KRISTOSOFISTA KIRJALLISUUTTA:

Transkriptio

1

2 krisg O SO fl Kristosofinen aikakauslehti ent. Pohjolan Valo, perustettu 1940; 76 vsk. Julkaisija Kristosofinen Kirjallisuusseura r.y. ISSN-L ISSN (Painettu) ISSN (Verkkojulkaisu) ilmestyy 10 numeroa vuodessa kuukausittain, paitsi heinä- ja elokuussa. Tilaushinta v kotimaassa 35, ulkomaille 35, irtonumerot 4. Asiamiehille 10 % alennus viidestä vuosikerrasta. - Lehden toimitus: Vironkatu 12 B 23, Helsinki. Vastaava toimittaja Hilkka Lampinen, toimitussihteeri Raija Kiiski. Muu toimituskunta: Timo Niemelä (piirrokset), Juha Vainio. Käsikirjoitukset: hilkka.lampinen@phnet.fi tai Hilkka Lampinen, Kauppakatu 20 B 24, Heinola. Tilaukset: Anja Kesävuori, p , anja.kesavuori@gmail.com - Tilitykset: FI Kristosofinen elämänymmärrys nojautuu Kristuksen Vuorisaarnan moraaliin, jonka avulla ihmisten keskinäinen veljeys ja aseeton sivistys vain on toteutettavissa. Kristosofi pyrkii täten kirjoituksissaan syventymään siihen Vuorisaarna-johtoiseen elämänymmärrykseen, jonka peruskiven Pekka Ervast ja J. R. Hannula laskivat ja jossa H. P. Blavatskyn esittämä teosofinen maailmankatsomus muodostaa alustavan asteen. KRISTOSOFISTA KIRJALLISUUTTA: ERVAST PEKKA Ajatuksen ja käden parantava voim a... 10,00 Alempi ja ylempi jooga... 10,00 Christosophia... 10,00 Eetteriruumis... 4,00 Enkelein lankeemus (... 5,00 Europpalaisia näköaloja... 6,00 Gnostikot... 12,00 Haaveilija ,00 "Hiljaisuuden Ääni... 6,00 "H.P.B, näytelmä... 6,00 H. P. Blavatsky ja hänen teosofiansa... 6,00 H. P. Blavatskysta sananen... 4,00 Ihmiskunnan alkuperäinen kieli ja kirjoitus... 6,00 Ihmisyyden uskonto...10,00 Itsem urha... 2,00 Jeesuksen Salakoulu... 13,00 Jos Mestareita seuraisimme... 4,00 Jumala ja onni... 9,00 Jumalan valtakunnan salaisuudet... 4,00 Jälleensyntymismuisti... 5,00 Kadonnut sana... 11,00 Kalevalaa tutkimaan... 3,00 Kalevalan avain...22,00 Kirkonopin teosofia... 6,00 Kiusausten koulussa...12,00 Kristuksen tutkimaton rikkaus... 10,00 Kuinka soisin maatani hallittavan?... 5,00 Kuka auttaa meitä kuolemassa?... 11,00 Laki vaiko evankeliumi?... 12,00 Mitä jokaisen tulee tietää teosofiasta?... 3,50 Mitä on kristinusko?... 5,00 Mitä on kuolema?...12,00 Mitä on magia?... 6,00 Mitä on teosofia?... 2,50 Neljä kättä... 5,00 Nykyisen ajan ongelma ja sen ratkaisu... 8,00 Oletko teosofi?... 3,00 Onko Kalevala "pyhä kirja... 5,00 Paavali ja hänen kristinuskonsa... 11,00 Puhtauden ihanne... 2,50 Ruusu-Ristin syntysanat Suomessa... 10,00 Salatiedettä omin päin... 10,00 Suuret uskonnot... 8,00 Teosofia hengen uskontona... 5,00 Teosofian sanoma nykyajalle...12,00 Teosofisia muistelmia... 10,00 Tietäjän Aarteisto l-ll ä... 30,00 Tietäjän Aarteisto III... 40,00 Toimittajalta l-ll! ä...16,00 Tulevaisuuden uskonto... 3,00 Tähtikoulut... 10,00 Uudestisyntyvä Suomi... 10,00 Uusi Jumala... 6,00 Valoa kohti... 10,00 Valoa Pohjolasta... 5,00 Veljeysaate ja pahantekijät... 3,00 Viisi esitelmää... 5,00 Vuorisaarna... 10,00 Äiti... 2,50 HANNULA J. R. A ja O Ensimmäinen ja Viimeinen...12,00 Ei vain leivästä, näytelmä... 7,00 Elämä Jumalassa...12,00 Elämänymmärryksemme rakentuminen...10,00 Ennakkoluuloton Suomi... 9,00 Henkinen horoskooppimme... 10,00 Ihminen, mitä mietit?... 7,00 Ihmisen tie... 8,00 Ihm isyys... 10,00 Ilmestyskirja teosofian valossa... 13,00 Johanneksen evankeliumi teosofian valossa...15,00 Jos Kristusta seuraisin?... 11,00 Kavahtavat kai poikaani... 9,00 Kristosofian polulla I ja II ä ,00 Kysymyksiä ja vastauksia l-x ä... 8,00 Kysymyksiä ja vastauksia XI-XIV ä... 9,00 Kysymyksiä ja vastauksia XV-XVIII ä...12,00 Luominen... 10,00 Mestari ja me... 10,00 Mestarin sanoma... 10,00 Opimmeko historiasta?... 2,00 Paratiisin taru... 10,00 Pekka Ervastin asema... 8,00 Pistis Sophiasta Christosophiaan... 11,00

3 Pekka Ervast Totuuden tietäjien esimerkki Kuunnelkaa! Ettekö keskellä tämän levottoman maailman huumaavaa hyörinää kuule hopeanheleätä ääntä, joka soi: totuus on löydetty? Kenen on ääni? Ken tai ketkä ne ovat, j otka puhuvat? Hiljaa, silmäimme ohitse kulkee näky, jumalallinen, innostuttava näky. Mitkä vakavat ja silti lempeä säteilevät kasvot, mitkä syvät ja silti leppeät silmät! Ja nimet näiden uhkeain muotojen kantajille? Manu, Rama, Krishna, Laotse, Zarathushtra, Buddha, Jeesus, Mohammed, uskontojen perustajia, sivistysten synnyttäjiä - sekä heidän oppilaansa ja maailman suuremmassa tai vähemmässä määrässä tunnustamat seuraajansa, kaikkien aikojen tietäjät, profeetat, marttyyrit: sen nimellisiä kuin Pythagoras, Elias, Johannes Kastaja, Sokrates, Plato, Frans Assisi, Jakob Böhme, Svedenborg, Giordano Bruno, H. P. Blavatsky... Ja hopeinen sävel kasvaa suureksi, mahtavaksi soitoksi: tässä on totuus. Me olemme sen löytäneet. Me olemme eläneet ja kuolleet sen edestä. Kuin uhkea puu on ihmiskunta, kuin elinvoimainen puu, ei niinkuin kuivettunut. Se uinuu talviunensa ja se kantaa hedelmänsä; se nukkuu taas ja kukkii uudelleen, ja sen kypsät hedelmät ovat ne ihmiset, jotka tietävät. Se hakee heissä täydellisimmän ilmennyksensä. Eikö tämä ole ihmiskunnan historia? Eikö sillointällöin aikojen vieriessä ole esiintynyt mahtavia henkilöitä, 161

