4. DE GRATIA - ARMOSTA. SY101-LUENTOSARJA Prof. Miikka Ruokanen

Transkriptio

1 4. DE GRATIA - ARMOSTA SY101-LUENTOSARJA Prof. Miikka Ruokanen

2 Terminologinen nootti *Idän kreikankielisessä teologiassa tärkeimmäksi armo-opilliseksi käsitteeksi tuli theosis eli jumalallistumisen idea. Athanasioksen (k. n. 373) aksiooma kuuluu: "Hän tuli ihmiseksi, jotta me jumalallistuisimme" ("autos gar enanthropesen, hina hemeis theopoiethomen"). *Kysymys ei ole ihmisen ontologisesta muuttumisesta Jumalan kaltaiseksi, vaan hänen osallisuudestaan eli partisipaatiostaan (metokhe, koinonia) Kolmiyhteisen Jumalan ominaisuuksiin, kuten esim. pyhyyteen, vanhurskauteen ja kuolemattomuuteen, sekä osallisuudesta Kolmiyhteisen Jumalan omaan elämään (vrt. Gen. 2:7, Ps. 104:29-30 ym.: Pyhä Henki on elämän henki). Voidaan mennä jopa niinkin pitkälle, että theosis ymmärretään ihmisen osallisuutena Kolmiyhteisen Jumalan omaan olemukseen, essentiaan, joka on rakkaus (esim. Augustinus).

3 *Lännen latinankielisessä teologiassa käytettiin myös partisipaatio-tyyppistä terminologiaa. Mutta armo-opissa pääkäsitteeksi nousi vähitellen juridisempi (osittain roomalaisen oikeusajattelun vaikutuksesta) käsite iustificatio eli vanhurskauttaminen. Olla "vanhurskas" (iustus) tarkoittaa oikeudellista syyttömyyttä ja tahrattomuutta eli integriteettiä. "Vanhurskauttaminen" (iustum facere, iustificatio) tarkoittaa syyllisen julistamista, saattamista tai tekemistä syyttömäksi, hänen oikeudellisen integriteettinsä ja viattomuutensa palauttamista. Väljemmin suomennettuna voimme myös sanoa, että "vanhurskauttaminen" tarkoittaa sitä, miten syntisestä tulee "Jumalalle kelpaava". *Augustinus piti vanhurskauttamista "Jumalan rakkauden suurimpana tekona" ja vastaavasti vanhurskauttamisoppia, siis läntistä armo-opin muotoa, kristillisen uskon keskeisenä oppina: "Jumalattoman vanhurskauttaminen on suurempi teko kuin taivaan ja maan luominen", sillä "taivas ja maa katoavat, kun taas valittujen pelastus ja vanhurskauttaminen pysyvät".

4 Pelagiuksen harhaoppi *Ensimmäinen merkittävä armo-oppia koskeva kiista kirkon ja teologian historiassa käytiin 400-luvun alussa brittiläisen munkin Pelagiuksen (k. 418) ja kirkkoisä Augustinuksen (k. 430) välillä. Augustinuksen kanta voitti, hänen armoteologiastaan tuli lännen kirkon - sekä katolisen että protestanttisen - armo-opin perusta (ks. McGrath, ). *Pelagiuksen ajatuksen ydin: Pelagius oli rationalistinen juristi, joka korosti Jumalan oikeudenmukaisuutta. Hän tähtäsi myös kirkon uudistumiseen ankaralla askeettis-moraalisella ohjelmalla. Pelagius päätteli: Oikeudenmukainen Jumala ei voi vaatia ihmiseltä mitään mikä on mahdotonta. Siksi ihmisen on mahdollista täyttää Jumalan rakkauden kaksoiskäsky, jos ihminen vain itse vapaasti haluaa tehdä siten. Ihmisellä on siis vapaa ratkaisuvalta (liberum arbitrium, arbitrium = ratkaisu, valinta, tahto).

5 *Pelagius tosin myönsi, että ihminen on heikko eikä siksi useinkaan voi toteuttaa Jumalan lain vaatimusta. Siksi Jumala onkin antanut meille avuksi armonsa (gratia est auxilium). Ihmisen tehtävänä on haluta tehdä Jumalan tahto, Jumalan tehtävänä on armollaan auttaa ihmistä saavuttamaan tavoite. Kun ihminen tekee voitavansa, se riittää; Jumala rientää armossaan tällaisen avuksi. *Edelleen Pelagius opetti, että "ihmisen on mahdollista olla tekemättä syntiä", jos hän vain niin haluaa (posse est non peccare). Pelagius ei tunne perisynnin ideaa, synti on lähinnä ihmisen heikkoutta (vrt. Aristoteleen akrasia) ja vääriä tekoja, joista armon vahvistama voi vapautua.

6 Augustinus puolusti armon ideaa *Augustinus näki Pelagiuksen opetuksessa suuren vaaran: synergismi tuhoaa kristinuskon keskeisimmän sisällön, näkemyksen Jumalan suvereenista ja vapaasta armosta, jolla hän pelastaa ihmiskunnan. *Augustinus katsoi, että vahva armo-oppi tarvitsee edellytyksekseen vahvan syntiopin. Hän kuvasi syntiä kolmella keskeisellä käsitteellä: sairaus, voima ja syyllisyys (ks. McGrath, 462). Synti on kietonut ihmisen ja koko ihmislajin sellaiseen orjuuteen, josta hän ei voi omin voimin vapautua: "ihminen ei voi olla tekemättä syntiä" (non posse non peccare). *Näin Augustinus päätyi opettamaan ns. peri- tai alkusynnin ideaa (peccatum originale): ihminen on sekä menettänyt alkuvanhurskautensa (iustitia originalis), joka teki hänet osalliseksi Jumalan pyhyydestä ja katoamattomuudesta, sekä on sen lisäksi joutunut itseänsä suurempien turmiovaltojen orjaksi. Ihmiskunta on "parantumattomasti sairastuneiden suuri sairaala".

7 *Koska ihmisen tila on näin dramaattinen, hänellä ei ole vapaata tahtoa niissä asioissa, jotka ovat "hänen yläpuolellaan": hän ei voi vapaasti lakata tekemästä syntiä, toteuttaa Jumalan lakia eikä liittää itseänsä Jumalan pelastavaan armoon. Ihmisen alunperin vapaa ratkaisuvalta on synnin tähden "orjuutettu" (liberum arbitrium captivitatum/servum). *Jotta ihmisen tahdossa tapahtuisi muutos, tarvitaan Jumalan edeltäkäyvä armo (gratia praeveniens), joka ensin liikuttaa ihmisen mielen ja sydämen. Vain Pyhän Hengen vaikutuksesta ihmisen tahto voi osittain vapautua pahan orjuudesta (liberum arbitrium liberatum), niin että ihminen voi katua syntejään, tunnustaa ne, lähestyä Jumalaa ja kaivata pelastusta. (*Augustinuksen armo-oppi esitetään alempana kolmiosaisena synteesinä yhdessä Lutherin armo-opin kanssa.)

