puhunut. Voiko olla totta että kurkien näkemiseen liittyi sellaista? Kunpa isä tulisi kotiin niin voisi tämänkin asian tarkistaa.

Transkriptio

1 KAUANKO KURKI ELÄÄ Siitä on niin kauan etten enää ole varma, oliko se totta vai unta. Mutta joka kerta kun näen auringon laskevan kuumana loppukesän iltana taivaanrannan ukkospilveen, muistan kurkien nopean lennon lähellä tyyntä veden pintaa. Muistan niiden huudot, auringon hehkuvana pisteenä niiden silmissä ja suurten siipien suhahdukset. Ja muistan isän ensimmäisen kuoleman. Pitkä kesäloma ensimmäisen kouluvuoden jälkeen läheni loppuaan. Joka päivä Heikki odotti isää palaavaksi. Kesä kului. Ikävä iski voimakkaimmin aina ennen nukkumaan menoa. Kevättalvella isä oli ostanut Heikille syntymäpäivälahjaksi virvelin ja lintukiikarin. Koulun päätyttyä tehtäisiin yhdessä kalaretkiä, Heikki oppisi heittämään uistinta. Ja linnut - isä tiesi linnuista kaiken ja Heikki halusi tietää yhtä paljon. Oli paljon kysyttävää. Kevään kuluessa isä muuttui hiljaiseksi, vakavaksi, kasvoiltaan kalpeaksi, ja ennen koulun kevätjuhlaa hän joutui sairaalaan. Edessä olisi iso ja vaikea leikkaus ja pitkä toipumisaika, ja sen jälkeen isä olisi terve. Niin Heikille kerrottiin. Ennen lähtöään isä otti Heikin syliinsä, silitti tukkaa ja sanoi, että kun hän tulee kotiin niin loppukesästä sitten otetaan porukalla syntymäpäivälahjat käyttöön. Ikkunasta Heikki katseli kun äiti saattoi isän pihassa odottavaan taksiin ja vilkutti, kunnes auto katosi peltotilkkujen välistä metsätielle. Äiti tuli portaille istumaan, peitti kasvot käsiinsä ja itki. Nyt oli loppukesä eikä isää kuulunut takaisin. Heikki tiesi tekevänsä kiellettyjä asioita. Laiturille ei saanut mennä yksin, mutta äidin ollessa navetta-askareilla hän usein kipitti rantaan, hypisteli venevajan seinällä olevaa virveliään tai kurotteli laiturin vieressä olevasta katiskasta sinne eksyneet särjet kissan kaloiksi. Joskus hän vain istuskeli, katseli järvelle ja mietti asioita joista ei voinut puhua kenellekään. Laiturilla oli hyvä mietiskellä. Tyynen järvenselän yli näkyi punaisena laskeva aurinko, kaukaa kuului harvakseltaan vaimea ukkosen kumu. Ilta oli lämmin, ja pelkät uikkarit jalassa ja lahjakiikari kaulassa Heikki juoksi rantaan. Hän istui laiturin nokkaan ja kiikaroi kauempana lahdella uivia vesilintuja, mutta ajatukset olivat muualla. Mummon eilinen kertomus askarrutti häntä kovin. Tiesikö mummo muka linnuista enemmän kuin isä? Ei isä semmoisia koskaan 1

2 puhunut. Voiko olla totta että kurkien näkemiseen liittyi sellaista? Kunpa isä tulisi kotiin niin voisi tämänkin asian tarkistaa. Epäily ja usko, pelko ja toivo vaihtelivat Heikin mielessä kun hän kertasi ajatuksissaan mummon tarinaa. Ja silloin kurjet tulivat näkyviin. Heikin hengitys salpautui. Kuusi kurkea kaarsi matalalla lentäen niemen takaa. Suuret linnut tulivat aluksi suoraan kohti, muuttivat sitten suuntaa ja ohittivat hänet parinkymmenen metrin