Creative Commons Nimeä-Ei muutoksia-epäkaupallinen 1.0 Suomi

Transkriptio

1

2 Creative Commons Nimeä-Ei muutoksia-epäkaupallinen 1.0 Suomi

3 TIMO MÄNNIKKÖ Kartalta kadonnut kaupunki Omituisia tarinoita I PINEWOOD BOOKS

4 Arkkitehti, eli, Nyt se vain täytyy kirjoittaa julkaistu Portti-lehden numerossa 4/2008 Perhosia vatsanpohjassa julkaistu Kosmoskynä-lehden numerossa 2/2010 c 2010 Timo Männikkö

5 Sisältö Arkkitehti, eli, Nyt se vain täytyy kirjoittaa Tämän vuoden kloonisodat Käymme yhdessä ain Elämäni naiset Tummaa paahtoa Kolmin aina kaunihimpi Nähdä helvetti ja kuolla Apinan raivolla Perhosia vatsanpohjassa

6

7 Arkkitehti eli Nyt se vain täytyy kirjoittaa Tarinan ytimessä on pieni kaupunki. Kuin mikä tahansa oikea kaupunki, mutta ei ihan. Täällä on asioita, joita ei oikeasti ole olemassa. Täällä tapahtuu sellaista, mitä ei oikeasti voi tapahtua. Täällä asuu nuori True, joka katselee ympärilleen aina yhtä ihmeissään; elämäniloinen True, joka tutustuu kauniiseen kaupunkiinsa ja sen rakastettaviin asukkaisiin yhä uudestaan. Tämä on Trueville, Truen ikioma kaupunki. Trueville tuntuu muuttavan jatkuvasti muotoaan, aivan kuin se tottelisi Truen kaikkia toiveita ja haluja. Kaupungissa on vain yksi, jonka yli Truen valta ei ulotu. Hän on tarinan kertoja, synkkämielinen erakko, ulkopuolinen, jolla on kaamea menneisyys: Kertoja kokee suuren vääryyden ja kadottaa järkensä, hulluutensa pakottamana tappaa väärintekijänsä ja syyllisyytensä piinaamana pakenee Truevilleen. Kertoja hautoo synkkää menneisyyttään ja rypee kiduttavassa syyllisyydessään. Hän keksii uskomattomia tarinoita, joissa hänen tekonsa on oikeutettu; järjettömiä kertomuksia, joissa hän siirtää rikoksensa uhrilleen. Kertojan hirmuinen raivo rappeuttaa Truevillen kauniit rakennukset ja runtelee 5

8 sen onnelliset asukkaat. Väsymätön True, joka nimeää kertojan Arkkitehdiksi, inhaksi tuhon välikappaleeksi, tekee kaikkensa korjatakseen yhä suuremmiksi kasvavat vauriot. Mutta Arkkitehdin voima on liian suuri. Lopulta jäljellä on vain yksi keino pelastaa rakas Trueville. True uhraa itsensä. Truen pyyteetön teko viimein saa aikaan Arkkitehdin antautumisen ja hälventää hulluuden tämän piinatusta mielestä. Seisoessaan Truevillen raunioilla Arkkitehti lähettää tarinansa tuonpuoleiseen, kumartuessaan hengettömän Truen äärelle tuhon välikappale tunnustaa rikoksensa. Ja katso: Niin suuri on Truen uhraus, että hän nousee kuolleista. Niin suuri on Truen oikeudenmukaisuus, että Arkkitehti lähettää itsensä kadotukseen. Niin suuri on Truen rakkaus, että Trueville syntyy uudestaan. Ja Trueville on yhä olemassa, nyt ja iankaikkisesti, suurenmoisena monumenttina suurenmoiselle kertomukselle. Uhrautuvan Truen unenomainen tarina on tuttu romaanista Trueville, joka jää Achilleus Arkhamin lyhyen kirjailijanuran ainoaksi teokseksi. Arkhamia ei turhaan kutsuta kulttikirjailijaksi, niin taitavasti hän esittää tarinan käyttäen nerokkaasti kertojana mielenvikaista murhaajaa. Joku vähäisempi kirjailija myös lopettaisi kirjansa kertojan kuolemaan, mutta ei Arkham. Hän jatkaa Truen tarinaa pitkällä ja traagisella epilogilla, 6

9 joka paljastaa kertomuksesta aivan uuden tason. True elää kaupungissaan, turvanaan vanha palvelija, uskottu holhooja. True rakastaa tätä samalla tavalla kuin hän rakastaa kaikkia kaupunkinsa asukkaita. Mutta se ei ole sellaista rakkautta, mitä holhooja haluaisi. Irstaan holhoojan himo käy yhä suuremmaksi, eikä hän enää pysty hillitsemään itseään. Hän turmelee Truen viattomuuden. Pian on poissa tuo iloinen lapsi, tilalla on järkensä menettänyt surkimus. Kohta myös satumainen Trueville on mennyttä: Ylväät tornit kaatuvat ja mahtavat katedraalit sortuvat. Ennen niin kauniit kadut täyttyvät epämuodostuneista ihmispoloista, ennen niin lumoavat puistot iljettävistä olennoista. Kukaan ei tule Truen avuksi, kukaan ei saata holhoojaa vastuuseen teostaan. Truen hulluus kasvaa kasvamistaan, kunnes hän tekee sen, mitä täytyy. True tappaa holhoojan. Mutta syyllisyys vain kalvaa Truen mieltä. Verityö vain kiihdyttää Truevillen tuhoa. True piiloutuu kaupungin sokkeloisiin viemäreihin. Kylmässä ja kolkossa pimeydessä True sepittää synkän tarinan; muokkaa holhoojasta inhan Arkkitehdin, joka yksin on syyllinen surmaan, joka yksin on vastuussa tuhosta. Ainoa, jolta True saa lohdutusta ja tukea, on Achilleus Arkham. Joka yö True tulee Arkhamin uneen, joka yö True kertoo ihmeellisen tarinansa. Joka yö Arkham säälii kärsivää neitoa, 7

10 joka yö Arkham lupaa kertoa koko maailmalle totuuden. Viimein, kun Truevillen tuho on täydellinen, hulluus irrottaa otteensa Truen mielestä. True anoo anteeksi, Arkham myöntää synninpäästön. Ja kärsimys päättyy, kun True heittäytyy pohjattomaan kuiluun, joka nyt on Truevillen paikalla. Arkhamin murheellisen romaanin tulkinta askarruttaa monia, eikä vähiten professori Howard Halfsteadia, joka kirjailijan ennenaikaisen kuoleman jälkeen saa haltuunsa ystävänsä käsikirjoituksen. Halfstead esittää Arkhamin tarinan laajassa tutkimuksessaan Truevillen arkkitehti, lisäten siihen syvällisen analyysin suuren kirjailijan elämästä ja hänen mestarillisesta kertomuksestaan. Achilleus Arkham on lahjakas opiskelijanuorukainen. Sitten hän kohtaa unelmiensa naisen ja rakastuu intohimoisesti. Sokeassa huumassaan kokematon Arkham ei tajua, että rakastettu on kyltymätön viettelijätär, joka vain hyväksikäyttää häntä. Kiihkeä suhde päättyy nopeasti, kun miestennielijä kyllästyy leikkiin ja julmasti hylkää Arkhamin. Kohta rakastetulla on jo uusi uhri, mutta Arkhamin elämä on pirstaleina. Hänestä tulee sekopäinen narkomaani, joka riehuu kaupungin kaduilla ja pahoinpitelee viattomia sivullisia. Yltyvässä vimmassaan Arkham näkee vain yhden tavan päästä eroon ahdistavasta tuskasta. Hän tappaa rakastetun. 8