8 Miksi syntyi uskonpuhdistus? *Toinen suuri armo-opillinen kiista kristinuskon historiassa käytiin 1500-luvulla. Voidaan hyvällä syyllä sanoa, että uskonpuhdistus oli lähinnä armo-opillinen uudistusliike. Uskonpuhdistajat eivät halunneet muuttaa kirkon dogmaa eivätkä edes sen muita perinteisiä oppeja, vaan he ennen muuta vaativat paluuta uusitestamentilliseen ja alkukirkolliseen armo-oppiin. *Jos katolinen kirkko olisi 1500-luvulla suostunut armo-opin tarkistukseen ja ilmeisten epäkohtien poistamiseen (näin se myöhemmin onkin tehnyt), läntinen kirkko olisi tuskin jakaantunut.

9 *Uskonpuhdistus pyrki tietoisesti perustamaan kritiikkinsä Raamattuun, jonka se keksiajan nominalismia seuraten asetti kirkollisen tradition ja opetusviran yläpuolelle (sola scriptura). Samaten vedottiin jakamattoman kirkon ekumeenisiin tunnustuksiin sekä kirkkoisiin. *Matti Luther ( ) totesi mm.: "Minun teologiani, joka on sama kuin P.Augustinuksen teologia, edistyy ja on hallitsevana yliopistoissa. Se on Jumalan luomaa teologiaa. Aristoteles menee alamäkeä ja päätynee lopulta alas helvettiin saakka. Minun teologiani on samaa kuin Raamatun teologia, P.Augustinuksen teologia ja kirkon kaikkien oikeiden teologien teologia." Aristoteles oli erityinen kritiikin kohde, koska hän vaikutti suuresti skolastiseen teologiaan sen armo-oppiin (ks. alempana).

10 Uskonpuhdistuksen syntyyn vaikuttaneita konkreettisia syitä *1500-luvun uskonpuhdistus oli armo-opillinen uudistusliike, mutta sen saivat liikkeelle tietyt käytännölliset ja historialliset tosiasiat. Jo luvuilla olivat mm. nominalistit ja humanistit arvostelleet kirkon epäkohtia ja vaatineet niiden poistamista sekä Raamatun asettamista kirkon opin ja elämän ylimmäksi ohjeeksi. *Historiallisesti uskonpuhdistuksen synty liittyy myös orastavan eurooppalaisen kansallistunteen ja uuden kaupunkilaisen keskiluokan, porvariston, nousuun. Edellinen suhtautui kriittisesti Rooman paavin keskusjohtoiseen ylivaltaan ja jälkimmäinen arvosteli kirkollis-maallisen yläluokan privileegioita. *Suuret yhteiskunnalliset muutokset tekivät uskonpuhdistuksen käytännössä mahdolliseksi. Esim. ilman oman ruhtinaansa Saksin Fredrik "Viisaan" suojelua Lutherin toiminta olisi loppunut varsin lyhyeen, hän olisi joutunut roviolle jo 1520, 37-vuotiaana.

11 1. Anekauppa *Rahoittaakseen mm. Pietarin kirkon rakentamista paavi keksi myydä pyhimysten ylimääräisiä ansioita vajavaisille kristityille, jotta nämä voisivat siten lyhentää kiirastulessa (purgatorium = pesula) olemisensa aikaa (1. Kor. 3:11-15). *Anekirjeen tuottama helpotus oli "sakramentaalisesti" sidoksissa reliikkeihin eli pyhimysten fyysisiin jäännöksiin. Reliikkikauppa oli myöhäiskeskiajalla hyvin laajaa ja tuottoisaa businesta. Myytävänä oli myös sielunmessuja kuolleiden puolesta heidän kiirastuliaikansa lyhentämiseksi. *Aneet liittyivät neliosaiseen rippiin: contritio, confessio, absolutio, contributio. *Yksinkertainen kansa ymmärsi pelastuksen olevan rahalla ostettavissa, vaikka katolinen kirkko ei näin opettanutkaan. Lutherin kuuluisat 95 teesiä ( ) oli laadittu ennen muuta anekauppaa vastaan.

12 2. Hengellisen elämän rappio *Myöhäiskeskiajan kansanhurskaus oli varsin pessimististä, kärsimyksen ja rangaistuksen pelon sävyttämää legalistista spiritualiteettia. Aikakauden tyypillisin symboli oli ristiltä hallitseva Kristus. "Kuolemisentaidon" oppaat (ars moriendi) olivat kirjapainotaidon ensimmäisiä bestsellereitä. *Sieluja hallittiin varsin legalistisesti ymmärretyn katumuksen sakramentin eli rippi-instituution avulla. Kansanhurskaus kohdistui paljolti pyhimysten ja pyhäinjäännösten taianomaiseen palvontaan sekä niihin liittyvään anekauppaan.

13 *Paavi ja kirkon johto olivat rappiolla. Kuuria keskittyi lähinnä taiteiden ja tieteiden suosimiseen sekä huvielämään ja poliittiseen juonitteluun. Kansa piti paaveja ahneina kiskureina ja irstailijoina, jotka elämäntavoillaan häpäisivät Kristuksen. Kirkon kaikki korkeat virat olivat rahalla ostettavissa. Jne. *Miksi lännen kirkko rappeutui myöhäiskeskiajalla? Tähän ei ole varmaankaan mitään yhtä syytä, vaan kysymyksessä on kompleksinen eri tekijöiden kontekstuaalinen yhteisvaikutus. Voidaan vain viitata esim. roomalaisen ja germaanisen juridiikan, politiikan ja hallintomallien vaikutukseen, antiikin esikristillisen sivistyksen renessanssiin, länsieurooppalaisten kansojen mentaliteettiin ja kulttuurisiin erityispiirteisiin, poliittiseen valtataisteluun, taloudessa ja yhteiskuntarakenteessa tapahtuneisiin muutoksiin, kulkutauteihin (musta surma) jne. Näiden selvittäminen ei ole dogmaattisen teologian tehtävänä.