päästä. Kohdalla ollessaan ensimmäisenä lentänyt kurki käänsi päätään ja kajautti raikuvan toitotuksen. Ennen viereisen rannan kuusikkoa ne ottivat korkeutta, nousivat kuusenlatvojen yli ja jäivät hetkeksi kaartelemaan metsäkaistaleen yläpuolelle. Sitten ne laskeutuivat näkymättömiin puiden taakse toisilleen äännellen. Muutaman sadan metrin päässä oli pieni suonputura. Heikki arvasi että ne menivät yöksi suolle, niin kuin isä oli joskus kertonut. Hän vilkaisi pihan suuntaan. Äitiä ei näkynyt. Aurinko teki jo laskuaan, mutta hän oli varma että ehtisi takaisin ennen kuin alkaa hämärtää. Sen pitempään miettimättä hän lähti juoksemaan laiturilta rantapolulle ja kohti metsänreunaa, tiheän kuusikon läpi kohti suota ja kohti kurkia, sillä siellä ne olisivat, ja Heikin mielessä kasvoi kumma tunne että ne odottivat häntä. Tuttu polku oli maatuvien neulasten pehmentämä, ja paljain jaloin Heikki juoksi äänettömästi suota kohti. Loppumatkasta hän hidasti askeliaan, koetti hengittää äänettömästi vaikka hengästytti. Viimeiset kymmenet metrit menivät kyyryssä kävellen, ja kun soistunut aukio avautui hänen edessään, hän painautui matalaksi suuren suopursumättään taakse ja jäi katselemaan. Hyttysten ininä ympärillä yltyi, mutta liikkua ei voinut. Siinä ne olivat. Viisi oli keskittynyt syömiseen. Pitkillä jaloillaan ne ottivat välillä askeleen, pari, nokkaisivat sammalesta jotain, ääntelivät hiljaa toisilleen. Kuudes, muita suurempi, oli lähinnä Heikkiä, ja kun se pää pystyssä nykivin liikkein lähestyi vielä vähän, Heikki kuuli sydämensä hakkaavan. Kurki pysähtyi, käänteli päätään kuin nähdäkseen tarkemmin, ja Heikki oli varma että se katseli häntä. - Se on johtaja, Heikki ajatteli. - Se vartioi kun toiset syövät. Se näkee että minä olen tässä. Sitten kurki päästi lyhyen äännähdyksen, kuin kysymyksen, kallisti päätään ja katseli hiljaa. Vastaukseksi Heikki muodosti huulillaan äänettömän kuiskauksen: - Ota mukaan. 2

3 Suuri lintu levitti siipensä, löi pari kertaa ilmaa niin että sen vieressä olevat kanervat ja suopursut taipuivat kuin tuulenpuuskassa. Sitten se pysähtyi hiljaa katselemaan. Heikki tuijotti sitä liikkumatta piilopaikastaan. Hyttyset söivät, mutta niitä ei voinut hätistellä etteivät linnut pelästyisi. Äidin ääni kuului metsän takaa. Heikki kuuli nimeään huudettavan. Ääni kuului aluksi pihan suunnasta, liikkui sitten rantaan päin ja muuttui hätäisemmäksi. - Heikkiiii! Äiti oli huolissaan, oli pakko lähteä. - Tulen aamulla, Heikki kuiskasi hiljaa kurjelle, joka yhä oli paikoillaan ja katseli häneen päin. Hitaasti, niin varovasti kuin suinkin hän kääntyi, hiipi alkumatkan matalana, ja päästyään kuusten suojaan pisti juoksuksi. - Täällä! Metsänrajassa hän näki, että äiti oli tulossa häntä vastaan. Äiti näytti vihaiselta, pysähtyi Heikin eteen ja melkein huusi. - Missä sinä olit? Eikö ole sataan kertaan sanottu että rantaan ja metsään ei mennä yksin? Mitä sinä sinne menit? Sinunkin vuoksi saa olla