Elina Lahti. Pyyhekumileimasin. runoja

Transkriptio

1 Elina Lahti: Pyyhekumileimasin 1/11 Elina Lahti Pyyhekumileimasin runoja

2 Elina Lahti: Pyyhekumileimasin 2/11 Tein pyyhekumista leimasimen, leimasin elämäni, pyyhin entisen, heikoksi kuluneen hiilipiirroksen. Leimasin uuden, uudelleen. Puin itseni, riisuin ja puin, runoja luin, rakensin itseni sanoista, Fröbelin palikoista. Maalasin huoneeni täyteen valkoisia pitsikukkasia. Tuomen tuoksuisia kukkasia hameeni helmassa. Kielon kellojen kaiku soi kerrostaloviidakossa. Piirsin hiilipiirroksen, kuluneen elämänviivan silkkipaperille, uuden, uudelleen.

3 Elina Lahti: Pyyhekumileimasin 3/11 Vihkon sivu tuntuu epätasaiselta. Pisteliäät kirjaimet paistavat sormiin toiselta puolen. Hivelen kuivaa paperia, ja minua alkaa ahdistaa. En tiedä miksi, mutta kättäni pitelee jokin este. Sormet liikkuvat vaivalloisesti, aina vain tahmeammin. Paperi on valkoinen, muttei kuitenkaan. Enemmänkin harmaahko, ruudutettu hennoilla viivoilla, joita sormenpäät kavahtavat. Synti on sen värinen. Sotkeutunut merkinnöistä. Viivat halkovat paperia väkivaltaisesti. Käsieni varjot lankeavat taustalle pehmeinä, koskettamatta, sotkematta. Sivun kääntämisestä syntyy hankaava, rasahtava, pyöreä, karhea ääni, kuin kävelisi pakkaslumessa. Koukeroisilla kirjaimilla täyteen kirjoitettujen sivujen kääntämisestä kuuluu pehmeämpi ääni, sillä muste ja kirjaimet saavat karheuden antamaan periksi. Taittumaan. Teksti muokkaa paperin muotoa, järjestelee atomeita uudestaan. Ei koskaan samalla tavoin kuin edellisellä kertaa. Jokaisen kirjoitetun sivun atomikoostumus on erilainen. Tussi, mustekynä, kuulakärkikynä tai lyijy, runo, tajunnanvirta, muistiinpano (selkeä ja suoraviivainen tai poukkoileva ja kuvitettu) muokkaavat paperia eri tavoin. Tekstillä on vaikutuksia universumin rakenteeseen. Mietin, onko minulla riittävän painavaa asiaa, jotta voisin ikuistaa sen?

4 Elina Lahti: Pyyhekumileimasin 4/11 Haisee talvelta ja banaanilta, jonka kuoret ruskistuvat kylmässä. Märkää lunta. Miltä se maistuu? Vetistyneet voileipäkeksit muovipussissa. Minä lumen sisällä, ontelossa, joka haarautuu. En tiedä, oletko olemassa. Taivas on vaaleansininen.

5 Elina Lahti: Pyyhekumileimasin 5/11 Ilkikurinen, nuori vartalo valmiina leikkiin, katsetta kutsuu houkutus naisen jalkojen välissä, soittimet nostettu syrjään, musiikki on vaimennut, aika jää taustalle, sata vuotta lähes huomaamattomissa, hän tuntee voimattomuuteni, ja kenties siksi osoittaa hieman rakkautta, etäältä, sillä hän kuoli kauan sitten; jaamme salaisen, kunniattoman hetken museossa.

6 Elina Lahti: Pyyhekumileimasin 6/11 Lensin halki vuosisatojen lukemalla hänen runojaan. voima välillämme vastasi sitä, miten Maa vetää Kuuta puoleensa. Toivoin hitusen rakkautta, antauduin makuukamarissa, vaikka aika-avaruus, maantiede, sääty, kansa melkein kaikki mahdollinen meitä erottaa. Miten hauskaa meillä olisikaan, kun kirjoittaisimme, puhuisimme turmeltuneiden kieltä, ainutta, jota molemmat osaamme. Tunnemme toisemme läpikotaisin, uskoisin, hän osaa olla ilkeä halutessaan. Ymmärrän sitä hyvin, mutta jos ilkeilisimme toisillemme, voisiko ystävyys todella syntyä koskaan?

