Alussa oli hellahuone

Transkriptio

1 Esko Nurmi Alussa oli hellahuone Asuntoreformiyhdistys Alussa oli hellahuone Asuntoreformiyhdistys ry

2

3 Esko Nurmi Alussa oli hellahuone Asuntoreformiyhdistys 100 vuotta

4 Kirjan tekoa ovat tukeneet Avara Suomi Oyj SATO Oyj VVO-yhtymä Oyj Kansan Sivistysrahasto, VVO-Rahasto Asuntosäätiö Helsingin kaupunki Asuntotuotantotoimisto (ATT) Kunta-asunnot Oy Osuuskunta Suomen Asuntomessut Rakennusteollisuus RT ry Kansan Sivistysrahasto, Haka-Rahasto Ympäristöministeriö Y-Säätiö VAV Asunnot Oy Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus (ARA) Asunto-, toimitila- ja rakennuttajaliitto RAKLI ry Suomen Kiinteistöliitto S-Asunnot Oy Graafinen suunnittelu Kari Rissanen & Hannele Kitula, EastStreet Oy Kirjasintyypit Bodoni ja Bau Julkaisija Asuntoreformiyhdistys r.y. Painopaikka Hämeen Kirjapaino Oy ISBN Kuvalähteissä käytetyt lyhenteet HKM: Helsingin kaupunginmuseo SRM: Suomen rakennustaiteen museo MV: Museovirasto

5 Sisältö Saatteeksi Asuntoreformiyhdistykseltä 9 Lukijalle kirjoittajalta 10 Reformille paikalliset tarpeet, kansainväliset vaikutteet 13 Yhdistyksen tarkoituksena on edistää yleishyödyllistä rakennustoimintaa Elinkysymys terveelle ruumiin ja hengen kehitykselle Sosiaalipoliitikkoja, pankkimiehiä, lääkäreitä... Nimekkäät arkkitehdit liittyivät joukolla yhdistykseen Helsingin asunnoista neljännes ehdottomasti liikaa asuttuja Kaupunkiporvariston edistyshenkeä puoluesidokseen katsomatta Työväenliikkeen nousu antoi painoa asuntokysymykselle Sosiaalipoliittinen yhdistys ja Asuntoreformiyhdistys, kuin veljekset Puutarhakaupunkiaatetta sovelsivat ensiksi Helsingin ympäristön maayhtiöt Ebenezer Howardin mallikaupunki teki vaikutuksen Birger Brunilaan Böökin näkemys asuntokysymyksen laajuudesta pätee edelleen Valistuksen ensi huipennus oli asuntokongressi ja -näyttely Neuvontana mallisääntöjä ja pikkutalon piirustuksia Julkaisusarjassa ilmestyi parhaana vuonna viisi nidettä Otto Stenroth teki jo 1913 esityksen yhdistyksen omasta rakennustoiminnasta Ensimmäinen asuntokongressi toteutui myrskyisässä tilanteessa Kaupunkiliitto, Arkkitehtiklubi ja Rakennusmestariliitto kumppaneina Kauneutta ja kohtuullisuutta, asuntorahastoja valtiolle ja kunnille Ruumisarkut ja pääkallot muistuttivat tarttuvista taudeista Puunjalostusteollisuudella oli näyttää paljon asuntoalueita Näyttelyn Kone ja Sillan korttelia ihaillaan yhä Vallilassa Vähävaraisten asunto-olot vaikuttivat kansamme taloudelliseen tuotantoon Yhdistys sai aikaan edullisen puutarhakaupungin, Puu-Käpylän 55 Vuokrakasarmilinja oli jyrätä vehreät ideat Käpylässä Puu-Käpylään rakennettiin tiukalla rahalla mutta väljästi Teollista rakentamista määrämittaisesta puutavarasta Otto-I. Meurman vei Käpylästä oppia Viipurin Kelkkalaan Yleishyödyllisyys vaihtui pieniksi asunnoiksi Parempi suora ja sileä kuin rumasti ruusattu Miina Sillanpää kannusti perheenemäntiä yhteiskeittoloihin Mukaan kansainväliseen puutarhakaupunkijärjestöön Pienasuntonäyttely aloitti kierroksen toisesta asuntokongressista Spekulatiivista rakentamista ja yleishyödyllisyyden lopahdus Pankit katsovat omaa varmuuttaan, ei asian yhteiskunnallista puolta Alvar Aalto johdatteli yhdistystä funktionalismin linjoille neliömetrin porvari muuttuu 60 neliömetrin ihmiseksi Propagandaa ja huolellisia tutkimuksia, osuustoimintarakentaminen tarkasteluun Eroon mainoskelpoisuutta tavoittelevista loistoasunnoista Ensimmäiset paikalliset asuntopäivät A. Ahlström Oy:n Varkaudessa Yhdistys lähetti Alvar Aallon kansainvälisiin järjestötehtäviin Kymmenen vuotta meni ilman varsinaista asuntopolitiikkaa Harvia moitti kuntien ylihintaisia tontteja ja tonttihuutokauppoja Rivitalon ja omakotitalon edut ilman niiden varjopuolia Onko omakotialueelle varaa rakentaa vesi- ja viemäriverkot Meidänkin maassamme ripeämmät otteet olisivat tarpeen 5

6 Asuntoreformistit ideoivat uutta yritystoimintaa 89 Harvian ja Tannerin yhteistyö johti osuustoiminnalliseen rakentamiseen Elannolle eniten Hakan osuuksia, Asuntoreformiyhdistykselle yksi osuus Haka neuvotteli Olympiakylän teosta jo ennen virallista perustamistaan Asumaan pääsi 15 prosentin sijoituksella, jälleenluovutusta säännösteltiin Rakennusteollisuuksien Keskusvaltuustossa syntyi ajatus Hakan kilpailijasta Asuntoreformisti Yrjö Similä oli Sato-liikkeen isä Hakalle ja Satolle vauhdikkaasti sisaryrityksiä maakuntakaupunkeihin Armeija sulki Asunto 39 -näyttelyn neljän päivän aukiolon jälkeen Yhdistys pohti 1941 omakotityyppejä ja uinahti yli 20 vuodeksi Jälleenrakennuksessa yhdistys nukkui mutta heräsi suureen muuttoon 103 Helsingin alueliitos ja tyyppitalot työllistivät vanhaa jäsenjoukkoa Väestöliitto otti roolin asuntopolitiikan aloitteentekijänä Maaseudun tyhjeneminen ajoi kaupunkien asunto-olot kriisiin Vuonna 1940 valittu johtokunta koolle 23 vuotta myöhemmin Aura, Koivisto ja Modeen muodostivat puheenjohtajiston Iso pyörä pyörimään: oma aikakausjulkaisu ja Alvar Aalto esitelmöimään Yhdeksän koivua ja puutarhatuolit eivät riitä korvaamaan virheitä Helsingin kipein asunto-ongelma oli kodeistaan häädetyillä Yhdistys ajoi aravan uudistusta ja asuntopolitiikan vakinaistamista 119 Asuntopoliittisten komiteoiden kilpajuoksu Asuntopolitiikkaan uudistusvauhtia kaupungistumisesta ja tulopolitiikasta Väestöliitto otti sotien jälkeen Asuntoreformiyhdistyksen vanhaa roolia Kaupunkipuolueiden koko kirjo mukana Kunnallisväkeä, hakalaisia, toimittajia, kulttuurinkin edustajia Asuntokysymys ei näyttäytynyt enää terveysongelmana 1960-luvun suuria keskusteluteemoja: autoistuminen ja Puu-Käpylän suojelu 133 Koivisto: Pysäköintiä rajoitettava reippaasti kantakaupungissa Meurmanin Puu-Käpylä-alustus ärsytti kaupungin kiinteistöjohtoa Voimme säilyttää Puu-Käpylän vielä parikymmentä vuotta Simo Järvinen pelkäsi spekulaation tuhoavan kohta Eirankin Hakan Pelkola: Staattinen idylli on tuomittu häviämään Asuntoreformi sai kuin saikin Käpylästä ulkomuseonsa Suurta muuttoa hoidettiin asunnon vuosituotannolla 145 Aiheellinen kysymys: Paisuuko asuntotuotantomme liikaa? Elementtitekniikalla hajalleen grynderien maille Pientalorakentamisessa Suomi jäi häntäpäähän Teuvo Aura piti pientalojen kaipaamista tunnepitoisena Alvar Aalto vielä kerran yhdistyksessä: Kokeilutoimintaa reaalimittakaavassa Vaihtoehdon hakua inhimillisistä tekijöistä riisutulle arkkitehtuurille Lähiöiden saama kritiikki otti yhdistyksessä koville 6

7 Oma urbaani linja piti, vaikka järjestökumppani osallistui töihin 159 Asuntopolitiikka Euroopassa -selvitys jatkoi vanhaa julkaisusarjaa Asuntomessujen pientalolinjalle mukaan 200 markan osuusmaksulla Howardin puutarhakaupunkijärjestön maailmankongressi Joulupukin maassa Yhdistyksen poliittisuus on ollut tasapainon hakemista Viimeinen hento pyrkimys osallistua rakennuttamiseen 1990-luvun lama käytännössä lakkautti asuntopolitiikan 171 Asuntohallinto muuttui, rahoitusolot vielä enemmän Laman kronologia kirjautui vuosikertomuksiin Kaukotavoitteeksi tulorajojen poistaminen hintavalvotun asunnon ohjelma Tyhjän kassan asuntopolitiikkaa Yhdyskuntarakenne on kestävä ongelma 183 Uudeksi leiliksi tarjolla aluetoteutuksen partnership Seutu kuin kottikärryistä kaadettu sieluton epäjärjestys Pisinkin matka alkaa askeleella Energiakriisistä ilmastonmuutokseen Tiivis ja matala paluu puutarhakaupunkiin Onko yleishyödyllisyys katoavaa kansanperinnettä? Puheenjohtaja Hannu Penttilä: Asuntoreformin toinen vuosisata 194 Asuntoreformin avainpersoonia Otto Stenroth 16 Einar Böök 28 Vera Hjelt 38 Leo Ehrnrooth 70 Birger Brunila 76 Yrjö Harvia 92 Yrjö Similä 106 Otto-Iivari Meurman 122 Alvar Aalto 136 Hilding Ekelund 148 Gunnar Modeen 162 Teuvo Aura 174 Yhdistyksen johtokuntien ja hallitusten jäsenet 196 Tärkeimmät kirjalliset lähteet 198 Henkilöhakemisto 200 Tilastokuvioita asuntokannasta, tuotannosta ja väestöstä sadalta vuodelta 202 7

8 8

9 Saatteeksi Asuntoreformiyhdistys päätti vuonna 2007 julkaista yhdistyksen tulevan 100-vuotisjuhlansa kunniaksi historiakirjan, jonka kirjoittajaksi valittiin pidemmittä puheitta toimittaja, valtiotieteen maisteri Esko Nurmi. Hän on työnsä ja harrastustensa kautta seurannut suomalaisen kaupunkirakentamisen ja asuntopolitiikan kehitystä. Nyt käsillä oleva kirja on perustava katsaus yhdistyksen toimintaan, mutta kuvaa myös suomalaisen yhteiskunnan kehitystä yhdistyksestä käsin katsoen. Asuntoreformiyhdistys esittää kiitokset Esko Nurmelle hyvin tehdystä työstä. Kuvat kirjaan on valinnut Nurmi. Kuvituksen suunnitteluun ovat osallistuneet yhdistyksen jäsenet Ossi Paukku ja arkkitehtuurikuvien osalta Jussi Kautto. Paukku on pääasiassa hankkinut kuvat. Graafisen suunnittelun ja taiton ovat tehneet Kari Rissanen ja Hannele Kitula ammattitaitoisesti ja kiinnostusta aihepiiriin osoit taen. Lukuisat henkilöt ovat olleet avuksi kuvien ja aineiston keruussa. Yhdistys kiittää lämpimästi kaikkia kirjan toteutukseen osallistuneita. Kirja on yhdistyksen omakustanne, mikä on vaatinut kustannusten kattamiseen laajan tukijajoukon (luettelo sivulla 4), jolle yhdistys esittää suuret kiitokset. Historiakirjan ohella ilmestyy näköispainos Ensimmäisen Yleisen Suomalaisen Asuntokongressin Näyttelyoppaasta vuodelta Näköispainoksen kustannuksiin ovat apuaan antaneet myös Urbanismisäätiö ja työpanoksellaan EastStreet Oy, mistä niille kiitokset. Ossi Paukku on vastannut molempien kirjahankkeiden kustannetyön organisoinnista. Helsingissä maaliskuun 15. päivänä 2010 ASUNTOREFORMIYHDISTYS Hallitus Asuntokanta ja -tuotanto Asuntokanta Asuntotuotanto kpl/1000 henkilöä kpl/1000 henkilöä Lisää asuntotilastokuvioita kirjan lopussa sivuilla

10 Lukijalle Kun Yhdistys yleishyödyllisen rakennustoiminnan edistämiseksi Asuntoreformiyhdistys käynnisti toimintaansa vuonna 1910, suomalaisessa yhteiskunnassa myrskysi. Venäjä oli aloittanut toisen sortokauden. Toisaalta Suomi oli saanut muutamaa vuotta aiemmin Euroopan moderneimman valtiopäiväjärjestyksen yleisine ja yhtäläisine äänioikeuksineen. Vaikeissakin valtiollisissa oloissa Suomi jatkoi muotoutumistaan itsetietoiseksi kansakunnaksi. Taiteessa oli eletty kultakautta. Suomi oli yhä maatalousyhteiskunta, mutta ensimmäinen teollistumisen harppaus oli otettu. Vuonna 1900 Suomi oli omassa paviljongissaan esitellyt itseään Pariisin maailmannäyttelyssä. Urheilussa suuri kansallinen läpimurto tuli Tukholman olympialaisissa 1912, kun Hannes Kolehmainen juoksi Suomen maailmankartalle. Ennen valtiollista itsenäisyyttään Suomi syntyi kansalaisyhteiskuntana, joka näkyi laajana sosiaalisena, poliittisena ja taloudellisena järjestäytymisenä. Perustettiin yhdistyksiä. Työväenliike nousi vahvaksi voimaksi. Osuustoiminta virisi ympäri maata sekä tuottajien että kuluttajien keskuudessa. Asuntoreformiyhdistys oli osanen tätä kansalaisyhteiskunnan liikekannallepanoa. Hyvin samanlainen tausta oli Suomen Työväensuojelus- ja sosialivakuutusyhdistyksellä, nykyisellä Sosiaalipoliittisella yhdistyksellä, joka oli perustettu kahta vuotta aiemmin eli Näissä kahdessa yhdistyksessä kantavina voimina oli paljon samoja henkilöitä. Uusi sosiaalipolitiikka, johon asuntoreformikin kuului, rynnisti voimakkaasti ja kansainvälisesti vuoden 1910 paikkeilla. Sosiaalista aluetta kartoitettiin kokoamalla tilastoja; sosiologit esittivät siitä teorioita; siitä tuli filantrooppisten, lääketieteellisten, arkkitehtonisten ja hygieniaohjelmien kohde; sitä halkoivat lukemattomat väliintulon ja kontrollin muodot teollisuuskouluista viemäröintiin, poliisivoimista lähetystyöntekijöihin, keskinäisen avun yhdistyksistä malliasumissuunnitelmiin, kuvaa tutkimusprofessori Katri Hellsten tuota kehitysaihetta Sosiaalipoliittisen yhdistyksen satavuotishistoriassa. Asuntoreformiyhdistyksen perustaminen oli osin tuontivaraa Euroopasta, missä yhteiskunnalliseen edistykseen tähtääviä konferensseja järjestettiin uskomattoman paljon. Liikkeelle lähtöön oli kylläkin yllin kyllin kotoisia haasteita: asuntokurjuus oli yleistä ja sen seuralaisena kulkivat taudit ja sosiaaliset ongelmat. Asuntoreformistit olivat uudistusmielistä porvaristoa, jolle luontui filantrooppinen ajattelu. Uudistuksilla he halusivat myös varmistaa, että kehitys tapahtuisi rauhallisesti. Yhdistyksen merkitystä korosti se, että asuntopolitiikankin alalla oli vasta hyvin vähän lainsäädäntöä, julkista hallintoa ja muita instituutioita. Aloitteellisuudelle oli väljästi tilaa ja tilausta. Asuntoreformiyhdistyksen alkuvaiheen julkaisu- ja aloitetoiminta oli laajaa. Ensimmäinen asuntokongressi ja -näyttely syksyllä 1917 oli huomattava ponnistus, kun ottaa huomioon ajankohdan levottomat olot. Yhdistyksen kestäväksi saavutukseksi tuli Puu-Käpylä, puutarhakaupunkiaatteen suomalainen ruumiillistuma luvulle tultaessa reformihenki yhteiskunnassa laimeni, eikä yhdistys ollut alkuvuosiensa vedossa. Uusi lähtö sattui vuoteen 1935, jolloin asuntopolitiikan pitkän ajelehtimiskauden jälkeen uusi funktionalismin kip- 10

11 nän saanut arkkitehtipolvi tuli joukolla mukaan. Yhdistyksestä lähti liikkeelle yleishyödyllisten rakennusliikkeiden ja rakennuttajien perustaminen, josta suorat linjat ulottuvat meidän päiviimme saakka. Toisen maailmansodan jälkeisessä jälleenrakennuksessa yhdistys ei yhdistyksenä ollut vaikuttamassa, sillä se uinahti pariksikymmeneksi vuodeksi. Monet vanhat jäsenet olivat kylläkin vastuullisissa tehtävissä huutavaa asuntopulaa lääkittäessä. Jos haluaa etsiä astelemalle myönteistä tulkintaa, voi muistuttaa, että Asuntoreformiyhdistyksen tapaisen yhteenliittymän tärkein tehtävä sittenkin on verkostojen synnyttäminen, yhteyksien luominen asuntokysymystä eri suunnilta katsovien asiantuntijoiden ja asianharrastajien välille. Uusi liikkeellelähtö tapahtui Tuolloin Suomella oli sylisään maaltamuuton mittava ongelma. Muuttoon oli vastattava kiihdyttämällä asuntotuotantoa. Teolliset menetelmät ja lähiörakentaminen tulivat tarpeeseen. Asuntoreformiyhdistys osallistui kamppailuun asuntopolitiikan suunnasta. Yhdistyksen näkökulma oli kaupunkilainen. Niin se oli itse asiassa ollut jo 1910-luvulla. Sen aikakauden hallitseva yhteiskunnallinen kysymys koski torpparien ja maaseudun muiden maattomien asemaa. Siihen verrattuna Asuntoreformiyhdistyksen esiin ottama kaupunkityöväestön asuntokysymys oli mittasuhteiltaan pienempi. Toisen maailmansodan jälkeen siirtolaisten ja rintamamiesten asuttaminen suuntautui ensi hätään maaseudulle, ja vasta 1940-luvun lopulla aravalainoituksen myötä taajamien kerrostalorakentamiseen saatiin vauhtia. Maaseudun ja kaupunkien tai kasvukeskusten kuten pääkaupunkiseudun ja muun maan vastakohtaisuus on pysynyt asuntodebatin ydinkysymysten joukossa 2000-luvullakin. Asuntoreformiyhdistyksen satavuotishistoriikki on ollut kiintoisa kirjoitustehtävä. Lopputulos ei ole kattava kuvaus asuntopolitiikasta, josta on olemassa pätevää tieteellistäkin tutkimusta. Näkökulma tässä historiikissa on yhdistyksestä päin katsova ja yksittäisten henkilöiden merkitystä esiin tuova. Kirjaan sisältyy kaksitoista pienoiselämänkertaa Asuntoreformiyhdistyksen edesmenneistä merkkihahmoista alkaen Otto Stenrothista ja päätyen Teuvo Auraan. Näitä nimiä olisi voinut poimia vaikkapa toisen tusinan. Historiatekstin jälkeen kirjassa on yhdistyksen nykyisen puheenjohtajan Hannu Penttilän näkemys asuntoreformin tulevista linjoista. Loppuun valtiotieteen maisteri Ossi Paukku on kerännyt pitkiä tilastosarjoja asuntotuotannon ja asumisolojen kehityksestä. Käsikirjoituksen on lukenut Jussi-Pekka Alanen. Pitkäaikaisen asuntopolitiikan vaikuttajan kommentit olivat arvokkaita. Herttoniemenrannassa 15. maaliskuuta 2010 Esko Nurmi 11

12 Signe Branderin vuonna 1907 ottamassa valokuvassa Selma Löfström täyttää ämpäriä vesipostista. Osoite on Pieni Roobertinkatu 4 6; vanhat puutalot olivat vielä tyypillistä Helsingin keskustaa. Kuva HKM. 12

13 REFORMILLE PAIKALLISET TARPEET, KANSAINVÄLISET VAIKUTTEET Siellä kerrottiin vuokrattavan jopa lattiatilaakin vetämällä liituviivalla kullekin vuokralaiselle hänen käytettävänään ollut lattiapinta-ala. Työläiskodin sisustus sata vuotta sitten. Kuva Heikki Wariksen väitöskirjasta. 13

14 Tämä vaatimaton mutta kansoitettu mökki on Pitkänsillan takaa Vaasankatu 2:n pihan puolella. Kuva Signe Brander 1911, HKM. 14

15 asuntojen ikävyys ajaa miehet kapakoihin, ahtaus saa naiset torailemaan Näiden keskenään ja aiheuttaa lasten siivottomuuden, harmaa puolihämärä masentaa mielen, riistää rohkeuden, toivon ja työhalun; siveellinen kurjuus kulkee käsikädessä ruumiillisen kanssa. Lainauksen eräästäkin lehdestä poimi Väinö Tanner muistelmakirjaansa Näin Helsingin kasvavan. Hän kuvailee 1800-luvun loppupuolen asunto-oloja suuriruhtinaskunnan pääkaupungissa. Tanner muisti lapsuudestaan erityisesti puhutun huonosta elämästä Antipoffin talossa Uudenmaankadulla. Siellä kerrottiin vuokrattavan jopa lattiatilaakin vetämällä liituviivalla kullekin vuokralaiselle hänen käytettävänään ollut lattiapinta-ala. Thomassonin perheellä Väinö Tannerin sukunimi oli alun perin Thomasson meni kuitenkin paremmin. Isä Gustav oli päässyt töihin valtionrautateille ylimääräiseksi vaununsiivoojaksi ja sittemmin vakinaiseksi jarrumieheksi, ja rautatieläiset nousivat etujoukoksi, kun helsinkiläisten ammattityöntekijöiden piirissä virisi omatoimisuus asunto-olojensa kohentamiseksi. Thomassonit liittyivät Työväenasunto-osakeyhtiö Alkuun, joka pystytti kivitalon Ruoholahdenkadun varteen. Muuttamaan päästiin Alku-yhtiö oli työmiesten asuntoyhteistyöhankkeena Helsingissä toinen. Vuotta vanhempi oli pieni Taimi-yhtiö luvun puolella ehti vielä valmistua useita työväenasunto-osakeyhtiöiden taloja Kallioon. Nimet olivat Terä, Väinölä, Into ja Turva; niissä kaikui nuoren kansakunnan yhteiskunnallinen ja kansallinen herääminen. Kohta vuosisadan vaihduttua nimilista piteni nopeasti: Tapiola, Toivola, Terho, Kallio, Kaleva, Otava, Eläköön, Valhalla, Suomalainen, Swan, Aho Alku-yhtiön liikkeellepaneviin voimiin kuuluivat Numbergin veljekset, jotka myöhemmin muuttivat nimensä Nummivuoreksi. Heistä Fridolf oli ammatiltaan työnjohtaja, veli oli ylikonduktööri. Omakohtaisella kokemuksella asunto-olojen parantamisesta oli osansa siihen, että F. Nummivuori kirjoittautui toukokuussa 1910 ensimmäisten joukossa jäseneksi uuteen järjestöön, Yhdistykseen yleishyödyllisen rakennustoiminnan edistämiseksi. Järjestö tunnetaan nykyisin Asuntoreformiyhdistyksenä. 15

16 Senaattori Otto Stenroth Kuva Daniel Nyblin, MV. Otto Stenroth syntyi 1861 Saarijärvellä papin perheeseen. Asuntoreformiyhdistyksessä häntä muistettiin Suomen ensimmäisenä asuntopoliitikkona, mutta uraan mahtui hyvin paljon muuta. Maamme talouselämän eturivin miehiä oli määre, jota lehdistössä käytettiin hänen joutuessaan 70-vuotispäivänään runsaiden kunnianosoitusten esineeksi. Stenroth oli pankkimies ja sosiaalipoliitikko, filosofian maisteri ja varatuomari, joka opiskeli myös Pariisissa. Monipuolisuudesta kertoo se, että vuonna 1918 hän oli puolisen vuotta Suomen ensimmäisenä ulkoministerinä. Yhteiskunnallisen edistyksen harrastus lienee ollut jo kodin perintöä, sillä sisar Naemi Maria Stenroth ajoi romaanikirjailijana ja järjestöihmisenä muun muassa raittiusasiaa ja naisen aseman kohentamista. Stenroth kuului Kansallis-Osake-Pankin perustajiin 1889, ja toimi sen johtokunnan jäsenenä ja pääjohtajan varamiehenä. Säätyvaltiopäivillä hän edusti porvarisäätyä ja myöhemmin yksikamarisessa eduskunnassa nuorsuomalaista puoluetta. Senaattiin hän kuului kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päällikkönä Valtiopäivillä 1898 tekivät helsinkiläiset valtiopäivämiehet Stenroth ja August Hjelt anomuksen valtion rahaston perustamiseksi tukemaan työväen asuntoyhtiöitä. Vaikka tämän rahaston vaikutus jäi muutamaan vuoteen, oli se suuntaa näyttävä valtion asuntopoliittisia velvoitteita ajatellen. Helsingin kunnallispolitiikassa 1910-luvulla Stenroth ajoi asuntoasiaa kaupunginvaltuustossa ja sosiaalilautakunnassa, joiden jäsen hän oli. Hänen aloitteestaan perustettiin Helsinkiin 1913 kunnallinen lainarahasto yleishyödyllisen rakennustoiminnan tukemiseksi. Rahaston synnyttäminen ei ollut läpihuutojuttu: vastustus oli voimakasta, ja kaupungin rahatoimikamari epäili Stenrothin pyrkivän antamaan asuntotilanteesta liioitellun synkän kuvan. Kiinteistöluototus oli keskeinen osa Stenrothin pankkiiritoimintaa. Hän vaikutti muun muassa Suomen Kiinteistöpankin toimitusjohtajana ja Suomen Asuntohypoteekkipankin hallituksen puheenjohtajana. Puheenjohtajana hän ehti toimia myös Kaupunkiliiton hallituksessa sekä lukuisissa yhdistyksissä kuten Kansantaloudellisessa yhdistyksessä ja Suomen Norden-yhdistyksessä. Stenroth oli aloitteentekijä, kun Asuntoreformiyhdistys 1910 perustettiin. Puheenjohtajana hän toimi 1920-luvun lopulle saakka. Stenroth kuoli Kirkkonummella joulukuussa

17 Taudit olivat huonojen asunto-olojen seuralaisia. Kuva Heikki Wariksen väitöskirjasta. Fridolf Nummivuori ei kuulunut yhdistyksessä aivan sisäpiiriin. Hänet on poimittu tähän esimerkiksi asuntoreformin yhden syntyjuonteen edustajana. Nummivuori oli näet Helsingin Työväenyhdistyksen johtomiehiä sen varhaisella, wrightiläisellä kaudella, jota leimasi toisaalta sosiaalinen uudistustahto ja toisaalta halu estää työväenjoukkoja joutumasta vallankumouksellisille linjoille. Aatteellinen johtaja tässä esityöväenliikkeessä oli Viktor Julius von Wright, joka omisti Helsingissä pienen huonekalutehtaan. Hänenkin nimikirjoituksensa tuli ensimmäiselle sivulle, kun perustettiin Yhdistystä yleishyödyllisen rakennustoiminnan edistämiseksi. Samaiseen varhaisimpien liittyjien joukkoon 1910 kuuluivat myös senaattorit Aug. Hjelt ja Otto Stenroth. Heidän toimintansa oli sivunnut myös työväenasuntoosakeyhtiöitä, kuten Ruoholahdenkadun Alku-yhtiötä. Hjelt ja Stenroth olivat seuranneet aivan ensimmäisten työväenasunto-osakeyhtiöiden syntyä ja menestystä. Siitä rohkaistuneina he tekivät valtiopäivien porvarissäädyssä ehdotuksen, että tällaisille yrityksille myönnettäisiin halpakorkoisia valtion lainoja. Esitys menikin läpi vuoden 1897 valtiopäivillä. Professori Heikki Waris on kutsunut Hjeltin ja Stenrothin ajamaa valtion tukea asumiselle esiaravaksi viitaten vasta toisen maailmansodan jälkeen perustettuun valtion laajamittaiseen asuntolainoitukseen. Stenrothia voi hyvällä syyllä pitää Suomen ensimmäisenä asuntopoliitikkona. Zacharias Topelius oli ollut jo 1850-luvulla teräväkynäinen asuntokurjuuden kriitikko, mutta Stenrothista tuli valtiollisten ja kunnallisten toimiensa takia varsinainen vaikuttaja ja täytäntöön panija. Jos Yhdistykselle yleishyödyllisen rakennustoiminnan edistämiseksi pitäisi mainita vain yksi aloitteentekijä, hän olisi Otto Stenroth. Yhdistyksen tarkoituksena on edistää yleishyödyllistä rakennustoimintaa Yhdistys yleishyödyllisen rakennustoiminnan edistämiseksi, Föreningen för främjande af allmännyttig byggnadsverksamhet perustettiin kokouksessa Helsingin Seurahuoneella perjantaina 6 p. toukokuuta 1910 klo ½ 8 i.p.. Pöytäkirjan mukaan saapuvilla oli kolmattakymmentä kansalaista. Kokouspaikka, silloinen 17

18 Helsingin vanha Seurahuone tarjosi Asuntoreformiyhdistyksen perustamiselle arvokkaat puitteet. Kuvassa hotellin juhlasali on valmisteltu hotellin päättäjäispäivällisiä varten Seurahuoneesta oli tulossa kaupungintalo. Kuva Signe Brander, HKM. 18

19 Myös Töölön suunnalla sekalainen puutaloasutus tuli äkkiä vastaan. Kuva on otettu nykyisen Apollonpuistikon kohdalta luoteeseen. Vuosi on Kuva Signe Brander, HKM. Seurahuone Kauppatorin laidalla, palvelee nykyisin Helsingin Kaupungintalona tosin vanhasta on jäljellä lähinnä vain ulkokuori. Yhdistyksen perustavan kokouksen koollekutsuja ja avaaja oli senaattori Otto Stenroth, joka valittiin myös johtamaan puhetta. Stenroth perusteli laajasti yhdistyksen tarpeellisuutta. Samaa sanomaa ruotsiksi kaksikielisyys oli yhdistyksen toiminnalle siitä eteenkinpäin leimallista selosti maisteri G. R. Snellman, joka oli Suomen sosiaalitilastoinnin uranuurtaja. Alustuksista julkaistiin kirjoitukset Helsingin Sanomissa ja Nya Pressenissä. Sääntöesityskin oli valmiina kokoukselle esitettäväksi. Sen oli Stenroth laatinut yksin neuvoin lakitieteen tohtori Leo Ehrnroothin, arkkitehti Birger Brunilan ja Helsingin työväenasiain lautakunnan sihteerin Einar Böökin kanssa. Tärkein pykälä päätettiin kuulumaan seuraavasti: Yhdistyksen tarkoituksena on edistää yleishyödyllistä rakennustoimintaa sekä vaikuttaa muiden toimenpiteiden aikaansaamiseksi, jotka ovat omiaan parantamaan asumisoloja etenkin työväenluokan keskuudessa, muun muassa antamalla tietoja ja neuvoja henkilöille, jotka harjoittavat puheenalaista toimintaa. Mikäli yhdistyksen varat sen sallivat, voi yhdistys itse harjoittaa yleishyödyllistä rakennustoimintaa. Yhdistyksen toimialana on koko suuriruhtinaanmaa; sen kotipaikka on Helsingin kaupunki. Avainsana yleishyödyllisyys merkitsee sitä, että toiminta on yleiseen hyvään tähtäävää, jopa hyväntekeväisyyttä, eikä päämääränä ole voiton tavoittelu. Uuden yleishyödyllisyyttä tähdentävän yhdistyksen kokous Seurahuoneella hyväksyi vähin puhein säännöt. Vilkkaampi keskustelu sen sijaan käytiin jäsenmaksusta. Päätökseksi tuli valinnainen vuosimaksu, joka oli kolme tai kymmenen Suomen markkaa, tai kerta kaikkiaan eli ainaisjäsenmaksuna sata markkaa. Senaattori J. K. Paasikivi paljoksui kymmentä markkaa. Viidessäkin olisi tulevan pankkimiehen mielestä ollut kyllin. Nykyrahassa, 2000-luvun alkuvuosien euroissa, kymmenen markan jäsenmaksu vuonna 1910 vastaa noin 35:ä euroa. 19

20 Yhdistyksen perustamisvetoomus syksyllä 1910 oli osoitettu kaikille yleisesti kirjaimin S.H.T eli Salvo honoris titulo eli arvonimeä mainitsematta. Vetoomusta levitettiin suomen- ja ruotsinkielisenä ja Helsingin lisäksi myös suurimmissa maakuntakaupungeissa. 20

21 Elinkysymys terveelle ruumiin ja hengen kehitykselle Kokous hahmotteli hallituslistaakin, mutta päätökset harkittiin paremmaksi siirtää suuremman jäsenjoukon toivossa seuraavalle viikolle, jatkokokoukseen. Väliaikaiseksi toimikunnaksi nimettiin Stenroth, Ehrnrooth, Brunila, Böök ja Paasikivi. Jatkokokouksen pöytäkirja ei ole tallella yhdistyksen papereiden joukossa, mutta kokoonpanoksi lienee jo keväällä tullut se, mikä ilmenee yhdistyksen syyskuun 1910 jäsenhankintavetoomuksesta. Vetoomus painettiin suomeksi ja ruotsiksi ja kääntöpuolelle tuli ilmoittautumislomake, johon nimien lisäksi piti merkitä osoitteet ja valitut jäsenmaksut. Painopiste jäsenkeruussa oli Helsingissä, mutta hankinta ulotettiin lisäksi ainakin Tampereelle ja Viipuriin. Nykyajan sosiaalisista kysymyksistä on epäilemättä tärkein kysymys kelvollisten, huokeiden asuntojen hankkimisesta myös vähävaraisille. Se on suorastaan elinkysymys ihmisten terveelliselle ruumiin ja hengen kehitykselle, alkoi teksti, joka oli muotoiltu tunteisiinkin vetoavaksi. Siinä viitattiin ulkomaisiin pyrintöihin ja onnistumisiin asunto-ongelmien helpottamisessa ja jatkettiin itsekritiikillä: Kovin vähän meillä sitä vastoin on tämän asian eteen tehty ja kuitenkin on meillä 9 kaupungissa toimitettujen tutkimusten kautta selville käynyt kuinka suuri osa asukkaista näissä asuu perin epätyydyttävissä oloissa. Missä määrin yhdistys voi toimia tärkeän tehtävänsä eteen, se riippuu ensi kädessä niistä varoista jotka yhdistys saa käytettäväkseen. Me rohkenemme sen tähden täten kääntyä arvoisain Kansalaisten puoleen kehotuksella liittymään yhdistyksen jäseniksi siinä varmassa toivossa ettei kukaan, jolle yhteiskunnan rauhallisen kehityksen merkitys on täysin selvillä, tahdo meiltä kieltää kannatustaan, vetoomus huipentui. Tekstissä oli hiukan huvittava painovirhe: siinä kirjoitettiin rahallisesta kehityksestä, ruotsiksi fredlig. Allekirjoittajina olivat yhdistyksen ensimmäiseen hallitukseen kuuluneet henkilöt eli Otto Stenroth, V. von Wright, Taavi Laitinen, G.R. Snellman ja Einar Böök. Sosiaalipoliitikkoja, pankkimiehiä, lääkäreitä Sääntöjensä mukaan yhdistyksellä oli myös hallintoneuvosto, joka sekin esiteltiin jäsenhankintavetoomuksessa. Hallintoneuvosto lueteltiin seuraavasti: Professori Gust. Nyström, insinööri G. Zitting, t:ri W. Zilliacus, ammattientarkastaja Vera Hjelt, senaattorit Aug. Hjelt ja J.K. Paasikivi, professorit K.J. Ståhlberg ja J.H. Vennola, työnjohtaja F. Nummivuori, rakennusmestari E. Ikäläinen sekä fil. tohtorit S. Ivalo ja V. Voionmaa. Hallintoon valittujen nimet osoittavat, että sosiaalipoliittisia, taloudellisia ja terveydellisiä näkökohtia haluttiin painottaa yhdistyksen toiminnassa. Hallituksen jäsenistä Stenroth ja Böök olivat sosiaalipolitiikkaan suuntautuneita juristeja, edellinen monen kentän poliittinen toimija, jälkimmäinen virkamiesuralle lähtenyt. Viktor Julius von Wright oli työväenasiaa harrastava tehtailija, maisteri G.R. Snellman tilastotutkija, joka oli selvittänyt lukuisten kaupunkien asunto-oloja. Taavi eli Taavetti Laitinen puolestaan oli lääkäri, hygienian professori. Hallintoneuvostoon valituista tohtori Wilhelm Zilliacus oli Laitisen ammattitoveri, lääkäri, joka oli tutkinut muun maussa köyhyyden ja asuntokurjuuden vaikutusta tuberkuloosikuolleisuuteen. Talousmies Paasikivi toimi tuohon aikaan Valtiokonttorin ylitirehtöörinä ja Aug. eli August Hjelt Tilastollisen päätoimiston ylitirehtöörinä. Sekä Paasi- 21

22 Jäseneksi ilmoittautumisia ja yhdistyksen ensimmäinen jäsenluettelo maksumerkintöineen. Ensimmäisenä luettelossa oli valtiomies Leo Mechelinin nimi. 22

23 kivi että Hjelt olivat vanhasuomalaisia Suomalaisen puolueen valtiopäivämiehiä. Ståhlbergistä oli Paasikiven tapaan tuleva Suomen tasavallan presidentti. Jo vuonna 1910 Ståhlbergillä oli mittava poliittinen ura takanaan, mutta tuolloisena päätyönään hän hoiti hallinto-oikeuden professuuria Helsingin yliopistossa. Juho Heikki Vennola oli puoluekatsannoltaan Ståhlbergin tapaan nuorsuomalainen ja niin ikään professori. Hänen oppituolinsa oli kansantaloustieteessä vuodesta 1908 alkaen peräti 30 vuoden ajan. Sen ohessa hän toimi muun muassa kuusi kertaa ministerinä, pääministerinäkin. Sosiaalisiin kysymyksiin Vennolaa oli valmentanut työ Tilattoman väestön alakomitean tilastotoimiston apulaisjohtajana Hallintoneuvoston ainoa nainen Vera Hjelt oli uranuurtaja sikälikin, että hänestä oli vuonna 1903 tullut maan ensimmäinen naispuolinen ammattientarkastaja. Eduskunnassa hän vaikutti Ruotsalaisen kansanpuolueen ryhmässä. Santeri Ivalo oli nuorsuomalainen historiantutkija, kirjailija ja sanomalehtimies, joka oli ollut Helsingin Sanomain edeltäjän Päivälehden päätoimittajana. Tohtori Väinö Voionmaa oli hallintoneuvoston ainoa sosiaalidemokraatti, mutta tuossa vaiheessa hän oli enemmänkin tutkija ja kansanvalistaja, toimessa Kansanvalistusseuran sihteerinä. Kaupunkien kasvuun hän oli vastikään syventynyt monen vuoden työssä Tampereen historian kirjoittajana. Gustav Zittingiä on kutsuttu teollisuuden hovihankkijaksi. Hän oli insinööri ja useiden maailmanmerkkien agenttina toi ulkomailta koneita teollistuvan Suomen tarpeisiin. Työnjohtaja Fridolf Nummivuori jatkoi yhdistyksessä työväenliikkeen wrightiläisen vaiheen perintöä. Rakennusmestari E. Ikäläinen toi hallintoneuvostoon käytännön asuntosuunnittelun näkökulmaa, sillä hän oli osakkaana arkkitehtitoimistossa yhtiökumppaninaan muun muassa arkkitehti K.S. Kallio. Nimekkäät arkkitehdit liittyivät joukolla yhdistykseen Yhdistyksen hallintoneuvoston kokoonpanossa rakennustaiteen ylin edustaja oli professori Gustav Nyström, Teknillisen korkeakoulun arkkitehtuuriosaston johtaja. Hän oli paljon maailmaa nähnyt, mutta myös kotikaupunkinsa Helsingin kaavoitukseen toimissaan perehtynyt. Hänen tunnetuimpia töitään Helsingissä ovat Valtionarkisto, Säätytalo ja Eteläsataman Kauppahalli. Hän oli uusrenessanssin viimeinen merkittävä edustaja Suomessa. Pari nimeä hallituksen ja hallintoneuvoston jäsenjoukosta ehkä hieman yllättäen puuttuu. Lakitieteen tohtori Leo Ehrnrooth ja arkkitehti Birger Brunila eivät olleet mukana, vaikka olivat yhdistyksen käynnistäjien ydinjoukkoa. Heidän aikansa kuitenkin tuli vähän myöhemmin. Birger Brunila oli sitä paitsi tuossa vaiheessa vielä kovin nuori mies, vasta 27-vuotias, yli neljännesvuosisadan nuorempi kuin hänen opettajansa Gustav Nyström, joka valittiin hallintoneuvostoon. Uusi yhdistys tarvitsi innostuksen lisäksi arvovaltaa. Pieni esimerkki tästä on koneella puhtaaksikirjoitettu jäsenluettelo, kaiketi ensimmäinen lajissaan. Siihen on kärkeen nostettu kunnioitettu valtiomies Leo Mechelin, joka tuolloin jo 70-vuotiaaksi ehdittyään ei enää erityisesti osallistunut yhdistyksen toimiin. Yhdistyksen jäsenhankintalomakkeet ovat päiväämättömiä, mahdollisesti niitä käytettiin pitkäänkin syksyn 1910 jälkeen. Listalla, jonka Mechelin aloitti, on joka tapauksessa noin 120 jäsentä. Arkkitehtikunnan keskuudessa liittyminen näyttää olleen suosiossa, 23

24 ja ammattikunnan suhteellinen paino yhdistyksen jäsenistössä on suurempi kuin sen ensimmäisissä hallintoelimissä. Arkkitehtijäsenistä monet ovat nykypolvillekin tuttuja: Sigurd Frosterus, Gustav Strengell, Waldemar Aspelin, Walter Thomé, K.S. Kallio, Werner von Essen, Yrjö Sademies, Einar Sjöström Jäsenistössä oli runsaasti poliitikkoja ja muita yhteiskunnallisia vaikuttajia myös niiden lisäksi, jotka olivat tulleet valituiksi alkuvaiheen hallintoon. Mukana olivat valtioneuvos J.R. Danielson-Kalmari, kansantaloustieteilijä ja senaattori Heikki Renvall, toimittaja Amos Andersson, päätoimittaja Eero Erkko, rakennusliikkeen johtaja A. W. Liljeberg, senaattori ja professori Onni Talas, kansanvalistusmies Zach. Castren ja asianajaja Heikki Ritavuori. Ilmoittautumisia jäseneksi saatiin kokoon myös Viipurista ja Tampereelta. Kummankin kaupungin arkkitehtuurin kärki tuli mukaan: Viipurista Uno Ullberg ja Tampereelta Birger Federley. Viipurista liittyi myös suuryrityksen pääjohtaja Wilhelm Hackmann, joka oli osallistunut siellä myös kunnallispolitiikkaan. Hackman maksoi jäsenmaksua kerta kaikkiaan sata markkaa. Ainaisjäsenyyden näin lunastaneita ei muuten ollut paljon. Leo Mechelin kuului joukkoon, samoin säätiönsä kautta pysyvästi muistiin jäänyt Yrjö Jahnsson. Esimerkiksi Amos Andersson, jolle karttui suuromaisuus, lähti yhdistyksen jäseneksi minimimaksulla, kolmella markalla. Helsingin asunnoista neljännes ehdottomasti liika-asuttuja Helsinki-keskeisyys oli merkille pantavaa, vaikka sääntöjensä mukaan yhdistyksen toiminta-alue oli koko suuriruhtinaanmaa. Suuren kaupungin ongelmat olivat suuremmat kuin pienen, voidaan päätellä. Jäsenhankintavetoomuksessa viitattiin asunto-olojen tilastotutkimuksiin, ja ne osoittivat kylläkin että ehdottomasti liika-asuttuja asuntoja oli runsaasti muissakin kaupungeissa. Helsingissä niitä oli neljännes, kun vaatimukseksi asetettiin, että ilmatilavuutta asunnossa pitäisi olla vähintään kymmenen kuutiometriä henkeä kohti. Kymmenen kuutiota on esimerkiksi sellainen tila, jossa on kaksi kertaa kaksi metriä lattiaa ja kaksi ja puolimetriä huonekorkeutta. Kirjasessaan Asuntokysymyksen alalta vuonna 1911 Einar Böök piikitteli nimeämällä Helsingin kaikessa muussa paitsi korkeissa huoneenvuokrissa ja nousukasmaisessa ylellisyydessään vaatimattomaksi suurkaupungiksemme. R. G. Snellmanin tutkimuksen mukaan Helsingissä työläisen palkasta vuokraan meni 18 prosenttia tuloista. Ainoastaan Helsingissä suhdeluku nousi yli 15 %:in, jota yleensä katsotaan kohtuulliseksi, Böök kirjoitti. Viime vuosisadan alun oloissa tietysti liikenneolotkin rajoittivat osallistumista maaseutukaupungeissa. Sata vuotta sitten Tampereelta sai pääkaupunkiin puksutella junalla kuutisen tuntia ja Viipurista kaksitoista tuntia. Yhdistyksen helsinkiläiset aktiivijäsenet tunsivat toisensa monista yhteyksistä, myös kunnalliselämästä ja asuntokysymyksen harrastajina eli pari vuotta ennen yhdistyksen perustamista, oli saatu valmiiksi Helsingin kaupunginvaltuustolle komiteamietintö halpojen asuntojen rakentamisesta. Komiteaan kuuluivat G. Nyström, V. von Wright, Leo Ehrnrooth ja W. Zilliacus kaikki tulevan yhdistyksen avainhenkilöitä sekä kauppaneuvos Julius Tallberg, joka hänkin tuli jäseneksi. 24

25 Kaupunkiporvariston edistyshenkeä puoluesidokseen katsomatta Yhdistyksen yleishyödyllisen rakennustoiminnan edistämiseksi hankala nimi korvattakoon tästä eteenpäin tulevalla nimellä Asuntoreformiyhdistys jäsenistön poliittinen jakautuminen oli yhdessä suhteessa selvää; maalaisliittolaisia ei ollut mukana. Kaupunkiasumisen ongelmat eivät koskettaneet suoranaisesti heidän elämänpiiriään. Näkyvistä sosiaalidemokraateista osallistui alussa vain Väinö Voionmaa. Pyrkimykset kohentaa asunto-oloja edustivat yleisempää sosiaalista reformiliikettä, jolla oli kannatusta yli puoluerajojen. Merkillepantavaa onkin, että Asuntoreformiyhdistys sai tukea ja aktiivijäseniä Suomalaisen puolueen molemmista perillisistä, nuorsuomalaisista ja vanhasuomalaisista, sekä Ruotsalaisesta kansanpuolueesta. Sekä nuorsuomalaiset että vanhasuomalaiset olivat vuonna 1906 kirjoittaneet puolueohjelmansa. Nuorsuomalaiset korostivat työväestön ja maaseudun tilattomien olojen parantamista, kunnallishallinnon kansanvaltaistamista ja verotuksen uudistamista. Vanhasuomalaiset olivat yleensä tavoitteissaan vähemmän radikaaleja, mutta muutoshakuisia hekin. Ruotsinkielisellä puolella Svenska Folkpartiet perustettiin 1906, ja seuraavana vuonna sen piirissä järjestäytyi virallisesti vasemmistosiipi, Svenska Folkpartiets vänster, joka erottautui muusta puolueesta erityisesti sosiaalisten uudistusten ajajana. Tämän ryhmän kantaviin voimiin kuuluivat muun muassa Leo Ehrnrooth ja G. R. Snellman, joista tuli keskeisiä vaikuttajia myös Asuntoreformiyhdistykseen. Yhdistyksen jäsenistön enemmistö puhui äidinkielenään ruotsia päätellen siitä, minkä verran ilmoittautumisia oli kertynyt suomen- ja ruotsinkielisiin liittymiskaavakkeisiin. Jakautuma on ymmärrettävä. Helsinkiläisen lukeneiston, talouselämän johdon ja kaupungin luottamusmies- ja virkamiesjohdon piirissä ruotsinkieliset olivat enemmistönä, vaikka suomenkielisen väestön määrä oli ohittanut ruotsinkielisen jo 1890-luvun alussa. Kaupunginhallinnossa Ruotsalainen kansanpuolue oli edelleen vahvin. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ei paikalliseen politiikkaan ollut tuossa vaiheessa tullut, vaan tulot antoivat valtaa. Työväki oli kunnallisesta päätöksenteosta sivussa, tai heidän asioitaan edustivat porvarilliset wrightiläisen työväenliikkeen perinteen kantajat. Kieliriidat sen enempää kuin poliittiset puoluekiistatkaan eivät näytä vaivanneen Asuntoreformiyhdistystä. Puolueiden sisällä oli erimielisyyksiä sosiaalisten kysymysten ratkaisusta mutta yhdistyksessä eri puoluetaustoista lähteneet mielipiteet palvelivat yhteisiä tavoitteita, puolueista riippumatonta reformistista harrastusta. 25

26 Sadan vuoden takainen Helsinki oli nopeasti kehittyvä kaupunki, jossa vastakohtaisuudet olivat suuret. Näissä Eiran komeissa uudisrakennuksissa saattoi hyvinkin asua Asuntoreformiyhdistyksen filantrooppeja. Kuva on vuodelta Kuva Signe Brander, HKM. 26

27 Työväenliikkeen nousu antoi painoa asuntokysymykselle Sosiaaliset ongelmat eivät olleet Suomessa vasta keksittyjä, niitä tunnistettiin jo Ruotsinvallan aikana. Pitkään huomio kohdistui maaseudun tilattomaan väestöön. Maakysymys oli sosiaalisista kysymyksistä tärkein luvulta alkanut taloudellisen vapaamielisyyden kausi ja ensimmäinen teollistuminen synnyttivät työväenkysymyksen. Ulkomaiset aatevirtaukset alkoivat heijastua Suomeen. Puoluekentän mullistavin muutos oli työväenliikkeen itsenäistyminen, joka alkoi Suomen Työväenpuolue vaihtoi Forssan kokouksessa 1903 nimensä Suomen Sosialidemokraattiseksi Puolueeksi ja omaksui sosialistisen ohjelman. Valtiollisessa elämässä käännekohta oli vuoden 1905 suurlakko. Se toi hengähdystauon tsaarivallan harjoittaman kansallisen sorron keskelle. Murroskauden suuri saavutus maailmanmitassakin oli yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, joka oli ensi kertaa käytössä vuoden 1907 eduskuntavaaleissa. Siihen mennessä piti muidenkin ryhmien kuin sosiaalidemokraattien järjestäytyä valtakunnallisesti puolueiksi. Vaaleissa sosiaalidemokraatit ottivat peräti kahdeksankymmentä paikkaa kahdestasadasta. Saavutus oli hämmästyttävä, kun muistaa puolueen historian lyhyyden. Oli selvää, että uudet poliittiset voimasuhteet ja vaikutusmahdollisuudet alleviivasivat työväenkysymyksen tärkeyttä myös porvarillisissa piireissä. Torpparikysymys oli paljolti se, jolla sos.dem. puolue oli kannatustaan nostattanut. Kaupunkien tehdastyöläisten ja kaupunkien vähävaraisten olot olivat jääneet heiltäkin vähemmälle huomiolle. Suomi kulki jäljessä teollistumiskehityksessä. Vuonna 1900 väestöstä 73 prosenttia sai elantonsa maa- ja metsätaloudesta. Vastaavasti teollisuus, käsityö ja rakennustoiminta elättivät 13 prosenttia väestä. Kymmenessä vuodessa, Asuntoreformiyhdistyksen perustamisvuoteen 1910 mennessä, siirtymä alkutuotannosta oli hyvin pieni. Tuolloin maa- ja metsätalouden varassa oli yhä 71 prosenttia väestä. Vastaavasti teollisuuden, käsityön ja rakentamisen yhteinen osuus oli kasvanut vain pari prosenttiyksikköä, 15 prosenttiin. Suomen väkiluku 1910 oli 2,9 miljoonaa, ja siitä kaupunkiväestön osuus oli vain 15 prosenttia. Samaan aikaan ruotsalaisista asui kaupungeissa jo joka neljäs ja tanskalaisista neljä kymmenestä. Sosiaalipoliittiset ja -reformistiset aatteet tulivat Suomeen pääosin Saksasta, joka oli jo teollisuusmaa. Esimerkiksi Einar Böök, 1910-luvun johtava asuntopoliitikko ja Asuntoreformiyhdistyksen sihteeri, opiskeli kotimaisten lainlukujensa välissä Münchenin yliopistossa ja kuunteli yhteiskunnallisten kysymysten tutkijan, kansantaloustieteen professorin Lujo Brentanon luentoja. Brentano oli niin sanottu kateederisosialisti, jota nimitystä aikanaan käytettiin vähän pilkallisestikin viittaamaan opettajamaisuuteen ja epäkäytännöllisyyteen. Yhtä kaikki Brentanon käsitykset muun muassa ammattiyhdistysliikkeen merkityksestä vaikuttivat laajalti. Leo Ehrnrooth, sosiaalipoliittisen aktivoitumisen keskeinen henkilö hänkin, meni 1901 Berliiniin opiskelemaan kansantaloutta ja oikeustiedettä. Siellä hän sai käsiinsä ranskalaisen sosialistin Jean Jaurèsin vastailmestyneen kirjan Etudes socialistes. Sen lukeminen oli Ehrnroothille elämys, joka johti muun muassa siihen, että hän pyysi ja sai henkilökohtaiset audienssit saksalaisen sosialidemokratian teo- 27

28 Esittelijäneuvos Einar Böök Kuva Apollo, MV. Einar Böökin toiminta sosiaalipoliitikkona kesti liki 40 vuotta. Hän oli sosiaalihallinnon virkamies, opettaja sekä ahkera ja osaava kirjoittaja. Hän antoi panoksensa monen valtakunnallisen yhdistyksen toimintaan. Niistä tärkeimmät olivat Sosiaalipoliittinen yhdistys ja Asuntoreformiyhdistys, jonka voimahahmona sihteerin tehtävässä hän toimi pitkään ja oli pääosan vielä 1920-lukua johtokunnassa, välillä puheenjohtajanakin. Einar Böök syntyi Helsingissä Perhetausta oli akateeminen: isä Emil Böök toimi Helsingin yliopistossa pedagogiikan ja didaktiikan dosenttina ja vt. professorina. Einar Böök suuntasi opintonsa aluksi humanistisille aloille kuten historiaan ja kirjallisuuteen, mutta saatuaan filosofian kandidaattitutkinnon valmiiksi hän kääntyi lakimiehen uralla. Böök oli alkuun käytännön lakimiehen töissä muun maussa asianajajana. Vuonna 1907 hänet valittiin Helsingin kaupungin työväenasiainlautakunnan sihteeriksi. Tämä sittemmin nimeltään sosiaalilautakunnaksi muuttunut hallintoelin käsitteli myös asuntokysymystä. Böökin tehtäviin kuului hakea muun muassa asunto- ja työllisyysongelmien ratkaisuista tietoa ja oppia myös ulkomailta. Böök oli tärkeässä osassa, kun Helsingin kaupunki valmisteli kunnallista työväenopistoa, joka perustettiin Böök siirtyi Kaupunkiliiton järjestämän Kunnallisen keskustoimiston johtajaksi, ja seuraavana vuonna hänestä tuli sosiaalihallituksen ylitirehtööri. Siinä tehtävässä ensimmäiset isot lainvalmistelut koskivat huoneenvuokrausta, säännöstelyä ja työnvälitystä. Nuori tasavalta tarvitsi maailmalla liikkunutta Böökiä välillä diplomaattisiin tehtäviin. Hän kuului valtuuskuntaan, joka neuvotteli Suomen Kansainliiton jäseneksi. Sosiaalihallitus lakkautettiin 1922, ja sen tehtävät siirrettiin sosiaaliministeriöön. Siellä Böök osastopäällikkönä ja esittelijäneuvoksena hoiti huolto- ja työasioita. Vuonna 1924 A.K. Cajanderin ensimmäisessä hallituksessa, joka oli virkamieskabinetti, Böök oli sosiaaliministerinä. Huolto-osastolla Böök yhdessä Bruno Sarlinin kanssa muokkasi 1930-luvulla uudet lain kunnallisesta huoltolautakunnasta, lastensuojelulain, irtolaislain ja alkoholistilain Böök jäi sosiaaliministeriöstä eläkkeelle. Vaikka hän oli silloin jo 68-vuotias, hän ryhtyi opettamaan Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa sosiaalihuollon työntekijöitä. Vielä sotien jälkeen hän julkaisi sosiaalilainsäädännön perusteoksen Suomen huolto-oikeus. Böök kuoli Helsingissä

