulahahmo Julian Assa02e on ollut jul.isuudes my6s seksua irikosepiilyisti. Daniel Domscheit-8ert toimi kolme vuotta Williluksin kakkosmieheni. Syksyllt 2010 kaksikko ajautui vt)it*koon Kirjassa Wikill1fcs- Sislpiirin 58/aisuudef Domscheit-Bert kertoo miksi. Will.ileaks tarjoaa 111ahdollisuuden vuotaa salaisia poliittisia tai kaupallisia dokumentteja ifmn pelkoa kiinni jtämisesta. Daniel Oomscheit Ber& paljastaa, että II'IUbnd;oita on paljon vähemmän ja salainen aineisto on saatu pal;thi helpommin kuin Julian Assange on v.littänyt Onlul Julian Assanre tahallaan mystifioinut Wikileakstn toiltintaa? Suhtautuilloi\Jn levlpertisesti tietoja luovuttaneiden ihmisten suoje111iseen? Onko Assanae tavoitelut vain omaa etuaan? Wilrileaks- Sislpiirin salaisuudet paljastaa "JMitilman vaarallisimman internetsivuston" taustat. ;oista vain muutamat ihmiset ovat tähän saakka olleet tietoisia. DANIELDOMSCHEIT-BERG(s.l!71)0111 saksalainen kansalaisaktivisli,;.klt Wikileaksin liedottajana ja JuiH AsU11tH IAhimpAnA mithenlkolmeviiotta Domscheit-Berlloimi aitmminsaksatarsnu hakkeriryhmjssichaoscor puwciub Vuoden 2011 alusta h.tn on pjotiflinyt nilltttfim le

3 WIKILEAKS SISÄPIIRIN SALAISUUDET

4 DANIEL DOMSCHEIT-BERG Wl Kl LEAKS SISÄPIIRIN SALAISUUDET KOKEMUKSENI MAAILMAN VAARALLISIMMISTA NETTISIVUISTA Muistiin merkinnyt Tina Klopp Suomentaneet Veera Kaski ja Pirkko Roinila KUSTANNUSOSAKEYHTIO TAMMI 1 HELSINKI

5 Kaikille niille, jotka ovat ottaneet suuria riskejä muuttaakseen maailman avoimemmaksi ja oikeudenmukaisemmaksi paikaksi - salaisuuksien paljaslajille Pirkko Roinilaon Buomentllnut Bivut C> 2011 D aniel Domow:heit.Berr C> Ullatein Buchverlage GmbH, Berlin. Pu bliehed on 2011 by n Verlar ISBN Painanut S.andBook AB, R uotai, 2011

6 SISÄLLYS Alkusanat Johdanto Ensimmäinen kohtaaminen 13 Karhunkaato 22 Skientologian tapaus 38 Ensikosketus mediaan 46 Julian vieraisilla 61 WikiLeaks ja raha 77 Taistelu internetsensuuria vastaan 91 Median turvasataman idea 106 Tauko pakon edessä 117 Islannin lakialoite 129 Taas Berliinissä 140 Collateral Murder -video 148 Bradley Manningin pidätys 157 Uusi mediayhteistyö ja Afganistanin sotapäiväkirjat 170 Ruotsissa nostetut rikossyytteet 193 Minun hyllytykseni 205 Kiista kärjistyy 218 Irakin sotapäiväkirjat 232 Diplomaattisähkeet ja Julianin pidätys 241 OpenLeaks 256 Jälkisanat 264 Kiitokset 267 LIITE 269 Viitteet 269 WikiLeaks aikajärjestyksessä 279

7 Tina Klopp, syntynyt 1976 Hampurissa, opiskellut valtio-oppia ja germanistiikkaa sekä suorittanut journalistiopinnot Deutsche Journalistenschule Miinchenissä. Sai 2006 nuorille tutkijoille ja toimittajille myönnettävän Friedwart Bruckhaus -stipendin ja 2010 Saksan kirjallisuusrahaston kuunnelmastipendin ja työskentelee tällä hetkellä Zeit Online -verkkolehden toimittajana.

8 ALKUSANAT Kun aloitin WikiLeaksissa vuonna 2007, projektin ensisijaisena tavoitteena oli valvoa suljettujen ovien takana tapahtuvaa vallankäyttöä. Sivustan yksinkertainen mutta nerokas ajatus oli läpinäkyvyyden edistäminen siellä, missä sille ei annettu tilaa. WikiLeaks-aktivistina sain kokea kouraantuntuvasti sen, että vallalla ja salassapidolla on hitaasti korruptoiva vaikutus. Kuukausien kuluessa WikiLeaks alkoi kehittyä suuntaan, joka sai suuren osan tiimistä huolestumaan ja lopulta eroamaan projektista syyskuussa Luotin siihen, että diplomaattisesti tai jopa pidättyvästi esittämäni julkinen kritiikki johtaisi WikiLeaksin ja sen myötä yhden ainoan ihmisen vallan kriittiseen tarkasteluun, kuten muiden järjestöjen tapauksessa olisi käynyt. Kävikin päinvastoin. Pieni osa maailmanlaajuisesta julkisuudesta - se joka oli jo pitemmän aikaa perehtynyt aiheeseen - suhtautui WikiLeaksin kehitykseen kriitti sesti, mutta esille nousseet kysymykset hukkuivat vuoto sivuston ja sen perustajan herättämään kohuun. Julian ja WikiLeaks ovat erottamaton parivaljakko, joka sai pop ilmiön statuksen. Tämä johtuu eritoten informaatiotyh jiöstä, jota vaitonainen järjestö on pitänyt yllä, vaikka itse vannoo avoimuuden nimiin. Kuten monet muut ihmiset, joiden paljastuksille olemme tarjonneet foorumin, olen minäkin nyt päättänyt tuodajulki sisäisiä asioita. Päätös ei ollut helppo. Jouduin

