Toimittanut Sanna Sivonen. Tuttu vieras kotimaa. Suomeen paluu kehitysmaassa asumisen jälkeen. FinnWID - Naiset kehitystyössä ry

Transkriptio

1 Toimittanut Sanna Sivonen Tuttu vieras kotimaa Suomeen paluu kehitysmaassa asumisen jälkeen FinnWID - Naiset kehitystyössä ry

2 Tuttu vieras kotimaa SUOMEEN PALUU KEHITYSMAASSA ASUMISEN JÄLKEEN FinnWID - Naiset kehitystyössä ry Suomeen paluu -työryhmä Toimittanut Sanna Sivonen

3 Sisällysluettelo Johdanto Mitä paluu on? Miksi paluu tuntuu vaikealta? Paluuseen vaikuttavat tekijät Paluusokin vaiheet Paluu erilaisiin elämäntilanteisiin Työttömyyden uhka Työelämän haasteet Yksin tai puolison kanssa Lasten paluu Pitkän ajan jälkeen Pakosta FinnWID - Naiset kehitystyössä ry / Suomeen paluu -työryhmä Tuttu vieras kotimaa Suomeen paluu kehitysmaassa asumisen jälkeen Toimittaja: Sanna Sivonen Taitto: Mildlife / Mikko Toivonen Kannen kuvat: Janne Sivonen Paino: Oy Trio-Offset Ab ISBN (sid.) ISBN (PDF) Paluu kehitysmaasta Arki siellä ja täällä Sukupuoliroolit, perhe-elämä ja lasten kasvatus Valtarakenteet ja hierarkiat Kipeät kokemukset Miten selviytyä paluusta? Sopeutumista helpottavat asiat Millainen suomalainen olen kehitysmaakokemuksen jälkeen? Palaajan vinkkilista Lähettävän organisaation muistilista Lähteet Omien kokemusten kirjoittajat Asiantuntijat Kirjallisuus Copyright 2006 FinnWID Julkaisu on tuotettu ulkoasiainministeriön tiedotustuen avulla.

4 Johdanto Yhä suurempi joukko suomalaisia työskentelee jossakin elämänsä vaiheessa ulkomailla. Lähtijät erityisesti kehitysmaihin lähtevät valmennetaan yleensä sekä uutta maata, kulttuurisokkia että työtehtävää varten. Sen sijaan palaajille ei useinkaan järjestetä minkäänlaista paluuvalmennusta siitä huolimatta, että palaamisen sanotaan olevan jopa vaikeampaa kuin lähtemisen. Suuri osa palaajista on havainnut sen todeksi ja tämä opas on tehty juuri siksi. Opas on rajattu koskemaan kehitysmaista 1 Suomeen palaamista. Kehitysmaassa asuva suomalainen joutuu usein pohtimaan omaa erilaisuuttaan ja rooliaan, ihmisten eriarvoisuutta ja köyhyyttä sekä turvallisuuskysymyksiä. Myös käsitykset ajasta, ihmissuhteista, sukupuolesta ja vallasta poikkeavat niistä käsityksistä, joihin olemme täällä tottuneet. Samoin kommunikointitavat ovat erilaiset. Kun kaikkeen edellä mainittuun on kentällä ollessaan tottunut ja jopa sopeutunut, on paluu Suomeen erilainen kuin jos palaisi esimerkiksi muualta Euroopasta. Vaikka paluuoppaita on nykyään jo saatavilla suomeksikin, eivät ne kuitenkaan pohdi niitä kysymyksiä, jotka kehitysmaasta palaavat kokevat tärkeiksi. Ne eivät myöskään juuri käsittele kysymyksiä, joita pätkätyöläiset joutuvat kohtaamaan palatessaan määräaikaisen työsuhteen päätyttyä takaisin kotimaahansa. Tämän julkaisun tarkoituksena onkin valottaa kysymyksiä, joita kehitysmaasta takaisin palaava saattaa joutua Suomessa kohtaamaan. Osa vastaantulevista tilanteista voi olla sellaisia, ettei niihin ole välttämättä lainkaan osannut valmistautua. Toiveenamme on, että tämä opas auttaa valmistautumaan ja varautumaan paluussa käynnistyviin, ehkä odottamattomiinkin prosesseihin, ja että opas auttaisi palaajaa ymmärtämään omaa olemistaan ja omia tunteitaan. Julkaisua varten on haastateltu paluutyötä tekeviä asiantuntijoita sekä kerätty kokemuksia kehitysmaista Suomeen palanneilta ihmisiltä. Suurin osa näistä palaajista on käsitellyt omaa paluutaan FinnWID Naiset kehitystyössä ry:n Suomeen paluu -työryhmässä, joka sai alkunsa nelisen vuotta sitten. Tuolloin antropologi Katri Hirvonen-Nurmi havaitsi silloisessa työpaikassaan, että paluuta käsittelevälle toiminnalle olisi selvästi 1 Kehitysmaa-termi on ongelmallinen, sillä sille ei ole olemassa yhtä yksiselitteistä määritelmää. Tässä julkaisussa on kuitenkin päädytty käyttämään termiä kehitysmaa, sillä se on lyhyt ja yleinen. Kehitysmaa-termi viittaa ryhmään hyvin erilaisia maita, joilla ei välttämättä ole juuri muuta yhteistä kuin se, etteivät ne ole teollistuneita länsimaita. tarvetta. Hän työskenteli organisaatiossa, jossa ihmiset olivat koko ajan lähdössä tai tulossa. Hirvonen-Nurmi ja muutama muu palaaja perustivat FinnWID Naiset kehitystyössä -järjestön yhteyteen epämuodollisen ja kaikille avoimen Suomeen paluu -työryhmän, joka kokoontui muutamia kertoja vuodessa. Ryhmässä tapasi joukko palaajia, suurin osa naisia, jotka olivat olleet ulkomailla tutkijoina, puolisoina, vapaaehtoisina, toimittajina tai kehitysyhteistyössä. Ryhmää ei rajattu vain kehitysmaista palanneille, mutta koska FinnWID on kehityskysymyksiin keskittynyt järjestö, liittyivät keskustelunaiheetkin luonnostaan kehitysmaa-aiheisiin. Tapaamisissa paluuta pohdittiin sekä omien kokemusten kautta että käsittelemällä erilaisia teemoja, kuten rohkeus, naiseus, maailmankansalaisuus, syyllisyys, yhteisöllisyys ja epätasa-arvoisuus. Reilut kaksi vuotta sitten paluuryhmässä vaihtui sukupolvi. Ryhmään liittyi useita äskettäin palanneita, joille paluu oli hyvin tuore asia. Ensimmäisen sukupolven paluista taas oli jo aikaa, ja palaajat olivat ehtineet niitä jo käsitellä. Uudet ryhmäläiset toivoivat, että heidän ryhmänsä olisi kiinteämpi kuin ensimmäisen sukupolven aikana, sillä useat paluuseen liittyvät asiat ovat hyvin henkilökohtaisia. Uusien palaajien myötä ryhmä tiivistyi ja paluun prosessointi muuttui intensiivisemmäksi. Paluun käsittelemistä ryhdistääkseen he pyysivät Marja-Liisa Laihian, Kirkon maahanmuuttajatyön sihteerin, fasilitaattoriksi johtamaan tapaamisiaan. Hänen johdollaan ryhmäläiset käsittelivät paluun teemoja osallistavin menetelmin. Samalla osallistujien mielissä heräsi ajatus ryhmässä kertyneen ymmärryksen ja kokemusten jakamisesta myös muille. Syntyi suunnitelma paluuta käsittelevästä julkaisusta sekä sitä tukevan seminaarin järjestämisestä. Yksi julkaisun tavoitteista oli myös ryhmäläisten omien kokemusten dokumentointi. Seminaari järjestettiin naistenpäivänä 8. maaliskuuta Paluusta oli keskustelemassa organisaatioita, jotka lähettävät työntekijöitä kehitysmaihin, vastaanottajaorganisaatioita, paluuvalmentajia, palanneita sekä lähtöä harkitsevia. Seminaarissa todettiin, että huonoin tilanne paluun suhteen on pätkätyöläisillä, jotka usein jäävät paluunsa kanssa aivan yksin. Pahimmassa tapauksessa pätkäkomennukselta palaavalla ei ole ketään, joka miettisi hänen kanssaan sitä, mitä jatkossa voisi tehdä, mitä mahdollisuuksia palaajalla olisi paluunsa purkamiseen ja mikä olisi hänelle hyväksi. Lähestymistavasta johtuen tässä oppaassa keskitytään paluun ongelmiin. On kuitenkin muistettava, että onnellisiakin palaamisia on ja että jokainen paluu on omanlaisensa. Kahta samanlaista paluukokemusta ei ole. 4 Johdanto Johdanto 5

5 Julkaisuun on koottu paluuryhmään kuuluneiden ja muutaman muunkin palaajan omia henkilökohtaisia kokemuksia. Omat kokemukset on ripoteltu tekstin lomaan sitä elävöittämään ja konkretisoimaan. Omia kokemuksiaan kuvasi kaiken kaikkiaan yhdeksän palaajaa. Kaksi heistä on työskennellyt YK-tehtävissä Aasiassa. Etelä-Afrikassa on työskennellyt kaksi palaajaa; toinen Suomen kahdenvälisessä hankkeessa ja toinen vapaana toimittajana. Neljä palaajaa on asunut muualla Afrikassa. Yksi heistä on ollut vapaaehtoistyössä, yksi puolisona ja kaksi on tehnyt kansalaisjärjestötöitä. Lisäksi yksi palaaja on ollut puolisona Latinalaisessa Amerikassa. Näiden kertojien kehitysmaassa viettämä aika vaihtelee kahdeksasta kuukaudesta neljään vuoteen. Mitä paluu on? Paluu kehitysmaasta takaisin Suomeen on ristiriitainen asia. Toisaalta paluusta ja kotimaasta haaveillaan komennuksen aikana useasti, mutta toisaalta isäntämaa on jo ehtinyt alkaa tuntua kotoisalta ja tutulta. Paluu Suomeen oli sekä helpotus että kauhistus. Helpotus siksi, että perusturvallisuus on Suomessa aivan toista kuin Etelä-Afrikassa, jossa apartheidin väkivaltaisesta historiasta johtuva ihmisten luokittelu, aivopesu ja ihmisarvon loukkaaminen ovat arkipäivää. Epäluuloa on paljon ja elintasoerot ovat suuret, ja ne heijastuvat yleisenä turvattomuuden tunteena. Kauhistus siksi, että Suomi on niin yksitotinen maa ja kulttuuri. Täältä puuttuu kokonaan dynaaminen keskustelu ja rohkeus olla erilainen ja jopa eri mieltä kuin muut. Olin myös kotiutunut neljässä vuodessa Etelä-Afrikkaan tosi hyvin ja perustanut perheen. Synnyttäminen Etelä-Afrikassa oli itsestään selvää, se oli silloin koti! Onnetonta ja ristiriitaista oloa lisää vielä se, jos Suomi ei tunnukaan samalla tavalla tutulta kuin etukäteen ajatteli. Isäntämaassa vaikeuksien, turhautumisten ja pettymysten keskellä on kotimaasta muistettu vain ne ihanat ja positiiviset puolet. Ei siis ole ihme, että palaajilla on usein varsin idealisoitu kuva kotimaastaan, kun he tulevat takaisin. Sama pätee tietysti myös toisin päin: kun kotimaassa asiat ovat vaikeita ja olo ahdistunut, muistaa isäntämaastaan vain ne puolet, jotka täältä puuttuvat. Maasta, jota kaipaa, muistaa helposti vain mukavat asiat, kun taas ikävämmät muistot jäävät taka-alalle. Miksi paluu tuntuu vaikealta? Kaikessa yksinkertaisuudessaan paluussa on kysymys käänteisestä kulttuurisokista. Palaaja kokee kotimaahansa palatessaan uuden kulttuurisokin siis käy läpi samanlaisen tunnemyllerryksen kuin uuteen maahan ja uuteen kulttuuriin mennessään. Tätä reaktiota kutsutaan paluusokiksi. Ensimmäinen kulttuurisokkini Suomessa oli hiljaisuus. Toinen kulttuurisokkini oli vastapäisessä kerrostaloasunnossa asuva yksinäinen vanhus. Kolmas kulttuurisokkini oli pääasiassa mies- ja parisuhdehuolia pohtivat ystävättäreni. Neljäs kulttuurisokkini oli se, ettei juuri kukaan kysynyt kokemuksestani mitään. 6 Johdanto Mitä paluu on? 7

