A-klinikkasäätiön raporttisarja nro 59. Jukka Ahonen. Ongelmapelaajien haastattelututkimus

Transkriptio

1 A-klinikkasäätiön raporttisarja nro 59 Jukka Ahonen Ongelmapelaajien haastattelututkimus

2

3 Jukka Ahonen Ongelmapelaajien haastattelututkimus Kaikki on menny sinne kaupan automaatteihin. A-klinikkasäätiön raporttisarja nro 59 Helsinki 2010

4 A-klinikkasäätiön raporttisarja nro 59 WS Bookwell Oy 2010 Taitto: Janne Lahtinen ISBN (painettu) ISBN (pdf ) ISSN (painettu) ISSN (verkkojulkaisut)

5 Sisältö Kiitokset 7 Johdanto 8 Suomalainen rahapelijärjestelmä 10 Rahapeliautomaattien hajasijoittelu 11 Ongelmapelaaminen 15 Yksilön sairaus 16 Riippuvuus ja modernin ajan kurinpito 18 Oppiminen sairauden ytimessä 21 Kansanterveydellinen näkökulma 24 Ongelmallinen rahapelaaminen Suomessa 28 Ongelmapelaajien hoito 31 Pelitoiminnan ja ongelmapelaamisen hoidon uusi aika ongelmapelaajan haastattelututkimus 39 Aineisto ja menetelmät 39 Perustietoja haastatelluista henkilöistä 41 Haastatellut rahapelien pelaajina 43 Rahapelaamisen aloitusikä 47 Alaikäisenä säännöllisen rahapelaamisen aloittaneet 48 Riippuvuudet, mielenterveyden häiriöt ja muut ongelmapelaamiselle mahdollisesti altistavat tekijät 49 5

6 Haastateltujen näkemyksiä ongelmapelaamisen syistä 50 Täysi-ikäisenä säännöllisen rahapelaamisen aloittaneet 54 Merkittävän elämänmuutoksen seurauksena rahapelaamisen aloittaneet 55 Työelämän menestymispaineessa rahapelaamisen aloittaneet 58 Peliuran alkuvaiheessa tuntuvia voittoja kasinopeleistä saaneet 60 Muut 61 Yhteenveto muista riippuvuuksista, ongelmista ja niiden syyselityksistä 62 Rahapeliautomaattipelaajan arkea 65 Vihjeet 66 Itsehallinnan pettäminen 69 Tilanne- ja rakenteellisten tekijöiden merkitys 72 Pelaamisen hallinta arjessa 73 Kokemuksia ongelmapelaajien hoitojärjestelmästä 75 Mikä hoidossa ja tuessa auttoi? 80 Ongelmapelaajien hoitojärjestelmän kehittämistarpeita asiakasnäkökulmasta 84 Tiedon lisääminen häpeän hälventäjänä 87 Peliklinikka apua ja tietoa välittämässä? 91 Haastattelututkimuksen teemat ja rahapelijärjestelmän haamu 95 Raha-automaattiyhdistys kritiikin kohteena 96 Pelien ja mielikuvien markkinointi 101 Rahapelijärjestelmä ja ongelmapelaaminen 102 Puhtaiden pelaajien mahdollisuus 103 Rahapeliautomaattien saatavuuden ja ominaisuuksien vaikutus ongelmapelaamiseen 106 Nuorten rahapelaaminen 111 Rahapeli- ja hoitojärjestelmän suhde 117 Yhteenveto 120 Kirjallisuus 127 6

7 Kiitokset Kiitän lämpimästi Pekka Heinälää, Tapio Jaakkolaa, Lasse Murtoa ja Tuukka Tammea käsikirjoituksen raakaversion asiantuntevasta kommentoinnista. Lisäksi osoitan erityiskiitokset Juha-Pekka Valkamalle RAY:n toimintaa koskevasta tietoudesta ja Antti Murrolle rahapelaamisen termistöön liittyvistä keskusteluista. Helsingissä Jukka Ahonen 7