9 taistelemaan pitkään lojaaliuden ja oman moraalikäsitykseni välillä. WikiLeaksin jäseninä sanoimme usein, että maailmaa voi ymmärtää vain, jos sen historia on tallennettu asianmukaisesti. Olen päättänyt kantaa korteni kekoon tämän kirjan avulla. Daniel Domscheit-Berg

10 T JOHDANTO uijotin tietokoneen näyttöä, vihreää tekstiä mustalla pohjalla. Kirjoittamiani rivejä seurasi vielä pari repliikkiä. Niihin en enää kiinnittänyt huomiota. Olin naputellut viimeiset sanani. Minulla ei ollut enää mitään sanottavaa. Se oli nyt lopullisesti ohi. Julian ei itse enää ilmestynyt chattiin, tai ainakaan hän ei enää vastannut. Ehkä hänkin istui vaitonaisena koneellaan, välinpitämättömänä, turtana tai kuohuksissaan, jossain päin Ruotsia tai missä ikinä sattuikaan olemaan sillä hetkellä. Sitä en tiennyt. Tiesin vain, että meidän yhteydenpitomme loppuisi siihen. Kulmakuppila Zosch oli juuri päästänyt viimeiset asiakkaansa yön syliin. Kuulin heidän vaeltavan pienessä hiprakassa kohti ratikkapysäkkiä. Oli 15. syyskuuta 2010 ja kello oli vähän vaille kaksi yöllä. Jätin kannettavan kirjoituspöydälle ja heittäydyin olohuoneen tyynynurkkaukseen. Tartuin Terry Pratchettin ja Neil Gaimanin kirjoittamaan romaaniin ja aloin lukea. Mitä tällaisessa tilanteessa voi tehdä, mitä joku muu tekisi? Jatkoin lukemista, tunnit kuluivat. Jossain vaiheessa sitten nukah din, villapaidassa ja housuissa, isoäidin neulomat paksut villasukat jalassa, kirja vatsan päällä. Muistan vielä otsikon: Good omens- Hyviä enteitä. Miten erotaan työstä, kun työpaikkana on koko maailma? Kun paikalla ei ole ainuttakaan työtoveria, jota voisi kätellä hyvästiksi? Kun päätöksen peruuttamattomuuden sinetöi vain kaksi vihreällä tekstillä hätäisesti

11 naputeltua englanninkielistä riviä? Eikä minua edes potkaistu kunnolla ulos. "You're suspendet"1, Julian oli kirjoittanut jo viikkoja aikaisemmin. Ikään kuin hän yksin päättäisi asiasta. Nyt kaikki oli lopullisesti ohi. Kun heräsin seuraavana aamuna, kaikki näytti olevan entisellään. Vaimoni, poikani, meidän kotoisa epäjärjestyksemme, kaikki oli tallella, aurinko paistoi entisessä kulmassa olohuoneen ikkunasta. Mutta kaikki tuntui toisenlaiselta. Yksi osa elämääni, joka siihen saakka oli ounastellut lupaavaa tulevaisuutta, oli nyt ikuisiksi ajoiksi mennyttä. Peruuttamattomasti. Olin katkaissut yhteydet niihin ihmisiin, joiden kanssa olin jakanut viimeiset kolme vuotta elämästäni; joiden takia olin luopunut työpaikastani ja lyönyt laimin silloista tyttöystävää, perhettä ja ystäviä. Chatti oli vuosikausia ollut tärkein yhteyteni ulkomaailmaan. Silloin kun työskentelin jonkin paljastuksen kimpussa, se oli usein päiväkausia ainoa kommunikaatioväylä. En koskaan enää kirjautuisi sisään WikiLeaksin chattiin. Julian oli jo viikkoja aikaisemmin katkaissut pääsyn sähköpostitililleni. Hän oli jopa uhannut poliisilla. Osa ryhmästä kehotti minua allekirjoittamaan vaitiololupauksen, mutta päätin sen sijaan kirjoittaa tämän kirjan. Julian ja minä olimme parhaat ystävät, tai ainakin jotain sen tapaista - en ole nykyään enää varr.ta, kuuluuko hänen ajatteluunsa ystäväkategoriaa. En oikeastaan ole enää varma juuri mistään häntä koskevasta. Joskus vihaan häntä. Niin paljon, että pelkään ryhtyväni väkivaltaiseksi, jos sattuisin törmäämään häneen vielä kerran. Seuraavassa hetkessä taas ajattelen, että minun pitäisi auttaa häntä. Mikä on absurdia kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut. En ole koskaan tavannut yhtä räikeää persoonallisuutta kuin Julian Assange. Yhtä vapaasti ajattelevaa. Yhtä energistä. Yhtä nerokasta. Yhtä vainoharhaista. Yhtä vallanhimoista. Ja suuruudenhullua. 10