4 J. R. Hannula Kristuselämä herää ihmisessä 1 > Kysymys: Kuinka ihminen voisi saada Kristuksen syntymään itsessään? Vastaus: Tämä on paljon kysyvä asia, ja valmistusta siihen voi tietenkin ajatella monilta puolilta. Muutteeksi lähdemme nyt idealismin kannalta. Sillä niinkuin Pekka Ervastin opetuksista huomaamme, kulkee idealismi ennen vihkimystä. Sillä ihminen voi mennä ihanteellisuudessaan aika pitkälle, jolloin hän ei kuitenkaan ota varsinaisesti Kristusta huomioon. Hän yrittää vain seurata jotain ihannetta persoonallisessa elämässään, saadakseen persoonallisen elämänsä sen ihanteen mukaiseksi. Onhan tällainen pyrkimys tavallaan luonnollistakin. Ja mikä se ihan- 'EEEIZZm sellaisia, jotka sanoivat itsestänsä, että tiesivät ja ilmottivat totuuden? Eikö heillä ole ollut tuhansia seuraajia, jotka heistä ovat todistaneet, että se, minkä he puhuivat, oli totta, sentähden että itse olivat samaa kokeneet? Tosin ihmiskunta alati on typerässä ylpeydessään lykännyt luotansa tarjotun avun. Tosin me itsevanhurskaudessamme tunnemme itsemme solvatuiksi, kun joku veljistämme otaksuu tietävänsä enemmän kuin me. Mutta voi, sen tehdessämme, me emme ymmärrä sen avun syvyyttä, jota meille voitaisiin antaa. Sillä tässä avussa ei ole mitään meitä alentavaa. Se ei riistä meiltä itsenäisyyttämme, yksilöllisyyttämme, ei vähennä omaa vastuunalaisuuttamme tai omaa kunniaamme. Se on ainoastaan rakkauden osotus, jo ta ei kukaan meistä epäröisi häpeämättä vastaanottaa ystävältään. Sillä mitä voivat nämä suuret antaa meille? Totuudenko sinänsä, kourin kosketeltavana? Ei konsanaan. Totuus on kuin auringon valo, jota ei voi käteen siepata ja toiselle ojentaa. Ainoa, minkä he meille voivat tehdä, on pyytää meitä avaamaan silmämme itse nähdäksemme kaikkialla läsnäolevan valon. Totuus on se luvattu maa, joka sijaitsee tuolla puolen tiedottomuuden erämaan. Ne, joilla totuuden tieto on, saattavat vain osottaa meille sen tien, jota kulkien he itse ovat saavuttaneet tietonsa, ja kuvailla mitä he tämän tiedon valossa näkevät; he voivat kertoa meille, minkä he tietävät olevan elämän päämäärän, ja he voivat sanoa meille, mitä meidän tulee tehdä toteuttaaksemme tämän päämäärän ja käsittääksemme sen - mutta itse tulee meidän kulkea tie ja elää elämä. Minä olen se, joka tien näytän, sanoi Buddha, Joka seuraa minua, hän ei vaella pimeydessä, vaan saa elämän valon, kuuluivat sanat Jeesuksen suussa. Ja täydellisyys on elämme päämäärä. Uskonnosta ja elämästä s

5 Väinö Lehtonen Ihmisenpojan ylentäminen Ihmisenpojan ylentäminen merkitsee järjen asettamista oikeuksiinsa, kuten kirjailija J. R. Hannula valaisevasti esittää. Silloin tulee oikeus, totuus, järki ylimmäiseksi ja kärsimyksiä tuottava miekka muuttuu ristiksi. Kun ihminen osaa tällä tavoin sielussaan asennoitua ruumiinsa temppelin mukaisesti, osaa hän kärsiä ensin omiaan, mutta myöhemmin toistenkin heikkouksia. Koska ihminen elää kolmessa tajunnan tilassa, niin edelläkuvatun miekan ristiksi kääntämisen pitää luonnollisesti tapahtua tajunnan kaikilla asteilla. Ensin päivätietoisuudessa. Kun ihmisen poika - järki - ylennetään oikeuksiinne muu olisi kuin että yrittää olla reilu kunnon ihminen, joka elää puhtaasti, joka ei ketään petä eikä vahingoita. Mutta jälleensyntymien pitkässä sarjassa tämä pyrkimys vie siihen, että ihminen tuntee ihanteidenkin häipyvän, jättävän hänet jotenkin kylmäksi. Tämänhän joutui kokemaan Kalevalan Ilmarinen; niinkuin R E. ^Kalevalan Avaimessa asian esittää. Sillä käänsipä Ilmarinen takomansa kultaisen neidon miten päin tahansa, aina se oli kylmä kumminkin. Persoonallinen ihanteellisuus päättyy kylmään tyhjyyden ja tietämättömyyden toteamiseen. Silloin voi alkaa varsinainen kaipuu semmoista elämää kohti, joka ei jätä tietämättömyyden kylmyyteen. Ihmisessä herää Sokrateen mieli. Hän huomaa, ettei tiedä mitään. Silloin herää kaipuu: mikä on jumalallinen totuus elämästä? Ja se totuus on sitten Kristus eli Jumalan poika, joka piilee meidän tajunnassamme. Se on Jumala rakkautena. Ja sentähden on hyvä, että ihminen osallistuu semmoiseen harrastukseen kuin kristosofiseen työhön. Sillä siinä autetaan ihmistä nimenomaan kristuselämän suuntaan. Meidän on siis valmistettava itsessämme maaperää nimenomaan Kristuksen ja Vuorisaarnan opin hengessä. Niinhän maanviljelijänkin tulee laittaa peltonsa hyvään kuntoon, mutta ei sitten riitä, että hän jalostaa pellossa ennestään olevaa kasvillisuutta, vaan hänen täytyy hankkia jaloa siementä. Samoin totuudenetsijä hankkii jaloa siementä Vuorisaarnan oppia seuraamalla. Oikeastaan siinä tapahtuu kaksi asiaa samaan aikaan: sielun pelto puhdistuu ja kristuselämä herää ihmisessä. - Meidän on siis kaikkien persoonallisten ihanteitten takaa vastaanotettava Kristus-sanoma, se, minkä Kristus itse antaa. Persoonallisuus uhrataan Vuorisaarnan opin ja -hengen mukaisen elämän palvelemiseen ja ilmentäm iseen ihmiskunnassa. Käytännöllisenä ohjelmanamme on P. E:n uudelleen suomentama ja selityksillään täydentämä Vuorisaarna. Kysymyksiä ja vastauksia XVII/37 163

6 sa, merkitsee se tajunnan nousemista alemmasta eli alennetusta tilastaan korkeampaan. Näin asennoituu ihminen päivätajuisessa sieluelämässään ruumiinsa temppelin ja samalla kosmoksen lakien mukaiseen asentoon. Silloin pääsee korkeampi manas ilmenemään päivätajunnan kautta. Tämä näkyy siinä, että ihminen saattaa selvästi nähdä mm. sodan järjettömyyden. Nykyisin vaikuttavien kosmillisten voimien avulla voi aivan jokapäiväinen ihminen toimittaa itsessään tällaisen täyskäännöksen, jos hän heittää henkisen laiskuutensa ja alkaa avoimin silmin katsella kansojen toivotonta kamppailua. Mutta miekan ristiksi kääntäminen tulee toimittaa myöskin uni- ja sisätajunnassa. Siinä ei riitä pelkkä ajattelu, tarvitaan myöskin siveellinen pohja. Pätevin perusta löytyy Pekka Ervastin "Vuorisaarna kirjasta. - Unimaailmassa vaikuttavat sympatiat ja antipatiat, joten näiden pitää siirtyä entisestä määräävästä asemastaan alennettuun tilaan ja veljeyden ylennettyyn. Käännöstyö on toimitettavissa mietiskelyn ja sisäisen itsekasvatuksen avulla kuten edellä esitimme. Seurauksena tästä buddhi saa valtaa persoonallisuudessa, mikä ilmenee säälinä ja veljesrakkauden kykynä. Päivä- ja unitajunnan alueilla voidaan miekka kääntää ristiksi ajattelun ja sisäisen mietiskelyn avulla sekä suorittamalla ennakkoluulotoilta tutkimustyötä. Tämä ei kuitenkaan takaa, etteikö perusluonteemme sisätajunnassa olisi leijojan kynnet. Onhan sfinksilläkin ihmisen pää ja rinta - manaksen ja buddhin vastaavaisuudet - mutta sillä on leijonan käpälät ja alaruumis. Siis miekka on käännettävä ristiksi myöskin salatajunnassa, ja se onkin tehtävistä vaikein, siinä tulee kysymys aivankuin kahden persoonan välisestä valtikan vaihdosta: kumpi hallitsee, ihminenkö vai Jumala? Ihmisen tajuntaa on hallinnut eläin vuosimiljoonia, ja se lepää sisätajunnan kammioissa - joskin kynnet piilossa. Mutta Jumala ei voi ilmetä leijonan tai muun eläimen tajunnassa. Näin ollen ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin että ihminen luovuttaa valtansa ja valtikkansa Jumalalle, hänessä itsesään piilevälle Isän tajunnalle, atmalle. Silloin vasta voi miekka muuttua ristiksi lopullisesti, joten ihminen osaa sanoa: Isän tahto tapahtukoon, eikä minun. Kun aika on täyttynyt s