8 Johdanto Rahapelaamiseen liittyvät ongelmat ovat nousseet viimeisimmän vuosikymmenen aikana aivan uudella tavalla mielenkiinnon kohteeksi Suomessa. Tähän ovat vaikuttaneet ensinnäkin rahapelaamisen nopea lisääntyminen ja monipuolistuminen sekä kansainvälisen peliriippuvuustutkimuksen kasvu. Toiseksi ongelmanäkökulman esiinnousuun on yhdistynyt valtiovallan huoli rahapelien yksinoikeusjärjestelmän säilyttämisestä. Euroopan unionissa kansalliset pelimonopolit ovat mahdollisia ainoastaan, mikäli järjestelyn voidaan osoittaa torjuvan pelihaittoja vapaata kilpailua tehokkaammin. Suomalaisen järjestelmän sosiaalisen vastuun osoittamiseksi rahapeliyhteisöt ovat viime vuosien aikana muun muassa käynnistäneet omat vastuullisuusohjelmansa. Lisäksi pelinjärjestäjien tuotoista on ohjattu merkittäviä summia pelaamisen aiheuttamien ongelmien ehkäisyn ja hoidon kehittämisprojekteihin. Sosiaali- ja terveysministeriö puolestaan on kanavoinut peliyhteisöjen tuottoja peliongelmien tutkimustoimintaan sekä suoraan että muun muassa Alkoholitutkimussäätiön kautta. (Tammi 2008, ) Yksi edellä mainituista ongelmapelaajien hoidon kehittämisprojekteista oli vuosina Helsingissä toteutettu avohoitokokeilu Rapeli-yhteisö, jonka projektisihteerinä tämän tutkimusraportin kirjoittaja toimi. Rapeli-yhteisön asiakaskunta jossakin määrin kyseenalaisti hoitoon hakeutuneen suomalaisen ongelmapelaajan keskivertoprofiilin, joka oli muodostunut aikaisempien tutkimusten ja selvitysten perusteella. Päihdehakuisuus ja moniongelmaisuus eivät näyttäneet liittyvän Rapelin asiakaskuntaan niin selkeästi kuin hoitojärjestelmässä tavattuun ongelmapelaajien enemmistöön. Kun lisäksi oli esitetty kritiikkiä, jossa katsottiin ongelmapelaajien hoidon sijoittamisen ensisijaisesti päihdehuoltoon rajaavan hoidon ulkopuolelle ennen 8

9 kaikkea päihteitä käyttämättömiä pelaajia (ks. Murto 2005), näytti Rapeli-yhteisön asiakaskunta tarjoavan mielenkiintoisen tutkimusaineiston sekä pelaajaprofiilien että hoitojärjestelmän näkökulmasta. Tutkimuksen päätavoitteena on ollut pyrkimys laajentaa käsitystä ongelmapelaajista ja tuoda esiin näkemyksiä hoitojärjestelmän kehittämistarpeista. Erityishuomiota on pyritty kiinnittämään henkilöihin, joiden ongelmallinen pelaaminen ei yksiselitteisesti liity päihderiippuvuuteen tai moniongelmaisuuteen. Hanketta on rahoittanut Alkoholitutkimussäätiö. 9

10 Suomalainen rahapelijärjestelmä Rahapelien asema ja yhteiskunnallinen määrittely ovat muuttuneet oleellisella tavalla viimeisen 50 vuoden aikana. Rahapelaaminen on vapautunut kielloista ja rajoituksista osaksi uusliberalistisen yhteiskunnan viihdeteollisuutta. Kehityksen myötä asennoitumistaan on muuttanut myös valtiollinen sääntely, joka yhtä kaikki on säilyttänyt keskeisen asemansa useimpien maiden rahapelimarkkinoilla. Valtiovallan sääntelypyrkimyksiä ohjaa ennen kaikkea tarve kanavoida mahdollisimman suuri osa pelivoitoista yhteiskunnallisiin tarkoituksiin. Yksilön kannalta yhteiskunnan säätelemä pelaaminen on muuttunut synnistä ja rikoksesta hyväntekeväisyydeksi, jota tehdään rationaalisista syistä. Rahapelaamisen katsotaan kuuluvan yksilöllisen vapauden alueeseen, jota saa loukata lähinnä vain rikosepäilyn tai alaikäisten suojelutarpeen perusteella. (Cosgrave & Klassen 2001, 1 5; Korn & Gibbins & Azmier 2003, ; Tammi 2008, 176.) Suomessa laillinen rahapelaaminen ja samalla pelaamisen tuoton kanavointi yleishyödyllisiin tarkoituksiin on taattu monopolijärjestelmällä, jossa on annettu rahapelilupa kolmelle peliyhteisölle, Raha-automaattiyhdistykselle (RAY), Veikkaus Oy:lle ja Fintoto Oy:lle (Arpajaislaki 2001, 11 ). Erityisesti RAY ja Veikkaus Oy osallistuvat merkittävällä panoksella hyvinvointiyhteiskunnan rakenteiden ja toimintojen ylläpitämiseen. Vuonna 2008 jaettiin RAY-avustuksina 312 miljoonaa euroa terveyttä ja sosiaalista hyvinvointia edistäville kansalaisjärjestöille. Veikkaus Oy:n voittovaroja puolestaan jaettiin samana vuonna suomalaiselle taiteelle, liikunnalle, tieteelle ja nuorisotyölle 408 miljoonaa euroa. (RAY:n vuosikertomus 2008, 42; Veikkauksen vuosikertomus 2008, 31.) Suomalaiset pelaavat rahapelejä enemmän kuin EU-kansalaiset keskimäärin. Sosiaali- ja terveysministeriön toimeksiannosta vuonna 2007 suoritetun väestökyselyn mukaan noin kolme neljäsosaa 15 vuotta täyttäneistä suomalaisista pelaa rahape- 10