sydän syrjällään!... Eihän äidille voinut kertoa, että hän meni kurkia tapaamaan, eikä varsinkaan sitä, minkä takia. Äkkiä Heikistä tuntui niin yksinäiseltä ja pahalta, että melkein tuli itku. Äiti huomasi pojan ahdistuksen ja puristi tämän hetkeksi syliään vasten. - Kun sitä voi sattua vaikka mitä jos on yksin laiturilla, ymmärräthän sinä, tai vaikka eksyy kun tulee pimeä Mennään nyt, syöt iltapalaa ja sitten nukkumaan. Heikki ei osannut sanoa mitään. Kovasti teki mieli kertoa mitä hän näki suolla, mutta kuinka? Jotenkin hän halusi pitää koko asian omana salaisuutenaan, mutta toisaalta tapahtunut kiihdytti hänen mieltään niin, ettei hän voileivän ja maitolasin jälkeen osannut lähteä keittiöstä vaan jäi istuskelemaan pöydän ääreen, katseli ikkunasta hämärtyvään iltaan ja vilkaisi välillä äitiä. - No mitä, Heikki? - Mitä mitä? - Kun oot sen näkönen että sulla on vielä jotain mielessä, sanoi äiti ja hymyili väsyneesti ja ilottomasti. - Sano vaan Heikki empi hetken ennen kuin kysyi: - Muuttuuko kurjeksi kun kuolee? Hiljaisuus. - Mitä? - Että kun kuolee, niin onko sen jälkeen kurki? 3

4 Äiti katsoi häntä ääneti. Ei olisi pitänyt kysyä, Heikki ajatteli heti kysyttyään. Äiti muuttui yhä surullisemman näköiseksi, oli kuin itkuun puhkeamaisillaan, tuli lopulta halaamaan. - Mistä sinä laps kulta oot tuommosia ajatuksia päähäs saanu? - Mummo kerto että kun joku kuolee niin siitä tulee kurki. Se sano että joskus se kurki voi tulla katsomaan että mitä kuuluu, mutta sen lähelle ei saa mennä, muuten se voi vaikka ottaa mukaansa. Äiti rutisti häntä ääneti, pitkään. - Ei mummon puheista pidä välittää. Se on vanha ihminen ja puhuu kaikkia höpöhöpöjuttuja. Ne on semmosia satuja, ei ne totta ole. Et kai sinä niitä usko? - En. Äiti ei tiedä kun ei nähnyt. Tai sitten tämä oli niitä asioita, joista ei puhuta lapsille. Ei olisi pitänyt kysyä. Äiti oli surullinen ja huolissaan, se näkyi silloinkin kun se koetti hymyillä. Isä oli ollut sairaalassa koko kesän, ja viimeisen puhelinsoiton jälkeen äiti oli istunut tuntikausia ikkunan ääressä, tuijottanut ulos ja itkenyt. Siitä, ja nyt suolla käytyään, Heikki päätteli mitä on tapahtunut. Hän vain odotti, koska se kerrottaisiin hänelle. Isä on kuollut, siitä hän oli varma. Äidille hän ei voinut puhua mitään tapaamisesta suolla, mutta miten hän äitiä lohduttaisi, sitä hän ei tiennyt. Nukkumaan mennessään Heikki mietti pitkään, kuinka hän heräisi aamulla niin, että ennättäisi suolle ennen kuin kurjet lähtevät. Pitäisi herätä ennen äitiä, pitäisi liikkua hiljaa. Kyllä hän suolle osaisi vaikka olisi vielä vähän pimeääkin. On sinne mentävä kerta hän lupasi. Lopulta väsymys voitti. Heikki nukkui levottomasti, näki unta suuresta kurjesta joka tuli laiturille aivan hänen viereensä. Auringon valo ja kurkien äänet herättivät Heikin. Äiti oli avannut ikkunan. Hetkessä Heikki tajusi olevansa pahasti myöhässä. Hätäisesti hän riisui yöpukunsa, vetäisi uikkarit jalkaan ja juoksi