vähänkään poikkesi sivuun oikealta väylältä. Tervankuljetusmatkan kesto riippui suurimmaksi osaksi tuulesta: jos tuuli puhalsi suotuisasti, vei matka

Transkriptio

1 Tervansoutajat Oulujoki oli aikanaan tervan virta. Männyistä saatava terva muodostui merkittäväksi vientituotteeksi ja sitä kuljetettiinkin laajalle alueelle Eurooppaan. Rokuan alueelta terva kulki Ouluun tynnyreissä pitkien veneiden kyydissä Oulujokea pitkin. (Jurvelin & Okkonen 2007.) Terva kuljetettiin pääasiassa soutamalla Oulujokea pitkin Ouluun tervahoviin myytäväksi. Oulujoen vesistössä kehitettiin tervankuljetusta varten aivan oma venetyyppi, pitkä ja kapea tervavene, paltamo, johon mahtui kerralla reilut 20 tervatynnyriä. Parasta tervansoutuaikaa oli keskikesä, mutta jotkut lähtivät matkaan jo keväällä heti jäiden sulamisen jälkeen, uhkarohkeimmat vielä syysmyrskyjenkin aikana. Rautatiet vaikuttivat aikanaan ratkaisevasti myös tervankuljetukseen: kuljetus oli helpompaa, eikä oltu enää riippuvaisia joesta, vaan kuljetus saattoi tapahtua myös muualle rautatieverkoston tavoittamille seuduille. (Terva Suomen ensimmäinen vientituote.) Lähtiessään tervaveneen viejä sai mukaansa rahtikirjan, johon oli merkitty tynnyreiden lukumäärä. Rahtikirja annettiin Ouluun päästyä Tervahovissa olevalle pehtuurille, joka tarkisti, täsmäsikö rahtikirjan lukemat perille tulleiden tynnyreiden määrän kanssa. Varsinaisella tervansoututaipaleella ammattisoutajat pitivät taukoa vain silloin, kun siihen oli todellinen tarve. He pitivät rivakkaa tahtia yllä ja suorastaan kilpailivat siitä, kuka ehti käydä Oulussa eniten kesän aikana. Ylimaalaisilla sen sijaan ei ollut kiirettä, ja he ehtivät levähtää yleensä aina määrätyissä paikoissa eli koskien alla. He eivät nimittäin uskaltaneet itse laskea koskia tervaveneillään, joten laskumiehet tekivät sen heidän puolestaan. Laskettuaan kosken laskumiehet ohjasivat veneen rantaan ja palasivat sitten takaisin ohjaamaan toisia veneitä. Ylimaalaiset jäivät kosken alle odottamaan toisiaan ja kulkivat yhdessä koko matkan. Jos ohjattavia veneitä oli paljon, joutuivat ensiksi kosken alle päässeet odottamaan useita tunteja myöhemmin tulevia. Pyhäkoskella oli tiettävästi 18 laskumiestä, joista heinäntekoaikana vuoroviikoin puolet laski ja puolet oli heinänteossa. Niskakoskella laskumiehiä oli enimmillään 12. Madekoskella oli 10 laskumiestä, Merikoskella ja Ahmaskoskella 3 4. Utakoskella taas ei ollut vakituisia laskumiehiä, mutta ylimaalaisilla oli tapana palkata usein joku ammattitaitoinen mies ohjaamaan tervavene tämänkin kosken läpi. Onnettomuuksia sattui tervansoudussa lähinnä ylimaalaisille soutajille; esimerkiksi kesällä 1869 hukkui seitsemän henkeä Oulujärveä ylitettäessä. Joskus, harvoin kylläkin, haavereita sattui myös ammattimaisille koskenlaskijoille. Onnettomuusaltis oli muun muassa Merikoski, jossa oli lohipato ja veneiden kulkua varten vain pari syltä leveä aukko. Patoon oli mahdollista törmätä, jos