11 lejä vuosittain. Eniten pelataan Lottoa, Vikinglottoa ja Jokeria, joita oli pelannut 64 prosenttia kyselyyn vastanneista. Toiseksi eniten pelataan rahapeliautomaatteja (35 prosenttia), joiden ohella lähes yhtä suosittuja ovat erilaiset pahviset raaputusarvat (34 prosenttia). Pelaamiseen käytetään myös suhteellisen paljon rahaa. Rahapelejä vähintään kaksi kertaa kuukaudessa pelaavat suomalaiset (noin 40 prosenttia vastanneista) käyttivät pelaamiseen 5,2 prosenttia nettotuloistaan. Pelaamiseen käytettyjen rahamäärien perusteella rahapeliautomaatit ovat selvästi Suomen suosituin rahapelimuoto. RAY:n rahapeliautomaatit tuottivat jonkin verran enemmän kuin Veikkauksen arvontapelit, joiden pelaajakunta automaatteihin verrattuna oli kuitenkin lähes kaksinkertainen. (Aho & Turja 2007, 5, 9, 24; Valkama 2006b, 11; Valkama 2009a.) Rahapeliautomaattien hajasijoittelu Pelinjärjestäjistä Raha-automaattiyhdistyksen toiminta on jo yli kolmen vuosikymmenen ajan näkynyt suomalaisessa arkipäivässä parhaiten. Rahapeliautomaatteja pelattiin ainoastaan ravitsemusliikkeissä vuoteen 1973 asti, jolloin RAY:lle myönnettiin oikeus sijoittaa automaatteja muuallekin. Sopiviksi paikoiksi katsottiin tuolloin muun muassa huoltoasemat, kioskikaupat, tavaratalot ja odotushallit. Toinen merkittävä uudistus oli vuoden 1976 raha-automaattiasetuksen muutos, jolla automaattipelaamisen ikärajaa alennettiin 18 vuodesta 15 vuoteen. Kyseiset muutokset helpottivat oleellisella tavalla rahapeliautomaattien saatavuutta ja lisäsivät niiden käyttäjäkuntaa. Peliautomaattien ohella niiden ympärille kerääntyneistä joutilaista eläkeläisistä ja nuorisojoukoista tuli tuttu näky suomalaisissa yleisissä tiloissa. (Kortelainen 1988, ) 1970-luvun puoliväliä seuranneen kahden vuosikymmenen aikana rahapeliautomaattien tarjonnassa tapahtui suuri rakennemuutos, jonka dramaattisin vaihe alkoi vuonna Kansalaiset saivat pelattavakseen ensimmäiset yhden panoksen mekaaniset hedelmäpelit vuonna 1975, johon asti kaikki automaatit olivat mekaanisia pajatsoja luvulle tultaessa tarjontaa monipuolistettiin myös elektronisilla pajatsoilla ja hedelmäpeleillä sekä joillakin melko vähämerkityksellisiksi jääneillä automaattimalleilla. Merkittävä muutos tapahtui kuitenkin vuonna 1986, kun markkinoille tuotiin sekä monen panoksen hedelmäpelit että videoraha-automaatit (videoruudulla toteutetut rahapelit). 11