29 reetikoilta Eduard Bernsteinilta ja August Bebeliltä. Tiedämme, että paljon myöhäisemmän ajan asuntoreformisti Mauno Koivistokin oli bernsteininsa lukenut ja revisionismin omaksunut, mutta se on oma tarinansa. Sosiaalipoliittinen yhdistys ja Asuntoreformiyhdistys, kuin veljekset Välähdykset siitä, miten Böök ja Ehrnrooth hankkivat Saksasta vaikutteita, kuvastelevat uuden etsintää 1900-luvun alun suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa. Ajan henki oli hyvin kansainvälinen. Suomessa tiedettiin, missä maailmalla mentiin. Helmikuussa 1909 perustettiin Sosiaalipoliittinen yhdistys, joka tavallaan avasi tietä erikoistuneemmalle Asuntoreformiyhdistykselle. Paljon samoja henkilöitä oli kummankin yhdistyksen perustajien joukossa. Sosiaalipoliittinen yhdistys syntyi nimellä Suomen Työväensuojelus- ja Sosialivakuutusyhdistys. Vuonna 1920 nimi muutettiin Suomen Sosialireformiyhdistykseksi ja 1932 Sosialipoliittiseksi yhdistykseksi, johon nimeen on vielä myöhemmin lisätty yksi a-kirjain. Aloite yhdistyksen muodostamiseen tuli oikeastaan ulkomailta. Vuonna 1908 kansainvälinen pysyvä komitea ryhtyi valmistelemaan Roomassa pidettävää sosiaalivakuutuskongressia. Komitea pyysi suomalaista jäsentään senaattori Aug. Hjeltiä ottamaan aloitteen alan kansallisen yhdistyksen perustamiseksi Suomeen. Hjelt pani toimeksi. Perustamisvaiheen aktiiveihin kuuluivat myös Vera Hjelt, Leo Ehrnrooth ja G. R. Snellman, jotka keväällä 1910 olivat Asuntoreformiyhdistyksen perustamispuuhissa. Järjestöt kytkeytyivät toisiinsa myös siten, että Työväensuojelus- ja Sosialivakuutusyhdistys käynnisti 1909 valmistelun, joka tähtäsi osallistumiseen Wienissä pidettävään kansainväliseen asuntokokoukseen. Senaattori Otto Stenroth osallistui konferenssiin kirjoituksella Luotto yleishyödyllistä rakennustoimintaa varten. Einar Böökin otsikkona oli Kunnallinen asuntopolitiikka Suomessa. Asuntokongressi pidettiin Wienissä samassa kuussa kuin Asuntoreformiyhdistyksen perustava kokous Helsingin Seurahuoneella. Talvella Böök esiintyi kotimaassa Työväensuojelu- ja Sosialivakuutusyhdistyksen järjestämässä esitelmäsarjassa. Aiheena ei ollut vähempi kuin Asuntokysymys Suomessa, ja esitelmä pääsi yhdistyksen julkaisusarjaan. Aika nopeasti silloiset Sosialipoliittinen yhdistys ja Asuntoreformiyhdistys ottivat omat paikkansa, ja aloitteellisuus ja julkaisutoiminta puhtaasti asuntokysymykseen liittyvissä asioissa jäi yksin Asuntoreformiyhdistykselle. Vapaan kansalaistoiminnan yhdistyksillä oli toisaalta tarve erikoistua ja samalla tarve yhteistoimintaan. Nuoren kansakunnan henkisiä voimavaroja haluttiin käyttää järkevästi. Toukokuussa 1910 professori K. J. Ståhlberg johti puhetta neuvottelukokouksessa, jossa viritettiin Yhteiskunnallisen keskusliiton ja Yhteiskunnallisen toimiston perustaminen. Esikuvina olivat ulkomaiset sosialiset museot tarkoittaen näyttelyä ja neuvontaa. Hankkeen takana olivat reformijärjestöt ja muun muassa Kansantaloudellinen yhdistys ja sen ruotsinkielinen vastine Ekonomiska samfundet. Einar Böökin tehtäväksi tuli muiden toimiensa lisäksi olla myös johtajana Yhteiskunnallisessa keskustoimistossa. Liitosta ja toimistosta ei tullut pitkäikäisiä, mutta ne antoivat kuitenkin hyvän sysäyksen yhteiskunnallisen neuvontatoiminnan kehittämiselle. 29

30 Ebenezer Howardin esittämä modernin puutarhakaupungin kaavio vuodelta

31 Puutarhakaupunkiaatetta sovelsivat ensiksi Helsingin ympäristön maayhtiöt Asuntoreformiyhdistyksessä sulautuivat alusta pitäen toisiinsa sosiaaliset tarkoitusperät sekä kaupunki- ja asuntosuunnittelun uudistustarpeet. Myös jälkimmäisiin, fyysistä ympäristöä koskeviin kysymyksiin saatiin vahvoja kansainvälisiä vaikutteita. Puutarhakaupunkiaate oli noussut 1890-luvulla jokseenkin samoihin aikoihin sekä Englannissa että Saksassa. Elinympäristö nopeasti kasvaneissa kaupungeissa oli osoittautunut monessa suhteessa epäterveelliseksi, epäviihtyisäksi ja huonosti toimivaksi. Asemakaavaopin professori Otto-Iivari Meurman on muistelmissaan kertonut puutarhakaupunkiaatteen ensi tuulahduksista Suomessa. Hän mainitsee, miten nuori arkkitehti Bertel Jung vuonna 1896 sattumalta pani merkille ruotsinmaalaisessa lehdessä julkaistun kirjoituksen kuulun kaupunkisuunnittelijan Camillo Sitten kirjasta. Hän kertoi huomiostaan työtoverilleen Lars Sonckille, joka kirjoitti artikkelin Finsk Tidskriftiin. Artikkelin otsikko oli raflaava: Modern vandalism. Siinä ruodittiin ankarin sanoin Helsingissä vallalla ollutta asemakaavoitustapaa. Sonckin kirjoituksen ensimmäinen vaikutus osui Etu-Töölön suunnitteluun, johon sitten mallia haettiinkin maan ensimmäisellä asemakaavakilpailulla. Puutarhakaupunkiaatteen varsinaisena isänä pidetään lontoolaista Ebenezer Howardia. Häneltä ilmestyi 1898 kirja Tomorrow, A Peaceful Path to Real Reform, joka muutamaa vuotta myöhemmin hieman uudessa muodossa sai nimen Garden Cities of Tomorrow. Puutarhakaupunkiajatusten ensimmäisiä toteuttajia Suomessa olivat Helsingin ympäristöön syntyneet maayhtiöt. Niiden suunnitelmat saivat vaikutteita Englannin lisäksi muun muassa Saksasta ja Ruotsista. Maayhtiöistä vanhin oli 1895 perustettu AB M.G. Stenius, jonka tilauksesta Eliel Saarinen laati suurisuuntaisen Munkkiniemi-Haaga-suunnitelmansa. Sen raporttiin sisältyi arkkitehti Gustav Strengellin katsaus kaupunkisuunnittelun historiaan. Katsauksessa oli tarkka kuvaus Howardin puutarhakaupunkiideasta. Munkkiniemi-Haaga-suunnitelma jäi valitettavasti lähes tyystin paperille. Vuonna 1906 perustettiin Espoossa maayhtiöt AB Grankulla ja AB Alberga sekä Helsingin maalaiskunnassa AB Parkstad-Vanda-Puistokylä OY. Seuraavana vuonna aloittanut Kulosaari-yhtiö, AB Brändö Villastad, ehti kuitenkin käytännön toteutuksessa suunnannäyttäjäksi. Kulosaari valloitti aseman Suomen ensimmäisenä puutarhakaupunkina tai huvilakaupunkina kuten sitä yhtiön nimenkin mukaan usein kutsutaan. Kulosaaren historiasta kirjoittaneen professori Laura Kolben mukaan AB Brändö Villastadin keskeisenä toiminta-ajatuksena oli maantieteellisesti rajatun ja sosiaalisesti yhdenmukaisen, kansainvälisesti ajanmukaisen yhdyskunnan rakentaminen lähinnä helsinkiläiselle ostajakunnalle. Oman tontin omistamiseen, huvilan rakentamiseen ja esikaupunkiyhdyskunnan suunnitteluun liittyi... useita moraalisesti ja yhteiskunnallisesti kasvattavia reformoivia päämääriä. Kulosaaresta tuli vaurastuneen keskiluokan yhdyskunta, joka yritteliäisyyden hengessä huolehti omista asioistaan yksityisesti ja omassa joukossaan. Ebenezer Howardin mallikaupunki teki vaikutuksen Birger Brunilaan Asuntoreformiyhdistykseen Ebenezer Howardin puutarhakaupunkiaate tuli ennen muuta Birger Brunilan välityksellä. Nuori arkkitehti, joka oli mukana yhdistyksen perustamista valmistelevassa ydinryhmässä, 31

32 oli 1909 tehnyt opintomatkan Englantiin. Hän opiskeli siellä arkkitehtikoulussa ja kävi tutustumassa muun muassa Oxfordiin, Cambridgeen sekä Skotlannissa Glasgow hun ja Edinburghiin. Brunila näki myös tehtaanomistajien rakennuttamia malliyhdyskuntia. Suurimman vaikutuksen häneen kuitenkin teki Howardin aloitteesta Lontoon lähelle rakennettu Letchworthin puutarhakaupunki. Sen asemakaavaa oli laatimassa arkkitehti Raymond Unwin, jonka kirjoittama oppikirja Town Planning in Practice oli merkitykseltään kansainvälisesti painava. Brunila mainitsee muistelmissaan, että hän koki Letchworthin miellyttävänä vastakohtana Eastendin kurjuudelle. Howardin hahmottamassa ihannekaupungissa oli noin asukasta. Näin sosiaalinen elämä voisi olla kyllin vilkasta ja monipuolista, mutta luonto pysyisi kuitenkin lähellä. Maaseudun piti ympäröidä puutarhakaupunkia, ja asukkailla tuli olla omat puutarhapalstat. Asujaimiston tuli koostua useista sosiaaliluokista. Työpaikkoja piti olla omiksi tarpeiksi. Järkevän ja miellyttävän asemakaavan ja rakennustavan ohella Brunila merkitsi muistiin myös Letchworhin yhdyskunnan toiminnallisia, sosiaalisia ja hallinnollisia ominaispiirteitä; kuinka liikenteessä rautateillä oli keskeinen osa ja kuinka työläiset asuivat yhden tai kahden perheen taloissa. Yhdyskunta omisti maan ja vuokrasi sitä, sillä maan arvonnousu haluttiin koko yhteisön hyväksi. Yleishyödyllisyys ja rajoitettu voitonjako olivat vallalla. Brunila innostui Englannissa näkemästään niin, että palattuaan kotimaahan hän piti huhtikuussa 1909 Helsingissä Ekonomiska Samfundetissa esitelmän Englannin asuntoreformista. Brunilan esitys ilmestyi painettuna Ekonomiska Samfundetin julkaisusarjassa. Seurauksena oli vilkasta toimintaa vuonna 1910 perustetussa Yhdistyksessä yleishyödyllisen rakentamisen edistämiseksi, Brunila mainitsee muistelmissaan. Böökin näkemys asuntokysymyksen laajuudesta pätee edelleen Asuntoreformiyhdistyksen perustaminen on johdettavissa 1900-luvun alun yhteiskunnallisista tarpeista. Vastausta polttavaan asuntokysymykseen etsittiin sen eri kulmilta. Nyt sata vuotta myöhemmin tarkasteltuna jäsenistö edusti hämmästyttävän monipuolista asiantuntemusta kaikilta asuntokysymystä sivuavilta aloilta. Poliittista vaikutusvaltaa oli koolla laajalti. Laaja oli kyllä tehtäväkenttäkin. Asuntoreformiyhdistyksen alkuaikojen johtohahmo Einar Böök julkaisi 1911 tiiviin ja herättävän kirjasen Asuntokysymyksen alalta, esitelmiä ja kirjoitelmia. Siinä hän kertoo, mistä asuntokysymyksessä oikein on kysymys. Oli kerran ylioppilas, joka esitti osakunnassaan yhdeksi keskusteluaineeksi mittees parannuksii viel ois Suomenmuassa tehtävii?. Yhtä yksinkertaisesti emme saa käsitellä edes yhtä parannuskysymystä, asuntokysymystä, Böök kirjoitti. Ja sitten Böök antoi määritelmän: Tämä kysymys jakaantuu nimittäin vuorostaan uusiin alakysymyksiin: Se on maakysymys: sen ratkaisu on riippuva maanomistuksen ja maanhallinnan muodoista. Se on rakennuskustannuskysymys: siihen vaikuttavat rakennusaineiden ja rakennustyön hinnat sekä ne vaatimukset, mitkä asetetaan asuntojen mukavuuteen ja ulkonaisen muodon miellyttävyyteen. Se on luottokysymys: rakennustoiminta on nimittäin riippuvainen rahamarkkinoiden yleisestä tilasta ja erittäin siitä, kuinka kiinteistö- ja rakennusluotto on järjestetty. Se on kysymys joka on mitä likeisimmässä yhteydes- 32

33 Kallion Linjoilla asuttiin vielä 1911 vaatimattomastikin. Pojat nostavat vettä Viides linja 5:n kaivosta, mutta taustalla Kaikukuja 5:n uudessa kivitalossa nykyajan mukavuuksia on jo käytössä. Kuva Signe Brander, HKM. sä valtion ja kuntain liikennepolitiikan kanssa. Se on lainsäädäntökysymys, sillä asunto-oloihin vaikuttavat sekä maanomistusta ja maanhallintaa että asuntovuokraa koskevat lainkohdat; mitä erikoisesti viimemainittuihin tulee niin ovat ne meillä pääasiassa vielä 1734 vuoden lain kannalla, toisin sanoin aikoja sitten vanhentuneet. Se on hallinnollinen kysymys: asemakaavain järjestely ja rakennusjärjestykset voivat joko estää tai edistää sen onnellista ratkaisua; asuntoviranomaiset, asuntolautakunnat ja asuntojen tarkastus, ovat tässä suhteessa erinomaisen tärkeät. Se on järjestäytymiskysymys: sekä asuntoreformia ajavat yhdistykset että rakennusyhtiöt ja -osuuskunnat ja myös vuokralaisyhdistykset voivat toimia herättävästi, valistavasti ja suorastaan käytännöllisesti asunto-olojen parantamiseksi. Melkein eksyttävän moninaiset ovat siis ne kysymykset, jotka johtuvat tuosta yhdestä kysymyksestä. Ja samoin kuin ne johtuvat yhdestä lähteestä, niin niiden ratkaisuyritykset kaikki tähtäävät yhteen ja samaan korkeampaan päämäärään. Parempien ja huokeampien asuntojen hankkimiseksi kaikille kansankerroksille ponnistellaan taloudellisilla ja teknisillä, lainsäädännöllisillä ja hallinnollisilla keinoilla sentähden, että asuntokysymys on ihmisille elinkysymys, - sentähden että se on kulttuurikysymys. Böökin kuvaus asuntokysymyksen ulottuvuuksista on 2000-luvullakin luettuna ajankohtainen. Lopullista vastausta asuntokysymykseen ei ole saatu. 33

34 Perspektiivikuva Kone- ja Siltaosakeyhtiön työväenasuntokorttelista Helsingin Vallilasta. Armas Lindgrenin ja Bertel Liljeqvistin suunnittelema kortteli oli esillä ensimmäisessä asuntonäyttelyssä. 34

35 VALISTUKSEN ENSI HUIPENNUS OLI ASUNTOKONGRESSI JA -NÄYTTELY 1917 Jokaiselle kansan jäsenelle on tehtävä mahdolliseksi hankkia itsellensä ja perheellensä ihmisarvoa vastaava asunto. Wivi Lönnin pientalon pohjapiirros Naisten asuntopäiviltä

36 Venäjän valtakoneisto oli osa suuriruhtinaskunnan pääkaupungin katukuvaa. Kuvassa on kasakoita hotelli Seurahuoneen edustalla Kauppatorilla Kuva HKM. 36

37 Muuttokuorma Läntisen Heikinkatu (nyk. Mannerheimintie) 24 pihalla Taustalla näkyy Uuden ylioppilastalon torni. Vuokralaiselle kesäkuun alku oli kaupungissa yleinen muuton ja asunnon vaihdon ajankohta. Kuva Ivan Timiriasew, HKM. Asuntoreformiyhdistys syntyi suuriruhtinaanmaassa, jossa Venäjä oli vuonna 1908 aloittanut toisen sortokauden. Yhdistyksen perustaminen sinänsä osoittaa, että kansalaistoimintaa ei painostuksella kyetty tappamaan. Oli niinkin, että tsaarinvallan yleisvaltakunnalliset yhtenäistämis- ja alistamispyrinnöt eivät ulottuneet kaikkeen yhteiskuntaelämään, eivät ainakaan syvälle. Sosiaaliset kysymykset ja asuntokysymys niiden rinnalla olivat aluetta, jossa jäi tilaa suomalaisille ratkaisuyrityksille Suomen senaatti venäläistettiin ja kenraalikuvernöörin virkaan nimitettiin Suomi-syöjänä jo aiemmin tunnetuksi tullut Frans Seyn. Venäläinen hallinto vakiintui ja pysyi sitten lähes muuttumattomana vuoden 1917 maaliskuun vallankumoukseen saakka. Helsingin Seurahuoneelle 6. toukokuuta 1910 kokoontuneet asuntoreformin harrastajat olivat hyvin tietoisia siitä, että Pietarissa ratkottiin samaan aikaan Suomen kohtalonkysymyksiä. Venäjän ministerineuvosto oli lähettänyt yleisvaltakunnallista lainsäädäntöjärjestystä koskevan ehdotuksensa duumaan maaliskuussa. Suomen eduskunta oli ilmoittanut, että ehdotukset olivat vastoin Suomen perustuslakeja. Kesäkuussa asiaa duumassa käsiteltäessä pääministeri Stolypin arvosteli suomalaisia ankarasti. Yleisvaltakunnallinen lainsäädäntöjärjestys päätettiin äänestäen, ja tuloksen selvittyä äärioikeistoon kuulunut duuman jäsen V.M. Puriškevitš huudahti: Finis Finlandiae. Suomen loppu ei kuitenkaan ollut käsillä. Elämä jatkui kaikesta huolimatta. Asuntoreformiyhdistyksen asiakirjoissa sortokauteen viittaavia merkintöjä ei juuri ole. Kulttuurin alalla toista sortokautta on pidetty jossakin määrin lamauttavana, ainakin jos vertailukohdaksi on otettu vuosisadan vaihteen Suomen taiteen kultakausi, jota elähdytti kansallisuusaate. Tarvetta ja kiinnostusta asuntokysymyksen selvittämiseen ohjasi sittenkin enemmän suomalaisen yhteiskunnan taloudellinen kehitys, johon kuuluivat teollistuminen ja kaupungistuminen. Vuonna 1914 alkanut maailmansota kylläkin vaikutti suuresti toimeliaisuuteen. Venäjä oli sodassa, ja vaikka suoranaiset sotatapahtumat eivät ulottuneetkaan Suomeen, sotatalous heijastui tännekin ja monet rajoitukset tulivat voimaan. 37

38 Ammattientarkastaja Vera Hjelt Kuva MV. Vera Hjelt oli Suomen ensimmäinen naispuolinen ammattientarkastaja ja Työväensuojelu- ja huoltonäyttelyn perustaja. Hän oli myös opettaja. Erityislaatuista oli se, että hän kouluttautui veistonopettajaksi ja perusti Oulunkylään yrityksen nimeltä Vera Hjeltin Höyrysaha ja Puusepäntehdas. Siinä ei ehkä ollutkaan enää ihmeteltävää, että hän asuntokysymyksen harrastajien miesvaltaisessa joukossa oli ainoana naisena 1910 perustamassa Asuntoreformiyhdistystä ja alusta alkaen jäsenenä sen toimielimissä. Vera Hjelt syntyi Turussa 1857 säätyläisperheeseen yhtenä sen kahdeksasta lapsesta. Äiti vammautui, kun Vera oli pieni. Siksi ehkä tuon ajan tavanomaiset rajoitukset eivät suuresti sitoneet tyttöä. Jo 17-vuotiaana hän perusti Turkuun oman musiikkikaupan. Vera Hjelt kouluttautui kansakoulunopettajaksi, ja jatkoi Uno Cygnaeuksen suosituksesta kuulussa veistokoulussa Ruotsissa. Puusepänyrityksen omistajana hän tutustui myös työväenkysymykseen, ja kiinnostui erityisesti työläisnaisten asemasta. Kun hänen sahansa pahaksi onneksi paloi 1896, palasi hän opettajaksi ja löysi sitten Alexandra Gripenbergin tukemana itselleen uuden uran ammattientarkastajana. Hänet tunnettiin myös taitavana työriitojen sovittelijana. Vera Hjelt teki monia opintomatkoja ulkomaille, ja Ruotsista hän sai mallin Työväensuojelu- ja huoltonäyttelylle. Siitä kehittyi Sosiaalimuseo, jonka intendenttinä Vera Hjelt toimi 74-vuotiaaksi. Ammattientarkastajana Vera Hjelt kirjoitti jo 1908 perusteellisen tutkimuksen työläisnaisten asemasta, tarkemmin sanoen ompelijattarien ammattioloista. Samana vuonna hänet valittiin eduskuntaan Ruotsalaisen kansanpuolueen listoilta. Kansanedustajana hän toimi kymmenen vuotta. Hän vaikutti ratkaisevasti naistyövoiman käyttöä säätelevän lainsäädännön syntyyn, mutta yleisesti ottaen hän piti eduskuntaa hitaanlaisena vaikutuskanavana. Enemmän hän koki saavansa aikaan opettamalla, kirjoittamalla tutkimusten lisäksi lastenkirjojakin ja ahkeroimalla yhdistyksissä. Hänen aloitteestaan perustettiin muun muassa Raajarikkoisten auttamisyhdistys ja Voimisteluopisto Varala. Myös Sivistystä koteihin -yhdistyksessä eli nykyisessä Martta-järjestössä hän kuului uran avaajiin. Vera Hjelt kuoli liki 90-vuotiaana Helsingissä

39 Pientalon julkisivu Naisten asuntopäiviltä, arkkitehti Wivi Lönn. Neuvontana mallisääntöjä ja pikkutalon piirustuksia Kun Asuntoreformiyhdistys varsinaisesti järjestäytyi syksyllä 1910, toimintasuuntia avautui useita. Varoista tosin oli puutetta, joten kauppaneuvos Malmin rahaston hoitokunnalle laadittiin anomus jonkun suuremman rahamäärän asettamisesta yhdistyksen käytettäväksi. Anomus johtikin tulokseen: Malmin rahastolta heltisi markkaa. Siitä muodostettiin erillinen rahasto, jonka korot päätettiin osoittaa rakennusneuvontatoimiston ylläpitoon. Neuvontatoimisto sai kuitenkin pian laajemmat puitteet, kun Yhteiskunnallinen keskusliitto, jonka perustajajäseniin Asuntoreformiyhdistys kuului, toivoi yhdistyksen neuvonnan liitettäväksi Yhteiskunnalliseen keskustoimistoon. Asuntoreformiyhdistys näki neuvonnan keinoina muun muassa rakennusyhtiöiden ja -osuuskuntien mallisääntöjen laatimisen, pikkutalojen piirustusten hankkimisen, rakennuspiirustusten tarkastamisen sekä muistilehtisten valmistamisen vaikkapa vuokralaislainsäädännöstä ja asuntojen terveellisyysvaatimuksista. Asuntoreformiyhdistys liittyi Yhteiskunnallisen keskusliiton neuvontatoimintaan sillä ehdolla, että yhdistyksen sihteeri, siis Einar Böök, palkattaisiin neuvontatoimiston johtajaksi. Niin tapahtuikin. Pikkuasuntojen mallipiirustusten laadinnassa yhteistyökumppaniksi yhdistykselle ilmoittautui maayhtiö M.G. Stenius Aktiebolag. Asetettiin toimikunta, jossa Sigurd Steniuksen lisäksi olivat mukana yhdistyksestä arkkitehdit Yrjö Sademies ja Birger Brunila. Mallipiirustukset ja mallisäännöt olivat yhdistyksen tyypillistä työsarkaa seuraavina vuosina ja vuosikymmeninäkin. Niiden avulla toiminnan vaikutus ulottui myös helsinkiläispiirien ulkopuolelle, maaseutukaupunkeihin. Valtakunnallisuutta ilmeni muutenkin: jo ensimmäisenä syksynä yhdistys sai Vaasan kaupungin valtuusmiehiltä kirjelmän, jossa pyydettiin lausuntoa mietinnöstä Vaasan kaupungin työväen asunto-olojen parantamiseksi. 39

40 Julkaisusarjassa ilmestyi parhaana vuonna viisi nidettä Ensimmäisen toimintavuoden joulun aatonaattona oli määrä pitää yhdistyksen hallintoneuvoston kokous, mutta se jäi epäviralliseksi. Paikalla ei ollut päätösvaltaisuuteen vaadittua määrää jäseniä. Keskustelua tärkeistä aiheista silti käytiin. Esillä oli oma julkaisusarja, jonka aloittamista muun muassa Paasikivi kannatti lämpimästi. Julkaisusarjasta tuli yhdistyksen keskeinen työväline asiansa ajamisessa. Sarja pääsi alkuun 1912, ja Suomen itsenäistymiseen mennessä oli päästy jo julkaisuun numero 17. Julkaisuista osa oli yhdistyksen toimintakertomuksia, mutta suurin osa oli muuta alan valistusta. Vuonna 1912 ilmestyi sarjassa Einar Böökin Hyreslagstiftning i korta drag, Taavi Laitisen Asuntoa koskeva tietolehti, yhtenä niteenä Sigurd Steniuksen esitelmä maaseudun asunto-oloista ja Gustav Strengellin esitelmä englantilaisesta puutarhakaupungista. Toisessa esitelmäkirjassa Otto Stenroth kirjoitti aiheesta Miten on varoja hankittava vähävaraisten asumisolojen parantamiseksi meillä ja Einar Böök kahdesta teemasta, jotka olivat Valtion ja kuntien asuntotuotanto Budapestissa ja Itävallan yleishyödyllinen asuntorahasto. Aihekirjo oli poikkeuksellisen suuri yhdelle vuodelle, samoin kirjojen ja kirjasten määrä. Seuraavana vuonna ilmestyi Leo Ehrnroothin Städernas bostadsfråga, alaotsikoltaan Översikt af kommunal bostadspolitik i Finland Toinen julkaisu oli Arthur Gauffinin kirjanen työväen asunto-oloista ja asuntotarkastuksesta Helsingissä. Vuonna 1915 Gauffin kirjoitti sarjaan Helsingin lapsiperheiden asuntotarpeista ja asukkijärjestelmästä työläisperheissä. Wald. Wileniuksen työn otsikko oli laaja Bostads- och hyresförhållandena i Helsingfors. Vuoden 1917 satoa olivat K.W. Hopun tilastollinen tutkimus Asuntovuokrat Helsingissä ja Viipurissa sekä Kaarlo J. Kallialan Asunto-osuuskunnat. Luettelo kertoo, että tietoa tuli paljon tarjolle. Ken halusi perehtyä ajankohtaiseen asuntokeskusteluun, pääsi kohtuullisesti mukaan ja kärryille jo sillä, että luki Asuntoreformiyhdistyksen julkaisut. Tietoa vietiin myös ulkomaille, mistä sitä myös tuotiin kuten yhdistyksen julkaisusarjassa ilmestyneet kuvaukset Budapestin ja Itävallan asuntopolitiikan erityiskysymyksistä kertovat. Belgian Haagissa 1913 pidettyyn kymmenenteen kansainväliseen asuntokongressiin yhdistys järjesti Suomesta useita alustuksia. Kansainvälisessä yhteistyössä Suomi esiintyi Suomena, ei Venäjän alusmaana. Pienimuotoisesti näyttäytymisessä näillä foorumeilla oli jotakin samaa kuin 1912 Tukholman Olympialaisissa kisoissa, joissa Hannes Kolehmainen juoksi Suomen maailmankartalle. Otto Stenroth teki jo 1913 esityksen yhdistyksen omasta rakennustoiminnasta Myös lausuntojen antaminen tässä vaiheessa etupäässä pyytämättä oli yhdistyksen toimialaa. Harvemmin ne kuitenkaan johtivat välittömiin käytännön toimiin. Valtion lainoitus työväenasuntoyhtiöille ja myös osuuskunnille oli tähtäimessä. Helsingin kaupunki sai paljon kirjeitä: yhdistys muun muassa puolsi 1913 kaupungin työväenasianlautakunnan ehdotusta erityisen asuntolautakunnan asettamisesta. Senaatin siviilitoimituskunnalle lähetettiin samana vuonna erinäisiä lisäyksiä ja muutoksia terveydenhoitoasetukseen. Yhdistys oli sillä kannalla, että asuntojen vähimmäisilmatilasta pitäisi määrätä lailla. Jo ennen ensimmäisen maailmansodan puhkeamista virisi yhdistyksessä keskustelu asuntorakennusyhtiön perustamisesta lähtien siitä, mitä edellytetään 40

41 Ensimmäisen asuntonäyttelyn luettelon kannessa oli englantilaistyylistä puutarhakaupunki-ihannetta. Helsingin kaupungin yleishyödyllisen rakennustoiminnan edistämislainarahaston säännöissä. Omaan rakennustoimintaan sinänsä oli varattu mahdollisuus jo yhdistyksen säännöissä. Puheenjohtaja Otto Stenrothin esittämä aloite vuonna 1913 kuitenkin raukesi, ja muutamaa vuotta myöhemmin lopputulos keskustelusta oli sama. Arkkitehti Yrjö Sademies totesi pöytäkirjojen mukaan epävarmaan sotaaikaan viitaten, ettei nyt uskalla mitään rakentaa. Yhdistyksen alkuvuosien suurisuuntaisin hanke oli Suomen yleisen asuntokongressin järjestäminen. Siitä tehtiin ensi kerran päätös jo 1914 seuraavaa vuotta ajatellen. Silloin olot olivat kuitenkin muuttuneet niin epävarmoiksi, että kongressia lykättiin. Samoin oli tehtävä myös vuonna Tuon vuoden toimintakertomuksessa mainitaan yhdistyksen toiminnan olleen lamassa kuten niin moni muukin yhteiskunnallinen yritys maassamme. Rakennustoiminta, sekä yksityinen että yleishyödyllinen, on tunnetuista syistä, ennen kaikkea aineshankintavaikeuksien tähden, ollut lähes mitätön, eikä suuria mahdollisuuksia ollut sen elvyttämiseen, kertomukseen kirjattiin. Ei myöskään viime vuonna, asiasta neuvoteltua, havaittu ajankohtaa soveliaaksi yleisen suomalaisen asuntokongressin toimeenpanoon, jota jo muutaman vuoden oli suunniteltu, yhdistys harmitteli sihteerinsä Einar Böökin kynällä. Ensimmäinen asuntokongressi toteutui myrskyisässä tilanteessa Asuntokongressi toteutui lopulta lokakuussa 1917, vaikka ajat eivät suinkaan silloin olleet rauhoittuneet. Päinvastoin vuosi oli myrskyisä, mutta Asuntoreformiyhdistys teki silti kongressitavoitteestaan totta. Jos aiempien lykkäysten jatkeeksi olisi tullut peruutus, koko hanke olisi ehkä tuntunut matkaavan haaveiden hautausmaalle. 41

42 Passipoliisi, polle ja poseeraavia asukkaita kiveämättömällä Vaasankadulla sata vuotta sitten. Kuva Signe Brander, HKM. 42

43 Kunnallislehteen kirjoittamassaan selostuksessa Asuntoreformiyhdistyksen kantaviin voimiin kuulunut Kunnallisen keskustoimiston johtaja Yrjö Harvia mainitsee yhdistyksen kokemista vastuksista vuodesta 1914 alkaen. Sodan puhkeaminen ja entistä ankarammat kuristustoimenpiteet, joihin l ancien régime sodan ensi vuosina ryhtyi kaikkien kansallisten elonilmausten tukahduttamiseksi, panivat kuitenkin voittamattomia esteitä kongressin pitämiselle alkuaan suunniteltuna aikana. Vasta viimekeväisten suurtapahtumain tehtyä vapaan kansalaistoiminnan jälleen mahdolliseksi, voitiin ryhtyä kongressiaietta lopullisesti toteuttamaan, Harvia kirjoitti. Suurtapahtumat alkoivat Venäjällä maaliskuun vallankumouksella, joka lopetti tsaarinvallan. Neuvoteltuaan pitkään suomalaisten kanssa Venäjän väliaikainen hallitus antoi maaliskuun manifestin, jolla kumottiin Suomen perustuslakia loukanneet säädökset ja kutsuttiin Suomen eduskunta koolle. Edellisissä vaaleissa sosiaalidemokraateille oli tullut enemmistö kansanedustajista. Kesällä eduskunta sai käsiteltyä loppuun valtalain, jolla se otti itselleen Suomen korkeimman vallan käytön. Venäjän uusi, Kerenskin johtama hallitus ei kuitenkaan tätä hyväksynyt vaan hajotti eduskunnan. Tapahtumien vyöry johti uusiin eduskuntavaaleihin, jotka pantiin toimeen lokakuun alussa. Äänestysvilkkaus nousi korkealle. Sosiaalidemokraatit menettivät enemmistöasemansa. Vastakohtaisuudet kärjistyivät. Venäläistä sotaväkeä oli maassa paljon, työväen punaiset kaartit ja porvarilliset joukot järjestäytyivät. Harvian mukaan asuntokongressi saatiin pidettyä sinä lyhyenä valtiollisena lepo- ja odotusaikana, mikä vallitsi eduskuntavaalien ja eduskunnan kokoontumisen välillä. Uusi eduskunta aloitti marraskuun ensimmäisenä, ja samassa kuussa nousivat bolševikit valtaan Venäjällä, lokakuun vallankumouksella sikäläisen ajanlaskun mukaan. Suomessa oli ennennäkemättömän laajoja lakkoliikkeitä. Oli työttömyyttä, nähtiin nälkää. Suomi julistautui itsenäiseksi 6. joulukuuta, mutta oli myös kulkemassa kohti sisällissotaa, joka puhkesi taisteluiksi tammikuussa Kaupunkiliitto, Arkkitehtiklubi ja Rakennusmestariliitto kumppaneina Valtiollisten mullistusten lepojaksolla, tarkalleen 22. ja 23. lokakuuta Helsingissä pohdittiin rauhan töitä Suomen ensimmäisessä yleisessä asuntokongressissa. Asuntoreformiyhdistyksen apuna järjestelyissä olivat Arkkitehtiklubi ja Suomen Rakennusmestariliitto. Kokoukseen liittyi näyttely, jossa oli esillä tilastotauluja, asemakaavoja, täydellisiä yhteiskuntia asemakaavoineen ja niihin kuuluvine erikoisine rakennustutkielmineen, rakennustyyppejä etenkin työväenasunnoiksi sekä aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Asuntokongressin näyttelyn järjestelyvaliokunnan sihteeri ja komisaario oli arkkitehti Otto-I. Meurman. Näyttelyluettelon johdannossa hän viittasi ajan rauhattomuuksiin ja yhdisti ne asunto-oloihin: Onhan sanomattakin selvää, että ison perheen jäsenten ikään ja sukupuoleen katsomatta ollessa ahdettuina samaan makuuhuoneeseen siveellisyys niiden keskuudessa ei juuri pääse kohoamaan. Vielä surkeammiksi käyvät olot huoneustoissa, joissa asukkijärjestelmä on päässyt valtaan. Tulokset työväenluokkamme nuorempien ainesten huonosta kasvatuksesta ovatkin viime kuukausina selvästi astuneet näkyviin, Meurman johdatteli. Kongressiselostuksessaan Yrjö Harvia päätteli, että kaikesta huolimatta kongressin ajankohta oli hy- 43

44 vin valittu. Siitä todisti meikäläisissä oloissa odottamattoman runsas osanotto noin 120 henkilöä: senaatin jäseniä, eräitten ylihallitusten päälliköitä, kaupunkien, kauppalain, eräitten rakennustoimintaa edistävien suurempien raha- ja teollisuuslaitosten sekä useitten vapaitten järjestöjen edustajia. Vilkasta osanottoa varmisti se, että kongressia edeltäneenä kahtena päivänä Helsingissä pidettiin Suomen kaupunkipäivät Kaupunkiliiton järjestäminä. Ne olivat toiset ja samalla viimeiset vanhan kunnallishallinnon vallitessa, ja sikäli niillä oli jonkinlainen muistotilaisuuden luonne. Jo vuonna 1908 eduskunta oli säätänyt yleisen äänioikeuden myös kunnallisvaaleihin, mutta laki jäi vahvistamatta. Tsaarista vapaana uusissa oloissa eduskunta kesällä 1917 löi lukkoon uuden kunnallislain, jossa oli yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Se päästi työväestönkin lopulta osallistumaan kunnalliselämään. Asuntoreformiyhdistyksen puheenjohtaja Otto Stenroth johti myös kongressissa puhetta. Avauksessa hän julisti, että sota-aika oli yhteisön, yhteiskunnan ja valtion kannalta saattanut yhä voimakkaammaksi vaatimuksen, että jokaiselle kansan jäsenelle on tehtävä mahdolliseksi hankkia itsellensä ja perheellensä ihmisarvoa vastaava asumus. Asuntopulasta alustanut Einar Böök mainitsi Suomen asunto-olojen olevan jotakuinkin sillä kannalla, kuin millä Ruotsissa oltiin vuotta sitten. Böökin alustusta varten oli tehty kiertokysely kaupungeille. Yleinen asuntopula tai ainakin epätyydyttävä huoneustojen tarjonta vähävaraisten ja keskisäädyn tarpeiksi oli nykyään todettavissa Helsingissä, Turussa, Tampereella, Porissa, Kuopiossa, Kotkassa, Pietarsaaressa, Hämeenlinnassa, Porvoossa, Jyväskylässä, Savonlinnassa, Kajaanissa, Sortavalassa, Tammisaaressa, Iisalmella ja Torniossa eli 16 kaupungissa. Alustuksia ja esitelmiä kongressissa oli paljon. Rakennusmestari Yrjö Similä puhui kaupunkien rakennusainepolitiikasta ja mainitsi, että esimerkiksi sementin hinta oli maailmansodan alusta kohonnut 667 prosenttia ja kattopellin prosenttia. Böök ja Stenroth käsittelivät yhdessä muun muassa yleishyödyllisen asuntotuotannon luototusta, Harvia kehotti kehittämään tontinvuokrausta ja levittämään valistusta vuokrauksen eduista maan myyntiin verrattuna. Otto-I. Meurman selvitti vaatimuksia, joita nykyaikainen asemakaavataide nimenomaan asuntokysymyksen kannalta asettaa. Birger Brunila vertaili rakennustyyppejä ja esitti mahdollisuuksia rakennuskustannusten alentamiseen. Kauneutta ja kohtuullisuutta, asuntorahastoja valtiolle ja kunnille Laajat keskustelut eivät jääneet kongressin ainoiksi tuloksiksi. Ennalta valmistellusti ja kokouksessa muokaten päätettiin lukuisista aloitteista ja esityksistä, joista useat lähetettiin valtiovallalle. Jotkut menivät Asuntoreformiyhdistykselle edelleen työstettäviksi. Yhdistys sai toimekseen terveydenhoitoasetuksen säännösten kehittämisen koskien asunnontarkastusta sekä huoneenvuokralain aikaansaamisen. Vähäinen ei ollut sekään yhdistykselle asetettu velvoite, jossa edellytettiin sen harkitsevan keinot pitkäaikaisen tontinvuokran muotojen ja sen tarjoaman oikeusturvan vakaannuttamiseksi lainsäädäntötietä. Todettiin niin ikään, että asuntohygieenisistä syistä asunnontarkastuksen tueksi tarvitaan asuntolaki. Kongressi tuki Kaupunkipäivien päätöstä, joka painotti asemakaavalainsäädännön tarpeellisuutta. Suoraan lainsäädäntöön viittaavien kannanottojen lisäksi vedottiin valtioon asuntopolitiikan terästämiseksi. Valtiolta toivottiin yleisistä varoista muodostet- 44

45 Valtion Rautatiet asetti näytteille tyyppitalojaan; tässä arkkitehti T. Hällströmin useamman perheen asunto. tavaa asuntorahastoa, joka toimisi yleishyödyllisen rakennustoiminnan lainojen takuurahastona myöhempää kiinnitystä vastaan. Kun valtion sosialinen vakuutuslaitos meillä tulee järjestetyksi, olisi sen varoja laajassa määrin sijoitettava yleishyödylliseen rakennustoimintaan, kongressi lausui Harvian selostuksen mukaan. Maaseudulla toivottiin edistettävän omakotiliikettä, ja valtion sahoilta ja valtion metsistä myytävän puutavaraa kohtuuhintaan yleishyödyllisille rakennusyrityksille kaupunkeihin. Kaupunkikuntia kongressi kehotti perustamaan omia asuntorahastojaan, jotka antaisivat suoranaista lainaa tai olisivat takuurahastoina. Tonttien luovutuksessa suositeltiin vuokrausta. Elettiin aikaa, jolloin oli vielä tarpeen suositella sitäkin, että kutakin asuntoaluetta varten hyvissä ajoin ennen rakennustoiminnan alkamista suunnitellaan asemakaava. Kaiken rakennustoiminnan tulisi saada kaunis ja viihdyttävä ulkoasu. Etenkin olisi asemakaava sitä silmälläpitäen laadittava, mutta myöskin yksityisten rakennusten tulisi noudattaa kauneuden lakeja, mukautua kokonaisuuteen ja ryhmittyä siten että kaupunkikuvat tulevat sopusuhtaisiksi. Samaten olisi pihojen ja esipuutarhojen kaunistaminen ruohokentillä, istutuksilla tai muulla sopivalla tavalla otettava huomioon, kokous opasti niin, että siinä oli ilmeinen tuulahdus englantilaisesta puutarhakaupungista. Rakennustyypeistä kongressi huomautti, että kustannukset oli otettava entistä paremmin huomioon ja pidettävä asuntojen koko kohtuudessa. Rivitalot ja Göteborgissa suositut n.s. maaherratalot (3-kerroksinen rakennus, jossa pohjakerros on kivestä ja ylemmät kerrokset puusta) otettuina meillä käytäntöön olisivat omiaan suuresti vähentämään rakennuskustannuksia. Rahoitukseen liittyen kokous muistutti, että esimerkiksi säästöpankit ja henkivakuusyhtiöt kokoavat varansa etupäässä kansan syviltä riveiltä. Siksi tällaisten rahalaitosten tulisi ottaa huomioon sosialipoliittisia näkökohtia ja lukea yleishyödyllinen rakennustoiminta etuoikeutettujen lainanottajien joukkoon. Silti Asuntoreformiyhdistystä kehotettiin myös tutkimaan, voitaisiinko perustaa erityinen luottolaitos, joka tarjoaa kaikille vuokratonttien rakennuttajille luottoa toista kiinnitystä vastaan. 45

46 Pelastusarmeijan kokous Toisen linjan kallioilla. Kuva Signe Brander, HKM. 46

47 Asumisoloja oli näyttelyssä kuvattu havainnollisin, käsin piirretyin tauluin. Ruumisarkut ja pääkallot muistuttivat tarttuvista taudeista Asuntokongressin näyttelyn tilasto-osasto oli tuhti tietopaketti, jossa näkökulma oli kaupunkilainen. Helsinki oli pääosassa, mutta lukuisissa tilastotauluissa tehtiin vertailuja maan seuraavaksi suurimpiin kaupunkeihin, Turkuun, Tampereeseen ja Viipuriin, sekä joissakin yhteyksissä myös naapurimaan pääkaupunkiin Tukholmaan. Asumisväljyyttä tai pikemminkin -ahtautta ja nykyaikaisten mukavuuksien levinneisyyttä valotettiin useimmissa käsityönä valmistetuissa julistemaisissa graafillisissa esityksissä, joita oli kaikkiaan parikymmentä. Tilastoaineiston kokoaja maisteri Yngvar Heikel oli näyttelyluetteloon kirjannut johtopäätöksiä. Esimerkiksi vuokratasosta hän kirjoitti: Silmiinpistävä on Helsingin korkea keskimääräinen vuosivuokra verrattuna muiden Suomen kaupunkien, mutta ennen kaikkea Tukholman, suurkaupungin, vuokriin. Asumisahtauden ja tarttuvien tautien yhteyttä esitettiin tohtori W. Zilliacuksen tutkimuksen tiedoilla. Vuosina sattui Helsingissä keuhkotaudin ja 298 tuberkuloottisen aivokalvontulehduksen aiheuttamaa kuolemantapausta, ja tulirokkotapauksia oli Näiden esiintymistä oli kortteleittain tutkittu, ja laskettu yhteys asumistiheyteen. Sairaustapausten luku nousee rinnan huoneessa asuvien henkilöitten luvun kanssa, Heikel totesi yhteenvetona tiedoista, joita tilastotaulussa oli havainnollistettu kuvaamalla keuhkotautikuolemat ruumisarkuilla, aivokalvontulehdukseen kuolleet pääkalloilla ja tulirokkotapaukset sairasvuoteen kuvilla. Näyttelyn asemakaavaosastossa oli esillä muun muassa asemakaava Kottbyn alueen järjestelyksi Helsingissä eli tulevan Puu-Käpylän suunnitelma, jonka olivat laatineet arkkitehdit B. Brunila ja Otto-I. Meurman arkkitehti B. Jungin tutkielmia hyväkseen käyttäen. Helsingin panosta näyttelyyn olivat lisäksi muun muassa asemakaava työväen kaupunginosan järjestelyksi Kumtähden alueelle ja ehdotus työväenkorttelien järjestämiseksi Wallilan alueelle. 47

48 Teollisuusyhdyskuntien suunnittelua edusti näyttelyssä muun muassa Varkauden asemakaava, jonka tekijät olivat Thomén arkkitehtiveljekset. 48

49 Eliel Saarisen piirustus työväen rivitaloksi. Se kuului suurisuuntaiseen Munkkiniemi- Haaga suunnitelmaan, josta vain pieniä osia Munkkiniemessä toteutui. Muita näyttelyyn kelpuutettuja asemakaavoja tai aluesuunnitelmia oli Porvoosta, Oulusta, Riihimäeltä, Lieksasta, Kuopiosta, Leppäkosken tehdasalueelta Laatokan-Karjalan Harlusta, Kemin Karihaarasta ja Walkiakosken tehdasalueelta. Puunjalostusteollisuudella oli näyttää paljon asuntoalueita Täydellisten yhdyskuntien osastoon oli Helsingin läheisyydestä otettu Brändön saaren asutusjärjestely eli Kulosaari sekä Munkkiniemi-Haaga-suunnitelma. Molempiin liittyi myös rakennusten piirustuksia. Lukuisia suunnitelmia oli myös Turusta, mutta pääosa näyttelyn tarjoamista kaavaesimerkeistä oli teollisuuspaikkakunnille teollisuuslaitosten tilauksina syntyneitä. Kaavasuunnitelmia olivat teettäneet muun maussa Wilh. Schauman A.B. Pietarsaareen, J.W. Enqvist A.B. Tampereen lähelle Lielahteen, S.O.K. Haapakoskelle eli myöhemmältä nimeltään Vaajakoskelle, A.B. Simpele samannimiselle paikkakunnalle, Karhula Osakeyhtiö Karhulaan, A. Ahlström Varkauteen, G.A. Serlachius A.B. Mänttään, Rauma Wood Ltd Raumalle, Paraisten Kalkkivuori Osakeyhtiö Paraisille ja Ingerois Träsliperi Inkeroisiin. Suomen teollisuuden päähaara, puunjalostusteollisuus, oli siis vahvasti edustettuna. Tämän teollisuuden lohkon osuus ensimmäisen maailmansodan aattona oli jo runsas kolmannes Suomen kokonaistuotannosta. Paperitehtailla oli 1913 työvoimaa yli henkeä. Vuodesta 1860 määrä oli kolmekymmenkertaistunut. Paperitehtaat sijaitsivat yleensä vesivoiman äärellä muualla kuin vanhoissa asutuskeskuksissa, joten yhtiöillä oli hyvät perusteet tai suorastaan välttämätöntä osallistua väkensä asunto-olojen järjestämiseen. Otto-I. Meurman korosti näyttelyluettelossa puutarhaistutusten ja viljelymahdollisuuksien huomioon ottamista. Hyödyn lisäksi hän ajatteli virkistystä. Olisi ainakin toivottavaa, että puutarhaviljelys työväenasutusalueilla tulisi entistä yleisemmäksi. Muistelkaamme vaan Port Sunlightin puutarhojen keskessä piileksiviä katuja. Sellaisten näkeminenkin jo virkistää työstä väsynyttä, Meurman kirjoitti. Port Sunlight oli saippuatehtailijan 1800-luvulla perustama puutarhakaupunki Liverpoolin tuntumassa Englannissa. 49

50 Vuokrasäännöstelyn lopettamisen takia häädettyjä majoitettiiin tilapäisesti eräänlaisiin pilttuisiin Suvilahden kasarmiin 1920-luvun alkupuolella. Kuva Eric Sundström, HKM. 50

51 Varhaisen rivitalosuunnitelman tekijä oli Harald Andersin, joka piti Oulussa arkitehtuuri ja kaupunki-asemakaavatoimistoa. Näyttelyn Kone ja Sillan korttelia ihaillaan yhä Vallilassa Täydellisten yhdyskuntien johdantotekstin näyttelyluettelossa Meurman päätti kehotukseen pyrkiä kauniisiin yhdyskunta muodostumiin. Se ei suinkaan ole kalliimpaa kuin ruman kaupungin rakentaminen, päinvastoin, hyvä arkkitehtuuri on aina yksinkertaista. Rakennusten tulee vain sopia naapuriensa pariin, eikä pöyhkeillen monimutkaisine päätyineen ja ulkonemarakenteineen tai räikeine väreineen pyrkiä kiinnittämään ohikulkijoiden huomiota. Kadun voi myös aina kaartaa tai päättää siten, että sen näköalan päätteeksi tulee joku kummulla tai aukion varrella oleva arvokkaampi rakennus, jos ei muu, niin edes kylän osuuskauppa. Yksittäisten rakennusten joukossa näyttelyssä esiteltiin muun muassa Helsingin kunnallisia työväenasuntoja Hietaniemenkadun varrella ja Vallilassa, mistä niin ikään oli poimittu Kone- ja Siltarakennus Osakeyhtiön kortteli, jonka hohto on himmentymättömänä jäljellä vielä 2000-luvullakin. Rosenlew oli tuonut näytteille asuntosuunnitelmiaan Porista, Finlayson Tampereelta, Enso Träsliperi tehdasalueeltaan Vuoksen varrelta sekä Suomen Valtion rautatiet tyyppiasuintalojaan. Vielä mainittakoon Havin talot Wiipurista, Kymi Osakeyhtiön suunnitelmat Voikkaalta ja Kuusankoskelta sekä Billnäsin ja Kyröskosken tehtaiden asunnot. Petrogradistakin kaupungin nimi oli tuon poliittisen hetken mukainen oli esillä eräs asuntosuunnitelma. Sen takana oli Valter ja Ivar Thomén arkkitehtuuritoimisto. Thomén veljekset olivat helsinkiläisiä ja Asuntoreformiyhdistyksen jäseniä hekin. Monet viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä rakennetut työväen asuntoalueet ovat hävinneet huonon hoidon takia tai entistä suurempien rakennustehokkuuksien alta. Paljon on kuitenkin säilynytkin elävinä kulttuurimuistoina ja edelleen arvostettuina asunto- 51

52 Kaupunginarkkitehti Gunnar Taucherin johdolla Helsingin Mäkelänkadun varteen suunniteltu kunnallinen vuokratalo valmistui Tyyli on klassisismia. Rakennus on nykyään suojeltu. Kuva Apollo, SRM. 52

53 alueina. Vuoden 1917 näyttelyn antia pääsee yhä näkemään. Rakennustaiteen museo järjesti 1981 näyttelyn teemasta Työväenasunnot. Näyttelyluettelossa arkkitehti Merja Härö pahoitteli sitä ylenkatsetta, joka vielä 1960-luvulla kohdistui vanhoihin työväenasuntoihin kuten tosin suureen osaan muutakin vanhaa rakennuskantaa. Samalla Härö kuitenkin myös iloitsi asenteen muutoksesta. On huomattu, että monet asumisen suunnitteluun liittyvät ajankohtaiset ongelmat asemakaavoitus mukaan lukien ovat huolellisesti tutkittuina löytäneet ratkaisunsa mm. eräillä vuosisadan vaihteessa tai ja 1930-luvuilla rakennetuilla teollisuusyhdyskuntien asuntoalueilla, Härö kirjoitti. Vähävaraisten asunto-olot vaikuttivat kansamme taloudelliseen tuotantoon Suomen ensimmäisen asuntokongressin puheet ja ponnet ja näyttelyn esillepano kuvastivat paljolti järjestäjänsä, Asuntoreformiyhdistyksen, tärkeiksi kokemia uudistushankkeita. Merkittävä määrä teemoja saatiin yhdistyksen omaa piiriä laajempaan keskusteluun. Ituja jäi kasvamaan. Useimmat aloitteet toteutuivat jossakin vaiheessa ja jossakin muodossa. Joistakin esityksistä aika ajoi ohi, ja joidenkin kohdalla eteen tuli pitkällisiä viivytyksiä kuten kävi luototukselle. Kokouksen jälkeen Suomi oli pian itsenäinen. Ja sitten alkoi sisällissota, joka jätti leimansa nuoren tasavallan ilmapiiriin. Professori Anneli Juntto on kuvannut asuntopolitiikan historiaa perusteellisessa tieteellisessä teoksessaan Asuntokysymys Suomessa Topeliuksesta tulopolitiikkaan. Siinä hän jaksottaa asuntopolitiikan kausiin, joista ensimmäinen, filantropian kausi, alkoi 1800-luvun puolivälissä ja päättyi vuoteen Tälle asuntopolitiikan alkutaipaleelle tyypillisimpiä korostuksia olivat muun muassa terveellisyys, teknisten keksintöjen käyttöönotto sekä valistus. Filantropia tarkoittaa ihmisystävällistä toimintaa ja hyvänkeväisyyttä. Monessa mielessä Asuntoreformiyhdistyksen varhaiset pyrkimykset sopivat filantrooppisen kauden kuvaan, sen huipentajaksi. Yhteiskunnan asuntopolitiikalle ei ollut kunnolla vakiintuneita instituutioita, joten yksityinen asianharrastus oli arvossaan, jos kohta se Asuntoreformiyhdistyksen tapauksessa tähtäsi paljolti virallisten instituutioiden luomiseen ja vahvistamiseen. Eliitin eetos oli reformistinen, laajojen kansankerrosten elinolojen parantamiseen tähtäävä. Toisaalta asuntoreformisteista useimmat olivat oman ammattinsa, virkansa tai poliittisen roolinsa takia liittyneet ajamaan yhdistyksen tarkoitusperiä. Lääkärit, sosiaalialan virkamiehet, senaattorit, arkkitehdit, insinöörit ja pankkiirit olivat tutustuneet asuntokysymykseen kukin omia teitään. Asialle oli eduksi, että eri suunnilta tulleet löysivät toisensa. Anneli Junton mukaan asuntoreformistien ajattelussa esiintyi ajatus, että asunto-olojen parantamisessa koko yhteiskunta ja talous ovat saavana puolena. Täysin taka-ajatuksetonta hyväntekeväisyyttä asuntoreformistien hyväntekeväisyys ei ollut, vaan perspektiivit olivat laajemmat. Kuten uusimmat tutkimukset osoittavat asunnon laatu mitä suurimmassa määrin vaikuttaa ihmisten työintensiteettiin ja täten kansan koko taloudelliseen tuotantoon. Työskennellessämme vähävaraisten asunto-olojen parantamiseksi työskentelemme samalla kansamme taloudellisen tuotannon kohottamiseksi, kirjoitti Asuntoreformiyhdistyksen puheenjohtaja Otto Stenroth vuonna

54 Käpylän Marjatantien vehreyttä puutarhakaupunginosan ollessa vajaan kymmenen vuoden ikäinen. Kuva HKM. 54

55 YHDISTYS SAI AIKAAN EDULLISEN PUUTARHAKAUPUNGIN, PUU-KÄPYLÄN Asuntoreformiyhdistyksen ensimmäiselle vuosikymmenelle oli ominaista aloitteiden runsaus, joka kuitenkin johti hitaasti käytännön toimiin suurelta osin syynä olivat poikkeukselliset olot. Pohjapiirros on Puu-Käpylästä, Helsingin Kansanasuntojen kaksikerroksisen neljän perheen talon ensimmäisestä kerroksesta. 55