6 Usein paluusokki tuntuu kuitenkin kulttuurisokkia voimakkaammalta ja uuvuttavammalta kokemukselta. Tämä johtunee siitä, ettei paluusokkiin osata varautua. Toisin on ulkomaille muuttaessa. Silloin ihminen tietää joutuvansa stressaavaan ja vieraaseen tilanteeseen ja osaa ennakoida reaktionsa. Sen sijaan harva murehtii kotiinpaluuta samalla tavalla ja osaa varautua vierauden tunteeseen. Ulkomailla asuneita harvemmin valmennetaan paluuseen. Palaajan ajatellaan solahtavan vanhaan kulttuuriinsa kuin itsestään onhan maa entuudestaan tuttu. Usein palaajatkin odottavat elämän jatkuvan siitä pisteestä, johon se heidän lähtiessään jäi. Niin ei kuitenkaan tapahdu. Ulkomailla ja vieraassa kulttuurissa asuneet ja kulttuurisokin läpi eläneet ihmiset ovat komennuksensa aikana etääntyneet omasta kulttuuristaan. Gary Weaver kirjoittaa artikkelissaan The Process of Reentry, että vasta uudessa maassa, toiseen kulttuuriin sopeutuessaan, ihmiset tulevat enemmän tietoisiksi omasta kulttuuristaan, omasta itsestään ja siitä, minkä he kokevat tärkeäksi. Samalla kun he etääntyvät omasta kulttuuristaan, he sopeutuvat isäntämaan kulttuuriin ja omaksuvat sen arvoja ja asenteita. Uuden maan tavat muuttuvat tutuiksi ja ennustettaviksi. Siihen mennessä, kun kotimaahan paluu tulee ajankohtaiseksi, ulkomailla asuva on sisäistänyt uudet tavat ja arvot ja toimii niiden mukaan. Vanhaan kotimaahan palaaja ei enää ole se sama henkilö joka lähti, vaan hän on uusien, niin positiivisten kuin negatiivistenkin kokemustensa ja uuden ympäristönsä myötä muuttunut ihminen. Ulkomailla asuva omaksuu tapoja ja arvoja paitsi paikallisesta kulttuurista myös muiden ulkomaalaisten yhteisöstä. Samanlaisissa elämäntilanteissa elävät ulkomaalaiset ystävystyvät helposti. Kokemus vieraassa ympäristössä elämisestä yhdistää heitä, vaikka he ovatkin eri maista ja työskentelevät eri organisaatioissa. Ihmiset tapaavat usein. He käyvät toistensa luona syömässä ja iltaa viettämässä, he järjestävät puutarhajuhlia ja retkiä. Näin on etenkin kehitysmaissa, joissa vapaa-ajanviettomahdollisuudet saattavat olla todella vähäiset. Ulkomaalaisten yhteisöön on helppo liittyä ja sopeutua. Siitä huolimatta, että ihmiset vaihtuvat usein vanhat lähtevät ja uusia tulee yhteisö on tiivis. Ystävyyssuhteet Bangkokissa vakiintuivat ja sopeuduin yhä paremmin YK:n kansainväliseen kulttuuriin. Ihmiset olivat nuorekkaita, kommunikaation ja käytöstavat osaavia ja monessa maassa asuneita. Suomessa tuntui aluksi kummalta varsinkin kommunikoinnin katkonaisuus joku sanoo ensin yhtä ja toinen sanoo sitten jotain ihan muuta. Tuntui, että muissa kulttuureissa kommunikaatio on interaktiivisempaa ja että toinen puhuja otetaan paremmin huomioon. Alussa olinkin Suomessa paljon kuuntelijan roolissa, koska olin tottunut ulkomailla kuuntelemaan ja siihen, että muut kuuntelevat minua. Näin ei kuitenkaan ollut Suomessa. Mitä enemmän osoitin kiinnostusta ja kuuntelin, sitä enemmän toiset puhuivat minulle omista asioistaan. Vaikka palaaja muuttumisensa tiedostaisikin, usein häntä kovasti takaisin odottava kotiväki ei sitä tee. He eivät ajattele rakkaansa muuttuneen, vaan odottavat takaisin sitä samaa tuttua ihmistä, joka aikanaan lähti ulkomaille. Sama pätee myös toisin päin. Elämä kotimaassa jatkuu ja menee eteenpäin sen jälkeenkin, kun lähtijä on lähtenyt. Tänne jäävät ihmiset muuttuvat myös. He eivät ehkä koe niin erilaisia ja eksoottisia asioita kuin matkaanlähtenyt, mutta hekin kokevat asioita, jotka vaikuttavat heidän asenteisiinsa, odotuksiinsa, mielialoihinsa ja elämäänsä. Usein maailmalla ollut ei ajattele tätä, vaan olettaa heidän pysyneen ennallaan. Kun kummankaan osapuolen odotukset eivät kohtaa, seurauksena on usein konflikti. Näiden näkymättömien muutoksien lisäksi myös ulkoiset seikat ovat saattaneet muuttua: joku läheinen on voinut kuolla komennuksen aikana, uusia sukulaisia on syntynyt, avioliittoja perustettu ja toisia taas purettu. Samoin ympäristöt muuttuvat: lähiöitä nousee, kauppakeskuksia rakennetaan, liikennejärjestelyt uudistuvat. Valuutta on saattanut vaihtua sinä aikana, kun palaaja on ollut muilla mailla, samoin joukkoliikenteen maksutapa tai oikeastaan mikä tahansa. Craig Storti toteaa kirjassaan The Art of Coming Home, että tutut ihmiset, tutut paikat ja tutut ja ennustettavat rutiinit tekevät kodista kodin. Aivan samoin kuin ihmiset ja ympäristöt myös rutiinit muuttuvat: vanhan maan rutiinitkaan eivät enää paluun jälkeen välttämättä suju rutiininomaisesti. Palaajan on keskityttävä kaikkeen tekemiseensä, eikä mikään tule itsestään. Esimerkiksi autolla ajaminen on opeteltava uudestaan, etenkin jos tulee maasta, jossa on vasemmanpuoleinen liikenne. Ennen niin arkipäiväiset asiat vaativat täyden huomion ja keskittymisen, kunnes ne jälleen muuttuvat rutiineiksi. Ulkoisiin ja näkyviin muutoksiin on helpompi varautua ja suhtautua kuin näkymättömiin. Ratkaisevinta paluukokemuksessa on se, mitä ihmisten välillä tapahtuu, huomauttaa Esko Koponen, Helsingin yliopiston kansainvälisten asioiden suunnittelija. Ulkoisen ympäristön muutokset saattaa oppia tuntemaan nopeastikin ja pakkasen ja rännän osaa ennakoida. 8 Mitä paluu on? Mitä paluu on? 9

7 Sitä ei voi kuitenkaan tietää, miten rakkaat ja läheiset ihmiset suhtautuvat palaajaan, hän jatkaa. Paluun käsittelyä ja siihen valmistautumista vaikeuttaa sekin, että kaikki tärkeät asiat olisi hoidettava yhtä aikaa. Siinä vaiheessa, kun paluuta viimeistään olisi hyvä ajatella, täytyy jo huolehtia lukuisista käytännön asioista: asunnosta, työstä, autosta, lasten tarhoista ja kouluista. Niin kauan kuin ne askarruttavat mieltä, ei palaajalla jää aikaa eikä voimia paneutua lähestyvän paluun aiheuttamiin tunteisiin ja ajatuksiin. Ja kuitenkin ne ovat paluun prosessoinnissa äärimmäisen tärkeitä. Paluuseen vaikuttavat tekijät Paluuseen valmentaminen on haasteellista, sillä jokainen paluukokemus on henkilökohtainen ja erilainen. On toki olemassa tiettyjä piirteitä, jotka useimmat palaajat käyvät läpi, mutta vain harvat paluuseen liittyvät asiat pätevät jokaiseen palaajaan. Tämä johtuu siitä, että paluuseen ja paluukokemukseen vaikuttavat niin monet eri tekijät aina siitä hetkestä lähtien, kun ihminen päättää muuttaa asumaan ja työskentelemään toiseen maahan ja toiseen kulttuuriin. Craig Storti listaa tekijöitä, jotka vaikuttavat takaisinsopeutumiseen. Niitä ovat vapaaehtoisuus, valmistautuminen, ikä, aikaisempi kokemus paluusta (ensimmäinen kerta on aina pahin), ulkomailla vietetyn ajan pituus, kulttuurisen sitoutumisen intensiivisyys, paluuympäristö, kontaktit kotimaahan ulkomailla oleskelun aikana sekä kulttuurien erojen suuruus kotimaan ja ulkomaan välillä. Muuttujia on siis todella monta. Toisaalta paluuta voi myös työstää monessa eri vaiheessa, koska niin monet asiat vaikuttavat siihen. Minulla oli takana useita paluita, sekä kehitysmaista että muualta. Kun palaa tarpeeksi monta kertaa, paluiden ja lähtöjen tunnemyrskyt saavat kai vähemmän dramaattisia sävyjä. Nyt palasin kuitenkin ensimmäistä kertaa tietäen, että en oikeastaan palannutkaan jätin Sambian vain toistaiseksi, sillä siitä oli tullut aviomieheni kautta minulle toinen kotimaa. Sen tiedostaminen toi paluuseen oman erityissävynsä: paluusokkiin sekoittui myös sen ajatuksen surumielistä työstämistä, että olin paitsi saapumassa Suomeen myös jättämässä sille hyvästejä. Pysyvää asemamaata ei enää olisi. Jo ennen lähtöä olisi pysähdyttävä miettimään omia lähtömotiivejaan. Lähtijällä saattaa nimittäin olla ammatillisten, kulttuuristen tai maailmanparannuksellisten päämotiivien lisäksi myös muita motiiveja. Nämä sivumotiivit saattavat olla hyvinkin henkilökohtaisia, ihmissuhteisiin ja elämäntilanteeseen liittyviä, kuten esimerkiksi tilanne työpaikalla, parisuhteen ongelmat tai vaikea suhde vanhempiin. Lähdössä voi siis olla jopa paon elementtejä. Merkittävää ei kuitenkaan ole se, mistä lähtömotiivit kumpuavat, vaan se, että lähtijä tiedostaa omat syynsä lähteä. Motiivien tiedostaminen on tärkeää siksi, että ne vaikuttavat koko prosessiin: siihen mitä kentällä tapahtuu, miten vieraan kulttuurin kokee ja lopulta siihenkin, miten paluuseen suhtautuu ja miltä paluu tuntuu. KOETTU PSYYKKINEN TERVEYS + + Muutto Suomeen Kuherruskuukausi Aggressio SOPEUTUMISPROSESSI Paluusokin vaiheet Depressiivisyys Apatia Ulkopuolisuus Gary Weaver vertaa paluusokkia flunssaan. Kumpikaan ei ole hengenvaarallinen, mutta niihin ei myöskään ole välitöntä parannuskeinoa. Eri ihmisten oireet ovat samantyyppisiä, mutta taudin etenemisessä on yksilöllisiä eroja. Lisäksi paraneminen ei takaa vastustuskykyä, vaan sekä flunssa että paluusokki uusiutuvat otollisissa olosuhteissa. Paluusokin vaiheet noudattelevat kulttuurisokin vaiheita, mutta yllä mainittujen syiden takia se toistuu jokaisella vähän erilaisena. Kulttuurisokki kuvataan yleensä U-kirjaimen malliseksi, kun taas paluusokki etenee pikemminkin W-kirjaimen mukaan: siinä on useampia nousuja ja laskuja, ja se on kulttuurisokkia voimakkaampi. Usein paluusokki myös kestää pitempään. Toisinaan voi käydä niin, ettei paluusokki menekään flunssan tavoin ohitse itsestään, vaan siitä toipumiseen tarvitaan ammattiapua. 10 Mitä paluu on? Mitä paluu on? 11