2 vähänkään poikkesi sivuun oikealta väylältä. Tervankuljetusmatkan kesto riippui suurimmaksi osaksi tuulesta: jos tuuli puhalsi suotuisasti, vei matka Vaalasta Ouluun edestakaisin aikaa kolme vuorokautta ja Kiehimästä ja Kajaanista viikon. Useimmiten matka kesti kuitenkin kauemmin, sillä koville vastatuulille ei voitu mitään ja varsinkin Oulujärvellä tuuli saattoi haitata kulkua. Jos taas purjehdustuuli oli hyvä, saattoi Oulujärven ylittää yhdessä päivässä. Tiettävästi Antti Roivainen onnistui kahden muun tervansoutajan kanssa tekemään matkan kuudessa tunnissa lastinaan 30 tynnyriä tervaa tuolloin olikin myrskyinen myötätuuli, jota taitavat miehet rohkaistuivat käyttämään hyväkseen. Myötätuulessa matka sujui nopeasti tietysti joellakin. Tyynillä ilmoilla soudettiin niin joella kuin järvessä. Oulujoen koskissa päästiin viilettämään aikamoista vauhtia, ja kyyti oli sitä nopeampaa, mitä painavampi kuorma veneessä oli. Kun oli laskettu Oulujoen viimeinen koski, Merikoski, saavuttiin Ouluun Toppilan satamaan eli ns. Tervahoviin ja voitiin ryhtyä purkamaan tervatynnyreitä. Tynnyrit purettiin käyttäen apuna samanlaisia vinttejä kuin lastatessakin. Näitä oli Toppilansalmessa kuusi tai seitsemän. Kun pehtuuri oli vielä saanut tarkastettua rahtikirjat ja tervatynnyrit, piti seuraavana päivänä suorittaa tervan räkääminen. Räkääminen tarkoitti sitä, että yön aikana tervatynnyreissä tervan päälle noussut vesi laskettiin tynnyreissä olevasta reiästä pois ja sijaan pantiin uutta tervaa. Lisäksi tynnyriä kohden otettiin kannullinen ylimääräistä tervaa siltä varalta, että tynnyreihin nousisi lisää vettä. 20:ta tynnyriä kohden meni näin kokonainen tynnyri tervaa. Tervantuojat paheksuivat tätä käytäntöä, sillä heidän mielestään ostajat pidättivät ylimääräistä tervaa enemmän kuin vettä todellisuudessa erittyi. Paluumatka Oulujokea pitkin oli luonnollisesti paljon vaikeampi kuin menomatka. Koskien ylitys oli työlästä, ja esimerkiksi Pyhäkoskea ei voinut nousta ollenkaan, vaan sen kohdalla kuljetettiin veneet hevosella Syväyksestä Ojalaan. Veneen kuljetus kesti 4 5 tuntia, ja sitä varten oli varsinaisia hevosmiehiä, jotka perivät rahaa 2 2,50 mk veneeltä. Toisissa koskissa veneet voitiin kuljettaa vetämällä sekä sauvomalla tyynet paikat. Veneitä vedettiin siten, että yksi henkilö käveli möljää pitkin vetäen venettä köydellä ja yksi tai useampi henkilö työnsi rompsilla eli veneen keulaan kiinnitetyllä sauvomella venettä niin, ettei se päässyt törmäämään kosken rantaan rakennettuun möljän laitaan. Kaikkein raskain osuus tervankuljetuksessa oli veneitten vetäminen koskien päälle. Myöhempinä aikoina laiva vei veneet Madekosken niskasta Muhoksen kirkolle asti 2 markan kuljetusmaksusta. Meri ja Ahmaskosken nousu vei tervansoutajilta aikaa tunnin verran ja

3 Niskakosken kahdesta kolmeen tuntiin. Utakosken päälle päästiin sauvomalla. Paluumatkalla ei ollut vakituisia levähdyspaikkoja; kukin nousi jokea niin pitkälle kuin kerrallaan jaksoi. Levähdettäessä vene sidottiin johonkin rantapuuhun ja siirryttiin nukkumaan sen pohjalle. Usein Oulun ja Vaalan välillä ei pysähdytty ollenkaan, vaan toinen soutaja sauvoi sillä välin, kun toinen lepäsi tai söi. Paluumatka Oulusta Vaalaan kesti 1 2 päivää tuulen mukaan. Vaalasta Kajaaniin ja Kiehimään päästiin päivässä, jos Oulujärvellä saattoi purjehtia. Jos sattui myrsky ja jouduttiin odottamaan saarissa tuulen tyyntymistä, saattoi mennä viikkojakin, ennen kuin päästiin perille. Ne, jotka kävivät tervansoutumatkalla vain kerran tai kaksi kesässä, palasivat kotiin, mutta