7 Elina Lahti: Pyyhekumileimasin 7/11 Rakkauteni on sitruunamakeinen, suolan sen päältä nuolen, Kenties en koskaan taipunut kuin rantakoivu, halunnut pinkkiä hametta, Aamulla sinä halusit vain appelsiinimehua, kahvia, ja kosketusta, Kieleni kirvelsi tupakkasi tuhkanharmaasta, maistoin totuuden. Runoihini valjastan ikiaikaisen, melankolisen soittimen! Tarjosin viiniä ja paikan nuotiotulesta: niin paljon jäi kokematta, Emme koskaan maanneet kalliolla kuin kaksi kyytä toisiinsa kietoutunutta. En ehtinyt vetäytyä sisältäsi: suudelma päättyi kesken. Puhalsit savua silmiini. Rakastan liikaa ihmisten seuraa, Pelkään mitä sanot, kuljet ohi sanomatta mitään, ja epärationaalistun Ajattelen rantakoivuja: hentovartiset kaipaavat apuasi tuulta vastaan. Oi uhmakas muistini! Puren pinnan rikki, nuolen jälleen sitruunaa, Olin kaikkea liikaa, muistan kaiken, minkä jätit sanomatta, haalistun Enkä kuitenkaan saa tarpeekseni nuotiotuleni vanhasta soinnista. Uskallan.

8 Elina Lahti: Pyyhekumileimasin 8/11 Vaaleanpunainen hajukumi, kemiallinen mansikka minut pakotetaan syömään, ahmin kunnes halkean. Kas, osaan sittenkin, tein tehtävästä turhan vaikean! Näin vatsan kautta sydämestään värjätään mustikka. Jos vuotaa vaaleanpunainen veriväri onkaloista alakautta vaikka, minut sidotaan pöytään, kumijuomaa oksennan: nenän läpi, meni läpi, näen valon valkean. Poksahdan pinkin purkkapallon lailla, pihalla paikka Aivomassani leviää pelakuihin, mustaan multaan kierii pääni, ruohikolla nahkani piknikalustana. Itseäni kuin sipulia kuorin! Dekonstruioin ja menstruoin kemiallisen tuoksun, siksi siloiset sulokyyhkyset varastavat verhot yksinäisestä talostani. Keittiössä istun kuuntelemassa, valot poissa, saan eheytymissignaalin: synnyin lokiksi, aamulla juon kahvia ja linnut muuttuvat harmaiksi.

9 Elina Lahti: Pyyhekumileimasin 9/11 Luon nahkaani kuin emme kävelisi jäällä, väsyttää, tahdon vajota, langeta, lakata uneen. Tunne, etten olisi olemassa. Syötän hyttystä kädestäni. Kuin en olisi olemassa veripisara. Jäällä kenties olen.

10 Elina Lahti: Pyyhekumileimasin 10/11 Eikö kukaan näe, että se hengittää? Kalman haju pieluksissa todistaa, ettei multa peittänyt mitään lopullista. Lopullinen tapahtui sen hetken jälkeen, jolloin painoin nenäni korvan juureen ja tunsin, miltä elämä tuoksui. Sataa lunta, hengitän kylmää ja sieraimiani pistelee. Pakkanen jäätää silmät lasiksi.

11 Elina Lahti: Pyyhekumileimasin 11/11 Kun sinä kuolet, mikä minä olen? Lakkaanko pelkäämästä lopulta, kun koet muodonmuutoksen, synnyt valoksi pinnalle järven? Elämästä juon oksaista puolta. Virtapaikkoja ei näe rannalta: vesi riitelee kanssa veden. Kauan kuolleena vuo kyynelten. Sormillani kosketan sammalta. Kirkkomaan ikuinen hiekka juoksee läpi kämmenteni kuin rannalla, jalkoihin kiinnittyy Suurin aarteeni: simpukka pyyhin hiekan varpaistani sinä jäät, minun virtani tiivistyy.