14 3. Kysymys pelastusvarmuudesta *Tunnontarkkana augustinolaismunkkina Martti Luther kamppaili pelastusvarmuuden kanssa. Ajan tapaan hän oli ahkera ripillä kävijä: Jotta synnit (legalistinen tekosyntioppi) sai anteeksi, ne täytyi tunnustaa. Vain tunnustetut synnit sai anteeksi, mutta miten ihmeessä ihminen voi olla varma, että hän on tunnustanut kaiken? Kirkon rippi-instituutio saattoi pitää tiukassa otteessaan epävarmaa sielua. *Tämän lisäksi tunnustamiselle asetettiin psykologinen ehto, ns. rakkauden katumus: synti pitää tunnustaa rakkaudesta Jumalaan, ei helvetin pelosta. Ihmisen pitää virittäytyä tilaan, jossa hän tuntee surua siitä, että on synnillään loukannut Jumalan rakkautta. *Pitääkö ihmisen elää jatkuvassa piinaavassa epävarmuudessa pyhän, kiivaan ja "vanhurskaan" Jumalan pelossa? Luther pelkäsi olevansa valittujen ulkopuolella, koska hän ei saanut aikaan aitoa "rakkauden katumusta". "Pitikö Jumala rakastaa? Minä vihasin häntä", totesi Luther myöhemmin.

15 Lutherin oivallus *Myöhemmin Luther ymmärsi, että synti ei ole vain teko, vaan koko ihminen on vääristynyt suhteessa Jumalaan, "koko ihminen on kietoutunut itsensä ympärille" (totus homo incurvatus in se, vrt. Augustinuksen non posse non peccare). Anteeksiantamus ei kohdistu vain tunnustettuihin tekoihin, vaan armo on "kokonaisratkaisu", osallisuus Kristukseen ja hänen ansioihinsa: koko syntinen ihminen kokonaan Kristuksessa. *Vanhurskaus ei ole Jumalan vaatimus, ei ominaisuus, johon meidän pitäisi pyrkiä, vaan ilmainen lahja, joka annetaan meille kun meille annetaan Kristus, jonka otamme vastaan uskossa: "Uskosta vanhurskas saa elää" ("ho de dikaios ek pisteos zesetai"; Room. 1:17).

16 *Vanhurskaus ei ole meidän ominaisuutemme (iustitia propria), joka lahjoitetaan meille sakramenttien kautta "vuodatettuna armona" (gratia infusa), vaan se on Kristuksen ominaisuus, vieras vanhurskaus (iustitia aliena), joka on meissä, kun Kristus on meissä "itse läsnä uskossa" (in ipsa fide Christus adest). *Ihminen pelastuu sola gratia, sola fide, solum propter Christum. Kumpi on tärkeämpi ja miksi: sola gratia vai sola fide (protestanttisissa tulkinnoissa on eroja)?

17 Mikä oli vikana skolastiikan armoopissa? *Skolastiikan ja erityisesti tomismin (Tuomas Akvinolaisen, k. 1294, mukaan) armo-oppi nojasi vahvasti aristoteliseen ontologiaan: oliot koostuvat materiasta ja formasta. Tähän liittyy myös tämän filosofian kausaalioppi erilaisista syistä ja seraamuksista. *Filosofinen ihmiskäsitys sai teologisen lisän: armo on "yliluonnollinen forma" (forma supernaturalis), joka puhdistaa ja vahvistaa ihmisessä luomisen jäljiltä olevaa hyvää (imago Dei, joka ei turmeltunut lankeemuksessa) kohottaen hänet vähitellen takaisin Jumalan "kaltaisuuteen" (similitudo Dei, yliluonnolliset ominaisuudet tai alkuvanhurskaus, joka menetettiin lankeemuksessa). Hyvänä säilynyt "Jumalan kuva" on se liittymäkohta, johon armon pyhittävä vaikutus kiinnittyy ihmisessä. Armo on se syy, causa, joka toteuttaa ihmisyyden varsinaisen päämäärän, teloksen.

18 *Vanhurskauttaminen nähtiin prosessina, jossa ensisijaisena on ihmisessä reaalinen muutos: syntinen todellakin tulee ontologisesti vanhurskaaksi. Mutta on muistettava, että Tuomas opetti Augustinuksen tapaan ns. edeltäkäyvää armoa: ihminen ei voi ottaa vastaan Jumalan armoa muutoin kuin siten, että Jumalan Pyhä Henki tekee aloitteen. *Tuomas ajatteli, että Jumalan ja ihmisen välillä on ylittämätön kuilu, siksi Kristuksen oma persoonallinen vanhurskaus ei voi suoraan asua meissä, vaan vanhurskaus on eräänlainen habitus, yliluonnollinen ominaisuus tai "luotu armo" (gratia creata), jonka Jumala lahjoittaa ihmiseen. Tähän liittyi myös ajatus Jumalan inkarnatorisesta toimintatavasta pelastushistoriassa.

19 *Vanhurskaus on ominaisuus, joka vahvistuu ihmisessä, kun hän kooperoi armon kanssa. Mitä enemmän ihminen kooperoi, sitä enemmän hän saa "ansiota" (meritum), sitä rakastettavammaksi hän tulee Jumalan silmissä - ja sitä enemmän hän vastaavasti taas saa armoa (vrt. T.Mannermaan "Kaksi rakkautta": ihmisen rakkauden malli, eros, tulee Jumalan rakkauden malliksi, jonka mukaan Jumala rakastaa pahaa tehdäkseen siitä hyvää, hän ei rakasta meissä jo olevaa hyvää; ks. myös McGrath, ). *Vanhurskauttaminen on alati vahvistuva muutosprosessi, jossa ihmisen kyky toteuttaa Jumalan tahtoa, rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä kaiken aikaa vahvistuu. Samalla ihmiselle lahjoitetaan takaisin lankeemuksessa menetetyt yliluonnolliset ominaisuudet, vanhurskaus, pyhyys, kuolemattomuus jne.

20 *Lopullinen vanhurskauttaminen jää yksin armollisen Jumalan varaan: Trenton konsiili arvosteli uskonpuhdistajia liiasta pelastusvarmuuden korostamisesta, "kukaan ei voi tietää erehtymättömällä uskonvarmuudella, onko hän saanut Jumalan armon" (ks. McGrath, 483). Uskonpuhdistajat taas korostivat, että jos "Kristus on uskossa läsnä", syntisellä ei voi olla vähempää kuin pelastus; tämän epäily merkitsisi Kristuksen riittävyyden epäilemistä. *Luther piti skolastista armo-oppia ilmauksena Paavalin varoittamasta "omavanhurskaudesta". Lutherin mukaan vanhurskaus ei ole habitus, ei meidän "omaa vanhurskauttamme" (iustitia propria) - ei edes Jumalan meille antamana lahjana - vaan se on aina "vierasta vanhurskautta" (iustitia aliena) eli Kristuksen vanhurskautta meissä ja meidän hyväksemme luettuna.

