Kymmenen kysymystä keskustelun pohjaksi

Transkriptio

1 Kymmenen kysymystä keskustelun pohjaksi Toisen koheesiokertomuksen päätelmissä ja suosituksissa esitetään 10 kysymystä koheesiopolitiikan tulevaisuudesta käytävän keskustelun pohjaksi. Seuraavassa selvitetään näitä kysymyksiä. Lisäksi esitetään joitakin lisäkysymyksiä koheesiofoorumissa 21. ja 22. toukokuuta 2001 käytävää keskustelua varten. 1. Mikä on koheesiopolitiikan asema nopeiden taloudellisten ja yhteiskunnallisten muutosten aikana lähes 30 jäsenvaltion laajentuneessa unionissa? Millä tavoin on mahdollista kannustaa taloudellista lähentymistä ja säilyttää eurooppalainen yhteiskuntamalli? Toteamuksia Kehityserot 27 jäsenvaltion unionissa ovat suurempia ja useimmissa ehdokasvaltioissa väestön elintaso jää alle puoleen jäsenvaltioiden keskiarvosta. Kilpailukyky on avainasemassa kansallisella ja alueellisella tasolla tapahtuvan kasvun ja todellisen lähentymisen suhteen. Kilpailukykyyn vaikuttavat henkilöresurssien laatu, fyysisiin infrastruktuureihin varatut määrärahat, investoinnit (myös osaamiseen ja innovaatiovalmiuteen) eli lyhyesti sanottuna fyysinen ja henkinen pääoma. Väestöpoliittiset näkymät ja odotettava aktiiviväestön vähentymisen todennäköiset seuraukset seuraavalla vuosikymmenellä vaikeuttavat osaltaan näitä ongelmia. Henkilöresurssien maksimaalinen käyttö asettaa unionille merkittäviä pitkän aikavälin haasteita. Onko yksinomaan varojen siirtoon perustuva järjestelmä riittävä tuleviin sosioekonomisiin ja alueellisiin eroihin nähden? Miten yhteisön tuki voidaan keskittää kilpailukyvyn edistämisen ja suuren alueellisen epätasapainon vähentämisen kannalta tärkeimpiin tekijöihin? Ovatko jotkut tekijät tärkeämpiä kuin toiset? Minkälaisella kansallisella talous- ja sosiaalipolitiikalla voidaan parhaiten lisätä kasvua ja rakennerahastojen ja koheesiorahaston vaikutusta?

2 2. Millä tavoin yhteisön politiikkojen johdonmukaisuutta olisi parannettava? Millä tavoin yhteisön muiden politiikkojen osuutta koheesion edistämisessä olisi parannettava? Muilla yhteisön politiikoilla on omat tavoitteensa, ja joidenkin yhteisön politiikkojen vaikutusta koheesioon on vaikea arvioida. Koheesiopoliittiset varainsiirrot, jotka ovat välttämättä rajallisia, eivät riitä "korvaamaan" muiden politiikkojen koheesion kannalta kielteisiä vaikutuksia. Joidenkin politiikkojen osalta tätä olisi painotettava entistä enemmän jo nyt. Niiden koheesiovaikutusten arviointi kolmen vuoden välein ei ole riittävää. Tämä ei tarkoita sitä, että sellaisissa yhteisön politiikoissa kuin yhteisessä maatalouspolitiikassa olisi unohdettava niiden omat erityistavoitteet. Mutta koheesiovaikutukset pitäisi ottaa huomioon jo niiden suunnitteluvaiheessa esimerkiksi tarkasteltaessa valintakelpoisia eri vaihtoehtoja. Miten yhteisön politiikkojen ja koheesiopolitiikan välistä synergiaa ja täydentävyyttä voitaisiin parantaa? Mitkä ovat tältä osin merkittävimmät yhteisön politiikat (yhteinen maatalouspolitiikka, valtiontukia koskeva kehyspolitiikka, ympäristöpolitiikka, liikennepolitiikka, muut)? 3. Millä tavoin koheesiopolitiikkaa olisi muutettava valmistauduttaessa unionin tähän asti merkittävimpään laajentumiseen? Olisiko koheesiopolitiikassa käsiteltävä myös alueellista koheesiota, jotta unionin suurimmat aluekehityserot voitaisiin ottaa paremmin huomioon? Sisällyttäessään koheesiopolitiikkaan koheesiokertomuksen päätelmissä alueellisen ulottuvuuden komissio ei vaadi uudenlaisia toimivaltuuksia aluekehityksen ja -suunnittelun alalla. Se noudattaa toimivaltansa osalta yksinkertaisesti 15:n aluepolitiikasta vastaavan ministerin Potsdamissa toukokuussa 1999 järjestetyn kokouksen antamaa suositusta, jonka mukaan aluesuunnittelu (ESDP) olisi otettava huomioon niillä aloilla, joilla vastuu on komissiolla.