56 Näköala Puu-Käpylään Nyyrikintie 6:sta 1920-luvun lopulta. Etualalla ovat Nyyrikintie ja Metsolantie. Kuva HKM. 56

57 Martti Välikankaan piirtämä Helsingin Kansanasuntojen tunnus. Maailmansota ja vuoden 1918 sisällissota painoivat asuntorakentamisen Suomessa alamaihin, vaikka ankara asuntopula jatkui kaupungeissa näinä poikkeusvuosinakin. Maailmansotaa edeltänyt huippu asuntorakentamisessa saavutettiin uudelleen vasta vuonna 1923, jolloin koko maassa valmistui noin huoneistoa. Virallisten laskentojen mukaan asumisahtaus helpotti vuodesta 1910 vuoteen 1920 vain hivenen. Helsingissä sataa huonetta kohti oli 1910 asukkaita 201, kymmenen vuotta myöhemmin sadassa huoneessa asui keskimäärin 183 henkeä. Samantapainen lievä muutos oli tapahtunut myös seuraaviksi suurimmissa kaupungeissa, Turussa, Viipurissa ja Tampereella. Vuokra-asuntojen osuus oli vähän laskenut, mutta se oli Helsingissä 1920 edelleen 80,5 prosenttia. Asuntoreformiyhdistyksen ensimmäiselle vuosikymmenelle oli ominaista aloitteiden runsaus, joka kuitenkin johti hitaasti käytännön toimiin suurelta osin syynä olivat poikkeukselliset olot. Vuoden 1918 tapahtumat vaikuttivat yhteiskunnalliseen ilmapiiriin siten, että reformitahtokin joutui koetukselle. Sosiaalipoliittisessa yhdistyksessä, joka toimintaideologialtaan oli hyvin samanlainen kuin Asuntoreformiyhdistys, koettiin Suomen itsenäisyyden ensi vuodet vastusten täyttäminä. Yhdistyksen toiminnan käynnistäminen oli vaikeata, sillä näinä vuosina alkoi yhteiskunnallisten uudistusten vastustaminen ja sosialisen lainsäädännön arvostelu käydä varsin yleiseksi. Näin todettiin Sosiaalipoliittisen yhdistyksen alkuvuosien historiikissa. Asuntoreformiyhdistyksessäkin keväällä 1920 merkittiin johtokunnan pöytäkirjaan puheenjohtaja Böökin selonteko siitä kuinka n.s. porvarillisella taholla on vähän kannatusta olemassa yhdistyksen pyrintöjä kohtaan. Sisällissodan jälkeen yhdistyksen käynnistymistä kuitenkin helpotti se, että paljon tehtäviä oli otettu vastuulle syksyn 1917 asuntokongressissa. Sisällissodan jälkeen yhdistyksen hallitus kokoontui ensimmäisen kerran kesäkuussa Kokouksessa oli merkittävä tiedoksi, että puheenjohtaja Otto Stenroth oli nimitetty Paasikiven senaattiin ulkoasiaintoimituskunnan päälliköksi eli nykytermillä ulkoministeriksi. Siksi puhetta yhdistyksessä johti varapuheenjohtaja Viktor von Wright. 57

58 Kokous päätti jatkotoimista, joilla työnnettiin liikkeelle ne anomukset ja aloitteet, joihin asuntokongressi oli yhdistyksen velvoittanut. Asuntososiaalisten parannusten ajaminen vaati vuoden 1918 ilmapiirissä vähintään yhtä paljon kaunopuheisuutta kuin yhdistyksen perustamisvaiheessa. Syksyllä yhdistys esimerkiksi johdatteli Helsingin kaupunginvaltuustoa asuntotakuurahaston perustamiseen seuraavasti: Asuntokysymyksen ratkaisu siihen suuntaan, että vähävaraisille olisi saatava kelvollisia, terveellisiä ja kodikkaita asuntoja, ei voi käydä säännöllisissäkään oloissa päinsä muutoin kuin yhteiskunnan avulla, jossa tehtävässä kunnilla voi olla huomattavan tärkeä merkitys. Asuntokysymys ei ole ratkaistavissa yksityisten voimilla eikä varoilla. Ja että tämän kysymyksen ratkaisu on tärkeä, siitä ei liene eri mieltä. Se ei ole tärkeä vain yksityisten oloja silmälläpitäen, se on tärkeä yhteiskunnan edun vuoksi. Tunnettuahan on, että viihtyisä koti on omiaan ehkäisemään yhteiskunnallista tyytymättömyyttä, sekä edistämään ruumiillista ja henkistä hyvinvointia, josta taas riippuu kansan tuotannollinen työkuntoisuus. Kuntien velvollisuus on juuri sen vuoksi mahdollisimman suuressa määrin ja voimiensa mukaan tukea ja helpottaa asuntokysymyksen onnellista ratkaisua. Vuokrakasarmilinja oli jyrätä vehreät ideat Käpylässä Yhdistyksen suureksi käytännön työmaaksi itsenäisyyden alkuvuosina muodostui Puu-Käpylän aikaansaaminen. Käpylän alue liitettiin Helsingin kaupunkiin 1906, ja sosiaalilautakunta, jonka monet jäsenet olivat mukana Asuntoreformiyhdistyksen toiminnassa, ryhtyi katselemaan sitä puutarhakaupunkiaatteen toteutuspaikkana. Kaupungin asuntopolitiikka oli kuitenkin menossa osittain toiseen suuntaan. Kaupunginvaltuusto päätti keväällä 1917 yleishyödyllisen työväenasunto-osakeyhtiön aikaansaamisesta, mistä Asuntoreformiyhdistys oli tehnyt aloitteen. Toteutustapa oli kuitenkin kääntymässä aivan muuksi kuin yhdistyksen hellimäksi puutarhakaupungiksi. Valtuuston päätöksen pohjana olleessa valiokunnan mietinnössä todettiin, että vastaisen yhtiön tulisi toistaiseksi suunnata toimintansa etusijassa pienten huoneistojen paljottaistuotantoon ja olisi sitä varten rakennettava monikerroksisia suuria vuokrataloja. Näitä n.s. työläiskasarmeja ei tosin käy pitäminen malliasuntoina, eikä niitä käy vertaileminen puutarhakaupunkien yhdenperheen taloihin eikä muihin harvanlaisesti rakennettuihin esikaupunkeihin, mutta kun nyt olisi mahdollisimman lyhyessä ajassa pakottavimman asuntohädän vastustamiseksi aikaansaatava niin lukuisia terveydellisesti tyydyttäviä ja ihmisarvon mukaisia asuinhuoneistoja kuin käytettävissä olevilla varoilla on mahdollista, näyttää vuokrakasarmijärjestelmä olevan tarkoituksenmukaisin rakennustyyppi. Kaupungin puolesta puolikunnallinen osakeyhtiö tuli periaatteessa perustetuksi huhtikuussa 1917, jolloin valtuusto myönsi yhtiön osakkeiden merkitsemiseen markkaa. Muiksi osakkaiksi olivat lupautuneet Keskinäinen henkivakuutusyhtiö Suomi ja Asuntoreformiyhdistys, kumpikin markan osakesijoituksella. Syksyn 1917 asuntokongressissa vuokrakasarmilinja sai täyslaidallisen arvostelua. Linja ei ehkä vielä siihen tuossa vaiheessa olisi uponnut, mutta sisällissodan puhkeaminen ja seuraavat epävakaat vuodet lykkäsivät rakentamispäätöksiä. Näin reformilinjalaisille jäi aikaa vaikuttaa oman mallinsa puolesta. Helsingin Kansanasunnot Oy:n varsinainen perustamiskokouskin pidettiin vasta kesäkuussa

59 Sosiaalilautakunnan aloitteesta Käpylää kaavoitettiin. Asemakaava-arkkitehti Birger Brunila, jonka apulaisena toimi Otto-Iivari Meurman, saikin kaavan valmiiksi Sillä välin kaupungin rahatoimikamari oli Asuntoreformiyhdistyksen kasarmiarvostelusta suivaantuneena jo ehtinyt tulla ajatukseen, että Kansanasuntojen rakennustoiminnasta olisi kokonaan luovuttava ja yhtiö purettava. Asuntoreformihenkinen sosiaalilautakunta pystyi kuitenkin torjumaan lopetussuunnitelmat. Asuntoreformiyhdistys oli saanut eduskunnan vuodeksi 1920 myöntämään 20 miljoonan markan määrärahan yleishyödyllisen rakentamisen lainoitukseen koko maassa. Saataville tullut raha pani vauhtia Helsingin kaupunkiin. Vuoden 1920 alussa järjestettiin Kansanasunnot-yhtiön uusi osakemerkintä, jossa kaupunki sijoitti jo alun perin varaamansa markkaa. Vakuutusyhtiö Suomikin merkitsi markalla, mutta Asuntoreformiyhdistys tyytyi markkaan. Yhdistyksen panos oli siten enemmänkin henkisellä kuin rahallisella puolella. Toisaalta koko markan pääomakin oli varsin pieni, joten rakennushanke nojasi voimakkaasti toiveeseen saada valtiolta huomattava koroton laina. Puu-Käpylään rakennettiin tiukalla rahalla mutta väljästi Rahapula oli ankara, joten taloudellisuus oli Käpylän kaavailuissa yhtä lailla keskeinen tavoite kuin terveellisyys tai viihtyisyys. Syksyllä 1919 Helsingissä järjestettiin ensimmäiset suomalaiset Rakennuspäivät, joiden taustavoimina oli paljolti samoja henkilöitä kuin kahta vuotta aiemmassa Asuntokonferenssissa, siis asuntoreformisteja. Rakennusmestari K. J. Roustin esitelmän otsikko oli Rakennuskustannusten huojentamismahdollisuudet järkiperäisen työnjohdon ja töiden järjestelyjen avulla. Johtaja Yrjö Similä puhui aiheesta Rakennusainekysymys, säästörakennustavat ja rakennusosien standardisoiminen. Otto-I. Meurman käsitteli teemaa Pulakauden rakennusalueiden asemakaavat ja niihin liittyvien laitosten järjestely sekä toinen arkkitehti, Helsingin sosiaalilautakunnan sihteeri Akseli Toivonen asunto- ja rakennustyyppejä. Similän ja Toivosen esitelmiin liittyi tuumantarkka 2- kerroksisen 8-huoneisen rivitalolamellin aineluettelo. Sosiaalilautakunta esitti rahatoimikamarille ja tämä edelleen kaupunginvaltuustolle, että Kansanasunnot pääsisi rakentamaan vuokrataloja Käpylään. Kun 1919 vuoden Rakennuspäivien pöytäkirjojen mukaan kaksikerroksisten puutalojen rakentaminen kävisi verraten halvimmaksi, lienee aikomus ehdottaa sellaista rakennustapaa, rahatoimikamari päätteli. Kansanasunnot Oy:n alkutaipaleen historiikissa mainitaan, että puurakentamisella tavoiteltiin ja saavutettiinkin prosentin säästöt kivirakennukseen verrattuna. Kivitalojen rakennusaineista oli pulaa, samoin tekijöistä. Rakentamisen vireydyttyä 1920-luvalla kivirakennustöiden suorittamiseen työnantajat olivat esim. pakotettuja tuottamaan rappareita Saksasta, historiikissa mainitaan. Yhtiön ensimmäisissä säännöissä oli määräys, että rakennuksissa saisi olla korkeintaan kahden huoneen ja keittiön suuruisia huoneistoja. Myöhemmissä vaiheissa rajaa nostettiin kolmeen huoneeseen ja keittiöön. Yleishyödyllisyys merkitsi yhtiön osakkaille maksettavien osinkojen tiukkaa rajaamista. Käpylän rakennussuunnittelijaksi valittiin arkkitehti Martti Välikangas. Yhtiön taloudenhoitajana sekä sen rakennusyritysten ja järjestelyjen y.m. toiminnan suunnittelijana ja ylivalvojana oli Akseli Toivonen. Kansanasunnoille oli varattu johtava osa Käpylän 59

60 alueen toteutuksessa ja valvonnassa myös siltä osin, mikä tuli muiden yhtiöiden ja yksityistenkin rakennettavaksi. Tärkeiksi Käpylän rakentajiksi nousivat muun muassa Oy Virkamiesasunnot ja Helsingin vuokralaisyhdistyksen asunto-osuuskunta Käpy r.l., missä lopun lyhenne tarkoittaa jäsenen rajoitettua lisämaksuvelvollisuutta. Puu-Käpylän ensimmäisen rakennusryhmän teko alkoi tulevan Pohjolankadun liepeillä lokakuussa Asuttavaan kuntoon talot saatiin jo seuraavaan toukokuuhun mennessä. Suunnitelmat olivat säästäväiset: esimerkiksi pienistä kuisteista luovuttiin aluksi kustannusten nousun takia. Sisä-WC:t puuttuivat. Niitä tehtiin vasta seuraaviin yhtiön rakennusryhmiin. Käpylään syntyi eri yhtiöiden toimesta yhteensä 584 puurakenteista huoneistoa. Erityisten omakotilainojen tuella rakennettiin lisäksi nelisensataa asuntoa. Asuntoreformiyhdistyksen ajatukset osoittautuivat Puu-Käpylässä paikkansa pitäviksi, sillä asunnoista tuli väljästi sijoiteltuinakin halpoja. Teollista rakentamista määrämittaisesta puutavarasta Puu-Käpylä edusti aikansa aluerakentamista. Pienimittakaavaisten talojen pystytyksessä käytettiin suuruuden etuja, teollista rakentamista ja standardisointia. Seinät syntyivät eräänlaisena elementtityönä. Puut on katkottu määrämittaisiksi katkaisupyöräsahalla, niissä olevat uurteet ja tapit on tehty jyrsinkoneilla sekä tapin- ja vaarnanreijät porakoneilla. Seinien kokoonpano rakennuspaikalla onkin näin valmistetuista kappaleista käynyt sangen nopeasti; 12 huonetta käsittävän talon pystyttäminen on esimerkiksi vienyt 4 mieheltä aikaa vain noin pari viikkoa. Seinä on osoittautunut hyvin lämmönpitäväksi, eikä se tekotavasta johtuen kuivuessaan paljoakaan laskehdi eikä liikehdi, yhtiön varhaishistoriikissa kiitellään. Yhtiöllä oli oma sahalaitos, jota saattoi monipuolisuutensa takia sanoa melkeinpä tehtaaksi. Investointi osoittautui kannattavaksi. Toisena olosuhteisiin nähden suuripiirteisenä järjestelynä voidaan mainita, että tavarankuljetus n. 2 kilometrin päässä sijaitsevalta Oulunkylän rautatieasemalta rakennusalueelle ja kaikille rakennuksille siellä suoritettiin raiteita pitkin. Oulunkylästä n. 1/2 km. päässä olevalle Kunnalliskodille valmiina ollutta raidetietä jatkettiin rakennusalueelle ja sille asetettiin verrattain tiheä raideverkko. Raideverkko oli kovasti tarpeen, koska katujen tekoa ei ollut vielä aloitettukaan. Hevosissa säästettiin, sillä tavaravaunujen vetämiseen Oulunkylästä ja muiden tarpeellisten ajotöiden suoritukseen ei tarvittukaan täten kuin 4 hevosta, jotka yhtiö itse hankki ja hoiti. Alkuun yhtiön vuokraustoimintaan vaikutti säännöstely. Vuokrat olivat jääneet selvästi jälkeen rakennuskustannusten noususta, mikä oli yksi syy kaupallisen vuokra-asuntorakentamisen pysähdykseen. Asuntopula oli alkanut koetella työväestön lisäksi myös keskiluokkaa. Säännöstely purettiin vasta 1922, minkä jälkeen asuntorakentaminen alkoi saada vauhtia. Helsingin Kansanasuntojen rakennuksissa asui yhtiön historiikin kertoman mukaan vuoden 1925 lopulla henkeä. Asuntotiheys oli 1,52 henkeä huonetta ja 3,97 henkeä huoneistoa kohti. Asuminen oli ahdasta nykypäivään verraten, mutta oli Käpylän Kansanasunnoissa jo selvästi väljempää kuin vuosisadan vaihteen Helsingissä. Vuonna 60

61 Puu-Käpylää rakennettiin sarjatuotannon menetelmin. Rakennusosat esivalmisteltiin hirsistä niin, että talojen varsinainen pystytys kävi nopeasti. Kuva MV toimeenpannussa perusteellisessa työväenasuntotutkimuksessa näet oli ilmennyt, että asukkaita yhtä huonetta kohti oli Pitkänsillan pohjoispuolella 3,86 henkeä ja kaikkein tiheimmin asutulla alueella, Kalliossa, peräti 4,56 henkeä. Kansanasuntojen rakennuksissa oli vuonna 1925 vuokralaistalouksia yhteensä 334. Talouksien päämiesten yhteiskunnallisesta asemasta tilasto kertoo, että eniten eli 93 oli ammattityömiehiä. Liike-, kauppa- ja konttoriväkeä oli 66 henkeä, virkamiehiä, opettajia y.m. henkisen työn tekijöitä 65, valtion, kaupungin ja seurakuntain palvelusmiehiä 45 ja leskivaimoja 31. Siinä olivat ryhmistä suurimmat. Otto-I. Meurman vei Käpylästä oppia Viipurin Kelkkalaan Puu-Käpylästä tuli puutarhakaupungin suunnitteluihanteiden ja yleishyödyllisen toteutuksen mallikappale, joka saatiin aikaan ahtaissa taloudellisissa oloissa. Otto-I. Meurman vei Käpylän kokemuksia Viipuriin. Hänen sinne kaupunginarkkitehtina tekemänsä Kelkkalan suunnitelma muistutti monessa suhteessa Käpylää. Vuonna 1947 julkaisemassaan Asemakaavaopissa Meurman piti kuitenkin Kulosaarta ainoana varsinaisena puutarhakaupunkina Suomessa. Ebenezer Howardin perinnöstä puoli vuosisataa myöhemmin luen noinut ja kirjoittanut professori Pekka V. Virtanen 61

62 Käpylän VPK:n lavalla tanssitaan 1945, ensimmäisenä rauhan kesänä. Kuva Väinö Kannisto, HKM. 62

63 ei kelpuuttanut Kulosaartakaan tähän kastiin. Hänen mielestään meillä vain Tapiola täyttää väestöpohjaltaan, palveluiltaan ja toteutusmuodoltaan Howardin puutarhakaupungin mitat. Munkkiniemi-Haaga-suunnitelman raportissa viime vuosisadan alussa Gustav Strengell muistutti erosta puutarhakaupungin ja puutarhaesikaupungeiksi nimettyjen pienempien ja epäitsenäisempien yksiköiden välillä. Käpylästä puutarhaesikaupunkina puhuu myös Helsingin Kansanasuntojen johtokunta selostaessaan yhtiön alkuvaiheita. Vaikkakaan yhtiön rakennuttamat rakennukset eivät pula-ajasta johtuen ole varsinaisia puutarhakaupunkirakennuksia, yhden ja kahden perheen taloja, on yhtiön rakennuttamille alueille kuitenkin pyritty mahdollisuuksien mukaan antamaan puutarha-asutuksen leima, historiikki mainitsee maltillisesti. Vuosikymmenet ovat Käpylän puutarha-asutuksen leimaa vahvistaneet, tehneet siitä kuuluisan. Arkisesta kauneudesta on tullut monumentti. Yleishyödyllisyys vaihtui pieniksi asunnoiksi Yhdistys yleishyödyllisen rakennustoiminnan edistämiseksi aloitti nimenmuutosprosessinsa vuoden 1917 asuntokongressista. Siellä oli sälytetty yhdistykselle tehtävien vuori. Todettiin, että yhdistys siis on lähinnä joutunut edesvastuuseen siitä, että kongressin työ ei juokse hietaan. Koska yhdistyksen toimialan katsottiin laajentuneen asuntouudistuksen lukuisille suunnille, vanhaa nimeä pidettiin liian rajaavana ja varmaan hankalan pitkänäkin. Asuntoreformiyhdistystä pidettiin sopivampana muun muassa jäsenhankinnan tarpeisiin ja toiminnan laajentamiseen uusille paikkakunnille. Nimenmuutoksen lisäksi kongressin toivomukseksi kirjattiin oman äänenkannattajan, siis lehden, saaminen asuntouudistusta ajamaan. Nimi vaihdettiin yhdistyksen päätöksin Sosiaalihallitus vahvisti uuden nimen ja uudet säännöt seuraavana vuonna. Muutettujen sääntöjen tarkoituspykälässä eivät enää esiintyneet sanat yleishyödyllisyys ja työväenluokka. Yhdistyksen tarkoituksena todettiin nyt olevan työskennellä asuntokysymyksen ratkaisemiseksi sekä vaikuttaa pienten asuntojen tuotannon lisäämiseksi. Yhdistyksellä tuli tästä eteenpäin olemaan vuosikokouksen valitsema johtokunta. Vanhojen sääntöjen mukaan portaita oli yksi enemmän: oli yleinen kokous, hallintoneuvosto ja hallitus. Vaikka työväenluokka oli säännöistä poistettu, laveni yhdistyksen poliittinen kirjo vasemmalle sisällissodan jälkeen. Kunnallinen äänioikeus oli laajentunut, ja sosiaalidemokraatit olivat astuneet kunnalliselämään. Niinpä Asuntoreformiyhdistyksen johtokuntaan tuli toimittaja Rieti Itkonen, joka oli Sos.dem. puolueen kunnallisasiain sihteeri. Hänen välityksellään yhdistys ryhtyi yhteistoimintaan sos.dem. kunnallistoimikunnan kanssa luentojen järjestämisessä työväestölle asuntokysymyksestä. Itkonen oli 1920-luvun loppupuolella Väinö Tannerin sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen sisäasiainministeri. Samassa lyhytaikaisessa hallituksessa oli kaksi muutakin Asuntoreformiyhdistyksen aktiivista jäsentä, sosiaaliministerinä Miina Sillanpää, joka oli Suomen ensimmäinen naisministeri sekä puolustusministerinä Kaarlo Heinonen. Birger Brunila kirjoittaa muistelmissaan Heinosesta, joka oli peräti neljännesvuosisadan ajan Helsingin Kansanasuntojen johtokunnan puheenjohtaja. Poliittisista näkemyseroista huolimatta Brunila piti Heinosta harvinaisen viisaana, objektiivisena, tasapainoisena henkilönä, jonka seurassa viihtyi aina. 63

64 Parempi suora ja sileä kuin rumasti ruusattu Samaan aikaan kun Käpylän rakennushanke oli lähtenyt itsenäiseen lentoon, eleli Asuntoreformiyhdistys järjestönä kituuttaen. Vuoden 1920 kertomuksen mukaan toiminta oli verrattain lamassa johtuen siitä että ei ollut varoja käytettävissä. Jäsenmaksuja kertyi vain markkaa. Sosiaaliministeriö myönsi markan avustuksen, mutta se meni painatuskuluista jääneeseen velkaan. Luottamusta tulevaan oli kuitenkin, ja yhdistys otti markkaa lainaa Einar Böökiltä henkilökohtaisesti lähettääkseen johtokuntansa varajäsenen, Helsingin apulaisasunnontarkastajan rouva Ellen Nordensvanin kongressimatkalle Lontooseen. Tämä toimenpide oli johtokunnan mielestä erittäin tähdellinen, sillä avustuksen saaja saattaa virka-asemassaan mitä suurimmassa määrin käyttää hyväkseen opintomatkalla saatuja kokemuksia. Ellen Nordensvan oli avainhenkilöitä, kun yhdistys lähestyi muun muassa poliittisia naisjärjestöjä ja Marttaliittoa Naisten asuntopäivien pitämiseksi. Kaksipäiväinen, kaiketi lajissaan Suomen ensimmäinen tämänlaatuinen tilaisuus toteutettiin Helsingissä toukokuussa Naisten asuntopäivästä jäi myöhempäänkin käyttöön kirjanen, jossa käytännölliseen sävyyn valistettiin asuntojen suunnittelusta ja varustamisesta. Akseli Toivonen vastasi kysymykseen, minkälainen tulee meillä vähimpiä vaatimuksia vastaavan perheasunnon olla. Hän otti iskulauseeksi vanhan viisauden: Parempi suora ja sileä kuin rumasti ruusattu. Suomen varhaisiin naisarkkitehteihin kuulunut Signe Lagerborg-Stenius esitteli 2-4 huoneen ja keittiön huoneistoja. Hän piti yhtenä ihanteena rivitaloja, jotka olivat ulkomailla jo hyvin tunnettuja. Englantilainen huonejako makuuhuoneet ylhäällä - ei hänen mukaansa olisi suomalaisille sopivin. Koska me kuitenkin olemme Euroopan vähimmin vanhoillinen kansa, onnistumme luultavasti keksimään itsellemme oikean rivitalojärjestelmän sovellutusmuodon. Dagmar Neovius käsitteli yksinäisten naisten asuntokysymystä etsien ratkaisua pienasunnoista ja kehittyneistä asuntoloista, joissa olisi keskuskeittiö ja muita yhteistiloja Jo kauan on kysymys sellaisista taloista tehdastyöntekijättärille ja heidän tasollaan oleville naisille ollut päiväjärjestyksessä. Mutta vasta aivan viime vuosina on selvinnyt, että myöskin toisiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvat yksinäiset naiset ovat samassa asemassa ja asuntoon nähden huolenpidon tarpeessa, Neovius kirjoitti. Hän oli opettaja sekä järjestöaktiivi Naisasialiitto Unionissa ja Marttaliitossa. Hänet oli valittu Ruotsalaisen puolueen ainoana naiskansanedustajana ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan Miina Sillanpää kannusti perheenemäntiä yhteiskeittoloihin Tuskin missään maassa eletään niin ylellisesti ja tuhlailevaisesti kuin Suomessa, aloitti puolestaan Miina Sillanpää esityksensä Perheyhteiskeittolat kotitalouden avustajina. Tuhlaukseksi hän katsoi sen, että työläisperheet ahtaissa asunnoissaan, ehkä ainoassa huoneessaan joutuvat varaamaan nurkan ruuanlaittoon ja perheenäidit usein ansiotyönsä lisäksi uurastamaan kukin tahollaan suuren osan päivästä ruokataloudessa. Sillanpää teki laskelman, miten paljon sadan perheen talossa yhteistoiminnalla säästettäisiin keittotilojen vuokrista, valosta, lämmöstä, itse ruuasta ja tietenkin työmäärän pienenemisestä murto-osaan. Perheyhteiskeittola tai keskuskeittiö ei ole ihan helppo ylläpidettävä. Sen Sillanpää myönsi. Hän kuitenkin 64

65 Yhdistys järjesti Naisten asuntopäivät Helsingissä 1921 yhdessä Marttaliiton ja muiden naisjärjestöjen kanssa. mainitsi, että Helsingissä eräskin yhteiskeittola oli toiminut jo 14 vuotta todistaen, että, jos perheyhteiskeittolaan yhtyneet emännät voittavat oman itsekkyytensä ja oman makunsa vaatimukset sekä ennakkoluulot muualla valmistettuun ruokaan nähden asettuen kiinteään vuorovaikutukseen keskenään ja siten noudattaen järkevää talouspolitiikkaa, niin yhteiskeittolakin voi menestyä. Keskuskeittiöt ruokahisseineen olivat ennen toista maailmansotaa muodissa myös varakkaampien kansanosien kaupunginosissa, etenkin Töölössä, mutta pysyvää ilmiötä niistä ei tullut sielläkään. Naisten asuntopäiviin liittyi myös näyttelyosasto, ja päivien kirjasessa oli esillä viime vuosisadan alun maineikkaimman suomalaisen naisarkkitehdin Wivi Lönnin pientilalliskodin piirustukset. Talo oli pohjaltaan noin 70 neliötä. Lisäksi esitettiin talousrakennus eläinsuojineen sekä rakennusten ja puutarhan sijoittelu tontille. Jälkikaneetiksi ehkäpä Akseli Toivosen kynällä oli kirjattu kehuja, mutta huomautettu, että Lönnin piirustuksissa keittiö on hyvin etäällä ulko-ovesta. 65

66 Yhdistyksen puheenjohtajan Yrjö Harvian 1928 puutarhakaupunkijärjestöltä saama pyyntö Suomen osallistumisesta kansainväliseen näyttelyyn. Kirjelomakkeesta voi panna merkille nimet Ebenezer Howard, Eliel Saarinen, Einar Böök ja Neville Chamberlain. 66

67 Mukaan kansainväliseen puutarhakaupunkijärjestöön Itsenäisen Suomen ensimmäiset vuodet olivat asuntopolitiikassa passiivisia. Vuonna 1919 kylläkin oli asetettu asuntokomitea, mutta se keskittyi lähinnä selvittämään, miten asuntotuotantoa saataisiin käyntiin poikkeusolojen jälkeen. Merkittäviä lainsäädännöllisiä läpimurtoja ei tapahtunut. Valtion vastuulainoja myönnettiin kunnille itselleen ja niiden välitettäviksi niin, että vuonna 1923 puolet kaupunkien asuntotuotannosta oli valtion tukemaa. Asuntoreformiyhdistyskin eli hiljaiseloa. Se oli vuoden 1921 kevään vuosikokouksen jälkeen suorastaan lamassa, syystä, että johtokunta ei onnistunut saamaan yhdistykselle sopivaa sihteeriä. Tällainen merkintä on toimintakertomuksessa, johon on kerätty peräti kolme vuotta, vuodet 1921, 1922 ja Tunnustus kertoo siitä, miten riippuvainen yhdistys oli ollut ylitirehtööri Einar Böökin aktiivisesta panoksesta valmistelussa. Nyt kun hänelle oli kertynyt täysi kuorma muita velvollisuuksia, kokoustoimintakin painui olemattomaksi. Yhdistyksen nimissä ovat johtokunnan puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja (Böök ja Harvia) kuitenkin suorittaneet tänä aikana muutamia toimenpiteitä, mainittiin kolmen vuoden kertomuksessa. Merkitsijä oli Akseli Toivonen, joka rupesi tarmokkaasti siitä eteenpäin paneutumaan sihteerin puuhaan. Yrjö Harvia oli ilmoittanut yhdistyksen jäseneksi kansainväliseen puutarhakaupunkiyhdistykseen nimeltä International Garden Cities and Town Planning Federation (IGCTPF). Järjestön puheenjohtaja oli itse Sir Ebenezer Howard, puutarhakaupunkiaatteen luoja. Liittyminen hyväksyttiin jälkikäteen Asuntoreformiyhdistyksen johtokunnassa keväällä 1924, vaikka yhteyksiä Lontooseen oli rakenneltu ainakin vuodesta 1922 alkaen. Yhden Englannin punnan vuosimaksu päätettiin suorittaa. Suomalaiselle varatulle paikalle varapuheenjohtajien joukossa IGCTPF:ssä nimettiin professori Eliel Saarinen, siis arvovaltaa ja asiantuntemusta korkeimmalta tasolta. Järjestön hallintoneuvostoon meni Böök, joka osallistui heinäkuussa 1924 konferenssiin Amsterdamissa toimien siellä kokouksen varapuheenjohtajana. Näihin kokouksiin postitettiin Suomesta alustuksia asunto-oloista. Näin meneteltiin muun muassa Wienin ja Pariisin konferenssien yhteydessä myöhemmin 1920-luvulla. Pohjoismaiseen järjestöjen yhteydenpitoon Asuntoreformiyhdistyksen oli helpompi osallistua lähettämällä edustaja paikan päälle. Pienasuntonäyttely aloitti kierroksen toisesta asuntokongressista Akseli Toivonen oli 1924 lupautunut yhdistyksen sihteeriksi kahdeksi vuodeksi. Näyttää kuin toiminta olisi noussut maan alta, vaikka johtokunta pääosin koostui edelleen Otto Stenrothin, Einar Böökin ja Yrjö Harvian tapaisesta järjestön tienavaajapolvesta. Uusia voimia edusti muun muassa tohtori Eino Kuusi, eturivin sosiaalipoliitikko. Harvia hahmotteli yhdistykselle linjaa luettelolla lähimmistä tehtävistä, ja luettelosta tuli hengästyttävän pitkä. Alustuksessa kosketeltiin mm. vireilläolevaa asemakaavalainsäädäntöä, kiinteistöluoton uudelleenjärjestämistä, valtion asuntopoliittisia velvollisuuksia työnantajana, valtion asuntotarkoituksiin myöntämien lainojen korkojen käyttämistä edelleen asuntopoliittisiin tarkoituksiin, tontinvuokralainsäädännön tarpeellisuutta ja tonttien takaisinosto-oikeutta koskevan lainsäädännön aikaansaamista, toimintaa rakennusainehintojen nousun ehkäisemiseksi, ja asuntopoliittisen valistustoiminnan tarpeellisuutta. 67

68 Böökin toimiessa vuoden 1924 kevään sosiaaliministerinä, valtioneuvosto tilasi Otto Stenrothilta ehdotuksen kiinteistöluoton uudelleenjärjestämisestä, yhdistyksen vuosikertomukseen ilolla kirjattiin. Johtokunta ryhtyi toimiin kerätäkseen piirustuksia ja muuta aineistoa kiertävää pienasuntonäyttelyä varten sekä kirjan kokoamiseksi samasta aihepiiristä. Pienasunto oli tässäkin toimintalinjan uudenlaisena määrittelynä. Yhdistys pani myös vireille toisen yleisen asuntokongressin järjestämisen luvun puoliväliin tultaessa suomalainen asuntopolitiikka alkoi saada institutionaalisia piirteitä uusien lakien muodossa tuli huoneenvuokralaki, joka korvasi osin vuoden 1734 maakaaresta peräisin olevia määräyksiä saatiin asunto-osakeyhtiölaki, joka antoi säännöspuitteet jo vakiintuneelle käytännölle. Vuoden 1927 terveydenhoitolaki teki asunnontarkastuksen pakolliseksi kaupungeissa. Asuntokiinteistöluoton järjestäminen oli vuoden 1925 yleisen asuntokongressin pääaihe. Kongressin järjestämisessä Asuntoreformiyhdistyksen yhteistyökumppanit olivat Kaupunkiliitto ja Kaupunkirakentajain liitto, johon kuului kokeneita kaavoittajia, kärkenä arkkitehdit Bertel Jung ja Eliel Saarinen. Asuntokiinteistöluotosta alusti Säätytalolla pankinjohtaja Kasperi Kivialho. Kongressi asetti komitean jonka tehtävänä oli jatkuvasti valvoa kiinteistöluottokysymyksen kehitystä. Todettiin Suomessa tarvittavan asuntolainoitukseen ulkomaista pääomaa ja asuntohypoteekkipankki. Kongressin kannanotot edistivät Otto Stenrothin komiteamietinnön esityksiä. Vuonna 1927 Asuntohypoteekkipankki perustettiin pohjarahastonaan valtion obligaatiot. Varsinaisesti perustajina olivat yksityiset tahot. Pankista tuli kaupunkien asunto-osakeyhtiöiden ylivoimaisesti tärkein rahoittaja. Stenroth toimi pankin hallituksen puheenjohtajana. Maailmantaloudellinen lama vei hyvin käynnistyneen Asuntohypoteekkipankin kuitenkin jo 1930-luvun alussa maksuvaikeuksiin kultakantaan sidottujen luottojen takia, ja pankin toiminta hiipui. Toisessa asuntokongressissa oli näkyvästi esillä pohjoismainen yhteistyö. Insinööri Petrus Wretblad Tukholmasta esitelmöi ruotsalaisen Bygge och Bo -yhdistyksen toiminnasta. Esillä oli yhdistyksen näyttelyaineistoa erityisesti Lidingön omakotialueelta. Omasta takaa oli ensi kertaa nähtävillä Asuntoreformiyhdistyksen kiertävä pienasuntonäyttely. Kaupunkirakentajain liitto esitteli asemakaavasuunnitelmia. Toisen kokouspäivän aamuna käytiin retkeilyllä tutustumassa Käpylässä ja Vallilassa valtion ja kaupungin varoilla tuettuihin rakennusyrityksiin. Spekulatiivista rakentamista ja yleishyödyllisyyden lopahdus 1920-luvun lähestyessä loppuaan Asuntoreformiyhdistys katseli rakennustoiminnan kiihtymistä sivusta hyvinkin tyytyväisenä. Näissä oloissa on osoittautunut tarkoituksenmukaiseksi antaa varsinaisen aktiivisen asuntopoliittisen toiminnan levätä. Tämän vuoksi ei Asuntoreformiyhdistyskään ole katsonut olevan aihetta erikoisten uusien aloitteiden tekemiseen, todettiin vuosien 1926 ja 1927 yhdistetyssä toimintakertomuksessa. Helsingissä ja maan useimmissa muissa kaupungeissa on rakennustoiminta ollut erittäin vilkasta nousten erittäinkin maan pääkaupungissa suuremmaksi kuin se on ollut milloinkaan ennen. Ilahduttavana ilmiönä on myöskin ollut todettava se, että rakennustoiminta on varsin suurelta osalta ollut kohdistunut 68

69 Puu-Käpylä oli 1925 ilmasta nähtynä vielä alaston puutarhakaupungiksi. Taustalla näkyvät juuri valmistuneet virkamiestalot. Kuva Nisonen, HKM. pienasuntojen tuotantoon. Myöskin on huomattava asuntotason kohoaminen ollut havaittavissa. Asuntorakentaminen nousi vielä seuraavanakin vuonna eli 1928, vaikka yhdistyksen havainnon mukaan luotto-olojen kiristyminen on kuitenkin vaikuttanut ehkäisevästi asuntotuotantoon. Joka tapauksessa Helsingissä, joka tuohon aikaan oli pinta-alaltaan murto-osan nykyisestä, valmistui viitisentuhatta uutta asuntoa. Muissa kaupungeissa asuntoja syntyi yhteensä suunnilleen saman verran. Rakennustahti oli viisinkertainen 1920-luvun alkuvuosiin verrattuna. Asunto-osakeyhtiölailta oli toivottu, että se rohkaisisi asunnontarvitsijoita itse perustamaan yhtiöitä ja rakennuttamaan. Siitä ei kuitenkaan tullut valtavirtaa, vaan tahdin määräsivät grynderit. Yksityiset henkilöt tai rakennusliikkeet perustivat asuntoyhtiöitä, eivätkä kaikki yrittäjät suinkaan olleet ammattitaitoisia. Spekulatiivinen voitonvoittelu oli ajalle ominaista. Professori Jouko Siipi toteaa Helsingin kaupungin historiassa, että yleishyödyllinen rakennustoiminta ensimmäisen maailmansodan jälkeen omaksutuissa muodoissa päättyi täysin vuoteen 1930 mennessä. Tuona vuonna lopahti melkein kaikki muukin asuntorakentaminen: kaupungeissa valmistui yhteensä vain parituhatta asuntoa. Maailmanlaajuinen talouspula oli rantautunut Suomeen. Vuokrat ja asuntojen hinnat kääntyivät laskuun, samoin tosin rakennuskustannukset. Kiinteistökonkursseja alkoi esiintyä tiuhaan. Monelle asuntoosakkeen hankkineelle jäi käteen vain velka. Pankit katsovat omaa varmuuttaan, ei asian yhteiskunnallista puolta Jo keväällä 1928 arkkitehti Ole Gripenberg piti Asuntoreformiyhdistyksessä esitelmän siitä, mitä kansalaisten pitäisi ottaa huomioon osakehuoneistoja hankittaessa. Hän käsitteli huonejakoa ja opasti, että piirustuksilla pitäisi ikään kuin leikkiä puzzlepeliä 69

70 Lakitieteen tohtori Leo Ehrnrooth Kuva Rembrandt, MV. Leo Ehrnrooth oli erään luonnehdinnan mukaan maamme ensimmäinen sosiaalimielinen työnantajatoimihenkilö. Hän oli nykyaikaisen sosiaalipolitiikan perustajia, kielitaitoinen kosmopoliitti, jonka kyvyille oli kansainvälistäkin käyttöä. Ehrnrooth syntyi Helsingissä 1877 Turkin sodassa palvelleen kenraalimajurin perheeseen. Isän toivomuksesta hän ei ryhtynyt suvussa perinteenä olleelle sotilasuralle, vaan valitsi lakitieteen. Toveripiirillä oli vaikutusta siihen, että Ehrnrooth jo nuorena tutustui radikaaleihin uudistusvirtauksiin. Hän asemoitui sosiaaliliberaalien riveihin. Hän ehti osallistua säätyvaltiopäiville aatelissäädyn edustajana alkaen Samana vuonna hänet kutsuttiin vastaperustetun metalliteollisuuden työnantajaliiton asiamieheksi. Teollisuushallituksen pyynnöstä hän tutki tehtaiden työsääntöjä ja arvosteli jyrkästi niiden kohtuuttomuutta. Ehrnrooth kuului ystävänsä Otto Stenrothin kanssa siihen ydinryhmään joka 1908 ryhtyi puuhaamaan Suomen työväensuojelus- ja sosialivakuutusyhdistystä. Hän oli tuolloin virassa Kauppa- ja teollisuusvaltuuskunnan työväenasiain esittelijänä. Oli luonnollista, että Ehrnrooth oli keskeisesti mukana myös Asuntoreformiyhdistyksen perustamisjärjestelyissä 1910 ja alkuvuosien toiminnassa. Sosiaalipoliitikkona hänen päämääränsä oli työväestön aseman kaikinpuolinen parantaminen ja luokkavastakohtien lieventäminen. Asuntoreformiyhdistyksen perustamisvuonna Ehrnroothista tuli Helsingin kaupungin sosiaaliasiain lautakunnan puheenjohtaja. Kaupunki yritti osaltaan paikata valtiollisen sosiaalipolitiikan pysähtyneisyyden seurauksia. Ennen maan itsenäistymistä Ehrnrooth ehti toimia Kaupunkiliiton toimistossa hänestä tuli Puunjalostusteollisuuden keskusliiton ensimmäinen toimitusjohtaja. Poliittisesti kansalaissota vei Ehrnroothia oikealla: hänestä tuli monarkisti. Voimakas sosiaalinen reformismi hänessä kuitenkin säilyi Ehrnrooth toimi senaattorina. Tasavallan hallituksiin hän kuului kolmeen otteeseen: hän oli ulkoministeri 1919, kauppa- ja teollisuusministeri 1920 ja sisäministeri Erikoislaatuista komennusta hän hoiti Kansainliiton asettaman Saarin alueen ministerinä vastuullaan rautatiet, posti, lennätin ja puhelin sekä yleiset työt. Jo ennen Saksaan lähtöä Väinö Tannerin johtama Helsingin kaupunginvaltuusto oli suostutellut hänet kunnallispormestarin virkaan eli maistraatin johtoon. Siitä hän jäi eläkkeelle 70 vuotta täyttäessään vuonna Ehrnrooth kuoli sydänkohtaukseen matkalla Ruotsissa

71 sovittamalla huonekalujen kuvia huoneisiin, jotta ahtaus ei sitten yllättäisi. Gripenbergin mukaan pohjasovituksen otollisuuden arvostelu voi vielä jotenkin onnistua, mutta usein ostajan on miltei mahdoton arvostella ostettujen talou dellisten arvojen oikeutta. Joskin otaksuisimme, että kaikki yritysten alkuunpanijat olisivat täysin rehellisiä, on kuitenkin huomattava että rakennusmieskin voi laskelmissaan olla optimisti. Gripenberg neuvoi varmistumaan merkintätakauksesta siltä varalta, että kaikki osakeyhtiötalon huoneustot eivät mene kaupaksi. Pitää ottaa selville onko rakennustyö annettu urakaksi, kuka on urakoitsija ja ovatko urakoitsija ja perustaja eri henkilöitä. Kuitenkin harvapa se ostaja joka kysyy muuta kuin minkälainen on pohjasovitus, paljonko osakkeet maksavat ja mikä on vuokra, ja jos näihin mielestään saa tyydyttävät vastaukset päättää hän kaupan. Joskus voi tapahtua että hän tämän lisäksi vielä tekee pari aivan harhaanviepää kysymystä, harhaanviepää siinä suhteessa että hän saamistaan vastuksista tekee väärät johtopäätökset, Gripenberg päätteli ja asettui tukemaan yhdistyksen puheenjohtajan Harvian suunnitelmaa aikaansaada jonkunlainen kunnallinen luottotoimisto. Tammikuulta 1930 yhdistyksen papereissa on tallella lyijykynällä kirjoitettuja katkonaisia kokousmuistiinpanoja, joissa on irrallisia mutta paljon puhuvia sanoja ja huudahduksen oloisia ilmaisuja: epäkohdat rakennustoiminnan alalla, vähävaraisten turvaaminen, jos työttömyys pakottaa luopumaan asunto-osakkeista, pulaan joutuneet talot, mikä on jobbariyhtiö, ajattelematon luotonanto, yleisön harkitsemattomuus, tietoinen huijaus rangaistava, neuvontatoimiston perustaminen, muutoksia asunto-osakeyhtiölakiin. Joitakin kokonaisia lauseitakin ja niiden lausujia on näissä muistiinpanoissa. Harvia: Yhtiöt muodostettava yleishyödyllisiksi yhtiöiksi, joita kaupunki avustaisi sekundäärilainoin, jota varten valtuusto väliaikaisesti myöntäisi varoja. Böök: Onko syytä ryhtyä avustustoimenpiteisiin, jotka vähentävät vastuuntunnetta? Heinonen: Pankit katsovat omaa varmuuttaan, ei asian yhteiskunnallista puolta. Pankkeihin ei voi vedota tulevaisuudessa. Kyseisestä Asuntoreformiyhdistyksen johtokunnan kokoontumisesta ei ole säilynyt puhtaaksikirjoitettua pöytäkirjaa. Yhdistys nukahti muutamaksi vuodeksi nähden pahaa unta talouspulasta, joka oli todellinen. Seuraava pöytäkirja on vasta yli viittä vuotta myöhemmältä ajalta, toukokuulta Järjestäytyessään silloin uudelleen yhdistys valitsi puheenjohtajakseen perustamisesta asti mukana olleen Yrjö Harvian, mutta uutta voimaa tuli runsaasti. Varapuheenjohtajaksi ryhtyi arkkitehti Alvar Aalto ja pääsihteeriksi arkkitehti Hilding Ekelund. 71

72 Sunilan tehtaan työväenasunnot ovat Alvar Aallon kuulua funktionalismia. Ne rakennettiin 1930-luvun lopulla. Asunnot olivat pieniä, ja jokaisesta oli suora yhteys ulos. Kuva SRM. 72

73 ALVAR AALTO JOHDATTELI YHDISTYSTÄ FUNKTIONALISMIN LINJOILLE Nyt olisi tehtävänä luoda esimerkillisen korkealaatuisia, kaikesta ylellisyydestä vapaita asuntoja. Arkkitehti Hilding Ekelundin atriumtalon pohja- ja asemapiirros. 73

74 Helsingin Sähkölaitoksen näyttelyssä 1930-luvulla mainostettiin nykyajan mukavuuksia. Sähköliesi ja sähköboileri toivat vaihtoehdon kaupunkikaasun käytölle. Kuva Helsingin Energia. 74

75 Talouspula hiljensi rakentamisen moneksi vuodeksi koko maassa valmistui noin asuntoa ja niistä kaupungeissa parituhatta, eli oltiin samalla tasolla kuin edellisen vuosikymmenen alussa. Rakennuskustannukset olivat 1933 edelleen liki viidenneksen alemmat kuin ne olivat olleet asuntorakentamisen hulluna vuotena Vuokrataso laski vuodesta 1930 lähtien viidessä vuodessa neljänneksen. Kiivaan rakentamisen jakso tuotti erinäisistä lieveilmiöistään huolimatta paljon parannusta asumisoloihin. Asumisväljyys Suomen kaupungeissa koheni. Kun 1920 sataa huonetta kohti oli ollut 191 asukasta, oli lukema 1930 laskenut 158:aan. Helsingissä tällä mittarilla kehitys oli samana aikana ollut 183 asukkaasta 151 asukkaaseen. Tosin kaikissa perinteisissä työväenkaupunginosissa sataa huonetta asutti vuonna 1930 edelleen keskimäärin yli 200 henkeä. Osakeasuntojen osuus oli kymmenessä vuodessa selvästi noussut, mutta silti 1930 Helsingin asuntokannasta 71 prosenttia oli vuokra-asuntoja. Viipurissa osuus oli sama, Tampereella vähän korkeampi ja Turussa vähän matalampi kuin Helsingissä. Uudisrakentaminen toi nykyajan mukavuuksia yhä useampaan kotiin. Vuonna 1930 sähkövalo puuttui enää viidestä prosentista helsinkiläisiä asuntoja. Vesijohto tuli kolmeen asuntoon neljästä ja WC kuului varustukseen kuudessa asunnossa kymmenestä. Asumiskurjuutta oli kaikesta edistyksestä huolimatta kuitenkin edelleen jäljellä enemmän kuin kylliksi. Jatkuva ongelma oli järjestämätön esikaupunkiasutus, joka levisi suurten kaupunkien rajojen ulkopuolella. Talouspulasta selvinnyt itsenäinen Suomi eli 1930-luvun puolivälin tienoilla taloudellisen toimeliaisuuden aikaa. Maa- ja metsätalous tarjosi edelleen leivän suurimmalle osalle väestöä, mutta teollisuuden, liikenteen, kaupan ja palvelusten osuus kasvoi selvästi. Asuntorakentaminen elpyi, mutta muu rakentaminen nousi vielä paljon vauhdikkaammin. Syntyi tehtaita, uusia liikenneväyliä ja voimalaitoksia. Moderni Suomi sai muotoaan. Modernismi ilmeni taiteiden alalla; esimerkiksi Tulenkantajien piiri ihaili kaupunkielämää ja konekulttuuria. Rakennustaiteessa modernismin suunta oli funktionalismi, jossa toiminta määrittelee muodon. Tarkoituksenmukaisuus ja järkiperäisyys olivat sen lähtökohtia, kauneudenkin mittoja. Funktionalismi tuli Suomeen muutamien arkkitehtien teoreettisten pohdintojen ja käytännön töiden kautta. Alvar Aalto oli keskeisin vaikuttaja, mutta merkittävä oli myös Hilding Ekelundin panos. Ja juuri tämä kaksikko astui uusina voimina vuonna 1935 herätetyn Asuntoreformiyhdistyksen johtopaikoille. Modernit funktionalismin aatteet olivat olleet muhimassa hiljaisetkin vuodet, mutta vasta rakentamisen vauhdittuminen tarjosi niille laajan työkentän. Asuntoreformiyhdistyksen pitkähkö lepovaihe ja uusi aloitus ovat ymmärrettävissä talouspulan ja sen väistymisen seurauksina. 75

76 Asemakaava-arkkitehti Birger Brunila Kuva SRM. Birger Brunilan kynän jälki paistaa Helsingin kaupunkikuvassa, esimerkiksi Puu-Käpylässä, Taka-Töölössä, Meilahdessa, Torkkelinmäellä ja Mäkelänkadulla. Lukuisat puistot ovat syntyneet hänen suunnitelmistaan. Kaupungin vehreys oli hänelle tärkeä tavoite asemakaava-arkkitehtina. Brunila tuli 1912 Bertel Jungin apulaiseksi kaupungin asemakaavatoimistoon, jossa tuolloin työskenteli neljä henkeä. Kaupungissa oli asukasta Brunila seurasi Jungia kaupungin asemakaava-arkkitehtina. Kun hän jätti viran 1948 kaupungin väkiluku oli paisunut kaksinkertaiseksi ja pinta-ala moninkertaiseksi. Asemakaavaosastolla työskenteli 24 henkeä. Brunila syntyi sahan isännöitsijän perheeseen Kotkan kupeessa Hietasen saarella. Koulunsa hän kävi Viipurissa ja muutti Helsinkiin 1900 opiskelemaan Polyteknillisessä opistossa. Brunila matkusteli nuorena harvinaisen paljon. Hän imi arkkitehtuuriinsa vaikutteita Keski-Euroopasta, Skandinaviasta ja Englannista. Puutarhakaupunkiaatteen Suomeen tulossa hänen osansa oli merkittävä. Valmistuttuaan arkkitehdiksi Brunila työskenteli professori Gustav Nyströmin toimistossa ja arkkitehtuurin assistenttina. Hän oli 1907 komissaari ensimmäisessä suomalaisessa arkkitehtuurinäyttelyssä, joka järjestettiin Ritarihuoneella. Hänen ensimmäinen laaja työnsä oli Julius Tallbergin tilaama suunnitelma Lauttasaareen. Helsingin lisäksi Brunila laati asemakaavoja ja järjestelyehdotuksia muun muassa Hangolle, Käkisalmelle, Kokkolalle, Raahelle, Tampereelle sekä Lohjan, Enson ja Äänekosken asuntoyhdyskunnille. Brunilaa on luonnehdittu käytännönläheiseksi arkkitehdiksi, joka oli kiinnostunut kustannusvaikutuksista, liikennejärjestelyistä sekä suunnitelmien vaikutuksesta pitkälle tulevaisuuteen. Hän puolusti innokkaasti rivitaloa uutena rakennustyyppinä. Sodan jälkeen Brunilan suurin työmaa oli järjestää Helsingistä tontteja rintamamiehille ja siirtoväelle sekä laatia suunnitelmia liitosalueille. Kirjoittaminen luontui Brunilalta hyvin. Itse asiassa kirjailijan ura oli hänen nuoruutensa haaveita. Hän toimi pitkään Arkitekten/Arkkitehti -lehden toimittajana. Helsingin kaavoituksesta hän kirjoitti muun muassa Helsingin kaupungin historia -teossarjaan. Brunila oli Asuntoreformiyhdistyksen liikkeellepanevia voimia ja vaikutti johtokunnassa koko 1910-luvun ajan. Asuntoreformistien kanssa hän tuli paljon tekemisiin virassaan. Esimerkiksi Yrjö Harvia oli likeinen yhteistyökumppani, koska hän Helsingin kiinteistölautakunnan puheenjohtajana oli kaavoituksen johtava luottamushenkilö. Birger Brunila kuoli 96-vuotiaana Helsingissä

77 250 neliömetrin porvari muuttuu 60 neliömetrin ihmiseksi Alvar ja Aino Aalto panivat esille 1930 Helsingissä järjestetyssä Pienasuntojen rationalisointinäyttelyssä minimiasuntonsa, jonka oli määrä olla mahdollisimman yleispätevä. Funktionalistisessa lähestymistavassa ei enää korostettu erikseen työväenasuntokysymystä. Yhteiskunnallinen muutos oli vienyt siihen, että asuntopolitiikan kohderyhmä oli laajentunut keskiluokkaan eikä sosiaalinen asema enää mitenkään ratkaisevasti erotellut asumisen tarpeita tai mieltymyksiä. Terveellisyys ja valoisuus pysyivät arvossaan. Asuntojen piti olla kohtuullisesti mitoitettuja, ja tiloja piti olla eri tarpeisiin. Hellahuone, jossa perhe ja sen asukit elivät samassa tilassa, oli funktionalisteille kauhistus. Lapsiperhe tarvitsi vähintään kaksi huonetta keittiön lisäksi. Minimiasunto ei Alvar Aallolle edustanut mitään absoluuttista vähimmäistasoa, vaan sosiaalisen positiviteetin täydet vaatimukset täyttävää minimiä. Hänen mielestään vain minimiajattelun kautta voidaan löytää tieteelliset edellytykset luokattoman yhteiskunnan normaaliasunnolle, jonka kaiken järjen nimissä pitäisi olla sangen lähellä terveesti käsitettyä minimiä. Pienasuntonäyttelyyn osallistui myös arkkitehti P.E. Blomstedt, joka oli pari vuotta Aaltoa nuorempi, tuolloin vasta 30-vuotias. Hän kirjoitti: Pienasuntoprobleemi, sellaisena kuin se nykyään esiintyy, ei suinkaan enää käsitä vain alempien yhteiskuntaluokkien tarpeita. Siihen sisältyvät nyt koko yhteiskuntaorganismin elinehdot. --- Minimiasunto eri muodoissaan nykyaikana muodostaa koko yhteiskunnan asuntokysymyksen perusprobleemin, jonka ratkaisutuloksiin suurempien kotienkin suunnittelussa on perustuttava. Aalto ja Blomstedt olivat toiveikkaita: Työn tulos voi kerran olla se, että 250 neliömetrin porvari muuttuu 60 neliömetrin ihmiseksi, ja se mahdollisuus on sangen lähellä. Funktionalistinen asuntosuunnittelu tunnusti taloudelliset realiteetit. Kaikki maailman esineet ovat tulosta kaavasta funktio x talous, kuvaa ruotsalainen arkkitehti Hans Asplund ajattelutapaa. Anneli Juntto toteaa Suomen asuntopolitiikkaa käsittelevässä väitöskirjassaan, että vähimmäistaso oli yhteinen käsite arkkitehtuurille sekä asunto- ja sosiaalipolitiikalle. Samana vuonna kun Alvar Aalto kirjoitti minimiasunnosta, määritteli myös sosiaalipoliitikko Eino Kuusi Asuntoreformiyhdistyksen johtokunnan jäsen asumisen tasovaatimuksia: Lääketieteen yleiset vaatimukset on täytettävä nukkuvan, työtä tekevän tai vain kodissaan oleskelevan ihmisen tarvitsemaan ilmamäärään, suoranaiseen auringonvaloon, lämpöön sekä asunnon vedottomuuteen, tarpeelliseen kuivuuteen, siisteyteen ja järjestykseen nähden riippumatta paikallisista tai niistä erilaisista ammattioloista, joissa on ehkä totuttu huonompaankin. Samaa on sanottava niistä säädyllisyyden vähimmäisvaatimuksista, jotka kansa kokonaisuudessaan tunnustaa. Näin Kuusi kirjoitti perusteoksessaan Sosiaalipolitiikka. Aalto ja Kuusi lähestyivät asumisen minimiä eri puolilta. Anneli Juntto huomauttaa siitä erosta, että Aalto ajatteli tulevia uusia asuntoja, avantgardea, kun taas Kuusen vähimmäistaso liittyy enemmän olemassa oleviin asunto-oloihin. Asuntoreformiyhdistykselle oli ennenkin ollut leimallista asuntokysymyksen lähestyminen yhtaikaa monelta suunnalta luvun loppupuoli ei poikennut tässä suhteessa yhdistyksen perinteestä, vaikka uusia moderneja sisältöjä tulikin keskusteluun paljon. 77