12 Kyseisenä vuonna Raha-automaattiyhdistyksen yli rahapeliautomaatista vielä noin 60 prosenttia oli pajatsoja. Vuoden 1993 kolikkouudistuksen myötä pajatsot jäivät muutamaksi vuodeksi lähes kokonaan pois käytöstä, mutta uudenlaisten rahapeliautomaattien määrää lisättiin samalla tuntuvasti. Vuoteen 1994 mennessä rahapeliautomaattien kokonaismäärä oli lisääntynyt vain parilla tuhannella kahdeksan vuotta aikaisempaan verrattuna, mutta monen panoksen hedelmäpelien ja videoraha-automaattien yhteenlaskettu kokonaisosuus automaateista oli noussut 89 prosenttiin. Kyseisenä vuonna Suomessa oli käytössä vain 23 pajatsoautomaattia. Suurimmillaan edellisen vuosikymmenen alussa pajatsojen lukumäärä oli ollut lähes (Valkama 2009b.) Rahapeliautomaattikannan rakennemuutos vaikutti nopeasti Raha-automaattiyhdistyksen kokonaistuottoon. Vuonna 1986 RAY:n erilaisten automaattien ja kasinopelien määrä oli jonkin verran alhaisempi kuin edellisenä vuonna. Myös rahapeliautomaattien osuus kaikkien automaattien ja kasinopelien lukumäärästä oli laskenut vuoteen 1985 verrattuna. Tästä huolimatta vuosi 1986 oli lähes käänteentekevä RAY:n kokonaistuoton kannalta. Se kasvoi edellisestä vuodesta noin viidenneksellä. Kasvu perustui pitkälti rahapeliautomaattien tuoton kasvuun. Niiden tuotto oli noin neljänneksen edellistä vuotta suurempi. Samalla rahapeliautomaattien osuus RAY:n kokonaistuotosta nousi noin 85 prosenttiin. (RAY:n toimintakertomus 1986, 3, 7 9.) Vuosi 1986 oli kuitenkin vielä marginaalinen uudentyyppisten rahapeliautomaattien suhteen. Kun niiden määrää seuraavana vuonna edelleen lisättiin, RAY:n kokonaistuotto nousi lähes neljänneksellä. RAY:ssä saatettiin tehdä havainto, että pelaajat ottivat uutuudet innolla vastaan (RAY:n toimintakertomus 1986, 3). Uutuuksien määrää lisättiin niin rivakkaan tahtiin, että jo vuonna 1991 monen panoksen hedelmäpelien ja videoraha-automaattien osuus oli yli puolet rahapeliautomaattien määrästä (Valkama 2009b). Samanaikaisesti RAY:n pelitoimintojen tuotto alkoi reilusti ylittää asetetut vuosittaiset tuottotavoitteet luvun lopun taloudellisesti suotuisina aikoina RAY:n tuotto kasvoi huikeaa vauhtia. Vuonna 1985 kokonaistuotto oli noin 636 miljoonaa markkaa ja vuonna 1989 jo noin miljoonaa markkaa eli noin 112 prosenttia enemmän. (RAY:n toimintakertomukset 1985, 7; 1987, 7 ja 1989, 10.) Tuoton kasvuun eivät vaikuttaneet ainoastaan peliautomaattien monipuolistuneet ominaisuudet vaan myös niin sanottuihin pelipisteisiin huoltoasemille, kauppoihin ja kioskeihin hajasijoitettujen automaattien määrän tasainen kasvu (esim. jo vuonna 1995 noin 90 % automaattien kokonaismäärästä, RAY:n toimintakertomus 1995, 13). 12

13 Tuottojen kasvaessa RAY:n jakamien avustusten määrä kasvoi suhteessa vielä nopeammin. Vuonna 1985 avustuksia jaettiin noin 301 miljoonaa markkaa ja vuonna 1989 noin 758 miljoonaa markkaa eli noin 152 prosenttia enemmän. (RAY:n toimintakertomukset 1985, 5 ja 1989, 6.) 1990-luvun alun taloudellisen laman vaikutuksesta Raha-automaattiyhdistyksen tuottoja alettiin enenevässä määriin suunnata julkisen talouden tasapainottamiseksi valtion menoja säästäviin kohteisiin. Kun kuntien mahdollisuudet sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämiseen heikentyivät, niiden tueksi nousivat aikaisempaa selvemmin RAY:n tehostetusti avustamat hyvinvointipalveluja tuottavat järjestöt. Joidenkin alojen, esimerkiksi päihdehuollon, palveluista on merkittävä osa siirtynyt kolmannen sektorin hoidettavaksi. (Myllymäki & Tetri 2001, ; Kaukonen 2000, , 197.) Rahapeliautomaattien pelaajien kannalta lisääntyvä pelaaminen on hyvinvoinnin tuottamisen lisäksi merkinnyt muotoutuneen hyvinvointimallin rakenteiden vahvistamista. Nykyisinkin noin 90:ää prosenttia RAY:n rahapeliautomaateista pelataan erilaisten yhteistyökumppaneiden tiloihin sijoitetuissa pelipisteissä. RAY:n automaattien vuoden 2008 keskiarvomäärä pelipisteissä oli yhteensä Automaateista oli ravintoloissa ja kahviloissa 6450, kaupoissa 4883, huoltoasemilla 3321, kioskeissa 1981 ja muissa tiloissa 323. Huoltoasemien automaateista saatu kokonaistuotto oli niukasti muita kumppaneita suurempi, ja kaupat nousivat ensimmäistä kertaa ravintoloiden ja kahviloiden rinnalle pelieurojen kerääjinä. Huoltoasemien ohella myös kioskeissa tuotto automaattia kohden oli selvästi parempi kuin muissa pelipisteissä. Pelituotto kumppaniverkoston pelipisteiden ja RAY:n omien pelisalien rahapeliautomaateista vuonna 2008 oli yhteensä 594,6 miljoonaa euroa, joka oli 90 prosenttia koko RAY:n pelitoiminnan tuotosta. Peliautomaattien tuottamasta summasta 516,9 miljoonaa (87 prosenttia) tuli pelkästään pelipisteisiin sijoitetuista rahapeliautomaateista. Myös RAY:n jakama yhteiskunnallinen hyöty tulee lähes kokonaisuudessaan rahapeliautomaattien tuotosta. (RAY:n vuosikertomus 2008, 4, 26 27, ) Automaattipelaaminen on tuottoisaa myös yhteistyökumppaneille, jotka saavat 17 prosenttia tiloihinsa sijoitettujen rahapeliautomaattien tuotosta. Eurooppalaisittain ajatellen suomalainen rahapeliautomaattien hajasijoittelu ei kokonaisuutena ole täysin ainutlaatuinen ilmiö. Myös automaattien suhteellinen määrä (3,6 automaattia tuhatta asukasta kohden vuonna 2008) on vain eurooppalaista keskitasoa. Harvinaiseksi Suomen tilanteen tekee ensinnäkin pelaamisen alhainen ikäraja 13

