UUSI SOTILAALLINEN HUMANISMI Kosovon opetukset

Transkriptio

1

2

3 UUSI SOTILAALLINEN HUMANISMI Kosovon opetukset

4 Noam Chomsky UUSI SOTILAALLINEN HUMANISMI Kosovon opetukset Suomentanut: Juhani Yli-Vakkuri Erkka Öörni Marko Ampuja TomiToivio

5 Copyright Noam Chomsky, Alkuteos: The New Military Humanism: Lessons from Kosovo!nJJ Meritullinkatu Helsinki SUOMEN RAUHANPUOLUSTAJAT Kaikukuja 1 f Helsinki puh Paino: Tammer-paino Oy, Tampere 2000 ISBN:

6 Sisällys Esipuhe "Periaatteiden ja arvojen nimissä" Pommituksia edeltänyt aika Humanitaaristen motiivien arvioiminen Racakin verilöyly: "Ratkaiseva hirmuteko, joka sysäsi tapahtumat liikkeelle"' luvun humanitaariset tapaukset: pieni otos "Humanitaarinen väliintulo" Kiistämisen oireyhtymä Diplomaattinen prosessi Miksi voimaa käytettiin? Maailmanjärjestyksen säännöt Jälkisanat Kirjoittajasta: Nimihakemista

7

8 Esipuhe Vaikka tämän kirjan nimi on Uusi sotilaallinen humanismi, se kertoo itse asiassa vanhasta sotilaallisesta humanismista. Kuten Chomsky toteaa, mm. Hitler, Mussolinija USA:n intiaanien kansanmurhaajat väittivät toimintaansa humanitaariseksi. Muodollisesti kirjan teemana on vuoden 1999 Natonja Jugoslavian välinen sota, mutta tosiasiallinen aihepiiri ulottuu paljon laajemmalle. Erityisesti se käsittelee kahta, myös Suomessa jatkuvasti äärimmäisen aj ankohtaisia teemaa. Ensinnäkin sitä, että kuinka oikein toimii se globaali valta kaikkine ydin- ynnä muine hirvittävine tappoaseineen, johon Suomikin on yhä tiiviimmin yhdennetty. Kun suomalainen eliitti samaistuu aina vain saumattomammin suurvaltajohtoiseen ja itse suurvallaksi pyrkivään EU:hun, on hyvä tajuta, millaisia terroritekoja, kansanmurhiaja muita äärimmäisiä rikoksia suurvalta-aseman säilyttäminen näyttää vaativan niin nyt kuin aikaisemminkin. Toinen teema taas liittyy siihen, miten valtajärjestelmään kytketyt tai sitä hännystelevät tiedotusvälineet ja intellektuellit vääristelevät maailmantapahtumista saamaamme kuvaa suurten valtakeskusten eduksi. Olemme tottuneet liittämään tällaiset vääristymät muihin maihin. Mutta kun lukee Chomskyn analyyseja yhdysvaltalaisten ja englantilaisten lehtien sotapropagandistisista valheista, olennaisten tietojen pimityksestä ja tarkoituksenmukaisesta uuskielestä, tajuaa väistämättä, että syystä tai toisesta nämä samat harhat päätyivät kritiikittä suomalaiseen mediaan. Esimerkiksi kirjaan tutustuessa voi hämmästyneenä alkaa ymmärtää, että se järjestely, jota Kosovossa alettiin muun muassa suomalaisten voimin kesällä 1999 toteuttaa, ei suinkaan ole Ahtisaaren neuvottelema Kosovon rauhansopimus. Se on todellisuudessa USA:n pakottamana syntynyt Nato-johtoinen manööveri, joka sivuutti sekä kyseisen rauhansopimuksen että YK:n 7