78 Asuntoreformiyhdistyksen Kolmannen yleisen asuntokongressin painetun pöytäkirjan liitteenä oli osanottajaluettelo. Kärjessä olivat kutsuvieraat alkaen pääministeri A.K. Cajanderista ja sisäasiainministeri Urho Kekkosesta. 78

79 Propagandaa ja huolellisia tutkimuksia, osuustoimintarakentaminen tarkasteluun Asuntoreformiyhdistyksen 25-vuotispäivän tienoilla, toukokuun 3. päivänä 1935 Tornissa pidettiin ikään kuin uusi perustava kokous. Aloitteen toiminnan aktivoimisesta oli tehnyt ryhmä arkkitehteja, jotka nyt liittyivät uusina jäseninä yhdistykseen. Uusina jäseninä yhdistykseen liittyivät arkkitehdit Alvar Aalto, P.E. Blomstedt, Hilding Ekelund, Kaj Englund, Yrjö Lindegren, Eva Kuhlefelt-Ekelund, Aino Marsio-Aalto, Vera Rosendal, Väinö Tuukkanen ja Martti Välikangas. Muilta elämänaloilta uusiksi jäseniksi tulivat sosialidemokraattien naisliikkeen vahvat hahmot Miina Sillanpää ja Martta Salmela-Järvinen sekä yliaktuaari Gunnar Modeen, josta oli tuleva yhdistyksen herättelijä vielä 1960-luvullakin. Tornin kokouksessa keskustelun alusti Alvar Aalto. Hän korosti yhteisen järjestön tarpeellisuutta kaikille niille piireille, joita kiinnostaa asuntokysymyksen kehittäminen terveeseen suuntaan. Ammattiyhtymät eivät olisi yhtä sopivia asiaa ajamaan, koska heille ammattikysymykset luonnostaan ovat liiaksi etualalla. Herra Aalto painosti viime vuosien yleisen hyvän kannalta tervettä ja sosiaaliseen suuntaan tapahtunutta kehitystä arkkitehtuurin alalla sekä nykyisin ilmenevää rinnakkaissuuntaa sosiaalisten pyrkimysten ja nykyaikaisen arkkitehtien työn kesken, kokouspöytäkirjassa selostetaan. Toimintalinjoiksi Aalto hahmotteli alkuun kahta suuntaa: osaksi propagandaa asuntokysymyksen oikean ymmärtämisen puolesta esitelmien, filmin ja radion avulla, osaksi huolellisesti valmisteltuja tutkimuksia kaikista alan kysymyksistä, sekä asuntososiaalisista että rakennusteknillisistä. Myöhemmin tulisi lisäksi vielä positiivisempaa toimintaa: näyttelyjä ja niiden yhteydessä erikoiskysymysten selvittelyjä. Puheenjohtaja Yrjö Harvia piti ajankohtaa toiminnan käynnistämiselle erittäin sopivana: Voidaan todeta, että asuntoreservi on aivan liian pieni tukeakseen tervettä asuntososiaalista kehitystä ja nykäyksittäin tapahtuva rakennustoiminta aiheuttaa monissa suhteissa suuria vaikeuksia. On tärkeää että yleisö ja ennen kaikkea luottoa antavat laitokset saavat oikean käsityksen tilanteesta ja huomaavat kuinka edullista pääoman sijoitus asuntotaloihin nykyisin on. Samoin on uudelleen otettava käsiteltäväksi asunto-osakeyhtiömuoto, joka tunnetuista syistä on joutunut huonoon valoon, ja koetettava kehittää tätä useassa suhteessa edullista järjestelmää. Perusteellisesti pitäisi selvittää mahdollisuudet osuustoiminnalliseen rakentamiseen, jollaista harjoittaa esim. Hyresgästernas Sparkasse- och Byggnadsförening (HSB) Tukholmassa sekä saksalaiset Bausparen-yritykset, Harvia lausui hallintomiehen kokemuksellaan. Hänen viittauksessaan osuustoiminnalliseen rakentamiseen on nähtävillä itu sille Asuntoreformiyhdistyksen aloitteellisuudelle, joka johti muutamaa vuotta myöhemmin Helsingin Asuntokeskuskunta HAKA:n perustamiseen. Aallon alustusta ja Harvian kommentteja seurasi vilkas keskustelu. Raatimies Yrjö Similä, vanhan polven yhdistysläinen, korosti väestö- ja asuntokysymysten yhteyttä. Korkeat vuokrat ja siitä johtuva ahtaasti asuminen vaikuttavat suuressa määrin syntyväisyyteen siten, että perheitten suurella enemmistöllä yksinkertaisesti ei ole varaa hankkia lapsia, hän sanoi. Yliaktuuari Gunnar Modeen oli Similän kanssa samaa mieltä, ja kertoi, että Helsingin kaupungin tilastotoimiston johtaja Otto Bruun suunnitteli perusteellista asuntososiaalista tutkimusta. Arkkitehti Hilding Ekelund mainitsi, että tilastollisen aineiston avulla voidaan osoittaa, että ne asun- 79

80 totyypit, jotka ovat ekonoomisesti mahdollisia kaupunkimme asukkaiden enemmistölle ei ainoastaan työläisluokalle ovat joko aivan liian pieniä perheasunnoiksi tai vanhentuneita ja epähygieenisiä. Aalto moitti uudisrakennuksissamme ilmenevää väärään suuntaan mennyttä teknillisten erikoisuuksien ja loisteliaisuuden harrastusta, jonka tarkoituksena on häikäistä vuokralaisen silmät ja saada heidät maksamaan korkeampia vuokria. Uuteen johtokuntaan tulivat puheenjohtaja Harvian ja varapuheenjohtaja Aallon lisäksi varsinaisiksi jäseniksi Blomstedt, Ekelund, Modeen, Sillanpää ja Välikangas. Vielä samana vuonna yhdistystä kohtasi menetys, kun nuori ja lahjakas arkkitehti Blomstedt kuoli. Hänen sijalleen nousi johtokuntaan varajäsenistä raatimies Similä. Eroon mainoskelpoisuutta tavoittelevista loistoasunnoista Toimintakertomus uuden aktivoitumisen vuodelta toteaa, että yhdistys ei vielä suoranaisesti vaikuttanut asuntopolitiikan kehitykseen, vaan toiminta on ollut yksinomaan valmistelevaa laatua. Kokouksissa kuultiin muun muassa selostus maisteri Bruunin asunto-olotutkimuksen suunnitelmista sekä arkkitehti Elias Paalasen esitelmä Helsingin uusista omakotialueista ja niille ehdotetuista talotyypeistä. Arkkitehti Hilding Ekelund kertoi Ruotsin asuntotutkimuksesta ja arkkitehti Kerttu Rytkönen terveydenhoitolain ja asuntotarkastuksen muutossuunnitelmista niin ikään Ruotsissa. Joulukuun kokouksessa Alvar Aalto puhui alustavasti Asuntoreformiyhdistyksen mahdollisuuksista realiseen rakennustoimintaan. Hän viittasi kunniakkaaseen traditioon Käpylän puutarhakaupungin rakentamisen ajoilta. Tilanne on jälleen sellainen, että asian kulkuun täytyy puuttua. Nykyinen asuntotuotanto ei täytä todellista tarvetta. Se tuottaa aivan liian pieniä, vanhaan asemakaavaan tiheästi sullottuja, miltei yksinomaan mainoskelpoisuutta silmälläpitäen rakennettuja loistoasuntoja. Nyt olisi tehtävänä luoda esimerkillisen korkealaatuisia, kaikesta ylellisyydestä vapaita asuntoja. Tässä yhteydessä koetettaisiin samalla mahdollisimman kriitillisen huomioinnin alaisena kokeiluna ratkaista polttavia asemakaavallisia, taloudellisia ja rakenteellisia kysymyksiä, Aalto hahmotteli. Yhdistyksen puheenjohtaja Harvia kiitti Aaltoa esitelmästä ja ilmoitti, että kaupungin viranomaiset ovat ajatukselle suopeita ja kaupunki avustaisi yritystä sekundääriluoton muodossa. Harvia oli siinä asemassa, että hän pystyi puhumaan Helsingin kaupungin nimissä. Hän oli muun muassa vaikutusvaltaisen kiinteistölautakunnan vaikutusvaltainen puheenjohtaja. Olisi parasta heti keskustella paikasta, Harvia jatkoi. Edellytyksenä on että viemäri ja vesijohdot ovat lähellä. Hän mainitsi mahdollisina uuden asuntotuotannon sijoituspaikkoina Meilahden alueen ja Käpylän ympäristöt. Suunta oli näin otettu kohti Käpylän Olympiakylän rakentamista. Ensimmäiset paikalliset asuntopäivät A. Ahlström Oy:n Varkaudessa Vuodelta 1936 vuosikertomukseen kirjattiin yhdistyksen huomattavimpana aikaansaannoksena Varkauden asuntopäivät. Ne ilmensivät pyrkimystä olla valtakunnallinen vaikuttaja, levittäytyä Helsingin ulkopuolelle. Varkauden tehdaspaikkakunnalla maaperä oli otollinen. Suurin työnantaja A. Ahlström Osakeyhtiö oli osoittanut asuntokysymykseen syvällistä harrastusta 80

81 Vuoden 1937 asuntokongressissa Gunnar Modeen piti laajan tilastokatsauksen kaupunkien asunto-oloista. monilla tehdasseuduilla. Alvar Aallon suhteet yhtiöön ja sen pääomistajiin olivat läheiset, mikä selittää Varkauden edelläkävijän roolin paikallisten asuntopäivien ympäristönä. Varkaudessa kävivät puhumassa Yrjö Similä, Gunnar Modeen, Yrjö Harvia ja Alvar Aalto, kukin erityisosaamisensa näkökulmasta. Tämän lisäksi professori Carolus Lindberg teki selkoa Varkauden asemakaavasuunnitelmista, ja asuntopäivien yhteyteen oli järjestetty laajahko näyttely, jossa oli nähtävillä asemakaava- ja asuntotilastoainehistoa sekä joitakin yksityisliikkeiden järjestämiä huoneistosisustuksia. Osanotto pienellä, asukkaan savolaispaikkakunnalla oli melkoinen. Näyttelyä kävi katsomassa henkeä, ja esitelmien kuulijoita oli parisataa. Asuntopäivät johtivat siihen, että vuoden 1937 lopulla perustettiin Varkauden Asuntoreformiyhdistys, joka liittyi valtakunnallisen Asuntoreformiyhdistyksen pysyväksi jäseneksi ensimmäisenä ja pitkäksi ajaksi ainoana paikallisena yhdistyksenä. Varkauden tapahtuman innoituksesta järjestettiin keväällä 1937 asuntopäivät myös Kotkassa ja Turussa. Esitelmäohjelma niissä oli paljolti samanlainen kuin Varkaudessa oli ollut. Lisäksi Hilding Ekelund piti kuvilla valaistun esitelmän nykyaikaisesta asunnosta ja sen ympäristöstä. Turussa olivat erityisteemana vielä omakotialueiden vesi-, viemäri- ja katukysymykset. Yhdistys lähetti Alvar Aallon kansainvälisiin järjestötehtäviin Yhdistyksen kokousten esitelmäperinne jatkui. Tavanomaisinta oli kuulla jäsenten raportteja ulkomaille suuntautuneilta opinto- ja kongressimatkoilta. Yhdistys kutsui myös ulkomaisia esitelmöitsijöitä Suomeen. Esimerkiksi Ruotsin valtion perustaman asuntoluottokassan toimitusjohtaja C.-R. Cramér kertoi ruotsalaisen yhteiskunnan toimista asuntoluototuksen 81

82 Yhdistys sai aikaan, että Varkauden teollisuuspaikkakunnalla pidettiin 1936 omat asuntopäivät. Kuva on Varkauden-näyttelyn avajaisista. Kuva Varkauden museon kuva-arkisto, A. Ahlström Oy:n kokoelma/ Ivar Ekström. 82

83 alalla, toimittaja Ivar Österström Ruotsin maaseudun asunto-oloista ja englantilainen arkkitehtuurikirjailija P. Morton Shand asuntojen standardisoimisesta. Kotimaisina alustajina kuultiin muun muassa Akseli Toivosta. Insinööri P. Kyreniuksella oli laaja valikoima ajatuksia asuntokysymyksen ratkaisusta koskien asuntotyyppejä, tontteja ja rahoitusta. Hänen alustuksensa ja monipolvisen keskustelun pohjalta puheenjohtaja Harvia muotoili lopputulokseksi pöytäkirjaan: Asuntoreformiyhdistyksen on aikaansaatava elin, joka suunnittelee ja rakentaa mallikelpoisen asuntoyhdyskunnan ja luovuttaa talot valmiina asukkaille. Aina kokousväki ei päässyt alustuksen pohjalta eteenpäin. Erikoinen tapaus oli johtaja Sigurd Törnuddin esitelmä säästökassoista eri maissa. Alustajan oma kanta oli, että korko täytyy kokonaan poistaa ja rahaa lainataan ainoastaan panttia vaihtamalla. Tällöin rakentaminen tapahtuisi vain säästövaroin valtion tai kunnan avustamana. Törnuddin kantaa pidettiin todellisuudelle vieraana ihanteena, jota ei voida saavuttaa pitkiin aikoihin, tuskin koskaan, Asuntoreformiyhdistyksen sihteeri, arkkitehti Hugo Harmia merkitsi kokouksen pöytäkirjaan. Pohjoismaisten alan kongressien lisäksi yhdistys osallistui International Federation for Housing and Town Planning -puutarhakaupunkijärjestön (IFHP) toimintaan. Syksyllä 1937 tämä kansainvälinen järjestö piti viikon mittaisen kongressin Pariisissa. Sinne Asuntoreformiyhdistystä edustamaan lähetettiin Alvar Aalto. Aalto nimettiin myös Suomen edustajaksi järjestön toimeenpanevaan komiteaan, jossa Einar Böök oli ollut 1920-luvun alkupuolelta saakka. Böök oli halunnut vapautua tästä tehtävästä, ja niinpä hänet nostettiin ylemmälle mutta vähemmän työllistävälle paikalle, järjestön yhdeksi varapresidentiksi. Professori Eliel Saarinen korvattiin Böökillä, koska varapresidentin arvokkaaseen tehtävään toivottiin kotimaassa toimivaa henkilöä. Kymmenen vuotta meni ilman varsinaista asuntopolitiikkaa Tammikuussa 1937 puheenjohtaja Harvia esitti yhdistyksen johtokunnalle, että lähitulevaisuudessa järjestettäisiin kolmas yleinen asuntokongressi, vuosien 1917 ja 1925 kokousten malliin. Toimeenpanossa ei vitkastelu, sillä kongressi toteutui jo saman vuoden syyskuussa. Ohjelma oli laaja: kokous oli peräti kolmipäiväinen. Se pidettiin Helsingin kaupungintalon juhlasalissa. Asuntoreformiyhdistys palasi näin syntysijoilleen, sillä olihan perustava kokous pidetty 1910 samassa talossa, joka silloin oli Helsingin Seurahuone. Yhdistyksen yhteistyökumppani oli kolmannessakin kongressissa Kaupunkiliitto. Taloudellista tukea järjestelyihin saatiin valtiolta ja Helsingin kaupungilta. Osanottajalista oli paljon laajempi kuin aiemmilla kerroilla. Nimiä oli neljättä sataa: virkamiehiä, järjestöjen edustajia, kiinteistöluottolaitosten johtoa, kunnallisia luottamusmiehiä Kutsuvieraina olivat maan hallituksesta pääministeri A. K. Cajander, sisäasiainministeri Urho Kekkonen ja vt. sosiaaliministeri Uuno Hannula. Kokousta avatessaan Harvia tervehti erityisen lämpimästi kutsuvieraista yhdistyksen keskeisiä alullepanijoita, senaattori Otto Stenrothia ja esittelijäneuvos Einar Böökiä. 76-vuotiasta Stenrothia Harvia kuvasi tämän maan ensimmäiseksi asuntopoliitikoksi, nykyaikaisen asuntopolitiikan esitaistelijaksi. Harvia sanoi asuntokongresseja järjestetyn asuntopolitiikan käännekohdissa. Tällä kertaa hänen mielestään oli kuitenkin oikeampaa sanoa oltavan ajankohdassa, jolloin jälleen asuntopoliittinen toiminta on pantava vi- 83

84 reille. Tosiasia nimittäin on, että kohta kymmeneen vuoteen ei Suomessa ole harjoitettu asuntopoliittista toimintaa, mikäli tällaisella toiminnalla tarkoitetaan lähinnä julkisten yhdyskuntien, valtion ja kuntien, osanottoa asuntotuotannon edistämiseen ja aikaansaamiseen. Meillä on nyt ainakin kymmenen vuoden kokemus siitä, mihin täysin omiin valtoihinsa jätetty asuntotuotanto johtaa, Harvia moitti. Nimenomaan sosiaaliselta kannalta on arveluttavaa, että asuntoja väestön laajimmille, heikossa taloudellisessa asemassa oleville kerroksille ei sanottavasti synny. Ensimmäisen esitelmän pitänyt raatimies Yrjö Similä kosketteli asuntokysymyksen yhteiskunnallista merkitystä. Yksihuoneiset ahtaat perheasunnot ovat saaneet ja yhä edelleen saavat uskomattoman paljon pahaa aikaan, hän sanoi. Huonoista asunnoista muissa maissa kirjoitettaessa on olojamme vielä hiljakkoinkin verrattu Venäjän vastaaviin oloihin. Tämä rinnastaminen johtuu siitä, että Suomessa niin suuri määrä perheitä asuu yhden huoneen asunnoissa. Kun tilastoja laaditaan huoneluvun mukaan, emme vertailussa pääse ihmisten kirjoihinkaan. Similä kuitenkin muistutti myös, että perhe ei enää ole ainoa yhteisö, jota varten asuntoja suunnitellaan. Uusia asumismuotoja on luotava, ja on osittain luotukin: itsenäisesti toimivan naisen, yksinään asuvan nuorenmiehen, sivistyneen, mutta taloudellisesti ahtaalla olevan perheen ja valitettavan usein lapsettoman pariskunnan tarpeiksi. Harvia moitti kuntien ylihintaisia tontteja ja tonttihuutokauppoja Johtaja Gunnar Modeen esitti laajan katsauksen kaupunkien asunto-oloihin ja rakennustoimintaan tilastojen valossa. Maisteri Mikko Tammisen aiheena oli Asuntotuotanto ja suhdanteet. Yhteenvetona kahden ja puolen suhdannekierron vaiheista Tamminen totesi, että asuntotuotannon vaihtelut eivät seuraa todellisen asuntotarpeen vaihteluita vaan ovat huomiota herättävän yhdenmukaiset talouselämän yleisen suhdannepoljennon kanssa. Suhdannevaihtelujen alkujuuri on Tammisen mukaan maailmanmarkkinoissa. Sen sijaan asuntotuotanto symptomaattisena ilmiönä myötäilee rahamarkkinain kehitystä laajeten ja supistuen niiden keveyden ja kireyden mukaan. Silmiinpistävin piirre asuntotuotantotoiminnan vaihteluissa on toisaalta jyrkkä nousu ja toisaalta syvä ja pitkällinen lamaannus. Kun laajat talouselämän alat välittömästi ja välillisesti kuuluvat asuntotuotannon vaikutuspiiriin ovat sen jyrkät heilahtelut omiaan suuresti kärjistämään suhdannevaihteluita. Tamminen kehotti ottamaan oppia karvaista kokemuksista. Parempi olisi ryhtyä tietoisesti ohjaamaan kehityksen kulkua. Yrjö Harvian aiheena olivat eräät tonttipolitiikan erikoiskysymykset. Hän näki epäkohtana sen, että pidetään edelleen kaupungin tonttien myynnin tai vuokraamisen tärkeimpänä päämääränä saada kaupungille tontinluovutuksesta niin suuret tulot kuin mahdollista. Sitä käytetään toisin sanoen keinona verorasituksen helpottamiseksi. Samoin kuin kaupunkien muidenkin liikeyritystensä ja -laitostensa hoidossa on luovuttava puhtaasti yksityistaloudellisien näkökohtien soveltamisesta, on kaupunkien julkisoikeudellisina maanomistajina tonttien luovutustoiminnassa varsin pitkälle otettava huomioon yhteiskuntataloudellisia ja sosiaalisia näkökohtia, Harvia opasti. Korkeat tontinhinnat nostavat paikkakunnan elantokustannuksia, ja paikkakunta on huonossa asemassa kilpailussa teollisuudesta. Kun rahaa menee paljon asumiskustannuksiin, kärsii niinhyvin liike- kuin sivistyselämä. Harvian mielestä toisaalta myös tonttien alihinta 84

85 vaaransi terveen kehityksen. Alihinnaksi piti lukea sellainen, joka alitti kunnalle tontista koituvat kuntoonpanokustannukset. Harvian mielestä tonttihuutokaupat olivat haitallisia, ja kaupunkien oli syytä suosia kiinteitä tontinhintoja. Kongressin työtapaan kuului, että yleensä alustaja esitti hyväksyttäväksi ponsia. Harvian ponnet koskivat tontinhinnoittelun kannattavuusperiaatetta, hinnan kiinteyttä ja valmiin tonttimaan riittävyyttä. Ponnet hyväksyttiin. Harvia oli vuokraluovutuksen kannalla, mutta jätti sen korostamisen sivuun, koska sen käsittelyssä puhtaasti asuntopoliittisten näkökohtien rinnalla toisinaan poliittiset näkökohdat ovat saaneet huomattavan sijan. Ponnet olivat siten sellaisia, joiden taakse oli saatavissa laaja rintama. Rivitalon ja omakotitalon edut ilman niiden varjopuolia Arkkitehti Hilding Ekelund, Asuntoreformiyhdistyksen pääsihteeri puhui teemasta Asunto ja sen ympäristö. Hän tarkasteli muun muassa valmistuneita rakennus- ja korttelimuotoja. Ekelundin loppuponnet olivat melko yleisiä: Jokaiseen asuintaloyksikköön oli saatava riittävästi valoa ja aurinkoa ja sen oli liityttävä läheisesti istutettuun ympäristöön. Pohjamuodoissa oli otettava nykyajan vaatimukset huomioon terveyshoitoon, valaistukseen ja käytännöllisyyteen nähden, joten yksipuolisesti valaistuja perheasuntoja oli vältettävä. Talojen runkosyvyydet olivat monessa tapauksessa liian suuria. Rungon mitta pitäisikin määrätä asemakaavassa tavoiteltujen asuntotyyppien mukaan. Alustuksensa lopussa Ekelund esitteli rivitalojen etuja ja myös asutusmuodon, joka pyrkii yhdistämään rivitalon ja omakodin ajamat edut ja poistamaan niiden varjopuolet. Ratkaisu oli atriumtalo, jonka Ekelund oli tuonut nähtäville jo vuoden 1930 pienasuntonäyttelyyn. Yhdelle atriumtalolle riitti 150 neliön tontti. Itse talossa oli lattia-alaa 60 neliötä. Rakennukset ovat irrallisia toisistaan ja sijaitsevat Zig Zag muodossa siten, että toisen talon pääty ja toinen pitkä-sivu rajoittavat naapurin pihamaat. Rakennustyyppi on verrattain kapea, koska valoa se saa ainoastaan toiselta pitkältä sivulta ja päädystä. Johtojen vetäminen ei tule kalliimmaksi kuin rivitalossa, Ekelund sanoi. Suomalaisen urbanismin suurena historiallisena tragediana voidaan perustellusti pitää sitä, että Ekelundin matala mutta tiivis rakentamisvaihtoehto ei johtanut laajamittaiseen soveltamisen käytännössä, arkkitehti Pekka Helin kirjoitti Hilding Ekelundin elämäntyöstä teoksessa, joka ilmestyi 60 vuotta asuntokongressin jälkeen. Onko omakotialueelle varaa rakentaa vesi- ja viemäriverkot Pöytäkirjan mukaan varsin kipakka keskustelu käytiin Otto-I. Meurmanin näkemyksistä omakotialueiden järjestelystä ja rajoituksista. Alustajan mielestä nykyajan mukavuuksien merkitys kodin hoidossa, hygieniassa ja taloudessa on siksi suuri, ettei kukaan enää leimanne vesi- ja viemärijohtolaitteita työväen asunnoissa ylellisyydeksi. Meurmanin esittämät kiteytetyt toivomukset olivat, että edistettäisiin omakotiasutusta, joka muodostuu yhden asunnon taloista, ja että uusille alueille vedet, viemärit ja kadut tehtäisiin täysin valmiiksi. Ylipormestari Antti Tulenheimo, Helsingin kaupunginjohtaja, oli sitä mieltä, että valmiiksi rakentamisen vaatimus olisi karhunpalvelus koko omakotiajatukselle: Jos kaikille sopiville omakotialueille rakennetaan vesi- ja viemärijohdot, voisi kaikista useimmilla asua ainoastaan rikkaita pankinjohtajia. 85

86 Käymälärivistö kuului Helsingin kunnallisten työväenasuntojen varustukseen Vallilassa Kangasalantie 13-19:ssä Suomen itsenäisyyden ensimmäisillä vuosikymmenillä. Kuva Sakari Pälsi, HKM. 86

87 Asuntohypoteekkipankin johtaja Arvo Linturi oli Tulenheimon linjoilla: Asuntopolitiikassa on aina pidettävä silmällä sitä, että asumiskustannukset saadaan alenemaan. Silloin on pidettävä kiinni ainoastaan visseistä minimivaatimuksista, ja näihin eivät omakotialueilla ehdottomasti kuulu viemäri- ja vesijohdot. Väittelyä oli siitäkin, miten iso tontin pitäisi olla, jotta se voisi suodattaa likavedet ilman että puhtaan veden saanti vaarantuisi. Kaupunginlääkäri J. Järvinen Turusta piti vesijohtoa joka tapauksessa välttämättömänä. Yrjö Harvian mielestä sekä vesi- että viemärijohdoista oli pidettävä kiinni, jos kohta kustannukset veisivät omakotitalot silloin kaikkein varattomimman väen ulottumattomiin. Meidänkin maassamme ripeämmät otteet olisivat tarpeen Helsingin rahatoimenjohtaja Johan Helo raaputti esiin yhteiskunnalliset näkemyserot esitelmällään ja loppuponnellaan, joka oli toivomus asunnontarvitsijain yhteistoimintaan perustuvan elimen luomisesta. Seurattavana esimerkkinä hän mainitsi Ruotsin laajan osuustoiminnallisen asuntorakentamisen. Asuntohypoteekkipankin Linturi oli ehdottomasti asunto-osakeyhtiöiden kannalla osuuskuntien sijasta: Asuntoyhtiössä säästytään tyhjänäolotappioista ja perimättä jääneistä vuokrasaatavista. Asuntokiinteistöliiton edustaja, rakennusmestari Oiva Suvanto pelkäsi, että Skandinavian malli johtaisi asuntorakentamisen yhteiskunnallistamiseen, ja yksityisen rakennustoiminnan olisi vaikeaa silloin työskennellä ja kilpailla, kun olisi toiminnassa tällainen laitos, joka nauttii valtion ja kunnan avustusta. Pankinjohtaja K.J. Kalliala Säästöpankkien Keskusosakepankista tähdensi, että niin kauan kuin nykyinen yhteiskuntamuoto on olemassa, rakennustuotannon täytyy pääasiassa olla yksityistä tuotantoa; ns. yleishyödyllisen rakennustuotannon osuus on vähäinen ja luultavasti sellaiseksi jää. Kallialan mielestä normaalioloissa asuntorakentamisessakin kilpailu supistaa voiton vähimpään määrään. Kokoavassa päätöspuheenvuorossaan Yrjö Harvia nosti kongressin laajasta aihepiiristä tärkeimmiksi alustukset, jotka koskivat rahoitusta. Tätä puolta edustivat lähinnä alustukset asuntotuotannon organisatiomuodoista ja toissijaisen luoton järjestämisestä. Ensimmäinen viittaus osui Johan Helon osuustoiminnallisuutta koskevaan puheenvuoroon ja toinen Einar Böökin alustukseen sekundäärilainoista, joka sekin nostatti paljon jatkopuheenvuoroja. Harvia epäili, että vallitseva korkeakonjunktuuri on tuudittanut käsitykseen, että meillä olot ovat erittäin hyvät. Se taloudellinen vaurastuminen ja nousukausi, mikä meidän maallemme nyt on ominaista, on ehkä jonkin verran peittänyt niitä epäkohtia, sitä heikkoutta, mikä meidän yhteiskuntarakennuksemme pinnan alla kuitenkin lopulta on. Käsitys, että meillä olot nykyään ovat hyvät, on ehkä myöskin vaikuttanut sen, että erikoisesti meidän toimintamme yhteiskunnallisten olojen parantamiseksi on aikalailla kangistunut. Tuntuu siltä, että meidänkin maassamme ripeämmät otteet olisivat tarpeen, Harvia kannusti lopuksi. Näin siis syksyllä

88 Käpylän uutta Olympiakylää Koskelantien varressa. Osuusliike Elanto oli vahvasti läsnä; olihan Elanto Olympiakylän rakentajan, Haka-osuuskunnan, suurin osuuksien omistaja. Kuva Aarne Pietinen, HKM. 88

89 ASUNTOREFORMISTIT IDEOIVAT UUTTA YRITYSTOIMINTAA On erikoista, miten paljon yleishyödyllisen rakentamisen pioneeritöitä keskittyi Käpylään: Puu-Käpylän jälkeen Hakan Olympiakylä ja Saton ensimmäiset talot. Olympiakylän pienehköjä mutta tehokkaita asuntopohjia. 89

90 Liput liehuvat Olympiakylän harjannostajaisten merkiksi. Rakentajien juhla on järjestetty ulkosalle Koskelantien puolella. Kuva Haka 50-vuotiskirja. 90

91 Asuntoreformiyhdistys oli varannut alusta pitäen sääntöihinsä mahdollisuuden omaan rakennustoimintaan, mutta sellaista järjestö ei missään vaiheessa kyennyt ottamaan yksin harteilleen. Yhdistys oli Puu-Käpylässä liikkeellepanija, jonka oma pääomapanos oli pieni. Lähinnä symbolisella summalla yhdistys oli 1920-luvulla mennyt mukaan osakkaaksi myös Helsingin kaupungin rakennus Oy N:o 4:n kerrostalohankkeeseen Vallilassa. Omalla rahallaan yhdistys ei voinut levennellä myöskään 1930-luvun lopun ponnistuksissa, jotka johtivat osuustoiminnallisen asuntorakennusorganisaation pystyttämiseen. Vuoden 1938 toimintakertomus mainitsee tästä työstä seuraavaa: Yleishyödyllisen rakennustoiminnan alalla yhdistys teki keväällä aloitteen, joka johti Helsingin asuntokeskusosuuskunta r.t. HAKA:n perustamiseen. Yhdistys on mainitun osuuskunnan yhtenä osakkaana, ja useat sen jäsenet ovat innokkaasti toimineet HAKA:n hyväksi. Elokuussa HAKA kulki pöytäkirjoissa vielä nimellä HAKO, kun puheenjohtaja Yrjö Harvia valtuutettiin neuvottelemaan osuuskunnan lopullisesta sääntöehdotuksesta. Yhdistyksen vuosikokous oli jo aikaisemmin oikeuttanut käyttämään markkaa yhden osuuden merkitsemiseen. Voi kysyä, oliko aloite yhdistyksen vai sen voimakastahtoisen puheenjohtajan Harvian. Ilman Harviaa Hakaa ei olisi syntynyt. Hän oli vuosia saarnannut spekulatiivista asuntotuotantoa ja keinottelua vastaan ja tunsi pohjoismaiset osuustoimintapohjaiset asuntotuotannon mallit. Sosiaalisuus ja yleishyödyllisyys olivat hänen ohjenuoriaan. Sosialisti Harvia ei silti ollut, vaan hän kuului edistyspuoluelaisena porvarilliseen leiriin. Se ei estänyt läheistä yhteistyötä sosiaalidemokraattien kanssa. Hakan perustamisessa Harvia sai tärkeimmäksi kumppanikseen Osuusliike Elannon pääjohtajan Väinö Tannerin, joka oli myös Sos.dem. puolueen puheenjohtaja. Elanto oli vuoden 1918 jälkeen säilynyt yleishelsinkiläisenä osuuskauppana, jonka hallinnossa porvaritkin olivat koko ajan mukana. Siinä mielessä Harvian ja Tannerin allianssissa ei ollut mitään tavatonta. Ensimmäinen valmisteleva kokous rakennusyrityksen perustamiseksi pidettiin jo Kutsun oli allekirjoittanut Väinö Tanner. 91

92 Maisteri Yrjö Harvia Kuva MV. Yrjö Harvian vaikutus Helsingin kehitykseen on ollut mittaamattoman suuri. Hän valmisteli pilkuntarkasti suurta alueliitosta, joka toteutui Silloin kaupunkiin liitettiin keskeiset osat vanhaa Helsingin pitäjää sekä 1900-luvun alkupuolella muodostuneet Huopalahden, Kulosaaren ja Oulunkylän kunnat, Haagan kauppala sekä 14 niin sanottua taajaväkistä yhdyskuntaa. Liikemiehen poikana Kokkolassa vuonna 1887 syntynyt Harvia, alkuperäiseltä nimeltään Hagan, kävi koulunsa Tampereella. Hän suoritti Helsingin yliopistossa taloudellisiin oppiaineisiin suuntautuen filosofian kandidaatin tutkinnon Jo opiskeluaikana hän alkoi määrätietoisesti perehtyä kunnallishallintoon ja -politiikkaan. Kunnallisessa keskustoimistossa, joka oli Kaupunkiliiton toimeenpaneva elin, Harvia aloitti työnsä Toimiston johtajaksi hän tuli 1918, ja hoiti tointa kuolemaansa saakka eli vuoteen Harvian kunnalliskysymyksiä koskeva kirjallinen tuotanto on laaja ja samoin hänen osallistumisensa lainsäädäntötyöhön. Hän oli puheenjohtaja muun muassa asuntokomiteassa vuonna 1919 ja ansiottoman maanarvon verotuskomiteassa Helsingin esikaupunkikysymyksen ratkaisemiseksi Harvia sai tehtävän sisäasianministeriöltä vuonna Selvitysmiehenä hän laati kolmen niteen verran aineistoa kuntajaotuksen muutoksen pohjaksi. Työ paisui, koska hän monelta osin joutui laatimaan tilastollisia perusselvityksiä. Ristipaineet olivat suuret. Lopulta lokakuussa 1944 valtioneuvoston päätöksessä selvitysmiehen esityksestä karsittiin osa. Idässä Vestersundomin ja Nordsjön (Vuosaaren) kylät sekä lännessä muun muassa Hagalund (Tapiola), Westend, Leppävaara ja Kilo jäivät liittämättä kaupunkiin. Harvia kuului Edistyspuolueeseen. Hän oli pitkään Helsingin kaupunginvaltuutettuna ja yhteen otteeseen valtuuston puheenjohtajanakin. Kaupungin asuntopolitiikkaan hän vaikutti suoraan ensin sosiaalilautakunnassa ja sitten kunnallishallinnon mullistuksen jälkeen vuodesta 1930 kiinteistölautakunnan puheenjohtajana. Tämä lautakunta oli hyvin laaja-alainen, sillä sen alaisuudessa hoidettiin myös koko kaavoitus sekä ulkoilun ja urheilun alueet ja laitokset. Kiinteistölautakunnassa Harvia ajoi aktiivista maanhankintaa silmälläpitäen kaupungin hallinnollisen alueen laajentamista. Yleishyödyllisen rakentamisen saralla Hakan synty perustui Harvian suunnitelmiin. Itseoikeutetusti hänestä tuli Hakan hallintoneuvoston puheenjohtaja vuonna Asuntoreformiyhdistyksen pitkäaikainen puheenjohtajuus nivoutui hänen muuhun toimintaansa ja asiantuntemukseensa kuin itsestään. 92

93 Harvian ja Tannerin yhteistyö johti osuustoiminnalliseen rakentamiseen Hakan perustamisvaiheen papereista löytyy Harvian päiväämätön laaja muistio, joka ilmeisesti on kesältä 1937 ja toimitettu Tannerille ja muillekin asuntokysymyksessä vaikuttaville avainhahmoille. Harvia selitti muistiossaan Tukholman, Oslon ja Kööpenhaminan sosiaalisen asuntotuotannon organisointia, mutta päätyi siihen, että mikään niiden tarjoama malli ei sellaisenaan soveltuisi Helsinkiin. Uutta asunnontarvitsijoiden säästökassaa asuntojen rahoitukseen Harvia ei halunnut, osin peläten olemassa olevien rahalaitosten reaktioita. Ratkaisun hän löysi kulutusosuuskunnista. Hän muisti, että esim. Elannon säännöissä on mainittu asuntojen hankkiminen jäsenistölle osuuskunnan tehtävänä. Myös Helsingin Osuuskauppa voisi hänen mielestään mainiosti olla vastaavissa pyrinnöissä mukana, vaikkakin muistiossa mainittu ensimmäinen työnimi yritykselle oli Elannon asunto-osuuskunta EAO. Harvia kiitteli kulutusosuuskuntien luotettavuutta yleisön keskuudessa etenkin verrattuna asunto-osakeyhtiöiden maineeseen, jonka väärinkäytökset olivat pilanneet. Asunto-osuuskunta valmistelisi rakennushankkeet ja rakentaisi talot, joista muodostettaisiin uudenlaisia asunto-osakeyhtiöitä. Kaiken spekulaation välttämiseksi sovellettaisiin tiukkoja tuotto- ja luovutusrajoituksia. Rahoitus pitäisi järjestää niin, että asunnontarvitsijan sijoitus olisi vain 15 prosenttia asunnon kokonaiskustannuksista. Esityksessä on nähtävissä selviä yhtymäkohtia nykyisiin asumisoikeusasuntoihin. Elokuussa 1937 Harvia viestitti ministeri Tannerille valtioneuvostoon: Pyydän saada lähettää nähtäväksi ja, jos mahdollista ennen tapaamistamme, luettavaksi oheellisen promemorian, jonka Arvo Linturi on laatinut minun promemorian johdosta. Polemiikki oli kovaa. Asuntohypoteekkipankin johtaja Linturi vastusti jyrkästi Harvian luonnostelemaa osuustoimintavaihtoehtoa asuntokysymyksen ratkaisussa. Linturi katsoi vastamuistiossaan, että rakentamisen hulluista vuosista ja niiden jälkeisestä talouspulasta pystyttäisiin kyllä jotakin oppimaan. Sitä, että Harvian järjestelmässä asukas ei saisi vapaasti myydä asuntoaan, Linturi paheksui syvästi. Yksityinen kiskominen korvattaisiin verottamalla asuntoyhtiöiden osakkaita yleishyödyllisiksi katsottuihin tarkoituksiin. Linturin mielestä olisi viisaampaa etsiä asuntoosakeyhtiöiden perustamiseen yhteistyötä luotonantajien kanssa, sillä siinä vallitsisi etujenyhteys. Nykyinen rahanrunsaus vaikuttaa, että kauppapankkien on täytynyt kärsiä sijoitusvaikeuksista. Asuntotuotannon lisäämisen ja monipuolistamisen tarpeesta sinänsä Linturi oli samaa mieltä Harvian kanssa. Elannolle eniten Hakan osuuksia, Asuntoreformiyhdistykselle yksi osuus Epäilijöistä huolimatta asunto-osuuskunnan sääntöjen ja perustettavien asunto-osakeyhtiöiden mallisääntöjen sorvaaminen eteni. Asuntohypoteekkipankin Linturi kirjelmöi edelleen keväällä 1938 kriittisesti. Hän piti osakeyhtiötä soveliaampana mallina uudelle yritykselle ja painotti myös yksityisen yritteliäisyyden roolia asuntorakentamisessa. Linturi piti erinomaisen suotavana sitä, että osuustoimintarakentamisen rinnalle syntyisi myös puhtaalle yksityisyritteliäisyydelle perustuva kilpaileva liike, koska vasta sitten tulisi kontrolloiduksi, että 93

94 kummallakin puolella käytetään loppuun saakka hyväksi ne mahdollisuudet joita meillä on olemassa halvempaan asuntotuotantoon. Itse asiassa kilpailevan yleishyödyllisen asuntorakennuttajan perustaminen oli jo valmisteilla. Rakennusyrityksistä lähtenyt aloite tuli johtamaan Sosiaalinen asuntotuotanto OY:n eli Saton perustamiseen. Haka-hanke oli kuitenkin saanut muodon, joka jotenkuten kävi tarpeellisille intressipiireille. Asuntoreformiyhdistyksen kokouksessa huhtikuun lopulla 1938 Harvia selosti ehdotustaan. Selostus aiheutti vilkkaan keskustelun johon ottivat osaa alustajan lisäksi tohtori Helo, pankinjohtaja Linturi, johtaja Raittinen sekä arkkitehdit Aalto ja Gripenberg. Kaikki kannattivat ehdotuksen toteuttamista, eroavia mielipiteitä esiintyi ainoastaan eräisiin yksityiskohtiin nähden. Tohtori Johan Helo oli Helsingin kaupungin sosiaalidemokraattinen rahatoimenjohtaja. Hän ja hänen kollegansa kaupungin kiinteistötoimenjohtaja, Ruotsalaiseen kansanpuolueeseen kuuluva Erik von Frenckell oli hyväksytty Asuntoreformiyhdistyksen uusiksi jäseniksi samassa kokouksessa. Yhdistyksen ja kaupunginhallinnon yhteys vahvistui entisestään. Haka perustettiin 20. syyskuuta Perustamisvaiheen jäseniä olivat Osuusliike Elanto, Osuustukkukauppa, Kulutusosuuskuntien keskusliitto, Kansa-vakuutusyhtiöt, Asuntohypoteekkipankki, Sosialipoliittinen yhdistys ja Asuntoreformiyhdistys. Elannolla oli suurin määrä osuuksia, 300 kappaletta. Asuntoreformiyhdistyksellä oli yksi Hakan osuus. Symbolinen vastavuoroisuus toteutui siinä, että Haka liittyi varsin pian Asuntoreformiyhdistykseen yhteisöjäsenenä. Yrjö Harviasta tuli Hakan hallintoneuvoston puheenjohtaja. Asuntoreformiyhdistyksen aktiiveista hallintoneuvoston jäseniin kuului Gunnar Modeen ja yrityksen johtokuntaan Hilding Ekelund. Haka neuvotteli Olympiakylän teosta jo ennen virallista perustamistaan Hakan synty toteutti yhdistyksessä vuosia itäneet ajatukset yleishyödyllisestä asuntotuotannon organisaatiomallista. Hakan avulla päästiin myös rakentamaan yhdistyksen arkkitehtisiiven uusien funktionalististen ihanteiden mukaista asutusta. Käpylän Olympiakylän synty näet liittyy kiinteästi Hakan perustamisvaiheisiin. Jo ennen kuin Haka oli muodollisesti loppuun saakka perustettu, yritys kävi kaupungin ja XII Olympia Helsinki 1940 ry:n kanssa neuvotteluja Käpylään rakennettavasta asuntoalueesta. Elokuussa 1938 Hakan johtokunta pyysi arkkitehdeiltä Alvar Aalto, Hilding Ekelund, Kaj Englund, Georg Jägerroos ja Martti Välikangas yhteistä ehdotusta Olympiakylän asemakaavaksi ja yleissuunnitelmaksi. Heidän suunnitelmansa mukaan asuntoja rakennettaisiin vähävaraisia perheitä ajatellen. Ainoastaan pienet ja osittain minimikokoa olevat huoneistot voivat tulla kysymykseen ja on ne suunniteltava mahdollisimman taloudellisesti määrätyistä käytännöllisistä, terveydellisistä ja inhimillisistä vaatimuksista tinkimättä. Asuntotyyppejä oli vähän, standardointia suosittiin, ja varustuksessa oltiin hyvin kohtuullisia. Esimerkiksi keittiöissä jäähdytyskaapit eivät tietenkään kustannussyistä voi tulla kysymykseen. Yleissuunnitteluvaiheessa keksittiin teknisenä uutuutena alueen yhteinen lämpökeskus. Se oli kaukolämmön esiaste. Laitoksen ajateltiin voivan tuottaa samalla myös taloissa tarvittavan sähkön, mutta kaupunginhallitus ei tätä lisäystä hyväksynyt. Olympiakylän lopullisten piirustusten laatiminen annettiin Ekelundin ja Välikankaan tehtäväksi. Ensimmäisissä rakennuksissa huoneistot olivat kahta tyyppiä, toinen oli 52- ja toinen 60,5-neliöinen. Talojen runkosyvyys oli 10,5 metriä, ja huoneistot ulottuivat läpi talon. 94

95 Olympiakylän rakentajia ryhmäkuvassa. Mestarit erottuvat solmiokaulaisina. Naisille oli töitä etenkin muurarin apulaisina. Kuva Haka 50-vuotiskirja. Olympiakylästä tuli Suomen oloissa siihen mennessä suurin yhtenäisten suunnitelmien mukaan rakennettu asuinalue. Rakennustapa oli avoin ja luontoon sopeutettu. Se oli vastakohta perinteisen kaupunkirakentamisen suljetuille kortteleille. Asumaan pääsi 15 prosentin sijoituksella, jälleenluovutusta säännösteltiin Varsinainen rakentaminen Olympiakylässä aloitettiin tammikuussa Toinen maailmansota alkoi saman vuoden syyskuussa, ja Helsingin vuoden 1940 olympialaiset peruutettiin. Suomi joutui sodan pyörteisiin marraskuun lopulla, kun talvisota puhkesi. Helsinki oli pari vuotta valmistautunut Olympialaisiin muun muassa rakentamalla hienoja urheilupaikkoja. Kisojen peruuntuminen oli suuri pettymys, mutta maailmanpoliittisen tilanteen takia muunlainen päätös ei ollut mahdollinen. Se ymmärrettiin. Olympiakylä ei päässyt toteuttamaan nimensä mukaista ensimmäistä tehtävää eli urheilijoiden majoittamista. Vuoden 1952 Helsingin kisoihin rakennettiin tähän alkutarkoitukseen Kisakylä Olympiakylän naapuriin Koskelantien eteläpuolelle. 95

96 Saton ensimmäinen rakennuskohde valmistui Helsingin Käpylään Taloissa oli 170 asuntoa. Kuva Pertti Ingervo, Saton arkisto. 96

97 Olympiakylän ensimmäiset rakennukset valmistuivat Sota aiheutti viivytyksiä ja viimeinen talo oli muuttokunnossa vasta Siihen mennessä oli saatu aikaan liki 900 huoneistoa. Olympiakylästä tuli funktionalistisen asuntosuunnittelun merkkiteos, joka on säilyttänyt asemansa elävänä ja arvostettuna alueena. Sosiaalisen reformin kannalta Olympiakylän suuri saavutus oli se, että asukkaat pääsivät omaan kotiin kiinni 15 prosentin maksulla. Asuntoyhtiömuoto oli käytössä, mutta kun toissijainen laina saatiin Helsingin kaupungin yleishyödylliseen rakennustoimintaan tarkoitetuista varoista, oli asunnon luovutuksessa rajoituksia keinottelun ehkäisemiseksi. Vapaata omistusoikeutta rajoitti muun muassa velvoite asua itse asunnossa. Jos osakas muutti pois, asunto oli myytävä yhtiön kautta ja myyntihinnan oli vastattava alkuperäistä ostohintaa lisättynä mahdollisilla parannustöiden kustannuksilla. Taloyhtiöiden johtokunnissa oli Hakan edustaja joka valvoi sääntöjen noudattamista. Rakentamisen ensimmäisenä vuonna kaupungin lainoitus takelteli syistä, jotka Hakan omasta mielestä olivat pieniä muotoseikkoja. Talojen yhtiöjärjestyksiä piti muuttaa ennen kuin lainaa alkoi hellitä, ja rahantulo ei pysynyt rakennustöiden etenemisen tahdissa. Rakennusteollisuus halusi Hakalle kilpailijan Hakan ensimmäisen täyden toimintavuoden 1939 vuosikertomus tulkitsi uuden yrityksen kohdanneen myös pahansuopaisuutta: Ne hyökkäykset, jotka vastustajien taholta on tehty Hakan yleishyödyllistä toimintaa vastaan, eivät näytä olleen kokonaan vaikuttamatta kaupungin suhtautumiseen sen Hakalle osoittamasta suosiollisesta mielenkiinnosta huolimatta. Kertomuksessa valitettiin ilkeämielisiä hyökkäyk siä, joita oli esiintynyt muun muassa Asuntokiinteistölehdessä ja Rakennustaito-lehdessä. Se, minkä Haka koki vastustukseksi ja ilkeämielisyydeksi johtui paljolti arvioista ja peloista, että vain rajoitetun voiton hyväksyvä osuustoiminnallinen rakentaja kaventaa rakennusalan yksityisten yritysten leipää. Kilpailijat olivat siis asialla. Rakennusliikkeet olivat huomanneet, että yleishyödyllisyys nosti aatteena päätään asuntotuotannossa. Rakennusliikkeet eivät tässä kehityksessä halunneet jäädä muiden vietäviksi. Rakennusteollisuuksien Keskusvaltuuston kokouksessa tammikuussa 1937 Helsingissä käsiteltiin yksityisyritteliäisyyden pohjalta maassamme harjoitettavaa asuntotuotantoa yleispoliittisesta näkökulmasta. Tilaisuudessa todettiin miten erityisesti muissa Pohjoismaissa julkinen valta oli sosiaalipoliittisista syistä ruvennut kiinnittämään huomiota asuntotuotantoa elvyttäviin tukitoimiin, kertoo Sato-yhtymän historiikki yrityksen esivaiheista. Tuossa rakentajien kokouksessa tehtiin ehdotus perustaa yksityisyrittäjien kesken sellainen valtakunnallinen yhtymä, joka voisi saada valtion ja kuntien kannatusta ja tukea. Kokouksen osanottajat tiesivät hyvin, mitä vastaavaa oli meneillään Asuntoreformiyhdistyksen ja Elannon rintamalla. Sato-yhtymän perustamisajatuksesta tuli kuitenkin totta vasta vajaat neljä vuotta myöhemmin, talvisodan jälkeen. Välissä oli valtion asuntopolitiikkakin osoittanut elonmerkkejä, sillä vuonna 1939 kaupunkien asuntokomitea oli esittänyt valtion lainoitusta ja perheenasuntoavustuksia suurperheisille, nykyisen asumistuen edeltäjää. Esitysten perustelut olivat ensi sijassa väestöpoliittiset. 97

98 Asuntoreformisti Yrjö Similä oli Sato-liikkeen isä Talvisodan jälkeen tekemätöntä työtä oli valtavasti muun muassa sodan tuhojen korjaamisessa ja siirtoväen asuttamisessa. Rakennustoiminta oli kuitenkin suurissa vaikeuksissa ja alamaissa. Massatyöttömyys uhkasi alaa. Isänmaallisten velvollisuuksien lisäksi yksityiset rakennusliikkeet ajattelivat tässä tilanteessa oman liiketoimintansa tulevaisuutta. Silloisissa poliittisissa oloissa oli myös niitä, jotka vaativat, että lähinnä valtion ja kuntien oli hoidettava koko valtion tukema rakentaminen, on muistellut ekonomi, rakennusmestari Martti Sorvari Sosiaalisen Asuntotuotanto Oy:n eli Saton perustamisvaiheita. Rakennusteollisuuksien Keskusvaltuusto lähetti delegaation kulkulaitosministerin ja Helsingin kaupunginjohtajan pakeille ilmoittamaan, että rakennusalan yksityisyrittäjät ovat valmiit yhteistoimin edistämään yleishyödyllistä rakennustuotantoa. Lähetystöön kuuluivat muun muassa diplomi-insinööri Paavo Kyrenius, joka oli muutamaa vuotta aiemmin esitelmöinyt Asuntoreformiyhdistyksessä asuntokysymyksen kokonaisratkaisusta, sekä raatimies, rakennusmestari Yrjö Similä, joka oli yhdistyksen pitkäaikaista ydinjoukkoa. Valtioneuvosto lupasi suhtautua rakentajien yhtiöhankkeeseen suopeasti, mikäli yrityksen säännöissä selvästi määriteltäisiin yleishyödyllisen rakennustoiminnan päämäärät ja osingonjako rajoitettaisiin viiteen prosenttiin. Perusteilla oli rakennuttajaorganisaatio. Rakennusliikkeet olivat valmiit lähtemään rakennuttajan osakkaiksi, osin valvomaan sitä, että niiden kesken urakoiden jaossa toimisi vapaa kilpailu. Syyskuussa 1940 Sosiaalinen Asuntotuotanto Oy perustettiin. Osakkeita merkitsivät ensi sijassa rakennusaineteollisuuden, rakennusainekaupan ja rakennusalan yrittäjät sekä eräät vakuutuslaitokset. Yhtiöjärjestys määritti yrityksen tehtävän: Yhtiön tarkoituksena on yhteistoiminnassa valtion ja kuntain viranomaisten kanssa harjoittaa sosiaalista asuntotuotantotoimintaa vähävaraisten ja eritoten suuriperheisten asunnontarvitsijain asunnontarpeen tyydyttämiseksi. Saton ensimmäinen hanke oli nimeltään Asunto Oy Sato N:o 1, johon tuli 170 huoneistoa. Se rakennettiin Käpylään Mäkelänkadun, Pohjolankadun, Kalervonkadun ja Väinölänkadun rajaamalle alueelle Suunnitelman hiontavaiheessa Saton johtoa kävi Saksassa opintomatkalla perehtymässä niihin toimiin, joihin siellä oli ryhdytty varsinkin vähävaraisten suuriperheisten asuntokysymyksen edistämiseksi. On erikoista, miten paljon yleishyödyllisen rakentamisen pioneeritöitä keskittyi Käpylään, kun aivan Kansanasuntojen Puu-Käpylän naapuriin nousivat sekä Hakan Olympiakylä että Saton ensimmäinen rakennusryhmä. Saton perustamisen henkinen isä oli raatimies Yrjö Similä. Yhtiön ensimmäiseksi toimitusjohtajaksi valittiin teknologian tohtori, arkkitehti Ole Gripenberg, joka oli hänkin ollut vahvasti mukana Asuntoreformiyhdistyksen toiminnassa. Siellä olivat yhteyksiä luoneet ja virikkeitä saaneet Saton ensimmäisen hallituksen jäsenistä ainakin Paavo Kyrenius ja Arvo Linturi sekä hallintoneuvostosta Erik von Frenckell. Hakalle ja Satolle vauhdikkaasti sisaryrityksiä maakuntakaupunkeihin Lokakuussa 1940 Similä matkusti Tampereelle ja esiintyi asiantuntijana yrittäjäpiirien kokouksessa Kaup paseurassa. Perusteilla oli Tampereen Sosiaalinen Asuntotuotanto Tasa OY, joka oli sikäläinen vastine helsinkiläiselle Satolle. 98

99 Tampereella rakennuttaminen alkoi käytännössä samaan aikaan kuin Helsingissä. Tasan ensimmäinen hanke, Asunto Oy Salhojankadun Tasan, nykyisen Asunto Oy Nyyrikin neljän talon ryhmä tehtiin Tampereen jälkeen Sato-malli levisi Vaasaan, Tornioon, Toijalaan ja Lohjalle syntyi yhdistys nimeltä Sosiaalisten Asuntotuotanto-osakeyhtiöiden Yhdistys Keskus-Sato, joka vauhditti valtakunnallistumista. Vuoteen 1952 mennessä Sato-yhtiöt perustettiin Turkuun, Raumalle, Jyväskylään, Kokkolaan, Ouluun, Mikkeliin, Riihimäelle, Kemiin, Poriin, Kuopioon, Joensuuhun, Kajaaniin, Kouvolaan ja Lahteen. Tähän innostukseen tietysti vaikutti valtion asuntorahoituksen kehitys, Aravan perustaminen Haka-aate levisi vastaavaan tapaan kuin Sato. Tampereen Hakasta tuli toimintatavaltaan samanlainen kuin helsinkiläinen Haka, eli se rakensi itse. Muut Hakat syntyivät asuntohankintayhtiöiksi tai rakennuttajiksi, siis siinä suhteessa Sato-yhtiöiden tapaisiksi. Kulutusosuuskuntien Keskusliitto levitti ajatusta, ja Haka-osuuskuntia syntyi kymmenittäin. Ensimmäisenä perustettiin Kemin Haka. Siitä tuli vanhin haara leirissä, joka myöhemmin tuli tunnetuksi YH-rakennuttajina. Kemin Hakasta voi laskea historiansa alun YH Suomi Oy, joka vuonna 2008 muutti nimensä Avaraksi. Ensimmäisestä Haka-osuuskunnasta eli Helsingin Hakasta puolestaan versoi aikanaan Valtakunnallinen vuokratalo-osuuskunta VVO, josta kehittyi vuokratalojen omistajana Suomen toiseksi suurin Helsingin kaupungin jälkeen. Voidaan perustellusti väittää, että 2000-luvun sosiaalisen eli yleishyödyllisen asuntotuotannon toimijat kantavat erittäin laajasti Asuntoreformiyhdistyksen perintöä. Armeija sulki Asunto 39 -näyttelyn neljän päivän aukiolon jälkeen Asuntoreformiyhdistys ryhtyi Arkkitehtiliiton ja Koristetaiteilijain liitto Ornamon kanssa 1938 puuhaamaan asuntonäyttelyä, joka sitten toteutuikin Messuhallissa syksyllä Näyttelyn komissaari oli arkkitehti Kaj Englund. Näyttelyn menestys oli levottomiin poliittisiin aikoihin nähden yllättävä. Ensimmäisenä kokonaisena näyttelypäivänä lyötiin yleisöennätys, henkeä, kirjoitti Arkkitehti-lehti. Sitä valitettavampaa on että jo neljäntenä päivänä Messuhalli pakko-otettiin sotilaallisiin tarkoituksiin ja näyttely suljettiin. Kun tämä suuria henkisiä ja taloudellisia ponnistuksia vaatinut näyttely näin ei päässyt puhumaan niille valtaville joukoille, joille se oli tarkoitettu, ei voi muuta kuin hartaasti toivoa, että heti tilaisuuden tullen näyttely uudelleen pystytettäisiin, lehti jatkoi. Toive toteutuikin seuraavana vuonna talvisodan jälkeisen rauhanjakson aikana. Asuntonäyttely 40 pidettiin muuttuneiden olosuhteiden mukaisesti uudelleen järjestettynä syyskuun lopulta alkaen yhdessä rakennusmessujen kanssa. Asuntoreformiyhdistystä edustivat näyttelytoimikunnassa tällä uusintakierroksellakin Yrjö Harvia, Gunnar Modeen ja Alvar Aalto. Arkkitehti-lehti sanoi jo vuoden 1939 versiosta, että kyseessä oli populaari asuntokulttuurin suurnäyttely, jossa kirpeästi paljastettiin pahimpia epäkohtia, todettiin asumisen monessa kohdin olevan suorastaan alkeellisella tasolla, mutta myös johdonmukaisesti asunnon sosialisista, fysiologista ja psykologisista edellytyksistä lähtien osoitettiin, miten pääperiaatteet olisi järjestettävä asunnon sijoituksessa, suunnittelussa, toteuttamisessa ja viimeistelyssä. 99