14 johon on tosin tulossa muutos valmisteilla olevan arpajaislain myötä. Toiseksi automaattien suuri määrä aivan tavallisissa ruokakaupoissa on melko poikkeuksellista. Kolmas järjestelmän omaleimaiseksi tekevä piirre on erittäin laaja automaattien pelaajakunta, ja neljäs kansalaisten suuren enemmistön myönteinen suhtautuminen automaattipelaamiseen. (Euroopan maiden rahapelijärjestelmistä esim. Meyer & al. 2009). Myönteinen suhtautuminen näkyy myös RAY:n erinomaisessa yrityskuvassa. Vuonna 2009 suoritetun gallup-tutkimuksen mukaan kuluttajat arvostivat Raha-automaattiyhdistyksen Suomen parhaaksi yhteiskuntavastuun kantajaksi. RAY sijoittui kyselyssä kokonaisvastuullisuuden lisäksi ykkössijalle taloudellisessa ja sosiaalisessa vastuunkannossa. RAY:n koettiin myös tiedottavan vastuullisuudestaan parhaiten verrattuna tutkimuksen muihin organisaatioihin. (RAY-tiedote ) RAY:n toiminnan on helppo mieltää olevan puhdasta hyväntekeväisyyttä; rahapeliautomaattien tuotosta yleishyödyllisiin tarkoituksiin ohjautuva summa on Suomessa aivan omaa luokkaansa muihin Euroopan maihin verrattuna. Kolme neljäsosaa tuotosta ohjautuu yhteiskunnalliseen hyvään. Vain Islanti on eurooppalaisista maista ainoa, joka Suomen ohella pääsee yli 50 prosentin osuuteen (59 % vuonna 2008). (Valkama 2009c.) 14

15 Ongelmapelaaminen Suomalaisessa kielenkäytössä ongelmalliseen rahapelaamiseen liittyvät lukuisat käsitteet ovat jossakin määrin jäsentymättömiä (Jaakkola 2008b, 504). Peliongelma, ongelmapelaaminen, liikapelaaminen, pelihimo, peliriippuvuus ja patologinen pelaaminen ovat kaikki ahkerasti käytettyjä termejä, jotka tosin käyttäjästä ja käyttöyhteyksistä riippuen ovat saaneet hieman erisisältöisiä ja epämääräisiäkin merkityksiä. Myös kansainväliselle rahapelien ongelmatutkimukselle on ominaista käsitteiden käytön epäjohdonmukaisuus, ei ainoastaan eri tutkijoiden ja suuntauksien välillä vaan myös yksittäisten tutkijoiden kielenkäytössä. Tämä kertoo siitä, ettei ongelmallisesta rahapelaamisesta eikä sen eri tasoista ja ilmenemismuodoista ole olemassa täysin yksiselitteisiä näkemyksiä. Toisaalta termien moninaisuus kertonee siitä, että vilkas tutkimustoiminta ei välttämättä ole ainoastaan selventänyt tutkimuksen kohdetta, vaan monin osin myös hämärtänyt kokonaiskuvaa. Eräs ongelmapelaamisen tutkija, Robert Wildman, on kutsunut alan tutkimuskirjallisuutta todelliseksi tieteelliseksi sekasotkuksi ( true scientific mess ) (Abbott 2006, 27). Myös tässä tutkimusraportissa käsitteitä käytetään jonkin verran jäsentymättömästi ensinnäkin niissä yhteyksissä, kun katsotaan oleelliseksi toistaa, mitä termiä jotkin ongelmapelaamiseen liittyvät toimijat esimerkiksi tutkijat, pelinjärjestäjät tai haastattelututkimukseen osallistuneet pelaajat ovat käyttäneet jotakin ilmiötä kuvatessaan. Toiseksi näin tapahtuu yhteyksissä, joissa ongelmapelaaminen vertautuu ilmiöihin, joita on määritelty lähinnä vain riippuvuusnäkökulmasta. Muutoin pyritään mahdollisimman johdonmukaisesti käyttämään käsitteitä ongelmapelaaminen ja ongelmapelaaja, joilla tässä raportissa tarkoitetaan kaikentasoista ongelmia tuottavaa rahapelaamista. Myös kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa on melko yleisesti käytetty samansuuntaista ratkaisua: ongelmapelaamisen (problem gambling) käsitettä on käy- 15