8 Esimerkiksi sellaiseen unettomuuteen, masennukseen tai ahdistukseen, joka estää normaalin elämän viettämisen ja vaikeuttaa ihmissuhteita, on haettava apua ajoissa. Markku Salakka toteaa väitöskirjassaan Suomeen palaavien lähetystyöntekijöiden paluuta koskevat puhetavat, että U- ja W-käyrämalleja on arvosteltu tutkimuksessa. On huomautettu, että empiirisissä kokeissa niille on saatu vain vähän tukea. Mallissa esitettyjen vaiheiden järjestys on kyseenalaistettu, sillä kaikki palaajat eivät koe asioita käyrän mallien mukaisesti eivätkä kaikki välttämättä käy läpi kaikkia käyrän esittämiä vaiheita. Palaajan kannattaa siis muistaa, etteivät kaavat tai teoretisoinnit välttämättä kuvaa juuri hänen paluutuntemustensa etenemistä. Yksi paluuseen liitetyistä yleistyksistä on se, että aluksi vanha kotimaa tuntuu ihanalta asiat sujuvat, kieli on tuttua ja kotimaiset herkut maistuvat. On mukavaa tavata perheenjäseniä ja ystäviä, joita on kenties kaivannut kauankin. Ensimmäiset viikot Suomessa menivät erinomaisissa tunnelmissa. Oli aikaa istua lämpimässä heinäkuisessa auringossa rannoilla ja terasseilla. Uusi koti, vanhat ystävät, ei enää työhuolia ja stressiä omasta riittämättömyydestä. Sain keskittyä vain siihen, että saisin oman elämäni järjestykseen. Kun on kuukausia odottanut elämänmuutosta samaan aikaan sekä peläten että toivoen, on sen saapuminen lopulta helpotus. Suunnitelmat olivat pitkälti auki, kiireiset loppuviikot kehitysmaassa yhtäkkiä takana päin. Ensimmäiset kuukaudet kuluivat jonkinlaisessa huumassa, olin kuin taas ulkomailla. Suomalainen kulttuuri vaikutti niin erilaiselta. Oli kesä, ja nautin Suomen luonnosta ja helppoudesta liikkua Helsingissä. Vuokrasin uuden asunnon ja sisustelin sitä Aasiasta rahdatuilla huonekaluilla, ja valmistauduin välivuoden opintoihin. Kävin paljon ulkona, jotenkin se oli jäänyt päälle Bangkokista, kuten tottumus tavata uusia ihmisiä lähes päivittäin. Melko pian asiat kuitenkin muuttuvat. Vallitsevaksi tunteeksi tulee ärtymys, jopa vihamielisyys kotimaata ja sen asukkaiden tapoja ja asenteita kohtaan. Ulkomailla ollessaan palaaja on jo ehtinyt omaksua uuden maan arvomaailman, jolloin suomalaisten asenteet ja ongelmat saattavat tuntua mitättömiltä ja vääriltä. Uusien asioiden ja kokemusten jälkeen palaaja arvottaa automaattisesti asiat eri tavoin kuin ennen ulkomaille lähtöään. Tämä vaihe saattaa palatessa olla huomattavasti intensiivisempi kuin tavallisen kulttuurisokin vastaava vaihe. Palaaja kokee, ettei kukaan ole aidosti kiinnostunut siitä, mitä hänelle on tapahtunut ja mitä hän on kokenut. Ja kun kerrottavaa, pohdittavaa ja mietittävää on paljon, tulee väistämättä tunne siitä, ettei kukaan jaksa kuunnella. Keskustelunaiheet vaihtuvat toisiksi, vaikka palaajalla olisi vielä paljon sanottavaa jäljellä. Monesti harmitti, kun olisin halunnut keskustella omista kokemuksistani ja analysoida maailmaa uusista näkökulmista, mutta oli tavallaan tukittava suunsa, koska läheskään kaikkia eivät asiani kiinnostaneet. Monet eivät edes osanneet kysyä mitään. Ehkä he kokivat, etteivät tiedä tarpeeksi kysyäkseen mitään järkevää. Paluuta seuraavalla viikolla muutin Rovaniemelle ja yritin pitää lomaa. En osannut ottaa oloani loman kannalta kuin viikon pari. Karu totuus valkeni. Rovaniemi oli pieni paikka ja nopeasti nähty toisin kuin Beijing. Siellä ei ollut muita kaltaisiani, joiden kanssa ja kautta tutustua uuteen kulttuuriin, kuten Kiinassa ekspatriaatti-yhteisö ja työkaverit. Olin outo lintu jo eteläsuomalaisuuteni takia, ensimmäiset sanani paljastivat sen, saati sitten Kiina-taustani takia. Palaaja saattaa kokea myös voimakasta turhautumista siitä, ettei kykene ilmaisemaan ajatuksiaan ja kokemuksiaan tyhjentävästi ja napakasti, vaikka hänellä on valtava tarve selittää asioitaan. Weaverin mukaan usein kaikkein merkittävimmät kokemukset ovatkin sellaisia, ettei niitä pysty tyhjentävästi selittämään toisille. Toisaalta palaajan puheet merkitsevät vain vähän ihmiselle, joka ei ole itse kokenut samaa. Paluu opiskeluelämään kahden YK-vuoden ja kehitysmaissa vietetyn ajan jälkeen oli ehkä liian suuri harppaus. Kun kerroin muille kokemuksistani, he alkoivat muistella omia vaihto-oppilasvuosiaan Ranskassa. Monet eivät yksinkertaisesti ymmärtäneet, mitä olin kokenut. Rovaniemellä ei ollut ystäviä eikä sukulaisia, joita huomasin lopulta kuitenkin kaipaavani. Aluksi olin vain iloinen, etten ollut Helsingissä, missä olisin palannut siihen vanhaan tuttuun ympäristöön ja joutunut selittämään ystäville ja tutuille samoja juttuja uudelleen ja uudelleen ja vastaamaan kysymykseen Mitä sä nyt sitten aiot tehdä? En todellakaan tiennyt. Vaikeinta oli vastata kommentteihin, kuten Eikö olekin ihana olla taas takaisin Suomessa, kun oikeasti olisin halunnut olla 12 Mitä paluu on? Mitä paluu on? 13

9 jossain ihan muualla, mutta en toisaalta halunnut loukata paluustani iloitsevia sukulaisia. Palasin Suomeen, mutta en kuitenkaan palannut sinne mistä lähdin. Enkä tiennyt minne lopulta asettuisin, sellaisen suunnitteleminen tuntui repivältä. Olin tuuliajolla ja juureton, masentunutkin. Syvimmässä alhossa palajaa saattaa olla masentunut, apaattinen ja tuntea olonsa ulkopuoliseksi. Kaikkien sukulaisten ja ystävien tapaaminen alkaa tuntua uuvuttavalta, samoin kaikkeen uuteen totuttelu vie voimia. Kun vielä kommunikaatiokaan ei toimi palaajan odottamalla tavalla, on pako todellisuudesta houkutteleva vaihtoehto. Hän eristäytyy muista, nukkuu paljon ja unelmoi pikaisesta paluusta ulkomaille. Aina pako ei kuitenkaan onnistu. Palaaja ei voi eristäytyä muista pysyvästi, ei lähteä ulkomaille ilman töitä eikä nukkua kaikkia päiviä. Hän kokee olevansa ansassa. Tässä tilanteessa hänen käytöksensä ja mielialansa muuttuvat aggressiivisiksi. Useat palaajat hämmentyvät aggressiivisesta käytöksestään, jos eivät ole tietoisia paluusokin vaiheista. Weaverin mukaan aggressiivisuus aiheuttaa palaajassa syyllisyyttä ja kontrollin menettämisen pelkoa jopa niin, että tämä kieltää vihamieliset tunteensa. Kieltäminen ei kuitenkaan helpota tilannetta vaan päinvastoin. Tukahdutettu aggressiivisuus muuttuu helposti masennukseksi. Palaaja kokee olevansa toivoton, avuton ja kykenemätön kontrolloimaan elämäänsä. Hän ei osaa käsitellä outoja tunteitaan eikä ymmärrä, mikä saa hänet käyttäytymään kummallisesti. Väsymys on todellista. Kun asiat kotona ja töissä tuntuvat vaikeilta, on tärkeintä antaa itselleen aikaa ja välttää liian äkkinäisiä ja harkitsemattomia päätöksiä. Pikku hiljaa ja asteittain palaaja kuitenkin omaksuu uudelleen kotimaansa tavat ja asenteet ja oppii tuntemaan läheisensä uudelleen. Osa ystävyyksistä saattaa kuihtua, mutta uusia tulee todennäköisesti tilalle. Lopulta palaaja tuntee taas olevansa vanhassa maassa kotonaan. Tämä ei tarkoita sitä, että palaaja lakkaa ikävöimästä toista maata ja kulttuuria. Ei myöskään sitä, että hän kokee hylkäävänsä uuden kulttuurinsa tavat. Lopulta sitä vain ymmärtää, että Suomessa on tällaiset pelisäännöt ja ne on hyväksyttävä, jotta täällä pärjäisi, toteaa Katri Hirvonen-Nurmi. Palaaja oppii näkemään, mitä hyvää Suomessa on ja arvostamaan sitä. Hän huomaa tämänkin systeemin toimivan, vaikka hänellä itsellään on kokemus toisenlaisesta systeemistä, joka sekin oli hyvä, hän jatkaa. Suomalaisesta yhteiskunnasta kiinni saaminen ja sopeutuminen kesti kauemmin kuin olisin luullut. Näiden kahden maailman ero ja yhteensovittaminen tuntui välillä vaikealta. Myös surutyö Aasiasta jäi ehkä tekemättä kunnolla, sillä olin niin väsynyt ja valmis jäämään työbyrokratiasta Suomeen lomalle. Loppujen lopuksi koen vasta nyt, kolmen vuoden jälkeen, sopeutuneeni Suomeen. Se ei ole välttämättä hyvä asia, mutta helpottaa elämää. Toisaalta sanotaan, ettei paluu ikinä mene ohi, vaan se jatkuu läpi elämän. Toki akuuttivaihe kestää vain aikansa, mutta sekä ulkomaankokemukset että paluukokemukset integroituvat osaksi palaajaa, hänen elämäänsä ja persoonaansa. Tässä mielessä, osana paluumuuttajaa, paluu on aina läsnä. Tarkkoja aikoja ei paluusokin kaavalle voi asettaa paluu voi kestää miten kauan tahansa muutamasta kuukaudesta muutamaan vuoteen ja takapakkeja saattaa tulla vielä silloinkin, kun periaatteessa menee jo ihan hyvin. Jollakin tapaa koen, että paluuni tai asettautumiseni takaisin Suomeen vei noin vuoden päivät. Siinä ajassa työllistyin, opin käyttämään HKL:n matkakorttia ja jossakin määrin euroja, sain hommattua itselleni kämpän ja ostettua huonekaluja, verrytettyä suhteeni tärkeimpiin ystäviin ja sukulaisiin. Kurjuuden keskellä kannattaa muistaa, että paluuahdistus on hyvästä. Mitä surkeammalta paluu tuntuu ja mitä pitempään sopeutuminen vie, sitä selvemmin se kertoo siitä, että palaaja oli sopeutunut ja kotiutunut erinomaisesti isäntämaahansa ja sen kulttuuriin. Paluuahdistusta ei tarvitse eikä voikaan välttää. Etukäteen valmistautumalla ja valmentautumalla siitä saa kuitenkin tehtyä itselleen, perheelleen ja läheisilleen helpomman ja ymmärrettävämmän. 14 Mitä paluu on? Mitä paluu on? 15