100 Lokakuussa 1939 asuntonäyttely Messuhallissa sai julkisuudessa laajaa huomiota. Avajaisten kutsuvierasjoukko oli mahdollisimman arvovaltainen. Pettymys oli suuri, kun näyttely oli muutaman päivän aukiolon jälkeen suljettava armeijan tarpeiden vuoksi. 100

101 Esillä oli Ruotsista lähinnä vähävaraisten monilapsisten perheiden asuntokysymystä selvittävä 4 huoneen ja keittiön huoneisto. Myös Virosta, Norjasta ja Tanskasta oli osastot. Haka osallistui Messuhallin näyttelyyn esittelemällä normaalikoossa Olympiakylän kolmen huoneen asunnon kalustettuna. Arkkitehti-lehti totesi, että näyttelyn tarkoituksena ei ollut jäädä yksinäiseksi ilmiöksi, vaan panna alulle voimakas asuntokulttuurin kehittäminen, olla yhtenä vaiheena, tavoitteena siinä tulevaisuuteen tähtäävässä työssä, joka tarkoittaa sosialisten olojen konkreettista parantamista ja inhimillisen elämän jalostamista. Artikkelin loppuun kirjoittajaksi oli merkitty nimikirjaimet a.e. tarkoittaen ilmeisesti arkkitehti Aarne Erviä, joka kuului näyttelytoimikuntaan. Yhdistys pohti 1941 omakotityyppejä ja uinahti sitten yli 20 vuodeksi Asuntoreformiyhdistyksen toiminta vuoden 1940 poikkeusoloissa jäi pelkkään näyttelyyn. Yhdistyksen kokouksia ei ole pidetty, eikä jäsenmaksuja kerätty, vuosikertomus toteaa. Yhdistyksen uudeksi sihteeriksi oli jo vuonna 1939 valittu lakitieteen kandidaatti Aarre Simonen, joka kuitenkin pystyi ottamaan tehtävän vastaan vasta vuoden 1941 alussa. On todennäköistä, että hän oli Harvian tehtävään keksimä, sillä Simosen varhainen ura ennen poliitikko-, ministeri- ja pankinjohtajavuosia vei hänet Kaupunkiliittoon, missä Harvia vaikutti. Maaliskuussa 1941 järjesti yhdistys Helsingin Taidehallissa esitelmä- ja keskustelutilaisuuden. Teemaksi oli annettu uusimpien omakotityyppien esittely ja arvostelu. Paikalla oli yli sata yhdistyksen jäsentä ja muuta asianharrastajaa. Kokouksessa yhdistykseen ilmoittautui 29 uutta jäsentä. Sodan aiheuttamat jälleenrakennustehtävät olivat vahvasti esillä. Talvisodan evakot oli asutettava. Alustajista arkkitehti Jorma Järvi esitteli Puutalo Osakeyhtiön tyyppiratkaisuja. Hän kertoi, että useissa tehtaissa on suunnitteilla siirtyminen liimaamiseen lamellien valmistuksessa naulaamisen sijasta. Niin ikään täysautomaattisten koneistojen hankintaa pohdittiin. Sementtiyhdistyksen Aulis Junttila puhui betonitiilen puolesta, ja Tiiliteollisuuden Väinö Hintikka kiitteli tiilitalon ominaisuuksia. Varjokuvin valaistut alustukset aiheuttivat vilkkaan keskustelun, pöytäkirja kertoo. Keskustelussa alleviivattiin erityisesti, että lähivuosien jälleenrakennustehtävien aiheuttamassa laajassa omakotirakennustoiminnassa on rakennusaineiden valinta suoritettava ennakkoluulottomasti ja erityisesti silmälläpitäen turhien kuljetusten välttämistä. Betonitiilitehtaan viereen ei pidä kuljettaa puutaloa, eikä punatiiliä keskelle korpea. Niin ikään alleviivattiin, että omakotitoimintaa ei saisi supistaa vain heikoimmassa taloudellisessa asemassa olevaan väestönosaan, vaan olisi myös keskiluokan omakotipyrkimystä sopivin keinoin tuettava. Pöytäkirjan lopussa on sihteerin allekirjoitus: Vakuudeksi: A. Simonen. Asuntoreformiyhdistyksen jäsenmäärä oli karttunut, mutta toiminta lakkasi. Taidehallin tilaisuudesta ei ollut kuin kolmisen kuukautta jatkosodan alkuun. Kevään 1941 jälkeen seuraava yhdistyksen pöytäkirja kirjoitettiin vasta yli 20 vuoden kuluttua. 101

102 Sodanjälkeistä pika-asutusta varten rakennettuja Maunulan Puistotaloja Metsäpurontien varressa. Kuva Eino Heinonen, HKM. 102

103 JÄLLEENRAKENNUKSESSA YHDISTYS NUKKUI MUTTA HERÄSI SUUREEN MUUTTOON Vielä 1950 Helsingissä oli tuhatkunta henkeä majoitettuna pommisuojiin. Asevelitalo vuodelta 1943, arkkitehdit Aarne Hytönen, Yrjö Lindegreen ja Olli Pöyry. 103

104 Rintamamiehet rakensivat omakotitaloja tyyppipiirustusten mukaan muun muassa Helsingin Länsi-Pakilaan Kyläkunnantielle. Kuva on 1970-luvun alusta, joten pensasaidat ja omenapuut ovat ehtineet komistua. Kuva S. Valanto, HKM. 104

105 Toisen maailmansodan seurauksena Suomella oli asutettavanaan yli hengen siirtoväki. Luovutetuille alueille jäi tai tuhoutui asuntoa, kymmenesosa maan koko silloisesta asuntokannasta. Jatkosodan jälkeen säädettiin maanhankintalaki, joka tuli voimaan huhtikuussa Asuntopolitiikka oli alkuun ennen muuta asutuspolitiikkaa. Maansaantiin oikeutetuiksi katsottiin siirtoväkeen kuuluvaa, sotainvalidia, sotaleskeä ja -orpoa ja perheellistä rintamamiestä. Maanhankintalain perusteella muodostettiin yhteensä tilaa. Asutustoiminnan ja maanlunastuksen hoitamiseen polkaistiin organisaatio, jossa oli kaikkiaan väkeä henkeä. Kärjessä oli maatalousministeriön asutusasiainosasto johtajanaan Veikko Vennamo. Eri puolille maata perustettiin liki 150 maanottolautakuntaa. Maanhankintalaki oli kaavamaisuudessaan vaikea sovellettava esimerkiksi Helsingille. Sillä oli kyllä raakamaata runsaasti omistuksessaan, mutta omakotitontteja olisi ollut mahdoton osoittaa kaikille maansaantiin oikeutetuille. Heitä oli kaupungissa Helsingin ahdinkoa helpotti vuonna 1949 vahvistettu maanhankintalain muutos, Lex Raatikainen, jonka mukaan maapala voitiin korvata myös asunto-osakkeella. Maatalouteen tukeutunut asutustoiminta hidasti kaupungistumista, mutta ei pystynyt sitä pysäyttämään. Kun vuonna 1940 suomalaisista 27 prosenttia oli asunut kaupungeissa, oli osuus vuonna 1950 kohonnut 32 prosenttiin. Tuntuvin asuntopolitiikan ilmentymä, joka kohdistui kaupunkilaisiin, oli vuokrasäännöstely. Se lieveni asteittain, mutta jatkui Helsingissä, Turussa ja Tampereella vuoden 1956 loppuun saakka. Asumisväljyys oli vuoden 1950 Suomessa ja samoin esimerkiksi Helsingissä noin 13 neliömetriä henkeä kohti. Tuolloin ahtaasti asui yli puolet kaupunkilaisista, kun rajaksi otetaan se, että asukkaita on enemmän kuin yksi huonetta kohti keittiö mukaan lukien. Sotien jälkeen asumisolojen äärilaidat olivat erittäin kaukana toisistaan. Vielä 1950 Helsingissä tuhatkunta henkeä eli majoittuneena pommisuojiin. Jälleenrakennus ja sotakorvaukset työllistivät 1940-luvun lopun Suomen. Tekemätöntä työtä oli liikaakin, talous oli tiukalla. 105

106 Raatimies Yrjö Similä Kuva Nyblin, MV. Yrjö Similä toimi 30 vuotta Helsingin maistraatissa kunnallisraatimiehenä, ja raatimies oli hänen itsestään käyttämä titteli, vaikka valinnanvaraa olisi ollut vaikka kuinka. Similä oli näet harvinaisen monipuolinen yhteiskunnallinen ja taloudellinen vaikuttaja. Similän merkittävin pitkä linja oli rakennusalalla, johon toiminta Asuntoreformiyhdistyksessäkin liittyi. Hän kirjoitti alalta monia kirjoja ja teki ison työn esimerkiksi pohjoismaisten rakennuspäivien järjestelyissä. Yleishyödylliseen asuntotuotantoon Similä jätti pysyvän merkkinsä Sato-järjestön perustajana. Similä syntyi Oulussa 1884 monilapsiseen perheeseen. Velisarjaan kuuluivat huomattavat musiikkimiehet Aapo ja Martti Similä. Yrjökin liittyi lukuisiin kuoroihin ja taisi luutun ja haitarin soiton. Yrjö Similä opiskeli rakennusmestariksi Oulun teollisuuskoulussa. Ensimmäinen kosketus Helsinkiin oli, kun hän harjoittelijana pääsi vesihiertämään Nikolainkirkon sisäpuolista keskikupolia: Milloinkaan aikaisemmin tai myöhemmin en ole tuntenut itseäni niin vähäpätöiseksi maan matoseksi, hän on muistellut. Similä toimi rakennusalan työnantajaliittojen asiamiehenä ja toimittajana ja Rakennusmestariliiton toiminnanjohtajana. Hän oli perustamassa vakuutusyhtiö Louhea ja oli sen toimitusjohtaja peräti 38 vuotta. Helsingin Suomalaisen Säästöpankin hallituksessa hän vaikutti pitkään. Similä oli autoilun varhainen puolestapuhuja, Autoklubin johtavia luottamushenkilöitä ja pohjoismaisen yhteistyön edusmies tälläkin alalla. Autoilun ja rakentamisen välillä tietysti oli se kytkentä, että Similä kannusti tieolojen kohentamiseen. Rauta- ja rakennustarvikekauppa Oy Renlund Ab:n toiminnassa hän oli mukana hallituksen puheenjohtajana ja myös omistajana. Kun Osuusliikkeiden tukkukauppa OTK tarjoutui ostamaan Renlundin, Similäkin myi osakkeensa ja vaurastui huomattavasti. Vuonna Yrjö Similä ja hänen vaimonsa Fanny lahjoittivat omaisuudestaan 50 miljoonaa markkaa nimikkorahastoksi Suomen Kulttuurirahaston yhteyteen. Similöiden rahaston tarkoitus oli tukea ravintofysiologista tutkimusta. Lahjoituksen taustalla oli yhtäältä se, että 1930-luvulla Yrjö Similä oli kärsinyt liikalihavuudesta. ja toisaalta se, että Similä ja Kulttuurirahaston yliasiamies L. A. Puntila olivat tutustuneet huvilanaapureina. Terveellinen ravitsemus oli Similälle niin tärkeä, että hän oli laihdutettuaan ja lopetettuaan tupakanpolton perustanut Lihavuuden vastustamisyhdistyksen. Yrjö Similä kuoli 77-vuotiaana Helsingissä

107 Helsingin alueliitos ja tyyppitalot työllistivät vanhaa jäsenjoukkoa Asuntoreformiyhdistystä ei järjestönä jälleenrakennustalkoissa nähty. Miksi? Ehkä pohdiskelevaan, ammattikuntarajat ylittävään asuntopolitiikan tekoon ei pakottavan kiireen keskellä ollut aikaa. Asutustoiminta valtakunnallisen asuntopolitiikan pääsuuntana oli kaukana siitä, mitä Asuntoreformiyhdistys 1930-luvulla oli ehtinyt pohjustaa. Ehkä yhdistykseltä myös puuttui kokoava voima. Yrjö Harvian suurtyö oli mietintö Helsingin suuresta alueliitoksesta. Hän oli aloittanut selvitystyön jo 1928, mutta erinäisten lausuntokierrosten lisäksi poikkeusolot viivyttivät päätöksentekoa. Vuonna 1946 Helsinki sitten sai hallinnolliseen alueeseensa 130 neliökilometriä uutta maa-alaa. Haagan kauppala sekä Huopalahden, Kulosaaren ja Oulunkylän kunnat liitettiin kokonaan pääkaupunkiin ja lisäksi tuli laajoja alueita Helsingin maalaiskunnasta. Harvia ehti nähdä valmistelemansa liitoksen toteutuvan, mutta hän kuoli jo seuraavana vuonna, Asuntoreformiyhdistyksen pitkäaikainen keskushenkilö oli poissa. Ikämies oli sotien jälkeisinä vuosina myös yhdistyksen perustajajoukkoon kuulunut Birger Brunila. Hän jäi Helsingin asemakaavaosaston johtajan paikalta eläkkeelle Kaupungin asemakaava-arkkitehdillä Hilding Ekelundilla oli kädet enemmän kuin täynnä työtä muun muassa liitosalueiden suunnittelussa; hän oli jälleenrakennuskauden asuinaluesuunnittelun dynamo. Hänen alueistaan ja myös monista rakennuksistaan hienoimpia tuon ajan esimerkkejä on Maunula. Alvar Aallon kansainvälinen arkkitehtiura oli kohonnut jälleenrakennuskaudella jo korkealle. Ennen toista maailmansotaa Aalto oli aloittanut puisten tyyppitalojen suunnittelun A. Ahlström Oy:lle. Tällä linjalla oli huomattava merkitys sodan jälkeisinä vuosina, jonka asuntorakentamisen symboliksi nousi puolitoistakerroksinen rintamamiestalo. Puutaloja tuli Ruotsistakin, mutta niiden suunnittelussa ahersivat kotimaassa monet eturivin arkkitehdit, joista taas hyvin monet olivat Asuntoreformiyhdistykseen 1930-luvulla liittyneitä. Jotkut kuten Aarne Ervi ja Viljo Revell olivat työskennelleet Aallon toimistossa. Aallon funktionalismin hengessä korostama standardointi pääsi omakotirakentamisessa ja teollisessa puutalotuotannossa oikeuksiinsa. Sodan aiheuttamassa materiaalipulassa helpoimmin oli saavilla puuta. Se luontui hyvin etenkin maaseudulle, missä asuntotuotannon painopiste säilyi yli 1950-luvun puolivälin. Kaupungeissa Asuntoreformiyhdistyksestä voimaa saaneista versoista varustautuivat kerrostalotuotantoon Helsingissä Haka ja Sato ja niiden sisaryritykset monissa muissa kaupungeissa ja asutuskeskuksissa. Sato pääsi jatkamaan yleishyödyllistä työtään Käpylän jälkeen muun muassa Arabiassa, Haka puolestaan suurella tontilla Hämeentien ja Mäkelänkadun kulmassa. Väestöliitto otti roolin asuntopolitiikan aloitteentekijänä Väestöpolitiikka oli esiintynyt jo maailmansotien välisessä Suomessa yhtenä asuntokysymyksen taustavaikuttimena. Kansan elinvoima haluttiin taata väkiluvun kasvulla. Lapset laskettiin rikkaudeksi. Toisen maailmansodan aikana tämä ajatussuunta korostui perustettiin Väestöliitto, joka monien suoranaisten perhepoliittisten tavoitteiden lisäksi otti asuntotuotannon edistämisen ohjelmaansa. Järjestös- 107

108 Ensimmäiset Arava-lainoitetut talot rakennettiin Helsingissä Tullinpuomin tienoille Mannerheimintien varteen. Niihin tuli omistusasuntoja. Ensimmäinen aravatalo tuli aavistuslähdön ansiosta valmiiksi jo 1949 osoitteessa Mannerheimintie 81. Kuva Hugo Sundström, HKM. 108

109 sä olivat jäseninä muun muassa Sosialipoliittinen yhdistys ja Arkkitehtiliitto, mutta ei kuitenkaan Asuntoreformiyhdistys. Väestöliitto katsoi, että Suomen väkiluvun pitäminen edes ennallaan vaatisi keskimäärin nelilapsisia perheitä. Ihanneperheessä oli liiton mielestä kuusi lasta liitto järjesti kilpailun Suomen suurimman perheen löytämiseksi, ja voittajaksi tuli 17-lapsinen perhe. Heikki von Hertzen valittiin Väestöliiton toiminnanjohtajaksi Tämä tuleva Tapiolan puutarhakaupungin isä tutustui asuntokysymykseen muun muassa aiempia aikaansaannoksia katsellen. Puu-Käpylä teki häneen myönteisen vaikutuksen, paljon paremman kuin 1930-luvun asuntotuotanto. Von Hertzenin retkeilyihin osallistuivat välillä myös Yrjö Harvia ja Otto-I. Meurman. Pari vuotta sodan päättymisen jälkeen Heikki von Hertzen kirjoitti pamfletin Koti vaiko kasarmi lapsillemme, josta tuli tärkeä asuntopoliittinen herätyskirja. Tekijä korosti pienimuotoisuutta ja luonnonläheisyyttä. Vuokrakasarmit hän tuomitsi. Hallitusohjelmaan oli jo 1945 kirjattu vaatimus julkisen sektorin aktiivisesta osallistumisesta yleishyödylliseen asuntotuotantoon. Sana ei vain tahtonut tulla lihaksi: asutuskeskukset jäivät paitsioon, ja niissä Väestöliiton tulkinnan mukaan asuntotilanne ajautui kohti katastrofia. Väestöliiton ja Vuokralaisten Keskusliiton esityksestä Fagerholmin vähemmistöhallitus asetti elokuussa 1948 asuntorakennustoiminnan organisoimiskomitean. Hallituksen sisällä aloitteen otti käsiinsä sisäasiainministeri Aarre Simonen, jolle asuntoasiat olivat tulleet tutuiksi yhdeltä osalta myös Asuntoreformiyhdistyksessä. Organisoimiskomitean puheenjohtajaksi kutsuttiin Postisäästöpankin pääjohtaja Teuvo Aura, joka oli tuolloin 35-vuotias. Jäseniksi tulivat arkkitehti, professori Ole Gripenberg, joka oli Saton ensimmäinen toimitusjohtaja, sekä Väestöliiton toiminnanjohtaja von Hertzen. Nopean komiteatyön pohjalta syntyi vuoden 1949 asuntotuotantolaki ja perustettiin asutuskeskusten rakennustoimintaan keskittyvä asuntotuotannon valtuuskunta, jota alettiin kutsua Aravaksi. Pakettiin kuului määrärahoja, joilla valtion asuntolainoitus saatiin vauhtiin. Teuvo Aura oli asuntopolitiikan uusi voimahahmo, joka kylläkin oli saanut kosketusta asuntokysymykseen paitsi talous- ja pankkimiehenä myös isänsä kautta. Isä, Jalo Aura, oli jäsenenä Asuntokeskuskunta Hakan ensimmäisessä johtokunnassa. Hän oli Kulutusosuuskuntien Keskusliiton KK:n johtaja. Väinö Tanner kuului Aurojen perheystäviin. Kaikkiaan on todettavissa, että moninaisten henkilöyhteyksien sekä Hakan ja Saton kautta Asuntoreformiyhdistyksen perintö vaikutti jälleenrakennuskaudellakin, vaikka itse yhdistys oli silloin toimimaton kuolleessa tilassa. Maaseudun tyhjeneminen ajoi kaupunkien asunto-olot kriisiin Jälleenrakennuskausi ulottui asuntopolitiikassa 1950-luvun loppupuolelle. Koko jaksolle laskettuna valtion lainoitusta oli lähes 70 prosentissa asuntotuotantoa, mutta osuus oli laskussa 1950-luvun loppua kohti. Anneli Juntto on väitöskirjassaan huomauttanut, että määrätietoinen hyvinvointi- ja tasa-arvoajattelu eivät tuolloin ohjanneet asuntopolitiikkaa. Politiikka oli alkuun kriisin hoitamista. Vuokralaisia suojattiin vuokrasäännöstelyllä, mikä mutkan kautta vaikutti siihen, että omistusasumisen rooli vahvistui. Aravatuotanto oli omistusasuntoja. Esimerkiksi Helsingissä 109

110 koko asuntokannan lisäys 1950-luvulla meni omistusasumiseen, vuokra-asuntojen määrä polki paikallaan. Markkinavoimat vahvistuivat asuntotuotannossa 1960-luvun lähestyessä. Vuokra-asuntojen, etenkin pienten huoneistojen tarjontaa lisättiin tuntuvin verohuojennuksin, jotka koskivat yksityisiä asuntosijoittajia. Yksiöt olivat sijoittajille kannattavimpia, joten uudisrakennus saattoi olla yksiöitä täynnä. Aravan uudistamisen tarve oli selvä, mutta sen toteutus takkuili. Omistusaravat menivät alkuun etupäässä keskituloisille ja sitäkin paremmin tienaaville. Valtion intressissä oli varmistaa, että se saa lainat takaisin luvun kuluessa pienituloisten mahdollisuuksia arava-asuntoon pyrittiin helpottamaan rajoittamalla valtion lainoittamien huoneistojen keskipinta-ala 50 neliöön. Tulorajoja asunnonjaossa alettiin soveltaa vasta 1960, lapsiluku oli kylläkin vaikuttanut vuokraasunnon saantiin. Vuokrasäännöstelyn purkaminen lisäsi paineita vuokra-asuntomarkkinoilla, mutta vasta 1962 vuokraasuntojen määrä ylitti omistusasunnot aravatuotannossa. Säädettiin vielä jatkolakikin yksityisen vuokraasuntotuotannon verohelpotuksista, joka näkyi vuoden 1964 aloituspiikkinä. Siten yritettiin korvata aravamäärärahojen vähenemistä, johon valtion alituisen rahapulan katsottiin pakottaneen, vaikka verohuojennusten jakaminenkin oli valtiolle kallis keino. Kovanrahan omistusasuntotuotannossa pankkien markkinoima asuntosäästäminen vakiintui. Samaan aikaan oli yhteiskunnassa käsillä perustavaa laatua oleva rakennemuutos, joka ilmeni maaltapakona eli suurena muuttona. Vielä vuoden 1950 Suomessa maa- ja metsätaloudessa toimi 46 prosenttia työvoimasta. Vuonna 1960 osuus oli pudonnut 35 prosenttiin laskeakseen edelleen vuoteen 1970 mennessä 20 prosenttiin. Näissä oloissa kaupunkien asuntotuotanto, erityisesti vuokra-asuntojen rakentaminen oli aivan riittämätöntä. Suuri muutto tyhjensi maaseutua, mutta virta ei pysähtynytkään kuin osaksi Suomen asutuskeskuksiin. Ruotsiin muuttaminen oli huipussaan , jolloin kumpanakin vuonna Suomesta sinne lähti henkeä. Sotien jälkeen syntyneet suuret ikäluokat olivat tulleet siihen ikään, että tarvitsivat omaa asuntoa. Muuttovoitot ja -tappiot, alueellinen epätasapaino, loivat poliittisia jännitteitä. Ne ilmenivät myös asuntopolitiikassa, johon sekoittui aluepolitiikka ja kova puoluepolitiikka. Maalaisliiton kannatuspohjaa maaltapako ja kaupungistuminen murensivat. Maa- ja metsätalousväestön vähenemistä kuvasti sekin, että 1962 Maalaisliitto katsoi tarpeelliseksi muuttaa nimensä Keskustapuolueeksi. Tällaisessa yhteiskuntapoliittisessa tilanteessa Asuntoreformiyhdistys heräteltiin henkiin kolmannen kerran ja tällä kertaa yli 20 vuoden uinumisen jälkeen. Vuonna 1940 valittu johtokunta koolle 23 vuotta myöhemmin Yhdistyksen uudessa tulemisessa 1963 puheenjohtajaksi nousi Teuvo Aura. Hän oli tuolloin Postisäästöpankin pääjohtaja ja Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, ja molemmissa näissä rooleissa asuntoasiat olivat hänelle läheisiä. Taustalla oli vielä asianharrastus Aravaa perustettaessa. Liberaalin Auran puolue oli tuolloin Vapaamielisten liitto. Helsingin kunnallispolitiikassa hän oli tutustunut hyvin Ruotsalaisen kansanpuolueen Gunnar Modeeniin. Molemmat kuuluivat poliitikkojen epäviralliseen mutta vaikutusvaltaiseen Kunnallisklubiin, joka kerhomaisen luottamuksellisesti käsitteli etukäteen kaupunginvaltuustoon päätettäväksi tulevia asioita. Aura ja Modeen alkoivat 1960-luvulle tultua kai- 110

111 vata vapaata foorumia asuntopoliittisten kysymysten puimiseen. Tällöin keksittiin Asuntoreformiyhdistyksen olemassaolo ja päätettiin uuden yhdistyksen perustamisen asemesta herättää se henkiin, Aura lausui herätetyn yhdistyksen ensimmäisessä julkisessa esiintymisessä. Asuntopolitiikkaan ja asuntotuotantoon suhtaudutaan nykyään lähinnä kolmella tavalla: sosiaalisidealistisesti, teknillis-taloudellisesti tai spekulatiivisesti eli kauniimmin sanoen markkinataloudellisesti. Minkään näkökannan yksinomainen soveltaminen ei luonnollisesti voi johtaa parhaaseen ratkaisuun, vaan uuden asuntopolitiikan täytyy syntyä eri näkökantojen yhteen sopeuttamisesta. Auran välit presidentti Urho Kekkoseen eivät tuohon aikaan olleet kunnossa, ja siksi Aura koki olevansa valtakunnanpolitiikassa sivuraiteella. Niin paljon hänessä oli poliitikkoa, että Asuntoreformiyhdistys sopi varmaan hyvin uutena foorumina hänen omiinkin pyrintöihinsä. Auran ja Modeenin lisäksi yhdistyksen lämmittämisen kantavia ideoijia olivat ainakin Hakan pääjohtaja Antti Pelkola ja Helsingin Työväen Säästöpankin toimitusjohtaja Mauno Koivisto. Auran ja Koiviston pankit, Postisäästöpankki ja Työväen Säästöpankki, olivat merkittäviä asuntotuotannon lainoittajia. Koivistosta tuli Asuntoreformiyhdistykseen jo kolmas vaikuttaja, josta uran myöhemmässä vaiheessa oli tuleva tasavallan presidentti. Edelliset kaksi olivat K.J. Ståhlberg ja J.K. Paasikivi yhdistyksen alkuvuosilta. Uudelleenperustaminen päätettiin lain kirjaimen mukaan hoitaa siten, että ensin kokoontui vuonna 1940 valittu johtokunta. Kokoukseen, joka pidettiin Gunnar Modeenin kotona Temppelikadulla, saatiinkin päätösvaltaan tarvittavat neljä jäsentä koolle. He olivat akateemikko Alvar Aalto, professorit Hilding Ekelund ja Ole Gripenberg sekä arkkitehti Martti Välikangas. Aalto johti puhetta ja sihteerinä toimi kanslianeuvos Modeen, joka oli 1940 valittu yhdistyksen tilintarkastajaksi. Kokous päätti kutsua yleisen kokouksen koolle käsittelemään uutta aloitusta sekä tehdä tarvittavat ilmoitukset yhdistysrekisteriin. Modeen valtuutettiin ryhtymään tarpeellisiin toimenpiteisiin, Pöytäkirjaan merkittiin, että toiminnan käynnistämisellä haluttiin myös kunnioittaa yhdistyksen perustajajäsenten kuten Otto Stenrothin ja Einar Böökin muistoa ja yhteiskunnallista valveutuneisuutta. Aura, Koivisto ja Modeen muodostivat puheenjohtajiston Marraskuussa 1963 Hotelli Helsingissä oli koolla vanhan johtokunnan kutsuma yleiskokous, johon pääsivät osallistumaan myös ne uudet jäsenet jotka vanha johtokunta oli ehtinyt siihen mennessä hyväksyä. Yleiskokouksessa puhetta johti Aura. Hänen esityksensä yhdistyksen toiminnan käynnistämisestä hyväksyttiin yksimielisesti. Uuteen johtokuntaan valittiin Aura, Modeen, Koivisto, johtaja Arvo Tirinen, kaupunginjohtaja J. A. Kivistö, professori Olli Kivinen ja toimitusjohtaja Jorma Viertokangas sekä varajäseniksi Espoon kauppalanjohtaja Teppo Tiihonen, arkkitehti Pentti Ahola ja toimitusjohtaja Antti Pelkola. Tilintarkastajiksi nimettiin professori Otto-I. Meurman ja varatuomari Paul Paavela. Johtokunnan puheenjohtajaksi tuli Aura ja varapuheenjohtajiksi Koivisto ja Modeen. Puheenjohtaja totesi Asuntoreformiyhdistyksen joutuneen monen myrskyn heittelemäksi ja lausui toivomuksen, ettei nyt kolmatta kertaa henkiin herätettävää yhdistystä enää kohtaisi katastrofi, vaan että se helsinkiläisenä yhdistyksenä pystyisi täyttämään teh- 111

112 Käärmetaloa muurataan Mäkelänkadun varteen Käpylään. Kuva Eino Heinonen, HKM. 112

113 Yrjö Lindegrenin suunnittelemasta Käärmetalosta tuli varhaisen aravarakentamisen ja yleisemminkin jälleenrakennuskauden kerrostalorakentamisen merkkiteos. Kuva Kari Hakli, HKM. tävänsä nimenomaan Helsingin seudun asuntokysymystä ratkaistaessa, kirjoitti sihteerinä toiminut maisteri Jorma Aaltonen pöytäkirjan loppuun. Vaikka yhdistyksen toiminta Auran linjaamalla tavalla käytännössä kohdistuikin suurelta osin Helsingin seutuun, valtakunnallinen vaikuttaminen jäi ohjelmaan ja sääntöihin. Nopeassa tahdissa valmisteltiin sääntöuudistus, jossa todettiin, että yhdistyksen tarkoituksena on yleishyödyllisen asuntotuotannon yleisten edellytysten kehittäminen ja yleinen asuntopoliittinen valistustyö. Tarkoituksensa toteuttamiseksi yhdistys harjoittaa ja tukee asuntopolitiikkaan ja yhdyskuntasuunnitteluun liittyvää julkaisu-, tiedotus- ja tutkimustoimintaa, antaa tarvittaessa lausuntoja alan kysymyksistä sekä pitää yhteyttä ulkomaisiin vastaaviin järjestöihin. Tarkoitus määriteltiin väljemmin sanankääntein kuin alkuperäisissä vuoden 1910 säännöissä, joissa korostettiin työväenluokan asuinolojen parantamista, tai kymmenkunta vuotta myöhemmin tehdyssä sääntötarkistuksessa, jossa oli siirrytty tähdentämään pienten asuntojen tuotannon edistämistä. Joulukuussa 1963 vasta nimetty hallitus sai tiedokseen, että yhdistyksen tallelokerosta Kansallispankin pääkonttorista olivat löytyneet kaikki ne arvopaperit, jotka oli lueteltu johtokunnan pöytäkirjassa Talletustilillä oli varoja 502,15 markkaa. Asuntoyhtiöiden osakkeet Helsingin Kansanasunnoissa 113

114 Puu-Käpylässä ja Helsingin kaupungin Rakennus Oy:ssä Vallilassa päätettiin tarjota kaupungin ostettaviksi, jolle ne sitten kelpasivatkin. Iso pyörä pyörimään: oma aikakausjulkaisu ja Alvar Aalto esitelmöimään Hallitus suunnitteli yhdistykselle näyttävän liikkeellelähdön. Päätettiin ryhtyä julkaisemaan aikakauslehteä nimeltä Asuntoreformi. Sen päätoimittajaksi valittiin maisteri Jorma Aaltonen. Toimitusneuvoston muodosti yhdistyksen puheenjohtajisto eli Aura, Koivisto ja Modeen. Lehdestä tehtiin aikakauskirjan muotoinen. Ensimmäisen numeron painos oli kappaletta, siis huomattavan suuri. Ensimmäiseen esitelmätilaisuuteen panostettiin kaikki voimat. Se järjestettiin Helsingin kaupungintalon Valkoisessa salissa 17. tammikuuta Ennen tätä tapahtumaa päivällä oli erillinen tiedotustilaisuus lehdistölle, jossa kerrottiin henkiin herätetyn yhdistyksen taustasta ja suunnitellusta toimintalinjasta. Esitelmätilaisuuden pääpuhuja oli akateemikko Alvar Aalto. Puheenvuoroja Helsingin ja sen ympäristön asuntotilanteesta olivat lupautuneet käyttämään Aravan pääjohtaja Olavi Lindblom, professori Hilding Ekelund ja kaupunginjohtaja J.A. Kivistö. Muistelmissaan Teuvo Aura kertoo Aallon häneen tekemästä vaikutuksesta: Aallon kanssa käytyjä keskusteluja pehmennettiin usein punaviinillä. Hänen mielijuomansa oli italialainen Chianti Hänen seuransa oli myös henkistä viinin juontia. Hän osasi asettaa sanansa päihdyttävän henkevästi. Hän oli sanan mestari, ei ainoastaan piirtimen. Auran ja Modeenin tehtävänä oli käydä pyytämässä mestaria Asuntoreformiyhdistyksen ensimmäisen tilaisuuden puhujaksi. Aalto oli suostunut ehdolla, ettei hänen tarvitse kirjoittaa mitään paperille eikä antaa esityksestään minkäänlaista referaattia. Auran muistelmien mukaan Asuntoreformiyhdistyksen alkupaukusta tuli loistava menestys. Aalto puhui mukaansa tempaavasti. Hän arvosteli suomalaista asuntosuunnittelua ja hahmotteli asunnolle asetettavia perusvaatimuksia. Hän suositteli asuntolaboratorion aikaansaamista. Esitelmäpäivän iltana Aalto oli kunniavieraana yhdistyksen illallisilla Etelärannan Palace Hotellissa. Katsomme Chianti Ruffino -punaviinin sopivan sekä alku- että pääruuan kanssa nautittavaksi, tiesi ravintola esittää jo monipuolisia ruokalistavaihtoehtoja tarjotessaan. Yhdeksän koivua ja puutarhatuolit eivät riitä korvaamaan virheitä Asuntoreformiyhdistyksen esitelmä- ja tiedotustilaisuus saivat pääkaupungin sanomalehdissä ja osin muuallakin erittäin laajalti palstatilaa. Yhdistyksen historiaa, uutta tuloa ja tavoitteita sekä Helsingin seudun ongelmia nostettiin otsikoihin. Aalto oli kuitenkin suurin vetonaula. Aalto esitelmöi räiskyvän tuoreesti. Hänellä ei ollut painolastina rakentajaa tai rakennushanketta, jonka luottamusmiehenä hänen olisi pitänyt tyytyä kompromisseihin. Kulissien takana kerrottiin, että Aalto oli käyttänyt pari tuntia aikaisemmin prof. Olli Kivistä uhrina, jolle oli improvisoinut sanottavansa, kirjoitti Reino Forsberg Suomen Sosialidemokraattiin. Maaliskuussa ilmestyi Asuntoreformin ensimmäinen numero. Siihen oli näyttävästi koottu otteita Aallon esitelmästä pikakirjoitusmuistiinpanoihin nojaten. Katkelmallinen lehtiteksti jättää nykylukijan hieman ymmälle. Aalto puhui rationalisoinnin ja standardoinnin parihevosista, mutta muistutti, että on aivan eri asia 114

115 Asuntoreformiyhdistyksen uuden heräämisen alkupaukku julkisuuteen oli Alvar Aallon esitelmätilaisuus tammikuussa Helsingin Sanomien ja Uuden Suomen lisäksi palstatilaa tuli runsaasti muistakin lehdistä. standardoida automobiilia ja asuinrakennusta. Jos todella asuntojen tuotanto rationalisoidaan, täytyy rationalisoinnin olla niin elastinen, että se voi seurata tätä luonnon sille sanelemaan erilaisuutta. Aalto moitti, että yhdeksän koivua ja muutamat puutarhatuolit, se on nyt se luonto, joka tällä hetkellä ympäröi meidän asuntojamme ja joiden pitäisi yksin pystyä korvaamaan ne virheet, jotka me teemme itse rakennuksen struktuurissa. Aalto ihmetteli, että jossakin päin Skandinaviaa on kaupunkisuunnitelma, joka yhdistää kaikki asunnot ja työpaikat lasikorridooreilla. Jos ihminen elää vaikeissa olosuhteissa, on kaikkein vaarallisinta hemmotella häntä. Häntä ei voi silloin panna lasikuvun alle asumaan tai olemaan talvet koko ajan pesässään, ja sitten vasta, kun keväällä sinivuokot kukkivat hän pääsee ulos. Sellainen ihminen katoaa maan pinnalta, hän tulee lopulta niin heikoksi. Päinvastoin eskimot ovat oikeammassa, jotka rakentavat asuntonsa niin, että ne ovat juuri yhteydessä kovaan klimaattiiin, eivät siis hemmoittele ihmistä. Suomalaisen asuntolaboratorion idean Aalto jätti väljään tilaan itämään: Suomi ei missään tapauksessa voi kilpailla suurten maiden laboratorioiden kanssa, mutta se on monessa suhteessa maa, joka soveltuu eräänlaiseksi luonnollista kokoa olevaksi koekentäksi. Täällä voitaisiin tehdä yhtä ja toista, josta suuretkin maat voisivat hyötyä, joilla on ehkä vaikeampi sijoittaa suoranaisia kokeita, joissa ihmiset ovat koeeläiminä mukana eivätkä hiiret, siteerasi Asuntoreformi Aaltoa. 115

116 Häädettyjen asema ei ollut häävi 1960-luvun Helsingissä. Koivusen perhettä häädetään Kolmas linja 11:stä, koska taloa ollaan purkamassa. Kuva Toivo Grönroos, HKM. 116

117 Helsingin kipein asunto-ongelma oli kodeistaan häädetyillä Asuntoreformi-lehden ykkösnumeron muuhun antiin kuuluivat muun muassa J.A. Kivistön katsaus Helsingin asuntotilanteeseen, Jussi Linnamon kirjoitus Helsingin seudun väestörakenteen muuttumisesta, Aravan johtajan Tirisen näkökohtia asuntoluottojen kuoletuksesta sekä päätoimittaja Jorma Aaltosen tilastollinen katsaus asuntokannan ja asumisen tason kehitykseen Näitä eteenpäin visioi Mauno Koivisto, joka vastasi kysymykseen Mitä voitaisiin tehdä Helsingin seudun asuntotilanteen helpottamiseksi?. Koivisto katsoi, että tarvitaan kolmenlaista tarjontaa: vuokrahuoneistoja niille, jotka eivät pysty omistusasuntoa hankkimaan, hinnaltaan kontrolloituja sarjatuotteisia asuntoja erilaisten asuntosäästämisohjelmien puitteissa säästämään kykeneville ja kolmanneksi yksilöllisen maun mukaan tehtyjä asuntoja muodissa oleville tai muutoin suosituille alueille niille, joilla on vara valita ja maksaa. Kohtuuhintaisilla vuokra- ja omistusasunnoilla oli Koiviston mukaan turvattu menekki noin 15 kilometrin säteellä Helsingin keskustasta. Koivisto suri Helsingin maareservien vähyyttä ja naapurikuntien vähäisiä taloudellisia voimavaroja, jotka olivat asuntorakentamisen jarruja. Hän pohti eri rahoitusmahdollisuuksia, mutta oli lopulta tyylilleen uskollisesti melko pessimistinen: Kaikki ponnistelut asuntojen tarjonnan lisäämiseen tuottavat tuskin sellaista tulosta, että asuntopula nykyisestään sanottavasti pienenisi, jos muuttoliike Helsingin seudulle jatkuu tähänastisella voimalla. Kiinteistötoimen kaupunginjohtajan Kivistön kirjoitus lehdessä oli sama kuin hänen puheenvuoronsa Valkoisen salin esitelmätilaisuudessa. Hän vyörytti numeroita, mutta ensin hän kiteytti ajankuvan: Helsingin asuntotilanteesta lienee aluksi syytä lyhyesti todeta sen tämän hetken kipein ongelma, häädettyjen ja niihin verrattavien tilanne. 117

118 Helsingin Pihlajamäki oli varhaista aluerakentamista 1960-luvulta. Kaupunginosan toteuttivat Haka ja Sato. Asemakaavoitus ja talojen arkkitehtuuri ovat saaneet paljon kiitosta. Kuva U.A. Saarinen, ARYn arkisto. 118

119 YHDISTYS AJOI ARAVAN UUDISTUSTA JA ASUNTOPOLITIIKAN VAKINAISTAMISTA Maailmalta eikä vähiten muista Pohjoismaista saatiin esimerkkejä siitä, että asuntopolitiikan ei tarvinnut olla tilapäisilmiö, vaan että se voisi olla yhteiskunta- ja sosiaalipolitiikan yksi keskeinen lohko. Esimerkki Pihlajamäen terassi-kerrostalon pohjaratkaisusta. Arkkitehdit Esko Komonen ja Sulo Savolainen, SRM. 119

120 Työväen Säästöpankin johtaja Mauno Koivisto tutustumassa Pihlajamäen elementtirakentamiseen, jota hänelle esittelevät Hakan johtajat Viljo Ahtee ja Eero Soini. Kuva Haka 50-vuotiskirja. 120

121 Asuntoreformiyhdistyksen puheenjohtaja Teuvo Aura ja sihteeri Ilkka Sumu Valkoisen salin kateederilla Asuntoreformiyhdistyksen keskustelutilaisuudessa 1970-luvun alussa. Kuva U.A.Saarinen, ARY:n arkisto. Asuntoreformiyhdistyksen viritellessä toimintaansa käyntiin asuntotuotanto oli kaikkea muuta kuin hiljaista. Elettiin viimeisiä vuosia, jolloin kokonaan verovapaa omistusasuntotuotanto oli mahdollista. Tuotantoluvut nousivat korkeiksi. Ne ylitettiin vasta kymmenen vuotta myöhemmin, kun uusia lähiöitä tehtiin teollisesti ja vauhdikkaasti. Verohuojennukset säädettiin jälleenrakennuskaudella osana kokonaisuutta, jonka näkyvin pilari oli valtion aravalainoitus asuntotuotannolle. Pääomaköyhässä Suomessa myös valtion kirstun pohja tuli aina äkkiä vastaan, joten asuntoja yritettiin rahoittaa mahdollisimman paljon yksityisistä lähteistä. Asutustoiminnan hartiapankki oli tähän tarkoitukseen mitä käyttökelpoisin. Verovapaudet puolestaan houkuttelivat yksityistä rahaa kerrostalorakennuksille. Valtio käytti keinoa, vaikka se tuli sille itselleen kalliiksi menetettyjen verotulojen muodossa. Verovapaus sai kerta toisensa jälkeen jatkoaikaa, vaikka sen haitat alkoivat käydä yhä ilmeisemmiksi. Vuokratasoa ei saatu ainakaan pysyvästi alentumaan. Vuokralaisten asema oli turvaton tilanteissa, joissa verovapaus päättyi ja sijoittaja pani asunnon myyntiin. Verovapausjärjestelmä ryöstäytyi käsistä myös siten, että Helsinkiin syntyi isoja kerrostaloja, jotka olivat täynnä pienasuntoja. Keinottelun saamaan kritiikkiin kuuluu muun muassa Laulu tuhannesta yksiöstä, tyypillinen aikansa esimerkki kantaaottavasta ja radikaalista kabaree-esityksestä. Väliaikaisuus ja tempoilevuus olivat ajan asuntopolitiikalle ominaista. Arava kylläkin oli kasvanut instituution mittoihin, mutta sekin oli 1949 perustettu väliaikaiseksi ja sellaisena se pysyi. Valtion aravalainoituksen merkitys alkoi 1950-luvun loppupuolella hiipua. Maailmalta eikä vähiten muista Pohjoismaista saatiin esimerkkejä siitä, että asuntopolitiikan ei tarvinnut olla tilapäisilmiö, vaan että se voisi olla yhteiskunta- ja sosiaalipolitiikan yksi keskeinen lohko. 121

122 Professori Otto-Iivari Meurman Kuva Polyfoto, MV. Otto-Iivari Meurman kuvaili vanhoilla päivillään itseään muinaismuistoksi. Ja vanhaksi hän todella elikin: hän kuoli 104-vuotiaana Hänen suuri roolinsa oli kehittää tekijänä ja opettajana suomalaista asemakaavoitusta. Viimeisinä vuosikymmeninään hänestä tuli rakennussuojelun auktoriteetti. Meurman syntyi Ilmajoella 1890, missä hänen isänsä toimi kunnanlääkärinä. Sukutaustaan liittyi yhteiskunnallisen vaikuttamisen perinne, sillä isänisä Agathon Meurman ja äidinisä K.F. Ignatius olivat tunnettuja poliitikkoja ja suomalaisuusmiehiä. Otto-I. Meurman valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta Kohta sen jälkeen hän sai tuntumaa suurisuuntaiseen asemakaavoitukseen toimiessaan Eliel Saarisen ateljeessa piirtäjänä Munkkiniemi Haaga-suunnitelman parissa. Meurmanin ensimmäinen merkittävä kansallinen tehtävä sivusi Asuntoreformiyhdistystä, sillä hän toimi yhdistyksen ja Kaupunkiliiton vuoden 1917 asuntonäyttelyn komissaarina ja toimitti näyttelyn julkaisun. Meurman piti omaa toimistoa ja ehti uransa aikana laatia asemakaavoja yli 60 suomalaiselle kunnalle. Tärkein ja rakkain työkenttä hänelle oli Viipuri, jossa hän oli asemakaava-arkkitehtina Siellä hän joutui silmätysten arvokkaan historiallisen rakennusperinnön kanssa, mutta kohtasi myös järjestämättömän esikaupunkiasutuksen ongelmat. Ensimmäisinä uusina asemakaavoinaan Viipurissa hän piirsi Kelkkalan ja Havin omakotialueet. Niissä ilmeni hänen arvostuksensa omakotiasumista, tilavia taloja ja väljiä tontteja kohtaan. Hän oli tarpeen tullen urbanisti, mutta jaksoi läpi uransa kritisoida ahtaita huoneita ja tornitaloja. Taloudellisuuden ihanne ei silti puuttunut hänen ajattelustaan. Hän oli Puu- Käpylän asemakaavoittaja, ja tästä varhaisteollisesta ja sosiaalisin tavoittein rakennetusta puutarhakaupungista hän oli aina ylpeä. Hän vastusti 1960-luvulla jyrkästi talojen purkua. Suomalaisen asemakaavoituksen perusteokseksi tuli Meurmanin 1947 julkaisema Asemakaavaoppi. Hän oli 1930-luvun loppupuolella tullut Teknillisen korkeakoulun asemakaavaopin opettajaksi. Oppiaineen professorina hän toimi Nuoria arkkitehteja olen aina neuvonut seuraamaan roomalaisen arkkitehdin ja insinöörin Pollio Vitruviuksen ohjeita: Utilitas, Firmitas, Venustas käyttökelpoisuus, lujuus, kauneus, hän mainitsee muistelmissaan. Asemakaavaopin kansipaperissa oli kuvana Meurmanin tekemä Espoon Tapiolan ensimmäinen asemakaavasuunnitelma. Asuntosäätiön Heikki von Hertzen sai puutarhakaupunkisuunnitelmilleen Meurmanista henkisen ja käytännöllisen tukijan. 122

123 Asuntopoliittisten komiteoiden kilpajuoksu Aravan saattaminen vakituiselle kannalle koettiin Asuntoreformiyhdistyksen piirissä tärkeäksi tehtäväksi. Teuvo Auralla oli siihen lukkarinrakkaus. Valtioneuvosto asetti keväällä 1963 Aravan uudistamiskomitean. Sen puheenjohtajaksi tuli Aarre Simonen, Arava-veteraani. Hän oli jo ministerinä 1940-luvulla ollut panemassa Aravaa liikkeelle. Uuden Asuntoreformiyhdistyksen ensimmäisessä vuosikokouksessa maaliskuussa 1964 Aravan pääjohtaja Olavi Lindblom piti esitelmän aineenaan Eräitä näkökohtia aravalainsäädännön uudistamisesta. Hän oli paitsi Aravan pääjohtaja myös sen uudistamiskomitean jäsen. Helsingin Sanomien selostuksen mukaan Lindblom piti asunto-ohjelmassa tärkeänä painopisteen siirtämistä kaksioista kolmioihin, jotta perheasuntovaje poistuisi. Aravan uudistamiskomitean selvitysten perusteella hän mainitsi uusien asuntojen tuotantotavoitteen olevan asuntoa vuodessa lähimmän kymmenen vuoden ajan. Aravatuotannon osuutta olisi tuntuvasti lisättävä, jotta ohjelmointi ylipäätään olisi mielekästä. Aarre Simonen vetäytyi Aravan uudistamiskomitean johdosta erinäisten poliittisten ristiriitojen seurauksena. Tilalle astui Ary-aktiivi Antti Pelkola, joka oli rakennusliike Hakan toimitusjohtaja, taustaltaan varatuomari, opistoinsinööri ja hallintomies. Pelkolalla oli komiteatyössä kovat kierrokset. Työ valmistui helmikuussa Pelkola oli pestannut lakeja luonnostelemaan varatuomari Paul Paavelan, jonka taito ja vauhti herättivät ihailua ainakin Asuntoreformiyhdistyksen piirissä. Aravan uudistamiskomitea suositti valtion lainoituksen lisäämistä sekä maanhankinnan ja asuntotuotannon vauhdittamista. Väliaikaisen Aravan tilalle piti perustaa pysyvä. Vähää ennen Pelkolan komitean työn valmistumista pääministeri Johannes Virolaisen hallitus, jossa olivat mukana maalaisliitto ja kokoomus, asetti uuden Asuntopoliittisen komitean laatimaan vastaesitystä Aravan uudistamiskomitean työlle. Poliittiset ristiriidat ja ennakkoluulot olivat suuret. Asuntoreformiyhdistys julkaisi Aravan uudistamiskomitean ehdotukset. Tekstille järjestettiin laadukas painoasu Hakan rahoilla, kun valtiolta ei rahaa painatuskuluihin liiennyt. Reino Lindroosin johtama Asuntopoliittinen komitea sai työnsä valmiiksi elokuussa Se rakentui suurelta osin Aravan uudistamiskomitean mietinnön pohjalle. Komiteoissa oli samoja jäseniäkin, muun muassa Olavi Lindblom oli molemmissa mukana. Lainsäädäntötyö eteni rivakasti, mihin vaikutti vaalikauden kääntyminen lopuilleen ja siten mahdollisesti edessä olevat voimasuhteiden muutokset eduskunnassa. Komitean sihteeri Kalevi Sassi kirjoitti lain. Asuntoreformiyhdistys järjesti syksyllä 1965 keskustelutilaisuuden asuntopoliittisen järjestelmän uudistamisesta eli asuntoreformista kuten puheenjohtaja Aura muotoili. Hän vetosi kohtuuhintaisen asuntotuotannon puolesta. Kehnoimpien asuntojen ja köyhimpien perheiden onneton kohtalonyhteys olisi vihdoinkin pystyttävä murtamaan, hän sanoi. Ja näyttää siltä, että tämä ei onnistu ilman nykyistä paljon tehokkaampaa asuntopoliittista järjestelmää, ihmiskeskeistä asuntopolitiikkaa kasvuhakuisessa yhteiskunnassamme kuten tohtori Pekka Kuusi asian varmaankin ilmoittaisi. Aura viittasi Pekka Kuusen vuonna 1961 ilmestyneeseen ravistelevaan teokseen 60-luvun sosiaalipolitiikka. Tammikuussa 1966 yhdistys järjesti vielä korokekeskustelun, jossa pääministeri Johannes Virolainen alusti hallituksen asuntopoliittisista lakiesityksistä. 123

124 Yleisradion toimittaja Jussi Suomalainen valmistautuu haastattelemaan Asuntohallituksen pääjohtajaa Olavi Lindblomia Asuntoreformiyhdistyksen keskustelutilaisuuden yhteydessä. Kuva U.A. Saarinen, ARY:n arkisto. 124

125 Vuoden 1966 asuntotuotantolaki oli pitkä harppaus asuntopolitiikan vakinaistamisen suuntaan. Asuntotuotannon yleistuki ja tarveharkintainen tuki erotettiin toisistaan. Lain perusteluissa esitettiin puolen miljoonan asunnon tuotantotavoite. Vaikka tavoite ei suoraan sitonut budjetteja, määrä ylitettiin kymmenessä vuodessa. Asuntohallitus perustettiin. Asuntopolitiikkaan uudistusvauhtia kaupungistumisesta ja tulopolitiikasta Alkutaipaleellaan Asuntoreformiyhdistykselle oli langennut luonnostaan aloitteentekijän rooli ja melkeinpä puolivirallinen asema asuntokysymyksen ratkaisuyrityksissä. Rooli oli jo luonnostaan muuttuva. Reformistinen yhdistys tulee näet ajan oloon omin toimin kaventaneeksi alkuperäistä toimialaansa, kun aloitteita ajetaan julkisen vallan säännönmukaiseksi toiminnaksi ja saadaan aikaan toimialaa koskevaa lainsäädäntöä. Asuntoreformiyhdistyksen sosiaaliset pyrkimykset, valistus ja propaganda asuntokysymyksessä tuottivat toiminnan alkuvuosikymmenillä tulosta, kun terveydelliset ja hygieeniset näkökohdat otettiin asuntotarkastuslainsäädäntöön. Yleishyödyllisen tuotannon ajatus sai kantajikseen taloudellisia yrityksiä, mutta valtion rooli asuntotuotannon järjestämisessä tuli lainsäädännöllisesti ja pysyvästi päätetyksi vasta vuoden 1966 asuntotuotantolaissa. Yhdistys tai ehkä pikemminkin sen vaikutusvaltaiset jäsenet osallistuivat uuden asuntopolitiikan muotoiluun. Ala oli kokenut monet soutamiset ja huopaamiset, eikä 1960-luvun loppupuolen suunnanottokaan ollut millään tavalla lopullinen ratkaisu. Silloin kuitenkin virallisten instituutioiden asema vahvistui suhteessa vapaaehtoiseen kansalaistoimintaan. Samalla julkinen valta otti roolia markkinavoimilta, mutta tässä suhteessa aaltoilu on jatkunut. Anneli Juntto on asuntokysymystä laajasti käsittelevässä väitöskirjassaan nähnyt asuntopolitiikan aktivoitumisen taustatekijöinä ennen muuta kriisit ja korporatismin nousukaudet. Ratkaisevia sykäyksiä on tullut vähemmän suoraan poliittiselta kentältä. Suomessa oli vuonna 1950 maatalousväestöä vielä henkeä, ja 1975 heitä oli enää Suuren muuton seurauksena yhdessä vuosikymmenessä, vuodesta 1960 vuoteen 1970, kaupunkien väestöosuus kohosi 38 prosentista 51 prosenttiin. Työnsaanti kaupungista oli helpompaa kuin asunnon saanti. Ruotsissa asiat olivat siinäkin suhteessa paremmin. Kansantalouden kasvun kannalta asuntopula muodostui kriittiseksi tekijäksi. Voimistunut ammattiyhdistysliike ja työnantajat katselivat ongelmaa omista näkökulmistaan, mutta niiden oli mahdollista päästä yhteiseen loppupäätelmään: on rakennettava, yritettävä tyydyttää asuntokysyntä siellä, missä on työtä työmarkkinoilla alkaneeseen tulopolitiikan kauteen kuuluivat sosiaalipaketit, joissa työmarkkinajärjestöt sopivat valtion kanssa monista asuntopolitiikan osasista kuten aravatuotannon ylläpidosta, vuokrasäännöstelystä tai asumistuesta. Väestöliitto otti sotien jälkeen Asuntoreformiyhdistyksen vanhaa roolia Ensitöinään Asuntoreformiyhdistys uudisti jäsenyytensä kunnianarvoisassa kansainvälisessä seurassa, International Federation of Housing and Town Planning -järjestössä. Yhteys jäi alkuun heikoksi ja vaati myöhempääkin uusintamista. Lopulta tämä puutarhakaupunkiaatteesta noussut IFHP-järjestö sai suomalaiseksi pääjäsenekseen Suomi IFHP -kattoyhdistyksen, jonka yksi osapuoli Asuntoreformiyhdistys on. IFHP Suomi katsottiin tarpeelliseksi, jotta Suomessa kyettiin järjestämään isoja ponnistuksia vaatinut IFHP-kongressi

