Uusi Suomi ja urheilukulttuurin muutos

Transkriptio

1 Teksti: MIKKO PIISPA Uusi Suomi ja urheilukulttuurin muutos 4 Liikunta & tiede 50 1 / 2013

2 Suomalaisen urheilun maisema on muuttunut merkittävästi viimeisen muutaman kymmenen vuoden aikana. Tämä on seurausta laajemmasta yhteiskunnallisesta murroksesta, joka heijastuu niin urheilun jokapäiväiseen harrastamiseen kuin huippu-urheiluunkin. Kurinalaisen, vain voittoon tähtäävän kilpailemisen sijaan yhteisölliset, elämykselliset ja esteettiset aspektit ovat nousseet uuteen arvoon. Tässä artikkelissa käsittelen suomalaisen urheilukulttuurin muutosta pohjaten Nuorisotutkimusseuran puitteissa toteutettavaan tutkimushankkeeseen Menestyjien elämänkulku selittäviä tekijöitä huippu-urheilijoiden ja kulttuuriosaajien elämässä. Tutkimuksen aineisto koostuu yhteensä 125 laadullisesta elämäkertahaastattelusta. Haastatelluista 81 on suomalaisia huippu-urheilijoita, 15 huipun kynnyksellä lopettaneita urheilijoita ja 29 menestyneitä taiteilijoita. Tutkimusta rahoittaa opetus- ja kulttuuriministeriön liikuntayksikkö. Hankkeen puitteissa on jo julkaistu väliraportti (Piispa & Huhta 2013). Tämän artikkelin pohdinnat nousevat tutkimusaineistomme analyysista ja siten myös väliraportin teemoista (Piispa 2013a & b), sekä omista havainnoistani nuorisotutkijana ja urheilun seuraajana ja tarkkailijana. Siten tämä kirjoitus on yhdistelmä tutkimusartikkelia ja aikalaisdiagnoosia (Noro 2000). Muuttunut Suomi, muuttuva Suomi Suomalainen yhteiskunta on läpikäynyt merkittävän murroksen, jonka käännekohta on reilun 20 vuoden takana. Tätä murrosta, siirtymää vanhasta Suomesta uuteen Suomeen, Mikko Kuva: VASTAVALO/MATTI KOUTONEN Liikunta & tiede 50 1 /

3 Salasuo ja Tommi Hoikkala (2013) kuvaavat osuvasti. He paikantavat siirtymän 1980-luvulle ja sitä seuranneen 1990-luvun alun laman paikkeille. Lamanjälkeisen Suomen elämää ja sen muutoksia on pyritty kuvailemaan muun muassa elämänpolitiikan, yksilöllisen (pakko)valinnan ja projektiyhteiskunnan kautta (mm. Karisto 1998; Hoikkala & Paju 2008; Sulkunen 2009). Samalla nuorten, ja muidenkin, elämänkulkuun ja harrastusvalintoihin vaikuttaa yhä vahvemmin informaatioteknologinen vallankumous sekä viihde- ja kulutuskulttuurin nousu (Salasuo & Hoikkala 2013). Siirtymää edeltänyttä vanhaa Suomea voisi luonnehtia modernin logiikan kautta. Modernissa kaikki oli näennäisen selkeää: yhteiskunta nähtiin suhteellisen itsenäisiin saarekkeisiin jakautuneena ja kaikki nämä saarekkeet toteuttivat omaa funktiotaan. Urheilun saareke istui modernin kehykseen mainiosti, urheilussa kun paremmuus havainnollistuu helposti mitattavien lukujen kautta. Urheilussa heijastuu myös modernille tyypillinen edistysusko, tuleehan kaikki tehdä nopeammin, korkeammalta ja kovempaa. Urheilu tarjosi myös näennäisen sivistyneen kilvoittelun kentän ja yhteisöllisten tunteiden kanavan, jonka kautta kylät, kaupungit ja kansakunnat mittelivät edustajiensa kautta. Suomessakin urheilulla oli vahvasti kansallinen tehtävänsä, jossa hiihtotaito ei ollut pelkästään liikunnallinen hyve, sillä oli myös vahva maanpuolustuksellinen juonne (Salasuo & Hoikkala 2013). Hiihdon lisäksi modernin logiikan mukaisesti orientoitunutta perinteistä yksilöurheilua edustavat tyypillisesti