9 turvallisuusneuvoston päätöslauselman. Tätä eivät niin suomalainen media kuin Ahtisaari itsekään ole meille kertoneet. Kirjan lähes joka sivulla paljastuvat median ja intellektuellien petokset tuntuvat helposti niin räikeiltä, ettei niitä voi uskoa tosiksi. Suomalaisille, jotka ovat eläneet kahden imperialistisen järjestelmän rajamailla, tarjoutuu kuitenkin ehkä muita helpommin välineitä tiedon ja vallan suhteiden ymmärtämiselle. Ahaaelämyksiä voivat tuottaa vaikkapa kohtaamiset entisen Neuvostoliiton kansalaisten kanssa. Minä esimerkiksi kysyin kerran eräältä Suomeen muuttaneelta virolaiselta, mitä hän eniten oudoksui yhteiskunnassamme. Epäröimättä tämä läntiseenjärjestelmään varsin myönteisesti suhtautuva ihminen vastasi: "Sitä, että suomalaiset uskovat sanomalehtiin." Toinen ymmärtämistä helpottava rikas kokemusaineisto on 1970-luvun politikointi neuvostosuhteilla. Se, että nyt valikoidaan ja tulkitaan tietoa USA:n ja EU-suurvaltojen hyväksi, käy käsitettävämmäksi, kun muistaa, että kolme vuosikymmentä sitten samanlaiset ja osittain jopa samat ihmiset tekivät samaa Neuvostoliiton hyväksi. Chomskyn teksti tuntuu varmaankin useimmista lukijoista olennaiselta tämän päivän maailman ymmärtämisen kannalta. Silti, kun tietää, että Chomsky on kuuluisa kielitieteilijä ja maailman tunnetuimpia intellektuelleja, voi filosofisesti suuntautunut lukijajäädä kaipaamaan jotain yleisempää ja teoreettisempaa analyysiä. Yleisiä näkemyksiä vallasta, tiedosta ja politiikan etiikasta kirjasta kyllä löytyy, mutta ne ovat lähinnä yksittäisiä lauseita konkreettisten tapauskuvausten ja -analyysien lomassa. Yleensä yhteiskunnallisista kysymyksistä kirjoittavat filosofitja usein myös sosiologit ja politologit - ottavat tosiasiat annettuina ja keskittyvät abstraktiin käsiteanalyysiin, josta vedettävät johtopäätökset kuitenkin riippuvat ratkaisevasti tosiasioista. Chomskyn lähestymistapa on lähes päinvastainen: Hänen näkemyksensä on, että yleisistä eettisistä ja yhteiskunnallisista periaatteista ei yleensä vallitse ratkaisevaa erimielisyyttä - ainakaan vallan korruption välttäneiden ihmisten keskuudessa. Sen sijaan yhteiskunnalliset ja poliittiset tosiasiat ovat äärimmäisen ongelmallisia: poliittisin perustein tapahtuva suodatus ja tulkinta määrää suurelta osin sen vaikutelman, joka meille tosiasioista vaivatta aukenee. Varmaankin tästä syystä Chomsky on jo vuosi- 8

10 kymmeniä keskittänyt hämmästyttävän suuren intellektuaalisen energiansa annettujen poliittisten tulkintojen kritiikkiin, tosiasioiden uudelleen tulkintaan ja pimentoon jäävien faktojen esiin vetämiseen. Tämä työ on intellektuellin poliittista ja eettistä toimintaa parhaimmillaan. Itse asiassa hyvinkin monen yhteiskuntateoreetikon omasta teoriasta päädytään samanlaiseen käsitykseen yhteiskunnallisten tosiasioiden ongelmallisuudesta. Tästä ei kuitenkaan yleensä vedetä käytännöllistä johtopäätöksiä, vaan keskitytään edelleen abstraktiin käsiteanalyysiin, josta he itse tai muut vetävät vääriä johtopäätöksiä, koska lähtökohtana käytetyt tosiasiat ovat vääriä. Yhtenä syynä näin epätarkoituksenmukaiseen toimintaan saattaa olla se, että chomskylaisesta intellektuaalisesta poliittisesta aktivismista ei yleensä makseta. Mutta miksi tähän poliittisten tapahtumien uudelleen tulkintaan tarvitaan sellaisia intellektuelleja kuin Chomsky? Eivätkö valtasidoksestajollain tavalla vapautuneiden lehtimiesten kyvyt riitä tähän tehtävään, ja eivätkö intellektuellit voisi keskittyäjohonkin vaikeampaan? Valtamediassa ovat kuitenkin näkyvästi esillä Helsingin Sanomien Max Jakobsonin kaltaisetjärjestelmäintellektuellit,jotka säännöllisesti kokoontuvat nousevien poliitikkojen ja yhtiöjohtajien kanssa kehittämään ideologisia viritelmiään Trilateraaliseen komissioon ja muihin globaaleihin herrakerhoihin. He lisäävät median esittämien näkemysten uskottavuutta ja ympäri maailmaa toimivien tiedotusvälineiden sanomien yhtenäisyyttä. Tässä tilanteessa tavallinen toimittaja, joka huomaa todellisuuden ja vallitsevan tulkinnan välisen ristiriidan, on helposti pulassa. Jollei hänen uskonsa omiin havaintoihinsa ala horjua, niin ainakin muiden usko häneen. Intellektuelli sen sijaan on luonnostaan muita ihmisiä vähemmän oman aikansa vanki, ja hänen on helpompi nähdä yhtäläisyyksiä menneiden ja nykyisten typeryyksien välillä. Toisaalta hänen koulutuksensa usein korostaaja menestyksensä perustuu kykyyn olla hyväksymättä vallitsevaa näkemystä itsestäänselvyytenä. Chomsky tuo kirjassaan esiin seuraavan moraalisen itsestäänselvyyden: "moraalisista kysymyksistä (rikoksista ym.) kannettavan huolen tulisi suhteutua vaikutusmahdollisuuksiin näissä asioissa." Valtamedia ja poliitikot perustelivat Suomen hakeutumista EU:n kovaan ytimeen kansalaisten suuresta vastustukses- 9