10 Paluu erilaisiin elämäntilanteisiin Työttömyyden uhka Pätkätöiden ja määräaikaisten komennusten yleistyttyä Suomeen palaa jatkuvasti ulkomailta työntekijöitä, joiden työsuhde on päättynyt. Erityisesti kehitysyhteistyössä pestit ovat usein muutaman vuoden mittaisia eikä työntekijä palaa hänet lähettäneeseen organisaatioon kuin ani harvoin. Paluun jälkeinen aika on palaajan omalla vastuulla. Palasin kotimaahan uuden vuoden aatoksi tyhjän päälle. Ei ollut tietoa omasta asunnosta, puhumattakaan työpaikasta. Ahdisti tietämättömyys tulevasta. Toisaalta vapauden tunne kutkutti. Ensimmäistä kertaa sitten yliopisto-opintojen aloittamisen olin suunnittelemattomassa tilassa. Mähän voisin vaikka ryhtyä opiskelemaan jotakin, jatkoopintoja tai täydentäviä opintoja, vaihtaa alaa, ottaa rennosti jonkin aikaa. Asettauduin matkalaukkuineni hyvän ystäväni luokse, ja uusi vuosi vaihtui rauhallisesti perinteisine tinoineen ja kuohuviineineen. Toinen tammikuuta ilmoittauduin työttömäksi työnhakijaksi Kluuvin akateemisesti koulutettujen työvoimatoimistossa. Edessä on siis työnhaku ja mahdollisesti jonkin pituinen työttömyysjakso. Työttömyys onkin palaajien suurimpia huolenaiheita. Työpaikan saaminen tuntuu takaavan kiinnityskohdan tähän maahan, ja sen myötä koetaan muidenkin asioiden järjestyvän. Todellinen paluuni tai asettautumiseni Suomeen tapahtui kuitenkin vasta työpaikan myötä. Se jo nosti mielialaa, kun loppuvuodesta pääsin useaan työhaastatteluun. Lopulta pääsin jopa valitsemaan työpaikkani. Aloitin mielenkiintoisen kehitysyhteistyöhön liittyvän työni tammikuussa 2004 eli viisi kuukautta Suomeen paluuni jälkeen. Samalla päivät alkoivat jo pidentyä, ja maaliskuussa miehenikin siirtyi Helsinkiin töihin. Siinä vaiheessa tunsin itseni todella onnekkaaksi, asiat kääntyivät sittenkin hyvin. Halusin töitä Suomesta, mutta alan työmarkkinat olivat kerta kaikkiaan olemattomat. Ei ilmoituksen ilmoitusta koko tammikuussa. Minun olisi pitänyt hakea töitä aktiivisesti Etelä-Afrikasta käsin. Ennen joulua alan sähköpostilistat pursuivat työpaikkailmoituksia! Syytellessäni itseäni saamattomuudesta kännykkäni soi, ja minulle tarjottiin oman alani töitä, kehitysyhteistyösihteerin äitiysloman sijaisuutta. Olivat kuulemma kuulleet erään toisen järjestön kautta, että olisin mahdollisesti etsimässä töitä. Nopea työllistyminen oman alan ammatillisen verkoston eli puskaradion kautta paransi kentällä pahasti kolahtanutta itsetuntoani. Työ toi mukanaan arkirutiinin ja taloudellisen vakauden. Usein ulkomaille on suunnattu ammatillisista syistä: luvassa on ollut haastava työ, parempi palkka, kansainvälistymisen edut ja kielitaito kaupan päälle. Vaistomaisesti ulkomaankomennuksen ajatellaan olevan merkittävä ja positiivinen urapanostus. Kotiinpaluu saattaa kuitenkin olla karvas. Palaajat havaitsevat, ettei kansainvälinen kokemus olekaan niin arvostettua kuin he olivat ajatelleet eikä kehitysmaakokemus avaa sellaisia työmahdollisuuksia kuin he olivat toivoneet. Kansainvälisyyden arvostaminen ei ole mitään muuta kuin suuri kupla, sanoo Marja-Liisa Laihia. Se on pelkkää fraseologiaa. Sellaista asennetta ei täällä ole olemassakaan. Tämä valkenee palaajille vasta, kun he ovat palanneet, ja se on valtava pettymys. Pettymystä lisää vielä se, jos palaaja kokee, että työttömyyden myötä häneltä menee mahdollisuus työskennellä oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Laura Lager kirjoittaa artikkelissaan Apua Suomeen palaajien kulttuurishokkiin: Yksi [Suomeen palanneista] kuvasi alun [paluusokin] innokasta ylälenkkiä kertomalla, kuinka lentokentälle laskeutuessa ajatteli: tässä olen, kuka ensimmäisenä ehtii pyytää töihin. Epätoivoisempi vaihe seuraa, kun yhteenkään työhakemukseen ei vastata edes haastattelukutsulla. Lienee tuttua monelle palaajalle. Suomalainen työmoraalini oli tallella ja työn puute tuntui pahalta. Tajusin pian, ettei kehitysyhteistyöhön liittyvää työtä löytyisi Rovaniemeltä. Mietin sitten kansainvälisiä ympäristökysymyksiä, mutta nekin työt olivat kortilla. Ihanteellisinta olisi, jos palaaja voisi uudessa työssään hyödyntää kenttäkokemustaan ja ulkomailla oppimiaan asioita. Usein työttömäksi palaavan ei kuitenkaan ole mahdollista asettaa työlleen kovin suuria vaateita, vaan hän on tyytyväinen mistä tahansa alansa työstä. Paluun kannalta 16 Paluu erilaisiin elämäntilanteisiin Paluu erilaisiin elämäntilanteisiin 17

11 olisi kuitenkin hyvä, jos palaajalla olisi jokin kanava hyödyntää ulkomaankokemustaan, vaikka se ei suoraan työtehtäviin liittyisikään. Nyt kun paluustani on jo 2,5 vuotta, huomaan surukseni, että Kiinaja YK-asiantuntemukseni alkaa pikkuhiljaa hiipua, koska en ole niitä aktiivisesti hyödyntänyt työssäni tai vapaa-ajallani. Uskon, että kokemuksesta oli etua työpaikan saannissa, mutta työni ei kuitenkaan liity Kiinaan tai tehtäviini siellä. Eniten minua harmittaakin juuri se, etten saanut mitään kanavaa hyödyntää Kiinassa hankkimaani kokemusta. Kävin yhden kerran muistaakseni jo elo syyskuussa ulkoministeriön rekrytointiosastolla juttelemassa paluuseeni liittyen. Näin jälkikäteen ajatellen en muista saaneeni tästä tunnin jutustelusta juuri mitään irti. Paluuraporttini ehkä kiersi rekrytointiosaston ulkopuolellakin, mutta en saanut siihen koskaan mitään kommenttia. Edes uusien apulaisasiantuntijoiden valmennukseen minua ei tarvittu, vaikka lähtiessäni jo kritisoin sellaisen kokemuksenvaihdon puutetta lähtövalmennuksessa. Palaaja saattaa todella tuntea tilanteensa epätoivoiseksi ja pelätä menettävänsä kaiken oppimansa ennen kuin onnistuu nappaamaan itselleen työpaikan. Työpaikan saaminen voi tuntua hyvinkin toivottomalta, etenkin jos verkostot Suomeen ovat heikentyneet ulkomailla ollessa. Työelämän haasteet Yritysmaailmassa palaajien suurin huoli on Stortin mukaan se, etteivät työnantajat tunnu arvostavan heidän ulkomaankokemustaan. Vaikka yritys ilmoittaisi arvostavansa kansainvälistä kokemusta ja jopa tarvitsisi sitä toiminnassaan, ei se välttämättä kuitenkaan näy siinä, miten yritys palaajaan suhtautuu. Palaajalle ei välttämättä kyetä osoittamaan työtä, jossa tämä voisi hyödyntää ulkomailla saamiaan kontakteja ja oppeja. Palaaja saattaa joutua vastaamaan asioista, jotka eivät lainkaan liity hänen aikaisempaan toimeensa. Tämä tuntuu työntekijästä turhauttavalta, sillä usein palaajat ovat perehtyneet isäntämaansa kieleen ja tilanteeseen sekä hankkineet kohdemaastaan tietoa, josta voisi olla työnantajalle hyötyä. Hankalimmassa tapauksessa yritys on saattanut läpikäydä organisaatiouudistuksen, jolloin työntekijälle kaavaillut tehtävät ovat kadonneet eikä organisaatiolla ole osoittaa palaajalle uutta toimenkuvaa. Vaikka palaajalle osoitettaisiinkin hänen kokemustaan vastaava työtehtävä, saattaa hän silti kokea, etteivät kotimaan työt tunnu lainkaan niin haasteellisilta kuin työt ulkomailla. Kaukana pääkonttorista työntekijällä on usein ollut sekä enemmän valtaa että vastuuta tehdä suuriakin päätöksiä. Itsenäisyyden menetys aiheuttaa palaajalle tunteen, että hänet on alennettu takaisin entisiin tehtäviinsä. Työ kotimaassa voi myös tuntua ammatillisesti vähemmän haastavalta kuin ulkomailla, jossa oppi koko ajan jotakin uutta. Toisaalta voi käydä niinkin, että ulkomailla ollessaan työntekijä vieraantuu emo-organisaatiostaan ja jää jälkeen sen asioista ja ehkä koko alansa kotimaisesta kehityksestä. Helena Ahola, Soil and Water -yrityksen konsultti, puhuu ammatillisesta vieraantumisesta. Pitkään ulkomailla asuvan kotimaan ammattitaito voi rapistua, jolloin hän joutuu tekemään kovasti töitä saattaakseen ammattitaitonsa myös kotimaassa ajan tasalle. Haastavaa on myös työyhteisöön, ei ainoastaan työtehtävään, palaaminen. Kollegoiden suhtautuminen voi tuntua palaajasta ikävältä he voivat olla kateellisia tai välinpitämättömiä kollegan ulkomaankomennuksesta. Työyhteisön kateus voikin olla palaajalle hyvin hankala asia, ja se voi vaikeuttaa hänen sopeutumistaan. Jos palaaja on tyytymätön työtehtäviinsä, hänen saattaa olla vaikeaa ilmaista sitä esimiehilleen, jos kollegat ovat jo valmiiksi kateellisia. Kateellisuutta voi ehkäistä tiiviillä ja arkipäiväisellä yhteydenpidolla kotimaan toimiston työtovereihin. Silloin he kokevat olevansa prosessissa mukana, eikä heille synny mielikuvaa lähtijästä, joka palaa takaisin sankarina ja voittajana. Paluuvalmennuksia tekevä Marja Saviaro huomauttaa kuitenkin, että yhteydenpito kollegoiden välillä ei välttämättä ole helppoa. Työntekijöiden välinen kilpailuasetelma saattaa aiheuttaa sen, ettei varsinkaan vaikeuksia ja arkea haluta jakaa. Palaajan olisi tiedostettava, että työyhteisöissä on olemassa kateuden mahdollisuus eikä sitä voi kokonaan muuksi muuttaa. Työtoverit voivat olla kateellisia, vaikka eivät itse edes haluaisi lähteä. Työhön palaamisen vaikeuksista kertoo myös Taloussanomien artikkeli Oikea paluu. Sen mukaan lähes joka neljäs ulkomaankomennuksella ollut jättää työnantajansa parin ensimmäisen vuoden aikana paluun jälkeen. Suurimpia syitä ovat juuri tyytymättömyys työtehtäviin sekä itsenäisyyden ja vastuun menetys. Nämä seikat vaikuttavat myös siihen, etteivät kaikki edes palaa takaisin siihen työhön tai sen työnantajan palvelukseen, josta he ulkomaille lähtivät. Organisaation tarjoamat tehtävät eivät enää ulkomaankokemuksen jälkeen tunnu mielekkäiltä, sillä kenttäkokemuksen jälkeen työlle asetetut vaatimukset ovat saattaneet muuttua. Köyhyyden ja epätasaarvon kohtaaminen kehitysmaassa voi saada palaajan toivomaan, että hän kykenisi kotimaassakin toimimaan kehitysmaiden hyväksi ja vääristyneiden 18 Paluu erilaisiin elämäntilanteisiin Paluu erilaisiin elämäntilanteisiin 19