7 Keskellä kesän kauneuden laulussa tuulen, lintujen Etsii vastausta ihminen kysellen Milloin koittaa aika rauhan rakkauden Milloin herää ihmiskunta milloin ihminen - Löytää sydämestään lähteen sen kirkkauden sen puhtauden Onko takaisin jo tullut Väinämöinen lupauksensa mukaan meitä auttamaan Keskellä kesän kauneuden voin nähdä Väinämöisen kanteleen voin ymmärtää Hän elää sydämissä ihmisten - jos tahdomme - ja auttaa riemuiten Pisara 165

8 Toimittajalta Ajatukseni ovat viime aikoina askarrelleet alkukristillisissä ajoissa. Jeesuksen esiintymisen jälkeenhän syntyi nopeasti erivivahteisia seurakuntia. Niitä on totuttu nimittämään alkuseurakunniksi. Esimerkiksi gnostilaisuus sai alkunsa apostoli Johanneksesta, ja siihen liittyi myös Johannes Kastajan oppilaita. Johannes Kastaja kuului Kuolleenmeren rantamilla sijainneeseen essealaiseen veljeskuntaan ja oli perillä uskontojen yhteisestä alkuperästä sillä tavalla, kuin oli opetettu vanhoissa mysteerioissa, joten Johannes Kastaja oppilaineen kykeni ymmärtämään Jeesuksen esoteerisia opetuksia ja apostoli Johannesta. Gnostikkojen opetus perustui kokemusperäiseen tietoon. He eivät uskoneet sokeasti. Alkuaikojen kristillisissä seurakunnissa elämä oli melko rauhallista noin vuoteen 60 asti. Niihin ei kohdistunut ulkopuolelta tulevaa vainoa. Ensimmäisen kerran kristityt joutuivat paljastamaan todellisen elämänkatsomuksensa juutalaiskapinan aikana vuosina Tuolloin suuri osa heistä vielä selvästi ymmärsi, mitä Jeesus oli opettanut ja mitä todellinen kristinusko on. Uuden elämänymmärryksensä mukaan he kieltäytyivät ottamasta osaa kapinaan. Mutta alkuseurakuntalaisten sodanvastainen asenne herätti närkästystä ympäristössä. Tästä syystä juutalaiset alkoivat vainota heitä. Tätä meidän ei sovi ihmetellä, sillä eihän nykyäänkään vielä ymmärretä, että joku toteuttaa Jeesuksen opettamaa rakkauden oppia ja kieltäytyy sotimisesta ja ihmisten tappamisesta. Vähitellen alkoi muodostua kirkko, joka pyrki valtaan ja samalla määräämään, miten ja mitä sai uskoa. Tämä ryhmä alkoi ankarasti painostaa gnostilaisia. Se katsoi olevansa virallinen kristinuskon edustaja ja esitti, että kirkolla oli yksinoikeus uuteen sanomaan. Alkoi taistelu virkapaikoistapa samalla unohtui Jeesuksen rakkauden oppi. Kirkon dogmit alkoivat syntyä suureksi osaksi siitä syystä, että kirkko yritti kumota gnostilaisuutta. Toisen ja kolmannen vuosisadan vaihteessa kirkon valtataistelu keskittyi etupäässä kolmea vihollista vastaan. Ensimmäisenä vihollisenaan kirkko piti gnostilaisuutta ja gnostikkoja. Toisen esteen kirkon valtapyyteille muodostivat Mitras-mysteeriot. Mitraksen kannattajilla oli tuolloin maallistakin valtaa, jota piispoilta puuttui. Siksi kirkko pyrki tekemään kompromisseja, jotta saisi siirrettyä tuota valtaa itselleen. Mitras-mysteeriot olivat kuitenkin jo tuolloin rappeutuneet. Kolmantena kirkon vihollisena mainitaan manikealaisuus. Manikealaisuus perustui vanhoihin mysteerioihin, joita hellenismin valtakaudella pidettiin arvossa, ja niitä esiintyi edelleen eri muodoissa. Paitsi älyllis-metafyysillistä op 166

9 pirakennelmaa ja korkean kultivoitunutta filosofiaa, manikealaisuudella oli Vaikuttavat ja puoleensavetävät mysteriomenot. (Väinö Lehtonen, Vaeltajan viesti s. 57.) Manikealaisuudesta lainattiin kirkkoon juhlamenoja ja niitä soviteltiin uusiin puitteisiin. Taistellessaan vihollisiaan vastaan kirkko unohti Jeesuksen siveelliset opetukset, varsinkin pahanvastustamattomuuden neuvon ja sotimattomuuden. Unohtui Jeesuksen neuvo, että tuli kääntää toinen poski, jos joku löi toiselle. Kun nämä opetukset unohdettiin, poistui samalla ristiriita kirkon ja valtion väliltä. Ei tule ristiriitaa hengen ja aineen välillä, jos toimitaan vain alemman, itsekkään älyn alueella. Luisuminen pakkokeinoihin ja sotaan tapahtui kristittyjen piirissä vähitellen. Ensin suvaittiin lippuvala Rooman legioonille. Vähitellen valasta tuli kunnia-asia. Ensimmäinen kristillisvaltiollinen sota käytiin Rooman ulkopuolella Milvian sillan luona lokakuun 28. päivänä vuonna 312. Siinä keisari Konstantinus asetti ristinmerkkejä sotilaitten lippuihin. Taistelu oli voittoisa, ja ristilipuille hurrattiin. Tuloksena oli, että Konstantinus antoi jo seuraavana vuonna 313 niin sanotun Milano-ediktin, jossa kristityt julistettiin tasa-arvoisiksi toisten kansalaisten kanssa. Päätös vahvistettiin kirkon taholta Nikean kirkolliskokouksessa vuonna 325. Tällä tavalla kirkko luisui vähä vähältä valtion syliin. Sen seurauksena se joutui lopulta siunaamaan aseet ja armeijat. (Mts. 58.) Jeesuksen antamat neuvot persoonallisen elämän suhteen olivat unohtuneet. Vuorisaarnan siveysoppia ei enää kunnioitettu. Alettiin käyttää pakkokeinoja, vaatia sokeaa uskoa, kiistellä metafyysisistä kysymyksistä. Kiisteltiin esimerkiksi siitä, onko Jeesus Jumalan luoma vaiko vain Jumalasta syntynyt. Länsikirkoissa syntyi 300-luvulla käsitys, että leivän ja viinin määrätynlainen siunaaminen muutti nämä aineet kirjaimellisesti Jeesuksen ruumiiksi ja vereksi! Kirkoilta oli kadonnut gnostikkojen myötä henkinen tieto. Kirkot muuttuivat yhä enemmän piispojen hallitsemaksi oikeuslaitokseksi, jossa alettiin taistella "oikean opin puolesta "harhaoppisia vastaan. Laadittiin kuolleita dogmeja ja alettiin uskoa niihin. Mutta yhä oli olemassa myös toisenlaisia näkemyksiä. H. P. Blavatsky kehottaa lukemaan, mitä Minutius Felix kirjoittaa 3. vuosisadalla alkuperäisistä kristityistä. Roomalaiset luulivat heidän salaavan, mitä he palvelivat, koska he eivät suosineet temppeleitä eivätkä alttareita. Mutta minkä kuvan Jumalasta voisimme pystyttää, koska ihminen itse on Jumalan kuva, minkälainen temppeli voidaan jumaluudelle rakentaa, kun maailmankaikkeus, joka on Jumalan työtä, tuskin voi sitäkään säilyttää, kysyy Minutius Felix. "Kuinka me julistaisimme Kaikkivaltiuden sanomaa yhden rakennuksen kautta? Eikö ole paljon parempi pyhittää Jumalalle temppeli sydämessämme ja hengessämme? (Blavatsky, Kirkkoja vapaamuurarius s. 28.) Vuorisaarnan moraali on nyt uudelleen asetettu henkisen elämän kulmakiveksi. Sen selvien elämänohjeiden valossa meillä on mahdollisuus pohtia nykyisiä ja menneitä henkisiä virtauksia ja yrittää tehdä omat ratkaisumme tukeutumalla ihmisyyden Mestareitten opetuksiin, pahanvastustamattomuuteen ja sotimattomuuteen. Hilkka Lampinen 167