16 tetty niin, että se sisältää myös sairaalloiseksi luokitellun rahapelaamisen ulottuvuuden (Shaffer & al. 1999, ). Rahapelaajia on ryhmitelty muun muassa seuraavalla tavalla: tasolle 0 sijoittuvat henkilöt eivät ole koskaan pelanneet rahapelejä, tason 1 muodostavat niin sanotut sosiaaliset tai viihdepelaajat, tasoon 2 kuuluvat liikaa pelaavat, riskiryhmään kuuluvat tai holtittomasti pelaavat ja tasoa 3 luonnehtii peliriippuvuus tai pakonomainen tai patologinen pelaaminen. Peliongelmaisten seulontaan eniten käytetty mittari South Oaks Gambling Screen (SOGS) puolestaan määrittelee kyseisestä testistä 0 2 pistettä saaneet ongelmattomiksi, 3 4 pistettä saaneilla on ongelmia pelaamisen hallinnassa ja 5 tai enemmän pisteitä saaneilla on todennäköinen peliriippuvuus. (Jaakkola 2008b, ) Ongelmapelaamisen sairaalloinen tila, pelihimo, on määritelty kahdessa eri tautiluokituksessa, amerikkalaisessa DSM-järjestelmässä sekä Suomessa käytössä olevassa ICD-10 -järjestelmässä. Sairausnäkökulmasta jäsentymättömien pelaamismuotojen huomioiminen ongelmapelaamisen osana on huomattavasti myöhäisempää perua kuin ilmiön näkeminen psykiatrisen diagnosoinnin kautta. Yksilön sairaus Psykiatrinen kiinnostus peliongelmiin oli aluksi aktiivista Yhdysvalloissa, jossa sekä laillisella että laittomalla uhkapelaamisella (gambling) oli pitkä historia jo ennen toista maailmansotaa. Amerikkalaisen laillisen rahapelaamisen kolmannen aallon pelimahdollisuuksien merkittävä lisääntyminen alkoi joissakin Yhdysvaltojen osavaltioissa jo 1930-luvulla. Pelaamisen laillistamisaalto kiihtyi 1970-luvulla, jolloin myös kasinoiden rahapeliautomaattien voitot alkoivat kilpailla erilaisten pöytäpelien tuottaman voiton kanssa. Prosessia nopeutti peliautomaattien ripeä muuttuminen uuden teknologian elektronisiksi laitteiksi 1970-luvun puolivälistä alkaen. (Dunstan 1997; 1 25.) Uudenlaisten pelimuotojen lisääntymisen myötä alettiin myös raportoida aikaisempaa enemmän ongelmapelaamista, jonka havaittiin lisääntyvästi liittyvän nimenomaan rahapeliautomaatteihin. Samanlaisia havaintoja tehtiin muissakin englanninkielisissä maissa (Australia, Uusi-Seelanti, Kanada ja Iso-Britannia), joista tuli Yhdysvaltojen vanavedessä edelläkävijöitä myös ongelmapelaamisen tutkimuksessa. Rahapeliautomaattien rakenteellisista ominaisuuksista (structural characteristics) 16

17 oltiin kiinnostuneita jo 1960-luvulla, koska niiden katsottiin muun muassa poikkeuksellisen tehokkaasti aiheuttavan voittamismahdollisuuksien virhearviointeja. (Volberg 1996, ; Harrigan 2007.) Peliongelmien yleistyessä Amerikkalainen psykiatriyhdistys (American Psychiatric Association) muotoili myös sairaalloisen rahapelaamisen lääketieteellisen määritelmän, joka sisällytettiin vuoden 1980 Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders (DSM-III) -versioon. Siinä mielen sairaudeksi määriteltävästä liiallisesta rahapelaamisesta käytettiin termiä patologinen uhkapelaaminen (pathological gambling), jonka katsottiin kuuluvan hillitsemishäiriöiden (impulse control disorder) joukkoon. Suomeksi ilmiöstä alettiin käyttää vanhaa kansankielistä nimitystä pelihimo. Pelihimon määrittelyllä sairaudeksi on yhtymäkohtia alkoholismin sairauskäsityksen syntyyn. E. M. Jellinek rakensi luvuilla alkoholismin sairausmallinsa AAliikkeen jäsenien täyttämän kyselylomakkeen tietojen pohjalta (Conrad & Schneider 1980, 90 92). Amerikan psykiatriyhdistyksen asiantuntijat käyttivät samantyyppistä maallikkotietoa määritellessään pelihimoa ja ilmiön eri vakavuusasteita. Vuonna 1957 Los Angelesissa perustettiin Gamblers Anonymous (GA) -liike, jonka toiminta perustui AA-ideologian soveltamiseen peliongelmiin. Organisaatio loi 20 kysymystä, joihin vastaamalla henkilö saattoi tunnistaa ja mitata pakonomaista pelaamistaan (compulsive gambling). Psykiatriyhdistys muokkasi pelihimon tunnusmerkit pitkäli GA-esikuvan mukaiseksi diagnostiikaksi (ks. Lesieur 1988, 39). Koska nimettömien pelurien käyttämä pakonomaisen käyttäytymisen nimike kuitenkin oli psykiatrian määritelmissä varattu egodystoniselle, mielihyvää tuottamattomalle toiminnalle, psykiatriyhdistyksen edustajat ottivat käyttöön patologisen uhkapelaamisen käsitteen. Psykiatriyhdistys asetti hyvin pian uudistuskomitean muokkaamaan DSM-III -kriteeristöä. Pelihimon arviointiperusteet joutuivat kritiikin kohteiksi ennen kaikkea keskiluokkaisten luonnehdintojensa sekä samanaikaisdiagnoosit poissulkevan ja pelaamisen seurauksia korostavan luonteensa vuoksi. Uudistustyötä tekevien päähuomio korjaustyön aikana kiinnittyi kuitenkin tuolloin ajankohtaiseen tutkimustoimintaan, joka ensinnäkin huomioi pelihimon esiintyvyyttä yhdessä alkoholi- ja huumeongelmien kanssa ja toiseksi luonnehti pelihimoa aineriippuvuuksien (substance dependency) kaltaiseksi ilmiöksi. Alkoholismille oli luotu riippuvuusmääritelmää noudattava kriteeristö jo vuoden 1980 DSM-versiossa (Poikolainen 1983, 119). Vuonna 1987 julkaistussa, tarkistetussa DSM-IIIR -luokitteluversiossa eri päihderiippuvuuksien määritte- 17

