Sisällys: Kesästä kesään...5 Suomeen paluu...10 Astun TE-sirkukseen...14 Identiteettikriisi...21 Ostan kirjailijankämpän...

Transkriptio

1

2

3 Sisällys: Kesästä kesään...5 Suomeen paluu...10 Astun TE-sirkukseen...14 Identiteettikriisi...21 Ostan kirjailijankämpän...23 Käynti työvoimatoimistossa taas...26 Kirjan idea hedelmöityy...28 Kysymyksiä työvoimatoimiston virkailijoille...30 Mallivirkailija...43 Kumpi on sinun unelmayhteiskuntasi...45 Oma koti löytyy...48 Maistraatti ja poliisilaitos...54 Muuttunut Suomi ja muuttunut minä...55 Arjesta puheenollen...57 Ja sitten palasin Suomeen...60 Ehkä sitten siivoojaksi tai kirjailijaksi...63 Passivoiva aktivointi...69 Työttömyyden vahvistaminen...75 Kansan vahvistuminen...77 Työttömyysturvapalkka...80 Vuohet ja lampaat...81 Palkkaaminen helpommaksi...82 Jos et halua olla lusmu etkä loinen...83 Maaseutuelämän vapaus...84 Maaseutuasumisen iloja...85 Maaseutuasumisen hankaluuksia...88 Löytöjä ja yllätyksiä...91 Itsenäisyyden muistopäivänä Suomi Oy...99 Me työllistämme! Työttömien yhdistys? Orja parantaa maailmaa...105

4 Omat nuhalomat Osuuskunnasta yrittäjäksi Suomi ja muut maat Työttömät ja normaalit ihmiset Työttömän pikaopas Yritteliäät työttömät Kansalaisen perusturva Uusiokieltä Kiero kysely? Vapaa vaihtoehtomaailma Omaehtoinen orjatyö Pieni yritys Australiassa Kenen syy? Kenellä ratkaisu? Vielä muutamia kysymyksiä kansan edustajille...141

5 Kesästä kesään Kaikki ikkunat olivat auki ja pölyisen pienen kaksion ilma vaihtui ulkoa kelluvaan lämpimään ilmaan. Keittiön ikkunan alta kuului naapurin kerrostalon nuorison kiljuntaa heidän juhliessaan alkavaa kevättä uima-altaalla. Jakarandapuut kukkivat viehättävin violetein kukkatertuin, tuoksuttomina. Viereistä sivukatua pitkin virtasi autoja ja kesäpukeisia jalankulkijoita alas rinnettä pääkadulle, jonka kohina oli lakkaamaton aamuvarhaisesta myöhään yöhön. Syyskuun, Brisbanen kevään ensimmäisen kuukauden, taivas oli kuulas. Kävin kastelemassa kukat. Ulkorappusilla oli ruukuissa kaksi valeappelsiininkukkaa, aloe vera, bougainvillea, jota kasvatin pikku puuksi, ja yksi mandariinipuu, joka oli heinäsirkan jäljiltä melkein kuoliaaksi kaluttu. 5

6 Vastapäisen kerrostalon parvekkeilla istui ne kaksi vakioparia, eläkeläisiä, jotka nauttivat aamusta ja joutilaisuudesta kahvikupin ja tupakan kanssa. Tupakan haju tunkeutui kadun yli asuntooni, mutta en sulkenut ikkunaa, koska oli niin lämmintä. Kaadoin tislattua vettä isosta muovipullosta kahvipannuun ja käänsin kaasulieden päälle. Hanavesi tuli tekojärvestä, johon oltiin juuri alettu lisätä fluoria, entisten kemikaalien lisäksi. Viipaloin varhaista lounasta endiiveistä, bataateista, retiiseistä, tomaateista ja munakoisosta, joita oli jäljellä edellisen viikonlopun jääkaapintäyttöretkestä luomutorille. Asiakasvirta oli taas melkein entisellään kolme vuotta aikaisemmin tapahtuneen äkillisen hiljenemisen jälkeen. Tänään oli valmistumassa yksi koulubanneri ja saman koulun tilaamat neljä urheilujoukkuelippua. Pääsisin aloittamaan historiallista silkkilippua - työ, jota odotin innolla, koska siitä tulisi luultavasti upea. Valitsin kirjastosta tuomastani CD-kasasta tähän aamuun parhaiten sopivan äänikirjan, kytkin kuulokkeet päähäni ja aloin viimeistellä päivän tilausta. Ompeleminen yksin, kotona, oli tylsää, mutta äänikirjojen avulla pystyin matkustamaan ympäri maailmaa 6

7 tai opiskelemaan tai pakenemaan auvoiseen mielikuvitusmaailmaan ompelukoneen surratessa. Tällaiseen työrytmiin olin tottunut jo usean vuoden ajan. Näin sain käytyä läpi valtavan pinon kirjoja, joita muuten en olisi koskaan ehtinyt lukea. Kiireisimpinä aikoina tein töitä aamuvarhaisesta hämäräntuloon, ja illalla hoidin laskut ja tarjoukset. Elämäni oli vuosia vain työtä. Tosin työtä, josta pidin ja jossa olin tullut taitavaksi. Tuli uusi tilaus vakioasiakkaaltani, joka järjesti toimintaviikonloppuja suurille yrityksille, ja jonka palvelupaketin osana oli yrityksen lippu. Hän tilasi usein muutaman päivän varoituksella, ja koska hän oli ollut melkein alusta asti uskollisin asiakkaani, pudotin kaiken muun ja tein hänen tilauksensa. "Hei, yksi lippu, kiitos." Meillä oli vaivautunut, mutta toimiva liikesuhde. Asuessamme viereisissä kaupunginosissa hän kävi joskus noutamassa tilauksensa minulta. Vaikka minä halusin ommella hänelle lippuja ja hän halusi tilata minulta ja vaikka kuinka yritimme, rupattelu ei meiltä onnistunut. Olimme kuin kaksi eri maailmoista reväistyä toisilleen vierasta lajia. Lopulta löysimme paremman ratkaisun; kävin viemässä valmiit työt hänen postilaatikkoonsa. Päätin, etten vielä kertoisi, että hänen olisi alettava etsiä toista lippujen ompelijaa. Vielä oli aikaa. 7

8 Paluu Suomeen oli ensimmäisen kerran juolahtanut mieleeni edellisellä viikolla; havahduin aamulla hereille tietäen, että paikkani oli kotimaassa. Se oli varmaan hautunut alitajunnassani jo jonkin aikaa, koska putkahtaessaan tietoisuuteeni se tuntui heti oikealta päätökseltä. Järkisyyt ja intuitiot loksahtivat kohdalleen ja varasin yhdensuuntaisen lipun jo samalla viikolla. Annoin itselleni puoli vuotta järjestellä asiani ja hyvästellä entinen asuinmaani. En ollut huolissani tulevaisuudesta. Tuskin edes ajattelin työn saantia Suomessa, koska minusta oli itsestään selvää, että jotakin löytyisi. Olinhan ahkera, yritteliäs ihminen, ja vasta 48-vuotias. Haikeudella myin pitkään palvelleen ompelukoneeni ja mittatilauksena hitsatun työpöytäni, joita oli liian kallista ottaa mukaan. Kotiompelulla olin elättänyt itseni toistakymmentä vuotta. Ehkä voisin jatkaa sitä Suomessa? Suomessahan oli työvoimapula. Paluupäätös Suomeen tuli melkein yhtä arvaamatta kuin Australiaan lähtö aikoinaan. Silloinkaan minulla ei ollut tiedossa työpaikkaa uudessa asuinmaassa. Menin lomalle, ja loma jatkui ja jatkui. Vaikka työtä sittemmin löytyi ja oma työ piti yhä enemmän puuhassa, olo oli kuin lomalla, hikoillessa. Siihen puolen vuoden hikoiluun en koskaan oikein tottunut. Saunaa rakastan siinä missä muutkin suomalaiset, mutta se on erilaista hikoilua. Suomen raikkaassa ilmassa on helpompi ajatella. Aloin myös kaivata suomen kieltä. Puhuin englantia sujuvasti, mutta omalla kielellä voi ilmaista enemmän ja sen vivahteita ymmärtää paremmin. Kolmas syy muuttaa oli asuntojen hinnat. Voisi kuvitella, että valtavalla Australian mantereella tonttien hinnat olisivat huokeita, ja kevytrakenteisemmat talotkin voi rakentaa halvemmin. Näin ei kuitenkaan ollut. Kauniista Sydneystä virtasi yhä enemmän ostajia, myytyään entiset asuntonsa maahanmuuttajille. Heille kahden miljoonan asukkaan Brisbane oli edullinen paikka, ja kysynnän lisääntyessä talojen ja osakkeiden hinnat nousivat kiihtyvällä vauhdilla. Olin säästänyt asuntoa varten kymmenen vuoden ajan, mutta säästöni eivät vieläkään riittäneet edes lainan käsirahaksi. Suomessa niillä saisi pienen talon tai mummonmökin maaseudulta - pitkäaikainen unelmani. 8