ammattisoutajat sen sijaan lastasivat takaisin tultuaan heti uuden lastin ja kääntyivät jälleen matkalle Ouluun. ( tervansoutu.) Tervakulttuuri yleistä Isonvihan jälleenrakennuksessa 1700 luvun alkukymmenillä terva oli ensimmäisiä asioita, joihin talonpojat Oulunkin seudulla kävivät käsiksi rahan saamiseksi taloutensa rakentamiseen. Vielä 1600 luvulla lohenpyynti oli ollut tuottavampi elinkeino kuin tervanpolttaminen ja täten Oulu ei mahtunut Suomen suurimpien tervakaupunkien joukkoon. Myös puutavaralla oli kysyntää Oulun kaupungissa. Kolmas metsistä saatava tavara oli potaska, kalilipeä, jota Oulujokilaaksossakin alettiin valmistaa koivun tuhkasta lasiteollisuuden raaka aineeksi erityisesti 1800 luvun alkupuolella. Hyvän kysynnän ansiosta metsillä oli alueen talouselämässä kasvava merkitys pitkän aikaa 1700 luvulla, kunnes niiden puute tuli jo vuosisadan puolivälissä rannikolla ja vähitellen yhä syvempänä Oulujokivarressa esteeksi kaupalliselle käytölle ja vakavaksi häiriöksi myös puiden moninaisille kotitarpeille. (Oulujokilaakson historia 1991: 404, Entinen Oulujoki 1954: 199.) Terva oli Oulun kaupassa tärkeimpiä tavaroita. Tervamäärien säännöstelyn päättyminen tervakomppanian lakkauttamiseen 1712 avasi uudelle vuosisadalle entistä paremmat näkymät tervataloudelle, joskaan Oulun kauppiailla ei vielä pitkiin aikoihin ollut mahdollisuutta antautua suoriin kontakteihin ulkomaisten ostajien kanssa ja päästä käsiksi suuriin voittoihin. (Oulujokilaakson historia 1991: 404.) Tervaa käytettiin laivojen suoja aineena. Vanhoja tervahautoja on yhä näkyvissä alueella. Terva toi alueelle merkittävää vaurautta, mutta verotti luontoa ankaralla kädellä: muun muassa Rokuan metsän kärsivät pahoin tervanpoltosta. (Jurvelin & Okkonen )

4 Tervanpoltto oli aikaa ja kovaa työtä vaativa prosessi. Tervanpolttotavat ovat vaihdelleet eri alueilla, mutta Rokuan seudulla hautapoltto on ollut hyvin yleistä. Ennen tervahaudan rakentamista puut oli neljänä edellisenä vuonna ensin kolottava eli kuorittava kolomisraudalla tervaspuiden saamiseksi. Tervahauta tehtiin keväällä ja se poltettiin yleensä kesä heinäkuun vaihteessa. Hauta paloi noin viikon, ja sen poltto oli tarkkaa työtä. Poltosta vastasi erityinen hautamestari. Haudasta saatavan tervan määrä vaihteli mm. haudan koon ja polttamisajankohdan säätilan mukaan, mutta yhdestä haudasta tuli tervaa yleensä noin tynnyriä (yksi tynnyri = 125 litraa). (Terva Suomen ensimmäinen vientituote.) Jaakko Jurvanen kertoo Utajärven kirjaston kotiseutuarkiston haastattelussa tervanpolton vaiheista. Perinteisellä menetelmällä tervanpolttaminen vaatii paljon aikaa ja vaivaa. Työ aloitetaan kesällä puiden koloamisella, eli männystä otetaan kuori pois koloraudalla. Puun selkäpuolelle jätetään kuori vielä paikoilleen, jonka leveys on noin 20 senttimetriä. Seuraavana kesänä koloamista jatketaan ylöspäin puisia telineitä apuna käyttäen, edelleen selkäpuolelle jätetään kaistale kuorta paikoilleen. Kolmantena kesänä selkä kolotaan pois, jonka jälkeen puun annetaan pihkaantua ja tervottua oikein kunnolla. Syksymmällä puut kaadetaan ja ajetaan tervahaudoille, sitten puita halotaan vielä sopivammaksi ja kasataan. Sulan tullessa tervahaudan pohja valmistellaan polttoa varten. Tervahautaa