3 Alueellinen epätasapaino on suurinta vauraimpien ja kehityksessä jälkeen jääneiden alueiden välillä. Elinkeinoelämä ja väestö on unionissa kuitenkin todistettavasti keskittynyt hyvin pienelle ydinalueelle. Tällainen keskusalueet vastaan syrjäseudut -asetelma, joka vahvistuu 12 uuden jäsenvaltion liittymisen myötä, on vastoin esimerkiksi Yhdysvalloissa vallitsevan elinkeinoelämän tasapainoisempaa jakautumista. Kokonaisvaltainen ja strateginen näkemys ei ole ristiriidassa rakennepoliittisten toimien täytäntöönpanon alueellistamisen kanssa. Kaupungeilla on tältä osin alueellisessa kehityksessä avaintehtävä. Jos varojen kohdentamisessa alueilla tulevaisuudessa päädytään "välilliseen aluejakoon", on alue- ja paikallisviranomaisten mukanaolo välttämätöntä varmistaa.. Miten tämä alueellinen ulottuvuus voitaisiin parhaiten sisällyttää koheesiopolitiikkaan alueiden tasapainoisemman ja monikeskuksisen kehityksen edistämiseksi? Miten koheesiopolitiikka olisi keskitettävä maantieteellisesti? Onko nykyinen tavoite 2 -alueiden jako liian pirstaleinen? Olisiko syytä määrittää sellaisia keskeisiä maantieteellisiä kokonaisuuksia, joiden koon perusteella voidaan hyödyntää kyseisten alueiden vahvuudet sekä kaupunkien ja maaseudun välistä täydentävyyttä ja kannustaa verkottumista? 4. Millä tavoin koheesiopolitiikassa voidaan painottaa toimenpiteitä, joista yhteisö saa huomattavaa lisäarvoa? Osaamiseen ja uuteen viestintätekniikkaan tehtävät investoinnit luovat varmasti edelleen pitkän aikavälin kasvun perustan Euroopassa. Innovaatiovalmiuden vuoksi yritysten toimintaympäristöön on kiinnitettävä enemmän huomiota. Yritysten, etenkin pk-yritysten, ja tutkimuskeskusten, yliopistojen ja julkishallinnon välistä synergiaa olisi erityisesti parannettava. Infrastruktuurien erot ovat unionissa pienentyneet merkittävillä aloilla kuten televiestintä ja maantieliikenne. Tällä hetkellä käytössä olevien arvioiden mukaan, vaikkakin tiedot ehdokasmaissa ovat vielä puutteellisia, erot talouden keskeisissä infrastruktuureissa ovat suuret.