18 lyjä oli yhdenmukaistettu, ja pelihimon kriteerit oli muotoiltu päihderiippuvuuden kriteerejä muistuttaviksi. (Walker 1996, ) Riippuvuus ja modernin ajan kurinpito Teoreettisella tasolla voidaan aikaisemmin lähinnä riskinottoon viehättyneen ihmistyypin elämäntavaksi tai yksinkertaisesti synniksi luonnehditun ilmiön julistamista sairaudeksi tarkastella esimerkiksi Conradin & Schneiderin (1980) tunnetun analyysin kautta. Kyseiset tutkijat esittävät poikkeavuuden määrittelyn historiallisen muutoksen kolmivaiheiseksi prosessiksi: poikkeavuuden muuttuminen synnistä rikoksen kautta sairaudeksi. Siirtyminen paradigmasta toiseen on tapahtunut jaksottaisesti, eri selitysmallien yhtäaikaisena ja vaihtuvana läsnäolona. Länsimaisissa yhteiskunnissa tieteelliset tai tieteellisiltä vaikuttavat poikkeavan käyttäytymisen selitykset ovat saaneet erityisaseman. Kehityksen myötä sekä poikkeavuuden määritelmät että käsittelytavat ovat selvästi medikalisoituneet, ja lääketieteellinen professio on saanut paljon valtaa kaikkeen sairaudeksi määriteltyyn. Poikkeavuuden nimeämisessä sairaudeksi on kuitenkin edelleen pohjimmiltaan kysymys moraalisesta arviosta; termien avulla määritellään jotakin ei-toivottua ilmiötä. (Conrad & Schneider 1980, ) Amerikkalaisen psykiatriyhdistyksen diagnoosijärjestelmien luomistyössä voidaan nähdä selviä piirteitä siitä, miten aikaisemmin paheiksi miellettyjen ilmiöiden ja ilman selkeää määrittelyä jääneiden ihmismielen häiriöiden kohdalla pyrittiin lääketieteelliseen haltuunottoon. Samalla pyrittiin psykiatrian profiilinnostoon luomalla tieteellisiltä vaikuttavia luokittelujärjestelmiä, vaikka esimerkiksi niin alkoholismin kuin pelihimon kohdalla tieteellinen määrittely perustui osittain hyvin subjektiivisiin olettamuksiin ja maallikkotoiminnassa syntyneisiin mielipiteisiin (ks. Nikkinen 2008, 15 17). Patologisen pelaamisen lääketieteellisen määritelmän syntyprosessissa on nähtävissä myös hieman eri aikoina syntyneiden selitysten pakkautumista, ei niinkään vanhan korvautumista uudella koetellulla tiedolla luvulla syntyneeseen DSM IV -versioon on mahdutettu ensinnäkin psykiatrian pyrkimys antaa lääketieteellinen määritys osittain vanhan kaunokirjallisuuden ja GA-kertomusten pohjalta syntyneelle sairaalloiselle uhkapelaajalle (alituinen rahapelaamisen ja siihen liittyvien toiminto- 18