12 Hyvinkin voin sanoa, että vietimme yhdessä elämämme parhaan ajan. Tiedän myös, ettei sitä voi saada takaisin. Nyt, kun tapahtumista on kulunut muutama kuukausi ja tunnekuohu on asettunut, ajattelen: hyvä niin. Mutta voin vilpittömästi tunnustaa, etten vaihtaisi kuluneita vuosia mihinkään tässä maailmassa. En yhtään mihinkään. Epäilen jopa, että tekisin kaiken samoin, jos saisin valita uudelleen. Miten paljon pääsinkään kokemaan! Sain kurkistaa syvimpiin syövereihin ja pidellä käsissäni vallan kahvoja. Opin ymmärtämään miten korruptio, rahanpesu ja poliittinen naruista vetely toimivat. Käytin salakuuntelulta suojattuja Cryptophone-puhelimia, matkustin ympäri maailmaa ja sain Islannissa kokea, miten ihmiset tulivat kiitollisina halaamaan keskellä katua. Yhtenä päivänä söin kuuluisan paljastusjournalistin Seymour Hershin kanssa pizzaa, toisena kuulin meistä iltauutisista ja kolmantena istuin Saksan perheministerin Ursula von der Leyenin sohvalla. Minulla oli sormeni pelissä, kun nettiaktivistit estivät kehnon sensuurilain voimaantulon Saksassa; olin mukana, kun islantilaiset kansanedustajat tekivät hyvän lakialoitteen. WikiLeaksin perustaja Julian Assange oli paras ystäväni. WikiLeaks teki hänestä poptähden, yhden nykymedian jännittävimmistä ja eriskummallisimmista hahmoista. Juliania ja minua yhdisti aikoinaan usko parempaan maailmanjärjestykseen. Meidän unelmiemme maailmassa ei olisi sen enempää pomoja kuin hierarkioitakaan, eikä kukaan voisi valtansa pönkittämiseksi salata toisilta ihmisiltä tietoja jotka toimisivat perustana tasavertaisuuden toteuttamiselle. Tämä oli idea, jonka puolesta taistelimme; projekti, jota yhdessä kasvatimme ja jonka kehitystä seurasimme äärettömän ylpeinä. WikiLeaksista on viime vuosina tullut iso juttu, isompi kuin vielä vuonna 2007 edes olisin voinut kuvitella. Olin ll

13 törmännyt projektiin puolivahingossa, silkkaa uteliaisuuttani. Sen kautta meistä, kalpeista tietokonefriikeistä, joiden älynlahjoja kukaan ei muutoin olisi huomannut, tuli julkisuuden henkilöitä, joita maailman poliitikot, yritysjohtajat ja armeijapomot oppivat pelkäämään. Luultavasti me esiinnyimme heidän painajaisunissaan. Luultavasti monet heistä toivoivat, ettei meitä olisi koskaan ollutkaan. Tuo ajatus tuntui aikoinaan hyvältä. Yhteen aikaan pystyin tuskin nukkumaan, odotin vain kärsimättömänä, mitä uutta ja jännittävää seuraava päivä toisi tullessaan. Siihen aikaan saattoi joka aamu tapahtua asioita joiden uskoin vakaasti parantaneen maailmaa edes hiukan. Kerron tämän ilman ironian häivääkään, sillä uskoin todella asiaan. Tai oikeammin: uskon samaan ideaan vieläkin. Olen vakuuttunut siitä, että projekti oli nerokas. Ehkä se oli liian nerokas voidakseen toimia heti ensi yrittämällä. Vietin unettornia öitä myös viimeisinä kuukausinani WikiLeaksissa. Syynä ei ollut innokas odotus, vaan uuden katastrofin pelko. Pelkäsin, että koko homma räjähtäisi käsiin, että jokin oleellinen juttu oli taas mennyt pieleen, että joku tietolähteistämme oli joutunut vaaraan. Pelkäsin, että Julian oli yön aikana käynnistänyt uuden hyökkäyksen minua tai muita ryhmän jäseniä vastaan, jotka olivat aikaisemmin olleet hänen lähimpiä uskottujaan. Uusimman, Yhdysvaltain suurlähettiläiden diplomaattisähkeitä koskevan vuodon johdannossa Julian kirjoitti, että sähkeet paljastivat ristiriidan julkisen esiintymisen ja suljettujen ovien takana tapahtuneiden asioiden välillä. Hän sanoi, että ihmisillä on oikeus tietää, mitä kulissien takana tapahtuu. Paremmin asiaa ei voi ilmaista. Nyt on aika kurkistaa WikiLeaksin kulissien taakse. 11