4 Komissio julkaisi jäsenvaltioiden ja alueiden avuksi ohjeet tavoite 1- ja 2 - alueiden sekä tavoitteen 3 tukitoimia koskevien ohjelmien strategisten suunnitelmien laatimiseksi ohjelmakautta varten. Mikä tärkeysasema olisi annettava infrastruktuureille vuoden 2006 jälkeen nykyisten jäsenvaltioiden alueilla ja toisaalta uusien jäsenvaltioiden alueilla? Mitkä ovat uuden talouden seuraukset alueille? Miten välttää "digitaalikuilu" laajentuneessa unionissa? 5. Mitkä ovat unionin tasapainoisen ja kestävän aluekehityksen painopistealueet? Yhtenä lähtökohtana on jäsenvaltioiden ja komission yhteistyössä laatima ja Potsdamissa vuonna 1999 hyväksytty ESDP, jossa korostetaan monikeskuksisuuteen pyrkivää kaupunkien aluekehitystä, kaupunkien ja maaseudun uudenlaista yhteyttä, kaikkien unionin alueiden yhtäläistä pääsyä osalliseksi infrastruktuureista ja osaamisesta sekä luonnonvarojen ja kulttuuriperinnön järkevää hoitoa. Tämän työn jatkona komissio kehittää parhaillaan jäsenvaltioiden kanssa erilaisia tulevaisuuden skenarioita (Interreg- yhteisöaloitteesta osarahoitettava ORATE-ohjelma) unionin alueiden kestävää kehitystä varten ja voi myöhemmin tehdä ehdotuksen alueiden kehittämisstrategiasta. Miten vastuu jaetaan komission, valtion ja aluehallinnon kesken, kun pannaan täytäntöön koko unionin alueen tasapainoiseen ja kestävään kehitykseen tähtäävää strategiaa? Minkälainen asema olisi annettava investoinneille, joilla pyritään rajoittamaan teollisuuden, maatalouden ja kotitalouksien ympäristölle mahdollisesti aiheuttamia vaurioita (jätevesien, kotitalouksien ja teollisuuden jätteiden käsittelylaitokset jne.)?

5 Onko yhteisön tukitoimien edellytyksissä painotettava enemmän kestävän kehityksen periaatteen noudattamista? 6. Millä tavoin taloudellista lähentymistä olisi kannustettava Euroopan unionin kehityksessä jälkeen jääneillä alueilla? Koheesiokertomuksen tiedoista käy ilmi, että lähentymistä on viimeisten 10 vuoden aikana tapahtunut enemmän valtioiden kuin alueiden tasolla. Lähentyminen ei ole ainoastaan koheesiopolitiikan ansiota vaan sitä ovat edistäneet myös (vaikkakin enemmän kansallisesti kuin alueellisesti vaikuttavat) yhtenäismarkkinat sekä talous- ja rahaunioni. Perustamissopimuksen mukaan yhteisö toimii "edistääkseen... sopusointuista kehitystä" ja pyrkii erityisesti "vähentämään alueiden välisiä eroja sekä kehityksessä jälkeen jääneiden alueiden tai saarien jälkeenjääneisyyttä, maaseutu mukaan luettuna" (158 artikla). Henkeä kohti laskettu keskimääräinen BKT unionissa on laajentumisen jälkeen huomattavasti alhaisempi. Jos tiukasti sovellettavana valintaperusteena laajentumisen jälkeen on edelleen BKT asukasta kohti (alle 75 % keskiarvosta), nykyisten jäsenvaltioiden tavoite 1 -alueiden väestömäärä putoaisi puoleen. Nyt yli kaksi kolmasosaa yhteisön käytössä olevista varoista osoitetaan tavoite 1 -alueille. Miten olisi suhtauduttava niihin nykyisten jäsenvaltioiden vähemmän suotuisiin alueisiin, joiden tilanne parantuu suhteellisesti mutta ei tosiasiallisesti, koska ongelmat ovat laajentumisen jälkeen samoja kuin sitä ennenkin? Missä määrin, nykytilanteeseen verrattuna, olisi varat keskitettävä kehityksessä jälkeen jääneille alueille, jotta rakennepoliittisten tukitoimien todellinen ja kestävä vaikutus näillä alueilla voitaisiin varmistaa?