ei voi rakentaa ihan mihin tahansa vaan sitä varten täytyy olla sopiva rinne, jotta terva juoksee haudasta pois. Haudan pohjan pitää olla keskustasta notkolla ja saven ja kuusen kuoren avulla pohjasta saadaan tarpeeksi tiivis, jotta terva ei imeydy maahan. Tämän jälkeen ladotaan puut ikään kuin pyöreän ja matalan muurahaismättään muotoiseksi tervahaudaksi. Sitten koko laitos peitetään mullalla, jotta hauta ei pääse palamaan liekillä. Haudan juuressa olevien reikien tulee olla auki, jotta savu pääsee ulos ja hauta ei tukehdu. Ison haudan polttaminen kestää noin kolme viikkoa. Tervahaudan sytyttäminen oli lähitienoilla iso tapahtuma, jota muun muassa nuoriso tuli juhlistamaan. Haudan poltosta vastasivat kokeneet miehet, joilla oli kokemusta polttamisesta jo ennestään. Joskus oli toki mukana oppipoikiakin. Tervahaudan juuressa oli putki, jota pitkin tervaa pystyttiin valuttamaan. Putki pidettiin tukossa polttamisen ajan, mutta välillä tarkistettiin josko terva olisi jo palanut tarpeeksi. Jos palaminen ei ollut vielä päässyt tarpeeksi pitkälle, terva kaadettiin takaisin kasan keskellä olevasta reiästä. Niin sanotuilla sydänmailla, kuten Juorkunassa ja Särkijärvellä, tervaa poltettaessa suuren työn aiheutti myös 150 litran tervatynnyrien kuljettaminen Utajärvelle ja Oulujoelle. Apuna käytettiin

5 hevosia, jotka vetivät tynnyreitä joko eräänlaisen puisen kehikon avulla tai kärryillä. Utajärveltä tynnyrit jatkoivat matkaa tervaveneiden kyydissä kohti Oulua. Hyville ja tunnetuille tervan polttajille palkkaa annettiin ennakkoonkin, jo ennen sen saapumista ostajalle, jotta heillä ei tulisi pitkiä jaksoja ilman tuloja. Suurimmat liikennemäärät Oulujoella tulivat tervankuljetuksen ansiosta. Suurin osa kuljetettavasta tervasta tuli ylimailta, eli Oulujärven toiselta puolen Kainuusta, mutta myös jokivarren kylissä tervaa poltettiin ahkerasti. Utajärvikin on antanut oman osansa tervakulttuurin vilkkaimpina vuosina. Tervaa kuljetettiinkin Oulujokea pitkin useista pitäjistä: Oulujoelta, Muhokselta, Utajärveltä, Säräisniemeltä, Paltamosta, Sotkamosta, Kuhmosta, Ristijärveltä, Hyrynsalmelta ja Suomussalmelta. Kuljetettuja tervamääriä on luonnollisesti vaikea arvioida, mutta vanha tervansoutaja Erkki Supperi arvioi aikoinaan, että vuosittain tervaa kulki Oulujoessa tynnyrin verran. ( Tervankuljetusajan loppuvuosina, kun tervan määrä väheni, käytettiin tervaveneitä myös muuhun: esimerkiksi Åströmin nahkatehtaalta vietiin parkkia, Kajaanin sahalta Ouluun lautoja ja lankkuja, Kajaanista ja Vaalasta jauhoja Oulujokivarren kauppoihin ja Muhoksen tiilitehtaalta tiiliä Ouluun. Tervansoudusta ansaitsi kuitenkin paremmin, minkä vuoksi se oli tietysti mieluisampaa. Tervan kuljetus jatkui aina 1920 luvulle asti, jolloin viimeiset rahtiveneet soudettiin; viimeinen tervavene laski Kiehimään tiettävästi vuonna Sen jälkeen tervaa kuljetettiin Ouluun jonkin aikaa rautateitä pitkin. ( tervansoutu.) Maailman tervakauppa alkoi laantua 1800 luvun kuluessa, erityisesti 1870 luvulla. Puulaivoista alettiin siirtyä rautalaivakauteen, joten tervaa ei enää tarvittu laivoihin. Lisäksi metsien arvo lisääntyi, ja tuottavammat metsänkäyttömuodot kuten puunhakkuu syrjäytti tervanpolton elinkeinona. Tervakaupan loppuminen Suomessa