21 *Eli armo ei ole "luotua armoa" vaan "luomatonta armoa" (gratia increata) eli Kristus itse Pyhän Henkensä kautta syntisessä asuvana vanhurskautena - hän itse persoonana ja hänen ristinkuolemansa ansio. Lahjoittaja ja hänen lahjansa ovat toisistaan erottamattomat. Lutherin käsitys armosta on puhtaan teosentrinen, armo ei kiinnity ihmissielussa olevaan hyvään liittymäkohtaan. *Luther myös arvosteli tomistista näkemystä, että vanhurskauttaminen realisoitui vain siten, että ihmisen kyky rakastaa eli noudattaa Jumalan lakia vahvistui. Tuomaan mukaan vanhurskauttava usko on todellista vain "uskona, joka toteutuu rakkautena" (fides caritate formata). Luther sitävastoin toteaa, että usko riittää todelliseen vanhurskauttamiseen, koska "usko pitää sisällään Kristuksen" (fides Christo formata). (Lutherin vanhurskauttamisopista vrt. McGrath, )

22 *Kuten McGrath selostaa (481, 483), osa 1500-luvun kontroverssista selittyy sillä, että uskonpuhdistajat ja roomalaiskatoliset teologit käyttivät vanhurskauttamisen terminologiaa eri tavoin. Lopulta Trenton konsiilin ei välttämättä olisi täytynyt olla aivan niin kaukana uskonpuhdistuksesta kuin ajateltiin. *Olennaisin terminologinen sekaannus: protestanttiset teologit tekivät erotuksen käsitteiden "vanhurskauttaminen" ja "pyhitys" (tai "uudestisyntyminen") välillä, kun taas katoliset teologit lukivat kaiken käsitteen "vanhurskauttaminen" piiriin. Trenton konsiili tulkitsi "vanhurskauttamisen" sekä kristillisen elämän kasteessa tapahtuvaksi alkuhetkeksi että jatkuvaksi kasvuksi, pyhitykseksi. Vanhurskauttamiseen kuuluu sekä usko vanhurskauttamisen alussa, että rakkaus, jonka edistyminen armon ja ihmisen kooperaationa itse asiassa efektiivisesti tekee syntisen vanhurskaaksi.

23 *Uskonpuhdistajat sen sijaan korostivat, että kristityn pyhitys t. uudestisyntyminen/uusi elämä on seurausta vanhurskauttamisesta, se ei saa aikaan vanhurskauttamista, kelvollisuus Jumalalle ei perustu pyhitykseen eli ihmisessä tapahtuvaan muutokseen. *Uskonpuhdistajat eivät suinkaan luopuneet pyhityksen eli kristityssä tapahtuvan reaalisen muutoksen ja kasvun ajatuksesta (ks. alempana synteesin kohta 3.); he vain halusivat erottaa sen siitä teosentrisestä vanhurskauttavasta armosta, joka yksin tekee syntisestä Jumalalle kelvollisen.

24 Mikä oli vikana Via modernan armoopissa? *Nominalismin, renessanssin ja humanismin vaikutuksesta myöhäiskeskiajan lopulla, lukujen taitteessa, syntyi kulttuurinen ja teologinen virtaus, jota kutsutaan "moderniksi tieksi" eli Via modernaksi. Sen teologiseksi perusvisioksi tuli persoonan vapauden idea. Via moderna voidaan nähdä skolastiikan viljelemien aristotelisten kausaalioppien ja välttämättömyyskaavioiden pakonomaisuuden vastareaktioksi. Korostettiin sekä Jumalan että ihmisen vapautta sekä molempien persoonallista olemisen- ja toimintatapaa. *Armo-opissa em. merkitsi, että Jumala on suvereenissa vapaudessaan (potentia absoluta) valinnut hyväksi näkemänsä hallintatavan (potentia ordinata) armahtaa ihmiskuntaa: Hän on tehnyt "sopimuksen" (pactum) ja antanut lupauksen, että hän "ei kiellä armoansa niiltä, jotka tekevät voitavansa" ("facientibus quod in se est Deus non denegat gratiam suam").

25 *Via modernan edustajat opettivat facere quod is se est ("tehdä voitavansa") -periaatetta: Jumala kunnioittaa ihmisen vapautta ja odottaa, että ihminen tekee aloitteen, vain sen pienen muutoksen, johon hän kykenee. Aivan minimaalinen katumuksen mielenliike Jumalaa kohtaan riittää. Niin paljon suurempi kuin Jumala on ihmistä, niin paljon mahtavampi on hänen armahtava ja rakastava "vastaliikkeensä" katuvaista syntistä kohtaan. *Näillä linjoilla argumentoi mm. Lutherin aikalainen ja kiistakumppani, tunnettu humanisti Erasmus (k. 1536), jota vastaan Luther kirjoitti 1525 kuuluisan teoksensa "Sidottu ratkaisuvalta" ("De servo arbitrio").

26 *Johtava nominalisti William Ockham (k. 1349) kritisoi Tuomaan habituaalisen armon ideaa. Ockhamin "partaveitsen" mukaan teologiasta tulee riisua kaikki tarpeettomat, asioita monimutkaistavat käsitteet. Habituaalisen armon käsitettä ei tarvita, Jumala "sopimuksensa" mukaisesti vain yksinkertaisesti hyväksyy (acceptio divina) yhteyteensä kaikki ne, jotka vapaasti kääntyvät hänen puoleensa. *Luther piti mm. Erasmuksen opettamaa (E. julkaisi 1524 teoksen "De libero arbitrio diatribe sive collatio", jossa hän mm. arvosteli Lutheria determinismistä ja predestinaatio-opista) Via modernan armo-oppia semi-pelagiolaisena.