9 9

10 Suomeen paluu Lentokone liukui lopulta tasaisen harmaan, aukottoman pilvimassan alle ja eteemme avautui Helsinki-Vantaan lentokentän likaisten lumikinosten jäänteet huhtikuisessa aamussa; ensimmäiset lumikinokset, jotka olin nähnyt sitten vuoden Selitin vierustoverilleni, että kyyneleeni johtuivat siitä, että olin palaamassa takaisin kotiin kahdenkymmenen vuoden jälkeen Australiassa. Hän kosketti käsivarttani lohduttavasti; ulkona avautuva näky sai ehkä hänet luulemaan, että itkin pettymyksestä. Hän oli menossa käymään Liettuassa, josta oli kotoisin. "Miksi muutat takaisin?", hän kysyi. "Koti-ikävä", vastasin. "Nämä ihanat vuodenajat, ja suomen kieli." Hän katseli minua hiukan epäilevän näköisenä, ja sitten molempien katseet kääntyivät taas ulos hyytävän harmaaseen usvamaisemaan. Olin kotona. Kaksikymmentä vuotta Australiassa oli historiaa. Edessä oli uusi alku. Lentoni saapui parikymmentä minuuttia etuajassa. Seisoin laukkuineni ja matkalaatikoineni Helsinki-Vantaan lentoaseman edessä. Kotiinpaluun kyyneleet jäätyivät ripsiini huhtikuun viimassa, joka tuntui myös Australian armeijan vanhan villapaidan 10

11 läpi; talvitakkia en ollut omistanut sitten Suomesta lähdön, enkä itse asiassa mitään takkia. Olin samalla pohjattoman onnellinen ja irrallisen eksynyt. Oliko ystäväni muistanut lähteä minua vastaan? Oliko terminaaleja useita? Miten saisin häneen yhteyden, kun puhelimeni ei toiminut täällä? En ollut vaihtanut euroja, koska se oli parempi tehdä suomalaisessa pankissa. Lentokentällä en nähnyt pankkia. Jos joutuisin lähtemään junalle, voisin ehkä käyttää luottokorttia. Paljonkohan siinä olisi palvelumaksu? Tunsin itseni avuttomaksi ja irralliseksi ne muutamat minuutit, kunnes ystäväni porhalsi paikalle kevään kuraamalla Transitillaan ja elämäni uusi kotimainen vaihe alkoi. Palasin tarkoituksella huhtikuussa, joka on minusta rumin kuukautemme. Ilma oli silloin niin raskas harmaasta pilvimassasta ja sumusta, että ajaminen moottoritetä pitkin kohti uutta kotia oli kuin sukeltamista salaperäiseen maailmaan. Vinkka tuuli heitteli roskia ja heilutteli vastaantulevien rekkojen suojapeitteitä. Oli niin rumaa kuin Suomessa voi olla. Ja minä nautin jokaisesta avautuvasta harmaasta maisemasta. Sen jälkeen kaikki säät ovat olleet parempia ja niistä olen nauttinut vielä enemmän. Sade on viileää ja jättää raittiin tuoksun, ei kaiken homehduttavaa haaleaa kaatosadetta. Ilma on raikasta. Puhdasta. Maa tuoksuu Suomelta. Männyt ja koivut ja suopursut tuoksuvat lapsuuden Suomelta. 11

12 Ensimmäiset päivät Suomessa olivat mahtava kokemus. Asioinnit virastoissa ja kaupoissa sujuivat hienosti. Palvelu oli mielestäni huippuluokkaa. Hiukan sitä suomalaista holhousmentaliteettia oli pankin toiminnassa. Australiassa tilin avaaminen olisi vienyt kymmenen minuuttia. Nyt tiliä ei voinut avata heti, vaan jouduin varaamaan uuden ajan seuraavalle viikolle, ja se haastattelu olikin sitten yksityiskohtainen, jopa tunkeileva. Vaikka pankkitunnuksia tarvitaan kaikkialla nettipalveluissa henkilöllisyyden todisteena, pankkitunnuksia ei saa ennen kuin tilille alkaa tulla rahoja; minua neuvottiin hakeutumaan pian töihin tai hakemaan tukia. Säästöjen käytössä opastettiin pyytämättä ja kyseltiin jopa perhesuhteista ja kaikenlaista, mikä yllätti minut. Minua kuulustelevalla pankkivirkailijalla oli tiskillä näytteillä hänelle myönnetty kunniakirja; ehkä hän oli konttorin taitavin paljastamaan asiakkaiden yksityiselämän. Jos en olisi niin nauttinut suomen kielellä puhumisesta, en ehkä olisi sietänyt sitä utelua, vaan olisin kokeillut toista pankkia. Talossa oli virkaintoinen talonmies, joka tuli heti uuden asukkaan huomattuaan kyselemään, milloin olisi tarkoitus tehdä muuttoilmoitus, jotta hän saa laittaa uudet nimikyltit oveen ja alakerran nimitaululle. Nuokin ovat käytäntöjä, joita ei suurimmassa osassa maailman maita hyväksyttäisi - kansalaiset eivät yksinkertaisesti suostuisi moiseen yksityisyyden loukkaukseen - Suomessa se vaan on vakiintunut tapa, jota harva tuntuu asettavan kyseenalaiseksi. Suomeen palattuani minua sykähdytti kuulla suomea kaikkialla. Läksin kävelylle eräänäkin aamuna kesäkuun alussa, kun siististi leikatut orapihlaja-aidat ja lehtevät puut jalkakäytävän varrella saivat minut hetkeksi unohtamaan, että olin muuttanut asuinmaata; maisema olisi yhtä hyvin voinut olla Brisbanea. Lähestyin rupattelevaa naisryhmää ja kun aloin erottaa sanoja, havahduin siihen, että ne olivat suomea. Kotona olemisen riemu pulpahti taas mieleeni. Tunsin pystyväni mihin vaan nyt, kun olin taas kotona. 12

13 Yksi pieni särö vain tuli harmoniaani - tai oikeastaan sekin oli imartelua, vaikka sitten mutkan kautta. Kysyin kaupan kassalla postimerkkejä entiseen maahani menevään kirjeeseen, enkä tiennyt, minkä suuruisen merkin tarvitsin. Samalla puhelimeni soi ja vastasin ilmeisesti jotenkin 'väärin', koska edelläni asioinut nainen, joka oli jäänyt hitaampana paikalle ja jonka ohitin kadulla, jupisi minulle ääneen, että "Ei sitä tarvitse näytellä jotain parempaa ihmistä vain sen takia, että on joskus ollut joku rouva!" Mitä hän nyt sillä tarkoitti. Otin sen sillä tavalla, että hän tunsi alemmuutta minua kohtaan, syystä tai toisesta, ja tulkitsi sen minun 'viakseni'. Mutta kuten sanoin, kyse oli enemmän hänen ongelmastaan. Kyllä minulla alkuun oli jonkinlaista ulkomaista korostusta puheessani. Osaan kyllä lausua sanat ihan niin kuin ne pitääkin lausua, mutta jokin nuotti englannin kielestä oli jäänyt. Se on kyllä haihtunut ajan myötä pois ja oma murre nostanut taas päätään. Tulin siihen tulokseen, että ihmiset ovat tärkein osa onnellisuutta. Olin ulkomailla melko yksin. Tulin toimeen ja muuten meni ihan kivasti, mutta ystäväverkosto oli harva. Nyt tuntui hyvältä tuntea kuuluvansa yhteiskuntaan ja haluavansa oppia siitä enemmän. Suomi oli muuttunut paljon. Varsinkin nuoret ihmiset, minua pari- kolmekymmentä vuotta nuoremmat, ovat edellistä sukupolvea avoimempia ja ystävällisempiä. Ulkomaanvuosia ei ollut ikävä, vaikka muistot olivat kauniita. Kai tätä voi kutsua onnellisuudeksi. 13