10 Pyhä henki En puhu itsestäni, sanoo Mestari. Isästäni puhun, joka minut puhumaan lähetti. Rakkaudesta puhun. En ainoastaan puhu, vaan elän siinä. Olen siinä, sillä Isäni on rakkaus. Minä ja Isä olemme yhtä. * * * On sydänyö. Oppilaani ovat paenneet. Olen yksin, yksin Isäni kanssa. Isäni on minussa ja minä hänessä. Siis rakkaus, joka on ollut, ' on ja tulee aina olemaan. * * * On joukko oppineiden, kirjaviisaiden. On papit, Pilatus, pyöveli ja miekka sotilaiden. On joukko väärien todistajien ja huutajien: Ristiin naulitse. * * * 168

11 Ja tuomio Juudan viisaiden on hirmuinen: Olet pilkannut Jumalaa ja kuolet ristillä riippuen. Karman he pyytävät itselleen ja lapsilleen. Siinä kohtalo heille lienee suosiollinen. * * * On jälleen koossa joukko oppilaiden. He maahan katsovat häveten. Heidät lyönyt on ääni sydämen. Näinkö helposti petimme Jeesuksen? On Mestari poissa ja neuvot sen, joka joukossa kulki, puhuen, opastaen. * * * Käy humaus kuin tuiman tuulen. Tulen kielet välkkyy, uuden virityksen sävel soi. Näen menneen taipaleeni ja tieni tulevaan. Mikä ihme, mikä riemu sisälläni olla voi? On sielussani uuden ajan koi. On hetki lyönyt, vain Isä yksin tietää sen. Valo Pohjolassa voittaa pimeyden. Vaan ei hellin taivu kansa Väinämön. Ei vaihda mieltä, ei miekkaa työhön. Väärät todistajat temppeleitä valvoo, murhantyötä Jumalana palvoo. * * * Vaan on voima pahaa vastaan uus. Se on pahanvastustamattomuus. Myös hyvyys, puhtaus, rauha, rakkaus ja totuus. Pyrkijän nuhteettomuus. On rakkaus ikuinen, paha, päivän lapsi vain. Tään lohdun Mestarilta sain. Se on kutsu hengen talkoisiin. Hääpukuun vaihda valkoisiin. Lauri Hämäläinen 169

12 Heikki Kesävuori Yksi on teidän Mestarinne Totuuden etsijöiden kaksi suurta virhettä on siinä, että luottaa sokeasti omaan auktoriteettiinsa ja toinen on siinä, että rakentaa järkkymättömän näkemyksen totuudesta. Silloin etsijä asennoituu Kalevalan Joukahaisen tavalla: asettaa oman tietonsa ylimmäksi. - Varhaiset teosofiset auktoriteetit rakensivat omat teoriansa Kristuksesta ja Jeesuksesta. He katselivat selvänäköisesti menneisyyteen ja näkivät aivan oikein, mutta tekivät näkemästään väärät johtopäätökset. Heille oma tieto oli ylinnä. Sen lisäksi toiset uskoivat heihin sokeasti. Pekka Ervast kirjoittaa: Yhden seikan tiedämme varmasti, jos olemme antautuneet Jeesuksen opetuslapsiksi, sen seikan, että emme saa uskoa ulkonaiseen auktoriteettiin. Opettajana myös Jeesus pani suuren painon ihmisen itsenäisyydelle ja rehellisyydelle. Yleensä me ihmiset uskomme aineen kaikkivaltaan. Jumalakin on aineellinen suuri mies, joka jakaa tuomioitaan yhdessä Kristuksen kanssa maailman lopun tullessa. Tosiasia kuitenkin on, kun puhutaan Jumalasta ja Kristuksesta, että silloin puhutaan henkisestä asiasta. Messias eli Kristus on henkinen asia. Kristus ei ole Daavidin poika tai jonkun muun aineellisen olennon poika. Ei Kristus ole sellainen, toteaa Pekka Ervast. Oikean opettajan löytäminen on totuudenetsijän ensimmäinen ja vaikea tehtävä. Maailmassa on paljon tarjontaa. Jos totuudenetsijässä on vielä kunnianhimoa, alttiutta imartelulle, vallanhalua, ne voivat viedä totuudenetsijän etsimään opettajaa, joka antaa näille viehtymyksille ravintoa. Menneinä aikoina on ollut olemassa suuria riskejä siinä, kun etsijä on valinnut elävän ihmisen opettajakseen ja auktoriteetikseen. Näin on tehty ja on myös tapahtunut suuria erehdyksiä. Opettajan takana tai opettajassa ei olekaan aina ollut Kristus, vaan totuuden etsijä on nähnyt opettajansa loistavan persoonallisuuden Kristuksena. Nyt on helpompi löytää oikea opettaja menneisiin aikoihin verrattuna, sillä oikea opettaja seisoo järkkymättä Vuorisaarnan perustalla. Hän ei siitä muuta pienintäkään piirtoa. Jos hän sen tekee, totuuden etsijän velvollisuus on heti hylätä sellainen opettaja, olipa hänen persoonansa kuinka loistava tahansa. Velvollisuus on hylätä hänet opettajana, mutta ei ihmisenä. Ihminen voi nähdä toisessa ihmisessä Kristusta sen verran, kuin hänessä itsessään on Kristus hereillä. Vain sen verran hän voi tuntea opettajaa, jossa on Kristus, opettajaa, joka on vihitty ja opettaa Vuorisaarnan kuvaamalla tavalla. Pekka Ervastin ja kristosofisten opettajien selventäm ää Vuorisaarnaa ihminen voi järjellään ymmärtää. 170

13 Laila Siponen Suuttumattomuudesta Vanhan liiton Mooseksen käsky, älä tapa, koskee ulkonaista elämää fyysisessä maailmassa. Kun katselemme maailmaa ympärillämme, huomaamme, että - sodankäyntiä lukuun ottamatta - ihmiset jo yksilöinä ovat oppineet olemaan tappamatta toisia ihmisiä. Tietysti silloin tällöin tapahtuu murhia, mutta niitä täytyy pitää poikkeustapauksina. Yleensä ihmiset eivät vihassaan mene niin pitkälle ja tämän nojalla vallitsee järjestys yhteiskunnassa. Yleinen mielipide on ehdottomasti murhaa vastaan. Näin sanoo Pekka Ervast kirjassaan Jeesuksen Salakoulu. Vaikka tuollaiseen karkeaan tekoon, murhaan, sortunut ihminen järjessään vakuuttaa itsellensä tehneensä oikein, kun tappoi tuon roiston, kuuluu alituisesti hiljainen ääni sydämen takaa: Sinä et tehnyt oikein, sinä rikoit Jumalan lakia vastaan. Tiesithän, että elämässä vallitsee salaperäisiä hengen lakeja, joita ei saa rikkoa. Ja vaikka on kysymyksessä sotamies, joka ei omasta aloitteestaan, eikä omalla vastuullaan ole veljeään tappanut, vaan toisen käskystä, huomaamme samojen elämän lakien vaikuttavan hänessäkin: joko hänen mielensä täyttyy kauhulla sodankäyntiä vastaan tai hänen sydämensä tylsistyy, hänen käsityksensä hyvästä ja pahasta raaistuu ja hän kadottaa jotakin alkuperäistä ihmishienouttaan. Jeesuksen elämäntyön myötä olemme siirtyneet vanhasta liitosta uuteen liittoon. Jeesus uudessa käskyssään syventää koko asian. Hän ei puhu enää ihmisten ulkonaisesta suhteesta toisiinsa. Hän ei puhu enää tappamattomuudesta, sillä hän edellyttää, että sitä käskyä tunnetaan ja noudatetaan. Hän puhuu opetuslapsille taivasten valtakunnan salaisuuksista. Jos tahdot tulla itsetietoiseksi kansalaiseksi tässä ihmeellisessä sielumaailmassa, silloin et saa suuttua. Murhan tehnyt ei saa rauhaa omaltatunnoltaan. Vanhan liiton tappamattomuus käsky saa uudessa liitossa syvennetyn muodon: älä suutu. Jeesuksen seuraaja lähtee tuota käskyä ihanteena seuraamaan opetellen suuttumattomuutta kaikissa tilanteissa, kykyjensä ja voimiensa mukaan. Kun seuraamme Jeesuksen antamaa uutta käskyä älä suutu, omatunto herkistyy, hyvyys, sisin itsemme, Kristus, Jumala meissä pääsee esille. Pekka Ervast selventää ja opastaa suuttumattomuuden ihannetta seuraamaan lähtenyttä totuudenetsijää perusteellisesti ja kansantajuisesti kirjassaan Jeesuksen Salakoulu (sivulta 102 alkaen). Samoin muitakin Jeesuksen opetuksia ja neljää muuta Jeesuksen antamaa käskyä: älä ajatuksissasikaan ole epäpuhdas, älä vanno, älä ole pahaa vastaan ja älä sodi, vaan rakasta kaikkia ihmisiä. Ihanteen edessä joudumme miettimään, millaiset asiat meitä suututtavat ja miksi sekä miten opimme voittamaan suuttumista - tuota niin vaikealtakin tuntuvaa ja samalla paljon harmia aiheuttavaa asiaa. Vuorisaarnan viidestä käskystä olemme saaneet tietää, että ne kaikki 171