126 Yhteistyönä elvytettiin myös aiempien vuosikymmenten asuntonäyttely- ja kongressiperinnettä. Kumppaneina olivat muun muassa vanhastaan tutut Kaupunkiliitto ja Suomen Arkkitehtiliitto. Asuntoreformiyhdistyksen pitkällä lepokaudella 1940-luvulta alkaen Väestöliitto oli ottanut asuntopolitiikan ideasammon roolin. Väestöliitto ja sen energinen ja visionäärinen toiminnanjohtaja Heikki von Hertzen saivat aikaan Asuntosäätiön, joka puolestaan sai aikaan Tapiolan puutarhakaupungin, suomalaisen kaupunkisuunnittelun näyteikkunan liitto perusti Asuntopolitiikka-nimisen lehden, jota jaettiin ilmaiseksi muun muassa kuntien ja valtion päättäjille. Lehden toimituskuntaan osallistuivat Otto-I. Meurman, Gunnar Modeen ja Alvar Aalto. Asuntoreformiyhdistyksen nukkuessa sen vanhat voimat olivat siis Väestöliiton lehdestä löytäneet tiedotuskanavan. Vastaavasti kylläkin Heikki von Hertzen liittyi Asuntoreformiyhdistyksen herättyä sen jäseneksi. Väestöliiton asuntolinjan lähtökohta oli väestö- ja perhepolitiikassa. Vähitellen 1950-luvun puolivälissä liitto palaili asumisen parista laadullisen perhepolitiikan teemoihin, mikä tavallaan teki tilaa Asuntoreformiyhdistykselle. Suuntaansa etsivä asuntopolitiikka oli otollista maaperää kokonaan uusillekin yhdistyksille, mistä todistaa Suomen Asuntoliiton synty Asuntoreformiyhdistyksessä se koettiin kilpailevaksi rinnakkaisjärjestöksi, jonka synty heijasti tuolloisia ajankohtaisia poliittisia näkemyseroja asuntopolitiikan suunnasta. Oman määrittelynsä mukaan Asuntoliitto tahtoi edistää asunnontarvitsijoiden ja asunnonkäyttäjien etujen mukaista asuntopolitiikkaa luvulla laaditussa Asuntoreformiyhdistyksen sisäisessä muistiossa todetaan Asuntoliiton toiminnan luonteen olevan melko lähellä Ary:ä. Asuntoliitossa on edustettuna vain ei-sosialistisia henkilöitä, huomautetaan kuitenkin. Muistiossa Ary asemoi itsensä vapaaksi ja kriittiseksi siten, että yhdistys on tukenut reformistista asunto- ja maapolitiikkaa. Ary ei ole vain asuntovaan myös yhdyskuntapoliittinen yhdistys. Asuntoreformiyhdistys sai huomata myös yhdyskuntasuunnittelun piiristä sikiävän uutta järjestötoimintaa; 1960-luku oli osallistuvaa ja keskustelevaa aikaa. Asuntoreformiyhdistys on joutunut (ilolla) toteamaan että asunto- ja yhdyskuntasuunnittelun alalla on toiminnassa useita eri yhdistyksiä ja yhteenliittymiä, alkoi muille järjestöille osoitettu kirje. Tästä on ollut seurauksena, että on sattunut useita päällekkäisyyksiä tilaisuuksien järjestämisissä sekä ajan että myös aiheen suhteen. Toivomuksen koordinaation järjestämisestä saivat muun muassa Yhdyskuntasuunnittelun seura ja Liikennepoliittinen yhdistys Enemmistö ry. Asuntoliiton kanssa yhteistyöhön hakeutuminen oli suorastaan väistämätöntä. Erottavia tekijöitä on riittänyt siinä määrin, että aika ajoin esiin noussut yhdistymisajatus on aina sammunut. Toisaalta on ollut aidosti yhteisiä tavoitteita, joita on ponnekkaammin pystytty tuomaan esiin yhteisin kannanotoin. Taloudellisesti kumpikin yhdistys oli tiukoilla, ja valtionavun pyytämisessäkin oli tuloksellisempaa esiintyä yhteisrintamassa. Kummankin yhdistyksen jäsenmäärä oli esimerkiksi 1970-luvulla parinsadan hengen paikkeilla, joten jäsenmaksutuloilla ei laajaa julkaisutoimintaa tai konferensseja olisi kyetty järjestämään. Asuntoliitto oli parissa suuressa yhteisjärjestelyssä aloitteentekijä. Sieltä, tarkemmin sanottuna Kalevi Sassilta, lähti idea Asuntomessuosuuskunnasta 1966 ja Valtakunnallisesta asuntopäivästä, joka järjestettiin ensimmäisen kerran

127 Kaupunkipuolueiden koko kirjo mukana Uudelleen vuonna 1963 käynnistetty Asuntoreformiyhdistys vakiintui ja vahvistui, vaikka asuntokysymyksen teltu myös poliittista edustavuutta: silmämääränä näyttää olleen, että yhteydet kaikkiin kaupunkipuolueisiin ovat olemassa. Aikalaislausuntojen mukaan puo- harrastajille oli luepolitiikalla ei yhdistyksen tarjolla paljon viiteryhmiä. Vuodelta 1975 on tallella jäsenluettelo, joka antaa viitteitä yhdistyksen kannatuspohjasta. Listalla on liki 250 nimeä, tosin ilman titteleitä ja osoitteita. Millaiseen väkeen yhdistyksen teemat vetosivat? Mitkä olivat heidän taustansa? Ensin kuitenkin katsahdus vuonna 1975 valitun hallituksen kokoonpanoon. Puheenjohtajana jatkoi ylipormestari Teuvo Aura. Hakan pääjohtaja Antti Pelkola oli hänkin edelleen mukana. Asuntorakennuttajien toimitusjohtajista Ensimmäisen valtakunnallisen asuntopäivän mainos. toiminnassa silti ole ollut juuri minkäänlaista roolia. Sääntöjensä mukaan yhdistyksellä oli hallituksen lisäksi neuvottelukunta. Se oli samantapainen kuin juhlallisesti hallintoneuvostoksi nimetty toimielin yhdistyksen varhaisvuosina. Tarkoitus oli varmistaa yhdistyksen pyrkimyksille vaikuttavaa tukea. Vuonna 1975 nimetty neuvottelukunta oli melko suppea. Siinä olivat painavasti edustettuina asuntorahoitus- ja kuntasektorit. Pankkiireita olivat Postipankin Heikki Tuominen ja Työväen Keskus-Saton Jouko Rautakivi ja VVO:n Ben Grass myöhemmin kymmenen vuotta toiminut yhdistyksen puheenjohtaja kuuluivat hallitukseen. Arkkitehtijäseniä olivat Simo Järvinen ja Esko Lehti, professori. Diplomi-insinööri Arto Salmelan ammattiala oli seutukaavoitus. Maisteri Jorma Aaltonen oli Hakan tiedotuspäällikkö ja aktiivinen kirjoittaja asuntoasioissa. Maisteri Teuvo Lindström oli asunto-olojen tutkijana arvostettu. Hän oli töissä Kulutusosuuskuntien Keskusliitossa. Toimittaja Jutta Zilliacus edusti hallituksessa ruotsinkielistä perinnettä kanslianeuvos Gunnar Modeenin jälkeen. Säästöpankin Ilmari Lavonsalo, ja myös Asuntohallituksen pääjohtaja Olavi Lindblom oli mukana. Kuntakentän nimet olivat Kaupunkiliiton toimitusjohtaja L.O. Johanson ja Kunnallisliiton toimitusjohtaja Paavo Pekkanen. Espoon ja Vantaan kaupunginjohtajat, Teppo Tiihonen ja Lauri Lairala, täydensivät neuvottelukunnan kautta pääkaupunkiseudun edustusta, jonka Helsingin osalta hoiti Teuvo Aura hallituksessa. Neuvottelukunnan muita jäseniä olivat kauppaneuvos Kalervo Salo ja Kulutusosuuskuntien Keskusliiton toimitusjohtaja Niilo Hämäläinen. Hallituksen kokoonpanossa oli varmaankin aja- 127

128 Saton rakennustyömaa Puotilan Rusthollarinkujalla parissa vaiheessaan ja valmis talo, tyypillistä aravatuotantoa vuodelta Tekniikkana oli vielä paikallavalu. Valmiin talon kuva Studio V. Maarela, Saton arkisto. 128

129 Kunnallisväkeä, hakalaisia, toimittajia, kulttuurinkin edustajia Yhdistyksen vuoden 1975 jäsenluettelossa eivät vilise valtakunnanpolitiikan terävimmän kärjen nimet. Isokenkäisimmäksi vaikuttajaksi voitaneen nimetä työnantajajärjestön johtaja Päiviö Hetemäki, joka muuten oli SAK:laisen vastapuolen Niilo Hämäläisen kanssa tuttu jo sota-ajalta, rintamalta. Helsingin kunnallispoliitikkoja tai johtavia virkamiehiä on koko joukko: Vuokko Juhola, Veikko Järvinen, Pentti Kivinen, Martti Koivumäki, Harry Laakso, Olavi Laine ja Aarne Välikangas muiden muassa. Hallintoväkeä oli erityisesti asuntosektorilta kuten Martti Lujanen, Ulla Saarenheimo, Aarno Strömmer ja Arvo Tirinen, mutta myös hallinnosta laajemmin kuten Lars Dufholm ja Paul Paavela. Asuntorakentamisen ja kiinteistöliiketoiminnan falangista huomattavalla osalla oli tausta rakennuskeskuskunta Hakassa. Heitä olivat Viljo Ahtee, Unio Hiitonen, Jaakko Kapanen, Eero Piipari, Allan Schmidt ja Eero Soini. Hakalaisten iso osuus selittyi paitsi yrityksen isolla koolla myös sillä, että rakennuskunnan juuret olivat Asuntoreformiyhdistyksessä ja että pääjohtaja Pelkola oli aatteesta innostunut. Rakentajajäsenistä ehkä kovimman luokan tietäjä elementtirakentamisen alalla oli betoniteollisuuden järjestön toimitusjohtaja Aulis Junttila. Arkkitehtijäseniä oli runsaasti, ja monen nimi on laajalti tunnettu vielä 2000-luvullakin. Vanhaa kaartia edustivat tunnetuimmasta päästä Hilding Ekelund, Kaj Englund, Aarne Ervi, Ole Gripenberg ja Otto-Iivari Meurman, joka muistetaan jo vuodelta 1917 Asuntoreformiyhdistyksen järjestämän ensimmäisen suomalaisen asuntonäyttelyn komissariona. Nuorempaa polvea olivat esimerkiksi Kristian Gullichsen, Pekka Helin, Esko Korhonen, Pentti Petäjä, Reima Pietilä ja Esko Suhonen. Kaavoittajakuntaan kuuluivat muun muassa Nils Erik Fager, Kaj Nyman ja Bror Söderman. Koska tiedotus ja valistus olivat keskeisiä yhdistyksen toimintamuotoja ja yhteydet tiedotusvälineisiin koettiin tärkeiksi, oli toimittajakunnalla jäsenistössä oma paikkansa. Vuoden 1975 jäsenlistassa mainitaan Pauli Burman, Reino Forsberg, Jyrki Haikonen, Ossi Hiisiö, Erkki Raatikainen, Kyösti Reunanen ja Juha Salmi. Kaksi taitelijanimeä nousee esiin luettelosta: Risto Jarva ja Pekka Lounela. Jarva oli antanut vahvan panoksen asuntopoliittiseen keskusteluun 1960-luvulla lyhytfilmeillään Asuminen ja luonto sekä Kaupungissa on tulevaisuus. Kirjailija ja teatterimies Lounela puolestaan perehtyi asuntokysymykseen Hakan 30-vuotishistoriikin kirjoittajana. Sen jälkeen häneltä ilmestyi terävä pamfletti Anna meidän asua. Asuntokysymys ei näyttäytynyt enää terveysongelmana Epäilemättä Asuntoreformiyhdistyksen jäsenkunnassa oli ulottuvuuksia, jotka tekivät asuntoasioiden ja yhdyskuntasuunnittelun monipuolisen käsittelyn mahdolliseksi. Foorumille oli saatavissa vaihtelevia, asiantuntevia ja ehkä yllättäviäkin näkökulmia. Yhdistyksen alkuvaiheiden jäsenistöstä ja aktiiveista 1970-luvun joukko eroaa siten, että terveys- ja sosiaalialan vaikuttajia ei juuri enää ollut mukana. Ei ollut lääkäreitä, ei köyhäinhoidon virkamiehiä. Ainakin osittain sen selittää asuntokysymyksen muuttuminen: asuntopula ei enää tarkoittanut absoluuttista kurjuutta luvun alussa keuhkotauti levisi ahtaissa ja epähygieenisissä työväenasunnoissa. Ne ajat olivat takana luvullakin periaatteessa tunnustettiin asuntopolitiikan yhteys sosiaalipolitiikkaan, mutta jäse- 129

130 Lähiöasunnoilla oli tarjottavanaan nykyajan mukavuudet. Hyvin varusteltu keittiö, lämmin vesi ja kylpyamme olivat monelle muuttajalle uutuuksia, joita osattiin arvostaa. Kuva on 1960-luvulta Pihlajamäen asuntonäyttelystä. Kuva Helge Heinonen, ARYn arkisto. 130

131 Osallistuva 60-luku oli pamflettien aikaa. Pekka Lounela kirjoitti pamfletin asuntokysymyksestä nistössä käytännön sosiaalipoliitikkona huomataan oikeastaan vain Heikki von Hertzen. Poika Heikki S. von Hertzen oli hänkin mukana, mutta hänen aikansa sosiaalipoliitikkona oli vasta edessä. Muita yhteiskuntatieteilijöitä kuului jäsenistöön: Paavo Piepponen, Paavo Uusitalo ja Tapani Valkonen olivat sosiologeja. Kansantaloustieteilijöitä olivat Jussi Linnamo ja Pentti Viita. Päällisin puolin tarkastellen jäsenistö oli varsin helsinkiläistä tai pääkaupunkiseutulaista kuten kasvavassa metropolissa oli tarpeen sanoa. Sotia edeltäneenä aikana yhdistyksellä oli ollut yksi järjestäytynyt haaraosasto muualla maassa, nimittäin Varkauden Asuntoreformiyhdistys. Nyt vastaava ilmiö esiintyi Oulussa. Sikäläisten asuntoreformistien järjestymiseen vaikutti paljolti arkkitehtikoulutuksen alkaminen Oulun yliopistossa. 131

132 Puu-Käpylän nykypäivää Pohjolankadulta: puut ovat vankkoja, talojen laudoitus on kuin uusi. Kuva Karoliina Bärlund, ARY:n arkisto. 132

133 1960-LUVUN SUURIA KESKUSTELUTEEMOJA: AUTOISTUMINEN JA PUU-KÄPYLÄN SUOJELU Elätämme suunnattomin kustannuksin hirviötä, jolla on suuri potentiaalinen hävitysvoima. Ja kuitenkin rakastamme sitä suuresti. Kollektiiviselta kannalta katsottuna auto on selvästikin uhka, joka voi turmella sivilisaatiomme. Puu-Käpylän paikalle suunniteltiin kerrostaloja 1960-luvun alussa. 133

134 Aamuruuhkaa Itäväylällä Kulosaaren sillan itäpäässä 1960-luvulla ennen metron rakentamista. Kuva Unto Laitila, HKM. 134

135 Yleishyödyllisen asuntotuotannon edistäminen oli vain osa Asuntoreformiyhdistyksen toiminta-ajatusta. Laveasta otteesta antaa esimerkin liikenneteema: Asuntoreformi-lehti julkaisi jo ensimmäisessä numerossaan 1964 Jorma Aaltosen laajan esittelyn silmiä avaavasta brittiraportista Traffic in Towns, joka tunnetaan myös Buchananin raporttina päätekijänsä tohtori Colin Buchananin mukaan. Sitaatti raportista: Elätämme suunnattomin kustannuksin hirviötä, jolla on suuri potentiaalinen hävitysvoima. Ja kuitenkin rakastamme sitä suuresti. Kollektiiviselta kannalta katsottuna auto on selvästikin uhka, joka voi turmella sivilisaatiomme. Mutta kun se muunnetaan yksilölliseksi ajoneuvoksi, joka on autotallissamme (tai nykyisin useammin pysäköitynä ovemme tai jonkun toisen oven eteen) me pidämme sitä kalleimpiin aarteisiimme kuuluvana, kiihkeimmän kunnianhimomme kohteena, suunnattomana mukavuutena, elämän ulottuvuuksien lisääjänä, vapautuksen välineenä, nykyajan vertauskuvana. Aaltonen kiitteli esittelyssään Buchananin raportin viileää otetta. Auto ei ollut yksistään musta eikä valkoinen kapine. Hän piti suomalaiselta kannalta hätkähdyttävänä raportin toteamusta, että Britanniassakin moottoriaikakausi oli vasta aluillaan. Asuntoreformin seuraavassa numerossa Buchananin raportin käsittelyä syvensivät arkkitehti Pentti Ahola arkkitehtuurin kannalta ja Kaarlo Leinonen liikenteen kannalta. Ahola tiedetään ja 70-lukujen lähiökaavoituksen tiennäyttäjäksi. Toukokuussa 1964 yhdistys järjesti Helsingin ja lähiseudun liikennekysymyksistä keskustelutilaisuuden. Puheenjohtaja Aura muistutti, että käsillä on mittavia ja vaikeita valintoja, jotka koskettavat muun muassa joukkoliikenteen yhteistariffia, Katajanokan ja Kauppatorin liikennejärjestelyjä, Kaisaniemen viaduktia sekä metrosuunnitelmia. Liikennekysymys kytkeytyy läheisesti asuntokysymykseen, Aura totesi. Alustuksessaan Pentti Ahola valitti, että kaikkialla maailmassa uudet kaupungit suunnitellaan alun perin jalankulkukaupungeiksi ja monet vanhat kaupungit näkevät paljon vaivaa muuttaessaan keskustaalueitansa jalankulkucityn periaatteella toimivaksi. Hyvänä vanhana esimerkkinä Ahola mainitsi Kööpenhaminan Strögetin, mutta hän kehaisi myös, miten Helsingissä on rakenteilla Puotinharjun-Myllypuron asukkaan asuntoalue, jossa kaikki lapset pääsevät kouluihinsa yhtäkään katua ylittämättä ja jossa kaikki palvelut ovat samalla tavalla saavutettavissa. Ahola tunnusti pelkäävänsä 8 10-kaistaista valtakunnantietä, joka syötyään Eläintarhan haarautuu Postitalon tienoilla ja pakoittaa jalankulkijat maan alle. Metroratkaisulla on kiire, Ahola sanoi. 135

136 Akateemikko Alvar Aalto Kuva MV. Arkkitehdit, uuden aallon funktionalistit puhalsivat uuden hengen Asuntoreformiyhdistykseen Tulijoiden kärjessä oli Alvar Aalto, josta oli tuleva kansainvälisesti kuuluisin suomalainen arkkitehti. Samana vuonna Aalto valittiin Suomen Arkkitehtiliiton johtokuntaan. Se oli merkki siitä, että funktionalismi oli ammattikunnassa noussut valtavirraksi. Aallolle 1935 oli vielä muutenkin merkkivuosi. Hänen ehkä palvotuin suunnittelutyönsä, Viipurin kaupunginkirjasto, valmistui. Perhe osti tontin toimistoa ja asuntoa varten Munkkiniemestä, ja talon rakentaminen alkoi. Ja vielä perustettiin Artek hoitamaan Aallon suunnittelemien huonekalujen valmistusta, myyntiä ja vientiä. Kaikki tämä yhtenä vuotena. Alvar Aalto syntyi Kuortanella maanmittarin poikana Arkkitehdiksi valmistumisen jälkeen hänen ensimmäistä työkenttäänsä oli Keski-Suomi ja Etelä-Pohjanmaa. Hänen julkisissa rakennuksissaan, kuten Jyväskylän työväenyhdistyksen talossa tai Seinäjoen suojeluskuntatalossa, oli alkuun klassismin leima. Kääntymys funktionalismiin ja luontoyhteyttä hakevaan modernismiin oli terävä. Alvar ja Aino Aallon ruotsalainen ystävä ja kollega Sven Markelius ehdotti Alvaria jäseneksi modernistien kansainväliseen yhteenliittymään CIAM:iin. Sen kautta Aalto perehtyi modernismin sosiaaliseen ohjelmaan asunto- ja kaupunkisuunnittelussa. Aallon piirtämää Paimion keuhkotautiparantolaa on kutsuttu sosiaaliseksi kokonaistaideteokseksi. Asuntorakentamisessa Harry ja Maire Gullichsenille suunnitellusta Villa Maireasta tuli myös kokonaistaideteos, mutta sen ihanne suuntautui ylemmälle keskiluokalle. Ahlström-yhtiön toimitusjohtajan Harry Gullichsenin pyynnöstä Aalto suunnitteli teollisuusyhdyskuntia Varkauteen ja Kauttualle. Jatkoksi hän sai tehtäväkseen myös Sunilan sellutehtaan laajan rakennusohjelman, johon kuuluivat sosiaalisesti luokattomat asuntoalueet. Ahlströmin Varkauden-tehtaille Aalto loi puutaloelementtien AA-järjestelmän. Se edusti funktionalismin standardointitavoitetta. Hän oli mukana 1942 perustetun valtion jälleenrakennustoimiston työssä. Aalto nimitettiin akateemikon virkaan Hän kuoli Helsingissä Suomalaiselle yhteiskunnalle Aallon sosiaalisen arkkitehtuurin merkitys on ollut suurempi kuin konsanaan hänen lukuisat omaleimaisen edustavat julkiset rakennuksensa. 136

137 Koivisto: Pysäköintiä rajoitettava reippaasti kantakaupungissa Toinen alustaja, Mauno Koivisto oli sitä mieltä, että maan alle meillä ei pitäisi olla kiire, sinnehän me pääsemme myöhemminkin. Koiviston mielestä toinen puoli sisäänajoväylien kapasiteetista piti varata julkisille kulkuvälineille ja yksityisautojen pysäköintiä kantakaupungissa rajoittaa reippaasti. Mitä on voitettu sillä, että puistoista on otettu viipaleita autojen ulkoiluttamiseen, kuten on tehty esimerkiksi Esplanadilla Minä pelkään, että henkilöautosta on tulossa meidän pyhä lehmämme, joka paneutuu makuulle mihin haluaa ilman että sitä rohjetaan häiritä. Metroa keskustelussa käsiteltiin myönteiseen sävyyn. Myös Autoliiton edustaja Pauli Ervi katsoi, että tarkoituksenmukainen metroliikenne avaa mahdollisuuksia vaikeutuviin joukkoliikennekysymyksiin. Pysäköinnistä hän oli päinvastaista mieltä kuin Mauno Koivisto: parkkipaikkoja tarvitaan lisää tonteille ja laitoksiin. Autoliiton Ervi näki, että turvallisuuden takia moottoriajoneuvot, jalankulku ja pyöräilijät piti eristää toisistaan. Tiealuetta on varattava niin riittävästi, että liikenteen sujuvuutta ja turvallisuutta voidaan lisätä liikenteen kasvun edellyttämässä suhteessa, hän vaati. Keskustelutilaisuus ei päättynyt yhteiseen julkilausumaan, eikä Asuntoreformiyhdistyskään pyrkinyt muodostamaan liikennekysymyksiin yhtä yhteistä linjaa. Puitteiden järjestäminen keskustelulle, erilaisten perusteltujen mielipiteiden ja tutkitun tiedon yhteen saattaminen vei sinänsä eteenpäin yhdyskuntasuunnittelun kiperän kysymyksen ratkaisussa. Tuon tilaisuuden jälkeen liikenneaiheeseen palattiin yhdistyksessä useasti, muun muassa kuusi vuotta myöhemmin eli 1970, jolloin Helsinki oli jo pannut metron rakentamisen käyntiin. Tämä on kuitenkin vain osaratkaisu kokonaisliikenteen ongelmaan, Teuvo Aura sanoi yhdistyksen keskustelussa. Vuoden 1964 keskustelukerran jälkeen liikenneväylät olivat menneet Helsingissä entistä pahemmin tukkoon. Pekka Rytilän valmisteltu puheenvuoro ilmensi aikakauden suunnitteluoptimismia ja teknologiauskoa: On välttämätöntä, että Helsingin seudun julkinen liikenne käsitetään uudella tavalla, laajenevaksi prosessiteollisuudeksi, joka suurtuotannon puitteissa myy yleisölle laadultaan tasaisia ja hinnaltaan kohtuullisia tuotteita, matkoja ovelta ovelle. Korostettakoon, että kaupungin julkisen liikenteen hoidossa ei ole mitään sellaista, mitä nykyaikainen systeemianalyysiin pohjautuva teollisuuden johtamistekniikka ei kykenisi ratkaisemaan. Rytilän mielestä sekä yksityisessä että julkisessa liikenteessä oli pyrittävä tasaiseen kilometrin tuntinopeuteen eikä huippunopeuksiin jossakin, jolloin vastavaikutuksena syntyy tulppia toisaalla. Meurmanin Puu-Käpylä-alustus ärsytti kaupungin kiinteistöjohtoa Keväällä 1966 Asuntoreformiyhdistys järjesti keskustelun aiheesta Häviääkö Puu-Käpylä?. Oltiin yhdistyksen oman historian juurilla, sillä koko Puu- Käpylän rakentaminen oli alunperin lähtöisin yhdistyksestä. Olipa yhdistys rakennuttajayhtiössä omistajanakin pienellä osuudella luvun alun näkyvät arkkitehtihahmot olivat Puu-Käpylän suunnittelun ja toteutuksen takana. Alueesta tuli puutarhakaupunkiaatteen suomalainen sovellutus. Talot olivat kutakuinkin 40 vuoden iässä, kun kaupunki järjesti arkkitehtikilpailun: puutalot purettakoon ja uutta, ehompaa ja tehokkaampaa tehtäköön 137

138 Puu-Käpylä oli arkkitehtien Ahti Korhosen ja Erik Kråkströmin vuonna 1960 laatiman ja kaupungin ajaman suunnitelman mukaan määrä korvata matalilla kerrostaloilla. Yhtenäiset palikkarivistöt pienoismallikuvan yläosassa osoittavat Pohjolankadun paikan. Rakentamattomaksi jäävällä tasaisella alueella on Akseli Toivosen kenttä. Kuva SRM. 138

139 tilalle. Arkkitehti Ahti Korhosen voittaneessa ehdotuksessa pääasiallinen rakennustyyppi oli kaksikerroksinen kuten alueella ennestäänkin, mutta taloja oli sijoitettu tiheämpään. Vehreäksi kaunistuneen Puu-Käpylän purku-uhka nostatti paljon vastustusta, vaikka talojen kunnostustarpeet olivat ilmeiset. Puutalokortteleita oli ehditty purkaa paljon muualta Helsingin kantakaupungista kerrostalojen tieltä. Ydinkeskustankin ilme oli paikoin uudisrakentamisella täysin muutettu, esimerkkinä Mannerheimintien alkupään toimistotalot. Käpylän eheä puutarhakaupunki oli kuitenkin se paikka, jossa puskutraktoreiden vastainen rintama tiivistyi. Asuntoreformiyhdistyksen keskustelutilaisuus pidettiin Tekniska Föreningenin kokoushuoneessa. Väkeä oli paikalla sankasti. Oli valitettavaa, että pohdintaan eivät tässä Ary:n tilaisuudessa voineet ottaa osaa Japanissa pidetyn kansainvälisen asunto- ja kaupunkisuunnittelukongressin vuoksi eräät Helsingin kaupungin johtavat asemakaavaviranomaiset enempää kuin kilpailun voittanut arkkitehtikaan, Asuntoreformi-lehti pahoitteli selostuksessaan. Keskustelun alustivat professori Otto-I. Meurman, kanslianeuvos Gunnar Modeen, varatuomari Antti Pelkola ja arkkitehti Simo Järvinen. Helsingin kiinteistötoimen apulaiskaupunginjohtaja Juho Kivistö kuului siihen ryhmään, joka ei matkan takia päässyt tilaisuuteen. Hän olisi kannattanut tiukasti Puu-Käpylän purkamista. Asuntoreformiyhdistyksen sihteeri Ilkka Sumu on muistellut, miten matkoilta palattuaan Kivistö oli haukkunut hänet ja koko yhdistyksen. Erityisesti häntä raivostutti, että Sumu oli saanut 75-vuotiaan Meurmanin esitelmöitsijäksi: Että sen vanhan horiskonkin raahasit sinne puhumaan läpiä päähänsä. Voimme säilyttää Puu-Käpylän vielä parikymmentä vuotta Keskustelussa Meurman muistutti, että esimerkiksi 500 lisäasukasta eivät riitä perusteeksi sille, että Puu-Käpylän rakennukset, idylliset puutarhat ja ehjä arkkitehtoninen kokonaisuus hävitetään. Sillä ei kaupungin asuntotarvetta poisteta. Meurman piti puutaloja täysin kunnostuskelpoisina. Käpylän pääosat rakennettiin elementtirakentamista noudattaen täyskuntoisesta tavarasta riittävän korkeiden kivijalkojen varaan, joten lahoamista saattaa esiintyä vain poikkeuksellisesti. Nykyajan mukavuudet oli jo saatu useimpiin Puu- Käpylän taloihin. Edukseen nykyajan asuintaloista ne Meurmanin mielestä poikkesivat ilmavuudellaan. Oikeastaan me saamme tuntea aikamoisen pistoksen sydämissämme verratessamme uusia ahtaita asuntoja siihen, mitä silloin rakennettiin, silloisten resurssien aikana heti sotakauden jälkeen. Meurmanin mukaan oli osoitettu, että Käpylän asunnot voidaan täysin nykyaikaistaa suunnilleen kolmanneksella siitä hinnasta, mitä uusien asuntojen rakentaminen sinne maksaisi. Professori piti asiattomana väitettä, että talot olisivat aikansa eläneitä, koska ne oli tehty puusta. Minä olen kumminkin nähnyt vuoraamattoman aitan jossakin tuolla Ypäjän rajoilla, jonka rakennusvuosi on Käpylän repiminen olisi selvä kulttuuriskandaali. On aihetta huomauttaa, että Käpylä säännöllisesti herättää täällä käyvissä ulkomaalaisissa arkkitehdeissä erityistä kiinnostusta, Meurman huomautti. Kanslianeuvos Gunnar Modeen oli osapuilleen samoilla linjoilla kuin Meurman. Tietty ero näkemyksissä kuitenkin oli. Nyt tulisi varovasti uudistaa ja korjata vain tarpeellisin, Modeen sanoi omassa alustuksessaan. 139

140 1960-luvun loppupuolella Kalliossa oli vielä uuden tieltä väistymässä olevia puutaloja kuten tässä Castreninkadulla. Takana on Castreninkadun ja Kirstinkadun kulmassa Hilding Ekelundin 1930-luvun funkkistalo, jossa on erikoiset nurkkaparvekkeet. Kuva Kari Hakli, HKM. 140

141 Voimme hyvällä omallatunnolla säilyttää Puu- Käpylän vielä parikymmentä vuotta, tietysti edellyttäen, että välttämättömät korjaukset suoritetaan ja että taloja säännöllisesti kunnostetaan. Modeen kertoi keskustelleensa lukuisten puukäpyläläisten kanssa. He olivat vierastaneet suuresti muuttoa pois viihtyisästä asuinympäristöstään ja yhteisöstään. Syyt pysyä Puu-Käpylässä olivat asukkaille kuitenkin olennaisesti taloudellista laatua. Kaupungin on sodan jälkeen muodostuneen käytännön mukaisesti osoitettava nykyisille vuokralaisille asunnot jostakin Kontulasta, Myllypurosta tai jostakin muualta kaupungin vuokrataloista, Modeen sanoi. Tämä merkitsee tietenkin, että asuntojen taso on aivan toinen ja niiden vuokrat paljon korkeammat. Simo Järvinen pelkäsi spekulaation tuhoavan kohta Eirankin Arkkitehti Simo Järvinen harmitteli sitä, että rakennussuojelussa oli keskitytty yksipuolisesti yksittäisiin rakennuksiin ja unohdettu miljöön merkitys. Aikamme ensisijaisesti taloudellinen ajattelutapa on tuhonnut ja on jatkuvasti tuhoamassa kaupunkimme arvokkaita miljöökokonaisuuksia. Esimerkiksi rikas empire-puutaloarkkitehtuuri on hävitetty tyystin. Nyt on hyökkäysvuorossa varsinaisesti suurkaupunkimiljöön maku: Esplanadi, Mannerheimintien alkupää jne. Järvinen muistutti, että kaupunki on nyky-yhteiskuntamme ydin, ja kaupunkien suojelu pitäisi ymmärtää tärkeäksi siinä missä luonnonsuojelukin. Myöhään urbanisoituneille suomalaisille se on kuitenkin vaikeaa. Järvisen mielestä eri näkökantoja oli kaupungissa sovitettava yhteen siten, että kokonaislinjojen säilyttäminen ja suojelu sekä tarpeista nouseva muutos toteutuvat rinnan, traditio elää mukana nykyajassa. Tälle miljöön pysyvyydelle antaa vankkaa reaalista pohjaa se, että rakennusten käyttöikä on yleensä huomattavasti pitempi kuin näyttää totutun. Ja tämä johtunee lähinnä spekuloimisesta rakennusoikeudella. Hurjana esimerkkinä laskelmoinnista Järvinen mainitsi Eiran kaupunginosan. Vaikka siellä aikanaan talot pystytettiin maksimikerrosalaa käyttäen, on vanhoihin paksuihin seinämuureihin havaittu kätkeytyvän huomattavasti spekulaatiolle altista rakennusoikeutta. Sehän näkyy jo, muutamat talot ovat alkaneet sieltä hävitä. Järvisen mielestä Käpylän arkkitehtikilpailun voittanut Ahti Korhosen uudisrakentamissuunnitelma oli sinänsä oivallinen. Tulos kuitenkin osoitti, ettei ohjelman edellyttämää suunnitelmaa voida toteuttaa alkuperäistä miljöötä tärvelemättä. Siksi toivoisin kaupungin, ennen kuin Käpylän kohdalla mihinkään radikaalisiin toimenpiteisiin ryhdytään, harkitsevan vielä kerran uuden kilpailun järjestämistä, jossa päämääränä ja ehdottomana vaatimuksena olisi alueen uudistaminen sen hieno miljöökokonaisuus säilyttäen ja kasvavien automäärien sijoittaminen ympäristöä vahingoittamatta, Järvinen esitti omana loppupontenaan. Keskustelussa oli toisensuuntaisiakin näkemyksiä se kuului Asuntoreformiyhdistyksen perimmäiseen olemukseen. Käpylän radikaalille muutokselle oli puoltajansa. Hakan Pelkola: Staattinen idylli on tuomittu häviämään Antti Pelkola, rakennusliike Hakan pääjohtaja, pyysi, että hänen sallittaisiin esittää henkilökohtainen mielipiteensä sen sijaan, että kanta leimattaisiin jonkun organisaation mielipiteeksi. Demokratiaan sisältyy valinnan vapaus. Demokratiassa voidaan olla eri mieltä asioista. 141

142 Pohjolankadun vartta 1960-luvulla. Kuva Iffland, SRM. 142

143 Minä pidän subjektiivisesti tärkeimpänä miljöökokonaisuuksien säilyttämistä, mutta niiden säilyttämiselle tulisi olla myös riittävät historialliset perusteet. Pelkillä arkkitehtonisilla perusteilla toimittaessa ollaan jo liukkailla jäillä. Muuttuva maku voi leimata kerran esikuvallisenakin pidetyn ratkaisun aivan toiseksi muutamien vuosikymmenten kuluttua, Pelkola sanoi. Historiallisten miljöökokonaisuuksien tulisi olla kaikkien käytettävissä. Näinhän on esimerkiksi Helsingin Senaatintorin ja Esplanadin laita. Puu-Käpylä ei täytä tätä vaatimusta. Asuntopoliittisia ja sosiaalisia perusteita sen säilyttämiselle nykyisellään eräänlaisena arkkitehtuurimuseona tosin asuttuna ei mielestäni riittävästi ole. Pelkolan mielestä Puu-Käpylä oli teknisesti yli-ikäinen ja asumisyhteisönäkin sen päivät olivat luetut. Puu- Käpylän arvo perustuu suurelta osalta sen asujaimiston erinomaisuuteen, ahkeruuteen ja elämäntapoihin. Väestö kuitenkin muuttuu jatkuvasti, perheet hajoavat. Idylli, joka ensi sijassa perustuu staattisuuteen ja paikallaan pysymiseen tässä muuttuvassa yhteiskunnassa on tuomittu häviämään. Tätä emme voi estää. Pelkolan mielipide oli, että Käpylän purkamista edellyttävät suunnitelmat olisivat asuntopulan takia voineet odottaa vielä kymmenen vuotta. Hänellä olisi mielessään kiireisempääkin purettavaa. Tässä herää kysymys olisiko Puu-Maunulan saneeraus otettava esille ennen kuin se ehditään julistaa arkkitehtonisesti tai kulttuurihistoriallisesti arvokkaaksi? Pelkola viittasi näin sodan jälkeen Maunulaan pystytettyihin pikataloihin, jotka viehättävää vaikutelmaa tavoitellen oli nimetty puistotaloiksi. Niiden väliaikaisuutta tuskin kukaan kyseenalaisti. Asuntoreformi sai kuin saikin Käpylästä ulkomuseonsa Asuntoreformiyhdistyksen keskustelu oli osa pitkää ja laajaa liikehdintää, joka lopulta kääntyi siihen, että vuonna 1969 ryhdyttiin virallisesti tutkimaan Puu-Käpylän rakennuskannan säilyttämistä. Kuntoarvioita oli tehty jo aikaisemmin, ja Asuntoreformi-lehti julkaisikin vuonna 1966 Puu-Käpylä-numerossaan pitkän selostuksen rakennustarkastusviraston valvontaosaston raportista. Siinä osoitettiin paljon puutteita ja vikoja. Havaintojen luettelo oli kokonaisuutena kuitenkin sellainen, että se tuki Otto-I. Meurmanin arviota talojen kunnostuskelpoisuudesta. Myönteiset asenteet puutalomiljöiden säilyttämiseksi vahvistuivat 1960-luvulla yleisemminkin. Puu-Käpylälle rinnakkainen ilmiö Helsingissä oli Puu-Vallila, jonka viimeisten osien varjelu sai taakseen muidenkin kuin asukkaiden tuen. Puu-Vallilan paikalle valmistui 1968 asemakaava, jossa tontteja oli osoitettu yleisille rakennuksille ja asuntokerrostaloille. Vastustuksen takia kaava jäi toteutumatta. Sen sijaan kokeiluluontoisesti kunnostettiin 1972 ensimmäinen vanha puinen asuintalo, ja Helsingin vuoden 1975 yleiskaavassa Puu-Vallila säilytettiin asuinalueena. Kaupungin hallinnossa Käpylän purkavaa saneerausta ehkä tiukimmin ajanut apulaiskaupunginjohtaja Juho Kivistö kuoli yllättäen Sillä oli vaikutusta asioiden kulkuun. Puu-Käpylän rakennuskannan säilyttävä asemakaava hyväksyttiin 1971, ja vuosikymmenen alkupuolella tehtiin remontit. Asuntoreformi sai ulkomuseonsa. Se elää ajassa, vaikka viihtyisyys onkin Pelkolan termiä käyttäen jotensakin staattista. Hänen pelkäämällään tavalla muuttuva maku ei ole myöhempinäkään vuosikymmeninä pudottanut Puu-Käpylää esikuvallisten ratkaisujen joukosta. 143

144 Jakomäen talot olivat tyypillistä lähiörakentamista, betonielementtituotantoa. Jakomäessä kaupungin vuokratalojen osuus oli poikkeuksellisen suuri, mitä jälkikäteen arvosteltiin. Kuva Sky-Foto, Möller, HKM. 144

145 SUURTA MUUTTOA HOIDETTIIN ASUNNON VUOSITUOTANNOLLA Jos kotimaassa oli muuttajalle tarjolla työtä, mutta ei kohtuuhintaista asuntoa, jatkui matka helposti Ruotsiin, joka pystyi tarjoamaan sekä työpaikan että asunnon. Arkkitehti Matti Vesikansan piirtämää kritiikkiä Asuntoreformi-vuosikirjassa

146 Presidentti Urho Kekkonen kävi 1962 tutustumassa asumiseen Pihlajamäessä. Tässä ollaan Nyströmin perheen olohuoneessa. Asuntoa esittelee Sanni Nyström Juha-poikansa kanssa. Selin oleva herra on Hakan toimitusjohtaja Antti Pelkola. Kuva U.A. Saarinen, ARY:n arkisto. 146

147 Aravalainoituksen vakiinnutti asuntotuotantolaki Keskitettyjen tulosopimusten kausi alkoi työmarkkinoilla Nämä olivat tärkeimmät taustatekijät, kun asuntopolitiikka tuli uuteen aktiiviseen vaiheeseen. Tietoinen, vakiintuneisiin järjestelmiin nojaava ohjelmointi harppoi eteenpäin. Aravamäärärahat kasvoivat reippaasti vuodesta 1971 lähtien. Vuoden 1970 eduskuntavaalien alla Asuntoreformiyhdistys järjesti tilaisuuden, jossa uuden vuosikymmenen tehtävistä alusti Asuntohallituksen pääjohtaja Olavi Lindblom. Puolueiden edustajat ottivat kantaa alustuksen jälkeen. Ylipormestari Teuvo Aura arvioi avauksessaan, että kuusikymmenlukua voinee pitää kaupunkimaisen ajattelutavan läpimurtona. Aikaisemmin asuntokannan ja väestön pääosa oli maaseudulla, kun taas asuntopulman painopiste oli kaupungeissa ja kauppaloissa. Tämän hetken vankka taloudellinen kasvu ei saa tukehtua pullonkauloihin, joita jo on alkanut esiintyä. Yksi näistä pullonkauloista on asuntojen ja nimenomaan vuokra-asuntojen puute, mikä jarruttaa taloudellista kasvua ehkäisemällä työvoiman liikkuvuutta. Asuntokysymyksen järjestelyssä Aura kehotti muistamaan, ettei sitä voida tehdä muusta yhteiskuntapolitiikasta erillään tai kertarysäyksellä. Niin houkuttelevilta kuin radikaalit keinot kuten tonttimaan sosialisointi saattavatkin näyttää, vakavassa työssä on aina otettava huomioon myös käytännön toteuttamismahdollisuudet. Pääjohtaja Lindblomin päävaatimus oli, että tuotantoa pitää lisätä. Hän vuorostaan viittasi tohtori Pekka Kuusen näkemykseen kokonaisvaltaisen sosiaalipolitiikan välttämättömyydestä. Ponnistelemme uusien työpaikkojen luomiseksi. Ne tarvitsevat työntekijöitä ja työväki asuntoja. Kotoisen muuttoliikkeen työvoima on valtaosaltaan nuorta. Siirtyminen tapahtuu myös pääasiassa köyhemmiltä seuduilta yleensä kalliimmille paikkakunnille. Asuntoa etsittäessä joudutaan kuitenkin yleensä turvautumaan vain uustuotannon mahdollisuuksiin. Siten on köyhä, vähätuloinen asunnontarvitsija kalleimman asunnon ovella, Lindblom johdatteli päättelyä. Jos kotimaassa oli muuttajalle tarjolla työtä mutta ei kohtuuhintaista asuntoa, jatkui matka helposti Ruotsiin, joka pystyi tarjoamaan sekä työpaikan että asunnon. Maaltamuuton muuntuminen siirtolaisuudeksi vaati noihin aikoihin sekä kansantaloudellisesti että inhimillisesti kovan hinnan. Lindblom moitti aiempien vuosien asuntopolitiikkaa muun muassa pientalosuuntauksesta ja verohuojennusten viljelystä, joka johti pahoihin epäkohtiin. Tuotannon lisäämisessä voitiin asuntojen koon kasvattaminen ja varustetason nostaminen joksikin aikaa unohtaa. Olisi tuotettava kappalemääräisesti enemmän asuntoja ja entistä halvemmalla. Lindblom pani toivonsa rationalisointiin ja teollistamiseen, joiden käytännön ilmentymä oli kerrostalojen rakentaminen standardisoiduista betonielementeistä. Sarjatuotannon edut olivat ilmeisiä, Lindblom kirjoitti myöhemmin muistelmissaan. Uusien asuntoneliömetrien hinta suhteellisesti halpeni, vaikka olikin ja on yhä kuluttajan mielestä korkea. Betoni, viaton kestävä rakennusmateriaali tarjosi uuden tekniikan ja nosturien kehityksen myötä mainion mahdollisuuden rakentamisen suurisuuntaiselle kehittämiselle. 147

148 Arkkitehti Hilding Ekelund Kuva Polyfoto, SRM. Arkkitehtuurin tyylisuunnat klassismista funktionalismiin ja edelleen myöhäiseen modernismiin asettuvat jatkumoksi Hilding Ekelundin pitkällä arkkitehdin uralla, jota kesti 1910-luvun lopulta 1970-luvulle saakka. Ekelundia on sanottu asuntojen arkkitehdiksi. Siihen antaa perusteen esimerkiksi se, että 1950 hänet lähes itseoikeutetusti tuli ensimmäisenä nimitetyksi Teknilliseen korkeakouluun perustettuun asuntoarkkitehtuurin professorin virkaan. Hän oli pääsuunnittelija Käpylän Kisakylässä, jota pidetään yhtenä viimeistellyimmistä funktionalismin saavutuksista asuntotuotannon alalla. Selkeys ja harmonia lähtivät jo huoneistojen pohjista, joissa tilaa ei hukattu neliötäkään. Maunulan Sahamäessä Ekelund pääsi sovittamaan eri rakennustyyppejä, rivitalojakin, hallituksi ryhmäksi, jota edelleen pidetään esimerkillisenä. Hänen työkenttäänsä oli pitkään Helsingin kaupungin yleishyödyllinen asuntotuotanto, jossa sosiaaliset ja taloudelliset lähtökohdat piti ottaa visusti huomioon. Hän suunnitteli jopa hätäasutukseen tarvittuja mahdollisimman vaatimattomia puutaloja sotien jälkeen. Helsingin kaupunginarkkitehtina hän vaikutti paitsi omilla suunnitelmillaan myös rohkaisemalla kollegoitaan. Esimerkiksi Yrjö Lindegrenin kuulu Käärmetalo Käpylässä tuskin olisi noussut ilman Ekelundin tukea. Hilding Ekelund syntyi apteekkarin poikana Kangasniemellä Etelä-Savossa Ylioppilaaksi hän pääsi Porvoon lyseosta ja valmistui arkkitehdiksi Nuorena miehenä hän työskenteli muun muassa Eliel Saarisen toimistossa ja Tukholmassa arkkitehtien Hakon Ahlbergin ja Ivar Tengbomin apulaisena ennen kuin tuli arkkitehtuurin lehtoriksi Teknilliseen korkeakouluun. Ekelund perehtyi laajoilla matkoillaan erityisesti Italian arkkitehtuuriin sekä rakennushistoriaan myös Vähässä-Aasiassa ja Kreikassa. Näiden retkien antia hän tallensi ahkerasti ja taitavasti piirtämällä eittämättä hänellä oli samaa piirtämisen lahjaa kuin taidemaalariveljellään Ragnar Ekelundilla. Hildingin tunnettuja julkisia rakennuksia ovat muun muassa Helsingin Taidehalli, Töölön kirkko sekä olympialaisia varten valmistuneet Velodromi ja Soutustadion. Arkkitehtuurin opettajana sekä aktiivisena ja poleemisena kirjoittajana muun muassa Arkkitehti-lehdessä Ekelund esitteli paljon sellaista, joka ei heti ottanut toteutuakseen. Erityistä huomiota on saanut tiiviin omakotiasutuksen muodostamiseen ehdotettu atriumtalo 1930-luvun alussa. Vuonna 1973 Ekelundille myönnettiin tuolloin ensimmäisen kerran jaettu rakennus- ja yhdyskuntasuunnittelun valtionpalkinto. Ekelund kuoli Helsingissä

149 Aiheellinen kysymys: Paisuuko asuntotuotantomme liikaa? Rahaa oli saatavilla ennennäkemättömän väljästi. Vuonna 1970 asuntotuotanto nousi yli huoneistoon. Huippuvuosia olivat 1974 ja 1975, jolloin tuotettiin noin asuntoa vuotta kohti. Aravaa oli yleensä noin puolet tuotannosta. Korkeimmillaan, asunnossa, aravarakentaminen kävi vuonna Vuokra-asuntojen osuus aravahankkeista oli 1970-luvulla osapuilleen puolet. Vuonna 1974 asuntoaloitusten ennakoitiin myönnettyjen rakennuslupien perusteella nousevan jopa huoneistoon. Siksi Asuntoreformiyhdistys palasi syksyllä 1973 asuntotuotannon määrällisiin kysymyksiin toisesta näkökulmasta kuin vuoden 1970 eduskuntavaalien alla. Nyt kysymys kuului: paisuuko asuntotuotantomme liikaa? Vuonna 1972 rakennuskustannusindeksi oli noussut kahdeksan prosenttia. Vuoden 1973 syksyyn mennessä kustannusnousu oli jo parikymmentä prosenttia. Ylikuumeneminen poltteli käsissä. Asuntorakentaminen oli kasvanut kautta maan ja muu rakentaminen vielä enemmän. Pitäisikö asuntorakentamista jarruttaa sielläkin, missä ihmisille olisi tarjolla töitä? Toimistopäällikkö Martti Lujanen sisäasiainministeriöstä oli alustuksessaan sitä mieltä, että tuotannon hillitsemisen pitäisi tapahtua kovan rahan asunnoissa. Noususuhdanteen aikana vallitsee elinkeinoelämässä työvoimapula. Tätä työvoimapulaa ja mm. Ruotsista Suomeen paluumuuttoa voidaan helpottaa nimenomaan aravatuotannon avulla. Rakennusteollisuusliiton toimitusjohtaja Lauri Pyrhönen ei ollut hillitsemisen kohdennuksesta samaa mieltä Lujasen kanssa, mutta katsoi asunnon vuosituotannon kylläkin olevan ajan oloon liiallista. Hän uskoi palattavan piankin asunnon tasolle. Myös Olavi Huttunen Asuntohallituksesta kallistui asunnon kokonaistuotannon kannalle, mutta hän muistutti Asuntohallituksen pyrkivän 75- prosenttisesti kontrolloituun asuntotuotantoon lähitulevaisuudessa. Suomen Pankin pääjohtaja Mauno Koivisto muistutti, että keskuspankki oli inflaatiokierteen katkaisemiseksi jo paimentanut rahalaitoksia hillitsemään rakennushankkeiden rahoitusta asuntoa vuodessa oli hänen mukaansa mahdoton ajatus, sillä rajoittaviksi tekijöiksi muodostuvat työvoima, monet materiaalit ja selvimmin rahoitus. Koivisto kertoi esittäneensä sepittämäänsä speksiä pankkimiehille henkiseksi tueksi. Jospa esittäisin sen täällä, Koivisto aloitti. Parempaa menestystä tietenkin toivoen. Asiakas menee pankkiin ja sanoo pankinjohtajalle: Tarttis saada rahaa. Pankinjohtaja: Mihis tarkoitukseen? No kun viina loppui. Ai, sano pankinjohtaja. Onkos teillä jotakin vakuutta? Asiakas: Ei, mutta tuolla ulkona on kavereita, hyviä nimiä, siellä on yksi entinen luutnanttikin. Pankinjohtaja: No jaa, kuinkas on sen takaisinmaksun kanssa? Veljenpoika tossa on lotonnut aika kauan, eikä ole mitään voittanut, kyllä se tästä pian varmasti voittaa. Jaa, no olettekos te ollut meillä asiakkaana? Luotonhakija: Ei varsinaisesti ole teillä oltu, mutta tossa naapuripankissa oltiin, kunnes mentiin konkurssiin. Aijai, kyllä me muuten sitä luottoa antaisimme, mutta kun Suomen Pankki kieltää. 149

150 Elementtitekniikalla hajalleen grynderien maille Asuntoreformiyhdistyksessäkin vaikuttaneet hallinnon, talouden ja rakennuselinkeinon johtohahmot olivat vilpittömästi ylpeitä komeista tuotantoluvuista. Paljon ja taloudellisesti, se oli asuntotuotannon tunnus, jota maaltamuuton murroksessa tarvittiin. Lähiöt ja aluerakentaminen olivat tahtotilan toteutumia, elementtirakentaminen sen tekniikka. Aluerakentaminen tarkoitti sarjatuotannon etuja. Kunta kaavoitusmonopolin haltijana teki sopimuksia rakennusliikkeiden kanssa, joilla oli isoja maa-alueita hankittuna. Helsingin maalaiskunta ja Espoo eivät olisi kyenneet omin rahoin rakentamaan teitä, johtoverkkoja ja palvelurakennuksia asukasluvun kasvun tahdissa, mutta aluerakentajat, grynderit, tekivät sen kuntien puolesta. Tietysti maksajina olivat viime kädessä asunnonostajat. Kunta sai tontteja vuokra-asuntotuotannolleen. Helsingin maalaiskunnan johtaja Lauri Lairala tokaisi eräässä Asuntoreformiyhdistyksen keskustelussa, että kunnalla ei ole maapolitiikkaa, koska sillä ei ole maatakaan. Yksityisten aloitteesta syntyneet pientaloyhdyskunnat ilman vesi- ja viemäriverkkoja olivat siinä vaiheessa olleet tyypillistä asuntotuotantoa maalaiskunnassa. Uudet elementtikerrostalot lääkitsivät asuntopulaa, mutta ne nostivat asumisen laatuakin. Niin sanotuissa nykyajan mukavuuksissa oli hohtoa. Esimerkiksi vesijohto ei ollut vuonna 1960 asunnoissa itsestäänselvyys. Se oli koko maassa vain 47 prosentissa asuntoja. Vuonna 1980 tämä varustus oli käytössä jo 89 prosentissa. Juoksevan veden myötä yleistyivät sisävessa ja kylpyamme. Keskuslämmitys tuli vallitsevaksi. Hyppäys vanhoista puutaloista oli laadullisesti huikea. Se riittää selittämään, miksei läheskään kaikkiin vanhoihin esikaupunkimiljöisiin jaksettu 1960-luvulla tai vähän myöhemminkään suhtautua yhtä suojelevasti kuin Puu-Käpylään. Kerrostalolähiöitä syntyi sinne tänne, hajalleen sen mukaan, mistä rakennusliikkeet sattuivat maata omistamaan. Yhdyskuntarakenne hajosi. Siksi pääkaupunkiseudun yhteistyön lisääminen olikin yksi Asuntoreformiyhdistyksen seuraamista aihepiireistä. Tarve pohdinnoille oli suuri etenkin ennen Pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskunnan YTV:n perustamista. Teuvo Auran ajama helsinkiläinen linja yhdyskuntarakenteen eheyttämiseksi oli selvä: Suur-Helsinki oli muodostettava. Pientalorakentamisessa Suomi jäi häntäpäähän Kerrostalovaltaiset lähiöt ja rakentamisen uusi teollinen tuotantotapa saivat aikaan reaktion. Asuntotuotanto on hidas käänteissään, koska prosessit niin kaavoituksessa kuin rakentamisessakin ovat pitkiä luvun ennätyksellisten tuotantomäärien kanssa samaan aikaan virisi keskustelu laadusta. Sille oli selvät, silminnähtävät syynsä. Kerrostalovaltainen tuotanto nosti esiin myös kysymyksen pientalon asemasta. Asuntoreformiyhdistyksen tilaisuudessa lokakuussa 1971 Martti Lujanen näytti taulukon, jossa oli parikymmentä maata järjestetty sen mukaan, mikä oli yhden tai kahden asunnon talojen osuus koko tuotannosta. Suomi oli viides häntäpäästä lukien 27 prosentilla. Jäljessä tulivat vain Italia, Tshekkoslovakia, Espanja ja Itä-Saksa. Viimeksi mainitussa pientalojen osuus oli pyöreä nolla. Tilaisuuden ilmapiiri oli suopea pientalorakentamisen lisäämiselle. Otto-I. Meurman oli suorastaan jyrkkä. Hänen mielestään suomalaisilta puuttui kokemus siitä, millaista kivierämaassa asuminen pitkän 150