14 Astun TE-sirkukseen Olin aluksi niin onnen huumassa, etten edes ajatellut tuloja enkä menoja. Nautin jäätävistä tuulista ja alkavan kevään merkeistä. Olin tottunut elättämään itseni työlläni, enkä nähnyt ongelmia työllistymisessä nytkään, tai varsinkaan nyt, kun olin omieni parissa. Ja Suomessahan oli työvoimapula - siitä olin kuullut netin kautta jo pitkään. Lopulta kuitenkin tuli hetki, jolloin päätin käydä nappaamassa sen työpaikan ja asettua tuottoisaksi jäseneksi omaan yhteiskuntaan. Muutin Suomeen optimistisin odotuksin. Arvelin, että iästäni huolimatta minulla olisi hyvä mahdollisuus työllistyä ahkeruuteni, työkokemukseni ja suomenkielisyyteni takia. Muualla asumisesta ja englanninkielen taidosta uskoin myös olevan hyötyä. Jätin siis työni, jolla olin itseni elättänyt toistakymmentä vuotta ja palasin kotimaahan. Kuvittelin asioiden sujuvan työvoimatoimistossa (työ- ja elinkeinotoimistossa) jotenkin siihen tyyliin, että ilmoitan olevani työnantajien saatavilla, työvoimatoimiston virkailija ilahtuu, ottaa yhteyttä listaan sopivista työnantajista ja minä aloitan kohta työt. Olin valmis tekemään monenlaista työtä, tietoisena puutteistani, mutta myös vahvuuksistani. Pidin itseäni edelleen kelvollisena työhön ja halusin auttaa kotimaatani sen painiskellessa työvoimapulassaan. Toisin tietysti kävi kuin naiiviudessani kuvittelin. Vastaanottotiskin takana oleva nainen ei vastannut tervehdykseeni, tuijotti vaan takaisin. "Etsin työtä", sanoin. Hän näytti empivän. Vuorosanani olivat toisesta näytelmästä kuin se, missä hän esitti osaansa. "Tuota... oletko... mikä on henkilötunnuksesi?" "Teillä ei vielä ole tietoja minusta, koska olen juuri palannut Suomeen." Annoin henkilötunnukseni ja virkailija varmisti, että heillä ei tosiaankaan ollut tietoja minusta. 14

15 "Haluat siis rekisteröityä työnhakijaksi ja anoa työttömyyspäivärahaa tai työmarkkinatukea?", hän kysyi. En tiennyt, mikä ero noilla termeillä oli. "En välttämättä", vastasin. "Oikeastaan toivoin, että teillä olisi joku työpaikka minulle. Olen muuttanut Suomeen pysyvästi ja etsin työtä. Olen valmis aloittamaan heti." "Ei se aivan niin käy. Sinun täytyy ensin rekisteröityä. Haluatko keskustella työvoimaneuvojan kanssa nyt heti?" Totta kai halusin. Työvoimaneuvoja kuulosti lupaavalta. Työpaikkojen ja työnhaun asiantuntija. Lomailuni olisi pian lopussa, mutta mitä tuosta. Ihmisen on tehtävä työtä. Työn teko tutustuttaisi minut uudelleen suomalaiseen yhteiskuntaan. Hyötyisin siitä paljon enemmän kuin pelkän palkan verran. Sain odotusnumeron ja istuin odottamaan. Ensimmäisessä haastattelussa minut rekisteröitiin työnhakijaksi - anteeksi, työttömäksi, mikä merkitsi käytännössä sitä, että työvoimatoimisto harkitsisi, olinko oikeutettu työttömyysavustukseen siis ei niinkään sitä, että olin uusi potentiaalinen työntekijä suomalaisille yrityksille, tai mahdollinen pienyrittäjä. Työpaikan etsiminen minulle ei kiinnostanut haastattelijaani juuri lainkaan. Häntä kiinnosti, paljonko minulla oli säästöjä, oliko 15

16 minulla mahdollisesti toiminimi ja olinko ollut kauankin yrittäjänä. Hän kysyi terveydentilastani ja perhesuhteistani, ja kerroin, että minulla oli ollut syöpä, mutta uskoin parantuneeni täydellisesti. Hän ehdotti, ettei syöpää mainittaisi tiedoissani, jos se ei vaikuttaisi siihen, millaista työtä voin ottaa vastaan. En halunnut työtä, jossa olisin joutunut myrkyttämään itseäni kemikaaleilla tai stressaantumaan vaikkapa tupakoinnin tai jatkuvan taustamusiikin, tai ilkeiden työtovereiden tai esimiesten takia, mutta tästä en maininnut. Arvelin voivani välttää sellaiset, minulle sietämättömät työpaikat, tekemättä siitä numeroa virallisesti. Hän kyseli työpaikoistani Suomessa silloin aikoinaan, 80- ja 90- luvuilla. Hän kysyi, aioinko jäädä Suomeen pysyvästi, eikä pitänyt vastauksestani, kun kerroin asiaan vaikuttavan muunmuassa sen, millaista Suomessa olisi asua pompoteltaisiinko minua samalla tavalla kuin olin lukenut monia paluumuuttajia pompotellun. Virkailija näytti kyntensä siinä kohdassa, riemastui oikein, ja kirkaisi, että minulla näytti olevan Asenne. Suomalaisten viranomaisten kanssa asioidessa ei saa olla 'asennetta', näköjään. Jos uskaltautuu käyttämään huumoria tai arvostelemaan viranomaisen toimintaa, siihen ei vastata kuin ihminen vastaisi toisen ihmisen kommenttiin, vaan reagoidaan kuin joku hallitsijan ylempi vasalli alamaiseensa, joka juuri unohti olla nöyristelevä ja väritön ja mauton. Sanojen sisältöä ei pohdita vaan hyökkäävästi tartutaan siihen, että toinen ylipäätään uskalsi poiketa hänelle määrätyistä repliikeistä ja olla ironinen. Emme olleetkaan kaksi keski-ikäistä naista keskustelemassa asiallisesti työllistymisvaihtoehdoista, vaan olimme kuvaannollisestikin pöydän eri puolilla. Hän piti itseään minua ylempiarvoisena ja minua loiseksi pyrkivänä luuserina. Hän ei kohdellut minua, kuten esimerkiksi yrityksen omistaja kohtelee ihmistä, jonka haluaa tuovan arvokkaan työpanoksensa yritykselleen. Hän kohteli minua ensimmäisestä haastattelusta lähtien kuin yhteiskunnan ongelmajätettä henkisesti sairasta 16