yleisurheilulajit. Näissä on jäänteitä agraariajan Suomesta, jossa talvella hiihdettiin, muulloin juostiin kouluun. Uudessa Suomessa moderni logiikka on alkanut ontua ja se heijastuu myös urheiluun. Tämä näkyy muun muassa siinä, että edellä mainitut perinteiset lajit ovat joutuneet tekemään tilaa muille lajeille sekä harrastajamäärissä että mediahuomiossa mitattuna (mm. Zacheus 2008). Tähän ovat vaikuttaneet ainakin kaupungistuminen, nuorisokulttuuriset muutokset, (urheilu)kulttuurin estetisoituminen ja urheilun voimakas ja globaali kaupallistuminen ja viihteellistyminen. Kaupungistuminen ja nuorisokulttuurinen muutos Eräs urheiluun keskeisesti vaikuttaneista viime vuosikymmenten yhteiskunnallisista muutoksista on ollut kaupungistuminen. Yhä useammat suomalaisnuoret ovat syntyneet ja asuneet koko ikänsä kaupungeissa. Kaupungistumiseen tiiviissä yhteydessä ovatkin nuorisokulttuurien muuttuminen ja nuorten hakeutuminen erilaisten harrastusten pariin kuin aiem min. Tämä ei tarkoita vain sitä, että uudet urheilulajit nousevat suosiossa, vaan myös sitä, että muut harrastukset haastavat urheilua (Myllyniemi 2009; Piispa 2013a). Nuorisokulttuurinen muutos on puolestaan osa laajempaa tendenssiä, jossa nuoret etsivät elämältään erilaisia asioita kuin vielä muutama vuosikymmen sitten. Elämän on oltava sisäisesti kaunis, itsessään palkitseva ( Aapola & Ketokivi 2005). Tällöin luovempi toiminta on usein kutsuvampaa kuin kurinalainen raataminen. Polkujen moninaisuus ohjailee pois sellaisilta elämänurilta, jotka ottavat monopoliaseman elämässä. Siispä kun huipulle tähtäävän urheilun rinnalle voi olla vaikea ottaa muuta, kuten opintoja, töitä tai taidetta, käy helposti päinvastoin, eli houkuttelevampaa on ottaa opintojen, töiden tai taiteen rinnalle hieman urheilua. Urheilu ei kuitenkaan väistämättä jää tappiolle. Siinä missä nuoret ja ihmiset muutoinkin hakevat elämältään sisäistä palkitsevuutta muun muassa yhteisöllisyyden ja elämyksellisyyden muodossa, niitä voi löytyä myös urheilusta. Tutkimusartikkelissani (Piispa 2013b) tyypittelen urheilijat perinteisten yksilölajien, joukkuelajien ja elämäntapalajien (kuten lumilautailu ja skeittaus) urheilijoihin. Vaikuttaakin siltä, että modernin logiikalla operoivat perinteiset yksilölajit eivät enää näyttäydy uuden Suomen kulttuuriseen maisemaan kasvaneille yhtä houkuttelevilta kuin aiemmin. Siten joukkuelajit ja elämäntapalajit ovat kasvattaneet suosiotaan ja nousseet perinteisten lajien rinnalle, useissa suhteissa jopa ohi. Joukkuelajien kutsu Lapsille ja nuorille joukkuelajit näyttäytyvät usein houkuttelevina, sillä niissä harjoittelu ja kilpaileminen on sosiaalista ja leikkisää. Tässä kaupungistuminen on ollut merkittävässä roolissa. Sen myötä lapset ja nuoret kasvavat pihapiireissä ja naapurustoissa. Monet haastattelemamme joukkueurheilijat kertoivatkin urheilun alkaneen kaveriporukassa pelatuissa pihapeleissä. Maaseudun Suomessa tilanne oli ja on yhä eri: kylissä tai maaseudulla jo pelkät etäisyydet pakottavat urheilemaan yksin tai pienemmissä porukoissa ja liikkumaan usein pitkiäkin matkoja harjoituspaikoille. Joukkuelajeissa vallitsee myös yksilölajeja laajempi taiteellinen vapaus, jos nyt ei täydellisen sooloilun sallien, niin ainakin luovia ratkaisuita