11 Tuska ei kuitenkaan katoa minnekään, ja nyt Arkhamia piinaa myös syyllisyys verisestä surmasta. Hän eristäytyy omaan synkeään yksinäisyyteensä. Mielessään hän pakenee yhä kauemmas todellisuudesta: Rakastettuhan on säälittävä hourupää, ja varmastikin hän on vain sydämetön murhaaja. Näin rakastetusta tulee True; syntyy tarunomainen kaupunki, muotoutuu ankea satu, joka Arkhamille on täyttä totta. Valoa pimeyteen tuo Howard Halfstead, joka ainoana Arkhamin entisistä ystävistä on kiinnostunut tämän hyvinvoinnista. Halfstead löytää Arkhamin törkyisestä huumeluolasta ja vie kotiinsa. Arkhamin järki kirkastuu hetkiseksi, ja niin hän itkee itsestään ulos koko kaamean tarinansa, sekä todellisen että kuvitellun. Seuraavana yönä Arkham hiipii ulos, varastaa auton ja kolaroi itsensä hengiltä moottoritiellä. Halfstead ei koskaan ehdi saada tutkimustaan, omaa mestariteostaan täysin valmiiksi. Totuutta hänen kuolemaansa liittyvistä yksityiskohdista tietää tuskin kukaan ellei sitten Janice Randall, Halfsteadin entinen oppilas ja kollega, joka saa haltuunsa professorin jälkeenjääneet paperit. Randall sisällyttää Halfsteadin tarinan omaan tutkielmaansa Truevillen todellinen arkkitehti, mutta lisää siihen suuren joukon perusteellisia huomautuksia, jotka paljastavat hyvin henkilökohtaisia asioita professorin elämästä. 9

12 Howard Halfsteadilla näyttää olevan loistava yliopistotutkijan ura edessään. Tunnollinen työmyyrä kärsii kuitenkin uupumuksesta, mistä syystä hän joutuu turvautumaan terapeutin apuun. Luottamuksellinen suhde miesten välillä muuttuu ensin läheiseksi ystävyydeksi, sen jälkeen joksikin aivan muuksi. Terapeutti, joka on vain omatunnoton puoskari, houkuttelee Halfsteadin hämyiseen kapakkaan, juottaa humalaan ja sitten viettelee hänet miestenhuoneessa. Häpeällisellä tapauksella on silminnäkijöitä, ja kohta Halfstead joutuu niin opiskelijoiden kuin työtovereittensakin pilkan kohteeksi. Kyvykäs tutkija muuttuu naisopiskelijoita ahdistelevaksi, tieteellistä vilppiä harrastavaksi ilkimykseksi. Halfsteadin mielenterveys ei kauan kestä kiduttavaa tuskaa, ja lopulta hän tekee sen, mikä on välttämätöntä. Halfstead tappaa terapeutin. Häpeä silti vain pahenee, ja syyllisyyden raskas taakka lankeaa Halfsteadin harteille. Hän eroaa virastaan ja erakoituu kotinsa rauhaan. Hulluutensa riivaamana hän keksii tolkuttomia tarinoita. Terapeutista muovautuu katkera narkomaani, sekopää murhamies; hänestä tulee Achilleus Arkham. Vain Janice Randall pitää edelleen yhteyttä vanhaan työtoveriinsa. Kärsivällisesti Randall sietää Halfsteadin raivoisia solvauksia ja julmia uhkauksia. Kärsivällisyys palkitaan, kun Halfstead järkiintyy vähäksi aikaa. Hän luovuttaa 10

13 surullisen tarinansa Randallille ja tunnustaa kaameat tekonsa. Tuo jää viimeiseksi kerraksi, jolloin Randall, tai kukaan muu, näkee Halfsteadin elossa, sillä aamuyöllä tämä hirttäytyy omassa keittiössään. Myös Randallin tutkielman lopullinen muoto jää arvoitukseksi. Vähän ennen kuolemaansa hän ehtii lähettää vielä keskeneräisen tutkielmansa sukulaiselleen C. F. Goodwinille. Goodwin, jolla on suhteita kustannusalalla, täydentää Randallin tarinan ja esittää sen omassa kirjassaan Todellinen arkkitehti. Goodwin liittää kirjaan myös puhtaaksikirjoittamansa saatekirjeen, jonka hän väittää saaneensa tutkielman mukana ja jota ilman Randallin tarina ei ole valmis. Teini-ikäisen Janice Randallin elämä on kohdallaan, alkaa kirje lupaavasti. Koulussa menee hienosti, ystäviä riittää, mieluisat harrastukset täyttävät vapaa-ajan. Randallin opettaja haluaa auttaa lahjakasta oppilasta menestymään vielä paremmin ja tarjoutuu antamaan tälle yksityisopetusta kotonaan. Randall ottaa mielellään tarjouksen vastaan aavistamatta sitä, minkä lukija on arvannut jo jokin aikaa sitten: Opettaja väkisinmakaa Randallin. Opettaja ei joudu vastuuseen teostaan, vaan jatkaa elämäänsä kuten ennenkin. Sen sijaan Randallin elämän tapaus tuhoaa. Hän ei uskalla kertoa kenellekään. Hän ei osaa ajatella 11

14 mitään muuta kuin kostoa. Kaikkien rakastama, hyväsydäminen tyttö menettää järkensä ja muuttuu pikkurikolliseksi, joka myy itseään kadulla. Lopulta, kun kärsimys käy sietämättömäksi, jäljellä on vain yksi ainoa vaihtoehto. Randall tappaa opettajan. Randallin piina ei pääty tähän. Kirje kertoo, miten Randall riutuu syyllisyydestään, miten hän eristäytyy maailmasta ja perheestään. Seuraavien vuosien aikana Randall rakentaa päässään uuden version tapahtumista. Opettajasta tulee vastenmielinen professori Howard Halfstead, joka itse syyllistyy äärimmäiseen veritekoon. Ainoastaan C. F. Goodwin, Randallin lähisukulainen, tuo lievitystä lohduttomaan tilanteeseen. Goodwin jaksaa kirjoittaa pitkiä kirjeitä, jotka tarjoavat Randallille pilkahduksen paremmasta paikasta, paremmasta elämästä. Joskus, kun hulluus hellittää hetkeksi, Randall jopa vastaa Goodwinin kirjeisiin. Eräänä päivänä Goodwin vastaanottaa paksun paketin: Randallin kolkko tarina, hänen koristelematon tunnustuksensa, alaston totuus. Ja kohta, Goodwin lisää, voi lukea lehdestä, miten syrjäiseltä kujalta löytyy ranteensa auki viiltänyt nainen. Näin päättyy Goodwinin järkyttävä tarina, jota hän ei kuitenkaan ehdi saada valmiiksi. Ennen loppuaan Goodwin 12

15 luovuttaa kirjansa kertojalle, läheiselle toverilleen, joka sisällyttää sen omaan tarinaansa Arkkitehti, mutta liittää mukaan luvun, jonka hän esittää aivan kuin tämän sisältö olisi kopioitu sellaisenaan ääninauhalta. Keskustelijoina nauhalla on C ja F. Ivallinen C yrittää ärsyttää puhekumppaniaan, kun taas F käyttäytyy töykeän ylimielisesti. Ajoittain sananvaihto on kovin kiivasta. Kun C utelee, miten F kestää tekonsa seuraukset, eikö syyllisyys paina, joutuu F puolustuskannalle: Hän ei myönnä tehneensä mitään, eikö syyntakeettomuus tarkoita syyttömyyttä, ja jos jotain on tullut tehtyä, se on ollut vain välttämätöntä. Taitaapa syntyä pientä käsirysyäkin, sillä F kieltää koskemasta häneen. Ai, niin kuin äiti silloin ennen, irvailee C. Eipä koske enää, kuittaa F. C jatkaa pilkkaansa ja naljailee, miten F käyttää kaikki päivänsä älyttömien satujen sepittämiseen, miten äiti muka on suuren vääryyden kokenut uhri, joka itsekin syyllistyy vähintään yhtä suureen vääryyteen, eihän sellaista kukaan usko. Kukin uskokoon, mitä haluaa, F tuhahtaa, ja ilmoittaa lahjoittaneensa kaikki muistiinpanonsa huonetoverilleen, sille mukavalle kustantajalle, joka kyllä huolehtii, että totuus tulee kerrotuksi. Ei se mikään oikea kustantaja ole, hymähtää C, hourulaan sellaiset loruilijat kuuluvat. Sittenhän C on ihan oikeassa paikassa, tiuskaisee F. 13