14 ovat tavallaan myös yhtä, nivoutuen toisiinsa ja sillä tavoin kokonaiseksi elämän laiksi, sisimmässä syvyydessään, korkeudessaan ja laajuudessaan rajattomiksi moraalin mittapuiksi. Voimme ottaa myös jonkun niistä erikseen pyrkiessä soveltamaan niitä käytännön elämään. Esimerkiksi suuttumattomuus edellyttää pahan vastustamattomuutta, joka taas kasvattaa kohti suurempaa suvaitsevaisuutta. Väinö Lehtoselta on kysytty: Miksi kehotetaan olemaan suvaitsevaisia, vaikka totuus on suvaitsematon? Hän vastaa: "Kysymys sisältää kaksi seikkaa, aatteen ja ihmisen. Ihminen ei ole aate, vaikka hän omaksuu jonkun aatteen. Kun joku arvostelee esim. kristittyä kirkkoa sen erehdyksistä ja joku kristitty arvostelua kuunnellessaan suuttuu kirkon puolesta, niin siinä tapahtuu loogillinen virhe. Arvostelu koskee tässä tapauksessa asioita, opetuksia, maailmankatsomusta, eikä henkilöitä. Julkiset asiat ovat arvostelun alaisia ja totuus on suvaitsematon: erehdykset ovat erehdyksiä, eivätkä muutu toisiksi, vaikka niitä puolustettaisiin. - Suvaitsevaisuus koskee meitä ihmisiä. Meidän tulee olla suvaitsevaisia toinen toisillemme, koska emme ole täydellisiä. Meissä kaikissa on epätäydellisyyttä. Tietomme ja viisautemme on hataraa ja siksi meidän tulee suvaita toisiamme sellaisina kuin olemme. On väärin käydä toisen kimppuun sentähden, että hän omaksuu jonkun aatteen tai uskomuksen. Tulee kunnioittaa toisen vakaumustakin, mikäli se ei ole ristiriidassa tietämämme totuuden kanssa. - Henkinen valistustyö on vapaata asian puolesta työskentelyä, se ei ole taistelua eikä toisten nujertamista. Siksi pitää yrittää valistaa toisia, jos uskoo itse ymmärtävänsä selvemmin. - Vaikka ihminen ei ole sama kuin aate, niin, kun ihminen kerran löytää totuuden, Jumalan, niin silloin hänestä tulee tavallaan myös aate. Hän joutuu koko olemuksellaan edustamaan jumalallista elämänkatsomusta, elämänymmärrystä, se aivan kuin ruumistuu hänessä. Hän pysyy totuudessa ja puhuu siitä, vaikka muut ihmiset eivät häntä suvaitsisikaan. Ajattelemme esim. Jeesus Kristusta. Emme voi ajatella, että hän vain puhui ja opetti, mutta itse oli opetustensa ulkopuolella. Hän todella eli opetustensa mukaan ja näin ruumistutti aatteen ihmisyydestä. - Sama tie odottaa meitä jokaista. (Ongelmien seurassa IV/33.) Vastausta lukiessa voi herätä kysymys, miksi sitten asioita pitää arvostella. Siihenkin ovat viisaat vastanneet: "Historia on oppimista varten." Syventyessä tuohon vastaukseen ei voi muuta kuin todeta sen niin olevan. Sekä yksilöinä että yhteisöinä soisimmehan kuitenkin, ettei samoja virheitä enää sorruttaisi toistamaan. 172

15 Lainalaisuus maailmankaikkeudessa ohjaa kohtaloitamme kuin kapteeni laivaansa että sen matkustajat olisivat turvassa Emme edeltä käsin pelkää vaaroja tai karikoita vaikka tiedämme niiden tulevan Elämme uskossa ja luottamuksessa kapteenimme taitoihin Tiedämme myös että voimme tehdä vain parhaamme Vaaran uhatessa riennämme, itsemme unohtaen auttamaan veljiämme ja matka jatkuu jälleen o o Hyvää tehden kasvamme ihmisyydessä vaikka pienin askelin vain vähän kerrallaan ja valo pimeyttä lunastaa Pisara 173

16 Persoonallinen minä - prinsiippi? On tämä persoonallinen minä erikoinen, lausui ystäväni taas eräänä päivänä ihmettelevään sävyyn. Siitä puhutaan ikään kuin se olisi jo valmiina olemassa, eikä sitten kuitenkaan ole mitään persoonallista minää, ei ainakaan toimivana käyttövälineenä, toisin sanoen jonkinlaisena järjestyneenä, hallittuna organismina. H. P. Blavatsky ei lukenut sitä edes prinsiippien joukkoon, sillä se oli hänen mielestään niin heiveröinen käyttövälineeksi. Jotenkin näin ymmärrän. Mutta minkälainen on ihmisen persoonallinen minä tai pitääkö sanoa persoonallisuus silloin, kun se on oikean ihmisyyden mukainen, sitä en tahdo vielä mitenkään käsittää. Sana persoona tulee alun perin latinan kielen sanoista per ja sonare, kautta ja kuulua ja merkitsee naamio. Naamioita käytettiin ennen teatteriesityksissä. Niissä ihmisen ääni kuului hänen kasvoillaan olevan naamion läpi. Tämä ilmaisu on sitten siirtynyt puhekielessä vähemmän konkreettisellekin alueelle. On ryhdytty nimittämään koko ihmistä persoonaksi, vaikka hän ei olisikaan näyttelijä näyttämöllä naamio kasvoillaan. Aika osuvakin ilmaisu ihmisestä joskus, arvelen. Osaahan moni näytellä sekä näyttämöllä että sen ulkopuolella. Mutta tietysti semmoisella näyttelemisellä on sitten monta luonnetta. Jos elävässä elämässä havaitsemme ihm isen näyttelevän, hän muuttuu samalla epäluotettavaksi. Näytteleminenhän on vakuuttavaa vain teatterissa ja elokuvissa ja silloin kaikki tietävät, että ihminen roolin takana on toinen kuin henkilö, jota hän esittää. Niin, palataksemme elävään elämään, onhan meillä ihmisillä voimakkaitakin ns. persoonallisia piirteitä, mutta eivätkö ne usein osoittaudu vain yhdeksi jos toiseksi intohimoksi? Sitä paitsi aikamme korostaa ihm isen yksilöllisyyttä. Odotetaan, edellytetään ja jopa vaaditaan, että ihmisessä pitäisi olla jotakin persoonallista, erikoista ja toisista erottuvaa. Me taas ymmärrämme yksilöllisyyden erilaiseksi ilmiöksi kuin persoonallisuuden. Yksilöllisyys on jo takin, jolla on yhteys ihmisen kuolemattomaan olemukseen. Vaikuttaa siltä, että joudumme lähtemään aivan kuin tyhjästä, kun ryhdymme etsimään oikeaa ihmistä itsestämme tästä päivätietoisesta eli alemmasta minästämme käsin. Voinee ainakin ajatella, että tuo tyhjyys-lähtökohta on aivan hyvä ja oikea lähtökohta. Silloin ei ainakaan tule etukäteen määritelleeksi ja rajoittaneeksi sitä, minkälainen oikean ihmisen persoonallisuus ja persoonallinen minä on tai mikä vielä hankalampaa, tulisi muka olla. Kristosofia kertoo ihmisen tarkoituksen olevan siinä, että etsimme korkeampaa minäämme ja vieläkin syvemmin Jumalaa meissä, Kristusta, Jumalan poikaa. Etsimme totuutta, jo ka olisi aivan yhtä elämän oman totuuden kanssa. M ihin siinä pyrkimyksessä siis asettuu persoonallisuus ja persoonallinen minä? Ainakin joudumme opettelemaan 174