12 rakenteiden muuttamiseksi. Tällöin palaaja ei tyydykään mihin tahansa työpaikkaan. Toisaalta on niinkin, että kun palaaja potee paluuahdistusta eikä välttämättä tiedä mikä häntä vaivaa, ovat työ ja yritys helppoja syntipukkeja. Kun ei tiedetä pahan olon syytä, saa organisaatio, jossa saattaa toki olla myös todellisia ongelmia, ottaa kaiken pahan syyt niskoilleen. On kuitenkin olemassa keinoja välttää turhaa työhönpaluuahdistusta, ja siinä työnantajalla on merkittävä rooli. Ensinnäkin sekä työntekijän että organisaation olisi mietittävä paluuseen liittyviä kysymyksiä jo siinä vaiheessa, kun työntekijä on lähdössä ulkomaille. Suunnittelu vähentää automaattisesti paluuseen liittyvää ahdistusta. Työntekijä vakuuttuu siitä, että hänet muistetaan ja ettei hän ole palaamassa ammatillisesti tyhjän päälle. Ihanteellisinta olisi, jos organisaatio voisi yhdessä lähtijän kanssa laatia tälle urasuunnitelman. Satu Viitanen toteaa Taloussanomissa, että urasuunnitelman pitäisi ulottua paluun jälkeiseen aikaan. Siinä tulisi miettiä, mitä osaamista ja minkälaisia kokemuksia työntekijä ulkomailta saa sekä mitkä olisivat ne työtehtävät, joihin hän voisi komennuksensa jälkeen palata. Näin ulkomaillaolo olisi valmistautumista siihen tehtävään, jonka työntekijä saa takaisin tullessaan. Nykypäivänä urasuunnitelmat ovat mahdollisia enää todella harvoin, Marja Saviaro huomauttaa. Yritysmaailma on niin hektinen, ettei sellaisia voida edes ajatella. Koko yrityshän voi olla myyty, kun työntekijä palaa. Yritykset eivät enää ole sillä tavalla stabiileja kuin ennen. Storti toteaa, että jos yksityiskohtaisten ja ajallisesti kauas ulottuvien urasuunnitelmien tekeminen on mahdotonta, olisi osapuolten sovittava ainakin siitä, että organisaation on osoitettava työntekijälle tehtävä, joka tyydyttää molempia. Tällaisella melko epämääräiselläkin sopimuksella varmistetaan se, että yrityksen on mietittävä ja valmisteltava työntekijän paluuta ajoissa. Näiden jo ennen lähtöä tehtyjen sopimusten lisäksi paluuta olisi ryhdyttävä valmistelemaan vähintään kuusi kuukautta etukäteen. Silloin viimeistään työntekijän kannattaa muistuttaa organisaatiota tehdyistä sopimuksista ja tiedustella esimieheltään hänelle kaavailtuja työtehtäviä kotimaassa. Työntekijän on tärkeää pitää työnantaja tietoisena tilanteestaan. Kotimaan lomilla olisi käytävä työpaikalla päivittämässä kuulumiset, kokemukset ja tulevaisuudentoiveet. Näin työntekijällä on mahdollisuus pitää esimiehensä tietoisena siitä, mikä hänen tilanteensa on ammatillisesti ja samalla muistuttaa olemassaolostaan ja tulevaisuudessa häämöttävästä paluustaan. Storti ehdottaa, että ulkomaankomennuksella olleita voisi osoittaa mahdollisuuksien mukaan sellaisiin esimiestehtäviin, joissa ollaan tekemisissä palaajien kanssa. Vaikka hänen mukaansa ulkomaillaolo ei voi olla ainut eikä edes ensisijainen syy kenenkään ylentämiseen, niin itse ulkomailla olleet ymmärtävät paremmin palaajien huolet ja vaikeudet. He myös osaavat sijoittaa palaajat paremmin tehtäviin, joissa nämä voivat käyttää kokemustaan hyödykseen. Tämä parantaisi yrityksen kykyä hyödyntää ulkomaankokemusta hankkineiden työntekijöiden osaamista sekä vähentäisi ulkomailta palanneiden työntekijöiden turhautumista. Helena Ahola peräänkuuluttaa luottohenkilöitä ulkomailla työskenteleville. Hänen mukaansa ulkomailla työskentelevällä olisi oltava emoyrityksessä joku, jota lähestyä sellaisissa aroissakin asioissa, joita ei voi muille purkaa. Usein tällaisella luottohenkilöllä on kokemusta sekä ulkomaillaolosta että myös paluusta. Samantyyppistä mentorointia suosittelee myös Craig Storti. Hänen mukaansa mentorin tehtävänä on pitää huoli ulkomailla työskentelevän asioista sillä aikaa, kun tämä on poissa. Mentori toimii yhteydenpitäjänä pääkonttorin esimiesten ja ulkomailla olijan välillä, muistuttelee kotimaan esimiehiä ulkomailla työskentelevän olemassaolosta ja kertoo kentälle emoyrityksen tapahtumista, kehityksestä ja uudistuksista. Ideaalitapauksessa mentori voisi vierailla mentoroitavansa luona ja pitää paluun lähestyessä silmällä avautuvia työtehtäviä, joita palaaja voisi hakea. Mentorin olisi ymmärrettävä, että hänen tehtävänsä jatkuu vielä kuukausia paluun jälkeen, jolloin hänen tehtävänään on tukea palaajan sopeutumista työyhteisöön. Mentoreita on organisaatioissa vielä vähän ja heidän toiminnassa riittää kehitettävää. Usein mentorit on määrätty hoitamaan tehtävää oman työnsä ohella, jolloin mentorointi jää helposti varsinaisen työtehtävän jalkoihin. Parasta olisi, jos mentoreiksi ryhtyisivät ne, joiden sydäntä se on lähellä, ja jos lähtijä sitä heiltä toivoo. Selvää on, ettei luottamuksellisen suhteen luomiseen voi käskeä eikä komentaa. Useimmilla työpaikoilla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta paluusopimuksiin eikä yksilöllisiin urasuunnitelmiin. Tämän ei tarvitse tarkoittaa sitä, etteikö organisaatio voisi hyödyntää palaajan osaamista tai etteikö se olisi siitä kiinnostunut. Kiinnostusta voi osoittaa niinkin yksinkertaisella asialla kuin tervetulotilaisuuden järjestämisellä. Tilaisuudessa palaajalla on mahdollisuus tavata organisaation keskeiset henkilöt ja tulla esitellyksi työyhteisölle. Samalla olisi pohdittava, miten palaajan kokemusta voitai- 20 Paluu erilaisiin elämäntilanteisiin Paluu erilaisiin elämäntilanteisiin 21

13 siin käyttää yhteiseksi hyväksi. Vaikka varsinaista kokemusta vastaavaa työtehtävää ei olisikaan tarjolla, voi palaaja esimerkiksi palvella tarvittaessa komennusalueensa kysymyksistä vastaavana asiantuntijana tai organisaatio voi käyttää hyväkseen palaajan osaamista ja tietoja hakesuunnitteluissa tai lähtö- ja paluuvalmennuksissa. Palaaja voi myös ryhtyä mentoriksi seuraaville lähtijöille. Suomen lähetysseurassa työyhteisökouluttajana työskentelevä Janne Hassinen toteaa, että työnantajan tehtävä on tehdä paluusta mahdollisimman inhimillinen. Myös konkreettisissa käytännön asioissa työnantaja voi auttaa palaajaa paljon. Paluuvalmennuksen järjestäminen koko perheelle tekee paluusta huomattavasti helpomman. Koko perheen tulisi käsitellä yhdessä kokemustaan ulkomailla, sen hyviä ja huonoja puolia, paluutaan, sitä miten kotimaa on muuttunut poissaoloaikana, tulevia käytännön asioita sekä tulevaisuudensuunnitelmia. Työnantaja voi paluuvalmennuksissaan tutustuttaa palanneet työntekijät, puolisot ja lapset keskenään, jolloin he saavat ympärilleen paluuta helpottavan vertaisryhmän. Työnantajan olisi varmistettava, ettei työntekijä tee ylitöitä heti palattuaan ja että hänelle jää tarpeeksi aikaa hoitaa omiaan ja perheensä asioita. Hoidettavia asioita on yleensä paljon ja aikaa vähän, sillä ulkomailta tulleet eivät useinkaan ole säästäneet lomiaan kotimaahan, vaan ovat viettäneet ne ulkomaan kohteissa. Tällöin vaihtoehtoina voivat olla joko palkaton vapaa, lomapäivien käyttäminen etukäteen tai joustavat työajat. Työtekijä voi itsekin toimia aktiivisesti paluunsa helpottamiseksi. Mikäli yrityksessä ei ole rutiineja paluukysymysten käsittelyyn, on lähtijän tehtävänä kertoa niistä organisaatiolle. Samoin on hänen vastuullaan kertoa, miten hän toivoo tulevansa palautetuksi. Hänen on myös itse huolehdittava siitä, ettei häntä unohdeta ulkomaillaolon aikana. Se onnistuu pitämällä tiivistä yhteyttä sekä mentoriin, jos hänellä sellainen on, että esimiehiin. Omaa paluutaan voi helpottaa pyrkimällä olemaan mahdollisimman kärsivällinen ja aktiivinen. Ajan antaminen itselle ja tuntemuksilleen on töidenkin suhteen paras ratkaisu. Helppoa se ei ehkä ole, jos koko elämä tuntuu kaaokselta. Kun käytännön asiat tuntuvat ylivoimaisilta, perhe ei viihdy kotimaassa ja ystävät ja perheenjäsenet tuntuvat vierailta, saattavat ongelmat töissä yksinkertaisesti olla liikaa. Houkutus työpaikan vaihtamiseen voi olla suuri. Yleensä palaajia neuvotaan antamaan itselleen ja organisaatiolleen aikaa vähintään puoli vuotta paluun jälkeen. Siinä ajassa omat tuntemukset tasaantuvat ja organisaatiokin ehtii järjestämään tulijalle sopivan työtehtävän, jos on järjestääkseen. Yksin tai puolison kanssa Parisuhde joutuu yleensä koville ulkomaankomennusten aikana ja saattaa lopulta kotimaassa joutua yllättäväänkin myllerrykseen. Ulkomailla asuessa ulkoiset kriisit ja vieraassa ympäristössä toimeentuleminen vievät helposti kaikki voimat, jolloin puolisoilla ei ole voimia normaalien parisuhdekriisien läpikäymiseen. Parisuhteeseen ilmaantuvat ongelmat arkistoidaan tiedostamatta odottamaan aikaa, jolloin niiden käsittelemiseen on sekä voimia että mahdollisuuksia. Kun tällainen aika koittaa kotimaassa, useammat asiat kriisiytyvät kerralla ja tuloksena on syvä parisuhdekriisi. Mukana seuraavalla puolisolla tulisi olla ulkomailla jotakin järjellistä tekemistä. Tekemisen ei tarvitse olla palkkatyötä. Ansiotyön järjestäminen puolisolle voi olla vaikeaakin, sillä monet maat rajoittavat puolison työskentelymahdollisuuksia. Myös kieli voi vaikeuttaa työnsaantia ja opiskelua. Lasten kanssa kotona oleminen, joku harrastus tai vaikka verkkoopiskelu voivat ajaa saman asian. Mielekäs tekeminen on tärkeää siksi, ettei työtä tekevää puolisoa kohtaan pääse syntymään tyytymättömyyttä ja kaunaa. Puolison tilanne ja tarpeet on huomioitava ulkomaankomennuksia suunniteltaessa. Tulin Suomeen ristiriitaisissa tunnelmissa: Mieheni oli jo vuotta aikaisemmin palannut Suomeen työn perässä ja työskenteli Rovaniemellä, joka oli meille kummallekin aivan uusi kaupunki. Oli ihanaa vihdoin olla yhdessä, sillä aika viime tapaamisestamme oli muun muassa Kiinan SARS-epidemian takia venähtänyt viiden kuukauden pituiseksi. Toisaalta olin viihtynyt hyvin Kiinassa ja työssäni YK-järjestössä, ja olisin ollut motivoitunut jatkamaan YK-uraani Kiinassa tai jossain uudessa maassa, etenkin kun pomoni siihen kannustivat ja olin sellaisesta haaveillut. Mutta sovittu mikä sovittu mieheni oli ollut luonani Kiinassa vailla kunnon työtä aikansa ja olin luvannut seurata häntä Suomeen. Olin jo pitkittänyt oloani Kiinassa ja eroamme kerran kuudella kuukaudella. Sellaiset kotona olevat puolisot, joilla ei ole lapsia eikä muuta puuhaa päiviensä kuluksi, jäävät helposti kotiin yksinään neljän seinän sisään. Varsinkin alussa, jos työtä tekevä puoliso matkustaa paljon eikä uudessa maassa vielä ole ystävien verkostoa, riski kotiinjäämiselle on suuri. Mitä 22 Paluu erilaisiin elämäntilanteisiin Paluu erilaisiin elämäntilanteisiin 23