27 *Jos ihmiselle vapaalle ratkaisulle annetaan vaikka aivan minimaalinen rooli, koko pelastus kuitenkin riippuu juuri tästä "minimistä". "Jos vapaa ratkaisu ansaitsee aivan vähän, ja armo loput, miksi vapaa ratkaisu saa kuitenkin koko palkinnon?" Luther vyörytti teoksessaan mahtavan argumenttiarsenaalin augustinolaisen gratia praeveniens -opin puolesta. Tässä asiassa skolastiikka oli Lutherin kanssa samalla puolella! *Kumotessaan Erasmuksen väitteitä Luther opetti, että ihmisellä ei ole vapaata ratkaisuvaltaa niissä asioissa jotka "ovat hänen yläpuolellaan" (se superior, coram Deo), mutta hänellä tosin on luonnollinen vapaa tahto niissä asioissa, jotka ovat hänen "alapuolellaan" (se inferior, coram mundo). (Ks. alempana, synteesin 1. kohta.)

28 *Lutherin mukaan ihminen on olio, jonka olemisen laatuun vaikuttaa ratkaisevasti ihmisen kontrollin ulottumattomissa oleva transsendenttinen voima; vaikutuksesta ihmisen tahtoon taistelevat keskenään Jumala ja Saatana. Epäusko sitoo ihmisen Saatanan orjuuteen (kuuluisa ratsastaja-metafora), vain edeltäkäyvä ja efektiivinen Jumalan armo, Pyhän Hengen vaikuttava työ, voi hänet siitä vapauttaa. *Jo Augustinus opetti näin. Sen sijaan humanisti Erasmus ei teoksessaan tunne persoonallista pahaa laisinkaan. Hän ei myöskään mitenkään liitä Pyhää Henkeä ihmisen konversioon; kääntymys on Erasmukselle psyykkinen tapahtuma.

29 *Kuten habituaalisen armon opettajat, myös minimaalisen vapaan ratkaisuvallan opettajat Lutherin mielestä edustivat Paavalin vastustamaa "omavanhurskautta" - ratkaisevat asiat ovat ihmiseivätkä Jumala-keskeisiä. Niin kauan kuin ihminen "ei ole kokonaan epätoivoinen itsestään", hän on "vakaumuksessa, että hän kykenee johonkin pelastuksensa asiassa". *Em. eron voi myös ilmaista toisenlaisilla käsitteillä: Luther näkee vastustajiensa vanhurskauttamisopissa lain ja evankeliumin menevän sekaisin, kun taas uskonpuhdistus puolustaa puhtaan evankeliumin sola gratia -linjaa.

30 Kolmikohtainen synteesi *Voimme ymmärtää, että uskonpuhdistuksen armo-oppi muotoutui eräänlaisena kriittisenä kommentaarina edellä mainittuihin myöhemmän keskiajan kahteen armo-opilliseen valtavirtaukseen. *Seuraavassa esitän vielä kolmikohtaisen yhteenvedon paavalilais-augustinolais-lutherilaisesta armo-opista (vrt. McGrath, 467: "edeltävä, toimiva ja myötävaikuttava armo"). Myöskään Lutheria esikuvanaan pitäneen ranskalaisen uskonpuhdistajan Jean Calvinin ( ) armo-oppi ei ole kaukana tästä yhteenvedosta.

31 *Taustaoletukseni on, että Augustinuksen armo-oppi ei ole niin kaukana Lutherin armo-opista kuin esim. McGrath antaa ymmärtää. McGrathilla on tendenssi tulkita Augustinus Tuomaan armo-opin kaltaiseksi (476, 478). Osittain siinä on samankaltaisuutta, mutta Augustinus ei tuntenut Aristoteleen filosofiaa eikä hän siten voinut edustaa habituaalisen armon ideaa. Näin ollen Augustinus ei voinut perustaa vanhurskauttamista ihmisessä tapahtuvaan ontologiseen parantumiseen. *Luther piti omaa näkemystään nimenomaan augustinolaisena. Hän sanoi erityisesti Augustinuksen kirjan "Henki ja kirjain" ("De spiritu et littera", 412) vaikuttaneen syvästi häneen. McGrathin tulkinta kaipaa oikaisua.

32 1. Kääntymyksen ja uskon vaikuttava edeltäkäyvä armo *Ihmisellä ei ole vapaata ratkaisua "itsensä yläpuolella" (se superior) olevaan todellisuuteen: Hän ei voi lopettaa epäuskoaan omin psyykkisin voimin, "itsensä ympärille kietoutunut ihminen" on kuin "pölkky, kivi tai jääpala" suhteessaan Jumalaan. Hän ei voi vapauttaa itseään synnin ja pahan orjuudesta eikä tehdä itsestään pyhää tai kuolematonta omin voimin. Hän ei voi liittää itseään Jumalan pelastavaan armoon omin pyrkimyksin. Jumalan edessä (coram Deo) ihminen ei voi tehdä mitään, ellei Jumala itse vaikuta hänessä tätä tekoa (vrt. Joh. 6:44, 65; 1. Kor. 12:3). *Tätä todellisuuden puolta luterilaisuudessa kutsutaan myös ns. hengelliseksi regimentiksi, jota hallitsevat lain toinen (syyllistävä) käyttö ja ennen muuta evankeliumi.

33 *Kääntymys paatumuksesta katumukseen, epäuskosta uskoon jne., on mahdollista ainoastaan, kun Jumala armossaan ensin kääntyy ihmiseen ja koskettaa tämän sisintä Pyhän Henkensä voimalla (ulkonaista sanaa, elämänkohtaloita ym. hyväksi käyttäen). Vain Pyhän Hengen sisäisesti liikkeelle paneva voima (spiritus intus movens) voi saada aikaan em. muutokset (vrt. Room. 8:9,14-16; Gal. 4:6, Ef. 1:13 ym.). *Katumuksen ja uskon synty ei ole synergistinen vaan monergistinen, teosentrinen todellisuus. Kysymyksessä on "vaikuttava" ja "operatiivinen" armo (gratia efficiens, gratia operativa), armo on kääntymyksen ainut vaikuttava syy. Teologeilla on korostuseroja, missä määrin ihminen voi vastustaa armoa (gratia resistibilis/irresistibilis).

34 *Sen sijaan ihmisellä on vapaa luonnollinen tahto (voluntas) tähän elämään ja maailmaan (coram mundo) eli "itsensä alapuolelle" (se inferior) kuuluvissa asioissa (vaikka tämäkin tahto on osittain synnin rasittama): Hän voi vapaasti harjoittaa tieteitä, taiteita, taloutta, politiikkaa jne. Hän voi solmia vapaasti ihmissuhteita, tehdä työtä, tehdä moraalisia ratkaisuja jne. *Tätä todellisuuden puolta luterilaisessa teologiassa kutsutaan ns. maalliseksi regimentiksi, jossa hallitsevana ovat lain ensimmäinen eli siviilikäyttö, Kultainen sääntö ja lähimmäisen rakastaminen periaate. (Huom. ns. lain kolmas käyttö on ensinnäkin tarpeeton teologinen termi mutta myös armo-opin kannalta jopa vahingollinen käsite.) (Graafinen esitys.)