17 sitä, että osaisimme luopua alituisesta oikeassa olemisen asenteestamme, en osannut olla heittämättä. Eihän tarvinnut pelätä, että ystäväni jotenkin ottaisi huomautuksen itseensä, sillä hän ei todellakaan ollut taipuvainen omien näkemystensä korostamiseen. Niinpä. Eivät meidän henkilökohtaiset mielipiteemme kovin paljon paina elämän suuressa vaa assa, hän jatkoikin epäröimättä. Ei omamme eikä toisten elämä muuta suuntaansa meidän mielipiteittemme mukaan. Tarkoitan nyt elämän suuria linjoja. Elämän valtavaa panoraamaa ajatellen on turha varmistella, saanko nyt varmasti lausuttua mielipiteeni lukemattomista asioista tai kuuleeko joku, mitä mieltä olen siitä tai tuosta. On tietenkin asioita ja asioita. Eihän elämän suuren panoraaman näkemisestä kuitenkaan seuraa, etteikö ihmisellä olisi mitään vaikutusvaltaa omaansa ja ihmisten yhteiseen elämään. Ovathan esimerkiksi ihmisen tunteet ja ajatukset voimatekijöitä. Ja siinä onkin tuo kiperä kysym ys: Osaammeko vahvistaa ja luoda sellaisia ajatuksia, että kehitymme itse ja autamme toisiakin kehittymään ihmisyyden suuntaan? Mutta suurissa linjoissa ja nopeasti emme voi kuvitella itsestämme liikoja. Sen sijaan tässä hetkessä saamme aloittaa vähästäkin, olla reippaita ja rohkeita ja tuntea vastuumme. Ihminen syntyy, elää aikansa ja kuolee. Elämän järjestys taitekohtineen ja suurissa linjoissa kulkee niin kuin se kulkee, sille emme mitään mahda. Emme ole itse valinneet vanhempiamme, emme liioin lapsiamme, vaan elämä on valinnut puolestamme. Joku salaperäinen elämän järjestys ja laki vaikuttaa elämässä ja omassakin kohtalossamme, siinä, missä juuri nyt elämme. Aivan niin. Mutta tietysti on olemassa myös ns. omia valintoja, esimerkiksi jokin työala ja ammatti voi olla ihmisen oman ja kenties useammankin oman valinnan tulosta. Kaikki sekin, miten ihminen työssään ja muualla toimii, on paljolti juuri hänestä itsestään ja hänen taidoistaan riippuvaista. Onko hän ahkera ja tunnollinen vaiko laiska ja leväperäinen, onko rehellinen ja luotettava vaiko vilpillinen ja petollinen. Ja kaikesta tekem isestä sitten seuraa karmaa, seurauksia ja ominaisuuksia laatunsa mukaan tekojen ja toiminnan maailmassa. Kun näitä seuraamuksia kertyy paljon, ihmisen elämä onkin vain kuin kimppu kohtalon hänen tielleen heittämiä tapahtumia ja joitakin synnynnäisiä ominaisuuksia. Ja ihmisessä voi olla taipumuksia suuntaan, jos toiseenkin, jopa keskenään aivan ristiriitaisia. Kun ihminen syntyy uudelleen, uuteen ruumiiseen, hän tuo taipumuksensa mukanaan, ja kasvaa taas aivan uutena persoonallisena olentona eikä ollenkaan varmuudella tiedä ja tunnista olleensa ennen olemassa. Kuvataankin, että persoonallisuudestamme ei yleensä paljoa jää jäljelle kuoleman vaiheissa syystä, että voittopuolisesti olemme vielä varsin itsekkäitä ja kuolevaisia. Silläkin tavalla persoonallinen ihminen siis todellakin on kuin naamio, jonka hän kuolemassa riisuu ja jonka takana jossakin kätkössä on hänen todellinen, kuolematon minänsä. Tuli kuitenkin myös mainittua jo niitä piirteitä ja taipumuksia, jotka lä 175

18 hentävät meitä ihmisyyteen, joskin myös niitä, joista on viisasta pyrkiä eroon. Olemme oppineet, että ihmisen tärkeitä ominaisuuksia ovat totuuden etsiminen ja rehellisyys siinä pyrkimyksessä. Totuutta etsimme totuuden itsensä vuoksi, ei minkään itsekkään persoonallisen motiivin vuoksi. Henkiset opettajat ovat myös paljon tuoneet esiin ajatusten ja sydämen puhtautta ihmiselle tarpeellisena ominaisuutena. Jeesus opettaa: älkää vannoko, ja antaa ymmärtää, että puhukaa selvästi ja pitäkää se, mitä lupaatte. Hyvin arvokkaita inhimillisiä ominaisuuksia ovat aseettomuus ja kyky luoda rauhaa. Vain aseettomuudelle voidaan rakentaa jotakin kestävää. Jotkut ihmiset ymmärtävät jo harjoitella elämään vastustamatta pahaa. Se taas on hyvin vaikea ja vaativa eläm äntapa, vaikka ensikatsannolla näyttää aivan yksinkertaiselta. Ah, nuo tutut ominaisuudet, joista niin paljon puhutaan, nekö siis ovat meidän kuolem atonta persoonallisuuttamme? Mutta eihän monikaan ihminen tiedä, että nuo ominaisuudet ovat kuolemattomia eikä monikaan kykene vielä sanomaan, että nuo ominaisuudet olisivat hänessä vahvoja. Ei tietenkään, jos ihminen ei niitä vielä ymmärrä tai hänessä ei niitä ominaisuuksia vielä ole. Ellei ihminen ei ole niitä itsessään kasvattanut, ellei hän ei ole yhteydessä korkeampaan minäänsä, hän kulkee alemman taistelevan maailman sokkeloissa. Ei ihminen todellakaan noin vain ole tietoinen korkeammasta minästään, eikä korkeampi minä noin vain ole itsetietoisena ihmisen tajunnassa. Lienee varsin harvinaista, että alempi minä eli tämä tavallinen persoonallinen minä eli persoonallisuus kykenisi kokonaan ja aivan ilman ehtoja sulautumaan eli yhtymään korkeampaan, että ihmisellä siis olisi vain yksi ja eheä, inhimillinen minä. Mutta mahdollisuus tavoitella korkeampaa, se mahdollisuus on nyt avautunut ihmisille. Sitä juuri en oikein ymmärrä. Eikö ihmisen alemman ja korkeamman minän yhtyminen ole niin suuri tapahtuma, että ihminen ei voi olla huomaamatta sitä? Ja kuitenkin sanot, että nuo tutut ominaisuudet ovat juuri korkeamman minän ominaisuuksia. Onko jossain sanottu, että korkeamman minän vaikutus on aina ja alusta alkaen suuri ja dramaattinen tapahtuma? Eikö se ennemminkin ole kuin hiljainen kuiske, hiljaisuuden ääni, jota ei helposti huomaa? Kuinka en aivan kuin usko tai ota sitä todesta, tarkoitan tuota mahdollisuutta olla yhteydessä korkeampaan m inääm m e, vaikka ym m ärränkin mielestäni jonkin verran Vuorisaarnassa kuvattuja ihmisen ominaisuuksia. Etkö siis luota siihen, että Vuorisaarnan neuvot ovat toteuttamiskelpoisia ja että Kristuksen vilpittömiä seuraajia on? Olen näkevinäni aina kuin joitakin varjoja noiden ominaisuuksien edessä ja rinnalla. Oletko huomannut, kuinka aikamme tiedotusvälineet esittelevät persoonallisuuksia, usein toinen toistaan loistavampia? Yksi on hyvä yhdessä, toinen toisessa ominaisuudessa. Sen kaiken näkeminen helposti hämää selvää ymmärrystä siitä, mikä ihmisessä on arvokasta. Julkisilla tiedotusvälineillä on suu 176