11 ta huolimatta sillä, että näin saadaan vaikutusvaltaa EU:n asioihin. Näitä vaikutusmahdollisuuksia nyt sitten ilmeisesti on, mutta tästä huolimatta niin poliitikot kuin media kantavat moraalista huolta lähinnä heikentyneen Venäjän tai sellaisten pienten maiden tekemisistä, joiden kanssa Suomi ei ole minkäänlaisessa liittosuhteessa. Sen sijaan siitä kansanmurhasta, jota Turkki on suorittamassa Kurdistanissa Nato-maiden vahvalla tuella, ei juuri kanneta huolta. Päinvastoin ollaan yhdessä muiden EU-maiden kanssa palkitsemassa Turkkia avaamalla sille portit EU:n jäsenyyteen. Tshetshenian siviilien kokemista hirveyksistä syytetään - öljyn ja kaasun virtojen asettamissa rajoissa - aivan oikein Venäjää eikä tshetsheniseparatisteja, vaikka nämä eivät olekaan mitään pulmusia. Sen sijaan siitä, että pääasiassa USA:nja Englannin toimeenpaneroa Irakin saarto on tappanut yli puoli miljoonaa lasta, ei syytetä suurvaltoja vaan Irakinjohtoa (ks. esim. Helsingin Sanomat ). Tämä vaikutusvaltaisten suomalaisten toimintatapa ei edusta Chomskyn mainitsemaa moraalista itsestäänselvyyttä, mutta sen moraali tai moraalittomuus on kuitenkin kaikille varsin tuttua. Se on paljolti samaa kuin koulukiusaajien: rohkeasti sorretaan ja pilkataan sitä, jota kaikki muutkin sortavat ja pilkkaavat, mutta vaietaan visusti kiusaajajoukonjohtajien typeryydestäja törkeästä pahanteosta. Olli Ta mmilehto 10

12 1.. Periaatteiden ja arvojen nimissä.. Kosovon kriisin herättämä intohimo ja näkemyksellinen hurmos ovat luonteeltaan harvinaislaatuisia. Tapahtumia on pidetty "kansainvälisten suhteiden virstanpylväänä",jokajohtaa täysin uudenlaiseen maailmanhistorian vaiheeseen - moraalisen suoraselkäisyyden aikakauteen, jonka ohjaimissa on "epäinhimillisyyden hävittämiseen idealistisesti tähtäävä Uusi Maailma". 1 Tämä Uusi Humanismi, jonka alkuajankohta sopii onnekkaasti yhteen uuden vuosituhannen alun kanssa, syrjäyttää kapea-alaisen ja vanhentuneen intressipolitiikan. Nyt muovataan uusia käsityksiä maailmanjärjestyksestä, joita on koristeltu kohottavilla opetuksilla ihmisyydestä ja globaalista yhteiskunnasta. Nämä uudet käsitykset tulevat syrjäyttämään vanhan maailmanjärjestyksen rappeutuvat instituutiot, jotka ovat "epäonnistuneet katastrofaalisesti". Näitä epäonnistumisia korvaa uusi aj attelu, joka poikkeaa "innovatiivisella mutta oikeutetulla tavalla" aiemmista normeista. Aiempien sukupolvien idealismi kelpaa nyt vain pilkan kohteeksi, mutta visioiden, jotka tulevat sen tilalle, on tarkoitus olla todellisia ja aidosti mieltä ylentäviä. Jos tämä kuvaus pitää paikkansa tai jos siinä on edes hiven totuutta, edessämme avautuvat uskomattomat mahdollisuudet. Meillä on varmasti hallussamme materiaalisia ja älyllisiä resursseja kauheiden tragedioiden välttämiseksi, jos hyvää tahtoa vain löytyy. Listan kokoaminen tehtävistä, jotka toteuttamalla olisi mahdollista merkittävästi auttaa kärsiviä ihmisiä, ei edellytä suurta mielikuvitusta. Erityisesti Kosovon mittakaavaan yltäviä rikoksia on valitettavan helppo löytää, ja monia voitaisiin huo- 11

13 mattavasti lievittää taijopa kokonaan pysäyttää vain murto-osalla siitä energiasta ja innosta, jota länsivallat ja niiden intellektuaaliset kulttuurit kuluttivat Kesovon hankkeeseen vuoden 1999 alkupuolella. On siis monta hyvää syytä pyrkiä etsimään ja tunnistamaan tämänkaltaisia tehtäviä ja ongelmia, ja asettaa ne etusijalle pohdinnoissamme. Jos Kesovon vapauttamisen ylevämielisessä hengessä on hiukkaakaan autenttisuutta -jos päättäjät vihdoinkin toimivat "periaatteiden ja arvojen nimissä" (Vaclav Havel), jotka ovat todella humaaneja, kuten meille itsevarmasti ilmoitetaan - meillä on todellinen mahdollisuus rakentaa uudenlaista välittömän toiminnan esityslistaa. Ja vaikka osoittautuisikin, että todellisuus ei vastaa tätä imartelevaa omakuvaa, näiden tehtävienja ongelmien tunnistaminen on silti tärkeää. Se ohjaa huomion siihen, mitä niiden tahojen, jotka pitävät hienoja sanoja jonakin muuna kuin kyynisenä opportunismina, tulisi tehdä. Yrittäkäämme siis tarkastella ja ymmärtää, mitä on tapahtunut ja miten sekä miksi se on esitetty edellä esitellyllä tavalla. Yrittäkäämme lisäksi ymmärtää, mitä muita hankkeita voitaisiin helposti toteuttaa, jos sovellettaisiin niitä "universaaleja arvoja, joita kannattavat Euroopan unionin ja Natonjohtaj at" sekä heitä ylistävät kommentaattorit. Koska aihealue on niin laaja, että kattavan katsauksen laatiminen on mahdotonta, pitäytykäämme tapauksissa, jotka jollain olennaisella tavalla muistuttavat vuoden 1999 alkukuukausina kiivaita tunteita ja sitoumuksia herättänyttä tragediaa. Paitsi että tällaiset tapaukset antavat mahdollisuuden arvioida oikeudenmukaisesti Uutta Humanismia sen itse valitsemalla alueella, ne ovat myös itsessään tärkeitä, ainakin alkeellisten moraalisten standardien mukaan. Väärinymmärrysten välttämiseksi sanottakoon, ettei tarkoituksenani ole osallistua keskusteluun siitä, mitä pitäisi tai olisi pitänyt tehdä Kosovossa, muuten kuin hyvin epäsuorasti. Pyrin sen sijaan tarkastelemaan hirvittävään inhimilliseen katastrofiin johtaneiden tapahtumien viitekehystä. Lisäksi pohdiskelen tapahtumien sekä niiden esittämisen ja tulkinnan todennäköisiä seurauksia. Tämä edellyttääjyrkkää laajentamista keskustelussa, joka on muutaman viime kuukauden aikana keskittynyt yksinomaan levottoman Balkanin yhteen osaan sysäten samalla syrjään muita merkittäviä huolenaiheita. Edellä selitetyistä syistä 12