35 2. Vanhurskauttava armo *Vanhurskauttamisen kaksi dimensiota, forenssinen vanhurskauttaminen ja yhtymys Kristuksen kanssa, asetetaan usein vastakohtaisiksi vaihtoehdoiksi. *Mutta itse asiassa ne voidaan myös nähdä yhden ja saman tapahtuman kahdeksi toisiaan täydentäväksi näkökohdaksi. Molempiin löytyy perusteita mm. niin Paavalin kuin Lutherinkin teksteistä.

36 a. Forenssinen vanhurskaaksi julistaminen, Kristuksen ansioiden hyväksi lukeminen *Juridinen syyllisen julistaminen syyttömäksi Jumalan tuomioistuimessa (forum) eli Kristuksen ansioiden (sovituksen, sijaiskärsimyksen) hyväksi lukeminen (imputatio) Jumalan lain rikkoneelle ja siten rangaistuksen ansainneelle syntiselle. Rikolliselle lausuttu vapautustuomio, jonka perustana on viattoman sijaiskärsijän edustuksellinen (representatiivinen) väliintulo.

37 *Tämän Kristuksen ansion, sijaisuuden vaikutuksen eli syntien anteeksiantamuksen syntinen ottaa vastaan yksinomaan uskolla. (ks. esim. Room. 3:20-28; 4:6-24; Augsburgin tunnustus, 4). Forenssisessa mallissa korostuu anteeksiantamuksen idea. *Forenssinen vanhurskauttamiskäsitys toimii käytännössä kirkkaimmin esim. ripissä (Joh. 20:21-23 ja Matt. 16:19; partisipatorinen näkemys forenssisesta vanhurskauttamisesta). Mutta myös kasteteologia (Room. 6:3-12) pitää sisällään forenssisia elementtejä. Mallilla on tietty yhteys anselmilaiseen ja post-anselmilaiseen sovitusoppiin.

38 b. Unio cum Christo *Yhtymys Kristuksen kanssa: "Kristus minussa, minä Kristuksessa"; pitkälle synonyyminen ilmauksen "Pyhä Henki minussa" tai "minä Pyhässä Hengessä" ilmauksen kanssa (Paavalin erittäin runsaasti viljelemiä ilmauksia, ks. esim. Room. 8:9-11,15-17; 1 Kor. 1:30; 6:17,19; Gal. 2:19-20; Kol. 2:9-10). Kristus "pysyy" (menei) minussa ja minä "pysyn" hänessä (Johanneksen käyttämiä ilmauksia, ks. esim. Joh. 6:56; 15:4-7; 1. Joh. 3:24; 5:11-2). *Ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus Kristus tulee Pyhässä Hengessään persoonallisesti "asumaan" (inhabitatio) syntiseen tuoden mukanaan sekä persoonallisen vanhurskautensa ja pyhyytensä että myös sovitustyönsä ja voittoisan ylösnousemuksensa "hedelmät" tai lahjat. Lahjoittaja ja lahjat ovat toisistaan erottamattomat. Näin ihminen yhdistetään Kolmiyhteisen Jumalan omaan katoamattomaan elämään. Kristus otetaan vastaan uskolla.

39 *Yhtymys-malli sisältää myös forenssisen mallin korostaman anteeksiantamuksen idean mutta tuo siihen vielä paljon rikkaamman sisällön: persoonallisen osallisuuden Kristukseen, hänen ominaisuuksiinsa ja ansioihinsa sekä itse Kolmiyhteisen Jumalan elämään. *Tässä yhteydessä jotkut Lutheria tulkitsevat näkevät mahdollisuuden liittää Lutherin vanhurskauttamisoppi idän kirkon theosis-oppiin (T.Mannermaa, S.Peura). *Syntisen ja Kristuksen yhtymyksen merkitys tulee havainnollisesti ja kauniisti esille Lutherin ideassa "autuaasta t. iloisesta vaihdosta" (commercium admirabile, "der fröhliche Wechsel").

40 *Luther kuvaa tätä vaihtoa kirjasessaan "Kristityn vapaudesta" (1520) avioliiton metaforan avulla; Kristus ja uskova muuttuvat ikään kuin yhdeksi ruumiiksi ja yhdeksi persoonaksi. Näiden kahden yhtymys eli unio mahdollistaa iloisen vaihdon: -"Usko yhdistää sielun Kristukseen niin kuin morsiamen ylkään. Kuten Paavali sanoo, seuraa tästä avioliitosta Kristuksen ja sielun muuttuminen yhdeksi ruumiiksi. Silloin myöskin molempien omaisuus, samoin lankeemukset, onnettomuudet ja kaikki asiat ovat yhteisiä: Kristuksen oma tulee uskovan sielun omaksi ja kaikki sen oma Kristuksen omaksi. Kristuksella on kaikki aarteet ja autuus - ne ovat sielun omia. Sielua rasittavat kaikki paheet ja synnit - ne tulevat Kristuksen omiksi. Tästä alkaa iloinen vaihto ja kilpailu: vaikka Kristus on Jumala ja ihminen, joka ei milloinkaan ole tehnyt syntiä -- niin hän ottaa omikseen uskovaisen sielun synnit ja menettelee niin kuin hän itse olisi ne tehnyt. Niin synnit hukkuvat ja uppoavat häneen, sillä hänen voittamaton vanhurskautensa on liian voimakas vastustaja kaikille synneille."

41 *Vanhurskauttamisopin unio cum Christo -malli toimii käytännössä selkeimmin esim. pyhässä eukaristiassa (vrt. aiemmin esitelty partisipatorinen sovitusopin malli; Joh. 6:53-57). Mutta tämä malli sopii myös hyvin yhteen kasteteologian kanssa (Room. 6:3-12). Yhteys Christus Victor -sovitusoppiin. *Lutherilta löytyvät molemmat vanhurskauttavan armon mallit, mutta hallitsevana on unio cum Christo. Joskus myös käytetään terminologiaa favor (suosio) ja donum (lahja): Vanhurskauttaminen on yhtäältä forenssista anteeksiantamusta eli Jumalan suosiota, toisaalta se on myös syntiselle annettu pysyvä lahja, Kristuksen läsnäolo.