6 7. Millaisia tukitoimia olisi toteuttava muilla alueilla? Rakenteellisia ongelmia ei esiinny ainoastaan kehityksessä jälkeen jääneillä alueilla. Muiden alueiden ja kaupunkien välillä on edelleen suuria eroja. Koheesiopolitiikka on yksi harvoista yhteisön toimintamuodoista, joihin kansalaiset voivat osallistua käytännössä paikallistasolla. Kertomuksesta käy ilmi, että nykyisen aluepolitiikan näkyvyyttä ei aina ole varmistettu parhaalla mahdollisella tavalla tavoite 1 -alueiden ulkopuolella. Kertomuksessa avataan keskustelu kymmenestä ehdotetusta ensisijaisesta toimintalinjasta, joista kuusi on luonteeltaan alueellisia: vähiten kehittyneet alueet, kaupunkipoliittiset kysymykset, maaseudun toimintojen monipuolistaminen, rajat ylittävä, valtioiden välinen ja alueiden välinen yhteistyö, teolliset rakennemuutosalueet sekä maantieteellisistä tai luonnonoloista johtuvista haitoista kärsivät alueet. Neljän horisontaalisen toimintalinjan tarkoituksena on lisätä työpaikkojen määrää ja parantaa niiden laatua, tukea uutta taloutta ja osaamisyhteiskuntaa, edistää sosiaalista osallistumista ja tasa-arvoa. Nyt kaikkien toimintalinjojen osalta on selvitettävä, minkälaisilla yhteisön tukitoimilla saadaan merkittävää lisäarvoa, sillä unioni ei pysty ratkaisemaan kaikkia ongelmia. Sillä ei ole siihen tarvittavia varoja eikä edes tarvetta pyrkiä siihen. Ovatko toimintalinjat oikeita? Löytyisikö yhteisön tasolla muita ensisijaisia toimintalinjoja? Mitä? Miten entistä rajallisemmat varat olisi kohdennettava suhteessa enemmälle määrälle kehityksessä jälkeen jääneitä alueita?

7 8. Mitä menetelmiä olisi käytettävä määritettäessä varojen jakautumista jäsenvaltioiden ja alueiden kesken? Varat on jaettava mahdollisimman objektiivisesti ja tarpeiden mukaan. Agenda päätöksillä tässä onkin edistytty ottamalla käyttöön kaikkialla unionissa sovellettavat objektiiviset kriteerit. Tavoite 1 -alueiden ulkopuolella eri toimintalinjojen ohjelmointi voisi perustua yhteen jäsenvaltiokohtaiseen määrärahaan. Jäsenvaltiot laatisivat muutamaan, mm. edellä mainittuihin toimintalinjoihin perustuvat kansallisen ja alueellisen tason toimintaohjelmat. Komission yhteisön tarpeiden perusteella vahvistama näkemys toimintalinjoista ja haasteista voisi olla hyödyllinen väline tarkasteltaessa kussakin jäsenvaltiossa toteutettavia tukitoimia yhteisön kannalta. Onko nyt käytössä olevia kriteereitä väestömäärä, alueellinen ja kansallinen vauraus sekä työttömyysaste tavoitteessa 1 täydennettävä muilla, esimerkiksi työllisyysasteella työmarkkinoiden nykyisten näkymien ja Lissabonin Eurooppa-neuvoston työllisyysastetta koskeneiden päätelmien perusteella? Jos tosiasiallinen lähentyminen tukikelpoisilla alueilla on rakenteellisesti riittämätöntä, voitaisiinko tätä käyttää varainjaon perusteena? Pitäisikö suoritusvarauksen osuuden rakennerahastovaroista olla suurempi? Pitäisikö suoritusvarauksen käyttöönoton ehdollisuutta lisätä, jotta toivotut tulokset saavutettaisiin myös moitteettoman varainhoidon osalta? Kuinka suuri pitäisi osarahoitusosuuden (yhteisön tuen osuus tukikelpoisista kokonaiskustannuksista) olla uusissa jäsenvaltioissa, kun otetaan huomioon suhteellinen vauraus ja kansalliset budjettivarat ja toisaalta yhteisön varoja saavien alueiden vastuullisuuden ja sitoutumisen ylläpitäminen?