14 johtuen tässä kirjassa keskustelua laajennetaan vain samankaltaisiin tehtäviin ja ongelmiin, mutta keskustelua olisi syytä laajentaa edelleen. Maaliskuun 24. päivänä USA:njohtamat Natonjoukot hyökkäsivät risteilyohjuksin ja pommein eri puolilla Jugoslavian liittotasavaltaa oleviin kohteisiin. 2 Etusivujen uutisosikot kertoivat hyökkäyksen "syösseen Yhdysvallat sotilaalliseen konfliktiin, mikä presidentti Clintonin mukaan oli välttämätöntä etnisen puhdistuksen pysäyttämiseksi ja vakauden tuomiseksi Itä-Eurooppaan". Clinton ilmoitti kansakunnalle, että pommittamalla Jugoslaviaa. "me edistämme arvojamme, suojelemme etujamme ja edistämme rauhan asiaa". "Me emme voi reagoida samanlaisiin tragedioihin kaikkialla, mutta kun etninen konflikti muuttuu etniseksi puhdistukseksi, ja kun me voimme vaikuttaa tilanteeseen, meidän on sitä myös yritettävä, ja juuri tästä on kyse Kosovossa". "Jos olisimme epäröineet" hankkeessa, jota Clintonin puheen otsikossa sanotaan "Oikeutetuksi ja välttämättömäksi sodaksi". "lopputulos olisi ollut moraalinenja strateginen katastrofi. Alhanian kosovolaisista olisi tullut kansa ilman kotimaata, jokajoutuisi elämään vaikeissa olosuhteissa Euroopan köyhimmissä maissa." Ja tämähän on Yhdysvaltojen mielestä sietämätön kohtalo kärsiville ihmisille. Ulkoministeri Madeleine Alhright oli jo ensimmäinen helmikuuta pannut hälytyskellot soimaan ja julistanut, "että tämä peli ei vetele, vuonna 1999 ei voida hyväksyä tällaista harhaarimaista etnistä puhdistusta. On loppujen lopuksi parempi. että demokratiat asettuvat vastustamaan tällaista pahuutta. "3 Clintonin eurooppalaiset liittolaiset olivat samaa mieltä. Otsikolla "Uusi sukupolvi vetää rajan" Englannin pääministeri Tony Blair julisti, että tämä on uudenlainen sota, jossa me taistelemme "arvojen" ja "uuden internationalismin puolesta, joiden puitteissa kokonaisten etnisten ryhmien raakaa sortoa ei enää voida hyväksyä". Taistelemme "maailman puolesta,jossa mainittuihin rikoksiin syyllistyneillä ei ole turvapaikkaa". "Me taistelemme maailman puolesta, jossa diktaattorit eivät enää voi rangaista kansaansa kammottavilla tavoilla vallassa pysyäkseen." Olemme siirtymässä "uudelle vuosituhannelle, jolla diktaattorit tietävät, etteivät voi rankaisematta syyllistyä etniseen puhdistukseen tai kansansa sortamiseen". Saksan ulkoministeri Joschka Fischer 13