14 kauemmin pysyttelee kotona, sitä vaikeampi sieltä on lähteä pois. Avioerot ovat takaisin tultaessa valitettavan yleisiä ja usein eroa hakee puolison töiden takia ulkomaille lähtenyt osapuoli. Hän kokee, että nyt vihdoin hänen oma elämänsä alkaa. Janne Hassisen mukaan työnantaja voi auttaa tunnistamaan tällaiset tilanteet sekä tarjota keinoja ja väyliä asioiden selvittämiseen. Esimerkiksi Suomen lähetysseurassa palaaville työntekijöille tarjotaan työnohjausta, avioliittoleirejä ja perhetyön neuvottelupäiviä, joissa palaajat voivat tarkastella parisuhteensa tilaa ja ehkäistä tulevia ongelmia. Pätkätyöläiset ovat paluussa tässäkin suhteessa omillaan. Heillä ei ole tahoa, joka kartoittaisi heidän tuen tai avun tarpeensa ja ohjaisi eteenpäin, vaan he joutuvat hakemaan apunsa itse. Nykyajan paimentolaiset -kirjan kirjoittaneet Kaija ja Lari Junkkari toteavat, että paluuahdistuksen ollessa pahimmillaan ihmiset hakevat tilanteeseen helpotusta nopeilla ja dramaattisilla ratkaisuilla, esimerkiksi eroamalla pikaisesti. He kuitenkin suosittelevat, ettei paluun jälkeen tulisi erota ilman pitkäaikaista pari- ja perheterapiaa. Puolisolla on paluussa omat haasteensa: miten löytää oma tila ja tekeminen taas Suomessa? Osa puolisoista on jättänyt oman työnsä ja siirtänyt urakehityksensä hyllylle puolisonsa ulkomaankomennuksen ajaksi. Heille voi olla vaikeaa sopeutua kotipuolison asemaan ja selvitä ulkomaillaoloaika ilman ammatti-identiteettiään. He kaipaavat työtään ja työyhteisöään ja ovat vilpittömän iloisia päästessään takaisin omaan elämäänsä. Tosin jotkut ovat menettäneet ulkomaanvuosien aikana ammatillisen osaamisensa ja heidän on tehtävä kovasti töitä saattaakseen sen ajan tasalle. Töitä voi olla vaikea löytää, ja se tuntuu ahdistavalta. Toisaalta puolisot ovat saattaneet jo tottua uuteen kotirooliinsa ja oppia jopa nauttimaan siitä sekä ylimääräisistä vuosista lasten kanssa kotona. Heidän voi olla vaikea ymmärtää, miten on mahdollista yhdistää koti, lapset ja työnteko millään mielekkäällä tavalla. Vanhaan työhön palaaminen ei ole silloin aivan ongelmatonta: kotimainen rytmi ja tahti saattavat tuntua hengästyttäviltä ja uuvuttavilta. Puolison hyppy kotonaolemisesta suomalaiseen oravanpyörään on hurjempi kuin sen, joka on ollut töissä ulkomailla. Kotonaoloon tottuneet puolisot taas kokevat, ettei kotimaassa ole hyväksyttyä olla vain kotona etenkään jos lapset ovat jo kouluikäisiä. Mitä ihmettä teet päivät pitkät? ja Eikö olisi mukavaa, jos olisi jotakin omaa tekemistä? ovat tyypillisiä kysymyksiä, joihin on varauduttava vastaamaan. Toisinaan käy niin, että yksin maailmalle lähtenyt palaa puolison kanssa takaisin. Puoliso, joka muuttaa asumaan Suomeen ensimmäistä kertaa, joutuu käymään läpi kulttuurisokin, ja se vaikuttaa luonnollisesti myös kotimaahansa palaavan puolison paluukokemuksiin. Viimeisimmästä Suomeen paluustani on noin neljä vuotta. Lähdin Sambiaan kahden vuoden työsopimuksella, henkisesti valmistautuneena jatkamaan vuodella tai parilla. Lähdin itsellisenä ei poikaystävää, puhumattakaan vakavammasta ihmissuhteesta, ei lapsia, ei sidoksia eikä velvoitteita toisia ihmisiä kohtaan... Mutta kuinkas kävikään? Jäinkin äitiyslomalle ennen työsuhteeni umpeutumista ja palasin Suomeen aviomiehen kanssa, viimeisilläni raskaana odotimme esikoistamme. Siviilisääty oli vaihtunut ja suhteeni omaan naiseuteeni oli kokemassa suuren luokan muutoksen minusta oli tulossa äiti. Synnyttämään tulimme mielestämme hyvissä ajoin mutta lapsemme syntyikin kuusi viikkoa etuajassa, kaksi viikkoa sen jälkeen, kun olimme saapuneet tammikuiseen, pimeään ja pakkasen puremaan Suomeen. Mikään pehmeä lasku se ei ollut. Siinä me olimme: tuore perhe, jonka haasteena oli paitsi pienen keskosvauvan vanhemmuuteen oppiminen myös Suomessa koskaan käymättömän, kielitaidottoman isän sopeutuminen uuteen maahan ja äidin paluu kotimaahansa, joka jo oli alkanut tuntua vieraalta. Oman paluun käsittely jäi sivuraiteille. En oikeastaan edes osaa puhua paluustani yksilönä sitä ei ollut. Me palasimme perheenä. Ensisijaisinta oli toisaalta tyydyttää vauvan tarpeet ja toisaalta tukea miestä hänen ensi askeleissaan vieraan kulttuurin keskellä. Sama asetelma onkin tavallaan jatkunut vuodesta toiseen nämä neljä paluun jälkeistä vuotta: lapsi on kasvaessaan, muuttuvine tarpeineen, ollut aina etusijalla, ja miehen kipuilu tässä vaativassa ja armottomassa yhteiskunnassa on vaatinut huomionsa sekin, joskin roolini intensiivisyyden taso hänen suhteensa on vuosien varrella vaihdellut paljonkin. Yksin ulkomailta palaavat kokevat paluun keskimäärin ahdistavammaksi kuin perheelliset. He kokevat, ettei heillä ole ketään kenelle puhua tuntemuksistaan ja kokemuksistaan, tai ei ainakaan ketään sellaista, joka ymmärtää ja on kiinnostunut heidän asioistaan. Perheellisen asiat ovat siinä mielessä toisin: kuuntelijoita ja keskusteluun osallistujia riittää ja paluukokemuksia voi jakaa. Yksin palaajaa voi ahdistaa muita enemmän myös se, etteivät suhteet ystäviin ja sukulaisiin tunnu enää samoilta kuin ennen 24 Paluu erilaisiin elämäntilanteisiin Paluu erilaisiin elämäntilanteisiin 25

15 lähtöä. Edessä on ystävyyksien uudelleenluominen. Psykologi Kirsti Palonen, joka on tehnyt töitä Suomen Punaisen Ristin kansainvälisen valmennuksen yksikölle, kutsuu tätä ystävyyssuhteiden uudelleenneuvotteluksi. Yhteisö, josta lähtijä on lähtenyt, on joutunut luomaan uusia toimintatapoja juuri siksi, että tämä yksi on jostakin välistä pois. Palaajalle on raivattava ihmissuhteissa uudelleen tilaa. Kaksi vuotta oli juuri sopivan pitkä aika asettautua aloilleen, luoda hyvä sosiaalinen verkosto, tuntea asemapaikka kodikseen. Kaksi vuotta oli myös juuri sopivan pituinen aika Suomen päässä ystävien ja sukulaisten tottua olemaan ja tekemään ilman minua. Sosiaalinen verkosto piti aktivoida kotimaassa uudestaan! Ihan niin kuin kentälläkin. Usein neuvottelut paljastavat sen saman yhteisen perustan, joka ystävyydellä oli ennen lähtöä, mutta jonka molemmat osapuolet ehtivät pelätä eron aikana kadonneen. Positiivisinta paluukokemuksessani oli huomata kuinka vahva kolleginen, ystävien ja sukulaisten luoma turvaverkko minulla on Suomessa. Sen sijaan että olisin palannut tyhjän päälle, tipahdinkin mukavasti läheisten ihmisten kannattelemaksi ja tukemaksi. Monet ystävistäni työskentelevät samalla alalla tai ovat muuten itsekin asuneet ulkomailla. Toisin sanoen vertaistukea löytyi myös paluutyöryhmän ulkopuolelta. Lasten paluu Lapsia, jotka viettävät osan lapsuusvuosistaan jossakin toisessa kulttuurissa kuin vanhempiensa kulttuurissa, kutsutaan kolmannen kulttuurin kasvateiksi. Ilona Tikka toteaa kirjassaan Suomalainen lapsi maailmalla, että kolmas kulttuuri kehittyy lapselle sinä aikana, kun hän elää kahden kulttuurin välimaastossa. Sanotaan, että lapset sopeutuvat helposti ympäristönmuutoksiin ja oppivat uuden kielen nopeasti. Tämä ei silti tarkoita sitä, etteikö olosuhteiden muutos olisi hämmentävää jo pienillekin lapsille, teini-ikäisistä puhumattakaan. Yleensä lapset kuitenkin sopeutuvat ulkomaille mennessä hyvin. He menevät usein kansainvälisiin kouluihin, joiden luokat ovat pieniä ja kodikkaita ja joissa heidät otetaan ystävällisesti vastaan. Kansainvälisten koulujen muutkin oppilaat ovat muualta tulleita, joten he osaavat ja kykenevät ottamaan tulokkaan joukkoonsa. Teini-ikäisetkin nuoret sopeutuvat hyvin kouluihinsa ja saavat nopeasti uusia ystäviä. Vanhempien on helppo kestää lastensa ajoittaista koti-ikävää, sillä he voivat lohduttaa lapsiaan mahdollisilla kotimaanlomilla, sukulaisten vierailuilla ja kohtalaisen vaivattomalla yhteydenpidolla. Yhteys kotimaahan hoituu sähköpostein, kirjein ja puheluin. Joka tapauksessa sukulaiset ja ystävät tavataan vielä tulevaisuudessa, kun kotiinpaluun aika koittaa. Ero ei ole lopullinen. Pienten lasten elämässä tärkeintä ovat vanhemmat. Niin kauan kuin he ovat läsnä lastensa elämässä, asiat ovat lapsen näkökulmasta kohtuullisen turvallisesti, vaikka ympäristö olisikin uusi ja vieras. Toinen asia, jolla lasten sopeutumista voi helpottaa, on samojen rutiinien ylläpitäminen, joihin lapsi on kotimaassaan tottunut. Samat ruoka-ajat ja iltarutiinit luovat lapselle turvallisuuden tunteen. Kolmanneksi aikuisten on pakattava lapsille mukaan tuttuja ja tärkeitä esineitä, niin että ne ovat heti käsillä uudessa maassa. Ennen lähtöä varauduin mielestäni hyvin lasten kotimaanikävään. Otimme mukaan valokuvia rakkaista ihmisistä ja paikoista ja pakkasimme yhdessä mukaan tärkeimmät lelut ja kirjat. Muuton jälkeen kuopukseni sai kuitenkin päähänsä, että siihen asti täysin yhdentekevä ja siksi kotiin jäänyt pehmoleopardi on hänen tärkein lelunsa. Monena, monena iltana kuopus nukahti lohduttomaan Leeeooopaaardiiii -itkuun, enkä minä voinut tehdä mitään. Ymmärsin kyllä, että jos leopardi olisi ollut mukanamme, ikävä olisi kohdistunut johonkin muuhun konkreettiseen asiaan tai esineeseen, mutta riipivää itkun kuunteleminen oli siitä huolimatta. Suurin osa asioista, jotka on otettava huomioon, kun pienet lapset muuttavat ulkomaille, pätee myös paluussa paitsi että nyt aikuisten osa on haastavampi. Enää ei ole mahdollista lohduttaa jälleennäkemisellä, kaikissa tapauksissa ei edes säännöllisellä yhteydenpidolla. Osa niistä yhteyksistä ja ystävyyksistä, joita lapsi on ulkomailla asuessaan solminut, on olemassa enää muistoissa. Vieläkin, melkein vuosi paluun jälkeen, kuopus saa yhä ikäväitkukohtauksia. Hän nyyhkii läpi kaikki ne asiat joita erityisesti kaipaa, ja toivoisi voivansa unohtaa koko Afrikan, koska sen ikävöiminen tekee niin kipeää. Ikäväkohtaukset laantuvat sillä, että listaamme niitä ihania asioita, joita oli vain Afrikassa ja toisaalta niitä ihanuuksia, 26 Paluu erilaisiin elämäntilanteisiin Paluu erilaisiin elämäntilanteisiin 27