pihalle. Aamu oli aurinkoinen, järven pinta peilityyni, ja kauempana lahdella näkyi hohtavan valkea usvakerros. Kurkien huudoista kuului että ne olivat liikkeellä, lähestyivät. Heikki lähti juoksemaan rantaan ja näki samalla lintujen nousevan kuusenlatvojen yli. Kun hän ennätti laiturille, olivat kurjet jo kohdalla, lahden yllä. Ne ohittivat hänet läheltä niin kuin eilenkin, päinvastaiseen suuntaan. Koko ajan äännellen ne nousivat valkoisen usvapatjan yläpuolelle ja kaartoivat niemen taakse. Heikki kohotti molemmat kätensä kuin vetääkseen ne takaisin. Eivät tulleet. Loittonevat äänet kuuluivat kauan, häipyivät lopulta nekin. 4

5 Hitaasti Heikki käveli takaisin pihaan ja istui rappusille. Itku ei ollut kaukana. Hän oli pettänyt lupauksensa. Ne olivat odottaneet häntä, kunnes huomasivat ettei hän tule. Hän ei näkisi suurta kurkea enää koskaan. Jos ei muuta, niin ainakin hän olisi halunnut toivottaa niille hyvää matkaa. Äiti tuli navetalta. - Ai, sinä olet jo herännyt. Hän jäi istumaan pojan viereen. - Satuitko kuulemaan kun kurjet huusivat? Taitaa jo olla muuttomatka etelään mielessä. Lähtevät talveksi lämpimään, me pärjätään täällä Kului kaksi viikkoa, ja isä tuli kotiin. Aluksi Heikki vähän vierasti, katseli tarkkaan kuin joitain tuttuja piirteitä hakien. Hän oli isän lähettyvillä koko ajan, istui välillä sylissä, seurasi tämän ilmeitä ja kuunteli hyvillä mielin äidin ja isän rauhallista jutustelua. Äidin iloisuus oli palannut, sen näki hänen hymystään. Iltaisin, ennen nukahtamistaan, hän koetti vuoteessaan saada selvää, mistä vanhemmat keskustelivat. Isän sairaudesta puhuttiin, sävy oli hiljainen ja rauhoittava. Heikille tuli turvallinen olo, vaikka hän oli varma ettei hänelle kerrottu kaikkea. Pääasia että isä tuli takaisin ja oli kotona. Heikki tiesi että heillä oli yhteinen salaisuus. Ehkä siitä ei puhuttaisi ikinä, mutta hän tiesi isänkin tietävän. Kurkien kohtaamista hän ei saanut mielestään koskaan, mutta sen koommin hän ei siitä kenellekään puhunut. Se liittyi niiden asioiden joukkoon, joita oli mietittävä ja muisteltava yksinään. Sellaisista asioista ei puhuta aikuisille. Jotenkin isän toinen kuolema häivytti kuluneet vuodet. Huomaan surevani sitä pikkupoikaa, joka oli yksin huoliensa, surunsa ja salaisuutensa kanssa kaksikymmentä vuotta sitten. Ja on vieläkin. Ihan kuin kaikki olisi tapahtunut eilen. Istuin hautajaisia edeltävänä iltana auringon laskiessa vanhan kotitaloni laiturilla ja katselin tyynelle järvelle. Odotin tai ei, en odottanut mitään. Muistelin. Ei siitä niin kauan ollut. Kaikki tuntui ihan todelta. Suon tuoksutkin muistin. Kaukana lahdella ui vesilintuja. Hämärä alkoi laskeutua. Kertasin ajatuksissani huomista varten kukkalaitteen nauhojen tekstiä: ensin yksinkertainen loppusoinnullinen säepari, ja sen jälkeen toivotus hyvää matkaa isä. Sen lausuin ääneen hämärtyvään iltaan, lahden suuntaan. Jäi kysymättä monta asiaa. Linnuistakin. Kuinka kauan kurki elää? 5