17 asennevammaista rikollista hyväksikäyttäjää. Tämä oli minulle Suomeen paluun euforiasta maan pinnalle pudottava läimäys vasten kasvoja. Se kolhaisi itsetuntoani ja varmaan vaikeutti osaltaan työllistymistäni. Olisi ollut parempi mennä suoraan yrityksiin kyselemään työtä, kun vielä leijailin kaikkivoipaisuuden illuusiossa. Miksikö en sitten mennyt? Olen luonteeltani aika ujo. En tiennyt, oliko enää tapana noin vaan kävellä sisään yrityksiin, tuhlaamaan ihmisten aikaa. Enkä totta puhuen osannut kuvitella, missä minulle sopiva työpaikka voisi olla, ja ajattelin, että työvoimatoimistosta työpaikka löytyy helpommin. Minne olisin mennyt? Millaista työtä osasin tehdä ja mitä oli tarjolla? Olin luullut työvoimatoimistoa työmarkkinoiden asiantuntijaksi. Minusta Suomi vaikutti muuttuneen kahdessakymmenessä vuodessa niin paljon ja kehittyneen teknisesti, etten heti osannut kuvitella, mitä pystyisin tekemään. Käsityöt olivat minun alani. Käsityöläisyys itsenäisenä ammatinharjoittajana oli minulle räätälöity työ - se sopi taitoihini ja ominaisuuksiini täydellisesti. Suomessa yrittäminen oli kuitenkin toista kuin yrittäminen Australiassa. Palkkatyö tuntui olevan helpompi tapa työllistyä ja sen kautta pääsisin nopeammin yhteiskunnan osaseksi ja löytäisin paikkani. Pääsin yhteen haastatteluun huonekalujen päällysteiden ompelijana, missä olisin ollut hyvä ja mitä olin tehnytkin oman työni ohessa. En osaa sanoa, mihin kysymykseen vastasin väärin, mutta huomasin, että haastattelijan kiinnostus lopahti ja hän kysyi viimeiset kysymykset kuin ohimennen. Oliko se se, että kerroin olevani tyytyväinen mihin palkkaan tahansa? Ikäni? Väärännäköinen naama? En kuullut heistä enää, eikä muitakaan ompelupaikkoja löytynyt. Minulle tuli omassa yrityksessä silloin tällöin työhakemuksia ja haastattelupyyntöjä. Ne vain ärsyttivät. Näin ne ajan tuhlaamisena. Vielä pahempi olisi ollut, jos joku olisi koputtanut ovelle ansioluetteloineen, tai soittanut. Miksei joku järjestä helppokäyttöistä nettipalvelua, jossa voi selata eri aloja, eri taitoja vaativia töitä eri paikkakunnilla, ja toisaalta työnantaja voisi laittaa vaikka automaattisen haun tietyntyyppisestä henkilöstä? Palkkatoiveet ja muut erityisehdot hoituisivat samalla. 17

18 Tämän pitäisi olla työvoimatoimistosta erillään oleva palvelu, koska sen täytyisi perustua työnhakijoiden ja työnantajien vapauteen päättää omista asioistaan ilman päälläpäsmäreitä ja rankaisijoita. Se ei saisi toisaalta maksaakaan paljon. Jollekin taitavalle ryhmälle tietotekniikan ammattilaisia tällainen olisi helppo perustaa. Mahtaisiko valtio verottaa sellaiset yritykset nurin? Onkohan sellaisen palvelun perustaminen kielletty? "Haluan, että keskustelemme vapaasti ja kerrot itsestäsi", virkailija sanoi. Hän oli kuitenkin jo saanut minut varuilleni - osittain liian myöhään, sillä aluksi puhuin tosiaan vapaasti, koska kuvittelin virkailijan toimenkuvan olevan maan työvoimapulan vähentäminen ja sopivien työpaikkojen etsiminen niitä haluaville. En tiennyt, että työvoimatoimistossa työnhakija on rikollinen, kunnes toisin todistaa, ja mahdollisesti sen jälkeenkin, ja kaikkea, mitä työtön sanoo, käytetään ensisijaisesti häntä vastaan, jos suinkin voidaan. Minusta Suomen kansalaisella on oikeus kuulla itseään koskevista laeista ja säännöistä ennen kuin hän antaa virkailijalle henkilötietonsa ja muita tietojaan. En kuitenkaan tiedä paikkaa, josta informaatiota voisi saada anonyymisti. Työvoimatoimiston ja Kelan sivuilta löytyvää tietoa kannattaa lukea, mutta he eivät tietenkään mainosta sudenkuoppia. Monet ajautuvat keskustelupalstoille jouduttuaan ongelmiin. Harvaa kiinnostaa työttömän tilanne, ennenkuin itse kokee sen. Siksi useimmat oppivat kantapään kautta, mitä olisi pitänyt sanoa ja tehdä ja silloin on jo liian myöhäistä. Tuona päivänä opin äänittämään työvoimatoimistossa käydyt keskustelut ja ottamaan talteen kaikkien virkailijoiden nimet, joiden kanssa puhun. Suomen laki takaa oikeuden äänittää keskustelun, johon itse ottaa osaa. Sen voi tehdä salaa tai avoimesti, eikä kukaan läsnäolija voi sitä estää. Laitonta salakuuntelua olisi vasta se, jos jättäisi äänityslaitteen päälle ja itse poistuisi. Olen saanut närkästyneitä komennuksia kääntää mp3-soittimeni pois päältä. Näin reagoi varmaan kokematon työntekijä, joka ei tunne lakia. Yleensä nauhoittamisen huomaaminen rauhoittaa 18

19 keskustelua ja tekee ainakin toisen osapuolen varautuneeksi. On ikävä, jos se saa heidät liiankin varovaisiksi, ja sen takia salaa äänittäminen on ehkä suositeltavampaa. En tarkoita, että haluaisin saada ihmisiä jotenkin ansaan, vaan harmittelen sitä, että joskus keskustelu on mennyt siihen, että virkailija ei ole uskaltanut sanoa omia mielipiteitään, vaan kyselee vain, mitä itse mistäkin asiasta ajattelen. Ja heillä kuitenkin voi olla paljon informaatiota, jota toivoisin heidän jakavan minullekin, kun sitä pyydän. Joka tapauksessa suosittelen muillekin äänittämistä. Uskoisin, että työvoimatoimistotkin äänittävät ja mahdollisesti videoivat tapaamiset asiakkaiden kanssa. Jos he eivät niitä äänitä, haluaisin tietää, miksi. "Mitä sinä teit Australiassa viimeiset kaksi vuotta?", virkailija kysyi. Kerroin hänelle, että minulla oli ollut toiminimi ja olin työllistänyt itseni toistakymmentä vuotta. "Jatkatko yritystoimintaa edelleen?", hän kysyi. "Olen Suomessa, asiakkaani olivat Australiassa. Olen myynyt koneet, eikä minulla ole tuloja tästä yrityksestä." "Mitä koneita sinulla oli ja milloin myit ne?" Hän ei kertonut, miten vastaukseni vaikuttaisi tukeeni, enkä huomannut kysyä. Kerroin, milloin olin myynyt koneeni, vaikka toiminta oli itse asiassa katkennut jo kuukausia aikaisemmin. "Oliko yrityksesi rekisteröity?" "Kyllä." "Onko se edelleen rekisteröity?" Minulla ei ollut mitään toimintaa liikenimeni alla, mutta halusin jättää nimen rekisteröidyksi, ettei kukaan entisistä kilpailijoistani voisi napata sitä ja hyötyä vuosien työstäni. Nainen selasi kalenteriaan. "Toiminta on siis vain keskeytetty", hän sanoi. "Se tarkoittaa, että saat neljän kuukauden karenssin; et ole oikeutettu työttömyysturvaan ennen kuin neljän kuukauden kuluttua siitä, kun 19

20 myit koneesi ja keskeytit yritystoiminnan. Jos haluat olla oikeutettu tukeen kahden viikon odotusajalla tästä päivästä lukien, se onnistuu, kun poistat toiminimesi rekisteristä." "Kuten juuri selitin sinulle, en aio tehdä sitä. Toiminimeni on osa identiteettiäni, vaikka yritys olisikin lopettanut toimintansa. Millä tavalla Suomi hyötyisi siitä, että romuttaisin toiminimeni? Minulle siitä ei ainakaan olisi hyötyä. Ainut, joka mahdollisesti hyötyisi, olisi joku entisistä kilpailijoistani." "Tällainen on Suomen laki." Minusta Suomen laki ei kuulostanut kovin järkevältä. En kuitenkaan voinut asialle mitään. Eläisin säästöilläni, kunnes löytäisin työpaikan. Olin edelleen varma, että työtä löytyisi. Itsevarmuuteni oli saanut kolauksen tuon virkailijan takia, mutta en minä aivan lyöty vielä ollut. Tulin sitten etsineeksi sen työttömyysturvalain ja luin, mitä se sanoi yrittäjien työttömyysturvasta. Luin määritelmän yrittäjästä useaan kertaan, ja mielestäni minun ei voinut sen perusteella väittää koskaan olleenkaan yrittäjä. Voitonriemuisena marssin työvoimatoimistoon ja kysyin vastaanottovirkailijalta, minne voisin valittaa lausunnosta. "Meidän lausunnoistamme ei voi valittaa, tee tukihakemus Kelaan ja valita sitten heidän kielteisestä päätöksestään." Menin Kelaan. "Tietysti sinulla on oikeus valittaa, mutta luultavasti tulee kielteinen päätös, koska meidän päätöksemme perustuvat aina työvoimatoimiston lausuntoihin." Menin siis takaisin työkkäriin. "Et tosiaan voi valittaa, mutta voit toki pyytää korjausta." Kysyin, vaarannanko jo annetun myönteisen lausunnon, jos vaadin takautuvasti tukea edeltäneiltä kuukausilta. Lausunnon perusteella olisin oikeutettu työttömyystukeen heti neljän kuukauden karenssin mentyä. "Ei toki - ne ovat kaksi aivan erillistä asiaa." Jätin siis korjauspyynnön. Parin päivän päästä tuli vastaus: on yrittäjä, ei tukea. 20