151 Professori Otto-I. Meurman otti voimallisesti kantaa pientalojen puolesta Asuntoreformiyhdistyksen keskustelutilaisuudessa Meurmanin edessä istuu yksi alustajista, yhteistyöjohtaja Leo Virkkunen (myöhemmin Snellman). Kuva U.A. Saarinen, ARY:n arkisto. päälle on. Meidän tulisi lisätä pientalotuotantoa niin paljon kuin mahdollista. Sen sijaan, että otamme huonoja esimerkkejä Ruotsista ja sen suuresta kerrostalorakentamisesta meidän pitäisi paljon enemmän kiinnittää huomiota sellaisiin maihin kuin nimenomaan Englantiin, joka on asuntokysymyksen alalla ollut edelläkävijämaa vuosisadan alusta lähtien. Matala mutta tiivis asuntorakentaminen oli Meurmanin mielessä. Ruotsissakin kiinnostus pientalorakentamista kohtaan oli jo lisääntynyt. Tämä on nähtävä kohoavan elintason ja autoistumisen funktiona, sanoi professori P-O Jarle alustuksessaan. Jarle totesi, että pientalotutkimus on ollut vajavaista. Pientalojen ja kerrostalojen kustannuksista on kyllä tietoa, mutta vertailukelpoisuus on niin ja näin. Pientaloasumisen arvona korostuu yksilöllisyys sitä mukaa kuin varallisuus antaa mahdollisuuden parantaa asumisen tasoa. Jarle muistutti asuntojen pitkästä elinkaaresta. Valtaosa asunnoista olisi siis rakennettava siten, että ne aikaisintaan vuoden kuluttua edustavat silloista optimiratkaisua, koska vasta noin 30 vuoden kuluttua on käyttöajasta jäljellä saman verran kuin siitä on jo kulunut. 151

152 Teuvo Aura piti pientalojen kaipaamista tunnepitoisena Teuvo Auran mielestä keskustelu pientaloista oli ollut tunnepitoista ja alati jatkuvaa. Enemmän tai vähemmän pätevissä tutkimuksissa on havaittu suuren osan asunnontarvitsijoista haluavan pientaloasunnon asuttavakseen. Näissä tutkimuksissa ei ole kuitenkaan kysytty asiaa kansalta siten, että vastaaja samalla joutuisi punnitsemaan, mitä pientaloasuminen maksaa ja mitä se asujalta edellyttää suhteessa kerrostaloasumiseen. Aura myönsi, että pääkaupunkiseudulla pientalojen tarjonta ei vastaa kysyntää. Vain erittäin korkealuokkaisia ja hyvin suuria pientaloasuntoja on saatavilla enemmän kuin on maksukykyistä kysyntää. Aura ei ollut vakuuttunut siitä, että kaipuu pientaloihin jatkuisi huomenna tai 1980-luvulla, koska väestörakenne muuttuu. Vanhukset, kotoa pois muuttavat lapset, ylipäätään yleistyvät pienet ruokakunnat eivät tähtää omakotitaloihin. Asuntolaskentojen mukaan yhden hengen talouksien osuus kaksinkertaistui vuodesta 1950 vuoteen 1970, jolloin se koko maassa oli 20 prosenttia. Eikä suuntaus pysähtynyt siihen. Tällöin esimerkiksi sellainen 50 % - 50 % -nyrkkisääntö, jota valtakunnan asuntotuotantosuunnitteen painopistettä suunnitteleville tässä pystysuoraan-vaakasuoraan-asiassa on tarjottu, osuu harhaan, Aura päätteli. YTV:n yhteistyöjohtaja Leo Virkkunen oli sitä mieltä, että pientaloja on rakennettu liian vähän, koska aluerakentajat ovat suosineet kerrostaloja. Pientalojen aluerakentamisesta on toistaiseksi puutteellisesti kokemuksia, koska yhtään suuren luokan projektia ei ole vielä käynnistetty. Ulkomaiset esimerkit eivät ole rohkaisevia: samanlaiset rakennukset peittävät yksitoikkoisena mattona laajoja alueita hävittäen kaiken luonnollisen kasvillisuuden. Alvar Aalto vielä kerran yhdistyksessä: Kokeilutoimintaa reaalimittakaavassa Keskellä asuntorakentamisen buumia 1972 Asuntoreformiyhdistys sai houkuteltua vielä kerran akateemikko Alvar Aallon polemiikkia esittämään. Tilaisuus oli Finlandia-talolla joulukuussa. Teuvo Aura muisteli Aallon edellistä vastaavaa esiintymistä, joka oli liittynyt yhdistyksen toiminnan uuteen starttiin Aalto oli puhunut tuolloin yhdeksästä koivusta ja muutamasta puutarhatuolista, joiden muka pitäisi korvata rakentamisen virheet. Tästä lausunnosta sai voimansa ja osin myös alkunsa lähiökritiikki, joka sittemmin levisi laajalle noiden yhdeksän koivun varjosta, Aura sanoi tervetuliaisiksi. Aalto aloitti toteamuksella, että Asuntoreformiyhdistys on valtavan voimakas käsite. Julmaa siinä on tuo reformi. Toki se mitä suomalaisen asuntokysymyksen hyväksi on viime vuosina tehty, se on ollut tehtävä. Asuntojen määrän, kvantiteetin, kasvattaminen on ollut välttämätöntä ja hyvää. Reformeja ei ole tehty. Laatuun, kvaliteettiin ei ole liiennyt huomiota, Aalto jatkoi Asuntoreformilehden selostuksen mukaan. Nyt on tälle toiminnalle kuitenkin noussut vastareaktio. Historia on itse asiassa luettelo teknillisistä virheistä. Eikä teknillistä virhettä voida korjata tekemättä samalla uusia teknillisiä virheitä. Virheen poistamisen hinta on uuden virheen luominen; valitettavasti se on ainoa mahdollisuus, hinta on maksettava. Mutta on erilaisia hintoja. Suunnittelijat, rakentajat ja asuntopoliitikot opetetaan Aallon mukaan tekemään mahdottoman pitkiä selvityksiä ja laskelmia. Opetetaan pitkiä kuivakkaita teorioita sen sijaan, että kehitettäisiin ihmisen kykyä suunnitella ja luoda. 152

153 Asunnot ovat kaikkein tärkeimpiä, julisti akateemikko Alvar Aalto yhdistyksen tilaisuudessa Finlandia-talolla Kuva U.A. Saarinen, ARYn arkisto. Aallon pääviesti oli, että asuntotuotannossa olisi käytävä käsiksi järjestelmälliseen kokeilutoimintaan reaalimittakaavassa. Kokeiluun tarvittaisiin rahaa ilman rajoittavia säädöksiä. Jos kerran maailmannäyttelyyn ja olympiakyliin ollaan valmiita uhraamaan miljardeja, niin miksi sitten ei asuntoihin, Aalto kyseli. Asunnot ovat kaikkein tärkeimpiä. Puhutaan paljon julkisista rakennuksista, temppeleistä, jumalten saunoista. Sittenkin asunnot ovat tärkeimmät, sosiaalisesti tärkein osa siitä, mitä yhteiskuntaan rakennetaan. Helsingin Sanomat selosti Aallon esiintymistä laajasti. Kommentissaan lehden asuntotoimittaja Kyösti Reunanen suhtautui kuitenkin epäilevästi koerakentamiseen. Hän viittasi siihen, että koerakentamisen nimikettä oli ruvettu käyttämään kunnan tontin, valtion asuntolainan tai muun edun saamiseen sellaisissakin hankkeissa, joissa ratkaisut eivät vaadi kokeita. Meillä on tapana lyödä hyvät ideat rahaksi ennen kuin niitä on edes ehditty yrittää käyttää asunnontarvitsijain eduksi. Siksi koerakentamiseen on käytännössä suhtauduttava varauksellisesti. Asuntoreformiyhdistys sen sijaan todella tarvitsi piristysruisketta. Toivottavasti se tehosi, Reunanen sanoi Aallon esitelmästä. Vaihtoehdon hakua inhimillisistä tekijöistä riisutulle arkkitehtuurille Joulukuun 1974 tilaisuus Finlandia-talolla jäi viimeiseksi Alvar Aallon esiintymiseksi yhdistyksessä. Akateemikko kuoli 78-vuotiaana keväällä Seuraavaksi vuodeksi Asuntoreformiyhdistyksen toimintateemaksi oli valittu Asumisemme 1980-luvulla. Seminaarissa arkkitehti Kirmo Mikkola arveli, että arkkitehtuuri on palaamassa kansakunnan kulttuuriin. Esimerkiksi Alvar Aallon kuolema synnytti laajan liikkeen hyvän arkkitehtuurin puolesta. Tänään tunnutaan todella kaivattavan vaihtoehtoa viime vuosikymmenen inhimillisistä tekijöistä riisutulle rakentamiselle. Markkinamiehet ovat tietysti olleet kerkeitä huomaamaan tämän. Asuntomessut 153

154 1970-luvun lopulla aloitettiin Katajanokan kärjen rakentaminen. Se oli kantakaupunkia, ja sinne pääsi raitiovaunulla. Uutta ja käänteentekevää Katajanokalla oli hinta- ja laatutason ohjaus eli Hitas, sekä vuokra- ja omistusasuntojen sijoittaminen samaan pihapiiriin. Kuva Ossi Paukku, ARY:n arkisto. 154

155 Asuntomessujen edustajat Olavi Lindblom, Kalevi Sassi ja Matti Hurme sekä Oulun kaupunginjohtaja Ilmo Paananen pyytämässä presidentti Urho Kekkosta vuoden 1976 messujen suojelijaksi. Kuva Asuntomessut. ovat muodostumassa hupaisiksi käkikellonäyttelyiksi. Betonilähiöissäkin suihkitaan hätäisesti hempeitä värejä julkisivuihin, Mikkola maalaili. Aluerakentaminen ja sarjatuotanto olivat funktionalismin suuri unelma. Toteutuessaan niistä tuli suuri pettymys. Syypää oli yhteiskunta itse. Se luovutti kansalaisilta saamansa valtakirjan rakennuttajille ja rahalaitoksille. Asemakaavoitus muuttui rakennusliikkeiden maaomistuksen kirjaamiseksi kartalle, asuntosuunnittelu vähimmällä vaivalla tehtyjen tyyppien monistamiseksi paikasta piittaamatta, Kirmo Mikkola jatkoi. Laatu ja asuntotuotannon monipuolistaminen saivatkin kasvavaa huomiota Asuntoreformiyhdistyksen toiminnassa. Esimerkiksi koerakentamista käsiteltiin kaiketi Aallon tarkoittamassa hengessä. Helsingin kaupunki etsi kerrostaloihinkin kokeellisesti uusia ratkaisuja. Mielipiteenvaihdossa tuli selväksi, että rakentajat ja asuntohallituskin suosivat kyllä kokeiluja, mutta niissä tuli pelata varman päälle ja pysyä kustannusraameissa. Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Pekka Alanen (myöhemmin Jussi-Pekka A.) siirtyi 1979 Asuntohallituksen pääjohtajaksi Olavi Lindblomin jäädessä eläkkeelle. Lindblom oli aktiivinen Asuntoreformiyhdistyksen jäsen. Suomalaista asuntopolitiikkaa pääjohtajan paikalta hän ohjaili kaksi vuosikymmentä. Seuraaja Pekka Alanen kutsuttiin yhdistykseen puhumaan Hitasista eli asuntojen hinta- ja laatutason sääntelystä, jota hän oli ollut luomassa Helsinkiin kaupunkisuunnittelu- ja kiinteistötoimen johdossa. Hitasin ensimmäinen toteutusalue oli Katajanokan kärki, josta tuli suunnittelultaan uuden urbaanin kerrostalorakentamisen johtotähti. Laadun tavoittelu siis kuului kiinteästi konseptiin. Kolmen ensimmäisen tontin osalta jo pidetyt urakkakilpailut osoittavat, että todellinen asuntojen myyntihinta tulee muodostumaan markaksi asuntoneliömetriltä. Vaikka tähän lisättäisiin tontinhinnan vaikutusta markkaa neliömetriltä, säännelty neliöhinta jää runsaat markkaa alle vapaan markkinahintatason, Alanen laski. 155

156 Asuntomessuilla on ollut tapana pitää yhdistyksen jäsenille seminaareja ja esittelytilaisuuksia. Tässä ollaan Oulun messuilla Puhumassa Asuntoreformiyhdistyksen Ilkka Sumu, oikealla messujen toimitusjohtaja Erkki Kuoppamäki ja vasemmalla Asuntoliiton puheenjohtaja Tapio Koivula. Kuva Asuntomessut. 156

157 Asuntoreformiyhdistyksen perinteinen näkökulma asuntotuotantoon oli saada aikaan hyvää taloudellisesti. Tässä hengessä 1970-luvun juuri päätyttyä, yhdistys otti työstettäväkseen kysymyksen millaiseen laatuun asuntotuotannossa on varaa. Seminaari tuotti kirjallisen yhteenvedon. Siinä arvioitiin, että alkaneella 1980-luvulla asuntojen kappalemääräinen tuotanto putoaa noin neljänneksen asuntoon vuodessa, asuntokoko kasvaa vain hiukan, mutta laatutaso nousee noin markalla neliömetriltä. Lehdistö sai seminaarilta moitteita yliväljän kerska-asumisen ihannoimisesta. Omakotitalo voidaan useimmiten toteuttaa vasta väärässä elämänvaiheessa. Perhe on koossa vain pienen ajan. Käyttökustannukset ovat turhan korkeita. Tuhannen markan laatulisä neliötä kohti ehdotettiin kohdennettavaksi siten, että energiatalouden parantaminen saisi 300 markkaa, ympäristön laatu 250, talotyypistön kehitys 250, yhteistilat 100 ja rakennustekninen laatu 100 markkaa asuntoneliötä kohti. Jonkinlainen normiin tähtääminen laatuajatteluun sisältyi. Lähiöiden saama kritiikki otti yhdistyksessä koville Elementtilähiöiden varjo on seurannut Asuntoreformiyhdistystä pitkään. Vaikka ja 1970-lukujen rakennusmäärien tuotantolähtöinen toteutustapa ei saanut jakamatonta tukea yhdistyksen piirissä, asuntojen määrän kasvattamisesta oltiin yhtä mieltä. Tahti oli hyvä, mutta jälki vain välttävää. Tämänkaltainen ristiriitainen suhtautuminen tuli esiin yhdistyksen hallituksessa niinkin myöhään kuin 1995, jolloin uusi polvi oli jo ottanut yhdistyksessä vetovastuun. Ilkka Sumun laatimassa keskustelupöytäkirjassa kerrotaan, että kosketeltiin laajasti Johanna Hankosen väitöskirjan perustalta Seppo Kaislan Iltalehteen tekemää laajaa ja poleemista juttua. Hankosen kriittinen väitöskirja koski lähiörakentamista. Kaisla kirjoitti vielä terävöittäen talojen rumuudesta ja huonosta tekemisen laadusta, jonka takia raskaita remontteja tehtiin varsin nuoriinkin taloihin. Yhdistyksen hallitus pohti vastavetoa Iltalehdelle: Pidettiin mahdollisena kommentin kirjoittamista Ary:n nimissä. Sovittiin kuitenkin, että toistaiseksi järjestönä ei kannanottoihin mennä, mutta että keskustelua on syytä seurata ja tie mahdollisiin kannanottoihin syytä miettiä. Muun muassa todettiin, että aluerakentaminen oli aikanaan keino maanhinnan kurissa pitämiseen ja että kaavoitustoimi ei varsinkaan Espoossa ja Vantaalla ollut ajan tasalla, ei kyennyt vastaamaan haasteisiin. Edelleen muistutettiin, että historiallinen tilanne tulisi kulloinkin ottaa huomioon ja kriittisessä keskustelussakin se muistaa, jotta haukuttaisiin asiaa, eikä vain etsittäisi syntipukkeja risteille ripustettavaksi, joka on tyypillistä iltapäivälehtijournalismille ja vähän yleisempikin maan mediatapa nykyisin. Tämä Ilkka Sumun rönsyilevä muistiinpanoteksti kertoo suoranaisesta loukkaantumisesta. Hyvää tarkoittaen oli yritetty poistaa asuntopulaa, saatu paljon aikaan. Tässä oli kiitos! 157

158 Ensimmäisillä asuntomessuilla Tuusulassa 1970 palkittiin viideskymmenestuhannes kävijä pihagrillillä. Kuva Asuntomessut. 158

159 OMA URBAANI LINJA PITI, VAIKKA JÄRJESTÖKUMPPANI OSALLISTUI TÖIHIN Asuntopolitiikan kauniin päällyspaperin suojassa on tässä maassa aina tehty kovaa politiikkaa. Tehdään nyt ja vasta. Esimerkki aikakaudelle tyypillisestä elementtitalon pohjaratkaisusta Porvoon Gammelbackasta. 159

160 Asuntomessujen ohjelmaan vakiintui peruskorjauksen esittely. Helsingissä 1981 peruskorjattuja asuntoja näytettiin Puu-Vallilassa. Kuva Asuntomessut. 160

161 Julkaisut kuuluivat Asuntoreformiyhdistyksen näkyvään toimintaan jo 1910-luvulla, ja 1964 alkaneella uudella kaudella perinne jatkui ennen kaikkea Asuntoreformi-lehden muodossa. Uuden lehden julkaisutahti oli neljästi vuodessa. B5-kokoisia sivuja oli numerossa tyypillisesti viitisenkymmentä. Ulkoasu oli kuivakkaan asiallinen, ja sisältö yhdistyksen oman määrittelyn mukaan tieteellisluontoinen. Tutkimuksille ja selvityksille annettiinkin paljon tilaa. Toisen huomattavan sisältötyypin muodostivat yhdistyksen keskustelutilaisuuksien alustusten ja muiden puheenvuorojen selostukset. Kantavista artikkeleista julkaistiin yhteenveto ruotsiksi ja joskus myös englanniksi ja jopa saksaksi. Eloisin lehden osio oli Poimintoja-osasto, johon oli kerätty lyhyehköjä tilasto- ja tutkimuskatsauksia sekä hyvin monipuolisesti lehtien ja muiden julkaisujen tekstikatkelmia kunhan aihe jotenkin liittyi asumiseen tai yhdyskuntasuunnitteluun. Poimittiinpa kerran Kevät-Pörriäisestä Helsingin koululaisten neuvoja kaupunkisuunnittelijoille. Esimerkiksi Saana Kapari II lk kirjoitti näin: Hyvät hajut joka paikassa. Voisi uida missä vaan. Eläimiä paljon. Ei autoja. Eläimet kesyjä. Puut kestäviä ja niissä saisi kiivetä. Ei tiukassa talot. Yhdistyksen sihteeri Jorma Aaltonen oli Asuntoreformin päätoimittaja. Toimituskuntaan liittyi pian myös Ilkka Sumu, jonka nimi ja nimikirjaimet alkoivat näkyä suuressa osassa lehden sisältöä. Hänen päätyönsä Teknillisen korkeakoulun yhteiskuntasuunnittelun jatkokoulutussihteerinä oli sellainen, että siinä asuntokysymystä joutui katselemaan hyvin monelta kannalta, monenlaisten aineistojen valossa. Nelinumeroista lehteä julkaistiin sitkeästi vuoteen 1973 saakka. Sitten jouduttiin tunnustamaan, että pienelle yhdistykselle ponnistus kävi ylivoimaiseksi. Asuntoreformi-lehti oli muutettava vuosikirjaksi, joka oli vähän tukevampi kuin yksittäinen lehden numero. Joinakin vuosina Asuntoreformi jäi ilmestymättä, ja seuraavana tehtiin kaksoisvuosikirja. Asuntorakentamista ja asuntopolitiikkaa käsitteleviä pienlehtiä oli paljon. Asuntoreformiyhdistys pohti 1988 julkaisutoimintansa roolia lehtikentässä, johon äkkiseltään listattiin Arkkitehti, AH-uutiset, Amfion, Asuntouutiset, Betoniteollisuus, Kaavoitus ja rakentaminen, Puuinformaatio, Rakennuslehti, Rakennus- Suomi, Rakennustuotanto, Takstooli, Teräsrakenne ja Tiili. Lehtikentässä oli ahdasta, joten Asuntoreformiyhdistys oli vakavasti pyrkinyt yhteiseen julkaisutoimintaan Asuntoliiton kanssa. Lehden muodossa se ei ottanut onnistuakseen, mutta Asuntoliiton Asumistasosta kehittyi yhteinen vuosijulkaisu. Siihen osallistui myös Osuuskunta Asuntomessut, jonka jäseniä sekä Asuntoliitto että Asuntoreformiyhdistys olivat. Asumistaso oli otteeltaan aika tavalla virallisempi kuin Asuntoreformi-julkaisu oli ollut. Sekä Asuntoreformiyhdistykselle että Asuntoliitolle valtio antoi toiminta-avustusta, jonka perusteluna oli nimenomaan tiedonvälitys ja uuden tiedon tuottaminen. Valtion tuki oikeastaan velvoitti julkaisutoimintaan, kuten vuosikirjaan. 161

162 Kanslianeuvos Gunnar Modeen Kuva Pekka Kyytinen, MV. Asuntoreformiyhdistyksessä Gunnar Modeenilla oli erityinen sillanrakentajan rooli. Hän oli aktiivi 1930-luvun vireällä kaudella ja liittyi taas kärkijoukkoon, kun yhdistys 1963 elvytettiin. Modeen, Teuvo Aura ja Mauno Koivisto muodostivat liikkeellepanevan kolmikon. Modeen syntyi 1895 Kuopiossa, mutta hän piti itseään lähes paljasjalkaisena helsinkiläisenä. Hän valmistui 1915 filosofian kandidaatiksi. Hän meni Tilastollisen päätoimiston palvelukseen yleten yliaktuaariksi. Vuonna 1936 hänet nimitettiin Sosiaalisen tutkimustoimiston päälliköksi. Siitä virasta hän jäi eläkkeelle Modeen kuoli Helsingissä Asuntoreformiyhdistyksen johtopaikoilla toimi sen ensimmäisellä vuosikymmenellä maisteri G.R. Snellman, jota on kutsuttu Suomen sosiaalitilaston isäksi. Samaa tutkimuksellista näkökulmaa toi Modeen yhdistykseen. Myös poliittisesti nämä kahden eri sukupolven edustajat olivat samanhenkisiä: Modeen oli Ruotsalaisen kansanpuolueen liberaalia siipeä. Vuonna 1934 Modeen julkaisi teoreettisia laskelmia Suomen väestön vähenemisestä. Tämä ensimmäinen väestöennuste herätti suuren kohun. Talvisodan jälkeen tultiin yleisesti johtopäätökseen, että suomalaisia oli liian vähän. Myös Modeenin ennuste vaikutti siihen, että 1941 perustettiin Väestöliitto väkiluvun kasvattamisen tarkoituksessa. Väestöpolitiikalla ja asuntopolitiikalla oli selvä yhteys. Tilastotutkijana Modeenin merkkitöitä olivat myös otantamenetelmän käyttöönotto ja indeksijärjestelmän kehittäminen inflaation mittariksi. Helsingin kaupunginvaltuustoon Modeen kuului vuodesta 1937 alkaen liki kolme vuosikymmentä. Hän oli valtuuston varapuheenjohtajana ja kaupunginhallituksen jäsenenä pitkät jaksot ja kiinteistölautakunnassa 15 vuotta. Johtavana Rkp:n poliitikkona hän oli yhteistyössä valtuuston puheenjohtajan Teuvo Auran kanssa muun muassa epävirallisessa Kunnallisklubissa, jossa valtuuston päätöksiä pohjustettiin. Modeenin rakas harrastus oli ranskalainen kulttuuri. Hänen kielitaidollaan oli käyttöä esimerkiksi Helsingin ja Pariisin kaupunkien kanssakäymisessä. Kanslianeuvos Modeenia lämmitti harvinainen ranskalaisilta saatu huomionosoitus, Ami de Paris -arvonimi. Modeen ehti toimia puheenjohtajana Suomen Tilastoseurassa ja Ekonomiska samfundetissa sekä jäsenenä Helsingin Säästöpankin ja Elannon hallintoelimissä. Hänet valittiin 1938 kaupungin edustajana Helsingin Asuntokeskuskunta HAKA:n ensimmäiseen hallintoneuvostoon. Jäsenyyttä jatkui vuoteen 1967 saakka. 162

163 Asuntoreformi-lehti alkoi ilmestyä 1964 neljänä numerona vuodessa, mutta myöhemmin tahti harveni yhteen kertaan vuodessa, vuosikirjaksi. Kansi pysyi samanlaisena, vain väri vaihteli. Asuntopolitiikka Euroopassa -selvitys jatkoi vanhaa julkaisusarjaa Asuntoreformiyhdistyksen pioneerien alulle panema kirjasarja jatkui tosin harvakseltaan. Vuonna 1968 ilmestyi Asuntoreformiyhdistyksen julkaisuna n:o 20 Asuntopolitiikka Euroopassa -selvitys. Se oli Euroopan talouskomission asunto-, rakennus- ja suunnittelukomitean laaja mietintö. Yhdistys piti tietopakettia niin arvokkaana, että katsoi sen toimittamisen suomen kielelle tarpeelliseksi. Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö myönsi hankkeelle rahoitusta asuntotutkimusmäärärahoista. Toimitustyön teki Teuvo Lindström, joka täydensi mietinnön tietoja Suomen osalta. Työtä valvovaan arvovaltaiseen toimikuntaan kuuluivat muun muassa Teuvo Aura, Olavi Lindblom ja Pekka Kuusi. Julkaisusarjan seuraava nimike, n:o 21, koostui kahdesta tutkimuksesta, jotka liittyivät Suomen Akatemian tutkimusprojektiin. Mirja Kosonen kirjoitti otsakkeella Epätyydyttävä asuminen väestöryhmittäin ja Ossi Paukku aiheesta Asuntosektorin tukipolitiikka Suomessa Julkaisu ilmestyi luvun alkupuolella Paukku päivitti asumisen tukien kehitystä selvityksellä Asumisen tuki Sitten julkaisusarjaa jatkoi Tarmo Halosen ja Olavi Lehtisen selvitys Asuminen pääkaupunkiseudulla. Siinä oli kerättynä paljon tietopohjaa polttavan ajankohtaisesta seudun vuokra-asuntopulasta. Valtion asuntomäärärahojen kohdentuminen ja aluepolitiikan teko asuntotuotannolla olivat maalitauluina. Keväällä 1993 Teuvo Aura täytti 80 vuotta. Hän oli silloin Asuntoreformiyhdistyksessä siirtynyt jo kunniapuheenjohtajaksi. Syntymäpäivän merkeissä yhdistys järjesti seminaarin, jossa Aura alusti. Teemana oli Suomalaisen asuntopolitiikan vaiheet. Aura kuljetti kuulijoita varhaisen asuntopoliitikon Zacharias Tope- 163

164 liuksen ajoista Aravan perustamiseen ja 1990-luvulle saakka. Asuntopolitiikan kauniin päällyspaperin suojassa on tässä maassa aina tehty kovaa politiikkaa. Tehdään nyt ja vasta, Aura päätteli. Yhdistys julkaisi Auran esitelmän eräiden muiden asuntopoliittisten tekstien kanssa kirjasena Kirjailija Antti Tuuri otti 1990-luvun lopulla tehtäväkseen kirjan asuntorakentamisesta Suomessa sotien jälkeen. Teos ilmestyi 1998 nimellä Linnuille pesänsä ketuille kolonsa. Hankkeella oli rakennusalalta monia taustavoimia. Valtion asuntorahaston ylijohtaja Teuvo Ijäs ja Asuntoreformiyhdistyksen silloinen puheenjohtaja, VVO:n konsernijohtaja Ben Grass olivat tilauksen tehneen toimikunnan kärkihahmoja. Asuntomessujen pientalolinjalle mukaan 200 markan osuusmaksulla Asuntonäyttelyt ja -messut ovat mahdollisimman havainnollista tiedottamista. Näyttelytoimintaan Asuntoreformiyhdistys oli ryhtynyt jo vuonna 1917, mutta aloite nykyaikaisista toistuvista pientalomessuista tuli toisaalta, Suomen Asuntoliitosta. Sen asiamies Kalevi Sassi ideoi Asuntomessuosuuskunnan perustamisen, ja liiton hallitus päätti siitä Asuntomessujen ensimmäisen hallituksen muodosti Asuntoliiton tuolloinen hallitus, mutta varsin pian hartioita levennettiin. Asuntomessujen puheenjohtajaksi pyydettiin Asuntohallituksen pääjohtajaa Olavi Lindblomia, joka pienen pohtimisen jälkeen suostui. Sassi teki kierroksen, ja osuuskunnan perustajajoukkoon liittyivät Postisäästöpankki, Osuuspankkien Keskusliitto, Suomen Säästöpankkiliitto, Suomen Pankkiyhdistys, Suomen Messusäätiö ja Asuntoreformiyhdistys kukin 200 markan osuusmaksulla. Teuvo Aurasta tuli Osuuskunta Suomen Asuntomessujen pitkäaikainen hallituksen varapuheenjohtaja. Asuntomessujen perustavoitteena on ollut pientalorakentamisen edistäminen. Messuilla on varmaan ollutkin osansa siihen, että 1960-luvulta 1980-luvulle pientalojen osuus koko asuntotuotannosta kaksinkertaistui noin kahteen kolmasosaan. Messut ovat vakiinnuttaneet asemansa yhtenä Suomen suosituimmista kesätapahtumista. Ensimmäinen näyttely oli Tuusulassa 1970, ja jo siellä kävi katsojaa kävijän raja meni ensi kerran rikki Forssassa Tehdasvalmisteinen erillispientalo eli omakotitalo on ollut messujen tyypillisintä tarjontaa. Asuntoreformiyhdistyksen urbanismiin ja 1970-luvulla vallalla olleeseen tuotannon määrän korostamiseen messutarjonta ei ilman kitinöitä istunut. Vähitellen näytteille tuli myös kytkettyjä pientaloja, rivitaloja, pienkerrostaloja ja täysmittaisiakin kerrostaloja. Omistusasumisen rinnalle saatiin nähtäville vuokra-asuntoja. Uudisrakentamisen lisäksi esiteltiin peruskorjauksen tuloksia. Erityisryhmien asumistarpeet saivat huomiota. Messuvieraiden laajaa enemmistöä ovat kuitenkin kiinnostaneet omakotitalot. Vuonna 1993 Lahdessa pidettiin poikkeukselliset kerrostalorakentamista painottaneet messut. Kävijämäärä jäi poikkeuksellisen alhaiseksi, henkeen. Helsingissä asuntomessut järjestettiin Torpparinmäessä oli näytteillä kaupungin pientalorakentamisen kehittelyn hedelmiä, joissa korostuivat muun muassa energiataloudellisuus ja asukkaiden yhteistoiminta. Puu-Vallilassa näytettiin peruskorjauksen tuloksia. Lisäksi messuihin kuului Kisahallin Asuminen kaupungissa -näyttely. Kokeellisuus ei ollut yleisömagneetti: kävijöitä vain Suhdannetilanne vaikutti siihen, että valtion tukemaa asuntotuotantoa oli Helsingin mes- 164

165 Asuntohallituksen rahoitusjohtaja Kalevi Sassi esittelee julkistamistilaisuudessa Tuusulan asuntomessualuetta pienoismallin avustuksella. Kalevi Sassi keskellä, oikealla Teuvo Aura. Kuva Asuntomessut. suilla näytteillä harvinaisen vähän. Arava-lainoitus oli kompastunut hintakynnykseen. Asuntomessut ovat joissakin suhteissa etääntyneet kauaksi funktionalistisesta asuntoreformista, jonka lähtökohtiin kuuluu iskulause the less is more. Suuri osa taloista on kooltaan ja varustukseltaan niin mahtavia, että keskituloinen ei niihin yllä. Messujen markkinaehtoinen valikoima on toisaalta ollut kohtalaisen herkkä ottamaan ajan hengen huomioon silloinkin, kun ekologinen ajattelu on vahvistunut. Kokeiluja on ollut paljon, ja joukossa varmaan sellaisiakin, jotka olisivat olleet Alvar Aallolle mieleen. Tiivis ja matala asuntorakentaminen on sekin päässyt esiintymään, sillä messujen pystyttämisessä on pyritty ottamaan huomioon yhdyskuntarakenteen eheys. Useimmat messut on pidetty kaupungeissa, suurissakin, missä yliväljä tonttimaan käyttö ei käy päinsä. Asuntoreformiyhdistyksen vuosiohjelmaan on kuulunut jäsenmatka asuntomessuille. Tarjontaa on paikan päällä arvioitu ja pidetty analysoivaa seminaaria. Howardin puutarhakaupunkijärjestön maailmankongressi Joulupukin maassa Kansainvälisissä suhteissa Asuntoreformiyhdistyksen perinteenä olivat yhteydet puutarhakaupunkiaatteeseen ja sen perustajan Ebenezer Howardin alulle panemaan järjestöön. Siihen Asuntoreformiyhdistys järjestäytyi 1920-luvulla, ja sai Eliel Saarisen Suomen edustajaksi valvovaan hallintoelimeen. 165

166 Uuden Asuntoreformiyhdistyksen suhde tähän järjestöön, International Fedaration for Housing and Planningiin (lyhenteenä IFHP) oli jotensakin arasteleva. Alkuun siihen asiakirjojen mukaan liityttiin, mutta sitten jäsenyys jäi. Vuonna 1982 Asuntoreformiyhdistyksen jäsen maisteri Kaarlo af Heurlin espoolainen sosiaalidemokraatti ja huomattava maanomistaja oli ehdottanut hallitukselle liittymistä IFHP:hen. Hän sai vastauksen, jossa kerrottiin liittymisen olleen esillä edellisen kerran vuonna Silloin ei liitytty, ja nytkin yhdistyksen hallitus katsoi, että Asuntoreformiyhdistyksellä ei ole taloudellisia mahdollisuuksia valtionapua nauttivana järjestönä osallistua tämänlaatuisten kansainvälisten yhteyksien ylläpitämiseen. Korvikkeeksi päätettiin esittää Osuuskunta Asuntomessuille, että se liittyisi IFHP:n jäseneksi. Pari vuotta myöhemmin esteitä ei enää ollutkaan. Asuntoreformiyhdistys meni jäseneksi IFHP:hen ja oli edelleen valtionapua nauttiva järjestö. IFHP toi Valkoisen salin mustapukuisten herrojen toimintaan sellaisenkin herttaisen piirteen, että puutarhakaupunkijärjestön 75-vuotisjuhlakongressia varten piti järjestää lapsille piirustuskilpailu aiheesta Tällaisessa kaupungissa haluaisin elää ja kasvaa. Raati oli arvovaltainen, puheenjohtajana arkkitehtiprofessori Olli Kivinen. Yhteistyökumppani oli Kotiliesi-lehti. Parhaat työt olivat nähtävillä Rakennustietosäätiön näyttelyhuoneistossa. 250 lasta osallistui kilpaan. Kansainvälisen järjestön jäsenyys otettiin tosissaan. Se merkitsi kansainvälistä vaihtoa, matkoja Australiaa ja Japania myöten. Maailmankongressit kuuluivat IFHP:n käytäntöön. Järjestön pääsihteeri Jon H. Léons kävi Asuntoreformiyhdistyksen vieraana ja puhui innovaation merkityksestä kaupunkisuunnittelussa. Virallisiakin asemia suomalaiset asuntoreformistit saivat. Asuntoreformiyhdistyksen Teuvo Aurasta tuli IFHP:n kunniapuheenjohtaja. Ben Grass varamiehenään C-G Fogelberg olivat järjestön neuvostossa, ja käytännössä eniten yhteistyösuhteita hoiti Martti Koivumäki, joka oli IFHP:n hallituksen jäsen. Koivumäki kuului Asuntoreformiyhdistyksen hallitukseen. Hän oli Helsingin kaupungin virkamies, kiinteistöviraston päällikkö. Yhdistyksellä oli hyvin rajallisesti varoja lähettää edustajiaan IFHP:n kongresseihin. Työmatkoina se ehkä kävi paremmin. Yhdistyksen kirjeenvaihdossa on kuitenkin joillekin pääkaupunkiseudun keskeisille kaavoitusvirkamiehille osoitettuja kutsuja osallistua IFHP:n kongresseihin. Näitä kutsuja on esimerkiksi vuosilta 1987 ja 1988, jolloin kokoukset pidettiin Sevillassa ja Haagissa. Yhdistys vastaa matka- ja hotellikuluista, kutsutuille ilmoitettiin. Samoina vuosina yhdistys lähetti avustusanomukset Rakennuskunta Hakalle, ja markkaa, kansainvälistä toimintaa varten. Asuntoreformiyhdistykselle tuli paineita siitä, että IFHP:n maailmankongressi näytti olevan tulossa vuorollaan Suomen järjestettäväksi. Yhdistys ei olisi yksin pystynyt isännäksi. Tarvittiin tukea valtiolta, ja sen saamiseksi järjestöllinen yhteistyö katsottiin välttämättömäksi. Vuoden 1991 lopulla perustettiin Suomi IFHP -yhdistys. Perustamisasiakirjan allekirjoittivat Asuntoreformiyhdistyksen lisäksi Asuntoliitto, Asuntosäätiö, Osuuskunta Asuntomessut ja Asuntohallitus. Kun vastaanottokyky oli luotu ja kongressisuunnitelmat hahmottuneet, suomalaiset lähtivät joukolla Jerusalemin maailmankongressiin 1992 mainostamaan seuraavan vuoden isäntämaata. Asuntoministeri Pirjo Rusanen oli mukana suomalaisten asuntovaikuttajien ryhmässä, joka markkinoi Suomea Joulupukin, Väinämöisen ja Paavo Nurmen kotimaana. 166

167 IFHP:n kongressi pidettiin Helsingin Finlandiatalossa syys- ja lokakuun vaihteessa Ohjelmaa liitännäisretkineen riitti viideksi päiväksi. Teema oli varsin yleinen: Kaupungit huomista varten, muutoksen suunnat. Työpajoissa ja seminaareissa mentiin tietysti yksityiskohtiin. Kongressin pääpuhujiin kuului sosiologi Manuel Castells, jonka Suomen innovatiivisuutta kiittävät mielipiteet ovat myöhemmin lämmittäneet täällä mieliä. Yhdistyksen poliittisuus on ollut tasapainon hakemista Asuntoreformiyhdistyksen kannalta IFHP:n Helsingin kongressi ja Suomi IFHP -yhdistyksen perustaminen johtivat siihen, että kansainvälinen yhteydenpito muuttui paljolti välilliseksi. Asuntoreformiyhdistys olisi voinut pitää suorankin jäsenyyden IFHP:ssä, mutta tyydyttiin osallisuuteen kansallisessa edustuksessa. Kansainvälisessä yhteistyössä oli näin lyöttäydytty yhteen Asuntoliiton kanssa. Järjestöillä oli yhdistävänä tekijänä myös Osuuskunta Asuntomessut, joka sekin osallistui IFHP-kuvioon. Sama kolmikantaisuus oli ollut käytössä myös kotimaan tärkeimmän asuntopoliittisen tapahtuman, Valtakunnallisen asuntopäivän, järjestelyissä. Ensimmäinen Valtakunnallinen asuntopäivä satutettiin yksiin Maailman yhdyskuntasuunnittelun päivän kanssa. Päivä oli marraskuun kahdeksas Finlandia-talolle kokoontui parisataa asuntopolitiikan vaikuttajaa. Asuntoreformiyhdistyksen puheenjohtaja Teuvo Aura avasi tilaisuuden, ja Asuntoliiton puheenjohtaja Tapio Koivula päätti sen. Valtiovallan tervehdyksen kävi esittämässä sisäasiainministeri Eino Uusitalo. Valtakunnallisesta asuntopäivästä tuli perinne. Mielenkiintoisia ja ajankohtaisia aiheita riitti. IFHP-yhteistyönkin järjestyttyä, oli kaiketi selvää, että kysymys Asuntoreformiyhdistyksen ja Asuntoliiton yhdistämisestä tuli entistä vakavammin pohdittavaksi. Asunreformiyhdistys valmisteli omia asuntopoliittisia teesejään yhteistyön pohjaksi, mutta lähentymistä pohjustettiin muun muassa Suomi IFHP:n, Asuntoliiton ja Asuntoreformiyhdistyksen hallitusten yhteisillä asuntopoliittisilla iltamilla. Tässä tilanteessa oltiin talvella Yhdistymisneuvottelujen lähtökohdista on säilynyt Asuntoreformiyhdistyksen muistio. Siinä tähdennettiin, että mahdollisessa yhdistymisessä yleishyödyllisen asuntopolitiikan tavoitteiden olisi tultava esiin, sanan reformi tai sen synonyymin olisi säilyttävä uuden yhdistelmän nimessä ja yhdyskuntasuunnittelun olisi kuuluttava edelleen toimialaan. Tulisieluinen asuntoreformisti Ilkka Sumu esitti oman tulkintansa, jonka hän sanoi perustuvan yhdistyksen historiaan ja maailmankuvaan sekä keskusteluihin Simo Järvisen kanssa. Sumun lopputulema oli, että Asuntoreformiyhdistystä ei pidä yhdistää Asuntoliittoon. Laajoin historiallisin kaarin hän tuli siihen, että Asuntoreformiyhdistyksen periaate on edelleen vapaana laaja-alaisena, kriittisenä, ideoivana, visioita kehittävänä eri intressipiirien foorumina toimiminen. Yhdistyksen poliittisuus on ollut tasapainon hakemista, Sumu sanoi. Voi tulkita, että hän katsoi yhdistyksen merkityksen olevan tasapainon hakemisessa nimenomaan kaupunkilaiseen asuntopolitiikkaan. Yhteistyö Asuntoliiton ja muiden järjestöjen kanssa on jatkunut, mutta lopullista yhdistymistä mihinkään suuntaan Asuntoreformiyhdistys ei ole sen koommin käsitellyt. 167

168 Helsingin vuoden 1981 messualueesta Torpparinmäessä tuli hyvä asuntoalue, mutta itse messuilla sen vetovoima ei ollut erityinen. Erilaisten erillistalojen kirjo oli pieni. Tunnelmaa haittasi se, että ympäristö oli savipeltoa ja keskeneräinen. Kuva Asuntomessut. 168

169 Viimeinen hento pyrkimys osallistua rakennuttamiseen Eräs järjestöjä erottava piirre oli se, että historiansa muutamissa vaiheissa Asuntoreformiyhdistys oli ollut aloitteentekijä myös käytännön rakennustoiminnalle. Puu-Käpylä oli tästä ensimmäinen esimerkki, ja Hakan perustaminen yleishyödylliseksi rakennusliikkeeksi toinen syntyneeseen Hakaan yhdistys katkaisi muodollisen siteensä E-osuustoimintaliikkeen omistuksia hoitava Kantava Oy tarjoutui silloin ostamaan yhdistyksen alkuperäisen osuuden Rakennuskunta Hakasta. Yhdistys päätti myydä osuuden markan hintaan. Haka jatkoi toimintaansa vuoteen 1994, jolloin se laman mainingeissa ajautui konkurssiin. Haka oli Suomen suurin asuntorakentaja. Se näkyi erityisesti arava-asunnoissa, joita Haka teki historiansa aikana kappaletta luvun lopulle sattui vielä yksi yhdistyksen liikkeellelähtö taloudellisen toiminnan suuntaan. Siinä oli myös Asuntoliitto mukana. Perustettiin Helsingin seudun asuntotuotanto-osuuskunta Heso, jonka tarkoituksena oli hankkia maata seudun yleishyödyllistä asuntotuotantoa varten ja edistää kaupunginosakokonaisuuksien rakentamista muun muassa rahoitusta järjestämällä. Hanketta oli ideoimassa varatuomari Leo Virkkunen, joka oli entinen Pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskunnan johtaja. Hänestä tuli osuuskunnan asiamies. Pienellä osuuspääomalla liikkeelle lähteneeseen Hesoon liittyivät myös isot asuntorakennuttajat Keskus- Sato, Yleishyödyllinen Rakennuttajakeskus ja VVO. Heso neuvotteli maanostoista 1988 ja teki kolmesta kohteesta, yhteensä 350 hehtaarista, tarjouksetkin. Kauppoja ei syntynyt. Ratkaisevana syynä on katsottava olleen voimakas maan hinnan nousu, johon Hesolla yleishyödylliset asuntotuotantotavoitteet huomioon ottaen ei ollut mahdollisuutta vastata, Heson vuosikertomukseen kirjattiin. Rakentamisessa elettiin ylikuumennutta aikaa, jonka jälkeen oli tulossa romahdus. Heso hiipui vaikeissa oloissa, ja sen rakennuttajajäsenillä oli yllin kyllin huolta oman toimintansa turvaamisessa. Uuden tulokkaan kasvattaminen ei olisi ehkä palvellut rakennuttajien omaa etua. Järjestöiltä kuten Asuntoreformiyhdistykseltä taas puuttuivat tyystin taloudelliset voimavarat. 169

170 Pikku-Huopalahden kaupunginosaa alettiin rakentaa 1980-luvun lopulla. Betonielementtejä käytettiin erittäin monimuotoisesti ja värikkäästi. Rakennuskustannuksia nostivat korkeasuhdanne ja huono maapohja. Kuva Matti Visanti. 170

171 1990-LUVUN LAMA KÄYTÄNNÖSSÄ LAKKAUTTI ASUNTOPOLITIIKAN Vaikka sijoittuu tulorajoissa mihin kohtaan hyvänsä, niin jos ei ole omaisuutta, ei pääse yli omistusasunnon kynnyksen Vinokulmainen vuokrakolmio Pikku-Huopalahdessa, Arkkitehtitoimisto Kaisa Vepsäläinen. 171

172 Ruoholahden uuden kaupunginosan teko alkoi Kolme vuotta myöhemmin otetussa ilmakuvassa asuintaloja on pystyssä kanavan molemmin puolin runsaasti. Asuntojen rakennustahti oli hämmästyttävä, kun ottaa huomioon kansantalouden syvän laman. Valtion tukema tuotanto olikin suhdanteiden takia hallitsevassa asemassa. Ensimmäistäkään uutta toimistotaloa ei kuvassa ole. Kuva Helsingin kaupunki, kiinteistövirasto. 172

173 Rakennemuutos suomalaisessa yhteiskunnassa hiljentyi 1970-luvun loppupuolella, ja se merkitsi muun muassa työsuhdeasuntojen tarpeen vähenemistä. Asuntopolitiikassa tapahtui selvä käänne: uudistuotannon tukia pienennettiin nopeasti. Vuonna 1981 valtion asuntolainoitus oli vain puolet vuosien keskitasosta. Asuntotuotanto kääntyi monta astetta markkinaehtoisuuden suuntaan. Markkinat eivät kuitenkaan ymmärtäneet toimia maltillisesti ja viisaasti. Mauno Koiviston toinen hallitus astui virkaansa keväällä Seuraavan vuoden maaliskuussa pääministeri kutsui Asuntoreformiyhdistyksen neuvottelukunnan ja hallituksen virka-asunnolleen Kesärantaan keskustelemaan asuntopolitiikasta, etenkin asumiskustannuksista ja vuokra-asuntotilanteesta. Tapaamisessa alustivat Asuntohallituksen juuri eläkkeelle siirtynyt pääjohtaja Olavi Lindblom, Keskus-Saton toimitusjohtaja Jouko Rautakivi, VVO:n toimitusjohtaja Ben Grass ja Kulutusosuuskuntien Keskusliiton osastopäällikkö Teuvo Lindström. Lisäksi Teuvo Aura puhui Asuntoreformiyhdistyksen toiminnasta ja tulevaisuudesta. Keskustelun pohjalta asetettiin työryhmiä. Valtioneuvostolle valmisteltiin laaja muistio, jonka otsikko oli Asuntopolitiikan keskeiset ongelmat 1980-luvulla ja mahdolliset toimenpiteet. Muistiossa tyypillistä kyllä toivottiin pikaista asuntokysymysten selvitystyötä. Siinä moitittiin asuntopolitiikan muuttumista omistusasumista suosivaksi. Samoin paheksuttiin suuntausta isoihin omakotitaloihin. Asumiskustannusten keskiarvo oli muistion mukaan koko lailla tavoitetasolla, mutta rasitus jakautui eri väestöryhmille erittäin epätasaisesti. Vuokranantajien näkökulmasta valtion tukemissa vuokrataloissa oli romuttunut omakustannusperiaate eli se, että kustannukset voitaisiin kattaa vuokrilla. Muistiossa itse asiassa vaadittiin oikeutta vuokrien vapaampiin korotuksiin, jotka tosin pitäisi korvata pienituloisille vuokralaisille esimerkiksi tasoituslainojen, asumistuen tai vuokrakuluvähennysten avulla. Aiemmin Asuntoreformiyhdistyksessä oli suhtauduttu hyvin kriittisesti yksityisten vuokra-asuntojen verohelpotuksiin, mutta vuoden 1980 muistiossa kannettiin huolta myös yksityisten omistamien asuntojen vuokrien jälkeenjääneisyydestä ja kehotettiin pohtimaan vuokratulon verovapautta. Asuntoreformiyhdistyksen ideariihen tuotoksilla ei ehtinyt olla pitkää vaikutusta pääministeri Mauno Koiviston toimintaan, sillä syyskuussa 1981 hänen oli siirryttävä pääministerin paikalta presidentin viransijaiseksi. Urho Kekkonen joutui sairauslomalle, jolta hän ei enää palannut presidentin tehtäviin. Asuntohallinto muuttui, rahoitusolot vielä enemmän 1980-luvun asuntopolitiikkaa ohjasi näkemys, että asuntojen määrän kasvattamisesta oli painopiste siirrettävä asuntojen laadun ja peruskorjauksen suuntaan. Koko maan mitassa, keskiarvoin, näkemykselle oli perusteita, mutta ainakin pääkaupunkiseudulla tyydyttämätöntä asuntokysyntää oli runsaasti. Aravatuotannon aleneminen pääkaupunkiseudulla huolestutti Asuntoreformiyhdistystä, joka piti seudun lainakiintiötä selvästi alimitoitettuna. Vuonna 1984 yhdistys listasi syitä pieneen kiintiöön. Kannanoton 173

174 Ylipormestari Teuvo Aura Kuva Lehtikuva, MV. Teuvo Aura oli sosiaalinen kahdessakin merkityksessä. Hänen yhteiskunnalliseen katsantoonsa kuului heikompien pitäminen mukana. Kerrotaan Urho Kekkosen joskus kyllästyneen siihen, että Aura sovitti yhteishyvää paikkaan kuin paikkaan. Hän oli myös persoonana sosiaalinen, seurallinen; karjalaisjuurisesta stadin kundista asiatkin etenivät paremmin, kun oltiin ystäviä ja kavereita. Teuvo Auran isä Jalo oli Kulutusosuuskuntien Keskusliiton toimitusjohtaja. Hän oli sodan aikana kansanhuoltoministeri. Teuvo Aura oli 1950-luvulla viisi kertaa ministerinä ja 1970-luvun alussa kaksi kertaa virkamieshallituksen, Auran vapaapalokunnan, pääministerinä. Kun vielä Teuvo Auran pojasta Matistakin tuli ministeri, koossa on ainutlaatuinen kolmen sukupolven ministerisarja. Tosin Aurojen puoluekannat eroavat. Jalo oli sosiaalidemokraatti, Teuvo oli Edistyspuolueessa, Vapaamielisten liitossa ja Liberaalisessa kansanpuolueessa, jotka olivat yhtä jatkumoa, ja Matti kuuluu Kokoomukseen. Kun kuulen sanan yhdistys, vesi kohoaa kielelleni, Aura kuvaa yhtä sosiaalisuutensa ulottuvuutta muistelmissaan. Asuntoreformiyhdistyksen uudelleen perustaminen oli hänelle luonnollinen tapa lisätä vaikutusta asuntopolitiikkaan, joka oli hänen lempiaiheitaan. Tuossa vaiheessa Aura koki tien valtakunnanpolitiikassa olleen tukossa. Hän oli valinnut kunnallispolitiikan ja Helsingin. Lakitieteen lisensiaatin ura oli jo siihen mennessä yltänyt komeaksi. Aura oli sodanjälkeisen ajan merkittävimpiä talouspoliitikkoja. Hän oli toiminut puheenjohtajana valtion talousneuvostossa, hinta- ja palkkaneuvostossa sekä investointineuvostossa. Postisäästöpankin johdossa hän oli Hän sai mainetta työriitojen sovittelijana. Asuntopolitiikan tekijäksi hän tuli 1948 johtamalla asuntorakennustoimikuntaa, jonka mietinnön perusteella säädettiin ensimmäinen aravalaki. Asuntokysymystä hän piti vahvasti esillä sekä pankissa että kunnallispolitiikassa. Aura valittiin kaupunginvaltuustoon 1953, ja hän nousi 1957 valtuuston puheenjohtajaksi, vaikka hänen ryhmänsä oli pieni. Puoluerajat ylittävää kannatusta suorastaan suosiota edellytettiin myös 1968, kun hänet äänestettiin kaupunginjohtajaksi. Helsinkiläiset antoivat ehtivälle ylipormestarilleen lempinimen pallosalama. Aura ajoi voimakkaasti pääkaupunkiseutua yhteen. Seudun yhteistyövaltuuskunta YTV syntyi hänen aloitteestaan. Joukkoliikenteen järjestäminen koko seutua ajatellen oli hänelle tärkeä päämäärä. Auran vaikutus oli suuri, kun valtuusto 1969 päätti lopullisesti metron rakentamisesta. Aura oli syntynyt Ruskealassa 1912, Karjalassa. Hän kuoli Helsingissä

175 mukaan rahanjako perustui pääkaupunkiseudun liian pieneen väestösuunnitteeseen. Tilapäisesti asuvia ja alivuokralaisia ei otettu huomioon. Tulorajojen perusteella laadittu arava-väestökerroin kohteli pääkaupunkiseutua väärin. Lisäksi lainoituksessa ei kyllin otettu huomioon, että suurkaupungissa rakennuskustannukset ovat luonnostaan muuta maata suuremmat. Asuntopolitiikkaan sisältyi sinänsä paljon järjestelmän muutoksia. Siirtymistä valtion suorista lainoista kokonaan korkotukilainoihin pohdittiin, mutta ei toteutettu vielä tuolloin. Toimivaltaa siirrettiin asuntohallitukselta kunnille. Laki asunto-olojen kehittämisestä velvoitti kunnat asuntopolitiikkansa suunnitteluun. Asuntohallitus siirrettiin uuden ympäristöministeriön alaisuuteen. Merkittävin muutossysäys asuntotilanteeseen tuli kuitenkin rahoitusmaailmasta. Suomen Pankki luopui 1986 antolainauksen keskikoron sääntelystä ja seuraavana vuonna asuntolainojen etukäteissäästäntää koskevista ohjeista. Rahasta ei enää ollut puutetta. Asuntokysyntä roihahti, mutta tarjonta ei joustanut. Kaavoitettua tonttimaata ei tietenkään ollut kyllin. Rakentamisen resursseista, työstä ja tarvikkeista, tuli niukkuutta. Kaikki kallistui. Grynderit vedättivät katteitaan niin paljon kuin markkinatilanne suinkin salli. Rakennusmarkkinoiden ylikuumenemiseen ei auttanut edes se, että pääkaupunkiseudun toimitilahankkeita jarrutettiin investointiverolla. Käytetyt asunnot olivat hintojen nousun kärjessä. Monessa muussakin kaupungissa kuin Helsingissä ne kallistuivat prosenttia, Asuntoreformiyhdistyksen vuoden 1988 toimintakertomuksessa todetaan. Yhdistyksessä tapahtui tuona vuonna merkittävä vahdinvaihto. Yhdistystä neljännesvuosisadan ajan hallituksen puheenjohtajana luotsannut Teuvo Aura siirtyi eturivistä sivummalle, neuvottelukunnan puheenjohtajaksi. Samalla hänet kutsuttiin kunniapuheenjohtajaksi. Hallituksen johtoon nousi Erkki Tuomioja. Hän oli tuolloin 44-vuotias ja toimi Helsingin kaupunkisuunnittelun ja kiinteistötoimen apulaiskaupunginjohtajana. Asuntoreformiyhdistyksen helsinkiläisvetoiseen taustaan valinta sopi hyvin; olivathan Auran lisäksi yhdistyksen muutkin pitkäaikaiset puheenjohtajat, Otto Stenroth ja Yrjö Harvia, olleet pääkaupungin kunnallismiehiä. Yhteiskunnallisessa toiminnassa Aura oli ollut paljon likeisessä yhteistyössä Erkki Tuomiojan isän Sakari Tuomiojan kanssa. Sekin varmasti oli avuksi, kun Aura suostutteli Tuomiojan yhdistyksen puheenjohtajaksi. Laman kronologia kirjautui vuosikertomuksiin Tuomiojan kaudella yhdistys otti tavaksi kirjata vuosittain toimintakertomuksen johdannoksi katsauksen asuntotilanteen kehitykseen. Kasinotaloutta seurasivat syvä lama ja massatyöttömyys 1990-luvun alkupuolella. Kansantalouden kriittinen jakso heijastui suoraan rakentamiseen ja asuntomarkkinoihin. Poiminnat yhdistyksen vuosikertomuksista kertovat karulla tavalla laman etenemisen, sen synkkyyden ja varjojen pituuden. 1989: Alkuvuodesta omistusasuntojen kysyntä oli edellisvuoden tapaan korkealla, mutta loppuvuodesta kysyntä tasaantui. Siihen olivat syynä sekä asuntojen hintojen nousu että erittäin korkea korkotaso. Vuokra-asuntojen kysyntä lisääntyi ja omistusasuntomarkkinoiden muutokset johtivat yhä suuremman väliinputoajajoukon syntymiseen. Näistä lähtökohdista syntyi asumisen uusi hallintamalli asumisoikeusasunnot. 175

176 Haka hakeutui konkurssiin 15. maaliskuuta Pääkonttorin edustalla Sörnäisten rantatien varressa oli haikea hetki, kun yhtiön viimeinen toimitusjohtaja Eero Makkonen (vas.) ja luottamusmies Jarmo Martikainen laskivat Hakan lipun salosta. Kuva Martti Kainulainen, Lehtikuva. 176