suosien. Joukkuelajeissa onnistumisen selkärankana eivät ole yksinäiset lenkit pururadoilla, suojuoksu tai askellustekniikka. Joukkuelajeissakin työkaluna on oma keho ja niissä menestyminen vaatii määrätietoista harjoittelua, mutta kehoa ei tarvitse samalla tavoin kurinalaisesti hioa huippuunsa kuin yksilölajeissa. Tämä mahdollistaa vapaamman elämäntavan ja siten vaatii vähemmän kompromisseja myös nuoruudessa. Toisin sanoen joukkueurheilijan elämä ei vaadi yhtä suuria uhrauksia ja yhtä voimakasta kurinalaisuutta kuin yksilöurheilijan. Mikäli tätä joku epäilee, voi verrata vaikkapa jääkiekkoilijan ja ampumahiihtäjän kesälomien pituutta ja sisältöä. Tutkimushaastatteluissamme tulikin usein esille se, että monet joukkueurheilijat kokivat eläneensä suhteellisen normaalin nuoruuden, aikaa vievästä ja tavoitteellisesta urheiluharrastuksesta huolimatta. Mediatilaa joukkuelajit valtaavat niiden spektaakkelinomaisuuden vuoksi. Ilmeisintä on median kiinnostus television ja internetin välityksellä, ja sitä kautta rahavirtojen keskittyminen joukkuelajeihin. 6 Liikunta & tiede 50 1 / 2013

4 Polkujen moninaisuus ohjailee pois sellaisilta elämänurilta, jotka ottavat monopoliaseman elämässä. Kun huipulle tähtäävän urheilun rinnalle voi olla vaikea ottaa muuta, kuten opintoja, töitä tai taidetta, käy helposti päinvastoin. On houkuttelevampaa ottaa opintojen, töiden tai taiteen rinnalle hieman urheilua. Teknologisen kehityksen myötä urheilun näyttävyys (tai ainakin sen esillepano) on kehittynyt ja siten joukkuelajien on helpompi kerätä yhä lisää suosiota. Joukkuelajeissa, jotka ovat modernin spektaakkelin yksi selkeimmistä ilmentymistä, (liikkuvalla) kuvalla on ollut jo pitkään keskeinen sijansa, mutta nyt se on suurempi kuin koskaan. Televisio-oikeuksilla tehdään omaisuuksia ja kuvanlaadun parantuessa ohjaajat ja kuvaajat herkuttelevat jollain, mihin heidän alallaan ei aiemmin ollut mahdollisuuksia samassa mittakaavassa: estetiikalla. Joukkuelajien suosion taustalla lienee myös se, että ihmisten on helpompi samaistua kotikaupunkiaan tai -maataan edustaviin joukkueisiin kuin yksilöihin ja siten kannustaa ja seurata heitä. Lajin harrastajat seuraavat omaa lajiaan enemmän, ja siten lajista on enemmän seurattavaa tarjolla, mikä vaikuttaa edelleen harrastajamääriin, ja niin edelleen, kertaantuen. Rahavirtojen suuntautuminen joukkuelajeihin näkyy myös urheilijoiden palkoissa. Haastatteluaineistomme perusteella menestyneet joukkueurheilijat vaikuttavat olevan urheilijoista keskimäärin tyytyväisimpiä taloudelliseen tilanteeseensa. Vaikka sopimukset ovat usein lyhyitä, vain yhden tai muutaman kauden mittaisia, ne takaavat suhteellisen varman kuukausipalkan. Usein palkkatuloista jää säästöjä uran jälkeiseen aikaan. Aivan huipulla palkalla voi todella rikastuakin. (Piispa 2013b.) Elämäntapalajien esiinnousu Elämäntapalajit ovat vielä joukkuelajien suosion kasvua selkeämmin yhteiskunnallisen muutoksen ilmentymä. Elämäntapalajit nimensä mukaisesti tarjoavat elämälle muutakin kuin vain urheilulajin: ne tarjoavat laajempaa sisältöä, jonka ytimessä ovat individualismi, yhteisöllisyys ja elämyksellisyys, jopa identiteetin luominen. Niissä korostuu luovuus ja yhdessä tekeminen. Samalla kyseenalaistuvat kilpailemisen ja ylhäältä