21 Identiteettikriisi Loppuvuosina Australiassa en oikein tiennyt, kuka olen. Oliko paluu Suomeen sitten pettymys? Sukelsin takaisin siihen maailmaan haikailematta edellisen asuinmaani rentoutta, auringonpaistetta ja muita hyviä asioita. Ehkä 'löydän itseni' lopulta. Voi olla harhatoive, illuusio, mutta näin toivon. Muutama päivä ennen paluulentoa sattui niin surullinen asia, että tippa on melkein silmässä vieläkin, kun sitä ajattelen. Rautatieasemalla vanhahko nainen kysyi minulta jotain ja aloimme jutella. Tiedustelin hänen aksentistaan ja hän olikin suomalainen. Niin yksinäinen, ja ilahtunut suomalaisen tapaamisesta, että halasi minua siinä paikassa. Ja koska olimme sattumalta menossa samalle asemalle, hän kutsui minut kahville. Siellä hän kertoi minulle, ventovieraalle, miten hänen kaksi Sydneyssä asuvaa poikaansa eivät pidä paljon yhteyttä ja miten hänen lyhytmuistinsa oli alkanut huonontua aivokasvaimen takia, jonka takia hän ei myöskään enää voinut matkustaa jokakesäiselle Suomen lomalleen. Hän oli nyt muuttamassa vanhusten palvelutaloon. Kysyin, kumpi maa tuntuu hänestä enemmän kodilta. Asuttuaan neljäkymmentä vuotta täällä tämä on se tutumpi paikka, hän väitti. Minusta hänestä kuitenkin paistoi selvästi läpi loputon juurettomuus, irrallisuus, yksinäisyys. Uskoisin, että hänenkin paikkansa olisi nyt Suomessa. Vanhuusvuodet on parempi viettää omiensa parissa. Varsinkin, jos on yksin. Varsinkin, jos oma kieli on niin harvinainen kuin suomi on. Ja ennen kaikkea, jos muisti alkaa pätkiä. Jos unohtaa englannin kielen, vanhuudesta tulee entistä yksinäisempää. Brisbanessa tosin on suomalainen vanhainkoti, mutta kuten arvata voi, sinne on pitkät odotuslistat. 21

22 Upean ilmastonsa takia Queensland on suomalaistenkin keskuudessa Australian suosituinta asuinaluetta. Minulle hän oli kuin olisin katsonut omaa kolmekymmentä vuotta vanhempaa peilikuvaani - jos jäisin Australiaan. Mitä iloa sellaisessa elämässä on? Hän vaikutti vielä sovinnaisemmalta kuin minä, mutta monella tavalla olimme samantapaisia, noin lyhyen tuttavuuden perusteella sanoen. Ihmiset, kanssakäyminen meille tärkeiden ihmisten kanssa ja myös arkiset kohtaamiset kadulla ja muualla, kai tekevät elämästä elämisen arvoisen. Ilman ihmisiä kuihtuu ja lakastuu niin kuin tuo nainen. Hyvin nuoren näköisenä hän oli säilynyt. Siksikö, ettei ollut uskaltanut oikein elää, vieraassa ympäristössä? Kauhea sääli. Jos olisimme tavanneet aikaisemmin, olisimme voineet ystävystyä. Odotin ehkä Suomelta liikaa. Tiedän toki, ettei mikään maa ole täydellinen, tai jos on, minä en ole sitä löytänyt, mutta Suomessa voin olla enempi oma itseni ja enemmän tasapainossa itseni ja ympäristöni kanssa, luulen. Suomen luonto oli juuri sellainen kuin olin sen muistanut. Samat tuoksut, samat maisemat, sama tunne siitä, että Suomen kosteasta turpeesta katkaissut juureni olivat kiinnittymässä uudelleen, ja lujasti. Olin viettänyt yksinäistä kesälomaa kaikki nämä vuodet. Aviomies meni, vuosien varrella muita kumppaneita kävi. Kai se osoittaa huonohkoja sosiaalisia taitoja. Ja missäpä parempi maa sellaisille kuin armaassa Suomessa, missä yksinoloa ja hiljaisuutta arvostetaan ja vaalitaan? Pohdiskelin nettifoorumeilla palaamistani ja sen syitä. Joku kirjoitti, ettei palaamista tarvinnut hävetä. Tartuin heti sanaan 'hävetä'. "Oliko tuo jokin freudilainen lipsahdus: 'Ei se ole häpeä palata'? Miksi ihmeessä ulkomailla asuminen ja sitten kotiin palaaminen olisi häpeä? Miten tuollainen ajatus edes tulee mieleesi? Häpeäisitkö jotenkin itseäsi, jos päättäisit tulla takaisin? Pitäisikö avioeroa hävetä? Entä sitä, kun ei viihdykään talossa, jonka luuli rakentavansa loppuelämäkseen? Entäs, jos vaihtaakin työpaikkaa? 22

23 Kumppania? Hirveä häpeä, kun ei heti alunperin osannut laskelmoida, että tekee 'oikean' päätöksen loppuiäkseen? Kenen mieli kestää noin paljon häpeää? Suomalaisetko vain ovat tällaisia? Eikö kotiinpalussa ole enemmänkin iloa?" Oikeastaan taisin reagoida 'häpeään' siksi, että olin pettynyt siihen, ettei kaikki mennytkään niin kuin silloin nuorempana suunnittelin. Jos nyt koskaan olen paljon suunnitellut; elämä on vain tapahtunut ja minä olen yrittänyt pysyä mukana ja kiillottaa imagoani sukulaisille päin sen minkä kiireiltäni ehdin. Olikohan sitä tullut esitettyä onnellisempaa ja menestyneempää kuin on ollutkaan. Nyt se paluu sitten oli konkreettinen teko. En voinut väittää olleeni täysin onnellinen ulkomailla, jos matkalaukut oli pakattu ja suuntana Suomi. Minullakin oli sukulainen, jolta varmaan saisin kuulla ilkuntaa häntä koipien välissä palaamisesta. En kuitenkaan aio tavata häntä enkä muutenkaan kuunnella hänen ilkeyksiään, ellei hän muutu. Se olisikin riemuisa asia, jos saa palata rakastavaan perheeseen jakamaan kokemuksiaan ja puhumaan menneiden vuosien Suomesta. Kaukana on helpompi olla välittämättä. Hyvä, että tuo sana tuotiin esiin. Kyllä se hiukan pisti, mutta se oli hyväksi. Ostan kirjailijankämpän Odotellessani karenssini loppumista sain päähäni ostaa halvan yksiön. Ylin kerros, vesinäkymä, rauhallinen kaupunginosa. Se tuntui sopivan täydellisesti kirjailijan pesäksi. Vetäytyisin sinne ja paukuttelisin tarinoita, joita oli mielessä ja muistivihkoissa lukuisia odottamassa kirjaan pääsyään. Ystäväni kerrostalossa asui viereisessä asunnossa herttainen kahdeksankymmppinen nuoripari, joilla oli vain yksi vika, mutta minulle suuri. Miehellä oli huono kuulo, ja hän kuunteli siksi televisiouutiset hyvin kovalla. Lisäksi yläkerrassa asui kaksostaaperot, joista toinen ilmaisi itseään rääkymällä joka ikinen aamu ja ilta. Melua minä suuresta kaupungista karkuun läksin, jos jotakin. Myisin yksiön, kunhan löytäisimme sen paikan maalta. Uskoin 23