177 1990: Vapaarahoitteisten omistusasuntojen kauppa pysähtyi lähes kokonaan. Syynä olivat vuoden 1989 aikana nousseet asuntojen hinnat ja kallis raha eli korkea korkokanta. Vaikka koko vuoden asuntotuotannon määrä nousikin yli asuntoon, loppuvuodesta vapaarahoitteisten asuntojen rakentaminen pysähtyi ja maassa oli myymätöntä uutta asuntoa. Suhdannetilanne vaikutti yleishyödyllisen asuntotuotannon asemaan. Alalle syntyi reilua kilpailua ja se merkitsi rakennuskustannusten putoamista prosentilla. Samalla se merkitsi valtion lainoittaman tuotannon kasvua. Uusia arava-asuntoja valmistui yli : Kovanrahan rakentaminen hiljeni entisestään, myymättömien asuntojen varauma oli suuri ja rakennuskustannukset sekä asuntojen hinnat putosivat muutaman vuoden takaiselle tasolle. Uusia arava-asuntoja valmistui yli ja lainavarauksen sai yli asuntoa. Uuden hallituksen myötä Suomi sai asuntoministerin. 1992: Vapaarahoitteinen tuotanto supistui entisestään, kysyntä omistusasuntomarkkinoilla väheni ja asuntokaupan määrä supistui kolmannekseen vuoden 1990 tasosta. Vuokra-asuntojen tarjonta lisääntyi myös vapaarahoitteisessa asuntotuotannossa omistusasuntojen kysynnän hiljaisuuden ja vuokrasääntelyn purun vuoksi. Valtion lainoittaman tuotannon osuus kokonaistuotannosta kasvoi lähes kahteen kolmannekseen. Rakennuskustannukset alenivat keskimäärin vuosien tasolle ja asuntojen myyntihinnat vuosien tasolle. 1993: Yhteiskunnan ja myös asuntomarkkinoiden lama jatkui rajuna. Omistusasuntojen kysyntä oli hiljaista ja myös vuokra-asuntomarkkinoilla tilanne muuttui. Tarjolle tuli yksityisomistuksessa olevia vuokra-asuntoja ja samaan aikaan kysyntä väheni. Valtion asuntolainavarauksen sai edellisen vuoden asunnon sijasta asuntoa. Tämä johtui siitä, että valtioneuvosto päätti olla tekemättä budjettisiirtoja käytettäväksi valtion asuntolainoitukseen. Sen sijaan valtion korkotukema tuotanto lisääntyi. Korkotuen ehdot olivat yleiseen korkotasoon ja asuntojen rahoitusehtoihin nähden hyvin edulliset ja korkotukipäätöksiä tehtiinkin lähes asunnon tuotantoon. Valtion asuntohallinto uudistui. Asuntohallituksen toiminta päättyi marraskuussa ja joulukuun alusta aloitti uusi Valtion asuntorahasto ARA. 1994: Asuntojen uustuotanto oli alhainen. Asuntojen hinnat alenivat edelleen. Pahimman lamakauden päättyminen alkoi loppuvuodesta piristää myös asuntojen kysyntää. Erityisesti asumisoikeus- ja vuokra-asuntojen hakijamäärät lisääntyivät arvostetuilla alueilla. Samaan aikaan vuokraamatta oli kuitenkin noin aravavuokra-asuntoa pääasiassa taantuvilla teollisuuspaikkakunnilla. 1995: Uusia asuntoja valmistui hieman yli Tuotanto oli 1950-luvun vuosien tasolla. Rakentamisen vähäisyys johtui erityisesti uusien omistusasuntojen kysynnän puutteesta. Valmistuneista asunnoista 85 prosenttia olikin valtion tukemaa tuotantoa ja siinäkin pääosin vuokra- ja asumisoikeusasuntoja. 177

178 Rakennuskustannusten kehitys oli lievästi nouseva. Esimerkiksi aravalainoitetussa kerros- ja rivitalotuotannossa ne olivat keskimäärin markkaa asuntoneliötä kohti. 1996: Valtiovallan osin työllisyyssyistäkin ylläpitämät korkotuen kohtuulliset ehdot sekä perinteinen aravavuokratuotanto aikaansaivat sen, että asuntotuotanto pystyttiin pitämään edes kohtuullisella tasolla. Vuoden aikana valmistuikin yhteensä vain asuntoa tavoitetason ollessa noin asuntoa. 1997: Vuoden asunto-oloja kuvaavat parhaiten yhä kasvavat vuokra- ja asumisoikeusasuntojen kysyntäluvut. Pelkästään aravavuokra-asuntoihin haki vuoden aikana noin ruokakuntaa. Vahvistuneen taloudellisen tilanteen myötä asunnontarvitsijain luottamus omistusasunnon ostamiseen lisääntyi. Uusien omistusasuntojen kysyntä kohdistui pääasiassa omakotitalojen hankintaan; sen sijaan osakeasuntoja rakennettiin vain parhaimmille paikoille keskustoihin ja pieninä rivitalokohteina muilla alueilla. Näyttääkin siltä, että valtaosassa maamme paikkakunnista vanhojen osakeasuntojen ja omakotitalojen tarjonta tyydyttää omistusasuntojen kysynnän jatkossa. Kaukotavoitteeksi tulorajojen poistaminen Palataan laman alkuvaiheisiin, vuoteen Asuntoreformiyhdistys yritti vaikuttaa ahdistavaan asuntotilanteeseen perinteisin menetelmin eli keskusteluin ja kannanotoin. Hallituksen aloitteesta yhdistyksen neuvottelukunta kytkettiin mukaan laajan kannanoton valmisteluun. Pyrkimys kokonaistilanteen hahmottamiseen keväällä 1990 muistutti sitä tapaa, jolla yhdistys teki kymmenen vuotta aikaisemmin pohjatöitä pääministeri Mauno Koiviston hallituksen asuntopolitiikkaa varten. Nyt vain tilanne oli paljon vakavampi, sillä asuntopolitiikan suuntaa kyseltiin syvän taloudellisen kriisin olosuhteissa. Maaliskuussa 1990 yhdistyksen hallitus esitteli kannanoton pohjapaperin yhdistyksen neuvottelukunnalle. Tilaisuudesta laadittiin keskustelumuistio. Työpaperimme otsikkona on hintasäännellyn asuntotuotannon lisääminen. Joku voi olla sitä mieltä, että Suomen sodanjälkeisen asuntopolitiikan kiteytys voisi olla hintasäännellyn asuntotuotannon nousu ja lasku, puheenjohtaja Erkki Tuomioja sanoi alkajaisiksi. Hän ehkä pyrki näkemään omistusasuntotuotannon romahtamisessa jotakin hyvääkin sanoessaan: Suomessa on nyt vihdoin mahdollisuudet siihen, että meilläkin voitaisiin toteuttaa asuntopolitiikkaa, jossa vuokra-asuminen ja hintasäännelty asuminen olisivat päämuodot. Tällöin voisimme päästä vähitellen eroon sosiaalisesta leimasta. Alun perin sosiaalinen-sana oli positiivinen. Enää sitä ei aina koeta myönteisenä sanana. Sosiaalisuuteen liittyy nyt jossakin määrin kielteinen leima. Eräitä asuntoalueita ja alueella asuvia ihmisiä on leimattu. Näin ei välttämättä tarvitsisi olla, jos asuntokanta olisi jatkuvasti lisääntyvä ja voitaisiin päästä Ruotsin tilanteeseen, jossa oikeus yhteiskunnan tukemaan vuokra-asuntotuotantoon ei ole tulorajoihin sidottua, Tuomioja sanoi. Tämä on kaukotavoitteena, hän lisäsi. Tilatussa kommenttipuheenvuorossaan Jussi-Pekka Alanen puolsi irtautumista valtion tukemien asuntojen tulorajoista. Hän tähdensi, että se on mahdollista vain osana pitkän aikavälin ohjelmaa, jossa ovat mukana tuotantomäärät, eri asumismuodot ja rahoitus. 178

179 Asuntoreformiyhdistyksen keväällä 1990 esittämän laajan toimenpidelistan keskeinen tavoite oli hintavalvotun asunnon rakentaminen viidessä vuodessa. Laman tulosta oli merkkejä, mutta sen syvyyttä ja vaikutusten kestoa ei yhdistyksessäkään osattu aavistaa. On lähdettävä siitä, että yhteiskunnan myöntämä asuntopoliittinen tuki kootaan yhteen ja pyritään jakamaan uudelleen. Silloin meidän on varmasti tartuttava korkojen verovähennysoikeuteen. On keskusteltava aravalainojen alikorkoisuudesta ja asumistuesta. Näen oikeana, että henkilö- tai perhekohtainen suora tuki on parempi kuin kohdentumaton yleinen tuki. Jos keskustelemme korkojen verovähennysoikeudesta ja esitämme sen poistamista, ei ehdotukseen kukaan mielellään yhdy. Mutta jos todetaan, että tämän päivän asuntovelkaisten ongelmat hoituvat, tilanne on täysin toinen, Alanen uskoi. Hän korosti myös maapolitiikan tärkeyttä: Kunta tai kaupunki ei ole koskaan liian radikaali hankkiessaan maata. Lahden entinen kaupunginjohtaja (Teemu Hiltunen) on todennut, että hänen mielestään kaupunginjohtajalle ei ole oikeastaan kuin yksi tehtävä. Se on huolehtia, että kaupungilla on riittävästi maata. Kyllä muut asiat sen jälkeen hoituvat. Alanen kaiveli myös Asuntoreformiyhdistyksen juuria. Hän kaipasi lisää keskustelua siitä, mikä on asumisen merkitys ihmisille ja miten se esimerkiksi heijastuu muille alueille kuten sosiaalipolitiikkaan, terveydenhoitoon, järjestystoimeen jne.. Alanen oli yhdistyksessä huomattava perinteenkantaja, joka toimi sen neuvottelukunnassa yli nel- 179

180 jännesvuosisadan. Hän vaikutti Kaupunkiliiton ja sittemmin yhdistyneen Kuntaliiton toimitusjohtajana. Kaupunkiliitto oli ollut Asuntoreformiyhdistyksen tukena jo 1910-luvulla. Kun Tuomioja oli maistellut keskustelussa sosiaalisuus-sanaan liittyviä kielteisiä merkityksiä, Alanen kyseenalaisti yleishyödyllisyyden markkinointiarvon tämän päivän yhteiskunnassa. Parempaakaan sanaa hän tosin ei ollut keksinyt hintavalvotun asunnon ohjelma Toisen pyydetyn kommentin esitti Lauri Tarasti. Hän oli sitä mieltä, että tämänhetkisen asuntopolitiikan keskeisin ongelma on hintaongelma. Tavallinen palkannauttija ei kerta kaikkiaan pysty pääsemään omistusasunnon kynnykseen käsiksi nykyisillä hinnoilla. Puhuttiin siis kevään 1990 tilanteessa, ennen hintojen hintakuplan puhkeamista. Tarasti piti arava-asuntojen tulorajoja täysin vanhanajan jäänteenä. Vaikka sijoittuu tulorajoissa mihin kohtaan hyvänsä, niin jos ei ole omaisuutta, ei pääse yli omistusasunnon kynnyksen. Kunnallisliiton Mikko Jokela, yhdistyksen neuvottelukunnan jäsen, kaipasi radikaalisuutta maapolitiikkaan. Olemme mietiskelleet, pitäisikö rivitalojen ja kerrostalojen aravarakentaminen sallia vain kunnan omistamalle maalle. Hakan Eero Piipari puolusti rakennusliikkeitä: Ei meillä ole mitään tarvetta spekuloida markkinoilla. Yhteiskunta ei luo edellytyksiä kohtuuhintaisen asuntotuotannon lisäämiseen. On turhaa syyttää toteuttajia. Hän toivoi yhdistykseltä kannanottoa nopeasti vaikuttavista toimista. On erittäin helppoa ottaa pitkällä tähtäimellä kantaa, esimerkiksi vuoteen Jos otamme kantaa pitkällä tähtäimellä, saamme yleisen hyrinän kannanotoillemme. Piipari vastasi Jokelalle, että rakennusliikkeet joutuivat tulemaan 1960-luvulla kuntien avuksi, koska nämä eivät kyenneet hankkimaan maata. Nyt jälkikäteen on ruvettu ongelmoimaan sillä, että rakennusliikkeiden maanhankinta silloin oli spekulatiivista. Yhdistyksen neuvottelukunnan lähetekeskustelussa useat puhujat toivoivat tiiviimpää muotoilua kuin mitä hallitus oli luonnostellut. Lopullinen versio säilytti kuitenkin mittansa ja seikkaperäisyytensä. Kannanotto otsikolla Hintavalvotun asuntotuotannon lisääminen luovutettiin toukokuussa 1990 ympäristöministeri Kaj Bärlundille; erillistä asuntoministeriä ei tuolloin vielä ollut. Asuntoreformia on jatkettava, paperissa huudahdettiin. Ajan oloon hintavalvottu vuokra-, asumisoikeus- ja omistusasuntotuotanto on nostettava suomalaisten yleisimmäksi asumismuodoksi. Asumismuodon valinnan on oltava mahdollista sitä haluaville ilman tulorajoituksia tai muita kuin nuorten asunnontarvitsijain asemaa turvaavia sosiaalisia valintakriteerejä. Kannanotossa oli laaja keinovalikoima. Tavoitellun asuntotuotannon määrä nostettiin korkealle. Se oli yhteensä uutta hintavalvottua huoneistoa vuoteen 1995 mennessä, siis viidessä vuodessa. Asunnoista kahden viidenneksen piti olla omistus- tai asumisoikeusasuntoja ja loppujen vuokra-asuntoja. Tyhjän kassan asuntopolitiikkaa Yhdistyksen ponnet olivat vaativat. Niiden toteutuminen olisi ollut hyvin epävarmaa, vaikka kansantalouden ja valtiontalouden kehitys olisi ollut seuraavina vuosina hyvä. Alkuvuonna 1990 vaaran merkit oli- 180

181 vat jo käsillä. Kasinotalous horjui, kulutusjuhlat olivat päättymässä. Korko oli 16 prosentissa. Suomi velkaantui kovaa kyytiä ulkomaille. Asuntoreformistit halusivat vielä tuossa vaiheessa muiden mukana katsoa suhdannekuopan yli uskoen sen lyhytaikaisuuteen. Kansantalouden koettelemuksia lisäsi vielä se, että Neuvostoliitto lopetti clearing-kaupan ilman siirtymäkautta. Markka horjui, ja syksyllä 1991 oli edessä pakkodevalvaatio. Pankkikriisi heijastui koko yhteiskuntaan. Investointilaman ja rahoituksen vaikeutuminen vei rakennusliikkeet kurimukseen. Useat isot rakentajat ajautuivat rahoittajien holhoukseen. Huonoimmin kävi Suomen suurimmalle asuntorakentajalle Hakalle, jonka perustamiseen 1930-luvulla Asuntoreformiyhdistys ja sen puheenjohtaja Yrjö Harvia olivat ratkaisevasti vaikuttaneet. Hakan tie päättyi konkurssiin Asuntoreformiyhdistys joutui seuraamaan sivusta, kun valtiontaloutta ryhdyttiin palauttamaan kohti tasapainoa ankaralla säästämisellä. Tyhjän kassan diktatuurissa ei ollut paljon sijaa sosiaalisten seurausten punninnalle. Asuntohallituksen lakkauttamiseen ja Valtion asuntorahaston perustamiseen yhdistys suhtautui myönteisesti sikäli kuin päämääränä oli moniportaisen byrokratian purkaminen. Muuten epäilykset olivat vahvoja. Asuntohallinnon uudistamisen ja taloudellisen tilanteen varjolla yhteiskunnan vastuuta asuntokysymyksen hoitamisesta ollaan jättämässä markkinavoimille, jotka eivät koskaan voi toimia sosiaalisin periaattein, yhdistys kirjoitti kannanotossaan syksyllä Mielipide toimitettiin eduskunnalle ja lehdistölle. Valtion eri tukimuodot asumiselle olivat jyrkästi putoamassa. Asuntoreformiyhdistys ei hyväksynyt sitä, että tuen vähenemistä oli perusteltu myös asuntojen kysynnän vähyydellä. Kaikki laskelmat osoittavat, että nykyinen tilanne aiheuttaa kysynnän patoutumista, kannanotossa huomautettiin. Keväällä 1993 yhdistys ilmaisi huolensa uhasta, että valtio on kokonaisuudessaan menettämässä asuntopoliittisen otteensa. Valtioneuvosto on päättänyt lopettaa valtion lainanannon. Ympäristöministeriö on selittänyt, että aravatuotantoa voidaan jatkaa asuntorahastosta niissä puitteissa, jotka valtion nykyisten asuntolainojen korot ja lyhennykset sallisivat eräiden vähennysten jälkeen. Resurssit riittäisivät noin asunnon lainoitukseen. Yhdistyksen mielestä tuolloinen valtion korkotuki yksityiselle lainarahalle ei mitenkään voinut korvata valtion omaa lainoitusta eli aravaa. Korkotukijärjestelmän silloisessa muodossaan ei katsottu tuottavan pysyviä vuokra- ja asumisoikeusasuntojen markkinoita. Yleishyödylliset rakennuttajat olivat vuosikymmenten aikana tottuneet hallinnolliseen aravakorkoon, vaikka senkin tasossa ja ehdoissa oli riittänyt arvostelulle sijaa. Rahamarkkinoilta suoraan otettu rahoitus oli uutta ja epävarmaa. Vasta vuonna 1999 Suomi liittyi Euroopan rahaliittoon, mikä on merkinnyt kaksinumeroisten korkolukemien jäämistä historiaan. 181

182 Ekologisuus, kierrätys ja energian säästö ovat olleet iskusanoja asuntopolitiikassakin 2000-luvulla. Helsingin Viikissä ekologisuutta on pidetty monipuolisesti mielessä. Siitä kertovat muun muassa aurinkopaneelit näiden talojen katoilla. Kuva Markku Siiskonen. 182

183 YHDYSKUNTARAKENNE ON KESTÄVÄ ONGELMA Epäilemättä suurin syypää meille suomalaisille ajan myötä yhä kalliimmaksi käyvän yhdyskuntaverkon ylläpitoon on epäonnistunut maapolitiikka. 4h+k Viikkiin vuonna 1997 valmistuneesta puukerrostalosta, Arkkitehtuuritoimisto Mauri Mäki-Marttunen. 183

184 Uudenmaan liitossa laadituista kartoista selviää seuturakenteen leviäminen vuodesta 1945 vuoteen

185 Puheenjohtaja vaihtui Asuntoreformiyhdistyksessä 1990-luvun puolivälissä, kun Erkki Tuomiojan tilalle valittiin Ben Grass. Tuomiojan lähtö liittyi siihen, että hän oli vuonna 1991 palannut Helsingin kunnallishallinnosta valtakunnanpolitiikkaan, missä hänen vahvaa alaansa olivat olleet ja olivat edelleen kansainväliset kysymykset. Helsingin kiinteistö- ja kaupunkisuunnittelutoimen apulaiskaupunginjohtajan virka sai jäädä. Kansanedustajan työ kutsui. Seuraaja, varatuomari Ben Grass oli Asuntoreformiyhdistyksen puheenjohtajana aloittaessaan 50- vuotias VVO:n konsernijohtaja. Hän oli työskennellyt vuokra-asuntokysymyksen parissa käytännössä koko työuransa, aluksi Vantaan kauppalalla sittemmin Rakennuskunta Hakan kylkeen synnytetyssä VVO:ssa eli Valtakunnallisessa Vuokratalo-osuuskunnassa. Grassin aikana VVO kasvoi maan suurimmaksi yksityiseksi aravavuokratalojen omistajaksi ja selvisi kuten muutkin aravayhteisöt 1990-luvun alun lamasta kohtuullisen pienin vaurion. Aiemmat Asuntoreformiyhdistyksen puheenjohtajat olivat olleet lähinnä hallintomiehiä, joten siinä suhteessa Grass poikkesi useimmista edeltäjistään. Keväällä 1996 yhdistys järjesti Porkkalan Upinniemessä Villa Obbnäsissä Hakan entisessä edustuspaikassa eli Kirkkonummen työväentalolla keskustelutilaisuuden, jota kelpasi mainostaa huipputapauksena. Olisiko nyt uuden asuinalueittaisen toteutuksen aika? Mitkä ovat haasteet, mistä löytyvät kiinnostuneet, mitkä olisivat mallit? Näin asetettiin tilaisuuden teema, siis aika yleisesti. Avaussanoissaan puheenjohtaja Grass kiitteli 1960-luvulla vallalle tulleen aluerakentamisen saavutuksia, mutta oli myös kriittinen: Laatikkoarkkitehtuuriin ei ole enää varaa. Villa Obbnäsin seminaari-iltapäivän erityisyys oli se, että entinen Ary-aktiivi, presidentti Mauno Koivisto oli saatu puhujaksi. Pääesiintyjästä johtui, että osallistujia oli Upinniemeen saakka saapunut liki sata. Määrä oli suuri, kun ottaa huomioon, että yhdistyksen jäsenmäärä oli tuolloinkin parin sadan paikkeilla. Tosin seminaaria oli kuulemassa myös poikkeuksellisen monia tiedotusvälineiden edustajia. Uudeksi leiliksi tarjolla aluetoteutuksen partnership Presidentti Koivistolle sovitun puheenvuoron otsikko kuului: Aluerakentamisen synty mitkä yhteiskunnalliset ilmiöt idean synnyttivät, onko nyt olemassa niihin verrattavia ilmiöitä. Koiviston kertoman mukaan aluerakentamisen ajatus syntyi pankkien ja rakennusliikkeiden keskuudessa, kun Helsingin viimeiset tontit olivat jaossa Kulosaaressa. Elettiin 1950-luvun loppua. Jos kaupunki luovuttaisi tontteja pitkäaikaiseen rakentamiseen, voitaisiin sen nojalla kehittää asuntosäästämistä. En usko, että olisimme missään tapauksessa ilman teollista elementtirakentamista saaneet aikaan sellaisia asuntovolyymeja, joita tarvittiin, Koivisto sanoi Helsingin Sanomien selostuksen mukaan. Helsingin Työväen Säästöpankki, jonka johtoon Koivisto kuului, rahoitti ensimmäisenä aluerakentamiskohteenaan Helsingin maalaiskunnan Kaivokselaa. Armas Puolimatka olisi luvannut rakentaa Kaivokselan asunnot vaikka kuinka halvalla, mutta rea- 185

186 listinen aluepäällikkö pisti vastaan. Koivisto myöntyi kalliimpiin hintoihin: Minun mielestäni piti ajatella, että pankilla on myös intressi siinä, että se firma kestää ja menestyy, joka rakentamisen toteuttaa. Koivisto olisi työväenpankin puolesta suosinut osuustoiminnallista rakentajaa eli Hakaa mieluummin kuin perhefirma Puolimatkaa. Asuntorakentaminen edesauttoi yksityisten omaisuuksien syntymistä, jotka ovat välttämättömiä yritystoiminnalle, mutta jotka myös voidaan viedä joskus kokonaan muualle. Sillä tavalla osuustoiminnallinen hanke on pysyvämpää. Nyt voin vain todeta, että kumpikaan ei ollut pysyvää. Upinniemen seminaarin muut alustajat olivat Espoon apulaiskaupunginjohtaja Hans Korsbäck, ympäristöministeriön ylijohtaja Pekka Kangas, Rakennusliike Polarin toimitusjohtaja Arto Ihto, Etelä-Suomen Saton toimitusjohtaja C-G Fogelberg sekä Jyväskylän kaupunginjohtaja Pekka Kettunen. Heidän alustustensa aiheet kuvaavat pyrkimystä päästä rakennuslaman varjosta uuteen vauhtiin, suurempiin asuntotuotannon lukuihin, missä suhteessa aluerakentamisen aikakausi oli useimmille puhujille myönteinen vertauskohta. Tulevalle aluerakentamiselle tarjoiltiin uutta nimeä. Se oli aluetoteutuksen partnership. Alustusten aiheiden luettelo kiteyttää seminaarin järjestäjien tavoitteiden suuntaa: Kaupungistuminen hoidettiin kansakunnan kokonaiseduksi olisivatko kunnat pystyneet vastaamaan haasteeseen ilman aluerakentamista case Espoo asukkaiden ja elinkeinoelämän kannalta. Asuntorakentamisen tulevaisuus edellyttää yhteiskunnallisia ohjailuvälineitä vastaako voimassa oleva rakennuslaki tarpeita, riittääkö kunnilta aktiivisuutta tulevaisuuden visiointiin sekä riittävään kaavoitukseen ja infrastruktuuriin, mistä löytyvät resurssit kuntien maanhankintaan, mikä rooli voisi olla partnershipillä? Rakennusliikkeet ja aluerakentaminen onko rakennusliikkeillä mielenkiintoa ja resursseja herättää vanha malli tai luoda uusi malli, olisiko se eri osapuolten partnership. Rakennuttaja ja uudet mallit rakennuttajilleko aluetoteutuksen tekemisvastuu, onko innostusta ja riskinottokykyä? Kunnat, erityisesti kasvavat kaupungit uusien toimintamallien puristuksessa löytyykö lisäresursseja partnershipistä, kunnillako aloite- ja vetovastuu. Seutu kuin kottikärryistä kaadettu sieluton epäjärjestys Upinniemen vuoden 1996 seminaarissa päätelmät vanhasta aluerakentamisesta tiivisti tavallaan myös puheenjohtaja Ben Grassin tokaisu: Kävikö niin, että aluerakentaminen onnistui, mutta alueet eivät? Asuntoreformiyhdistyksessä suhtautuminen uusiin lähiöihin ei ollut aluerakentamisen kultakaudellakaan ristiriidaton. Esimerkiksi Teuvo Aura, joka sinänsä kannatti teollista kerrostalorakentamista, oli hyvin huolissaan uuden asutuksen sattumanvaraisesta leviämisestä. Helsingin kaupungilla oli pyrkimys pitää yhdyskuntarakennetta koossa. Se oli sekä hyve että välttämättömyys, koska pääkaupungin hallinnolliset rajat olivat sen verran ahtaat, että niiden sisällä ei juuri ollut neitseellistä maaseutua uusien metsä- tai peltolähiöiden pohjaksi. Auran kärsimätön kritiikki kohdistui naapureihin, Espooseen ja Vantaaseen. Koko pääkaupunkiseutu on kuin kottikärryistä kaadettu sieluton epäjärjestys, Aura kirjoitti muistelmissaan. Lausetta on paljon siteerattu. Moite osui hallinnon hajanaisuuteen ja yhteisen kaavoituksen puutteeseen. Asuntoalueiden ja liikenneyhteyksien rakentamisessa oli vaikea löytää yhteis- 186

187 Asuntoreformiyhdistyksessä on vaikuttanut kolme tulevaa tasavallan presidenttiä: Kaarlo Juho Ståhlberg, Juho Kusti Paasikivi ja Mauno Koivisto. Ståhlberg ja Paasikivi osallistuivat aktiivisesti yhdistyksen alkuvaiheisiin, muun muassa perustavaan kokoukseen Helsingin Seurahuoneella toukokuussa Ståhlberg oli tuolloin 45-vuotias Helsingin yliopiston hallinto-oikeuden professori. Hän oli nuorsuomalaisen puolueen vaikutusvaltaisimpia miehiä. Lukuisat tämän puolueen nimekkäät edustajat olivat mukana yhdistyksessä, joten Ståhlberg oli reformiliikkeessä paljolti omiensa joukossa. Paasikivi oli vuoden 1910 keväällä 39-vuotias Valtiokonttorin ylitirehtööri, ja yleishyödyllisen asuntorakentamisen rahoituksen pohdinta varmaankin liittyi viran hoitoon. Ståhlberg on jäänyt historiaan ennen muuta tasavaltaisen valtiosäännön kirjoittajana. Hänen ansionsa valtiomiehenä ja oikeusoppineena ovat niin mittavat, että mahdollinen asuntokysymyksen harrastus on jäänyt unhoon. Joku saattaa kuitenkin muistaa, että hän käytti kulosaarelaisena kaikki juristin taitonsa torjuakseen Kulosaaren liittämisen Helsinkiin. Paasikiven monumentaaliseksi rooliksi presidenttinä tuli Suomen ulkopolitiikan luotsaaminen hävityn sodan jälkeen. Kuriositeetti: asutuspolitiikassa hänellä oli suuri vaikutus siihen, että ruotsinkielisiltä alueilta maata ei luovutettu siirtoväelle. Mauno Koivisto tuli Asuntoreformiyhdistyksen hallitukseen, kun toiminta 1963 käynnistyi uudelleen. Hän oli tuolloin 40-vuotias Helsingin Työväen Säästöpankin toimitusjohtaja. Asuntolainoitus oli pankille tärkeätä, ja se oli yksi luonnollinen syy asuntopolitiikkaan osallistumiselle tuossa vaiheessa. Kuvat Atelier Apollo, Apollo, Kuvasiskot, MV. tä poliittista tahtoa. Samat ongelmat ovat seuranneet Helsingin seutua 2000-luvulle, jos kohta edistystäkin on tapahtunut. Yhdyskuntarakenteen hajoamisen kritiikki on vaikkapa sadan vuoden ajanjaksolla tarkastellen saanut uudenlaisia perusteita. Järjestämätön esikaupunkiasutus merkitsi 1900-luvulle tultaessa ihmisasunnoksi täysin vajaamittaisia hökkeleitä. Ei ollut vesijohtoja eikä viemäreitä; olot olivat hygieenisesti ja terveydellisesti ala-arvoiset. Monet sosiaaliset ongelmat kasautuivat esikaupungeissa luvulta alkaen syntyneet lähiöt nousivat hajalleen maanomistusolojen takia, mutta moderneja ne tietysti olivat. Niihin muutettiin useimmiten paljon vaatimattomammista huoneistoista. Elementtitalojen terveellisyydessä ei ollut moittimista. Oli saatu nykyajan mukavuudet. Hajanaisuuden arvostelu Teuvo Auran tapaan perustui taloudellisiin ja käytännöllisiin seikkoihin. Vaikka elementtirakentaminen sinänsä oli halpaa, kunnallisteknisten verkostojen teko ja peruspalvelujen järjestäminen tuli kalliiksi. Eikä hintavuus kos- 187

188 kenut vain rakennusvaihetta, vaan se jatkui korkeina käyttökuluina. Työmatkat pitenivät tarpeettomasti, ja se maksoi asukkaille aikaa ja rahaa luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä yhdyskuntarakenteen tiivistämisestä on tullut yksi keino kamppailla hiilidioksidipäästöjä ja ilmaston lämpenemistä vastaan. Ympäristönsuojeluherätys ravisutti kaupunkisuunnittelua kuitenkin jo 1970-luvulla, jolloin tiedostettiin uudella tavalla luonnonvarojen rajallisuus. Rooman klubin raportti Kasvun rajat ilmestyi suomeksi Maailmaa koetteli energiapula. Asuntoreformi-lehti julkaisi pääkirjoituksen otsikolla Kaupunkisuunnittelu vedenjakajalla. Teollistumisen ja taloudellisen kasvun jatkuminen nykymuodossaan kuluttaa maapallon tunnetut luonnonvarat lähivuosikymmeninä loppuun, lehti kirjoitti. Oli siis koittanut muutoksen ja säästämisen aika. Asuntojen lämpötilaa on pakko alentaa. Nyt ehkä vain tilapäisesti, mutta ennen pitkää varmasti pysyvästi. Meidän hyvinvointimaailman ihmisten on vähin erin omaksuttava uudet elintavat. Meidän on maksettava elämisestämme toisin kuin tähän asti. On esimerkiksi kannatettavaa maksaa asuntorakentamisesta; lämmöneristyksen tuntuva parantaminen tuo perustamiskustannusten nousun nopeasti takaisin halvempien käyttökustannusten muodossa, Asuntoreformin pääkirjoituksessa julistettiin. Jatkuva pyrkimys entistä suurempiin asuntoihin oletettavasti ainakin jonkin verran heikkenee, lehti päätteli. Asuntoreformiyhdistyksen perinne korostaa kohtuullisuutta oli saanut luonnonvarojen hupenemisesta uudenlaisia perusteita. Yhdyskuntarakenteen haasteet Asuntoreformi muotoili 1973 seuraavasti: Suurin asia tulee olemaan yhdyskuntasuunnittelun perustan ja tavoitteiden uudelleen muotoutuminen. Sisäasiainministeriön kaavoitus- ja rakennusosaston piirissä tämä asia on myös jo huomattu. Suomalainen asuntorakentaminen on todellakin käännekohdassaan. Sitran rahoittaman Kaupunkitutkimus 70:n tulosten mukaan suomalainen kaupunkirakenne on tavattoman hajautunut: eurooppalaisittain epätaloudellinen tulos on paljolti seurausta 1960-luvun kehityksestä. Epäilemättä suurin syypää meille suomalaisille ajan myötä yhä kalliimmaksi käyvän yhdyskuntaverkon ylläpitoon on epäonnistunut maapolitiikka. Seuraavan kymmenvuotiskauden aikana rakennettavat puoli miljoonaa asuntoa pitää nyt sijoittaa tarkasti. Niiden rakentaminen lyö meidän kaupunkirakenteemme ja yhdyskuntaverkostomme lukkoon seuraaviksi vuosisadoiksi. Pisinkin matka alkaa askeleella Rooman klubin Kasvun rajoista alkaneen keskustelun ja tavoiteasettelun keskeiseksi käsitteeksi nousi kestävä kehitys. Maailmanlaajuista tilannekuvaa täsmensi Brundtlandin raportti Our Common Future vuonna Toimeksiantaja oli Yhdistyneet Kansakunnat. Suomessa valtioneuvosto antoi 1990 eduskunnalle selonteon Kestävä kehitys ja Suomi. Tässä ilmapiirissä Asuntoreformiyhdistys pyrki käytännön työhön syksyllä Seminaarissa Upinniemessä pohdittiin kestävää kehitystä yleisesti mutta erityisesti sen sovellutuksia asuntorakentamiseen. Konkreettisena tavoitteena oli, että yhdistys tekee aloitteen korkeakoulujen arkkitehtiopiskelijoille järjestettävästä kilpailusta, jolla etsittäisiin kestävää kehitystä tukevia ratkaisuja nimetyille kohdealueille. Kilpailu toteutui. Palkintojen rahoitustakin ajatel- 188

189 len oli tarpeen saada yhdistyksen rinnalle muita järjestäjiä, ja kuin luonnostaan Asuntoliitto ja Asuntomessut liittyivät mukaan. Kilpailijoilta pyydettiin ehdotuksia kerrostalokortteliksi Espoon Leppävaraan sekä pien- ja kerrostalokortteliksi Joensuun tulevalle asuntomessualueelle. Kilpailun alkuvalmistelun tekivät Asuntoreformiyhdistyksessä arkkitehtuurin opettajat Simo Järvinen ja Esko Lehti. Puheenjohtaja Erkki Tuomioja oli kolmantena yhdistyksen edustajana mukana hankkeen edetessä. Kilpailun ensimmäiseen vaiheeseen saatiin 53 opiskelijan ehdotukset. Kestävyyden tavoitteeseen tähtääviä suunnitteluideoita oli aurinkoenergiasta jätteiden kierrätykseen ja energiaa säästävistä talotyypeistä ekologisiin rakennusmateriaaleihin. Vuonna 1993 ratkaistun kilpailun palkintoraati totesi, että ongelmana oli selvästikin kestävän kehityksen periaatteiden yksilöimättömyys ja selkeytymättömyys yleisesti ja tässä tapauksessa erityisesti kilpailijoille. Raati myönsi, että kestävän kehityksen kannalta ovat yhdyskuntarakenteelliset valinnat vaikutuksiltaan ensisijaisia. Niihin ei kilpailijoilla ollut mahdollista puuttua, koska ehdotuksia oli pyydetty asunto-, rakennus- ja rakennusryhmätasolla. Raadin mielestä yksi kilpailun tulos oli johtopäätös, että kestävän kehityksen periaatteita ei korjausrakentamisen opetusta lukuun ottamatta ole riittävästi huomioitu opetuksessa. Kestävän kehityksen edistämisessä tarvitaan sekä makrotasoa että ruohonjuuritasoa eikä aikaa ole hukattavaksi. Pisinkin matka alkaa askeleella, raati lainasi kiinalaista sananlaskua. Energiakriisistä ilmastonmuutokseen Tiivis ja säästäväinen kaupunkirakenne säilyi Asuntoreformiyhdistyksen mielenkiinnon kohteena vuodesta toisen. Usein aihe kytkettiin tonttipolitiikkaan. Sen sijaan kestävä kehitys tai ekologisuus iskusanoina olivat harvemmin käytössä. Oikeastaan vasta 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen kääntyessä lopuilleen ne nousivat näkyvästi esiin. Energian hintapiikit ja maailmanlaajuinen huoli hiilidioksidipäästöistä eivät voineet olla vaikuttamatta. Joiltakin osin energia- ja ekologiakysymysten saamaan lisähuomioon lienee vaikuttanut myös yhdistyksen puheenjohtajan vaihtuminen. Ben Grassia seurasi vuonna 2006 Hannu Penttilä. Diplomi-insinööri Penttilä oli puheenjohtajaksi tullessaan 51-vuotias ja toimi Pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskunnan YTV:n yhteistyöjohtajana. Jo seuraavana vuonna hänet valittiin Helsingin kiinteistö- ja kaupunkisuunnittelutoimesta vastaavaksi apulaiskaupunginjohtajaksi, eli siinä mielessä yhdistyksessä tehtiin paluu Tuomiojan puheenjohtajakauteen. Penttilä kuului eräässä vaiheessa Espoon johtaviin kunnallispoliitikkoihin. Työuraa hänelle oli karttunut Suomen luonnonsuojeluliitosta, ympäristöministeriön alueidenkäytön yli-insinöörin virasta sekä maakuntajohtajan paikalta Hämeestä ennen YTV:hen tuloa. Muutamat kohtalaisen lyhyin välein järjestetyt keskustelu- ja seminaaritilaisuudet kuvastavat uutta ympäristöproblematiikkaa, joka oli noussut pintaan kautta yhteiskunnan. Keväällä 2008 yhdistyksen tilaisuuden aiheena oli Kaupunkikerrostalo ja asumisen ekologisuus. Valkeakosken asuntomessuilla kesällä 2009 yhdistys toi panoksensa näyttelyn pääteemaan rakentamisen energiatehokkuuteen omalla seminaarillaan. Esitelmöit- 189

190 Olli Lehtovuoren suunnittelema Lehtovuoren alue Helsingin luoteiskolkassa on edustava esimerkki tiiviistä ja matalasta yhdyskuntarakentamisesta, jossa maankäytön tehokkuus on monien kerrostaloalueiden luokkaa. Kuva Tero Vanhanen, VVO:n arkisto. 190

191 sijöistä YTV:n tietohallintojohtaja Irma Karjalainen kertoi saksalaista Freiburgin kaupunkia esimerkkinä käyttäen, miten energiatehokkuus, energiansäästö ja uusiutuva energia voidaan sisällyttää kaupunki- ja kaavoitussuunnitteluun. On tärkeää, että kaupungit asettavat omia ilmastotavoitteita, sillä pääosa ratkaisevista valinnoista tehdään paikallisella tasolla, Karjalainen huomautti. Talvella 2010 yhdistys paneutui seminaarissa uusiin rakentamismääräyksiin, jotka nostivat tuntuvasti energiatehokkuuden vaatimuksia. Pohdittavana oli sekin, miten lisäpanostukset tulisivat vaikuttamaan asuntorakentamisen kannattavuuteen ja asuntojen elinkaaritalouteen. Tiivis ja matala paluu puutarhakaupunkiin Yhdistyksessä suhtautuminen pientaloihin herätti pitkään hämmennystä, ristiriitojakin. Päälinja oli asuntopulan helpottaminen suurissa keskuksissa kohtuuhintaista tuotantoa kasvattamalla. Kerrostalorakentaminen vaikutti kaikin puolin käyttökelpoisimmalta vastaukselta suuren muuton vastaanottamiseen ja 1970-luvuilla. Muutto kaupunkeihin ja urbaani elämä vaati suomalaisilta totuttelua. Omakotitalo säilytti suosionsa unelma-asuntona, ja vaurastumisen myötä yhä useammalla oli siihen taloudellisia mahdollisuuksia. Helsingin seudulla unelman toteuttaminen johti yhdyskuntarakenteen hajoamiseen entisestään. Asuntoreformiyhdistyksessä kavahdettiin sekä amerikkalaistyyppistä pientalomattoa että maaseutua pilkuttavaa suunnittelematonta haja-asutusta. Omakotitalot olivat nimensä mukaisesti olleet leimallisesti omistusasumista; niiden ja muunkin tyyppisten pientalojen soveltuminen vuokra-asunnoiksi asetettiin pitkään kyseenalaiseksi varsinkin Asuntoreformiyhdistyksessä vahvasti vaikuttaneiden aravaasuntojen rakennuttaja- ja omistajayhteisöjen piirissä. Rakennusliikkeille, varsinkaan suurille, pientalotuotanto ei ottanut luontuakseen. Omakotitalot olivat talotehtaiden ja kirvesmiesporukoiden markkinaaluetta täydennettynä hartiapankkirakentamisella. Omakotitaloasutuksen ja tiiviin kerrostalokaupungin vastakohtaisuutta tuli murtamaan tiiviin ja matalan malli, urbaani pientalo, joka olisi maanläheinen mutta samalla kompaktiudessaan ja kaavatehokkuudessaan kaupunkimaisen ekologinen. Ensimmäinen tiiviiseen ja maanläheiseen keskittyvä yhdistyksen asuntorakentamisseminaari pidettiin vuonna Pari vuotta myöhemmin toimintakertomukseen merkittiin, että rakentamisen muodoista varsinkin matala ja tiivis asuinrakentaminen tuntuu kiinnostavan sekä rakentajia että asunnontarvitsijoita. Täsmälleen sama lause toistui kertomuksissa joinakin vuosina. Seuraava seminaari kaupunkimaisesta pientalokaavoituksesta ja rakentamisesta oli syksyllä Alustajina oli ympäristöministeriön sekä Espoon ja Helsingin kaupunkien virkamiehiä. Tutustumiskäynti 60-päiselle osanottajajoukolle oli järjestetty Espoon Säterin alueeseen. Vuonna 2004 tiivis-matala-aiheisen seminaarimatkan kohteena oli Lahti ja siellä Kariston uusi asuntoalue. Pientalorakentaminen ja asumisen unelmat kävi toisenkin keskustelutilaisuuden aiheeksi tuona vuonna, ja vastaavia pohdintoja jatkettiin myöhemmin. Eräässä mielessä Asuntoreformiyhdistys sai ympyrän umpeen, sillä tiivis ja matala merkitsi myös paluuta vanhoihin puutarhakaupunki-ihanteisiin. Yhdistys oli käytännössä toteuttanut sitä Puu-Käpylässä. Tiiviin ja matalan esikuvallisia ilmauksia oli ollut ihailtavina ensimmäisessä suuressa asuntonäyttelyssä Muun muassa monet siellä esitellyt teollisuus- 191

192 yhdyskuntien pientaloalueet olivat aikaansa edellä. Tiivistä ja matalaa on alettu rakentaa monissa kaupungeissa. Isoimpia ja kiitellyimpiä esimerkkejä on VVO:n Helsingin luoteisnurkkaan rakennuttama Lehtovuoren alue, jonka nimi tuskin on sattumalta sama kuin sen suunnittelijan, Asuntoreformiyhdistyksen jäsenen, arkkitehti Olli Lehtovuoren. Hän on kompaktin kaupunkipientalon vannoutunut ideoija ja puolestapuhuja. Onko yleishyödyllisyys katoavaa kansanperinnettä? Asuntoreformiyhdistyksen 2000-luvun alun toiminnassa hallitseva aihepiiri ylitse esimerkiksi ekologisuuden tai pientalojen on ollut yleishyödyllisen asuntotuotannon asema. Se muuttui nopeasti. Yhdistys on joutunut tarkoituksensa peruskysymysten äärelle. Yhdistyksen vuoden 2007 toimintakertomuksessa todetaan asuntorakentamisen aloitusten kokonaisuutena kääntyneen loivaan laskuun, kun tekeille pantiin asuntoa koko maassa. Huoli kohdistui kuitenkin siihen, että yleishyödyllinen tuotanto oli vähentynyt trendimäisesti vuosi vuodelta. Valtion aravalainoittamia tai korkotukemia asuntoja aloitettiin 2007 vain 3 000, ja niistäkin suurin osa oli suunnattu erityisryhmille kuten vanhuksille tai opiskelijoille. Tuotanto on liki puolet vähemmän kuin mitä se oli viisi vuotta sitten tai kolmannes vuosikymmenen alun tuotannosta myönnettiin viimeiset valtion aravalainat. Siitä eteenpäin valtion osallistuminen asuntorahoitukseen on tullut yksinomaan korkotukena ja takauksina. Kehitys oli osin seurausta valtion tietoisesta politiikasta. Kun 1990-luvun lamavuodet olivat riittävän kaukana takana, hallitus alkoi tehdä vapaarahoitteiselle asuntotuotannolle tilaa karsimalla valtion tukemaa tuotantoa. Näin aravavuokra-asuntoja käytettiin suhdannepoliittisena jarruna alati peikoksi koettua rakennusalan ylikuumenemista vastaan. Vapaarahoitteisen omistusasuntotuotannon veto oli hyvä, sillä Suomi sai elää taloudellisesti seitsemän lihavaa vuotta. Asunnontarvitsijoilla riitti luottamusta velanottoon, koska lisäksi korotkin olivat matalat. Edellisen vuosikymmenen korkosokkia ei ollut unohdettu, mutta Euroopan rahaliiton tuomaan korkojen vakauteen uskottiin. Yhdistys joutui todistamaan jopa ylitarjontaa. Ensinnäkin sitä oli rahasta: pankit lainoittivat omistusasunnon ostoa joissakin tapauksissa sataan prosenttiin saakka. Löysä rahoitus tietysti nosti asuntojen hintoja, vaikka reaalisesti ne eivät kohonneetkaan ja 1990-lukujen vaihteen kuplan tasolle. Vuokramarkkinoilla on tilanne aiempaa tasapainoisempi, ja vuokrien nousu on liki yleisen kustannustason mukainen, yhdistyksen vuoden 2005 toimintakertomuksessa mainittiin. Paikoin oli ylitarjontaakin: muuttotappiopaikkakunnilla aravavuokrataloja jopa purettiin ja isoja asuntoja jäi tyhjilleen kasvukeskuksissa. Toisaalta oli jatkuvaa niukkuutta pienistä vuokra-asunnoista etenkin Helsingin seudulla. Vuokra-asuntomarkkinoiden jonkinasteinen tasapainottuminen sai rakennuttajat ja omistajat varovaisiksi. Valtion tukema tuotanto, jossa rakentamisen hintaa, omistajan voittoa ja vuokralaisvalintaa säädellään, jäi moneksi vuodeksi kuntien kontolle. Yksityiset omistajayhtiöt vetäytyivät siitä. Markkinaehtoiset lainat olivat tulleet kilpailukykyisiksi, eivätkä pankit asettaneet rajoituksia vuokralaisten tulotasolle tai määränneet, kuinka kauan taloa on pidettävä vuokrakäytössä. Hallinnollinen aravakorko näytti joissakin vaiheissa niin kalliilta, että lainan pitkäaikaisuuskaan ei painanut kyllin vaa assa. 192

193 Asuntotuotanto näytti siirtyvän vääjäämättä markkinoiden ohjattavaksi, kunnes kesällä 2008 tuli pysähdys. Maailman finanssikriisi alkoi kärjistyä, vapaarahoitteinen uustuotanto pysähtyi äkkiä lähes kokonaan. Vuoden lopulla pankit eivät enää antaneet asialliseen hintaan lainaa edes kunnille valtion tukemaan vuokra-asuntotuotantoon. Varsin nopeasti valtio kaivoi lisää työkaluja tukipakistaan: se antoi lisää käynnistysavustuksia asuntotuotannolle ja auttoi korkotuella vauhtiin uuden vuokra-asuntomallin, jossa valtion hintakontrolli on lievä ja vuokra-asuntoina pitämisen velvoiteaika lyhyt. Asumissoikeusasuntojen teko virisi pitkästä aikaa. Asuntotuotannon käynnissä pitämiseksi ja yleisemmin suhdannepolitiikan kannalta toimet olivat tarpeellisia. Palaako yleishyödyllinen asuntotuotanto kuihtumisen tielle, kun talouden häiriötila jossakin vaiheessa on ohi ja määräaikainen asuntopolitiikka lakkaa? *** Asuntoreformiyhdistyksen jäsenhankintavetoomuksessa vuonna 1910 julistettiin, että nykyajan sosiaalisista kysymyksistä on epäilemättä tärkein kysymys kelvollisten, huokeiden asuntojen hankkimisesta myös vähävaraisille. Onko asuntokysymys saanut jo vastauksensa? Kehitys sadassa vuodessa on ollut valtava. Suomen kansantuotteen määrä asukasta kohti on vuonna 2010 kaksitoista kertaa suurempi kuin Totta kai myös asumisolot ovat kokeneet vallankumouksellisen muutoksen, mistä kertovat tämän kirjan lopussa oleva tilastot. Varmaankin kaikkein pisimmälle on päästy epäterveellisen asumisen kitkemisessä jos unohdamme nykyajan homeongelmat. Asuntoreformiyhdistyksen perustajissa oli monia lääkäreitä, mutta nykyään se ammattikunta ei ole enää yhdistyksessä näkyvä. Viime vuosisadan alun asuntokurjuus on poistunut, ja toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeniä vielä vallinnut asuntopula on huomattavasti lieventynyt. Siinä mielessä nykyinen tilanne kuitenkin vastaa sadan vuoden takaista, että isolla osalla kansaa omat varat ja tulot eivät riitä tämän päivän mitalla kohtuulliseen asumistasoon. Elintaso-Suomi on voittanut absoluuttisen köyhyyden ja absoluuttisen asuntokurjuuden, mutta suhteelliset ongelmat ovat edelleen olemassa. Monialainen Asuntoreformiyhdistys on järjestönä vaikuttanut asunto-olojen parantamiseen, ja jäsenet ovat edistäneet asioita erikseen omilla tahoillaan. Yhdistys on tarjonnut foorumin asuntokysymyksen asiantuntijoille ja asianharrastajille. Se on toiminut pöytänä, jonka ääreen on voinut vapaasti tulla keskustelemaan ja kehittelemään ideoita. Tämä ominaisuus on ollut yhtä lailla tärkeä kuin sadat viralliset kokoukset ja seminaarit sekä niissä syntyneet julkilausumat ja kannanotot. Asuntokysymykseen on monta tarkastelukulmaa ja on myös keskenään ristiriitaisia etunäkökohtia. Ne ovat voineet Asuntoreformiyhdistyksessä kohdata. Sidosryhmiä on läpi yhteiskunnan. Jäsenistön pitkään yhteiseen linjaan ovat kuuluneet kaupunkilainen näkökulma ja avoimuus kansainvälisille vaikutteille. Ilkka Sumu, yhdistyksen palavasieluinen aktiivi monen vuosikymmenen ajalta, kuvasi monasti asuntoreformin rajattomuutta eksistentiaalifilosofi Martin Heideggerin ajatuksella: asuminen on ihmisen tapa olla maan päällä. 193

194 Asuntoreformin toinen vuosisata Asuntokysymys siivitti sata vuotta sitten reformistisia ajatuksia Euroopassa. Saksalaisten ja englantilaisten esimerkkien mukaisesti myös Suomen kaupunkien ja teollisuuspaikkakuntien puutteellisia asuinoloja parannettiin kaupunkien, suuryritysten ja myös työväestön omin voimin. Kohtuuhintaisuus oli tähän kaikkeen välttämätön lähtökohta. Tontit olivat käytännössä ilmaisia ja suunnitelmat usein tyyppipiirustuksia. Asukkaiden omatoimisuus oli merkittävää. Viime vuosisadan alun toteutuneista unelmista ovat hyvänä näytteenä yhä Asuntoreformiyhdistyksen alulle panemat Kansanasuntojen puutalokorttelit Helsingin Käpylässä. Teollisuuspaikkakunnilla yhtiöt loivat isällisesti ajan parhaiden arkkitehtien kanssa tehtaiden läheiset yhdyskunnat, esimerkkinä vaikkapa Alvar Aallon suunnitelma 1930-luvulla Kotkan Sunilassa. Sotien jälkeinen asutustoiminta loi taas monin tavoin kiitetyt rintamamiestalot. Voimakas kaupungistuminen ja 1970-luvuilla synnytti metsälähiöt, jotka soveltuivat elementtitehtaiden tuotantoon. Lähiöiden vastapainoksi ajatus kompaktikaupungista nosti päätään ja muokkautui vähähiilisen yhdyskunnan malliksi 2010-luvun kynnyksellä. Myös satavuotias puutarhakaupunki-aate on luotu vuosikymmenien kuluessa monesti uudestaan, nyt viimeksi matalien ja tiiviiden kaupunkipientalojen alueina. Käytännön asuntopolitiikka ei ole koskaan ollut vain asuntotarpeen tyydytystä. Ajassa vallinneita tuotantotapoja ja -määriä ovat ohjanneet alkuun asuinhygienian ja sosiaalipolitiikan tavoitteet, sittemmin myös aluepolitiikka ja ympäristöpolitiikka. Tavoite yhteiskunnallisten olojen vakiinnuttamisesta on vaikuttanut asuntolojen kehittämiseen. Aika ajoin rakennusteollisuutta on elvytetty asuntopolitiikan keinoin. Toimintaa rajaavina ja mahdollistavina tekijöinä ovat olleet aina maapolitiikka, talouspolitiikka ja ajalle mahdollinen rakentamisen teknologia. Asuntokysymyksen voi summata Asuntoreformiyhdistyksen perustajajäsenen Einar Böökin sanoin: Parempien ja huokeampien asuntojen hankkimiseksi kaikille kansankerroksille ponnistellaan taloudellisilla ja teknillisillä, lainsäädännöllisillä ja hallinnollisilla keinoilla sen tähden, että asuntokysymys on ihmisille elinkysymys sen tähden että se on kulttuurikysymys. Tästä eteenpäin uusia asuntoja ja vanhojen korjausta tarvitsevat keskimäärin nykyistä pienemmät ja vanhemmat ruokakunnat. Yhä useampi uusi asuntokunta rikastuttaa suomalaista yhtenäiskulttuuria omalla kulttuurillaan. Pienet ruokakunnat ja uudet tulokkaat kaipaavat nykyistä voimakkaammin asunnon lisäksi läheisen asuinyhteisön luomaa tukea elämänsä taipaleelle ja myös asumiseen. Asuntojen rooli vapaa-ajan ja työnteon tyyssijana tulee kasvamaan. Joustavia lisätiloja tarvitaan asunnoissa tai asuntojen läheisyydessä. Palvelut halutaan löytää kävelymatkan ulottuvilta. Erottavan kaupunkisuunnittelun aikakaudesta siirrytään takaisin asumisen, palveluiden ja työpaikkojen sekoittuneeseen, tiiviiseen kaupunkirakenteeseen. Päivittäisen moottoriliikenteen kasvu pysähtyy, ja raideliikenteen asemanseuduista tulee liikkumisen solmukohtia. Asemanseuduille keskittyvät työpaikat ja suurta väestöpohjaa tarvitsevat palvelut. Kaupungistuminen 194

195 yleisenä ilmiönä kehittyy, ja kaupunkiseudut verkostoituvat suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Kaupunkien läheisen maaseudun merkitys lähiruuan tuottajana kasvaa. Asuntojen hallintamuotojen suosiota ohjataan vastaisuudessakin (asunto)poliittisilla päätöksillä. Omistusja vuokra-asuntojen laadulliset erot tulevat kaventumaan. Tulemme näkemään ajan tarpeisiin innovoituja uusia vuokra- ja omistusasumisen välimuotoja. Vuokra-asuminen yleistyy elämäntapojen muuttuessa ja pitkien, kiinteiden työurien vähentyessä. Uudet ja korjattavat asunnot ovat nykyistä älykkäämpiä. Resurssien ja energian käyttö tuotettua ja ylläpidettyä asuntoyksikköä kohden vähenee. Osa asunnoista muuttuu energian kuluttajista energian tuottajiksi. Suurimmat innovaatiot tulevat koskemaan nykyisen rakennuskannan korjaustoimintaa ja muista käyttötarkoituksista asunnoiksi muutettavia rakennuksia. Yhä harvemmalla on enää asuntovelkaa. Osa ei velkaa tarvitse ja osa ei velkaa kykene ottamaan. Kohtuuhintaisen asuntopolitiikan tavoitteena on tuottaa kasvavalle vuokra-asukaskunnalle soveltuvia asuntoja ja huolehtia kynnyksen madaltamisesta ensimmäiseen omistusasuntoon. Tällöin rahoitusmarkkinoiden muutokset eivät raunioita yksittäisten ihmisten unelmia paremmasta elämästä. Asuntoreformiyhdistyksen pysyvä tehtävä on muistuttaa hyvän asunnon välttämättömyydestä kaikille kansalaisille. Yhdistyksen tulee koota asuntopolitiikan toimijat jatkossakin keskustelemaan moniarvoisesti ja vaihtamaan mielipiteitä koko asuntopolitiikan laajasta tehtäväkentästä. Näin syntyvät uudet ideat ja asunnot sekä Asuntoreformiyhdistyksen toinen vuosisata. Hannu Penttilä Asuntoreformiyhdistyksen puheenjohtaja 195