16 Näin se jatkuu: Mitä C oikein yrittää, haluaako hän, että F ampuu itsensä; ja mistä F voi tietää, onko C edes oikeasti olemassa; ja eihän tämä kidutus lopu koskaan. Yhä sekavammaksi käyvä sanailu kestää vielä vähän aikaa, sitten on hetki hiljaista. Viimeinen nauhalta kuuluva ääni on laukaus. Tähän päättyy kertojan osuus sellaisena kuin hän sen esittää tarinassaan, mutta jäljellä on vielä jakso, joka toteutetaan niin taidokkaasti, niin vakuuttavasti, että se ei suinkaan tunnu irralliselta, päälleliimatulta lisäykseltä, vaan vie kertomuksen väistämättömään, loogiseen loppuunsa. Kirjoittaja ymmärtää, että tarina vaatii perusteellista uudelleenkirjoittamista. Kertojasta jo pelkkä ajatus täydellisen kertomuksen muokkaamisesta on loukkaus henkilökohtaista koskemattomuutta kohtaan. Kertoja ei silti pysty estämään kirjoittajaa. Julkea häpäisy sumentaa kertojan järjen. Pian on poissa tuo mestarillinen sanataituri, tilalla on kaistapäinen tyhjänpuhuja. Hulluus kasvaa kasvamistaan, kunnes kertoja tekee lopullisen ratkaisunsa. Hän tappaa kirjoittajan. Mutta suunnaton syyllisyys piinaa kertojaa. Hän keksii keinon paeta Truevilleen. Piina seuraa kuitenkin perässä. Kertoja erakoituu ja vaikeroi synkkää menneisyyttään. Sairaassa mielessään hän keksii uskomattoman tarinan, jossa edesmennyt kirjoittaja esiintyy skitsofreenisena äidinmurhaajana, joka 14

17 saa ansionsa mukaan. Kohta kertojan suunnaton raivo vaikuttaa koko kaupunkiin. Sen kauniit rakennukset rappeutuvat ja ennen niin onnelliset asukkaat kärsivät, kunnes kertoja nimettäköön hänet Arkkitehdiksi joutuu väistämättä konfliktiin itse Truen, Truevillen valtiattaren, kanssa. Kahden mahtavan mielen taisto käy yhä kiivaammaksi ja kaupungin tuho yhä laajemmaksi. Arkkitehdin voima on niin suuri, että lopulta True näkee vain yhden keinon pelastaa Trueville. Hän uhraa itsensä. Truen epäitsekäs teko viimein saa aikaan Arkkitehdin antautumisen, ja hulluus hälvenee tämän piinatusta mielestä. Seisoessaan Truevillen raunioilla Arkkitehti lähettää tarinansa Truelle tuonpuoleiseen. Kumartuessaan hengettömän Truen viereen hän tunnustaa rikoksensa. Ja katso: Niin suuri on Truen uhraus, että hän nousee kuolleista. Niin suuri on Truen oikeudenmukaisuus, että Arkkitehti lähettää itsensä kadotukseen. Niin suuri on Truen rakkaus, että Trueville syntyy uudestaan. Ja Trueville on yhä olemassa, nyt ja iankaikkisesti, suurenmoisena monumenttina suurenmoiselle kertomukselle. 15

18 Tämän vuoden kloonisodat No niin. Jospa sinä, Fredrik, vaikka aloittaisit. Kiitos, Risto hyvä, mielelläni. Kuten on tunnettua, hyvät ystävät, elämä on kovaa. Sitä aloittaa täynnä intoa, yrittää parhaansa, rehkii aikansa, ja sitten kaikki on ohi aivan liian pian. Kuulostaa mun exältä. Hys, Katri. Jatka vaan, Fredrik. Kuten olin sanomassa, hyvät ystävät, parhaat tarinat ovat sattuvia kuvauksia elävästä elämästä. Kiehtovan arvoituksellinen aloitus Söin maksani herättää heti useita kysymyksiä tämän miehen Voi kai se olla nainenkin. Suo anteeksi, Katri hyvä, olet aivan oikeassa. Niin, millainen tragedia on ajanut tämän henkilön näin epätoivoiseen tilanteeseen? Tähänkö hänen matkansa päättyy? Ehtikö hän saada osansa elämän suurista ja pienistä iloista? Miltähän se mahtoi maistua. No niin, Katri. Sinun vuorosi tulee kyllä. Hei, se on tää sun keittiös, täällä tulee nälkä. 16

19 Katri. Fredrikillä oli puheenvuoro. Kiitos, Risto hyvä. Kuten olin sanomassa, hyvät ystävät, tiukaksi hiottu kertomus etenee henkeäsalpaavalla vauhdilla, huipentuen hyytävään kliimaksiin Närästää, joka kaikessa lakonisuudessaan saa lukijan toteamaan yksinkertaisesti: niin totta. Jess, Fredu on taas ylittänyt itsensä. Anteeksi nyt, Fredrik, mutta ethän sinä tosissasi esitä kolmen sanan pituista tarinaa voittajaksi? Risto hyvä, koolla ei suokaa anteeksi, hyvät ystävät, tämä kulunut ilmaisu niin, koolla ei tosiaan ole väliä, hyvät ystävät, vaan sillä, miten lyhyen muodon aiheuttamat rajoitukset osaa kääntää edukseen. Vau, Fredu, paras kuulemani iskurepliikki ikinä. Kiitos, Katri hyvä, mutta uskoisin, että kyseisissä tilanteissa, kuten varmasti hyvin tiedät, käytetään toisenlaista retoriikkaa. Hei, mä osaan aika monta kolmen sanan iskurepliikkiä, saiskohan niistä Kuulkaahan nyt, molemmat. Mitä siitä tulisi, jos me palkitsisimme noin lyhyen novellin. Tai eihän se mikään novelli ole. Pelkkä vitsi. Enpä usko, Risto hyvä, että kirjoittaja on tarkoittanut tätä humoristiseksi. Olen tunnistavinani tässä riipaisevassa 17

20 kertomuksessa tuskallisia omaelämänkerrallisia aineksia Eikös kulinaristisia. No niin, Katri, älä nyt koko ajan keskeytä. Kuulehan, Fredrik, jos tämä voittaisi kilpailun, niin sehän loisi aika ikävän ennakkotapauksen. Ensi vuonna kaikki lähettäisivät vain samanlaisia vitsejä. Olispahan muutama liuska vähemmän luettavana. Luulenpa, Katri hyvä, ja uskoisin olevani oikeassa, kun arvelen, että et voi mitenkään enää vähentää lukemiesi liuskojen lukumäärää. Hei, toi! No niin, rauhoitutaanpa nyt. Kuulkaahan, olemme varmaan kaikki samaa mieltä siitä, että tämän kilpailun voittajalta vaaditaan jotain aivan erityistä. Joo, kaikki sisäelimet pitäis olla tallella. No niin, no niin. Tarkoitan jotain sellaista, mitä löytyy vaikka tästä pienestä mestariteoksesta Klonatsepaamin vuosi. Kuulostaa herkulliselta. Katri! Joo, joo. No, Rise, annapas pieni resumee, kun ei ihan heti tuu mieleen. Sehän oli tämä taidokkaasti kirjoitettu, kutkuttavan kompleksinen seikkailutarina, kekseliäs sekoitus 18

21 geeniteknologiaa ja paranormaaleja ilmiöitä, tapahtumapaikkanaan uskottava scifistinen fantasiamaailma, sopivasti maustettuna klassisilla kauhuromanttisilla elementeillä Jassoo, että semmosta. Montas liuskaa siinä taas olikaan? No niin, olihan niitä, satakaksikymmentäyhdeksän se taisi olla Tsiisus! Matikka ei siis ole mun vahva laji, mutta eikö se ole helevetin paljon enemmän kuin viisikymmentä? Uskoisin, Katri hyvä, ja olen jokseenkin varma, että olen oikeassa, kun sanon, että tuo pitää paikkansa. Kiitti, Fredu. No niin, se viisikymmentähän ei ole mikään ehdoton Joo, mikäs sääntö Riselle olis ehdoton. Katri, yrittäisit nyt olla asiallinen. Sinä, Fredrik, varmasti ymmärrät, miksi juuri tämä novelli nousee esiin muiden joukosta. En kiellä, Risto hyvä, mainitsemasi pienen mestariteoksen ansioita. No niin, sitähän minäkin. Muistuttaisin kuitenkin teitä, hyvät ystävät, siitä että tämä kilpailu on tunnetusti niin kovatasoinen, että voittajaksi ei kelpaa pelkästään hyvä kertomus. Ei, sen on oltava poikkeuksellisen hyvä. Sitä juuri olen yrittänyt 19