johtui kuitenkin ensi sijassa tarjonnan puutteesta, sillä tervantuotanto heikentyi mm. kohonneiden palkkojen ja tuotantoa kallistavien tekijöiden vuoksi. Kysyntää tervalla olisi silti vielä ollut. Vuonna 1901 tervakauppa koki kovan iskun, kun Oulun tervahovi paloi, ja vuoden 1904 jälkeen rautatien valmistuttua Kajaanista etelään Oulu menetti lopullisesti asemansa tervakaupan keskuksena. Tervansoutu jatkui kuitenkin pienemmässä muodossa vielä 1900 luvun alkuvuosikymmeninä; viimeisen tervaveneen sanotaan laskeneen alas Oulujokea vuonna Elinkeinollisen merkityksensä lisäksi tervanpoltolla ja tervakaupalla on ollut suurta vaikutusta Pohjois Pohjanmaan ja Kainuun kulttuurin muotoutumiseen. Niin sanottu tervakulttuuri koostui

6 alkutuotannon ohella tervansoudusta ja yhdessä liikkumisen muodoista, tervaveloista sekä kaupunkimatkoista tervaporvareitten luo. Kun tervanpoltto menetti merkitystään elinkeinona 1900 luvun alkupuolella, samalla päättyi myös varsinaisen tervakulttuurin aika. Tervakulttuuri ei silti ole kokonaan hävinnyt, vaan se on jättänyt moninaiset jälkensä alueen aineelliseen ja henkiseen kulttuuriin. Tervanpolttoperinne ei ole täysin katkennut, sillä tervalla on nykyäänkin kysyntää. Terva sopii käytettäväksi muun muassa kirkkojen paanukattoihin, veneisiin, puistokalusteisiin, puun pintakäsittelyaineeksi sekä tervapohjaisiin maaleihin. Tervaa poltetaan jossain määrin museo ja kotipolton ohella myös erilaisten tapahtumien yhteydessä eri puolilla Suomea. Useimmat näistä tapahtumista ovat pääasiassa kylätapahtumia, joissa tervahaudan sytyttämisen ja polton lisäksi järjestetään myös muuta ohjelmaa. Kiinnostus tervaperinnettä kohtaan onkin viime aikoina lisääntynyt, minkä johdosta muun muassa perinteeseen liittyvää esineistöä ja työtapoja on alettu vaalia. (Terva Suomen ensimmäinen vientituote.) Rokuan seudun läpi kulkeva valtatie 22 on vuonna 2009 nimetty Suomen yhdeksänneksi viralliseksi matkailutieksi, nimeltään Tervan tie. Matkailureitti myötäilee Oulujoen vanhaa vesi, matkailu ja tervankuljetusreittiä. Pääteemana on siis terva ja tervakulttuuri. Monet tervaan ja tervakulttuuriin liittyvät käyntikohteet ja tapahtumat, kuten paanukattoiset kirkot, museot, tervasoutunäytökset ja tervahaudan polttotapahtumat, kertovat alueen mielenkiintoisesta kulttuurihistoriasta ja menneisyydestä. (Suomen matkailutiet ) Tervan tien ( ja Kainuun tervan ( verkkosivuilta löytyy lisää tervaan liittyviä tarinoita, tapahtumia ja tuotteita. Utajärveläisen Janne Tervon kokemuksia tervansoudusta Vapaan Oulujoen aikaan Utajärvi on ollut keskeinen pitäjä. Useat laskumiehet olivat kotoisin Utajärveltä, sillä he tunsivat joen kosket parhaiten. Janne Tervo oli viimeisiä Oulujoella tervaa laskeneita miehiä. Utajärven kotiseutuarkiston äänitteellä Tervo kertoo eräästä tervanhakumatkasta. Tervon ja hänen isänsä oli tarkoitus hakea tervalasti Vaalasta, mutta matkaan tuli ylimääräinen ja koettelemuksiakin sisältänyt lenkki. Erään loppukesäisen viikonlopun aikana Tervon isä oli suunnitellut seuraavien päivien töiksi ohran leikkuuta, mutta ohra ei ollut vielä valmista leikattavaksi. Niinpä hän päätti ottaa Jannen mukaan ja lähteä hakemaan tervalastia Vaalasta. Matka alkoi aikaisin maanantaiaamuna, noin viiden aikaan.