24 voivani myydä sen jopa voitolla, koska sain sen niin halvalla. Tämä oli ensimmäinen omistusasuntoni, ja yksi huonoimpia investointejani. Myin sen kaksi vuotta myöhemmin melkein kolmannesta halvemmalla. Onneksi se ei rahana ollut kovin paljon. Teoriassa idea olisi voinut toimiakin. Oli vaan liikaa meteliä. Paperiseinän takana nainen, joka ei puhunut vaan huusi koko ajan, ja pihamaallakin mummot huutelivat toisilleen ja äänet kimpoilivat talojen seinistä ja tunkeutuivat ylimpään kerrokseen asti. Ja tupakoijia tuntui olevan joka puolella, parvekkeilla, ikkunan alla, ulko-oven vieressä. Alemmassa kerroksessa joku soitti Celine Dionia joskus tunteja, ilmanvaihtokanavan alla. Päänsärky vain paheni, kun hän alkoi juovuspäissään laulaa itse. Nukuin siellä tulpat korvissa. Niiden läpi vieressä olevan hissin kolahdukset eivät kuuluneet, mutta postiluukun rämähdystä mainostenjakajan tullessa aamuyöllä nekään eivät voineet vaimentaa. Edes roskapostin kieltolappu ei auttanut, jos jakaja ei pitänyt jotain roskana. Jonkin aikaa sain kirjoitettua heräämällä varhain ja jatkamalla uniani kirjoitettuani muutaman tunnin. Tuloksena siitä kuitenkin oli, että olin aina väsynyt ja ärtyinen ja melu ja haju vaivasivat entistä enemmän. Hassuinta on aavistukseni, että jos kertoisin sen kerrostalon muille asukkaille, miten heidän elämisensä äänet olivat vaikuttaneet minuun, he eivät olisi pahoillaan, vaan mielissään. Ei siksi, että olisin ollut erityisen ei-toivottu naapuri, vaan siinä talossa ja siinä kaupungissa vaan on sellainen henki. Ainakin siltä minusta tuntuu. Vielä vuosia jälkeenpäin kerrottaisiin, miten onnistuttiin ajamaan pois sekin yksi hyypiö, mokoma kerrostalovalittaja. Ei kannata käyttää korvatulppia jatkuvasti, ellei ole ihan pakko. Minulla oli normaalin hyvä kuulo, kunnes joskus 90-luvun lopulla aloin nukkua tulpat korvissa. Yksi Brisbanen vilkkaimmin liikennöityjä katuja, Kingsford Smith Drive, kulki aivan talon vierestä, ja pitkät rekat ja kuorma-autot jarruttivat juuri talon kohdalla punaisiin valoihin. Vaikka liikenteen melu ei ollut aikaisemmin minua vaivannut, siellä nukkuminen ei vaan onnistunut, joten aloin taata yörauhan tulpilla. Se toimi kyllä, mutta varmaan myös herkisti kuuloani, koska päivisin äänet alkoivat 24

25 ärsyttää enemmän. Ostoskeskusten taustamusiikkia en voinut sietää. Naapurin televisio raivostutti, jos hiukankin kuulin sen. Kerran hälytin poliisit, kun aamuyöllä heräsin naapurin patiolle jätetyn radion musiikkiin. Poliisit tulivat, kuuntelivat. He olisivat kai ajaneet pois luullen minun pilailleen, mutta kiirehdin ulos ja ohjasin heidät takapihalle ja osoitin aidan yli naapurin radiota. He juuri ja juuri kuulivat sen. Makuuhuoneeni oli talon toisella puolella, silti kuulin sen, korvatulppien läpi. Se tuntui itsestänikin sairaalta, mutta minkäs teit? Täällä maaseudun rauhassa voi elää ilman korvatulppia. Pelkäsin alkuun lähelle rakennettavien tuulivoimaloiden melua. Lähin niistä on alle kahden kilometrin päässä. Niiden jyly kuuluu kuin lentokone olisi koko ajan nousemassa lentoon, kun oikein tuulee etelästä. Onneksi etelätuuli harvemmin on niin navakka. Humpsutus kuuluu pihamaalle, eikä sitä siellä pääse karkuun, mutta sisällä en ole vielä huomannut sen häiritsevän kovin paljon. Jotkut ovat tosin kertoneet, että voimaloiden matalataajuuksinen melu aiheuttaa oireita ajan mittaan. Tuulivoimalat pitäisi rakentaa jonnekin, jossa ne ovat näkymättömissä ja niin monen kilometrin päässä asutuksesta, että ne eivät häiritse. Jos ne edes ehkäisisivät paikkakunnan sähkökatkoksia, ne voisi hyväksyä helpommin, mutta sähkö, se vähä, mitä ne tuottavat, ja kalliisti, ohjataan valtakunnan verkkoon. Tämä on sitä 'ilmaston lämpenemisen' estokiihkoa. Voimaloiden rakentajille ja asentajille ja huoltajille se on tuottoisaa, varsinkin, kun voimaloita tuetaan vuosikaudet yhteisillä verorahoilla. Tällä paikkakunnalla kasvoi keskiajalla tammia luonnonvaraisena; ei enää, koska ilmasto on viileämpi. Lapin soista on löydetty korkeiden mäntyjen jäännöksiä. Niitäkään ei enää niin pohjoisessa kasva. Ilmaston vaihtelut johtuvat auringon toiminnan vaihteluista. Hiilidioksidivero on vain yksi keino yhdistää maailman kaikki kansat yhden veron alle. Näin uskon. Ennustan sille lyhyttä tulevaisuutta. 25

26 Käynti työvoimatoimistossa taas Tein virallisen osoitteenmuutoksen yksiööni. Kun tuli aika lähteä taas käymään työvoimatoimistossa, se oli nyt tässä uudessa kaupungissa. Oli heinäkuun alku, ihana lämmin kesäpäivä. Toimisto oli hiljainen. Minut ohjattiin heti yhteen haastatteluhuoneista, jossa istui pulleaposkinen nuori tyttö, ehkä kesätyössä, ehkä harjoittelijana. Hän puhui minulle ystävällisesti. Minä olin kuluneina kahtena kuukautena ottanut enemmän selvää Suomen työvoimatoimiston käytännöistä, ja olin varuillani. Toivoin hyvää, pelkäsin pahaa. Ja paha tuli. "Ei teille voi myöntää työttömyysavustusta", hän sanoi luettuaan tietokoneen ruudulta minulle annetun uuden työvoimapoliittisen lausunnon, "koska te olette yrittäjä". Hän lausui jokaisen sanan huolellisesti ja hitaasti ja korosti viimeistä sanaa. "Ei, lukisitko sen uudestaan." Kyllä se näin oli, tyttö vakuutti. Korjauspyyntöön saamassani vastauksessa ei mainittu edellistä myönteistä lausuntoa, koska ne olivat kaksi erillistä asiaa. Virkailija tulkitsi sen nyt siten, että edellinen, myönteinen päätös oli kumottu. Eli nyt en hänen mielestään ollut oikeutettu mihinkään tukeen. Ei siis vain neljän kuukauden karenssi vaan jatkuva elo ilman mitään tuloa mistään. Minun piti poistaa yritys rekisteristä, vasta sen jälkeen voisin mahdollisesti olla oikeutettu tukeen, tyttö neuvoi. Kerroin hänelle, mitä olin lukenut työttömyysturvalaista. Sen mukaan en ollut koskaan ollutkaan yrittäjä, jos lainkohdan lukee kirjaimellisesti, intin. "Jos joku todella olisi yrittäjä, ihan Suomen lain mukaan, olisiko hän oikeutettu työttömyysturvaan sen neljän kuukauden odotusajan jälkeen vai eikö hänelle koskaan sitä myönnettäisi?", kysyin. Tässä vaiheessa naisen hymy sen kuin syveni ja hän ilmoitti, ettei voi puhua tällaisista yksityiskohdista. Ne kuuluvat työvoimatoimiston 'asiantuntijaryhmän käsittelemiin asioihin'. Tuollainen perusjuttu, yleinen asia työttömyystuesta ja hän ei joko 26