annettujen sääntöjen mielekkyys. (Ks. myös esim. Wheaton 2004; Harinen ym. 2006; Hänninen 2012.) Useat haastattelemamme elämäntapalajien urheilijat kertoivat, että heille harjoittelu on hieman vieras käsite. Lajin kanssa vietettävä aika on pikemminkin tekemistä tai olemista. Vaikka elämäntapalajit ovat pääsääntöisesti yksilölajeja, niiden harjoittaminen on korostetun sosiaalista. Tätä kautta elämäntapalajeissa maailmankansalaisuus ja toveruus muodostuvat usein kansallista edustamista tärkeämmiksi. Vaikka elämäntapalajeissa korostuu lajikulttuuri ja sosiaalisuus, ne antavat tilaa myös individualismille ja taiteelliselle toteutukselle. Elämäntapalajeissa tekemisen vapaus ja elämyksien etsiminen nousevat kuviteltuja yhteisöllisyyksiä, kurinalaisuutta ja kilpailemista tärkeämmiksi. Elämäntapalajit ovatkin eräänlainen kilpailemisen ja pakkomenestymisen yhteiskunnan sisäinen vastaveto. Modernin edistyksen ja kilpailun normit, jotka vielä ovat vallalla useissa perinteisemmissä lajeissa, haalistuvat ja usein menettävät tyystin merkityksensä elämäntapalajikulttuureissa. Totta kai myös elämäntapalajeissa kisaillaan ja niidenkin piirissä tehdään rahaa,mutta varsinkin suhde kilpailemiseen on erilainen. Tämä tuli vahvasti esille tutkimushaastatteluissamme. Muutamat haastatellut kertoivat tyystin vieroksuvansa kilpailemista, eikä muillekaan kilpaileminen ole koskaan naama irvessä voittamisesta taistelua. Ensinnäkin siitä kärsisi koko tekemisen flow, sen mielekkyys ja nautinto, estetiikkakin. Toisekseen sellainen kisailija, joka näyttää hapanta naamaa vielä kilpailun jälkeenkin, eikä ole valmis paiskaamaan kättä kilpakaverinsa (joka usein on muutoinkin kaveri) kanssa, ajautuu pian lajikulttuurin sisällä hylkiöksi. Kulttuurinen pääoma ja estetisoituminen Tutkimuksemme (Piispa & Huhta 2013) kertoo siitä, että menestyvät urheilijat tulevat usein hyvistä sosioekonomisista ja demografisista taustoista. Tämä koskee niin perinteisiä yksilölajeja, joukkuelajeja kuin elämäntapalajejakin. Elämäntapalajeissa sosioekonomisen hyvinvoinnin lisäksi korostuvat kulttuuriset pääomat (Bourdieu 1986; Thorpe 2004). Elämäntapalajit ovat pitkälti länsimaisten keskiluokkaisista taustoista tulevien lasten ja nuorten kenttää (mm. Wheaton 2004). Taloudellisen pääoman merkitys vaihtelee lajista riippuen (verrattakoon vaikka skeittauksen ja lumilautailun kustannuksia), mutta kulttuurinen pääoma on selkeästi kaupunkilaista, nuorisokulttuurista pääomaa. Se on kuin sisäistetty koodisto, joka kertoo mitä arvostaa, mitä tavoitella ja miten sen saavuttaa. Tämän pääoman muodostumisessa olennaista on myös lajikulttuurin sisäistäminen. Siinä merkittävässä roolissa on lajin kuluttaminen ja sen esillepano (vrt. liikuntasuhde, Koski 2004; Zacheus 2008). Aivan kuten joukkuelajeissa, myös elämäntapalajeissa medioituminen on ollut merkittävässä roolissa. Oikeastaan elämäntapalajien ympärille on kehittynyt Liikunta & tiede 50 1 /