7 Päivän aikana oli noustava monta Oulujoen koskea ylävirtaan. Ensimmäinen haaste oli Utakoski, jota noustiin joen etelärantaa pitkin sauvomalla. Se oli vielä kohtuullisen kevyt nousta. Sitten tultiin Alasuvantoon, jonka rantaa pitkin sauvottiin Ahmaskosken alle. Siellä asui vanha tervansoutaja Jussi Kemilä. Häntä sanottiin Egyptin noidaksi, ilmeisesti jonkinlaisten kansanparantajan taitojen takia. Tässä kohtaa jokea oli saari nimeltään Koskisaari, jossa Tervo ja kumppanit usein pysähtyivät syömään eväitään ylävirtaan kulkiessaan. Saaressa toimi kahvitupa, jota hoiti Hilda Kemilä vuosina Turistiliikenteen aikaan Koskisaaressa vaihdettiin koskiveneistä Pyhä nimiseen moottoriveneeseen, joka kuljetti matkustajat Sotkakosken yläpuolelle Merilään, josta matkaa jatkettiin taas koskiveneillä. Seuraavana he lähtivät nousemaan Ahmaskoskea ylös, joka oli jo sen verran voimakas virta, että se piti nousta möljää pitkin. Vanhempi mies veti aina venettä pitkällä köydellä ja nuoremmat pojat rompsivat eli pitivät veneen keulan irti möljästä. Rompsi oli työkalun nimi, jolla venettä ohjattiin pois möljän kivistä ja tällä tavoin möljää pitkin nouseminen saikin puhekielessä nimekseen rompsiminen. Ahmaskosken möljien nimiä olivat muun muassa Tuomaankorva, Kurtti ja Vääräkorva, jonka kohdalla on nykyään riippusilta. Ahmaskosken jälkeen tuli suvanto osuus, jota pystyttiin sauvomaan. Seuraava koski oli Kurenkoski, jossa oli myös vedellä käyvä mylly. Sitten olikin vastassa matkan mahtavin koski, Niskakoski, ja sen ensimmäinen möljä Nuojua, joka Janne Tervon mukaan oli noin kilometrin pituinen. Muita Niskakosken möljiä olivat muun muassa Kovera, Oterma, Navettaniemi, Siitari, Jylhämä ja Kauko. Möljien välillä oli raskaita sauvovesiä, joiden nouseminen oli todella työlästä. Niskakoski oli yhdeksän kilometrin pituinen ja korkeuseroa matkalle kertyi 35 metriä. Lopulta maanantain kääntyessä jo iltaan Tervot saivat veneensä Niskakosken yläpuolelle Vaalankurkkuun, Oulujoen suuhun. Pian kuitenkin selvisi, että Vaalassa ei ollut ainuttakaan tynnyriä kuljetettavaksi Ouluun. Iltahämärässä paikalle saapuivat myös Kalle ja Heikki Piirala ja yhteistuumin miehet päättivät lähteä hakemaan tervaa Kajaanista asti. Yleensä tervatynnyrit kuljetettiin Kajaanista Vaalaan Oulujärven yli laivoilla, jotka vetivät roomuja eli lotkuja, joihin mahtui Janne Tervon mukaan noin seitsemän kahdeksan venelastillista tervaa. Tiistaiaamuna miehet lähtivät ylittämään Oulujärveä, mutta järvi osoitti arvaamattomuutensa myrskyn noustessa järvenselälle. He joutuivat rantautumaan ja odottamaan parempaa säätä ja viivästystä tulikin lopulta niin paljon, että he olivat perillä Kajaanissa vasta lauantaiaamuna. Kajaanissakin vastaan tuli pettymys: Ainuttakaan tervatynnyriä ei ollut kuljetettavaksi. Kiehimänjoen suussa kerrottiin olevan tervaa, joten seurue suunnisti seuraavaksi Paltamoa kohti.