27 halunnut kertoa tai ei tiennyt, miten edes heidän käytäntönsä oli, saati sitten Suomen laki. "Ne on eri asiantuntijat, jotka tekevät näistä yrittäjyysasioista lausunnon." "Mutta minä en ole ollut yrittäjä, työttömyysturvalain mukaan. Se on ihan selvä asia." "Minä en pysty tekemään tälle asialle mitään. Se on niin kauan aikaa voimassa, kunnes siihen tulee nyt korjaus. Näihin menee yleensä oma aikansa. Olet valittanut näistä." "Sama henkilö, joka antoi ensimmäisen lausunnon, antoi myös toisen. En tiedä, onko hän edes lukenut oikaisupyyntöäni, ainakaan siihen ei millään tavalla viitata. Jos nyt taas tulee kieltävä lausunto, onko mitään sellaista instanssia, jonne voi valittaa? En tunne Suomen oloja." Virkailija poistui hetkeksi. "Sinulle pitäisi tulla Kelalta päätös, jonka liitteenä on valitusosoite." "Minulle kerrottiin, että valitus on eri asia kuin korjauspyyntö. Kun näen omista tiedoistani netissä, että lausunto on virheellinen, enkö voi vaatia siihen oikaisupyyntöä jo nyt?" Virkailija kävi pyytämässä vanhemman virkailija avukseen. He katselivat tietojani. "Täällä on pyydetty selvittämään... Yritystoiminta on keskeytetty. Sinulla on toiminimi. Selvitykseen on annettu esteetön lausunto alkaen. Ja sitten on annettu uudelleen käsittely. Lausunto siitä on: Päätoiminen yrittäjyys 7.5. alkaen. Sinun kannattaisi mennä takaisin siihen toimistoon, missä tätä asiaa on käsitelty. Minä en näitä lausuntoja katsomalla pääse kärryille, mistä tässä on kysymys. Ensin on katsottu päätoimiseksi yrittäjäksi. Sitten tuossa touko- ja heinäkuun välisenä aikana on ilmeisesti tehty uudelleenkäsittelypyyntö? "Kyllä, ja neljän kuukauden karenssi päättyi sillä kohtaa. Minä nyt hain muutosta sille neljän kuukauden karenssille. Vetoan siihen, että minua ei Suomen lain mukaan voida edes pitää yrittäjänä. Kun lukee lainkohdan tarkkaan, sen mukaan en ole ollut yrittäjä." 27

28 "Lausunto pysyy voimassa. Työllistynyt omassa yrityksessä. Eli täällä on esteetön lausunto alkaen, mutta nyt siellä on este. Olet tullut toukokuussa asiakkaaksi. Eli et voi saada tukea siitä asti, mutta heinäkuun 20. päivä alkaen on esteetön lausunto. Mutta sitten on annettu uudelleen käsittelyyn. Olet vienyt korjauspyynnön liitteineen opastukseen ja se on lähetetty sieltä työttömyysturvaan. Sinun kannattaa soittaa siihen toimistoon, tai käydä siellä ja selvittää, miksi he ovat joutuneet tuollaiset lausunnot antamaan. Siellä on tehty se uudelleenkäsittely, minkä takia sieltä on annettu tuo tiedote, että keskeytetyn yrityksen omavastuuaika pidetään voimassa. Oletko saanut tämän tiedotteen?" "Sain, mutta siitä juuri puhuin äsken. Olen lukenut Suomen lakia ja minusta on selvää, etten minä sen mukaan ole koskaan ollutkaan yrittäjä." "Jos meiltä annetaan kielteinen päätös, ja haluaa valittaa, niin se valitusoikeus tulee siitä, kun hakee työttömyystukea Kelasta, ja he hylkäävät sen. Sieltä tulee valitusohjeet. "Minun käsittääkseni näin ei ole. Voin kyllä valittaa Kelan kielteisestä päätöksestä, mutta he toimivat aina työvoimatoimiston lausunnon perusteella. Eli tuhlaisin aikaani valittamalla heidän päätöksestään, koska he vetoavat työvoimatoimiston lausuntoon. Eli se lausunto on saatava muutettua." "Se on totta, Kela tosiaan toimii meidän lausuntojemme pohjalta, mutta kun saat heiltä kielteisen päätöksen, siinä syntyy valitusoikeus, ja valitus lähtee työttömyysturvaan, jossa asia käsitellään. Mutta että mitkä ne perustelut ovat, minkä nojalla tuo yrittäjyyslausunto jouduttiin antamaan, sinun kannattaa kysyä siitä toimistosta, jossa se päätettiin. Heillä on kaikki asiaan kuuluvat paperit." "Voitko kuitenkin kertoa noin yleisesti, enkö olekin oikeassa, että nämä kohdat, jotka olen alleviivannut työttömyysturvalaista, osoittavat, etten minä sen lain määritelmän mukaan ole ollut yrittäjä. Siinä puhutaan yhtiöstä; minulla ei ole ollut yhtiötä. Siinä puhutaan 'muusta yrityksestä'; minulla ei ole ollut muuta yritystä, sen perusteella, miten termi 'yritys' määritellään tässä. Ei ollut 28

29 kysymys 'yhteisöstäkään', koska ei voi olla yhden hengen yhteisöä." "Tässä lausunnossa lukee, että sinulla oli oma yritys Australiassa." "Minulla oli toiminimi. Olin kotiompelija. Minä en osaa nyt sanoa tätä täsmällisesti - ei saa mennä jonkin mutu-tuntuman mukaan." "Suomen lain mukaan mennään.sinulle on varmasti laitettu siitä yritystoiminasta lomake, jonka olet täyttänyt, ja niiden vastausten perusteella on toimittu. Niin mikä sinun statuksesi oli?" "Siis tässä määritellään 'yrittäjä'. Yrittäjäksi katsotaan sellainen, joka on velvollinen ottamaan yrittäjävakuutuksen. Minä en ollut. Australiassa ei vaadittu sitä ollenkaan. Ja minä en maksanut yritysveroa. Ompelu- ja muut tulot laskettiin yhteen ja verotettiin yksityisenä tulona. Ja sitten tässä puhutaan osaomistajuudesta, jos työskentelee johtavassa asemassa yrityksessä. Minä en ole työskennellyt missään yhtiössä." "Mutta et ollut kenenkään toisen palkallisena?" "Missä tässä puhutaan sellaisesta?" "Ei vaan kysyn ihan sinulta, että oliko sinulla työnantajaa?" "Ei me voida mennä sillä tavalla. Tämän lain mukaanhan teidän pitäisi yrittäjyys määritellä, eikä sen mukaan, miltä teistä tuntuu minun sanojeni perusteella. Eihän minulle tullut edes mieleen käydä jotain työttömyyturvalakia läpi, ennen kuin menin ilmoittautumaan töihin. En minä osaa ilmaista asioitani lakitekstillä. Virkailijoiden tehtävä on selittää etukäteen, miten mikin asia vaikuttaa tukiin." Vasta myöhemmin, kun luin lainkohdan todellakin kirjain kirjaimelta, huomasin olleeni väärässä. Kyllä minä Suomen työttömyysturvalainkin mukaan olin yrittäjä ollut, ja kyllä se lainkohta oli niin tulkinnanvarainen, että minua voi halutessaan edelleen pitää sellaisena. Siinä tilanteessa kuitenkin uskoin, että minua kohdeltiin lain mukaankin väärin. Joten en antanut periksi. Tyttö huomasi äänityslaitteeni. "Meillä ei sitten tässä toimistossa saa nauhoittaa mitään. Minä en anna lupaa." Hän sanoi sen mahtipontisesti. Kerroin hänelle, että Suomen 29