16 joita on vain Suomessa. Onneksi listasta tulee aina suhteellisen tasapainoinen. Lapsi voi ikävöidä ystäviensä ja leikkitovereidensa lisäksi kotona työskennellyttä kotiapulaista, kotia, kotieläimiä, pihan kiipeilypuita mitä tahansa. Paluu kotimaan kerrostaloasuntoon saattaa olla järkytys omakotitalon ja pihapiirin jälkeen. Totuttujen rutiinien ylläpitäminen on lasten sopeutumisen kannalta tärkeää myös paluussa. Kaija ja Lari Junkkari suosittelevat, että jos toinen vanhemmista on ollut kotona perheen ollessa ulkomailla, olisi hyvä, jos järjestelyä voidaan jatkaa muutaman ensimmäisen kuukauden ajan myös kotimaassa. Tulimme takaisin tarkoituksella kesää vasten toukokuun alussa. Ajatus oli, että minä viettäisin kesän lasten kanssa kotona tai läheisessä leikkipuistossa, jota olin kaivannut monta kertaa komennuksen aikana, ja sillä lailla voisimme rauhallisesti laskeutua Suomen arkeen. Syksyllä esikoinen aloittaisi ensimmäisen luokan, kuopus menisi esikouluun ja minä suunnittelin aloittavani työnhaun. Elokuussa havaitsin, että ekaluokkalaisten päivät ovat kovin lyhyitä, ja päätin alkaa suhtautua työttömyyteeni positiivisesti. Vaikka myöntää täytyy, että tuntuu aika lailla erilaiselta olla kotirouva ulkomailla kuin työtön Suomessa, vaikka molemmissa päivien sisältö on samanlainen. Nyt, kun ensimmäinen kouluvuosi on pitkälti yli puolivälin, olen tyytyväinen paluumme jälkeiseen aikaan. On totta, että olemme pienituloinen perhe meillä ei ole autoa, ei pelikonsoleita eikä omistusasuntoa, mutta päivät ovat rauhallisia ja illat pitkiä. Teinien paluu on pikkulasten paluuta haastavampi. Kotimaan arvot voivat tuntua palaavista nuorista ahdistavilta ja vierailta. He eivät ehkä ole tietoisia nuorisokulttuurin uusista tuulista, pukeutumistrendeistä eivätkä välttämättä edes osaa puhua niin kuin nuoret puhuvat, vaikka suomea osaisivatkin. Suomalaisnuorilla voi olla kovatkin koodistot, joita tuntematta on mahdotonta päästä mukaan porukkaan ja tulla hyväksytyksi. Suomikaan ei ole lapsille välttämättä samalla lailla tuttu kuin heidän vanhemmilleen, joiden puheista he ovat omaksuneet Suomi-tietoutensa. Usein kotimaata ikävöidessä muistetaan vain maan parhaat puolet, ja lasten kuva Suomesta voikin olla hyvin epärealistinen tai haalistunut. Hämmästyksekseni huomasin, että Suomi alkoi lapsilta unohtua, varsinkin kuopukselta, joka oli juuri täyttänyt kolme vuotta ennen lähtöämme ulkomaille. Toki hän muisti tärkeät ihmiset ja joitakin paikkoja, mutta kokonaiskäsitys Suomesta oli kovin hatara. Viimeisellä viikolla ennen Suomeen paluuta hän kysyi mieheltäni huolestuneena, että onko meillä Suomen-kodissa vedettävä vessa vai sellainen reikä maassa -vessa kuin savimajakylissä on. Myös koulujen vaihtuminen tuottaa hankaluuksia, kun opetussuunnitelmat muuttuvat ja kieli vaihtuu. Oppilaan luokkaan sopeutumisen kannalta olisi erinomaista, jos vanhemmat voisivat järjestää koko luokalle tilaisuuden, jossa he kertoisivat siitä, missä ovat olleet, mitä tekemässä, kuinka kauan, minkälaista elämä siellä oli ja näyttäisivät samalla muutamia valokuvia ja kenties muita isäntämaastaan tuomia esineitä. Ilona Tikka kirjoittaa myös, että opettajien olisi osattava huomioida kolmannen kulttuurin lasten erityispiirteet. Niistä merkittävin on se, että heitä on vaikea luokitella. Usein he käyttäytyvät ja ajattelevat ikäisiään kypsemmin. Toisaalta oppilas voi olla luokkansa tasolla matematiikassa, mutta Suomen historiassa tai äidinkielessä voi olla suuriakin aukkoja. Pääkaupunkiseudulla on monenlaisia englanninkielisiä päivähoitoja ja koulujakin, joten päätimme ilmoittaa kuopuksen englanninkieliseen esikouluun ja hakea esikoiselle paikkaa kaksikieliseltä luokalta, jossa opetus on puoliksi suomeksi ja puoliksi englanniksi. Jälkeenpäin ajatellen valinta oli erinomainen muutenkin kuin kielen säilymisen kannalta, sillä molemmat paikat ovat monikulttuurisia. Niissä on sekä maahanmuuttajalapsia, kahden kulttuurin lapsia että kolmannenkin kulttuurin lapsia. Etenkin kuopuksen päiväkodissa ollaan lasten taustoista hyvin kiinnostuneita he ovat pyytäneet meiltäkin valokuvia Afrikasta ja kuopusta kertomaan niistä. Esikoisen paras koulukaveri on hänkin elämänsä aikana asunut useammassa eri maassa. Lapset ovat siis hoitopaikassaan ja koulussaan saaneet sekä vertaistukea että kannustavan ja kiinnostuneen kuuntelijakunnan muistoilleen ja kokemuksilleen. Tämä on asia, jota en etukäteen osannut lainkaan ajatella, mutta josta jälkikäteen olen kovin kiitollinen. Usein vanhemmat surevat sitä, että lapsen ulkomailla oppima kieli unohtuu suomenkieliseen kouluun siirryttäessä. Vieraskielistä opetusta ei ole edes tarjolla suurimmalla osalla Suomen paikkakunnista ja toisaalta kalliisiin kansainvälisiin kouluihin on kotimaassa vain harvalla varaa. Ilona Tikka huomauttaa, että opetushallituksen ohjeistuksen mukaisesti lapsi, 28 Paluu erilaisiin elämäntilanteisiin Paluu erilaisiin elämäntilanteisiin 29

17 joka on oppinut ulkomailla uuden kielen, saa halutessaan suomalaisessa peruskoulussa vieraan kielen ylläpito-opetusta kaksi tuntia viikossa. Pitkän ajan jälkeen Joskus kehitysmaissa työskentelevät viettävät ulkomailla useita vuosia tai jopa vuosikymmeniä. Esimerkiksi Suomen lähetysseura toivoo lähettiensä olevan kentällä vähintään kymmenen vuotta. Tätä ei läheteiltä vaadita, mutta joka tapauksessa pitkää uraa toivotaan. Kymmenenkin vuoden jälkeen paluu saattaa olla melkoinen järkytys, etenkin jos välissä ei ole ollut pitkiä kotimaahan asettumisia, vaan korkeintaan muutaman kuukauden pituisia lomia. Kotimaa aiheuttaa vielä enemmän hämmennystä kuin lyhyempien komennusten jälkeen. Paluu on sitä vaikeampaa, mitä pitempään on ollut ulkomailla. Suomen lähetysseurassa tämä on huomioitu niin, että se vastaanottaa lähettinsä jokaisen työkauden jälkeen aivan kuin he palaisivat lopullisesti, vaikka osa saattaa lähteä maailmalle uudestaan piankin. Paluukysymysten pohtiminen aina kahden tai kolmen vuoden välein helpottaa lopullista asettumista kotimaahan. Suomeen asettuminen on kivuttomampaa, kun paluutyötä tekee matkan varrella, varsinkin jos työkausien välissä on ollut mahdollisuuksia tehdä kunnon välilaskuja Suomeen. Yli vuoden kotonaolojaksoina lapsetkin ehtivät totutella suomen kieleen, ilmastoon ja maan tapoihin. Suomeen palaavien eläkeläisten tilanne on kaikkein haastavin. He ovat lähteneet vuosikymmeniä sitten ulkomaille töihin ilman valmennuksia ja ilman tietoa kulttuurien välisestä kommunikaatiosta. Heille Suomi on aivan vieras maa, ja he kokevat itsensä täydellisen ulkopuolisiksi. Eläkkeelle Suomeen tulevien tilanne on vaikea siksikin, että he luopuvat yhtä aikaa monista asioista: työstään, asuinmaastaan ja ystävistään. jäämään maahan. Usein pakon edessä palaaja tuntee häpeää toisten hylkäämisestä, vaikka harvoin hän itse paluustaan edes päättää. Hän kokee jättävänsä ystävät ja kollegat kuin rotta uppoavan laivan. Palaajat voivat tuntea suurtakin katkeruutta päätöksen tehnyttä tahoa kohtaan. Nämä kaikki tekemättömät asiat ja niiden herättämät tunteet seuraavat palaajan mukana kotimaahan. Sen lisäksi, että pakon edessä palaavat ovat henkisesti kuormitettuja, he myös palaavat kirjaimellisesti tyhjän päälle vailla suunnitelmia. On työnantajan tehtävä helpottaa heidän oloaan huolehtimalla käytännön asioista niin paljon kuin mahdollista. Heitä olisi autettava ja heidän paluutaan tuettava kaikin mahdollisin tavoin. Pakosta Vaikein paluu on niillä, jotka joutuvat palaamaan suunnittelemattomasti ja nopeasti, vaikka eivät haluaisi. Syitä tällaiseen paluuseen voivat olla esimerkiksi kohdemaan epävakaat olot tai työntekijän tai perheenjäsenen vakava sairastuminen. Ihmisellä on sisäänrakennettuna voimakas loppuunsuorittamisen tarve, eikä se täyty pakkopaluissa. Palaajia jää vaivaamaan kaikki se, mikä jäi tekemättä koski se sitten matkatavaroiden pakkaamista, paperitöitä tai ihmissuhteita. Jos maassa on konfliktitilanne, he surevat niitä, jotka joutuvat 30 Paluu erilaisiin elämäntilanteisiin Paluu erilaisiin elämäntilanteisiin 31

18 Paluu kehitysmaasta Kulttuuriset erot Suomen ja kehitysmaiden välillä ovat suuret. Kun asuu ja elää vieraassa kulttuurissa, on siihen jollakin tavalla sopeuduttava, jotta siellä pystyisi toimimaan ja työskentelemään. Pohjoisesta etelään muuttavan on sopeuduttava usein yksilökeskeisestä kulttuurista yhteisölliseen, jossa valtarakenteet ja hierarkiat ovat merkittävämpiä ja järkkymättömämpiä kuin meillä. Palaajan on myös opeteltava uudet kommunikointitavat kulttuurissa, jossa on kenties tärkeämpää välttää ristiriitatilanteita kuin sanoa asiat niin kuin ne ovat. Usein näissä kulttuureissa sanaton viestintä on verbaalista viestintää tärkeämpää ja merkittävä osa keskusteluista käydään äänensävyillä, ilmeillä, eleillä ja katseilla. Omaksuttavaa uudessa työssä oli niin paljon, että tutustuminen aasialaisuuteen ja uuden kulttuurin syvällinen kohtaaminen ja jäsentäminen jäi vaillinaiseksi. Toki muistan, miten hankalaa oli välillä varsinkin matkoilla: kommunikaatio Aasiassa perustui johonkin muuhun kuin mihin olin tottunut. Oli hymyiltävä, oltava tyyni ja piti istua tyytyväisenä, vaikka muut pöydässä olijat puhuivat vierasta kieltä. Toisaalta ihmisten hymyt, avuliaisuus ja ystävällisyys pysäyttivät. Craig Stortin mukaan yksi paluuseen vaikuttavista tekijöistä on kulttuurisen sitoutumisen intensiivisyys. Ihmiset, jotka elävät vieraan kulttuurin ruohonjuuritasolla, joutuvat myös ottamaan kantaa ja sopeutumaan vieraisiin tapoihin ja asenteisiin paljon perusteellisemmin kuin muut ulkomaalaiset. Vapaaehtoistyöaikanani asuin aluksi perheessä. Jollen olisi kasvanut suuren perheen jäsenenä, tuskin olisin kestänyt 5 10 hengen ahdasta kahdessa huoneessa asumista sitä kuutta viikkoakaan. Vanhemmiten tällainen itsellinen nainen tulee nirsommaksi oman rauhan ja tilan puolustajaksi. Minusta ei ollut jatkuvaan seurusteluun ja valkoisena huutomerkkinä oloon. Patriarkaalisessa sukuyhteisössä naisilla ja lapsilla oli miehiä vähäarvoisempi asema, mikä häiritsi minua suuresti. Sukulaistytöille annettiin katto pään päälle, mutta se oli ansaittava kovalla työllä. Vaistomaisesti aloin itsekin odottaa perheen päältä lupaa nousta pöydästä ruokailun jälkeen! Ruohonjuuritasolla eläessä kohtaa köyhyyden ja kuoleman, ihmisten epätasa-arvon elinolosuhteissa ja elintasossa konkreettisesti, osana arkea ja jokapäiväistä elämää. Mitä syvemmälle ruohonjuuriin kaivautuu, sitä isompi työ sieltä on palata. Luultavasti koin suurimmat kulttuurisokkini näiltä lyhyemmiltä, mutta paljon intensiivisemmiltä reissuilta kotiin palatessani. Toiseuden kokeminen ensimmäistä kertaa, ruohonjuuritasolla tavallisten paikallisten ihmisten kanssa asuminen ja arjen jakaminen, haasteelliset olosuhteet ja sairastelu, oma muuttuminen ja sitten kotiin palaaminen oli silloin huomattavasti eksoottisempi kokemus. Muistan leijuneeni epätodellisessa tilassa useamman kuukauden puolen vuoden Senegalreissun päätteeksi. Sen jälkeen, kun on kokenut ja elänyt paikallisten arkea, osallistunut jokapäiväiseen elämään, kohdannut äärimmäisen köyhyyden ja kurjuudenkin, voi Suomeen sopeutuminen olla vaikeaa. Palaaja kokee, ettei hän voi Suomessa tehdä senkään vertaa kehitysmaiden hyväksi kuin isäntämaassaan. Hänen saattaa olla vaikea sietää suomalaisten valituksenaiheita, sillä ne tuntuvat yhdentekeviltä ja toisarvoisilta. Palaaja tuntee olonsa voimattomaksi ja turhautuneeksi. Hän voi ahdistua kovastikin siitä, etteivät suomalaiset tunnu tietävän mitään niistä ongelmista ja vääryyksistä, joita kehitysmaan ihmiset joutuvat kohtaamaan, eikä heitä asia näytä juuri edes kiinnostavan. En ole oikein koskaan kestänyt tätä meidän suomalaisten pikkusieluisuutta, pikkuasioista marisemista, kun mikään ei ole tarpeeksi. Aineellinen hyvä on pilannut meidät pinnallisiksi ja paljastaa todellisen sivistymättömyytemme. Kun olen kertonut kokemuksistani ja päivitellyt maailman eriarvoisuutta ja koskettavaa köyhyyttä, olen kohdannut yllättävän paljon tylyä välinpitämättömyyttä ja rasismia. Tansaniassa erilaiset uskonnot olivat ihmisten elävää arkea meillä raha tuntuu olevan hyvän elämän mittari. Usein tällaiset ruohonjuuritason asujat ovat vapaaehtoistöissä erilaisten järjestöjen kautta. Vapaaehtoinen on jonkinlainen omituinen yksinäinen väliinputoaja, jota paikallisetkaan eivät tahdo ymmärtää. Mitään virallista asemaa ei ole, mutta siltikin vapaaehtoinen edustaa Suomea, Eurooppaa ja rahaa. Reppumatkailija saa olla huoleton elämyksiä metsästävä turisti, joka voi jatkaa matkaa silloin kun huvittaa. Palkkaa saava voi kaasuttaa tiehensä ilmastoidulla autollaan muuriensa suojaan, kun taas vapaa- 32 Paluu kehitysmaasta Paluu kehitysmaasta 33