5 aivan uudenlainen urheilua ja kuvaa yhdistävä visuaalinen kulttuuri, jota ei enää pysty erottamaan itse lajitoiminnosta. Elämäntapalajeissa estetiikka merkitsee usein myös urheilullista menestystä, mutta nuo kaksi ovat myös toisistaan irrotettavissa. Koko elämäntapalajien taloudellinen ydin rakentuu estetisoinnille, tyylittelylle, näyttävyydelle ja sen taltioinnille. Kamera, ja sen halventuminen yhä useamman ulottuville, on elämäntapalajeille vähintään yhtä tärkeää kuin spektaakkelimaisuus joukkuelajeille. Tästä skeittaus on loistava esimerkki: sen parissa pienelläkin rahalla harrastajat tuottavat esteettisesti korkeatasoisia valokuvia ja elokuvia. Kärjistäen voisi todeta, että urheilusta on tullut välineurheilua enemmän kuin koskaan, mutta tärkeimpiä välineitä eivät ole enää mailat, kengät tai puvut. Tärkein väline on kamera. Se tallentaa spektaakkelin, on nykyään käytännössä kaikkien saatavilla ja sillä voi esteettisesti ikuistaa esteettisen toiminnon. Kameran tuottama kuva todistaa sisäisesti tyydyttävästä elämästä, se viestittää katsojalleen ja ottajalleen arvoista, jotka eivät puhtaasti palaudu ympäröivän yhteiskunnan hengästyttävään kilpailemisen ja pärjäämisen logiikkaan. Kuva myös kertoo, että sen ottajalla on ollut aikaa ja halua muuhunkin kuin raatamiseen. Pienoinen paradoksi toki muodostuu siitä, että tyylittelyn ja estetisoinnin myötä raha tunkeutuu alueelle, missä juuri sisäisen palkitsevuuden pitäisi olla tärkeintä. Samalla kun elämäntapalajien parissa toteutetut elokuvat visualisoivat esteettisen, ne saattavat takoa suuriakin summia tekijöilleen. Tässäkin suhteessa elämäntapalajit ovat eräänlainen uuden Suomen kaupunkilaisen nuorisokulttuurin heijastuma: raha tai menestyminen eivät ole itseisarvoja, mutta jos niitä tulee palkitsevan, luovan toiminnan kautta, ei niistä myöskään kieltäydytä (vrt. myös Piispa 2013a). Tutkimusartikkelissani (Piispa 2013b) esitän, että huipulle tähtäävää urheilijaa ohjaa normaalista poikkeava rationaliteetti. Tällä tarkoitan sitä, että urheilija on valmis uhraamaan tai lykkäämään sellaisia asioita kuten perheen perustaminen, vakaa elanto ja vapaa-aika. Erityisen selkeästi tämä pätee perinteisten yksilölajien edustajiin. Vastaavasti normaalina näyttäytyy elämäntapalajeista tuttu sisäisen kauneuden rationaliteetti. Yllättäen perinteinen onkin poikkeavaa. Mitä urheilu on suomalaisille? Aikamme murros näkyy siis myös urheilussa. Juniori- ja harrastajatasolla urheilulta haetaan yhä enemmän yhteisöllisiä ja elämyksellisiä aspekteja, ei niinkään voittoon tähtääviä. Suurimmalle osalle urheilua harrastavista se lieneekin ennen kaikkea fyysisesti ja henkisesti hyvää toimintaa, joka nostaa kuntoa ja mielenterveyttä. Se on leikkiä, peliä, sosiaalista kisailua ja yhä enemmän luovaa toimintaa. Urheileminen on kasvavasti myös identiteettityötä, tyylittelyä, estetiikkaa ja mitä lähemmäs huippua mennään, spektaakkelia. Tällä hetkellä vaikuttaisi siltä, että perinteiset yksilölajit kärsivät yhteiskunnallisesta ja nuorisokulttuurisesta muutoksesta. Tämä näkyy niin harrastajatasolla kuin huippu-urheilussakin. Se ei kuitenkaan ole millään muotoa pois kyseisten lajien urheilijoilta. He eivät ole mitään vanhan Suomen reliikkejä, vaan yksinkertaisesti löytäneet kutsumuksensa omasta lajistaan. Kyseisillä lajeilla on myös edelleen merkittävä harrastajapohjansa, vaikka se onkin kaventunut vuosikymmenten kuluessa. Eriytyneen liikuntakulttuurin sukupolvi (Itkonen 1996; Zacheus 2008) sopii kin kuvaamaan nykypolvea, sillä sen keskuudesta on paikannettavissa useampikin toisistaan poikkeava