14 ENSIMMÄINEN KOHTAAMINEN Syyskuussa 2007 kuulin ensimmäisen kerran WikiLeaksista eräältä kaveriltani. Seurasimme siihen aikaan säännöllisesti John Youngin cryptome.org-sivustoa. Cryptome oli päässyt otsikoihin muun muassa sen takia, että sen sivuilla oli vuosina 1999 ja 2005 julkistettu brittiläisen ulkomaantiedustelupalvelun M16:n agenttien nimilista. Cryptome.orgin julkistama aineisto oli peräisin ihmisiltä, jotka halusivat tuoda salaisuuksia päivänvaloon pelkäämättä paljastumista ja vastuuseen joutumista. WikiLeaks pohjautuu samaan ideaan. Huvittavaa kyllä, monet kuvittelivat aluksi, että Wiki Leaksin taustalla oli kansainvälinen tiedustelupalvelu. He uskoivat, että kyse oli niin kutsutusta hunajapurkista, jolla ihmisiä houkuteltiin tekemään paljastuksia, jotta heidät sitten voitaisiin saada kiinni itse teosta heidän ladatessaan sivuille tulenarkaa aineistoa. Olin itsekin epäilevällä kannalla. Vuoden 2007 marraskuussa wikileaks.org julkisti Guantanamon vankileirin toimintakäsikirjan, josta käytettiin nimeä Camp Delta Standard Operating Procedures. Kävi ilmi, että USA rikkoi Kuuban vankileireillään Geneven ihmisoikeussopimuksia. Minulle selvisi hetkessä kolme asiaa. Ensiksi: oli absurdia kuvitella, että WikiLeaks olisi turvallisuuspalveluiden keksintöä. Toiseksi: projektissa oli ainesta kasvaa hyvin paljon isommaksi kuin Cryptome. 13

15 Kolmanneksi: WikiLeaks oli hyvä juttu. Niille, jotka ovat alusta lähtien olleet mukana tietyissä virtuaaliyhteisöissä, internet ei ole mikään tutkimaton datameri vaan pikkukylä. Minulla oli hyviä lähteitä, joilta saatoin pyytää arvion tietystä aiheesta. Sain kyselyihini aina saman vastauksen: "WikiLeaks? Ehdottomasti hyvä juttu!" Päätin siis jatkaa WikiLeaksin edesottamuksien seuraamista. Kirjauduin chattiin, jota yhä pidetään yllä WikiLeaksin sivuilla, ja otin ensimmäisen askeleen. Minusta tuntui alusta lähtien, että noiden ihmisten ajatukset kulkivat samoja ratoja kuin minun. Heitä kiinnostivat samat kysymykset. He työskentelivät näköjään yhtä mahdottomiin vuorokaudenaikoihin kuin minäkin. He keskustelivat yhteiskunnallisista ongelmista ja uskoivat, että internet tarjoaisi tilaisuuden tarttua niihin aivan uudella tavalla. Vuorokautta myöhemmin kysyin ensimmäisen kerran, olisiko minulle jotain tehtävää. Aluksi en saanut vastausta. Tunsin itseni epävarmaksi ja hieman loukkaantuneeksikin. Pysyttelin kuitenkin chatissa. Parin päivän päästä tuli vastaus: "Vieläkö kiinnostaa tehdä jotain?" Lähettäjä oli Julian Assange. "Totta ihmeessä, anna kuulua!", naputtelin takaisin. Sain Julianilta pari hanslankarin hommaa. Sainjärjestellä wikiä, yhtenäistää muotoiluja ja päivittää sisältöjä. En vielä pitkään aikaan päässyt käsittelemään arkaluonteisia tiedostoja. Sen sijaan keksin heti, että WikiLeak sin voisi vielä saada mukaan 24. Chaos Communication Congressin (24C3) ohjelmaan. Kongressi on Chaos Computer Clubin järjestämä hakkeri- ja tietokonepiirien tapaaminen, joka pidetään vuosittain joulun ja uudenvuoden välissä Berliinin kongressikeskuksessa BCC:ssä. En vielä silloin tuntenut WikiLeaksin sisäisiä toimintatapoja juuri ollenkaan. En edes tiennyt, kuinka moni minun lisäkseni osallistui toimintaan tai millaiseen tekniseen infrastruktuuriin koko juttu perustui. Kuvittelin 14