19 ehtoinen tunkee siihen paikalliseen täpötäyteen pikkupakuun ihmeteltäväksi ja töllisteltäväksi ja kompastelee peloissaan pimeässä kotiin. Kirsti Palosen mukaan vieraassa kulttuurissa asuva joutuu sietämään identiteettiristiriitaa. Ristiriita johtuu siitä, että ulkomaalaisena hänen on jossakin määrin sopeuduttava uuteen kulttuuriin, mutta toisaalta hän ei voi kuitenkaan kokonaan siihen ulkomaalaisuutensa vuoksi sopeutua. Se, miten sekä kykenee säilyttämään oman identiteettinsä että omaksumaan itselleen outoja tapoja ja arvoja, saattaa olla monelle hyvin stressaava kokemus. Voidakseen hyvin ihmisen olisi kyettävä säilyttämään tunne siitä, että on itsensä, vaikka elääkin oudossa välitilassa, jossa joutuu toimimaan itselleen vieraasti. Jos minuutensa pystyy kentällä säilyttämään, on paljon helpompi palata takaisin Suomeen. Siitäkin huolimatta, että kotimaiset tavat voivat tuntua joustamattomilta ja suoraviivaisilta sen jälkeen, kun on tottunut edistämään asioitaan, kommunikoimaan, ratkaisemaan ongelmia ja neuvottelemaan vieraassa kulttuurissa. Sanonta kehitysmaassa mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy, länsimaassa kaikki toimii, mutta mikään ei järjesty on tuttu monelle palaajalle, ja se vaatii sopeutumista sekä etelään mennessä että pohjoiseen palatessa. Kentälle mennessä on usein selvää, että uudessa maassa ja kulttuurissa joutuu väistämättä opettelemaan uusia tapoja ja olemaan välillä tyhmäkin. Sen sijaan monelle on yllätys, että takaisin palatessa on vastassa sama tilanne. Täällä palaaja ei saakaan kömmähdyksiään samalla tavalla anteeksi kuin ulkomailla. Hänhän on suomalainen ja hänen oletetaan tietävän, miten toimia ja käyttäytyä. Suomeen paluussa hankalaa on ehkä se, että on ihan pihalla, vaikka ulkoisesti siihen ei ole mitään näkyvää syytä. On ihan samannäköinen kuin muut ja puhuu samaa kieltä ja silti on jotenkin erilainen. Kiinassa kaikki huomasivat heti, että olin ulkomaalainen ja osasivat suhteuttaa osaamiseni ja käytökseni siihen. Minulta ei odotettu samanlaista käyttäytymistä kuin kiinalaisilta ja paikallisia oppaita riitti avustamaan. Välillähän se oli toki kiusallistakin, kun ei voinut välttää tuijottelua ja sormella osoittelua, mutta silti. Arki siellä ja täällä Melkein kaikilla arki muuttuu suuresti, kun he palaavat kehitysmaaoloista Suomeen. Usein arjen muutos konkretisoituu elintason laskuun. Ulkomailla perhe on ehkä asunut mukavassa omakotitalossa, jota ympäröivät muurit ja vartijat, heillä on puutarha ja puutarhuri sekä kotiapulainen talosta huolehtimassa. Lomillaan he ovat tehneet retkiä kuuluisiin nähtävyyksiin tai eksoottisiin kohteisiin tai seikkailleet Camel boots -miehen tapaan seuduilla, joilla teitä ei ole. Suomessa palkat laskevat, hintataso nousee ja ympäristö tavanomaistuu. Vaikka jotkut hyödykkeet saattavat olla isäntämaassa jopa kalliimpia kuin kotimaassa, ei esimerkiksi kokopäiväisen kotiavun palkkaaminen tule kotimaassa kysymykseenkään. Pian havahduin Suomen kalliiseen hintatasoon, kun onnistuin kuluttamaan kuukauden tulot cafe latteihin treffatessani ystäviä Helsingin kahviloissa. Suomen siirtyminen markoista euroihin ulkomailla asuessani ei auttanut asiaa, puhumattakaan siitä, että olin tottunut hyvätuloisena ekspatriaattina törsäämään halvasta hintatasostaan tunnetussa Etelä-Afrikassa. Työttömyyspäivärahalla ei pitkälle pötkittäisi. Jossakin vaiheessa tulisi hommata oma kämppä, ja Helsingin vuokrataso on huikea. Kuinkahan sopeutuisin yksiöön asuttuani hulppeassa rivitalossa viimeiset kaksi vuotta? Korkea elintaso, ennen kaikkea oma elintaso suhteessa paikallisväestön normaaliin elintasoon, on toisaalta saattanut tuntua vieraalta ja epämiellyttävältäkin. Huomasin, etten pitänyt hirveästi Bangkok-elämäntyylistä. Olisin mieluummin työskennellyt pienemmässä kaupungissa tai maaseudulla paikallisten ihmisten parissa. Nyt tutuiksi tulivat illallisravintolat, baarit, elokuvateatterit ja ostoskeskukset. Muistan myös, miten päivittäiset taksimatkat ottivat välillä voimille, kun oli seistävä tuntikin ruuhkassa. Vaikka työ olisi ollut mielenkiintoista ja antoisaa, ulkomailla asuminen oli välillä myös raskasta ja irrallista. Ekspatriaatit tuntuivat välillä juurettomilta ja korkeaan elintasoon tottuneilta. Päätin siis palata toistaiseksi Suomeen tavalliseen elämään. Myös sosiaalinen piiri pienenee kotimaassa toisinaan jopa olemattomaksi. Yhteisöllisestä kulttuurista palaaminen takaisin yksilökeskeiseen kulttuuriin voi tuntua tyrmäävältä. Kun on tottunut siihen, että ystäviä näkee ilman monimutkaisia kalentereihin katsomisia, tuntuu elo Suomessa 34 Paluu kehitysmaasta Paluu kehitysmaasta 35

20 kovin yksinäiseltä. Täällä kukaan ei kutsu kylään ensimmäisten viikkojen jälkeen, ystäviä on vaikea tavata, spontaaneja juhlia ei järjestetä eikä suunnittelemattomia retkiä tehdä. Täällä on vastassa oravanpyörä, jota voi olla mahdoton vastustaa, vaikka miten haluaisi. Kotimaahan palatessaan palaajat menettävät myös kiinnostavan ulkomaalaisen statuksensa. Vierailla mailla he ovat erilaisia ja kiinnostavia jo ehkä ulkonäkönsäkin perusteella. Kotimaassaan he ovat samanlaisia kuin kaikki muutkin, eikä kukaan ole kiinnostunut heidän menneisyydestään. Etelässä olin monesti huomion keskipiste ja minua lähestyivät eri ihmiset eri motiiveilla kaiken aikaa. Järjestöt halusivat rahaa, baarissa miehet tuoppeja. Kauniit nuoret naiset halusivat viettää aikaa ja öitä kanssani. Huomio oli tietysti imartelevaa, mutta motiivit häiritsivät: en halunnut olla kenenkään rahoittaja tai hyväuskoinen hölmö, enkä ensisijaisesti kenenkään rikas valkoinen poikaystävä. Suomessa taas kukaan ei lähestynyt. Vaikka tiesin, että niin kävisi, ja olin helpottunut tästä näkymättömyydestä, oli se silti pieni kolaus itsetunnolle. Olin kuitenkin päiväunissa ajatellut, että treffeillä käyminen olisi Suomessa mahdollista ja mukavaa, sillä kukaan ei ajattelisi minua kuvitellun varallisuuteni vuoksi. Mutta kumpi on parempi: vääristä motiiveista osoitettu huomio vai ei huomiota ollenkaan? Vähän kiusalliset treffit edes välillä vai ei romantiikkaa lainkaan? Pahimmassa tapauksessa palaajat joutuvat kohtaamaan kateutta ja syrjintää. Kaiken kaikkiaan elämä voi tuntua kotimaassa tylsemmältä, pienemmältä ja mitättömämmältä. Sukupuoliroolit, perhe-elämä ja lasten kasvatus Naisten ja miesten kulttuuriset roolit poikkeavat paljon eri maissa ja maanosissa. Ulkoasiainministeriön julkaisemassa Muu maa mustikkako -kirjassa puhutaan feminiinisistä ja maskuliinisista kulttuureista. Feminiinisille kulttuureille on tyypillistä se, että niissä arvostetaan vaatimattomuutta, avoimuutta, elämänlaatua, inhimillisyyttä, ympäristöä ja ihmissuhteita. Miesten ei tarvitse olla jämäköitä, vaan he voivat olla myös lempeitä kasvattajia. Maskuliinisissa kulttuureissa arvostetaan toisenlaisia asioita: viileää ja hillittyä käytöstä, riippumattomuutta, kunnianhimoa ja menestymistä. Miehet hallitsevat yhteiskuntaa ja naisten tulee olla äidillisiä. Kirjassa huomautetaan, ettei puhtaita feminiinisiä tai maskuliinisia kulttuureita ole olemassakaan, vaan kaikki ovat enemmän tai vähemmän sekoituksia molemmista. Tosin kirjoittaja huomauttaa, että kehitysmaissa naisten sosiaalinen rooli on sidoksissa lisääntymiseen. Naisiin ja naiseuteen suhtautuminen vaihteleekin kehitysmaissa sen mukaan, onko nainen äiti, puoliso vai asuuko hän yksin. Nuoren länsimaalaisen naimattoman naisen asema voi paikallisten mielestä olla jopa säälittävä. Ajatellaan, että hänessä on jotakin vikaa, kun hän ei ole saanut miestä eikä lasta. Joissakin maissa naisen ajatellaan tulevan naiseksi vasta raskauden ja synnyttämisen myötä. Toisissa maissa raskaana olevaa naista kohdellaan madonnana, jota kohtaan ollaan todella huomaavaisia. Suomeen paluun ajoittuminen äidiksi tulemiseen teki paluusta erityislaatuisen. Odotukset äitiydestä, sekä omat että ulkomaailman, olivat iloisen kirjava potpuri sambialaista ja suomalaista. Äitiyden tuoma lisä naiseuteen oli glamouria vasta kun odotin lasta, olin sambialaisittain nainen sanan varsinaisessa merkityksessä. Olin jotain erityistä, arvokasta. Suomalaisesta taustastani käsin se tuntui hämmentävältä. Paluun helppous ei kuitenkaan johtunut asunnosta, työpaikoista tai siitä, että todella halusimme palata emmekä jäädä. Syynä oli se, että palasin Suomeen neljännellä kuulla raskaana. Lapsia oli Karibialla joka puolella kaikin tavoin mukana elämässä. Lasten läsnäolo ei ollut enää mikään ihmeellinen asia vaan luonteva osa katukuvaa, bussimatkoja, kyläilyreissuja ja ravintolaillallisia. Kolmikymppisen naisen pohdinnat siitä, haluaako lapsia, muuttuivat muutaman vuoden aikana lähes olemattomiksi. Alkoi tuntua maailman luonnollisimmalta asialta antaa lasten tulla, jos ovat tullakseen. Ja niin sitten palasin Suomeen neljännellä kuulla raskaana. Paluun sijasta ajatukset keskittyivät tulevaan vanhemmuuteen, ja arki kului käytännön asioita järjestellessä. Kun Karibialla yksityinen lääkärikäynti ja lääkärin määräämät laboratoriotestit maksoivat maltaita, tuntui ylellisyydeltä olla suomalaisen terveydenhuollon piirissä, ihmetellä äitiyspakkauksen sisältöä ja nostaa vanhempaintukea Usein kentällä työskennelleet naiset ovat kokeneet naiseutensa hyödylliseksi, etenkin naisryhmien kanssa tehtävässä työssä. Naiseuden jakaminen kyläläisten ja kehitysyhteistyöntekijän kesken syventää kommunikaatiota ja toiseen tutustumista. Usein palaaja kokee saman naisten välisen solidaarisuuden myös tullessaan takaisin Suomeen. 36 Paluu kehitysmaasta Paluu kehitysmaasta 37