15 "on ryhtynyt kannattamaan aj attelua, jota saksalainen intellektuelli Ulrich Beck on nimittänyt 'Naton uudeksi sotilaalliseksi humanismiksi' - tämän ulkoministeri Madeleine K. Albrightin puolustaman näkemyksen mukaan ihmisoikeuksien puolustaminen on eräänlainen kutsumustehtävä."4 "Uutta interventionismia" ylistivät älymystö ja lainoppineet. He julistivat alkaneeksi uuden maailmanpolitiikan aikakauden, jossa "valistuneet valtiot" voivat vihdoinkin käyttää voimaa, jos "katsovat sen oikeutetuksi", hyläten "vanhat rajoittavat säännöt" ja noudattaen itse määrittelemiään "moderneja käsityksiä oikeudesta". "Kosovon kriisi todistaa... Amerikan uuden halukkuuden tehdä mitä se pitää oikeana - riippumatta siitä, mitä kansainvälinen oikeus sanoo."5 Kylmästä sodastaja maailmanjärjestyksen vanhanaikaisista rajoituksista vapauduttuaan vaiistuneet valtiot voivat nyt täydellä antaumuksella omistautua ihmisoikeuksien puolustamiseen ja oikeuden ja vapauden tuomiseen kärsiville ihmisille kaikkialla - voimakeinoin,jos on välttämätöntä. "Valistuneilla valtioilla" tarkoitetaan tietenkin Yhdysvaltoja ja sen kumppania Englantia, sekä mahdollisesti myös muita maita, jotka värväytyvät mukaan niiden ristiretkiin ihmisoikeuksien puolesta. Valistuneiden valtioiden tehtävää vastustavat vain "uhmaajat, saamattomat ja konnat", "maailman häiriköt".6 Valistuneisuus on ilmeisesti näiden maiden ominaisuus jo määritelmän perusteella. On turha etsiä uskottavaa argumenttia tai todistusaineistoa, joka viittaisi varsinaiseen eroavaisuuteen valistuneiden valtioiden ja häiriköiden välillä. Ainakaan historiankirjoituksesta ei sellaista löydy. Mutta historia onkin joka tapauksessa epäolennaista, kiitos doktriinin, jota voisi kutsua suunnanmuutosopiksi. Sen mukaan on totta, että ennen olemme tehneet naiiviudestamme tai puutteellisesta tiedosta johtuneita virheitä, mutta nyt olemme palaamassa takaisin oikeamielisyyden perinteiselle polulle. Historian tarkasteleminen ei voi olla muuta kuin "satunnaisia heitto ja ja herjauksia Washingtonin historiallisesti vahingollisesta ulkopolitiikasta", ja näin ollen se voidaan "helposti jättää omaan arvoonsa" - näin meitä neuvoo eräs uusien "muotoutumassa olevien normien" johtava akateeminen auktoriteetti ja kannattaja. 7 On siis turhaa kysyä, mitä voidaan oppia menneisyyden pölyttyneistä tarinoista. Näin siitäkin huolimatta, että poliittinen päätöksentekorakenne ja sen 14

16 institutionaalinen perusta ovat säilyneet muuttumattomina. Kesäkuun kolmantena päivänä Nato ja Serbia solmivat rauhansopimuksen. USAjulistautui voittajaksi päätettyään menestyksekkäästi "kymmenen viikon pituisen sotaretkensä,jonka tarkoituksena oli pakottaa herra Milosevic tunnustamaan tappionsa". Voitto oli saavutettu, muttei vielä rauhaa: rautanyrkki on valmis iskemään uudelleen, kunnes voittajat ovat varmistuneet siitä, että heidän tulkintansa rauhansopimuksesta on toteutettu. Laajan konsensuksen ilmaisi New York Timesin globaalien asioiden analyytikko Thomas Friedman: "Alusta lähtien Kosovon ongelmassa on ollut kyse siitä, miten meidän pitäisi reagoida. kun pahoja asioita tapahtuu vähämerkityksisissä paikoissa". Vaiistuneet valtiot ovat avanneet uuden vuosituhannen vastaamalla tähän modernin aikakauden kriittiseen kysymykseen noudattaen moraalista periaatetta, jonka mukaan "sen jälkeen, kun pakolaisten karkotukset alkoivat, Kasavonjättäminen huomiotta olisi ollut väärin... ja siksi valtavan ilmasodan käyttäminen rajallisen tavoitteen saavuttamiseksi oli ainoajärkevä ratkaisu".8 Aj oituksen tarkastelu osoittaa, että tämä yleinen hokema ei voi pitää paikkansa: on kiistatonta, että "valtava ilmasota" aloitettiin ennen kuin "pakolaisten karkotukset alkoivat" entistä kiivaampina,ja että ilmasotajohti karkotustenja muiden raakuuksien äkkinäiseenja laajamittaiseen kiihtymiseen. Nämä tosiasiat raportoitiin yksityiskohtaisesti Friedmanin omassa lehdessä sekä muualla. Tämän verran sentään on yleisesti tunnustettu. Sen voi kieltää vain omaksumalla "vapaaehtoisen tietämättömyyden" asenteen, lainatakseni edellä siteeratun "uuden internationalismin" kannattajan termiä terävästä raportista, jonka hän kirjoitti USA:n palkkasoturi en hirmutöistä ja ulkoministeriön reaktiosta niihin. 9 Vapaaehtoisella tietämättömyydellä on pitkä historia. Eräs klassinen kuvaus siitä löytyy George Orwellin Eläinten vallankumoukseen kirjoittamasta esipuheesta, jossa hän käsitteli sitä, miten vapaissa yhteiskunnissa "epäsuositut aj atukset voidaan vaientaa ja epämukavat tosiasiat pitää salassa ilman mitään virallista kieltoa". Tämä "kirjallisen sensuurin salakavala muoto" on "pitkälti vapaaehtoista", Orwell huomauttaa. Osittain se on lähtöisin hyvästä koulutuksesta. joka istuttaa ihmisiin "yleisen sanattoman yhteisymmärryksen siitä, ettei tiettyjen tosiasioiden 15