22 Joko nyt olis mun vuoro? No niin, Katri, minulla oli Ei kun nyt on mun vuoro. Minua kiinnostaa, Risto hyvä, kuulla Katrin valinta ja erityisesti hänen aina niin mielenkiintoiset perustelunsa valinnalleen. Hyvä on. Katri. Kiitti. Joo, mun suosikki on ehdottomasti tämä A Prince of Mars. Se jos mikä pistää mielikuvituksen liikkeelle Katri, mikä se näistä Iho umpeen, Rise. Joo, ei tarvi muuta kuin laittaa silmät kiinni, ja heti mieleen nousee sen verran upea näky, että meitsiltäkin menee jalat alta. Ja sitä ei usein tapahdu. Minä olen, Katri hyvä, kuullut ihan toista. Iho umpeen, Fredu. Mä en siis ymmärrä, mikä tässä nyt on niin vaikeeta, kun meillä kerrankin on mukana oikein kunnon könsikäs. Tarkoitatkohan, Katri hyvä, tuolla hauskalla ilmaisulla mahdollisesti vihreitä, nelikätisiä uroksia? Heh. No kuule en, ajattele ennemmin jotain John Carteria: treenatut hauikset, pyykkilautavatsa, kiinteät pakarat, uskomattoman suuri No niin, no niin, yritetäänpä ihan oikeasti olla asiallisia. Mutta anteeksi nyt, Katri, minä putosin kärryiltä jo vähän 20

23 aikaa sitten Mikä ylläri. No niin, mistä tarinasta sinä oikein puhut? Ei kun kirjoittajasta. Kirjoittajasta...? Tarkoitat siis nimimerkkiä. Kuulehan, Katri, et sinä voi arvostella novelleja nimimerkkien perusteella. Totta hitossa voin. Minua kiinnostaa, Katri hyvä, tietää mitä olet nauttinut ja mistä sitä saa. No niin, Fredrik. Katri, se nimimerkki, eihän se ole osa tarinaa. Eihän se edes jää siihen näkyviin sitten kun Ei niin, ja se on ihan per! No niin, no niin! Minä kyllä haluaisin, että sinä ottaisit kerrankin tämän tehtävän vakavasti. Joo, valitaan vaan se sun paperikasas, niin kukaan ei enää ota meitä vakavasti. Katri, tuo ei Ja jos sussa, Fredu, olis enemmän miestä, niin säkin pistäisit joskus Riselle hanttiin. Voin vakuuttaa sinulle, Katri hyvä, että miehuudessani ei ole mitään valittamista. Sen kyllä näkee selvästi joka aamu, kun No niin, Fredrik, yritetään nyt pysyä asiassa. 21

24 Hei, mä haluun nähdä Fredun Kuulkaahan nyt, molemmat! Meidän täytyy päättää voittajasta vielä tänään. Siis sä päätät. Eihän se nyt niin mene. Niin se aina menee! No niin, kun Fredrikin valinta on, anteeksi nyt vain Fredrik, joka kerta ihan yhtä mahdoton Suon anteeksi, Risto hyvä. Ja sinä, Katri, et koskaan edes vaivaudu lukemaan Se on vale! Kaikkihan sen... Katri? No niin, Katri, pistä nyt se pois. Ne on kaikki juuri teroitettu. Ehkäpä, Risto hyvä, hän haluaa tarjoilla meille maksansa. Sun maksas tässä kohta tarjoillaan! Nyt me tehdään niin kuin mä sanon. Onko selvä? Kuulehan Onko selvä! No niin, Katri, minä en suostu tekemään yhtään mitään ennen kuin sinä rauhoitut ja lopetat uhkailun. Hyvät ystävät, olen aistivinani tässä huoneessa lievää vihamielisyyttä. Iho umpeen! Heitäs vielä yksikin herja, niin! 22

25 No niin! Osaan sitä minäkin, jos kerran tälle linjalle lähdetään. Vau, Rise, ihanko se on sahalaitainen. Kylläpä pelottaa. Saanen pyytää huomiotanne, hyvät ystävät Yritä nyt sinä, Fredrik, puhua järkeä tälle... Fredrik? Kuten varmasti havaitsette, hyvät ystävät, tämä on huomattavan paljon suurempi kuin kumpikaan noista, ja lisäksi, niin uskallan väittää, paljon terävämpi. * * * Avaa jo. Hys, Katri... No niin. Ihan hiljaista siellä on. Astukaamme siis sisään, hyvät ystävät. Hetkinen vain. No niin. Jassoo, tämän vuoden kloonisodat on sitten käyty. Ja jos saan lisätä, hyvät ystävät, niin ilmeisen hurmeisissa merkeissä, kuten on ollut tapana. No niin. Hae sinä, Katri, moppi ja ämpäri kylpyhuoneesta. Fredrik, tuotko ne isot jätesäkit sieltä alalaatikosta. Ei kun mä haen säkit, Fredu moppaa. Kunhan minun ei tarvitse tehdä kaikkea. No niin, ja muistakaa sitten laittaa ajoissa uudet kasvamaan. Joo, joo. 23

26 Koskee erityisesti sinua, Katri, ettei käy niin kuin viime vuonna Joo, joo! Ehdotan, Risto hyvä, että tutkimme tarkkaan jälkeenjääneet paperit selvittääksemme, onko tällä kertaa saavutettu mitään etäisesti konsensusta muistuttavaa. Sitä juuri yritän tässä selvitellä... Ei, eipä täältä taida löytyä mitään sellaista. Mikä ylläri. Päästään sitten taas arpomaan. Siltähän se näyttää. Mä haluun olla leidi Fortuna. Enpä usko, Katri hyvä, että leidi on sopiva sana kuvailemaan Hei! No niin, ei nyt taas aloiteta. Suo anteeksi, Risto hyvä. Palataksemme asiaan, muistuttaisin teitä, hyvät ystävät, siitä että arvonta on demokraattinen ja objektiivinen tapa ratkaista kiistat silloin kun muut keinot eivät ole tuottaneet tulosta. Joo, se jos mikä on reilua. No niin kai se on. Mutta silti joskus tulee mieleen, että eikö tätä voisi hoitaa jotenkin järkevämmin. 24

27 Käymme yhdessä ain Torstai Aamulla heräsin satamasta. Eikä minulla ollut hajuakaan, kuka olen. Heräsin siihen, kun joku ravisteli. Onpas hyvännäköinen kaveri, oli ensimmäinen ajatukseni. Mitään muuta ei sitten tullutkaan mieleen vähään aikaan. En enää muista, mitä kaveri sanoi, tai mitä minä sille sanoin. Mutta se jatkoi kohta matkaansa. Sain kai vakuuteltua sille, että olen kunnossa. Vaikka en ollutkaan. Käsilaukusta löytyi kahdeksankymppiä seteleinä, huulipuna ja maskara, tupakka-aski ja sytkäri. Mutta ei henkkareita, ei avaimia, ei kännykkää. Ei mitään, mistä voisi päätellä, kuka olen. Ei edes vanhoja kuitteja. Takin taskussa oli vain narikkalappu ja muutama kolikko. Hesburgerin vessassa tuijotin itseäni peilistä. Punaruskeat hiukset, hiljattain värjätyt. Paksu meikki. Punainen nahkatakki, musta nahkainen minihame. Mustat sukkikset ja korkkarit. Kuin joku huora. 25

28 Olen ollut sekaisin koko päivän. Ei olisi pitänyt päästää sitä aamuista kaveria karkuun. Perjantai Tästä tulikin hyvä päivä, vaikka aamu näytti ankealta. Ei enää toista yötä ulkona! Se eilinen kaveri tuli vastaan Heikinkeskuksessa. Eilen se taisi olla lenkillä. Tänään se oli vain tappamassa aikaa, niin kuin minäkin. Mutta ihan yhtä hyvännäköinen se oli edelleen. Sain sen tarjoamaan kahvit ekan kerroksen kuppilassa. Aika helposti se suostui. Se sanoi nimekseen Antti. Minä sanoin Maria. Ensimmäinen nimi, joka tuli mieleen. Onko se minun oikea nimeni? Antti on opiskelija. Nyt se odottelee luentojen alkua. Minulta meni vähän ohi, mitä se opiskelee. Sanoiko se edes? Enkö kysynyt? Minäkin sanoin olevani opiskelija, kun en muutakaan keksinyt. Olen juuri tullut kaupunkiin, vielä en ole onnistunut saamaan kämppää, enkä tunne täältä ketään. Oli vähän epämääräiset selitykset, mutta näytti kelpaavan. Onneksi se ei paljon kysellyt. Kerroin sille, että vietin viime yön Luoteispuistossa. Ei siellä pystynyt nukkumaan kunnolla. Pääsisikö sen luo 26