16 WikiLeaksin olevan keskikokoinen järjestö, jolla oli tehokas tiimi, vankka tekniikka ja palvelimia eri puolilla maailmaa. Siihen aikaan minulla oli pysyvä työpaikka: huolehdin Electronic Data Systemsin (EDS) verkkosuunnittelusta ja verkkoturvallisuudesta. EDS on iso amerikkalainen yritys, joka tarjoaa IT-palveluita sekä siviiliyrityksille että sotilaallisille toimeksiantajille. Suurin Saksan-toimipiste sijaitsee Rtisselsheimissa. Olin sopinut työnantajani kanssa kaikessa hiljaisuudessa, etten palvelisi aseteolli suutta, mikä johti siihen, että vastuullani oli pääasiassa General Motors tai sen tytäryhtiö Opel sekä useat lentoyhtiöt. Suunnittelemaani tekniikkaa käytetään yhä lentovarausjärjestelmissä eri puolilla maailmaa. Sain palkkaa noin euroa vuodessa. Aivan liian vähän tekemästäni työstä, mutta sillä ei ollut väliä. Osallistuin Open Source -yhteisön toimintaan, tein töitä reilusti enemmän kuin sovitut 40 tuntia viikossa ja askartelin jatkuvasti uusien ratkaisujen kimpussa. Kaikki arvostivat aikaansaannoksiani. Pidin työkavereiden kanssa hyvää tuulta yllä kepposilla, joita tuollaisten konsernien teknisillä asiantuntijoilla yleensä on tapana tehdä: protestoimme kahvin surkeaa laatua vastaan manipuloimaila kahviautomaattien valikoita niin, että laitteistoa, jonka oikeastaan piti olla ylläpitokustannuksiltaan edullinen, oli jatkuvasti huollettava. Eräälle kiivasluonteiselle työntekijälle lähetin säännöllisesti sähköpostia osoitteesta ja tarkkailin salavihkaa, miten se sai hänet yhä enemmän raivoihinsa. Seuraava viestini kuului: "Jumala sanoo: Ä lä suotta menetä malttiasi." Asuin Wiesbadenissa, minulla oli tyttöystävänä kaunis nuori nainen, ja olin lyhyesti sanottuna tyytyväinen elämääni mutta kaikkea muuta kuin haltioissani siitä. Se oli vaihtelevaa ja täynnä tapahtumia, mutta kaipasin vielä jotain muuta. 15

17 Julian sanoi kerran, kun ilmapiiri välillämme oli jo selvästi viilentynyt, että ilman WikiLeaksia minä en olisi ollut mitään. Ja että olin osallistunut toimintaan vain siksi, etten tiennyt mitä muutakaan elämälläni tekisin. Hän oli oikeassa! WikiLeaks oli parasta, mitä minulle oli siihen saakka elämässäni tapahtunut. En kylläkään voi sanoa, että ennen WikiLeaksia olisin kärsinyt ikävystymisestä. Keittiössäni oli palvelinkaappi, joka söi kilowattituntia sähköä vuodessa; askartelin jatkuvasti kaikenlaisten verkkosysteemien kimpussa ja tapasin paikallisten Chaos Clubien jäseniä. Päiväni olivat enemmän kuin täysiä. Olin kuitenkin mukana vain puolella sydämellä. Elämästäni oli kaiken aikaa puuttunut jotain oleellista. Mielekkyyttä. Tehtävä, joka saisi minut todella innostumaan ja jonka vuoksi heittäisin kaiken muun nurkkaan. Chaos Computer Club oli minulle jo siihen aikaan tärkeä yhteisö, ja ollessani pääkaupungissa kävin aina myös paikallisella klubilla. Mikähän minua noissa ihmisissä viehätti? He olivat kaikki varsinaisia oman tiensä kulkijoita. Erittäin luovia, viisaita, välillä hieman rosoisia ihmisiä, jotka eivät missään tapauksessa tuhlanneet aikaansa ystävällisyyden teeskentelyyn. Näennäisen sosiaalisuuden puutteen he korvasivat kymmenkertaisesti aidolla lojaaliudella niitä kohtaan, jotka olivat kelpuuttaneet jäseniksi. Jokainen heistä puuhaili jotain 24 tuntia päivässä. Kaikki klubin jäsenet olivat todella päteviä omalla alallaan, olipa kyseessä vapaa ohjelmisto, elektroninen musiikki, tietokonetaide, hakkerointi, tietoturva, tietosuoja tai valoshow't. Kirjo oli todella laaja. Klubilla oli sitä paitsi eräs ratkaiseva etu verrattuna muihin vastaaviin yhteisöihin: sillä oli kokoontumisti lat. Asialla on erityisen suuri arvo ihmisille, jotka viettävät paljon aikaa digitaalisessa maailmassa. Tiloissa istuttiin yhdessä ja keskusteltiin ongelmista kasvokkain, sitä paitsi yhtä lukuisista sohvista saattoi tiukan paikan 16