19 ri vaikutusvalta ja ne saattavat vaikuttaa meihin huomaamattammekin, jo pa voimakkaasti ja suggestiivisesti. Ja m eillä saattaa olla taipumus ihailla kaikenlaista, mitä meille esitetään. Mutta mikä on tarpeellista ja mikä on arvokasta? Ei sujuva puhetaito vielä tee ihmistä ihmiseksi, yhtä vähän kuin sujuva kirjoitus- tai laskutaito tai kaunokirjallinen tai matemaattinen kyky. Entä muut kyvyt sitten, kuten kyky rakentaa taloja ja autoja, valmistaa vaatteita, kyky laulaa tai soittaa, kyky esiintyä tai valmistaa elokuvia, mitä kaikkia kykyjä ihmisellä onkaan. Eivät ne suinkaan ole arvottomia eikä kykyjä sovi väheksyä. Mutta ne kaikki ovat kuin työvälineitä, joita varsinainen ihminen, tajuava minuus, käyttää oikein ja hyvin tai aivan arveluttavasti ja jopa väärin. Tajuava minuus, ihminen itse, on kykyjen käyttäjä. Varsinainen ihminen on kykyjen takana. Ihminen itse minuutena on aina se oikeampi ihminen ja oikea ihminen on aina moraalinen olento. Oikea ihminen tajuaa, mikä on oikein ja mikä väärin, mikä on totta, mikä valhetta, mikä oikeaa elämää ja mikä teatteria. Oikea ihminen elää sen mukaan, minkä hän tajuaa oikeaksi. Ja vakavasti elämään suhtautuva, totuutta etsivä kysyy: ovatko nuo ominaisuudet, joita näen itsessäni tai toisissa, ovatko ne kestäviä, yli kuoleman porttien säilyviä? Toisin sanoen: Osaako ihminen käyttää kykyjään niin, että noilla kyvyillä on mahdollisuus säilyä hänen käytössään jatkossakin? Semmoisiakin ihmisiä on, jotka osaavat, mutta yhtä lailla heitä, jotka menettävät kykynsä. Onhan aivan tavallisia ihmisiä, joiden et ole nähnyt koskaan suuttuvan, vaikka eläisit heidän kanssaan vuosikymmeniä. On heitä, jotka eivät koskaan innostu puolustamaan sotaa. On heitä, jotka miettivät ja pohtivat elämän syvempiä kysymyksiä. On heitä, jotka arvostavat mainitsemiamme moraalisia ominaisuuksia. Niin, tietysti on ihmisiä, jotka vakavasti pyrkivät tulemaan paremmiksi ihmisinä. Eikä se pyrkimys tietenkään näy ulospäin. Eikä meidän tarvitse eikä sovi sen enempää pohtia kenenkään ihmisen henkistä tasoa ja asemaakaan. Siihen tutkimukseen tarvitaan aina tutkittavan henkilön korkeamman minän lupa. Meidän tärkein työmme onkin pyrkiä ensin oman korkeamman minämme vaikutuspiiriin ja löytää siihen kestävä yhteys. Mutta emmekö ole tulleet tekojen aikaan, semmoiseen ryhmätyön aikaan, jossa yhdessä toimitaan Mestarin antaman tehtävän mukaan? Siinä onkin paljon pohdittavaa ja tutkittavaa. Miten ymmärrämme yhteistyön ja yksityisen ihmisen vastuunalaisuuden siinä työssä? Miten ymmärrämme Mestarin työtä ja mikä on Mestarin antama tehtävä meille, mikä itse ottamamme tai kuvittelemamme? Emme kykene ymmärtämään omaa henkistä ihannettamme, dharmaamme, ellemme osaa kohoutua korkeampaan päivätajuntaan ja siinä tutkia sitä. Silloin alempi, persoonallinen minämme väistyy ja nöyrtyy korkeamman ja todemman edessä. Persoonallisuus osaa asettua hiljaisuuteen, eikä millään tavalla häiritse yhteydenpitoa korkeamman minän kanssa. R. K. 177

20 Sirpa Sepänvuori Mestarin aurassa Rakkaat veljet! Tervetuloa kristosofisille vuosi- ja veljesjuhlillemme Heinolaan. Kokoonnumme nyt yhteiseen vuosijuhlaamme 74. kerran ja kuljemme neljännen prinsiipin eli persoonallisen minän vaikutuspiirissä jo yhdettätoista kertaa. Persoonallinen minämme taistelee, hakee itselleen arvoa, mainetta ja kunniaa niin kauan, kun emme osaa tehdä itsenäistä, henkistä, luovaa työtä, niin kauan, kun maalliset auktoriteetit määräävät työmme laadun. Ihmisen minuus toimii manaksessa, järjessämme, joka on jakautunut kahtia. Alem pi puoli suuntautuu alaspäin, sen aine- ja himomaailmaan. Ylempi puoli kurkottaa ylös, kohti korkeampaa kolminaisuutta; kohti ylempää järkeä, rakkautta ja hyvää tahtoa. Näiden kahden, hyvin erilaisen maailman välillä, nykyinen päivätietoinen minuutemme kulkee edestakaisin. Ihmisen persoonallisuutta kuvataan Kalevalassa suurena tammena, joka varjoillaan estää Vuorisaarnan opetuksia tulemasta päivätietoisuuteemme. Suuren tammen kaataminen ei ole helppoa. M iten osaamme luopua alemman minämme monista arveluttavista taidoista, joilla olemme aikaisemmin niittäneet maallista kunniaa ja jotka ovat nostaneet meidän persoonamme niin eteväksi. Kalevalassa kerrotaan, kuinka salaperäinen, pieni, peukalonkokoinen mies, kykeni tammen kaatoon. Luottamus Mestarin oppiin on se pieni mies, joka kaataa tammen, ja luottamuksen voimat muuttavat persoonallisen minän kuohuvan himon viettejä ylemmän järjen suuntaan. Kaama-manas, persoonallinen minä, on vastuunalainen tämänkertaisen elämämme aikaansaannoksista. Niin kauan kun toimintaamme elävöittävät pyyteet, joko tietoiset tai tiedostamattomat, niin kauan elämme karman lain alaisina. Luopumalla palkan toivosta siirrym m e elämään uudessa liitossa, joka on uskoa totuuteen, rauhaan ja rakkauteen. Opettajamme kertovat M aa-planeetan eetteröitymisestä, joka on jo alkanut. Ihmisen tehtävä on luopua kaikesta sotim isesta, sillä silloin opimme hengittämään taivaallisia tunteita ja ajattelemaan taivaallisia ajatuksia. Vain nämä ihmiset seuraavat planeetan mukana ja saavat ja t kaa kouluaan täällä. Minämme muuttaminen korkeamman kristusm oraalin suuntaan on melkoisen mietiskelytyön takana. Ensimmäisessä vihkimyksessä tajuntamme laajenee siten, että tulemme itsetietoisiksi fyysisessä maailmassa. Tämä vihkimys on kokemus buddhisen tason elämästä. Pekka Ervast kirjoittaa h i l j a i suuden Ääni -kirjassaan (s. 20): Vihkimykset ovat sellaisia kokemuksia, jotka pysyvät ikuisesti, ne eivät voi olla mitään personallisia kokemuksia. Ihmisen personallisuus 178

21 Hilkka Lampinen Kristosofiset ja kalevalaiset voimat Olemme kuulleet usein toistettavan J. R. Hannulan lausunnon kristosofisten voimien ja vanhojen kalevalaisten voimien yhteistyön tärkeydestä (Ennakkoluuloton Suomi s. 50). Lausunto sekä rohkaisee että antaa uutta uskoa ja luottamusta kristosofisen työn onnistumiseen. Hannula kirjoittaa: Kun Pekka Ervastin "johtamat kristosofiset voimat ja vanhat kalevalaisvoimat lyövät kädet kätehen ja sormet sormien lomahan, niin silloin on maaperä mahdollinen P. E:n kristosofiselle sanomalle, suurelle maailmanuskonnolle. Tässä on kerrottu ehto, miten kristosofinen työ voi menestyä. Mitä ovat vanhat kalevalaiset voimat? Pekka Ervast on valaissut monipuolisesti vanhaa kalevalaista viisautta. Vuonna 1912 hän julkaisi Tietäjä-lehdessä Kalevala-aiheisen kirjoitussarjan, 1916 laajan teoksen Kalevalan avain ja pari vuotta myöhemmin (1918) vihkosen Onko Kalevala "Pyhä kirja? Myös kirjassa Uudestisyntyvä Suomi hän kertoo Kalevan kansan menneistä vaiheista ja tulevaisuuden tehtävästä. Pekka Ervastin mukaan kansalliseepoksemme Kalevala sisältää vanhaa mysteerioviisautta, syvää henkistä tietoa. Suomen kansan keskuudessa on valmistettu maaperää uudelle ajalle, uudelle sivistykselle, uudelle uskonnolle jo ennen kuin suomalaiset muuttivat nykyiselle Suomen niemelle. Jo silloin, on kuolevaista haihtuvaa laatua. Sentähden vihkimys itsessään sisältää, että kokemus koskee korkeampaa minää. Korkeampi minä sitten vaikuttaa personallisuuteen ja muuttaa personallisuutta, mutta itse kokemus, vihkimys, on korkeammassa minässä. Kun ihminen ottaa ensimäisen vihkimyksen, merkitsee se, että hänen tajuntansa tulee osalliseksi buddhisen tason elämästä hetkeksi ja että hän korkeammassa minässään tuntee ihmeellistä elämää virtaavan sisäänsä. Hän nousee sellaiseen viileään ja ihanaan elämään, joka tekee hänet aivan kuin uudeksi olennoksi. "Vasta vihkimyksen perästä hän tietää personallisessa tajunnassaan, että fyysillisen tason todellinen elämä on rakkaus. Hän on tietysti alkanut sitä aavistaa, kulkiessaan puhdistuksen tiellä. Hän silloin jo ymmärtää, että avain tähän fyysilliseen maailmaan on rakkaus eli kuten sanotaan H iljaisuuden Ä änessä A r mahtavaisuuden ja kuolemattoman rakkauden laki. Hän arvostelee kaikkea rakkauden mukaan eikä osaa muulla tavalla arvostella. (Mts. 22.) Teemme tässä maassa, Suomen kansan keskellä, Pekka Ervastin tuoman Maailmanuskonnon opetusten mukaista henkistä työtä tietäen, että olemme sen työn onnistum isesta vastuunalaisia elämän, Jumalan ja ihmiskunnan edessä. 179