8 9. Mitä periaatteita yhteisön tukitoimien toteuttamisessa olisi noudatettava? Agenda 2000 toi mukanaan merkittäviä muutoksia koheesiopolitiikan ja - hallinnon eri näkökohtiin. Muutoksilla pyrittiin erityisesti lisäämään hajauttamista, edistämään kumppanuutta ja sisällyttämään arviointi tehokkaammin osaksi päätöksentekoa. Lisäksi tiukennettiin varainhoitoa ja sen valvontaa parantamalla ja selkiyttämällä jäsenvaltioiden ja komission välistä vastuunjakoa. Tällä pyritään merkittävästi vähentämään petoksia ja etenkin väärinkäytöksiä, jotka muodostavat komission tietoon tulleista tapauksista selvän enemmistön. Kumppanuuden osalta päätöksentekoprosessin hajauttamista sovelletaan entistä enemmän kansallisen ja yhteisön tason politiikassa. Voisiko ohjelmatyö olla kaksivaiheista? Ensinnä komissio laatisi yhteistyössä jäsenvaltioiden kanssa kansallisen ja valtioiden välisen tason strategian, joka sisältäisi taloudellisen, sosiaalisen ja alueellisen ulottuvuuden ja jossa keskityttäisiin ensisijassa yhteisön kannalta hyödyllisiin toimintalinjoihin. Tämän jälkeen ohjelmatyö hajautettaisiin asianmukaiselle tasolle (esimerkiksi alue, kaupunki tai valtioiden välinen). Onko integroitu ohjelmatyö edelleen paras tapa saada positiivisia tuloksia kehityksessä jälkeen jääneiden alueiden taloudellisessa, sosiaalisessa ja alueellisessa kehityksessä? Voitaisiinko täydentävyysperiaatetta (eli rakennerahastovaroilla täydennetään kansallisia varoja eikä suinkaan korvata niitä) soveltaa jokaiseen ohjelmaan eikä vain jäsenvaltion tasolla (kaikkiin yhteen tavoitteeseen liittyviin ohjelmiin) kuten nyt? Miten varainjaon ja tulosten välistä yhteyttä voitaisiin tiivistää?

9 10. Millä tavoin taloudellisen, sosiaalisen ja alueellisen koheesion kasvaviin tarpeisiin olisi vastattava? Kertomuksessa esitettyjen analyysien mukaan taloudelliset ja sosiaaliset erot unionissa kasvavat huomattavasti laajentumisen myötä. Taloudellisen ja sosiaalisen koheesion säilyttäminen on näin ollen entistä haastavampaa Rahoitus on luonnollisesti suunnattava pääosin uusille jäsenvaltioille. Se, kuinka paljon unioni haluaa investoida nykyisissä jäsenvaltioissa ja varsinkin niiden kehityksessä jälkeen jääneillä alueilla edelleen esiintyvien ongelmien ratkaisemiseen, vahvistetaan kokonaisrahoituspaketissa. Nämä ovat koheesiopolitiikkaan varattavasta budjetista käytävän keskustelun raamit. On liian aikaista tehdä vuoden 2006 jälkeisiä budjettiehdotuksia, jotka otetaan joka tapauksessa esiin yhteisön tulevista politiikoista käytävässä yleiskeskustelussa. Berliinissä kokoontunut Eurooppa-neuvosto myönsi neuvotteluissa 213 miljardia euroa eli keskimäärin 30 miljardia euroa vuodessa rakennepoliittisiin toimiin 15 jäsenvaltiossa kaudella Tämän lisäksi varattiin erilliset määrärahat liittymistä valmisteleviin tukiin (3 miljardia euroa vuodessa) ja vuosien välillä unioniin liittyville maille. Uusille jäsenvaltioille on myös varattu liittymisen jälkeen käyttöönotettavia määrärahoja, joiden määrä lisääntyy asteittain saavuttaen 12 miljardin euron enimmäismäärän vuonna Näiden päätösten mukaan määrärahat ovat 0,45 % 21 jäsenvaltion laajentuneen unionin BKT:sta vuonna 2006 eli käytännössä yhtä paljon kuin 15 jäsenvaltion unionissa ohjelmakauden alussa. Onko 0,45 % BKT:sta koheesiopolitiikan rahoituksen kannalta sopiva viitemäärä tulevaisuudessa? Miten voidaan varmistaa alue- ja koheesiopolitiikan uskottavuus 15 jäsenvaltion ja uusien jäsenvaltioiden tarpeita vastaavilla riittävillä varoilla? Mikä on koheesiorahaston tehtävä?