18 tullen käyttää yöpymiseen, kuten myöhemmin huomasin. Klubi huolehti myös tietokonepiirien säännöllisistä tapaamisista esimerkiksi järjestämällä vuosittaisen kongressinsa BCC:ssä Alexanderplatzilla. Joulukuun alkupuolella 2007 Julian viestitti minulle lyhyesti chatissa: "Nähdään Berliinissä esitelmän merkeissä." Ensimmäinen ajatukseni oli: Hitto, toivottavasti siitä nyt edes tulee jotain. Hieman ennen konferenssia oli vielä epäselvää, saisiko hän puheenvuoron, vaikka olin tehnyt kaikkeni järjestääkseni asian. Esiteimien jättöaika oli mennyt umpeen jo elokuussa. Toisaalta pelkäsin, että olin turhaan vaivannut konferenssin järjestäjiä. Entäpä jos WikiLeaksin edustaja ei ratkaisevalla hetkellä ilmaantuisikaan paikalle? Julian saapuikin tapansa mukaan viime tingassa. Tosin siinä vaiheessa kävi ilmi, ettei hänelle ollut suunniteltu puheenvuoroa. En tiedä tänäkään päivänä, oliko Julian edes lähettänyt pyydettyjä papereita. Voi myös olla, etteivät klubilaiset siihen aikaan kovin hyvin ymmärtäneet WikiLeaksin ideaa tai pitäneet sitä tärkeänä. Yhtä lailla on mahdollista, että monet klubilaiset suhtautuivat WikiLeaksiin pikemminkin kriittisesti ja olivat siksi sulkeneet Julianin pääohjelman ulkopuolelle. Varsinkin Saksan voimakas tietosuojaliike kohdisti alkuaikoina meihin epäilyksiä. "Yksityisten tietojen suojelu ja julkisten hyödyntäminen" oli heidän tunnuslauseensa. Me toimimme jonkinlaisessa välimaastossa, ja se herätti paljon keskustelua. Oli miten oli, WikiLeaks-esitelmälle ei ollut varattu tilaa virallisessa ohjelmassa. Järjestäjät tarjosivat meille ainoastaan mahdollisuuden esitellä aihettamme lyhyesti yhdessä kellarikerroksen työpajahuoneista. Julian järjesti jo kassalla kohtauksen kieltäytymällä maksamasta osallistumismaksua. Hänen mielestään esitelmän olisi pitänyt automaattisesti taata hänelle vapaa pääsy, mutta pääsylippujen myyjät olivat asiasta eri mieltä. Julian ei 17

19 ollut puhujien listalla, joten häneltä vaadittiin 70 euron osallistumismaksu. Julian laski lehdistöhuoneen lattialle reppunsa - enempää matkatavaroita hänellä ei yleensä ollut -ja otti siitä lähtien koko huoneen omaan käyttöönsä. Lehdistötilat olivat toisessa kerroksessa, pienehkössä kulmahuoneessa aivan käytävän perällä. Huoneessa oli tumma laattalattia ja rivi sermien erottamia pöytiä. Sälekaihtimet olivat suljettuina myös päiväsaikaan. Tavallisesti siellä istui lehtimiehiä kannettavineen työstämässä kaikessa rauhassa tekstejään. Julian otti tilan heti haltuunsa ja ryhtyi työhön, mikä merkitsi sitä, että hän istui tuntikausia kumartuneena koneensa ääreen ja hakkasi näppäimistöä äärimmäisen kovaäänisesti. Jos muut halusivat käyttää huonetta edes varttitunnin radiohaastattelun tekemiseen, Julian kieltäytyi poistumaata tai edes hiljentämästä naputuksensa äänenvoimakkuutta. Vaikka järjestäjät yrittivät joka ilta kaikkensa päästäkseen eroon sitkeästä vieraastaan, Julian oli sitä mieltä, että hänellä oli oikeus yöpyä paikan päällä. Niin hän sit ten tekikin, luultavasti pöytien päällä takkiinsa kietoutuneena, laattalattia oli varmasti liian kylmä. Kun näin hänet ensimmäisen kerran, ajattelin, että tuossa tyypissä on asennetta. Hän oli pukeutunut oliivinvihreisiin cargohousuihin, lumivalkoiseen paitaan ja villakankaiseen vihreään pukuliiviin. Julian erottui joukosta, valkoinen paita välkkyi ihmismassan seasta. Hän kulki energiaesti mutta rennosti, pitkin askelin. Rappusissa hän sai askelmat vavahtelemaan. Julian kuuluu niihin ihmisiin, jotka näyttävät joka askeleella testaavan alustan kestävyyttä. Välillä hän otti vauhtia, hyppäsi ilmaan ja luisteli jonkin matkaa pitkin vahattua lattiaa kuluneilla Camel-bootseillaan. Tai liukui pitkin porraskaidetta ja oli vähällä tulla alas pää edellä. Sellainen kuului minunkin hupeihini. 18