liikuntaorientaatiotyyppi. Tätä korostaa ja vahvistaa se, että liikunta on nykyään yhä vahvemmin kulutusvalinta (Salasuo & Ojajärvi 2013). Huippu-urheilusta puhuttaessa tuntuu myös usein kohtuuttomalta, että jos suomalaiset perinteisten lajien urheilijat eivät menesty yhtä hyvin kuin aiemmin, puhutaan laajemminkin suomalaisten urheilijoiden menestymättömyydestä. Tällaisessa puheessa kun unohtuu kaksi tärkeää seikkaa: ensinnäkin suomalaisten joukkue- ja elämäntapaurheilijoiden menestyminen ja toisekseen se, että perinteisten yksilölajien harrastajapohja ja resurssit ovat aiempaa kapeammat, jolloin myös menestyjiä tulee luonnollisesti harvemmin. Perinteisten lajien urheilijat ovat joutuneet silmätikuiksi, joiden menestymisen syynääminen suurennuslasin kanssa ei välttämättä ole omiaan parantamaan heidän suorituksiaan. Lopuksi Tässä artikkelissa kuvattu urheilukulttuurin muutos välittää rennompaa suhtautumista kilpailuun sekä yhteisöllisyyden ja luovuuden arvoja. Se muistuttaa myös siitä, että urheilu ei ole muusta inhimillisestä todellisuudesta erillinen saarekkeensa. Urheilun kuva on muuttunut ja toisaalta menestyminen ei enää määrity samalla tavoin kuin aiemmin. Paluuta vanhaan ei ole ja urheiluliikkeen sisällä lienee hyvä esittää kysymys, mitä uuden Suomen huippu-urheilulta ja urheilulta ylipäätään halutaan. Loppuun onkin syytä huomauttaa, että yhteiskun- Elämäntapalajit ovat eräänlainen uuden kaupunkilaisen nuorisokulttuurin heijastuma: raha tai menestyminen eivät ole itseisarvoja, mutta jos niitä tulee palkitsevan, luovan toiminnan kautta, ei niistä myöskään kieltäydytä. 8 Liikunta & tiede 50 1 / 2013

6 Elämäntapalajit ovat pitkälti länsimaisten keskiluokkaisista taustoista tulevien lasten ja nuorten kenttää. nan eriarvoistuessa myös urheilu on eriarvoistunut (Myllyniemi 2012). Uusi urheilukulttuuri opettaa yhteisöllisyyttä ja luovuutta, mutta ei välttämättä tavoita enää yhteiskunnan heikko-osaisimpia. Heidän mahdollisuutensa liikkua ja urheilla ovat heikkenemässä ja voi olla, että he eivät myöskään koe tyylittelyä korostavaa urheilukulttuuria omakseen. Urheiluliikkeellä voisikin olla sauma vaikuttaa takaisin yhteiskuntaan, olla iänikuisen meritokraattisen mantransa arvoinen. Lasten ja nuorten liikunnan ja urheilun tasa-arvoinen tukeminen mahdollistaisi uuden urheilukulttuurin parissa menestymisen ja sen arvojen omaksumisen myös niille, jotka eivät saa parhaita eväitä kotoaan. MIKKO PIISPA, VTM Tutkija Nuorisotutkimusverkosto Sähköposti: KIRJALLISUUS: Aapola, S. & Ketokivi, K. (toim.) (2005) Polkuja ja poikkeamia. Aikuisuutta etsimässä. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 56. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura. Bourdieu, P. (1986) The forms of capital. Teoksessa John G. Richardsson (toim.) Handbook of theory and research for the sociology of education. New York: Greenwood Press, Harinen, P. & Itkonen, H. & Rautopuro, J. (2006) Asfalttiprinssit. Tutkimus skeittareista. Liikuntatieteellisen seuran julkaisuja nro 159. Tampere: Liikuntatieteellinen seura. Hoikkala, T. & Paju, P. (2008) Entä nuoremmat sukupolvet? Sukupolvitutkimus ja nuorisopolitiikka. Teoksessa Semi Purhonen & Tommi Hoikkala & J.P. Roos (toim.) Kenen sukupolveen kuulut? Suurten ikäluokkien tarina. Gaudeamus, Helsinki, Hänninen, R. (2012) Puuterilumen lumo. Tutkimus lumilautailukulttuurista. Jyväskylä studies in humanities 191. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. Itkonen, H. (1996) Kenttien kutsu. Tutkimus liikuntakulttuurin muutoksesta. Helsinki: Gaudeamus. Karisto, A. (1998) Pirstoutuvan elämän politiikka. Teoksessa J.P. Roos & Tommi Hoikkala (toim.) Elämänpolitiikka. Helsinki: Gaudeamus, Piispa & Huhta 2013 Koski, P. (2004) Liikuntasuhde. Teoksessa Kalervo Ilmanen (toim.) Pelit ja kentät. Kirjoituksia liikunnasta ja urheilusta. Jyväskylä: Jyväskylän yliopiston tutkimuksia 3, Myllyniemi, S. (2009) Aika vapaalla. Nuorten vapaa-aikatutkimus Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 92. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura. Myllyniemi, S. (toim.) (2012) Monipolvinen hyvinvointi. Nuorisobarometri Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 127, verkkojulkaisuja 53. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/ Nuorisotutkimusseura. Noro, A. (2000) Aikalaisdiagnoosi sosiologian kolmantena lajityyppinä. Sosiologia 37:4, Piispa, M. (2013a) Pitkä ja mutkainen tie vilkaisu suomalaisten huipputaiteilijoiden elämänkulkuihin. Teoksessa Mikko Piispa & Helena Huhta (toim.) Epätavallisia elämänkulkuja. Huippu-urheilijat ja -taiteilijat 2000-luvun Suomessa. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 134. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, Piispa, M. (2013b) Vapaasti olen saanut valita eikä mihkään ole pakotettu katsaus suomalaisen huippu-urheilijan elämänkulkuun. Teoksessa Mikko Piispa & Helena Huhta (toim.) Epätavallisia elämänkulkuja. Huippu-urheilijat ja -taiteilijat 2000-luvun Suomessa. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 134. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, Piispa, M. & Huhta, H. (toim.) (2013) Epätavallisia elämänkulkuja. Huippu-urheilijat ja -taiteilijat 2000-luvun Suomessa. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 134. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura. Salasuo, M. & Hoikkala, T. (2013) Huippu-urheilijat nykyajan kannattelupinnoilla. Teoksessa Mikko Piispa & Helena Huhta (toim.) Epätavallisia elämänkulkuja. Huippu-urheilijat ja -taiteilijat 2000-luvun Suomessa. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 134. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, Salasuo, M. & Ojajärvi, A. (2013) Sukupolvet liikkeessä fyysisestä pakkoaktiivisuudesta liikumattomuuteen. Teoksessa Antti Häkkinen, Anne Puuronen, Mikko Salasuo & Anni Ojajärvi (kirj.) Sosiaalinen albumi. Sukupolvet, ruokailu ja liikunta Päijät-Hämeessä. Helsinki: Nuorisotutkimusverskosto/Nuorisotutkimusseura. (Ilmestyy toukokuussa 2013.) Sulkunen, P. (2009) The saturated society. Regulating risk & lifestyle in a consumer culture. London: Sage. Thorpe, H. (2004) Snowboarding bodies: dressing for distinction. Junctures 3/2004, Wheaton, B. (ed.) (2004) Understanding lifestyle sports: consumption, identity and difference. London: Routledge. Zacheus, T. (2008) Luonnonmukaisesta arkiliikunnasta liikunnan eriytymiseen. Suomalaiset liikuntasukupolvet ja liikuntakulttuurin muutos. Turun yliopiston julkaisuja C 268. Turku: Turun yliopisto. Liikunta & tiede 50 1 /