29 lepäämään hetkeksi? Ja suihkussa pitäisi käydä. Helposti se suostui siihenkin. Antilla on kaksio ihan keskustassa. Vähän kolkko, mutta siisti. Kävin suihkussa, ja Antti teki voileipiä. Minä jo luulin, että saisin jäädä sinne yöksikin. Se kun oli tähän asti tehnyt kaiken, mitä olin pyytänyt. Mutta sillä on tyttöystävä! Niinpä tietysti. Ihmehän se olisi, jos tuollainen kaveri ei olisi varattu. Ja tarkemmin kun muistelen, niin olihan siellä kylppärissä sellaisia purkkeja, mitä ei poikamieskämpässä pitäisi olla. Tyttöystävä ei oikeastaan asu Antin kanssa, mutta tulee silti sen kämppään yöksi. Eikö se ole asumista? Kohta se tulee töistä ja minun pitäisi varmaan lähteä. Ehdotin, että voisin silti nukkua olkkarissa. Eihän meillä ole mitään menossa. Mutta niiden tilanne on (kuulemma) tällä hetkellä vähän sekava. Parempi ettei se näe minua. Olin juuri lähdössä, kun Antti ehdotti jotain. Sen porukat asuu Karhumäessä, mutta ne lähti juuri viikoksi Madeiralle. Minä voisin olla niiden asunnossa vähän aikaa. Sehän sopii. Antilla ei ole autoa, mutta onneksi Karhumäkeen pääsee hyvin bussilla. Tänne se minut sitten toi. Hieno omakotitalo, viisi huonetta ja keittiö, sauna. Iso telkkari (Antilla ei ole telkkaria). Jääkaappi täynnä ruokaa, joka pitäisi syödä pois ennen kuin pilaantuu. 27

30 Antti antoi vielä rahaakin, sataviisikymppiä, kun pyysin. Tietysti vain lainaksi. Tämä kaveri on ihan uskomaton! Miksi sen pitää olla varattu? Lauantai Tänään oli jo kolmas päivä peräkkäin, kun törmäsin Anttiin. Mutta nyt blondi oli mukana. Aamupäivällä pääsin vihdoin ostoksille. Farkut, pari puseroa, alkkareita. Melkein heitin vanhat vaatteet samantien roskiin. Jostain syystä laitoin ne kuitenkin muovikassiin. Olkoot tuolla komerossa, toistaiseksi. Tarvitsen vielä ainakin uudet rintsikat ja paremmat kengät. Ja joku takki tai vastaava. Se punainen on liian räikeä. Entäs kännykkä? Kenelle minä soittaisin? No, Antille tietysti. Kai sillä on kännykkä? Lankapuhelinta sillä ei ainakaan ollut. Täällä niitä näyttää olevan kaksi. Pitää varmaan pummata Antilta lisää rahaa. Mistähän se saa rahaa? Se ei ole töissä. Porukoiltaan kai. Tästä asunnosta päätellen niillä on varaa elättää useampikin aikamiespoika. Mutta se blondi. Anttilan ovella melkein kävelin niitä päin. Se ja Antti, käsi kädessä. Ruskea takki, harmaa toppi, mustat farkut. Aika tavallisen näköinen. Eikä edes aito blondi. 28

31 Moikkasin tietysti Anttia. Blondi mulkaisi minua heti pahasti. Tarjosin sille kättä. Tarttui se lopulta siihen, mutta vasemmalla. Sillä oli oikeassa ranteessa side. Siinä me juteltiin hetken niitä näitä. Opiskelukaverit, muka. En sanonut mitään, missä asun, ettei Antti joudu vaikeuksiin. Blondi ei paljon puhunut, mulkoili vain. Niillä ei taida mennä kovin hyvin. Vaikka käsi kädessä kulkivatkin. Näytti enemmän siltä, että blondi vain haluaa näytellä Anttia. Että katsokaa, minulla on tällainen. Se oli selvästi mustasukkainen minullekin, vaikka sillä ei ole mitään syytä. Vai tiesikö se, että olen ollut Antin kämpässä? Miksi sillä oli se side? Onko se viillellyt itseään? Sitäkö se niiden sekava tilanne tarkoittaa? Antti ansaitsee kyllä paremman kuin jonkun sekopään itsemurhakandidaatin. Kohta blondilla on oikeasti syytä olla minulle mustasukkainen. Sunnuntai Antti, taas kerran! Pitäisikö tässä alkaa uskoa kohtaloon? Menin iltapäivällä Waltteriin. Olin jo unohtanut, että minulla oli ollut taskussa narikkalappu. Siinä taisi lukea Waltteri. Mutta nyt en enää löydä sitä mistään. Putosikohan se sinne puistoon? 29

32 Kyselin, että onko niiden narikkaan unohdettu jotain. Mutta eihän ne mitään anna ilman lappua. Enkä minä osannut sanoa tuntomerkkejäkään. Jäin sitten sinne hetkeksi istumaan. Olin juomassa toista siideriäni, kun ne käveli sisään. Antti, ja blondi sitä taluttaen. Odotin, että ne ensin tilasi. Sitten menin niiden pöytään, ihan pokkana. Blondin ilme oli näkemisen arvoinen. Se meinasi heti lähteä ja viedä Antin mukanaan. Mutta en päästänyt niitä menemään. Aloin vain puhua. Ensin vähän kaikenlaisia opiskelujuttuja, sitten onko niillä suositella mitään hyviä menopaikkoja. Ja sitten yritin saada blondista vähän irti, että mistä se tulee, mitä tekee ja niin edelleen. Huonolla menestyksellä. Se ei taaskaan paljon puhunut. Joten keskityin Anttiin. Taisin käydä päälle vähän liiankin innolla. Se oli varmasti melko hankala tilanne Antille. Kun joku vain flirttailee, vaikka tyttöystävä istuu samassa pöydässä. Mutta hyvin se siitä selvisi. Blondi ei edelleenkään taida tietää, että minä olen käynyt niillä. Tai että Antti on antanut avaimet Karhumäkeen. Toivottavasti en puhunut itseäni pussiin, kun keksin niitä juttuja Antin ja minun opiskeluista. Tuli mieleen, että en vieläkään tiedä blondin nimeä. Enkö 30

33 kysynyt? Vai kysyinkö, mutta se ei vastannut? Nyt on parempi vaihtaa taktiikkaa. Huomenna blondi on taas töissä, kai. Ja minulla on koko päivä aikaa. Täytyy olla vähän hienovaraisempi kuin tänään. Mutta sitä minä en ymmärrä, miksi Antti oikein on sen kanssa. Ei ainakaan suloisen persoonallisuuden takia. Jos se vaan on sen tyyppiä. Huippu ulkonäkö kyllä riittää korvaamaan aika monta puutetta. Mitättömän näköinen se minun mielestäni on. Mutta maailmassa on varmasti joku, joka näkee märkiä unia juuri tuon näköisestä naisesta. Vaikka Antti. Hyvä, että pääsin ajoissa eroon siitä huora-lookista. Maanantai Kun blondi on poissa, niin kissa hyppii pöydälle. Ja kohta muuallekin. Heräsin, kun puhelin soi. Hetken mietin, että vastaanko. Eihän kukaan tiedä, että olen täällä. Paitsi Antti, tietysti. Mutta ei. Joku hemmetin häirikkö! Ei mitään anteeksipyyntöä, löi vain luurin korvaan. Hyvä silti, että herätti niin aikaisin. Muuten olisi jäänyt kyttäyskeikka tekemättä. Ehdin juuri ja juuri Antin kämpälle, kun blondi lähti töihin. Seurasin sitä, niin kuin jossain 31

34 leffassa. Se ei huomannut mitään. Se on töissä Krissen Putiikissa. Pieni rättikauppa ihan torin vieressä. Vain yksi myyjä sen lisäksi. Varmaan omistaja. Näytti kiireiseltä paikalta, jo heti aamusta. Hyvä niin, pysyypähän blondi poissa koko päivän. Sitten kävin kiinni Anttiin. Me oltiin koko päivä sen kämpässä. Olisi me voitu käydä ulkonakin, mutta se ei halunnut. Pelkäsi kai, että blondi näkee meidät yhdessä. En sitten painostanut sitä. Kivaa meillä oli silti. Juteltiin paljon. Tai minä juttelin ja se kuunteli. Ei siinä mitään, parempi hiljainen kaveri kuin joku rääväsuu. Ja se osaa kokata! Ei mitään voileipiä tällä kertaa. Se laittoi jotain italialaistyylistä: kinkkua ja hunajamelonia, uunissa paistettua kalaa ja sitruunakastiketta, tiramisua. Viiniäkin sillä oli. Paras ateria miesmuistiin. Siis naismuistiin. Joka on nyt alle viikon mittainen. Sain siltä vielä vähän lisää rahaa, lainaksi. Mutta ei sitä viitsisi enää enempää kupata. Pitää varmaan hommata töitä. Olisin ollut siellä vaikka kuinka kauan, mutta piti lähteä ennen kuin Johanna tulee takaisin. Siis se blondi. Kun kuulin, että sen nimi on Johanna, niin tuli sellainen deja vu tai jotain. Ihan niin kuin se olisi minun oikea nimeni. Minun olisi pitänyt olla Johanna! 32