17 mainitseminen yksinkertaisesti ole sopivaa". Tällaisesta vapaaehtoisesta tietämättömyydestä ja muista tekijöistä johtuen "Ihminen, joka kyseenalaistaa vallitsevan oikeaoppisuuden, tulee huomaamaanjoutuneensa vaiennetuksi yllättävän tehokkaasti." Eläinten vallankumous on ehkä Orwellin tunnetuin kirja. mutta sen esipuhe yksi hänen tuntemattomimmista esseistään. Sitä ei alunperin julkaistu, ja se löydettiin vasta 30 vuotta myöhemmin. Tällöin se julkaistiin näkyvästi, mutta pian se taas painui unohduksiin.10 Vaikka Thomas Friedmanin oma Oa sovinnainen) vastaus hänen New York Timesissa esittämäänsä retoriseen kysymykseen on epätyydyttävä, uskottava vastaus löytyy samasta lehdestä samana päivänä, joskin vain epäsuorasti. Kirjeenvaihtaja Stephen Kinzer raportoi Ankarasta, että "Turkin tunnetuin ihmisoikeusaktivisti [Akin Birdal] on joutunut vankilaan", mihin hänet oli tuomittu siitä hyvästä, että hän "oli kehottanut valtiota pyrkimään rauhanomaiseen ratkaisuun kurdikapinallisten kanssa". 11 Jos käännämme katseemme katkonaisista, yleisesti epäinformatiivisistaja harhaanjohtavista uutisista ja analyyseistä tuonnemmaksi, huomaamme, että Turkin ihmisoikeusyhdistyksen rohkean puheenjohtajan vankeustuomio on vain yksi episodi kyseisen valtion ihmisoikeusaktivisteja vastaan suuntaamassa pelottelu- ja häirintäkampanjassa. Kohteiksi ovat joutuneet aktivistit, jotka tutkivat ja raportoivat hirvittäviä raakuuksia ja vaativat rauhanomaista ratkaisua konfliktiin, johon on kuulunut yksi 1990-luvun raakalaismaisimmista etnisistä puhdistuksista ja valtioterrorikampanjoista. Kampanjaa on toteutettu kiihtyvällä väkivallalla, kiitos valistuneiden valtioiden johtajan aktiivisen osallistumisen. Näin Yhdysvallat "edistää arvojaan, suojelee etujaan ja edistää rauhan asiaa" (presidentin sanoin) - tavalla, joka on aivan liian tuttu niille, jotka eivät ole valinneet vapaaehtoista tietämättömyyttä. Palaamme myöhemmin Turkin tapaukseen. Tässä on syytä vain huomauttaa, että nämä 1990-luvun tapahtumat, jotka jatkuvat tälläkin hetkellä ja tapahtuvat Naton ja Euroopan toimivallan piirissä, ovat melko hätkähdyttävä -joskaan ei ainoa - esimerkki valistuneiden valtioiden vastauksesta kysymykseen siitä, "miten meidän pitäisi reagoida, kun pahoja asioita tapahtuu vähämerkityksisissä paikoissa". Vastaus kuuluu, että mei- 16

18 dän on reagoitava auttamalla kiihdyttämään raakuuksia - tehtävä, joka onnistuttiin toteuttamaan myös Kosovossa. Tällaiset nykyisen todellisen maailman piirteet herättävät vakavia kysymyksiä Uuden Humanismin luonteesta. Näin vaikka omaksuisimmekin "suunnanmuutos" -opin ja luopuisimme historiasta ja sen opetuksista, jotka koskevat niitä vallan instituutioita, jotka toimivat lähes esteettä ja ovat vapaita tekemään mitä "pitävät oikeana". Aivan sattumalta uskottavamman vastauksen Friedmanin kysymykseen vahvisti toinen valtalehti Washingto n Post, joka luonnosteli samalla selkeästi Uuden Humanismin ääriviivat kahdessa rinnakkaisessa pääkirjoituksessa sodan loputtua. Yhden otsikko on "Kosovo's Bumpy Road" (Kosovon kuoppainen tie), toisen, "Turkey's Kurdish Opening" (Turkin tilaisuus kurdikysymyksessä). Ensimmäinen pääkirjoitus tarjoaa neuvoja Natolle, toinen ilmaisee "Turkin ystävien toiveita". 12 Kosovon tapauksessa Washingtonin ei tule "osoittaa mitään sympatiaa" roistoille, jotka syyllistyivät Naton pommitusten aikana raakalaismaiseen etniseen puhdistukseen sekä muihin hirmu tekoihin. Päin vastoin, Naton tulisi "pommittaa entistä kiivaammin", jos se havaitsee mitään merkkejä Serbian "vastahakoisuudesta" toteuttaa "periaatteita, joista ei voi neuvotella". Näistä periaatteista keskeisimpiin kuuluu se, että YK:n turvallisuusneuvoston valtuuttamilla rauhanturvajoukoilla tulee olla "Naton kenraali komentaj anaan - ei YK:n, Euroopan unionin, Euroopan turvallisuus-ja yhteistyöjärjestön [Etyj] tai kenenkään muun virkailijaa". 13 Toisin sanoen, Naton tulee päättäväisesti hylätä turvallisuusneuvoston päätöslauselma, jonka se oli itse juuri pannut alulle ja allekirjoittanut. Päätöslauselma edellytti "kansainvälisten turvallisuusjoukkojen läsnäoloa", jotka toimivat "YK:n alaisuudessa" ja joihin "Nato osallistuu huomattavalla panoksella" (päätöslauselmassa ei esiinny muuta mainintaa Natosta). Ja tietenkin Naton on ankarana kurinpitäj änä rangaistava väkivallan jatkamisella kaikkea "vastahakoisuutta" alistua yksipuolisiin päätöksiinsä. Turkin kohdalla tarina on vallan erilainen. Washingtonin pitää ehdottomasti "osoittaa sympatiaa" roistoille, jotka ovat syyllistyneet etniseen puhdistukseen ja muihin rikoksiin kurdiväestöa vastaan - vaikka kyse on rikoksista, jotka ovat selvästi ver- 17