20 Tapasimme ensimmäistä kertaa BCC:n kierreportaiden luona toisessa kerroksessa. Sinä päivänä paikalla oli uskomattoman paljon väkeä. Myöhästyneet vieraat kerjäsivät alakerrassa sisäänpääsyä. Kolmentuhannen kävijän ennätys oli juuri rikottu ja massat vyöryivät hälisten kongressikeskuksen käytävillä. Parinkymmenen metrin matkaan saattoi kävijäruuhkan takia toisinaan mennä varttitunti Portaiden yläpäässä oli hieman rauhallisempaa. Vasemmalla seinustalla seisoi valkoinen nahkasohva, jolta oli näkymä Alexanderplatzille. Siitä tuli Julianin ja minun vakipaikka. Jos jommankumman oli käytävä vessassa tai hakemassa syömistä, toinen vahti tavaroita. Vastasin väsyneiden kongressivieraiden kärkkyviin katseisiin näyttämällä hampaitani. Alussa puhuimme tuntikausia yhteen mittaan. Myöhemmin istuimme usein hiljaa vierekkäin koneidemme ääressä, kumpikin työhönsä uppoutuneena. En tiedä, mitä Julian odotti Berliinin-matkaltaan. Minusta esitelmää varten varattu kellaritila tuntui kolkolta. Onneksi huone oli pieni, sillä esitelmää oli kuuntelemassa vain parikymmentä heppua. Minua harmitti erityisesti se, ettei heidän joukossaan ollut ainuttakaan tuttua naamaa klubilaisten joukosta. En ymmärtänyt, miksi Wiki- Leaksin idea ei kiinnostanut ketään. Istuin etummaisessa rivissä oikealla ja tarkkailin Juliania, joka kertoi WikiLeaksista leppoisalla australialaiskorostuksellaan. Julianilla oli joka päivä samat vaatteet. Puhtaanvalkoinen paita, joka ensitapaamisella oli tehnyt minuun vaikutuksen, ei enää näyttänyt aivan yhtä hohdokkaalta. Julian ei ainakaan näyttänyt olevansa pettynyt kellariin houkuttelemamme yleisön vähälukuisuuteen. Hän puhui kolme varttia ja vastasi sitten kärsivällisesti kolmen kuulijan esittämiin kysymyksiin. 19

21 Minun kävi häntä hiukan sääliksi, hän oli sentään maksanut matkansa itse. Kun käännyin katsomaan muita kuulijoita, kohtasin hieman neuvottornia katseita. Ajan myötä Julian alkoi muotoilla sanottavansa havainnollisemmin ja käyttää enemmän esimerkkejä, mutta siihen aikaan hän vielä esitti kaiken kovin teoreettisesti. Hän yritti väsymättä saada muut kiinnostumaan omasta ideastaan. Seuraavina kuukausina kerroimme WikiLeaksista lähes kaikille, jotka vaivautuivat kuuntelemaan edes pari minuuttia - vaikka vain parille tyypille kerrallaan - sillä WikiLeaks oli edelleen hyvin tuntematon foorumi ja sekoitettiin usein Wikipediaan. Nykyään meidät tuntee koko maailma, mutta siihen aikaan joka ainoalla kuulijalla oli merkitystä. Kun viimeiset kolme kuulijaa lakkasivat esittämästä kysymyksiä, Julian pakkasi tavaransa, palasi sohvalle ja hautautui jälleen työhönsä. Vasta jälkikäteen sain tietää, miten paljon järjestäjien kanssa aiheutui harmia, sitä paitsi Julian oli joutunut kiistoihin myös monien tuttujeni kanssa. Klubi oli jo silloin minulle eräänlainen sosiaalinen koti, mutta sen jäsenet olivat vielä kauan meidän esiintymisemme jälkeen epäilevällä kannalla WikiLeaksin suhteen. Seuraavien kuukausien aikana pohdin tuon tuostakin, mistä se johtui. Minuun tuon jäntevän australialaisen esiintyminen oli tehnyt vaikutuksen. Julian ei tanssinut kenenkään pillin mukaan eikä antanut kenenkään häiritä oman asiansa eteenpäin viemistä. Sitä paitsi hän oli asioista hyvin perillä ja hänellä oli moneen asiaan selvä kanta. Esimerkiksi hakkeriyhteisöön hän suhtautui aivan eri tavalla kuin minä. Hän piti sen jäseniä idiootteina, "useless", kuten hän sanoi. Hän arvosteli ihmisiä usein sen mukaan, oliko heistä "hyötyä", mitä ikinä hyöty hänelle milloinkin tarkoitti. Jopa pätevimmät hakkerit olivat hänen silmis- 20

22 sään idiootteja, jos he eivät käyttäneet pätevyyttään korkeampien tavoitteiden saavuttamiseen. Julianin arvostelut olivat aina tinkimättömiä, ja hän kertoi mielipiteensä myös kysymättä. Ajattelin jo silloin, että hän joutuisi vielä monen kanssa napit vastakkain. Meillä oli paljon suunniteltavaa ja keskusteltavaa. Silloin en vaivannut päätäni sillä, pistikö Julianin käytös silmään tai voisinko luottaa häneen. Minulle ei tullut mieleenkään, että saattaisin joutua vakaviin vaikeuksiin tuon tyypin takia. Päinvastoin. Olin imarreltu siitä, että hän halusi tehdä kanssani yhteistyötä. Julian Assange ei ollut ainoastaan WikiLeaksin perustaja, hän oli myös merkittävä hakkeri nimeltä Mendax, International Subversives -ryhmän jäsen, yksi hakkeripiireissä suositun Undergroundin kirjoittajista. Sitä paitsi tulimme alusta lähtien hyvin toimeen keskenämme. Julian ei tuntunut olevan minusta erityisen kiinnostunut. Luulen, että hän arvosti minua uutena kumppanina, joka tarjoutui avuksi ensimmäisestä päivästä lähtien ja joka myös pysyi sanassaan. Niin yksinkertaista se oli, ja luultavasti myös paljon enemmän kuin hän oli siihen mennessä muilta ihmisiltä saanut. Saman sain todeta pian itsekin. Jokainen vuoto toi tullessaan muutamia vapaaehtoisia, jotka sanoivat haluavansa tukea WikiLeaksia. Mutta jos heille antoi konkreettisia tehtäviä, oli sadasta vapaaehtoisesta jäljellä ehkä yksi, jos sitäkään. Jotkin tehtävät jouduin jakamaan ja selittämään ainakin sata kertaa, eikä niitä silti koskaan hoidettu. Luulen, että tuo kokemus oli Julianille tuttu, ja hän oli iloinen löydettyään minun kaltaiseni liittolaisen. Ei mennyt kauan, kun jo teimme WikiLeaksissa tiivistä yhteistyötä. Meitä yhdistivät samat ideaalit, mikä tuntui silloin tekevän meistä tasavertaisia - siitäkin huolimatta, että hän oli WikiLeaksin perustaja ja paljon kokeneempi kuin minä. 21