35 Eikä Antti tainnut sanoa, että sen nimi on Johanna. Ei, se kutsuu itseään Johannaksi. Miten niin kutsuu? Eikö se ole sen nimi? Mitä enemmän mietin asiaa, sitä enemmän alkaa tuntua, että se on oikeasti joku sekopää. Se on jollain konstilla saanut iskettyä Antin. Ja nyt se pitää siitä kiinni kynsin hampain, vaikka Antti ei selvästi välitä siitä. Blondista on päästävä eroon. Tiistai Päivä Antin kanssa, mutta ilta taas yksin. Siihen täytyy tulla muutos. Aamulla kävin Putiikissa. Halusin varmistaa, että blondi on siellä. Sitä ei ensin näkynyt. Ehdin jo toivoa, että se on ottanut lopputilin ja häipynyt maisemista. Mutta ei. Siellä oli aina vaan yhtä kiireisen näköistä. Jostain tuli päähäni kysyä työpaikkaa. Krisse (se kai sen nimi on?) sanoi, että sillä on jo yksi myyjä. Vaikka ruuhka-apua voisi joskus tarvita. Mutta sitten blondi tuli takahuoneesta, joten livistin kesken kaiken. Blondi taisi silti huomata minut. Tänään käytiin Antin kanssa ulkonakin. Mutta pysyttiin kaukana torin seudusta. Ihan kiva päivä, tämäkin. Mutta se ei riitä. Miksi minun pitäisi jakaa Antti? Sen pitäisi olla kokonaan minun. 33

36 Illalla puhelin soi taas. Olisiko se nyt Antti? Tietysti se häirikkö. Valmistauduin heittämään sille jonkin tosi pahan herjan, ennen kuin se ehtii taas lyödä luurin korvaan. Mutta se olikin blondi! Vähän olin yllättynyt. Se halusi puhua, Antista tietysti. Että meidän pitäisi selvittää, missä mennään. Mutta ei puhelimessa. Se ehdotti treffejä Siltapubiin huomisillaksi. Suostuin. Tässä on tilaisuus. Minä ja blondi, kahdestaan, iltamyöhään. Tätä täytyy miettiä. Keskiviikko Se on päätetty. Vähän jännittää. Mutta hyvin se menee. Päivällä kävin tsekkaamassa paikat. Siltapub, silta, satama. Siinä on juuri sopiva kohta. Vähän piilossa, katulamppu rikki. Eikä siitä illalla kuitenkaan kovin moni muu kulje. Kerrataanpas vielä. Se kävelee siltaa pitkin pubille. Mitä jos se tuleekin bussilla? Tai ottaa taksin? Kyllä se kävelee. Kävelee se töihinkin, vaikka sinne on paljon pidempi matka. Seisoskelen sen paksun tolpan takana, kaiteeseen nojaillen. Se tulee, tartun kiinni. Se on aika pienikokoinen, kyllä minä jaksan. Siitä on ainakin kymmenen metriä alas. Siitä se ei selviä. Mitä jos joku menee pieleen? Sitten improvisoidaan. Hyvin 34

37 se menee. Kaikki valmiina. Nyt menoksi. Helvetin narttu! Hitto, kun oli lähellä! Miten se pääsi yllättämään sillä lailla? Ja veitsen kanssa. Se oli suunnitellut kaiken. Helvetin skitso! Se oli värjännyt hiuksensakin. Ja sillä oli punainen nahkatakki. Piti heti tarkistaa, onko se käynyt täällä hakemassa ne vaatteet. Ei ollut, kaikki on tallella. Näin kyllä, että joku sieltä tulee. Mutta en tunnistanut. Sitten se ryntäsi kohti, veitsi kädessä. Miten se oikein tapahtui? Joku refleksi se oli. Se makaa siellä alhaalla. Liikkumatta. Ja minulta vuotaa verta ranteesta. Ei olisi pitänyt juosta pois. Jos se jäikin henkiin. Jos se kertoo kaiken Antille. Kyllä se kuoli. Ei semmoisesta voi selvitä. Mihinkähän se veitsi joutui? Hemmetti, kun tämä haava kirvelee. Hitto, se oli lähellä! Torstai Näyttää siltä, että blondi on historiaa. Ja Antti on nyt minun. Aamulla menin heti Antille. Se oli juuri tulossa lenkiltä. 35

38 Johanna ei ollut tullut yöksi kotiin. Oli se kyllä käynyt päivällä. Mutta ilmeisesti oli lähtenyt kiireessä, kun avaimetkin oli eteisen pöydällä. Vain vanhat vaatteet oli poissa, muut kamat oli kaikki tallella. Sanoin Antille, että Johanna soitti eilen. Sen äiti oli joutunut onnettomuuteen, tai jotain. Sen piti lähteä sinne. Se oli käynyt ensin täällä, mutta Antti ei ollut kotona. Vihjailin, että oikeasti se halusi vain pistää välit poikki. Että se ei sitten taida tulla enää takaisin. Hitto. Antillahan on kännykkä. Miksei Johanna soittanut suoraan sille? Olisi pitänyt miettiä vähän tarkemmin. Mutta Antti ei ole sanonut mitään. Jos se kysyy, keksin jotain. Mutta silloin aamulla Antti oli tavallistakin hiljaisempi. Jätin sen yksikseen, kun se näytti siltä, että haluaa miettiä asioita. Jäi silti sellainen vaikutelma, että se ei ollut lainkaan pahoillaan. Se oli ennemminkin helpottunut. Satamassa ei näkynyt jälkeäkään eilisestä. Pengoin kaikki puskatkin läpi. Siinä veitsessähän on minun vertani. Mutta sitä ei näkynyt. Putosi kai veteen. Jos blondi olisi selvinnyt, niin olisi se kai mennyt heti kotiin? Tai soittanut sairaalasta. Jos se on kuollut, niin miksei kukaan ollut ilmoittanut Antille? Ehkä sitä ei ole tunnistettu. Sehän oli ihan eri näköinen. Oliko se ottanut edes mitään papereita mukaansa? 36

39 Johannaa ei ole näkynyt Putiikissakaan, Krisse kertoi, kun kävin kysymässä. Ei eilen eikä tänään. Ja juuri kun on yksi vuoden kiireisimmistä viikoista menossa. Siitä sain ajatuksen. Sanoin Krisselle, että olen ollut viime kesänä töissä melkein samanlaisessa paikassa. Voisin tulla Johannan tilalle. Vain siksi aikaa, kun se palaa takaisin. Vähän se näytti epäröivän, mutta suostui sitten, kun asiakkaita oli kassalla jonoksi asti. Mutta ei tehdä papereita, päästään molemmat helpommalla. Saan palkan käteisellä päivän päätteeksi. Mitä siihen viranomaisia sotkemaan. Sehän sopi minulle. Minuahan ei ole virallisesti edes olemassa. Niin että nyt olen sitten töissä Krissen Putiikissa. Saan vähän omaakin rahaa. Ettei tarvitse enää pummata Antilta. Töiden jälkeen kävin hakemassa kaikki kamani Karhumäestä ja kannoin ne Antille. Sen porukathan palaa huomenna. Eikä minulla ole muutakaan paikkaa. Voisin nukkua olkkarissa. Jos Johanna tulee takaisin, se kyllä ymmärtää. Ja taas sain puhuttua Antin ympäri. Olenpas minä hyvä. Huomenna siirryn makkariin. Perjantai Minustakin tuli blondi. Ja nyt olen Johanna. Antti ei ollut täällä, kun tulin kotiin. Ehdinpä värjätä 37