19 rattavissa Serbian rikoksiin Kosovossa, ja joita ei toteutettu keskellä Naton pommituksia. Johtopäätös ei ole yllättävä, sillä Washingtonilla on hyvin huomattava asema näiden roistojen keskuudessa. Turkin ja Kurdien kohdalla "Kurdien separatistiliikkeen vangittua johtajaa" Abdullah Öcalania "pidetään yleisesti syyllisenä tuhansien [tarkemmin kymmenien tuhansien] kuolemaan kurdien sodassa Turkkia vastaan". Ilmaisu "pidetään yleisesti" ei pidä sisälläänjohtavia kansainvälisiä ihmisoikeusjärjestöjä mutta kylläkin Turkin ja Yhdysvaltojen hallitukset. Vastaavasti ja yhtä oikeutetusti Belgradissa ja ehkä myös Moskovassa albaanien separatistiliikkeen sissijoukkoj a "pidetään yleisesti vastuussa" tuhansien kuolemasta albaanien sodassa Serbejä vastaan Naton pommitusta edeltäneenä aikana - mikä tietenkin on relevantti aj anjakso, kun arvioidaan päätöstä ryhtyä pommitukseen. Tänä aj anjaksona tapahtuikin raakuuksia; palaamme myöhemmin Washingtonin versioon niistä. Kukaan vakavasti otettava tarkkailija ei kuitenkaan pidä niitä edes lähestulkoon verrattavina raakuuksiin, joihin ovat syyllistyneet "Natoon päin suuntautuneet Turkin asevoimat" - kuten Washington Postin toimitus kuvailee Washingtonin aseistamia ja kouluttamia Turkin sotilasvoimia, jotka saivat nauttia yhä kasvavasta asevirrasta raakuuksien kasaantuessaja Clintonin osoittaessa "Amerikan uutta halukkuutta tehdä mitä se pitää oikeana". Washington Postin toimittajat eivät kehota ketään pommittamaan Ankaraa tai Washingtonia. Sen sijaan "Turkin ystävien on toivottava, että maa pystyy keräämään rohkeutta arvioida rehellisesti Öcalanin aloitetta" rauhanomaiseen ratkaisuun. Tällä viitataan "vangitun johtajan" rauhanaloitteeseen, josta Turkin hallitus ja sen ystävät Washingtonissa ovat seitsemän vuoden aj an kieltäytyneet neuvottelemasta, ja kieltäytyvät yhä, kuten "Turkin tunnetuin ihmisoikeusaktivisti" sai omakohtaisesti kokea vain muutamaa päivää aikaisemmin. Jos Turkki päättää "hoitaa kansallista syöpäänsä, katkeroituneen kurdivähemmistön ongelmaa", toimittajat jatkavat, maan politiikka ei enää olisi "ristiriidassa arvostamiensa länsimaiden humaanien ja demokraattisten arvojen kanssa". Nämä humaanit arvot ovat luonnollisesti peräisin samasta maasta, josta Turkkiin virtaa jatkuvasti tappavia aseita, joilla se "hoitaa kansallista syöpäänsä" Washingtonin suosimalla tavalla. "Turkkilaisille Kurdien kanssa sopiminen ei tule 18