42 *Philipp Melanchthon (k. 1569), Luterilaisten tunnustuskirjojen myöhäisimmät osat ja luterilainen puhdasoppisuus kallistuivat enemmän forenssisen vanhurskauttamisopin kannalle. Heille vanhurskauttaminen on uskoon perustuva juridinen tapahtuma, jonka seuraamuksena tapahtuu vanhurskautetun syntisen ja Kristuksen yhtymys (unio) ja Pyhän Hengen asuminen (inhabitatio) uskovassa. Yhtymys nähtiin elämän muutoksen eli uudestisyntymisen t. pyhityksen mutta ei itse vanhurskauttamisen perustana. *Jotkut käyttävät termiä "forenssinen" liki synonyyminä "vieraan vanhurskauden" termille (näin näyttää tekevän McGrath, 476). Silloin voidaan sanoa, että kaikki protestantit olivat "forenssisen" mallin kannalla.

43 3. Parantava armo eli pyhitys *Vanhurskautetussa ihmisessä asuu Kolmiyhteisen Jumalan Pyhä Henki, joka on Isän ja Kristuksen Henki ja jonka varsinainen substanssi on rakkaus (Augustinuksen triniteettikäsitys). Näin kristitty partisipoi Jumalan olemukseen, jumalalliseen rakkauteen. *Kolmiyhteisen Jumalan tahto on, että armosta uskon kautta vanhurskautettu syntinen kasvaisi ja edistyisi rakastamisen kyvyssään: hän aste asteelta oppisi ja kykenisi rakastamaan enemmän Jumalaa, lähimmäistään ja muuta luomakuntaa. Tällaista rakkauden kyvyn muutosta voidaan myös kutsua efektiiviseksi, muutoksen vaikuttavaksi armoksi tai vanhurskauttamiseksi.

44 *Rakkauden kaksoiskäskyn noudattaminen kuuluu Jumalan alkuperäiseen luomistahtoon. Pyhitys merkitsee paluuta Kolmiyhteisen Jumalan luomisidean toteutukseen. Mutta samalla se merkitsee suuntautumista luomakunnan eskatologiseen tulevaisuuteen ja täyttymykseen: uusi eli toinen luominen toteuttaa lopulta Jumalan tarkoituksen, miksi hän ylipäätään loi mitään. *Ikuisen autuuden olennaisin sisältö on rakkauden täydellinen toteutuminen osallisuutena Kolmiyhteisen Jumalan omaan olemukseen, joka on rakkaus - "rakkaus ei koskaan katoa"; "suurin niistä on rakkaus" (1. Kor. 13:8,13). Missä tahansa tässä maailmassa havaitaan Kristuksen osoittamaa itsensäuhraavaa rakkautta, siellä näkyy lopunajallisen valtakunnan merkki.

45 *Kuten olemme jo aiemmin todenneet, rakkaus on armon ohella kristinuskon keskuskäsite. Armo on rakkauden spesifi muoto; kutsumme kristinuskoa "armouskonnoksi", koska tämän uskon erityisluonne tulee näin parhaiten esille; rakkaususkontoja saattaa olla muitakin, mutta puhdaspiirteisiä armouskontoja ei. *Rakkaudessa edistyminen on samaa kuin pyhitys, uusi elämä Kristuksessa: Pyhän Hengen rooli saa kasvaa ja ihmisen itsekkyys heikentyä. Hengen vaikutuksesta "hallitsevasta synnistä" voi tulla "hallittu synti" (Luther). Tätä on "rakkauden perversion" ja ylpeyden turmeleman syntisen vähittäinen eheytyminen "parantavan armon" (gratia sanativa) avulla (Augustinus).

46 *Pyhitys on tosin koko elämän kestävä prosessi, joka ei koskaan tule valmiiksi, voipa käydä niinkin, ettei edistystä tapahdu juuri lainkaan. Tämä ei estä pelastumista, koska vanhurskauttaminen ei perustu edistykseen. *"Lihan", ihmisen itsekkään ja ylpeän minän, ja Pyhän Hengen välinen ristiriita ja taistelu eivät koskaan pääty tässä elämässä: armosta vanhurskautettu on aina "samanaikaisesti syntinen ja vanhurskas" (simul iustus et peccator; ks. Gal. 5:16-25; Room. 7:15). Kristitty ei välttämättä ole "hyvä ihminen" (kristittyjen elämällä on joskus negatiivinen todistusarvo), mutta hän on kuitenkin "Kristuksen kantaja".

47 *Mutta kristityn kasvun haaste ja suunta on selkeä: "Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi." (Joh. 3:30) Tähän liittyy myös paavalilainen kehotus "antakaa Hengen täyttää itsenne" (Ef. 5:18) ja "antakaa Hengen johtaa elämäänne, niin ette toteuta lihanne, itsekkään luontonne haluja" (Gal. 5:16). Tämän "Hengellä täyttymisen" tuloksena on vähitellen vahvistuva "Hengen hedelmä" (Gal. 5:22-23). *Jumalan Pyhän Hengen toiminta eli Kristus uskovassa vie hänet spontaaniin toimintaan lähimmäisen rakastamisessa; Jumalaa ja lähimmäistä palvellaan "irti laista", ei siis lainomaisen pakon alla, vaan vapaasti ja iloiten (vrt. Room. 7:6 ja 10:4). Luther opettaa: "Tee lähimmäisellesi kuten Kristus on tehnyt sinulle." - Eli siis miten? Siksi ns. lain kolmannen käytön ideaa ei tarvita. Toisekseen sitä ei tarvita siksikään, että ensimmäinen eli siviilikäyttö on täysin riittävä Jumalan tahdon mukaisen elämän tietämiseksi ihmisyhteisössä.

48 *Sekä Augustinus että Luther korostavat että tämä Pyhän Hengen parantavan armon työ on myös sataprosenttisesti Jumalan lahja: "Käske mitä tahdot, mutta anna lahjaksi se mitä käsket", totesi Augustinus. Ihminen kasvaa rakkaudessa vapaasti ja spontaanisti, koska Pyhä Henki aktiivisesti vaikuttaa hänen tahtoonsa ja kykyihinsä niitä parantaen, vahvistaen ja oikeaan suunnaten. Kristitty tuntee iloa kuuliaisuudesta Hengen johdatukselle. *Pyhityksessä kristitty ei tee mitään ansaitakseen jotain Jumalalta, vaan hän on vapaa ja spontaani Jumalan rakkauden kanava tähän maailmaan. Luther toteaa: "Kristitty on riippumaton ja vapaa kaikesta eikä kenenkään alamainen. Kristitty on velvollinen palvelemaan kaikessa ja on jokaisen alamainen. -- Kristitty ei elä itselleen, vaan Kristukselle ja lähimmäiselleen, Kristukselle uskossa, lähimmäiselleen rakkaudessa. Uskossa hän kohottautuu ylös Jumalan ja rakkaudessa hän taas laskeutuu alas Jumalasta."