40 hiukset ihan rauhassa. Jos Antti kerran tykkää blondeista, niin olkoon sitten. Ja blondi jätti aika paljon vaatteita komeroon. Niitä tyylittömiä. Mutta osa on melkein uusia. Voin kai yhtä hyvin käyttää niitäkin. Varsinkin kun parempi puseroni on veressä, eikä se lähde millään pois. Miksei blondi hankkinut vaatteitaan Putiikista? Siellä on ihan hyvännäköisiä. Ja edullisia. Ei ihme, että kauppa käy. Kai henkilökunta saisi vielä lisäalennusta, jos vain kysyisi. Muuten siellä on tylsää. Liikaa hommia. Ennemmin olisin koko päivän Antin kanssa. Onneksi huomenna on vapaapäivä. Krisse oli vähän myrtsinä, kun sanoin, että lauantaina en sitten tule töihin. Mutta ei se voi pakottaakaan. Kun ei kerran ole allekirjoitettu mitään papereita. Mutta Antti. Se oli yllättynyt, kun se näki uuden tyylini. Taisi kuitenkin tykätä. Päätellen siitä, että enää ei ole puhettakaan olkkarissa nukkumisesta. Jos se kyselee tästä siteestä, niin sanon, että kaaduin kylppärissä. Tuskin kysyy, se ei ole sen tapaista. Sanoin sille myös, että minun toinen nimeni on Johanna. Ja että kaikki hyvät ystävät kutsuu minua sillä nimellä. Että oikeastaan sinäkin voisit käyttää sitä. Antti pisti vähän vastaan. Onhan se hieman omituista, kun edellinen on ollut samanniminen. Mutta antoi se sitten periksi. Niin kuin aina. 38

41 Mutta vähän mietityttää, missä se oikein tänään oli. Sain olla aika pitkään yksikseni ennen kuin se tuli kotiin. Se sanoi käyneensä vain ostamassa uuden keittiöveitsen. Kun sen paras veitsi on kadonnut. Ja olihan sillä uusi veitsi mukana. Mutta ihmeen kauan sen hakeminen kesti. Olikohan blondin mustasukkaisuus tarttuvaa? En viitsi kiusata sitä enää tänään. Etten pilaa ensi yötä. Lauantai Antillakin on menneisyys. Montakohan sillä on ollut? Yö oli kyllä kaikkea, mitä odotin, ja enemmänkin. Tämä kaveri tietää, miten naista miellytetään. Aamulla herätessä oli sellainen olo, että elämä ei voi tästä enää paremmaksi tulla. Kohta sekin heräsi. Se nousi ja teki aamiaista. Kunnollista sellaista, ei mitään muroja tänään. Pakkohan sitä oli lähteä näyttämään muillekin. Että nyt se on sitten kokonaan minun. Siellä me käveltiin keskustan ihmisvilinässä. Toisaalta tuntui siltä, että kaikki katsoo meitä ihaillen. Toisaalta taas, että me ollaan ihan kahdestaan maailmassa. Omituinen tunne. Yllätyin, kun joku sanoi Antin nimen. Totta kai Antti tuntee muitakin kuin vain minut, kun se kerran on asunut täällä ties kuinka kauan. Mutta silti. 39

42 Siinä se vain seisoi oven edessä. Pieni punapää korkokengissään, iso muovikassi kädessä. Tiukat farkut, puseron napit auki melkein napaan asti. Oli sentään rintsikat muistanut laittaa. Antin opiskelukaveri, kuulemma, juuri palannut kaupunkiin. Se käyttäytyi jotenkin omituisesti. Ja Antti oli vaivautunut. Onko niillä ollut jotain vipinää? Ei ole tullut aikaisemmin mieleen, että Antilla olisi ollut joku jo ennen blondia. Mutta totta kai sillä on ollut. Se on sen näköinen, että kuka tahansa normaali nainen olisi valmis iskemään kiinni koska tahansa. Niin kuin nyt se itseään esittelevä narttu. Kättelinkin sitä, kun se sitä niin tyrkytti. Mutta muuten se oli niin kuin minua ei olisi olemassakaan. Ei edes nimeään sanonut. Lopulta me päästiin siitä eroon. Kysyin Antilta suoraan, että onko se joku sen entinen. Sanoi, että ei, pelkkä ystävä. Ystävä, my ass. Ihan selvä, että narttu haluaa olla paljon muutakin. Ja Antti on, se täytyy sanoa, aika helppo tapaus. Nyt täytyy olla tarkkana. Ettei kukaan vie sitä minulta. Sunnuntai Narttu pilasi sitten tämänkin päivän. Melkein ehdin jo unohtaa sen. Yö oli sen verran mahtava, taas. Nukuttiin pitkään. Päivällä Antti kokkasi jotain 40

43 kreikkalaista. Iltapäivällä ehdotin, että voitaisiin välillä käydä oluella tai siiderillä. Onko sillä joku suosikkipaikka? Ei ollut, se ei paljon käy kapakoissa. Vein sen sitten Waltteriin, se on ihan siisti ja rauhallinen paikka. Ei olisi pitänyt! Oltiin juuri päästy istumaan, kun se narttu tunki samaan pöytään. Sanoin, että me ollaan kyllä lähdössä, mutta se sanoi, että vastahan te tilasitte. Mistä se senkin tiesi? Ei kai se vaan ollut seurannut meitä sinne? Ei siitä päässyt eroon mitenkään. Se kävi Antin kimppuun kuin mikä. Ja tyrkytti sille taas tissejään. Ja puhetta riitti. Jotain muka hauskoja juttuja. Mitä niille oli tapahtunut viime vuonna. Siis Antille ja sille, jossain luennolla. Vai oliko se jossain opiskelijabileissä? En muista, olin niin vihainen sille. Sitten se rupesi kuulustelemaan minua. Mitä se sille kuuluu, mistä minä olen kotoisin? Pitäisi huolen vain omista asioistaan. En sanonut sille yhtään mitään. Ja mitä sekin puhe menopaikoista oli? Jos se oikeasti on ollut täällä opiskelijana viime vuonna, niin kai se nyt jo kaupungin tuntee. Lopulta sain Antin pois sieltä. Se väitti aina vaan, ettei niillä ole mitään. Kysyin, että eikö se tajunnut, että narttu yritti iskeä sitä. Vaikka minä istuin puolen metrin päässä! Mutta ei siinä Antin mielestä ollut kyse mistään sellaisesta. Onhan se 41

44 namun näköinen, mahtava kokki ja huippu sängyssä, mutta joskus se vaan ei tajua! Uskaltaako sitä jättää huomenna yksin? Maanantai Hemmetin narttu! Se on vaan vedättänyt koko ajan. Aamulla Antti lähti taas lenkille. Kun otin sidettä pois ranteestani, huomasin että Antti oli jättänyt kännykkänsä pöydälle. Pitäisikö? Kyllä, pakko saada tietää. Ei ihme, ettei se koskaan soittele kenellekään, eikä sille soiteta, kun sillä oli muistissakin vain yksi numero: Karhumäki. Kokeillaan, kuka sieltä vastaa. Narttu on siellä! Eikä Antti ole sanonut mitään! Eikö sen porukoiden olisi pitänyt jo palata lomiltaan? Vai onko mitään porukoita edes olemassa? Onko se asunto joku Antin yksityisbordelli, jonne se kuskaa kaikki naisensa vuoron perään? Oli vähältä, etten lintsannut töistä. Hermosavujen jälkeen olin rauhoittunut lopulta sen verran, että tajusin lähteä. Kun olin jo jättänyt Krissen yksin lauantaiksi, niin en enää voinut tehdä sille toista kertaa ohareita. Huoli se minut vielä takaisin, vaikka olin reilusti myöhässä. Mutta koko päivän pyöri mielessä vain yksi asia. Antti ja narttu. Ja mitä ne puuhaa, kun minä olen jumissa Putiikissa. 42

45 Heti kotiin päästyäni otin Antin käsittelyyn. Se väitti aina vaan, ettei sillä ole mitään sivusuhteita. Tunnusti se sentään, että se narttu on Karhumäessä. Ja sen nimi on Maria. Siis Maria! Mitä se yrittää? Viedä minulta sekä miehen että nimen? Olin tosi vihainen. Mutta ei Antin kanssa saa kunnon riitaa aikaan. Se vaan nyökyttelee, sanoo sille mitä vaan. Murjotti se silti vähän. Ei viitsinyt laittaa mitään ruokaakaan. Sanoi vain, että tuli syötyä tukevasti päivällä. Että tee sinä vain jotain itsellesi. No joo, olinhan minäkin siellä Karhumäessä, ennen kuin me mentiin yhteen. Eikä se silloin yrittänyt mitään. Turha sitä on tässä syytellä. Antti nyt vaan on sellainen. Mutta se narttu! Siitä täytyy päästä eroon. Tiistai Tiedän jo, miten teen sen. Sehän melkein toimi minun kanssani. Mutta minä vien homman kunnolla loppuun asti. Narttu kävi aamulla Putiikissa. Ihan vaan kyttäämässä. Se häipyi heti, kun näki minut. Luuli kai etten huomannut. Melkein lähdin sen perään. Mutta sain hillittyä itseni. Onneksi. Jos olisin ruvennut raivoamaan sille kadulla niin kuin joku sekopää, niin se ei olisi varmasti suostunut yhtään mihinkään, kun soitin sille. 43