8 Perillä he olivat jo sunnuntai iltana ja vihdoin miehet pääsivät asentamaan veneeseensä lisälaidat ja nostamaan tervatynnyrit kyytiin. Veneiden lastaaminen piti tehdä jämäkästi, että lasti säilyi ehjänä loppuun asti. Veneen korokelaidat eli varpeet asennettiin, jotta vesi ei pääse veneeseen sisään. Lisäksi vielä laitettiin varpeiden päälle tervaamattomat räpeet. Kokonaisuudessaan veneen reunasta jäi parisen tuumaa laitaa vedenpinnan yläpuolelle. Veneen pohjalle laitettiin pitkiä kuusenriukuja, eli kaljuja, joiden varaan lasti pinottiin. Kaljujen päälle pohjalastiin tuli kaksi tynnyriä vierekkäin, samalla kaljut tekivät veneestä aavistuksen verran tukevamman. Pohjalastin päälle laitettiin vielä yksi tynnyrijono. Veneen pituus oli tervansoudun loppuaikoina noin kolmetoista metriä, yksi tynnyri painoi noin 160 kiloa ja veneeseen mahtui tynnyriä. Kuorman yhteispaino oli siis melkoinen, korkeimmillaan noin 4500 kiloa. Paluumatkakaan ei sujunut ilman vastoinkäymisiä, sillä myrsky iski jälleen Oulujärvellä. Miehet joutuivat rantautumaan saareen ja kolmantena värjöttelypäivänä heiltä loppui leipä kesken. Ainoa vaihtoehto ruuan saamiseksi oli yrittää metsästää jäniksiä, kun kalastusvälineitäkään ei ollut mukana. Niinpä miehet asettuivat ketjuun ja lähtivät ajamaan jäniksiä saaren päähän. Ajojahdin loppuvaiheessa jänikset pääsivät kuitenkin karkaamaan miesten välistä ja paistit jäivät vain haaveiksi. Lopulta miesten täytyi lähteä soutamaan kovaan vastatuuleen, vaikka välillä heistä tuntui, että vene meni vain taaksepäin. He pääsivät kuitenkin Sanki nimiseen taloon, josta he pyysivät ruokaa. Talon isäntä komensi miehet kylpemään ja saunomisen jälkeen ruoka oli valmiina. Kovassa nälässä olleiden soutajien olo helpottui selvästi ja he pääsivät jatkamaan matkaa seuraavana aamuna lähes tyvenessä säässä. Kymmenen kilometriä ennen Vaalaa iski kuitenkin kova tuuli, eivätkä he päässeet enää eteenpäin. Miehet nukkuivat yön yli ja seuraava päivä oli pilvinen ja muutenkin hämärä. Uneliaat miehet olivat ihmetelleet, että mikä vuorokauden aika oikein on. Kalle Piirala oli lähtenyt selvittämään lähistöltä, että mikä aika vuorokaudesta oli oikein menossa. Selvisi, että oli auringonpimennys (21. elokuuta 1914 kello 15, pimennys ei ollut pohjoisessa Suomessa täydellinen, mutta selvästi havaittavissa) ja sen takia oli niin hämärää keskellä päivää. Saman päivän iltana he pääsivät jälleen liikkeelle, kun myrsky Niskanselällä tyyntyi. He tulivat Vaalaan perjantaina ja lauantain aikana he pääsivät vihdoin takaisin Utajärvelle, lähes kahden viikon matkan jälkeen. Lopulta miehet totesivat matkan hyvän puolen olleen sen, että Kiehimäjoen rannasta haetusta tervasta maksettiin paremmin kuin Vaalasta haetusta. Toisaalta aikaa ja vaivaa kului huomattavasti enemmän Oulujärven ylittämisen ja kaikkien vastoinkäymisten vuoksi.