49 *Pyhitys on lahja, mutta Lutherin mukaan samalla ihminen toimii aktiivisesti Jumalan Hengen ja armon työtoverina. Kysymyksessä on "kooperatiivinen armo" (gratia cooperativa) tai "toinen vanhurskaus" (iustitia secunda), jolla ei ole mitään tekemistä vanhurskauttamisen kanssa mutta joka on jokaisen kristityn kutsumus tässä maailmassa toteuttaa Jumalan tahtoa. *Edellä kohdissa 1. ja 2. esitetty "ensimmäinen vanhurskaus" (iustitia prima) on yksinomainen vanhurskauttamisen perusta ja sisältö.

50 Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista *Yksi modernin ekumenian suurimmista saavutuksista. (Muita ovat esim. KMN:n BEM-asiakirja 1982.) Myös metodistikirkkojen maailmanjärjestö on jo allekirjoittanut tämän asiakirjan; muita voi seurata perässä. *Vatikaanin ja Luterilaisen Maailmanliiton Augsburgissa allekirjoittama ekumeeninen asiakirja kumoaa 1500-luvun armo-oppia koskevat keskinäiset oppituomiot. Kumpi osapuoli on muuttunut vai ovatko molemmat? Vai perustuivatko tuomiot pelkkiin väärinymmärryksiin, jotka nyt on oiottu, eli mitään suurta ristiriitaa ei koskaan ollutkaan? *Raamatuntutkimuksen vaikutus ekumeeniseen armo-opin ymmärtämiseen. (Ei tosin sen tutkimuksen, jonka McGrath, , mainitsee.)

51 *Katolisen kirkon katekismus (1992), katolisen opin virallinen nykyaikainen esitys pitää armo-opissaan sisällään em. kolme näkökohtaa: *1. Edeltäkäyvä armo: "Pyhän Hengen armon ensimmäinen teko on kääntymys, joka saa aikaan vanhurskauttamisen" (KKK, 1989). "Jo ihmisen valmistaminen ottamaan armo vastaan on armon työtä" (KKK, 2001). *2.a. Forenssinen vanhurskauttaminen: "Vanhurskauttaminen on sitä, että ihminen ottaa vastaan Jumalan vanhurskauden uskon kautta Jeesukseen Kristukseen." (KKK, 1991) "Kristuksen kärsimys on ansainnut meille vanhurskauttamisen." (KKK, 1992)

52 *2.b. Yhtymyksen idea: "Armo on osallisuutta Jumalan elämään; se johtaa meidät kolmiyhteisen elämän sisimpään" (KKK, 1997). "Pyhän Hengen voimasta tulemme osallisiksi Kristuksen kärsimisestä ja ylösnousemuksesta kuollessamme synnille ja syntyessämme uuteen elämään." (KKK, 1988) *3. Pyhittävä armo: "Kristuksen armo merkitsee, että Jumala lahjoittaa elämänsä meille ilman meidän ansiotamme. Hän vuodattaa sen Pyhän Hengen kautta sieluumme parantaakseen sen synnistä ja pyhittääkseen sen. Tämä on se pyhittävä tai jumalallistava armo, jonka olemme saaneet kasteessa." (KKK, 1999) "Vanhurskauttamisessa syntyy yhteistyö Jumalan armon ja ihmisen vapauden välille." (KKK, 1993)

53 *Tosin KKK myös sisällyttää habituaalisen armon idean pyhittävän armon sisälle, mutta habituaalista armoa ei enää aseteta vanhurskauttamisen varsinaiseksi perustaksi, pikemminkin sen seuraamukseksi: "Pyhittävä armo on pysyvä lahja, yliluonnollinen luja taipumus, joka täydellistää sielun antaakseen sille kyvyn elää Jumalan kanssa ja toimia hänen rakkautensa mukaisesti. *Tässä yhteydessä voidaan puhua erikseen pysyvästä armosta (gratia habitualis) eli pysyvästä taipumuksesta elää ja toimia Jumalan kutsun mukaisesti, ja aktuaalisista armoista (gratia actualis) eli Jumalan puuttumisesta asioihin kääntymyksen alussa tai pyhitystyön kuluessa" (KKK, 2000).

54 Vanhurskauttaminen ja kaste *Nykyisin on yhä enemmän teologisia ääniä, jotka vaativat vanhurskauttamisen liittämistä vahvasti kasteen sakramenttiin. Trenton linjaa seuraten KKK myös edustaa tätä ajatusta: "Pyhän Hengen armolla on voima vanhurskauttaa meidät, tämä merkitsee: puhdistaa meidät synneistämme ja välittää meille 'Jumalan vanhurskaus uskon kautta Jeesukseen Kristukseen' sekä kasteen kautta." (KKK, 1987; viitaukset Paavaliin.) "Vanhurskauttaminen annetaan meille kasteessa, uskon sakramentissa." (KKK, 1992) *Luterilainen Wolfhart Pannenberg ajaa ohjelmallisesti samankaltaista linjaa. Osoitettuaan, että Uudessa testamentissa usko, vanhurskauttaminen ja uudestisyntyminen ovat kaikki vahvasti kasteeseen liittyviä käsitteitä, hän toteaa:

55 "Näiden huomioiden valossa on hämmästyttävää, että yhteys kasteen ja vanhurskauttamisen välillä on melkein kokonaan laiminlyöty vanhurskauttamisopin kehityksessä uskonpuhdistuksen kirkoissa. Luther teki joitain aloitteita tähän suuntaan, niin että voimme sanoa hänen oppinsa kasteesta olevan oppia vanhurskauttamisesta sen konkreettisessa muodossa. Mutta ei edes Luther puhunut vanhurskauttamisen ja kasteen perustavaa laatua olevasta yhteydestä, esim. siitä, että kaste on se perusta, joka aiheuttaa vanhurskauttamisen. -- Melanchthonilta hävisi kokonaan näköpiiristä yhteys vanhurskauttamisen ja kasteen välillä." *Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista Vatikaanin ja Luterilaisen Maailmanliiton välillä (Myös tämä dokumentti liittää vanhurskauttamisen kasteeseen, ks. kodat 11, 25, 28 ja 30.)