23 KARHUNKAATO Tammikuussa 2008, vähän WikiLeaksiin liittymisenijälkeen, olin ensimmäistä kertaa mukana aineiston julkistamisessa. Joku oli ladannut sähköiseen postilaatikkoomme kasan lukuja ja laskelmia, organisaatio- ja työnkulkukaavioita sekä sopimuksia. Julianilta ja minulta meni pari päivää, ennen kuin aloimme hahmottaa, mistä materiaalisaa oli kysymys. Satojen sivujen aineisto sisälsi Julius Bär -pankkitalon sisäistä kirjeenvaihtoa, muistiinpanoja ja laskelmia. Julius Bär on yksi Sveitsin suurimmista yksityisistä pankeista. On yleisesti tiedossa, ettei Sveitsin pankkeihin talleteta rahaa pelkästään terveellisen alppi-ilman takia. Papereista kävi ilmi, että veroja oli kierretty miljoonien edestä. Asiaa oli tarkasteltu konkreettisten tapausten valossa. Kyse oli miljoonan dollarin summista - asiakasta kohti. Kymmenien isopaikkaisten tilinomistajien maksamattomilla verorahoilla olisi voitu tukea lukemattomia yhteiskunnallisia hankkeita. Pankki toimi hämmästyttävän taidokkaasti. Tytäryhtiöistä ja rahansiirroista muodostuva monimutkainen järjestelmä takasi, että raha oli Caymansaarilla piilossa muiltakin kuin ulkopuolisilta. Pankki ei salannut rahavirtoja pelkästään asiakkaiden hyötyä ajatellen, vaan se myös täytti tehokkaasti omat taskunsa. Järjestelmän keksineiden ihmisten nokkeluus teki minuun suuren vaikutuksen. Selvitimme lisää taustoja, kirjoitimme yhteenvedon ja julkistimme koko materiaalin internetissä. Lähetimme 11

24 tiedotusvälineille lehdistötiedotteen. Sitten Julian ja minä jäimme jännittyneinä odottamaan reaktiota. Oli maanan tai, 14. tammikuuta Tiistait oli työpaikallani varattu henkilöstökokouksille. Se merkitsi, että istuimme ihmisen porukalla aivan liian ahtaassa kokoushuoneessa, hengitimme tunkkaista ilmaa ja tuijotimme Excel-taulukoita. Kokoushuoneen kellon viisari tuntui olevan kiinnitetty pikaliimalla paikoilleen. Kurkistin joka viides minuutti vaivihkaa kännykkääni, ilmaantuisika Google Newsin kautta jotain. Tiesin, että jotain oli pakko tapahtua. Mutta milloin? Nettisivujen ylläpitäjät haluavat tavallisesti tarkoin tietää, kuka heidän sivuillaan surffailee ja mitä painikkeita hän klikkaa. Me emme kuitenkaan olleet varustaneet sivujamme valvontatoiminnoilla, koska se olisi ollut ristiriidassa WikiLeaksin anonyymiysperiaatteen kanssa. Emme siis koskaan tienneet, oliko joku jo käynyt katsomassa aineistoa. Kun esimieheni lopulta päätti kokouksen, pakkasin tavarani ja ryntäsin ulos työpaikalta. Kotimatkalla ostin luomukaupasta lihaa, perunoita ja kukkakaalin. Palattuani Wiesbadenin Westendissä, kellarikerroksessa sijaitsevaan asuntooni - kaksi huonetta, iso keittiö ja kylpyhuone, joihin pääsi pimeästä eteisestä - laskin ostokset keittiön työtasolle ja käynnistin molemmat kannettavani. Se oli saapunut: ensimmäinen reaktio Julius Bärin tapaukseen. Alkusytytys taistelusaamme maailman mahtavia vastaan. Tulikoe! Sähköpostiviesti tuli perille 15. tammikuuta 2008 kello 20:30. Lähettäjä oli kalifornialaisen asianajotoimiston asianajaja, joka tavallisesti edusti Hollywood-tähtiä. Hän vaati meitä alentuvaan sävyyn ilmoittamaan tiedostojen lähettäjän nimen ja poistamaan aineiston nettisivulta. "Ei helkkari", Julian kirjoitti. "Katsos pirua." "Me tehdään niistä hakkelusta", naputtelin takaisin. 23