30 lain mukaan kuka tahansa saa äänittää, avoimesti tai salaa, keskustelun, johon itse ottaa osaa. Pyysin häntä näyttämään sen lainkohdan, johon hän vetosi. Hän ei sanonut mitään, mutta meni punaiseksi kasvoiltaan. Aloin itsekin kiehua yli ja arvelin, että työkkärin ja kelan työntekijät tulkitsivat lakeja ja sääntöjä mutu-menetelmällä taatakseen itselleen toimeentulon vatvoessaan samojen työttömien asioita yhä uudestaan ja uudestaan. Ja milläs me elämme sen aikaa? Tämän keskustelun jälkeen tyttö kirjoitti työnhakijatietoihini: "Asiakas nauhoitti käynnin vastoin lupaani." Siinä vaiheessa tietoni olivat vielä nähtävillä mahdollisille työnantajille (myöhemmin kielsin sen). Tuskinpa tuo maininta ainakaan auttoi työhaastatteluun pääsemisessä. Se oli virkailijan yksityinen pieni kosto. Menin myöhemmin samana päivänä työvoimatoimistoon, jossa olin aluksi asioinut, ja kysyin, voisinko käydä siellä edelleen, vaikka olinkin muodollisesti muuttanut toiseen kaupunkiin. Yllätyksekseni suomalainen byrokratia jousti. Ei mitään ongelmaa. Siinäkin toimistossa oli vain muutama asiakas, ja pääsin heti keskustelemaan työvoimavirkailijan kanssa. Hän oli suunnilleen ikäiseni nainen. Hän puhui minulle kuin ihmiselle. Kysyin, voiko karenssia antaa monta kertaa yhdestä asiasta. Tirautin kyyneleenkin siinä. Hän sääli avutonta köyhää ja aktivoi työnhakuni ja antoi työttömyystukea puoltavan lausunnon Kelaan. Tapasin hänet vielä kahdesti, ja hänen kanssaan oli aina ilo asioida. Hän näytteli, että työpaikkoja oli ja minä näyttelin, että aktiivisesti niihin pyrin, hymyt, ja näkemiin. Osallistuin alkuviikkoina myös pakolliseen ammatinvalinnan ohjaukseen, koska myönsin, että suuntani oli hiukan hukassa ja Suomi vieras. Periaate siinä tilaisuudessa näytti olevan se, että minä kerron, mitä suunnittelen tekeväni ja työvoimatoimisto valvoo, teenkö niin kuin olin sanonut aikovani, ja rankaisee minua, jos en tee sunnitelmieni mukaan. Pääsin myös ansioluettelontekokurssille, josta olikin apua, koska suomalainen tyyli on erilainen kuin mihin olin tottunut, enkä kaiken kaikkiaan ollut hakenut palkkatöihin yli kymmeneen vuoteen Australiassakaan, vaan olin elänyt oman työni tuotoilla. 30

31 Pari kuukautta Suomessa. Tulin suurin odotuksin, niin työn kuin ihmistenkin suhteen. Ihmisistä jotkut olivat ylittäneet odotukseni, mutta yhä sinnittelin ilman tuloja. Outoa katsella pankkitilin pikku säästöjen murenevan tietämättä oikein, mitä tehdä. Kävin ostamassa hiukan ruokaa. Ajoin kankealla pikku laina-fiestalla lähiruokaa myyvään kauppaan. Kauhistelin hintoja ja ostin kuitenkin pari lehtisalaattia, sipulia, kuivattuja herneitä ja leipää. Kävin viereisessä Robinhoodissakin pällistelemässä ja ostin vessapaperia. Paluumatkalla vielä poikkesin kirpputorilla. Sieltäkin löytyi jotain tarpeellista, pari ämpäriä ja villatakin rontti, josta saisin purettua hyvää lankaa seuraavan talven pakkasneuloksia varten. Tuntui oudolta laskea kolikoita ja miettiä, tarvitsenko kuitenkaan parin euron ämpäriä. Ei kai Suomi ole minulle mitään velkaa. Jos en pysty elämään säästöilläni enkä löydä työtä, miksi Suomi siitä välittäisi? Se koulutti minut ilmaiseksi ja sitten läksin maksamaan veroja toiseen maahan vuosikausiksi. Silti tuntuu julmalta, ettei paluumuuttajaa auteta alkuun, paremminkin kohdellaan kuin rikollista ja pummia. Itsestä nyt riippuu, miten asian otan. Voin vastoin luontaisia taipumuksiani masentua ja sairastua niin, että yhteiskunnan on otettava minut hoiviinsa. Tai voin koota voimani ja tulevaisuudenuskoni ja määrätä haluamani suunnan ja alkaa lompsia sinnepäin. Ensimmäisen työkkärikokemukseni jälkeen koin ohikiitävän masennuksen hetken ja harkitsin hyppäämistä täyttä vauhtia kiitävästä pakettiautosta moottoritielle. Olisin kai 'päässyt' ainakin sairaalahoitoon (ja se ei ole Suomessa potilaalle ilmaista, niin kuin se Australiassa on), jos ei sitten lopullisesti pois ongelmista. Jos sekään nyt sitten on lopullista - kukapa sen tietää? Anita Moorjanin oman kokemuksen mukaan se ei olisi loppu. En kuitenkaan tehnyt sitä. Olisin varmaan tyrinyt ja katkaisuut vain käteni. Millä sitten kirjoittaisin ja ompelisin ja miten sitten saisin aikani kulumaan? Kai sitä on jotenkin avartunut. Tai paremminkin luonut erilaisen arkirutiinien verkon erilaisessa ympäristössä, ulkomailla, ja se kupla rikkoontui Suomeen palatessa. Ihmisenä on jonkin verran muuttunut, jo iänkin takia, mutta onko tarpeeksi? Omat puutteet 31

32 kulkevat repussa mukana kaikkialle. Ei se ole täysin asuinmaan vika, ei täysin oma vika. Elämä on niin monimutkaista. Kuka sitä osaa elää kunnolla? Ehkä omissa tutuissa ympyröissä jaksaa sinnitellä päivästä toiseen, mutta miten taas luoda uusi kupla? No, mitäs läksin? Ja mitäs tulin takaisin? En kyllä kadu kumpaakaan. Pitäisikö sinun mielestäni minun katua jompaakumpaa? Hävetä? Pyytää anteeksi? Kirjan idea hedelmöityy Kysyin keskustelufoorumissa, kiinnostaisiko ketään paluumuuttajan kokemukset työkkäristä ja työttömyydestä. Kerroin saaneeni karenssia yrittäjyydestä ja eläväni eläkeläisen hyyryläisenä. Pari ihmistä osoitti heti kiinnostumisensa. Ehdotettiin, että kirjoitan muistiin tapaamisten yksityiskohdat, ja kirjoittaisin tunnekuohujen vielä velloessa, jotta tekstistä tulisi elävää. Ehdotettiin myös blogia. Joku innostui ylistämään kirjoitustyyliäni, johon hänen mielestään oli helppo samaistua. "Olet varmaan akateeminen", hän kirjoitti. "Olet globaali sosiaalisstatuksellisesti, yhteiskunnallisasemallisesti sekä kulttuuripääomallisesti." Akateeminen? Tuskin. Lopetin taannoin syöpähoidot kesken, lääkärin mukaan 'for psycho-social reasons', enkä vieläkään tiedä, mitä se tarkoittaa. Tai, no, tiedänhän; se oli hänen tapansa olla sanomatta: 'menettänyt lääkäriuskovaisuutensa'. En ymmärtänyt virkettä globaaliudestani, mutta pidin siitä. Halusin olla jotain, mitä voi kuvailla noin hienoilla, pitkillä sanoilla. Sen sijaan aivan rakastin tätä: 'Sinuun on helppo samaistua.' Olisiko noin? Lämmitti ajatella, että joku haluaisi samaistua minuun. Haluan kertoa teille tarinani, vaikka sitten varoitukseksi, miten voi elää, jos ei paremmin osaa. Blogi-ajatus tuli mieleeni pari kuukautta myöhemmin, kun olin taas niin tuohtunut jostakin käynnistä työvoimatoimistossa, että en osannut nukkua. Joskus aamuyöllä nousin ylös ja aloin riipustaa kysymyksiä, joita olisin halunnut esittää tapaamalleni 32