20 olemaan helppoa", toimittajat tunnustavat. Nyt Kurdit haluavat "kulttuurillisia ja kielellisiä oikeuksia", jotka heiltä on riistetty (toisin kuin Kasavon albaaneilta), mutta myöhemmin 'jotkut heistä" saattavat vielä vaatia "autonomiaa ja itsemääräämisoikeutta" (samoin kuin Kasavon albaanit monen vuoden aj an). Siksipä Turkinjohtajat ansaitsevat sympatiaaja ymmärtämystä ystäviltään Washingtonissa. Kattavampi kuvaus, johon palaamme lyhyesti, piirtää vielä terävämmän kantrastin kahdentaisen valtioterrorin välille. Yhtäältä on terroria, jolla on valistuneiden valtioiden hyväksyntä ja innokas tuki takanaan. Toisaalta on terroria, joka on rikollista ja jota on ankarasti rangaistava, koska se on ristiriidassa valistuneiden valtioiden vaatimusten kanssa. Tässä ei ole mitään uutta, minkä voi osoittaa vain yhden esimerkin avulla. Muutamaa vuotta aikaisemmin Washington Post neuvoi Washingtonia "palauttamaan Nicaragua keskiamerikkalaiseen malliin" ja pakottamaan se "käyttäytymäänjärkevästija alueellisten normien mukaisesti". Nicaraguasta piti toisin sanoen tehdä keskiamerikkalaisen mallin mukainen Washingtonin tukema murhaava terroristivaltio ja se piti saada käyttäytymään "alueellisten normien" mukaan, joita määrittivät raa'at hirmutyöt, jotka olivat monin verroin vakavampia kuin mitkään rikokset, mistä USA:n vihollista Nicaraguaa syytettiin - poikkeuksena tietenkin läntisen pallonpuoliskon hallitsijan uhmaaminen. 14 Tämä asenne on tavanomainen - ei ainoastaan valistuneiden valtioidenjohtajien piirissä, vaan myös niiden vihollisten ja edeltäjien keskuudessa. Entisaikoina Pra vda teki samanlaisia erotteluja, jotka olivat myös yhtä oikeutettuja. Tämän historian pitäisi olla tuttu. Nämä kuuluvat tärkeimpiin kysymyksiin, joita vuoden 1999 Balkanin sota herättää. Ne pysyvät kuitenkin visusti poissa keskustelusta, ainakin valistuneiden valtioiden sisällä. Muualla mitä erilaisimpia mielipidesuuntauksia edustavat ihmiset huomaavat ne helposti. Valitakseni muutaman kaukaa tulevan esimerkin, eräs huomattava israelilainen sotilaallisten ja strategisten asioiden tuntija näkee vaiistuneet valtiot "uhkana maailmalle". Hän luonnehtii "uusia pelisääntöjä" paluuksi kolonialismin aikakauteen, jossa väkivallan käyttö on "verhottu moralistiseen hurskasteluun"ja rikkaatja vahvat tekevät "mitä itse pitävätoikeu- 19

21 tettuna". Toinen kommentaattori, Israelin Keskustapuolueen puheenjohtaja ja entisen asevoimien komentajan vaimo kirjoittaa, että "valta voitti ja rauha hävisi": "pelisäännöt ovat kaikkea muuta kuin muuttuneet... Tässä tarinassa ei ole hyvää ja pahaa, vaan pelkästään todella pahaa ja vähemmän pahaa". Mielipidekirjon vastakkaisella laidalla Aleksandr Solzhenitsyn, joka oli idoli lännessä silloin kun hän ilmaisi oikeita mielipiteitä, tarjoaa lyhyen ja ytimekkään määritelmän Uudesta Humanismista: "Hyökkääjät potkaisivat YK:n sivuun ja avasivat uuden, vahvemman oikeuteen perustuvan aikakauden". Viimeisenä esimerkkinä olkoon Vuk Draskovic, jonka Milosevic oli pannut viralta koska hän oli vastustanut tämän sotapolitiikkaa ja kehottanut ihmisiä osoittamaan mieltään rauhan puolesta. Lännessä Draskovicia ylistettiin Hyvänä Serbinä,järjenja itsenäisyyden äänenä Milosevicin hallituksessaja Milosevicinjälkeisen demokraattisen Serbian toivona. Hänen oppositionsa perustui Solzhenitsynin teesiin: "Meidän on tunnustettava, että maailmaa hallitsee nykyään usein voima eikä oikeus. Meidän on oltava hyvin rohkeita ja lähestyttävä kompromissia". 15 Palaamme tuonnempana laajempaan mielipideotokseen, joka edustaa huomattavaa osaa maailman väestöstä, ehkäjopa enemmistöä, kuten eräs haukkamainen politiikantutkija väittää. Se saattaisi yhtyä merkittävän ja vaikutusvaltaisen - joskaan ei erityisen kuuluisan - radikaalin pasifistin A.J. Musten arvioon: Sodan jälkeen ongelmana on voittaja. Hän luulee osoittaneensa, että sota ja väkivalta kannattavat. Kuka opettaa hänelle, että näin ei ole?16 "Ei pidä sortua harhakuvitelmiin, joiden mukaan [Nato] pyrkii puolustamaan kosovolaisia". Näin sanoi Solzhenitsyn jajatkoi: 'jos heidän todellinen tavoitteensa olisi ollut sorrettujen suojeleminen, he olisivat voineet puolustaa esimerkiksi onnettomia kurdeja, joita eri valtiot ovat pakottaneet hajalle noin 40 tai 50 vuoden aj an ja jotka ovat nytjoutuneetjoukkotuhonnan uhreiksi". Tämä on liioittelua, mutta tuskin yhtään sen pahempaa kuin ne äärimmäiset holokaustirevisionismin muodot, jotka vertaavat Naton pommitusta seuranneita Serbian kammottavia rikoksia Hitlerin kansanmurhapolitiikkaan. Jos tämä vertaus otettai- 20