46 Sanoin Antille, että käyn vielä ostamassa muroja. Kun vanha paketti loppui tänään. Se olisi lähtenyt mukaan, mutta en päästänyt. Hain ensin äkkiä ne murot Heikinkeskuksen K- kaupasta. Sitten tokaan kerrokseen. Siellä on vielä se yleisöpuhelin, toimiva sellainen. Narttu oli ensin ihan sanaton. Oli kai luullut, että Antti soittaa. Sanoin sille, että meidän pitäisi tavata kahdestaan. Tehdä niin kuin pelisäännöt selviksi, Antin suhteen. Olin varautunut siihen, että narttu ryhtyy hankalaksi. Väittää, että Antti saa valita kenet haluaa ja Antti on valinnut sen. Tai sitten yrittää aina vaan kieltää olevansa kiinnostunut siitä. Mutta se oli ihmeen rauhallinen. Taisin olla aika vakuuttava. Huomenillalla se tulee Siltapubiin. Keskustelemaan. Nyt on nartun vuoro yllättyä. Keskiviikko Nyt pää kylmänä. Jään sitten passiin siihen Siltapubia vastapäätä. Ja odotan, kun se tulee. Työt ei tänään kiinnostanut. Menin sen sijaan heti aamulla kampaajalle. Blondi sai mennä, tervetuloa takaisin vanha minä. Tajusin kyllä, että nartulla on melkein samanväriset hiukset. Mutta silti. Nyt näytän jotenkin enemmän itseltäni. Sen jälkeen takaisin Antille. Soitin ovikelloa ja juoksin 44

47 kerroksen ylöspäin, piiloon. Hyvä säkä, se ei ollut kotona. Ensin vaihdoin omat vaatteet päälle. Niihin blondin mauttomiin rätteihin ehtikin jo kyllästyä. Minun puolestani ne saa vaikka polttaa. Kaivoin vanhat huoran kamppeet esiin komerosta. Siellä ne olivat vielä siinä samassa muovikassissa, johon olin ne tunkenut Anttilan sovituskopissa. Hyvä, että säästin, nyt niille on käyttöä. Sitten kunnon meikki. Narttu odottaa sellaista Johannan näköistä hiirulaista. Se ei huomaa mitään ennen kuin on liian myöhäistä. Onneksi satuin katsomaan ulos keittiön ikkunasta. Ehdin juuri ja juuri napata veitsen käsilaukkuun. Muovikassi mukaan, ja sitten taas kiireellä portaita ylös. Antti ei nähnyt minua. Kaikki valmiina. Kai tässä ehtii ottaa vielä yhden siiderin? Toivottavasti en taita nilkkojani näiden hemmetin korkkarien kanssa. Omat vaatteet saavat jäädä tuonne narikkaan. Haen ne sitten myöhemmin. Mitäs vielä? Korjataan meikkiä. Hitto! Joko se on noin paljon? Nyt menoksi. Sitä saa mitä tilaa. Helvetin narttu. 45

48 Elämäni naiset Marjatta tulee vihdoinkin kotiin. Jouduin taas olemaan yksikseni aivan liian pitkään. Eläkeläisellä ei pitäisi olla noin paljon menoja. Tosin nukkuessahan suurin osa päivästä kuluu. Silti tätä täytyy protestoida. Revin vaikka uuden palkeenkielen nojatuoliin. Marjatta siivoaa vanhat ruuat pois. Johan ne siinä ehtivätkin lojua. Mitähän uutta tulee tilalle? Hyvä, se on sitä herkullista lihahyytelöä. Sitä voisi syödä vaikka joka päivä. Marjatta sentään antaa yleensä ihan hyvää ruokaa. Toisin kuin Eila, edelliseni, joka pihtaili kaikessa. Eila ei koskaan hankkinut mitään erityisesti minulle. Laittoi vain jotain itselleen ja sitten antoi minulle sen, mitä ei jaksanut syödä. Pelkkiä tähteitä päivästä toiseen. Jos olisin tiennyt sen etukäteen, niin en olisi valinnut Eilaa lainkaan. Onneksi sieltä oli helppo päästä pois. Eilalla oli hieman huonot jalat, ja asunnossa oli jyrkkä portaikko. Vaarallinen yhdistelmä. Sitähän voi vaikka kompastua ja taittaa niskansa. Ainakin, jos ei ole tarkkana ja katso, mitä jaloissa pyörii. 46

49 Eilan jälkeen näytti hetken aikaa siltä, että en pääsisikään takaisin hoitolaan, niin kuin aina ennen. Hoitolassa on helppo hurmata yksinäisiä leskirouvia. Pitää vain osata valita sellaisia, joilla ei ole sukulaisia tai ystäviä, jotka haluaisivat ottaa minut sitten kun on taas aika jatkaa matkaa. Eilan tapauksessa tämä melkein epäonnistui. Eilan tytär ei itse voinut ottaa minua, lastensa allergian takia, mutta eräs työkaveri oli kuulemma kiinnostunut. Viime hetkellä se kuitenkin peruuntui, onneksi. Minut vietiin hoitolaan, ja kohta pääsin kuin pääsinkin valitsemaan seuraavan. Valitsin Marjatan. Ruuan jälkeen on aina kiva leikkiä vähän aikaa. Haen pehmopupuni makuuhuoneesta ja vien sen sohvalle, Marjatan viereen. Marjatta piilottaa pupua tyynyjen alle, ja minä kaivan sen sieltä esiin. Pupu on jo niin risa, että täytteet pursuavat ulos saumoista, mutta se ei haittaa. Tämä on minun lempileikkini. Leikin melkein samanlaista leikkiä myös Kaarinan kanssa. Pehmolelun tilalla vain oli vanha villalapanen, ja sitä piiloteltiin päiväpeiton alle. Kaarinan luona oli ihan leppoisat oltavat. Laatikko oli joskus siivoamatta vähän liian kauan, mutta muuten Kaarinassa ei ollut varsinaisesti mitään vikaa. Joskus mukavakin elämä alkaa kuitenkin kyllästyttää. Tuntui vain 47

50 siltä, että nyt on mentävä eteenpäin. Sillä kerralla kaikki vaati tavallista enemmän suunnittelua. Kaarinalla oli paljon lääkkeitä. Ainakin yksi niistä oli aivan välttämätön. Jos se jäisi ottamatta sitten kun kohtaus iskee, niin voisi käydä todella huonosti. Piilotin sen purkin kylpyhuoneeseen, pesukoneen taakse. Olin jo vähän aikaisemmin työntänyt Kaarinan silmälasit kirjahyllyn alle. Varmuuden vuoksi puraisin vielä puhelimen johdon poikki piirongin takaa. Hyvä niin, sillä Kaarina heräsi yöllä, kun ei saanut hengitettyä, ja yritti soittaa apua. Yritykseksi se jäi. Marjatta avaa television. Ehkä tästä tulee rauhallinen koti-ilta, pitkästä aikaa. Menen nopeasti Marjatan syliin. Kunhan Marjatta nyt vain malttaisi olla paikoillaan vähän aikaa. Aino, ensimmäiseni, katsoi paljon televisiota. Ainon lämpimässä sylissä oli mukava maata iltaisin. Olisin varmaankin viettänyt koko loppuelämäni Ainon luona, ellei olisi tapahtunut sitä yhtä asiaa. Eräänä päivänä Aino vei minut lääkäriin, vaikka en ollut edes kipeä. Sain rauhoittavan piikin, enkä siksi pystynyt vastustelemaan. Kohta minulle oli tehty jotain peruuttamatonta. Sellaista, mitä ei voi koskaan antaa anteeksi. Ainolla oli kylpyamme. Ammeen päällä, hyllyllä, oli radio. Sellainen pieni matkaradio, mutta ei paristoilla toimiva, vaan virtajohto seinässä kiinni. Televisiosta olin nähnyt, miten siinä 48