22 kun Suomen kansan alkuheimon muodostivat permalaiset, pantiin alkuun sen kehdon luominen, jossa uusi uskonto saisi tyyssijan. Jo silloin eräs suomalainen ymmärsi, että hänen tulee valmistaa kansaansa uuteen elämänymmärrykseen sisäistä tietä. (Väinö Lehtonen, Ihmisyyden puolesta s. 17.) Miksi juuri vanhojen kalevalaisvoimien mukanaolosta riippuu maaperän otollisuus kristosofialle? Viitteeksi sopii Pekka Ervastin kuvaus Väinämöisen ja hänen 12 opetuslapsensa yhteistyöstä menneisyydessä. He työskentelivät epäitsekkäistä motiiveista, halusta palvella kansaansa uskollisesti läpi aikojen. He harjaantuivat mysteeriomenoissa yhdessä luopumaan omasta itsestä, jotta voisivat kokonaan antautua tulevaisuuden valmistustyöhön. He olivat saaneet kokea ja oppineet ymmärtämään henkistä rakkautta, buddhia. Se on tärkeää, sillä vain rakkaus vie ihmisen tajuisena kuoleman porttien yli. Väinämöisen opetuslapset olivat astuneet kuoleman voittamisen tielle, rakkauden tielle. Siksi liitto Väinämöisen ja hänen kahdentoista opetuslapsensa välillä oli voinut tulla katkeamattomaksi. Kun kuolema kohtasi Väinämöisen, oli hän jo kuullut jumalilta ja kertonut ystävilleen, että heidän ei enää tarvinnut erota. He olivat hengessä yhtä ja saisivat kautta aikojen jatkaa työtänsä Suomen suvun nostamiseksi. Jolleivät yhtaikaa syntyneet maan päälle, olisivat kuitenkin henkiolentoina toistensa seuralaisia ja auttajia. (Pekka Ervast, Uudestisyntyvä Suomi s. 84.) Entä kristosofiset voimat! Kristosofia merkitsee kristusviisautta. Kristosofisia voimia edustavat ennen kaikkea Pekka Ervast ja kristosofiset opettajamme, kristusviisauden tuojat, pahan vastustamattomuuden hengessä elävät Vuorisaarnan Mestarit. He ovat tehneet ja tekevät oman osuutensa, siihen voimme luottaa. J. R. Hannula kirjoittaa, että vaikka Pekka Ervastin eläessä oli suuri Opettaja keskuudessamme ja hänen julistamansa uusi elämänymmärrys oli olemassa, silti yksi meiltä puuttui. Mikä? Meiltä puuttui sellainen ekleesia, veljespiiri, joka olisi ollut täysin tietoinen asiasta ja tehtävästä. (Ennakkoluuloton Suomi s. 47.) Sopusointuisen ja asiasta tietoisen veljespiirin olemassaolo on tärkeä ja välttämätön. Tehtävästään tietoisen veljespiirin tärkeyttä ja merkitystä valaistessaan Hannula viittaa Pekka Ervastin v antamaan verhottuun lausuntoon 20 vuodesta. Hän tulkitsee lausujan arvelleen: varmaankin jo 20 vuoden kuluttua on olemassa ekleesia, veljeskunta, joka on päässyt tietoiseksi siitä, mistä on kysymys. Kun J. R. Hannulan Ennakkoluuloton Suomi -kirja vuonna 1954 ilmestyi, oli kulunut nuo maagiset 20 vuotta. Oliko tehtävästään tietoinen veljespiiri tuolloin jo saatu syntymään? Väinö Lehtonen kuvaa tätä aikaa ja kirjoittaa: J. R. Hannula alkoi seikkaperäisesti selvitellä Pekka Ervastin henkistä ja okkultista asemaa suuren Maailmanuskonnon julistajana, joten näin tuli julkiseksi se sanoma, minkä Pekka Ervast toivoi kasvavan ihmisten tietoisuuteen hiljaisuudessa. Hiljaisuudessa tarkoittaa Kadonneessa Sanassa hahmotellun koulun työtä suljetuissa ryhmissä. Se sanoma oli julistettava toreilla ja kujien kulmilla, koska kutsutut eivät ottaneet sitä vastaan. Mutta J. R. H. ei puhunut kuuroille korville. Muodostui tutkijapiirejä, jotka keskitetyn työnsä avulla löysivät saman, minkä J. R. Hannula oli löytänyt. Joukko ihmisiä ym- 180

23 märsi Pekka Ervastin siksi suureksi Opettajaksi, jonka tulosta tämä itse oli puhunut, uuden uskonnon julistajaksi. "Ihmisyyden Temppeli syntyi lopultakin pienoiskoossa fyysilliselle tasolle. Se sama Temppeli, minkä Pekka Ervast itse avasi näkymättömissä maailmoissa, se tuli näkyväiseen maailmaan." (Vaeltajan viesti s ) J. R. Hannula synnytti kristosofiset ryhmät, veljespiirit, ekleesian. Hän opasti, miten ja mitä niissä tutkitaan. Hän korosti, että työn tulee tapahtua Vuorisaarnan Mestarin johdolla. Mestarijohtoisessa ryhmätyössä tutkitaan kristosofiaa, kristusviisautta. Vuonna 1954 hän toteaa: Olemme melkein hämmästykseksemme huomanneet, että kristosofisella työllä on ollut juurtumisen mahdollisuutta Suomen kansassa. Tehtävästään tietoisen veljespiirin puuttuminen olisi voinut mitätöidä koko vuosituhansia valmistellun elämänymmärryksen toteutumisen maisella tasolla. Vaikka yksilöt kristosofisissa ryhmissä vaihtuvat, kuolevat ja jälleen syntyvät maiseen elämään, ei henkisessä työssä rakentunut rakkauden silta, elämänsilta, silti häviä. Se on kestävä ja ikuinen. Pekka Ervast kirjoittaa, ettei kuolemakaan enää katkaissut Väinämöisen ja hänen oppilaittensa yhteistyötä. Sama esimerkki pätee ihanteeksi myös meille, vaikka nyt on kyse Valkoisen Veljeskunnan Kristuslooshin M estareista ja heidän vaikutusmahdollisuudestaan meidän muodostamiin kristosofisiin työryhmiin. Henkisen rakkauden katkeamaton side muodostaa elämän sillan, kanavan, jonka kautta Vuorisaarnan Mestareitten viisaus pääsee vaikuttamaan maisen tason elämään ja ratkaisuihin. Tässä buddhisessa siteessä on turvamme vaikeissa tilanteissa. Buddhinen side on elävä, toimiva, kuolematon. Pahan tahdon, kateuden, katkeruuden ja itsekkyyden esiin nostamat alemmat voimat eivät voi sitä katkaista, sillä todellinen rakkaus on kuolematonta ja ikuista. Siinä on kaikkia myönteisiä ja rakentavia vivahteita. Se voittaa kaiken. Todellinen rakkaus on iloa, onnea, sääliä, myötätuntoa, ymmärtämystä, runollisuutta. 181