19 jen tai rahanhankinnan pohtiminen). Toiseksi määritelmä sisältää pelkän mielihyvän tavoittelun lisäksi käsityksen patologisesta pelaamisesta yhtenä kompulsion eli pakkotoiminnan keskeisen tunnusmerkin ahdistuksen ennalta ehkäisemisen tai vähentämisen sisältävänä ilmiönä. Toimintaa ei kuitenkaan selitetä pakkomielteen aiheuttamaksi, vaan riippuvuuden määritelmillä, joiden mukaan pakonomaiselta vaikuttava toiminta syntyy toistuvan itsehallinnan menettämisen seurauksena. Selitysten pakkautumisen ja ajassa muuttuvan luonteen voidaan nähdä kertovan tiedon tarkentumisen lisäksi poikkeavuuksien määrittelyvaltaan liittyvästä poliittisesta prosessista, jossa on pohjimmiltaan kysymys sosiaalisten kontrollitoimien soveltamisoikeudesta ja -muodoista. Conrad & Schneider (1980) näkivät erityisesti 1900-luvun amerikkalaisen yhteiskunnan kokeiluja, uutuuksia, humanitarismia, pragmatismia ja yksilöllisyyttä kunnioittavan hengen olleen mitä hedelmällisin maaperä poikkeavuuksien medikalisaatioprosessille. Amerikkalaisen yksilöllisyyden ihanteen vuoksi tyypilliset ratkaisuyritykset sosiaalisiin ongelmiin olivat jo perinteisesti enimmäkseen yksilöiden elämään suuntautuvia interventioita. (Conrad & Schneider 1980, 25, 263.) Kun syntisen ja rikollisen nähtiin sairaaseen verrattuna olevan vastuullisia teoistaan, poikkeavuuksien medikalisaatioprosessi uhkasi kuitenkin riistää sairailta vastuun omasta tilastaan. Osittain ongelma ratkaistiin selittämällä useita poikkeavuuksia riippuvuuden kaltaisiksi sairauksiksi, joiden tietyt määritelmät (halu tai toistuvat yritykset lopettaa haitallinen käytös) palauttivat potilaalle tietoisuuden itsehallinnan keskeisyydestä haitallisessa käytöksessä ja sen käsittelyssä. Vuoden 1980 version kriteeri täydellisestä kyvyttömyydestä vastustaa pelihimoa oli poistettu korjaillusta versiosta. Avautuvat ratkaisumahdollisuudet olivat amerikkalaisen unelman self-made man -ihanteen mukaisia eivätkä näin ollen edellyttäneet kajoamista yhteiskunnallisiin instituutioihin. AA- ja GA-ajattelun pohjalta itsesäätelyn ja itsehallinnan vaikeuksista tuli keskeisiä myös riippuvuussairauksien määritelmissä. Toisaalta omaksuttiin itseapuliikkeiden näkemys tietynlaisista yksilön sisäisistä muutoksista ongelman poistumisen edellytyksenä. (Pathological gambling: A critical review 1999, 11.) Mahdollisuus riippuvuuden ratkaisemiseen ei kuitenkaan poistanut patologisen määrittelyn ylivaltaa; taudista saattoi toipua mutta ei parantua. Riippuvuusselitystä sovellettiin moneen muuhunkin ilmiöön luvun alkupuolella pyrittiin rakentamaan teoriaa eräänlaisesta addiktioille alttiista persoonallisuudenrakenteesta, jollaisen omaavalla henkilöllä on erityinen taipumus liialliseen päih- 19

20 teidenkäyttöön ja muihin riippuvuuksiin (Castellani 2000, 55; Walker 1996, ). Jakobs (1986) käytti nimenomaan patologisesta pelaamisesta kärsivää henkilöä kehittämänsä yleisen riippuvuusteorian prototyyppinä. Hän painotti kaikilla riippuvuuksilla olevan samanlainen etiologia ja katsoi addiktioille alttiin henkilön voivan sairastua mihin tahansa riippuvuuteen. Conradin & Schneiderin mukaan poikkeavuuksien määrittelyssä sairauksiksi oli perimmiltään kysymys vallankäyttöä ja sen eri muotoja koskeneesta kamppailusta. Juuri 1900-luvun länsimaisissa yhteiskunnissa tapahtuneena ilmiönä sitä voidaan tarkastella foucaltlaisen normalisoivan hallinnan näkökulmasta. Michel Foucault n mukaan hallitsijavaltaan perustunut suvereenivalta korvautui näissä yhteiskunnissa vallankäytön muodoilla, jotka keskittyivät ihmisiin elävinä olentoina sanan biologisessa merkityksessä. Foucault käytti tällaisesta hallinnan muodosta nimityksiä biovalta (biopouvoir) tai biopolitiikka (biopolitique). Kun suvereenivalta tarvittaessa vahvisti oikeutensa väkivallalla, biovalta puolestaan pyrkii elämänprosessien jatkuvaan arvioimiseen, vahvistamiseen ja hallitsemiseen. Lakien sijasta biovallan ja tieteiden esimerkiksi lääketieteen ja psykologian yhteistyöstä syntyy normeja, joihin yksilöitä pyritään sopeuttamaan. Foucault esitti, että biovallan normalisoiva hallinta subjektivoi ihmisiä yksilöinä. Koska biovalta ei suvereenivallasta poiketen yksilöi vallan käyttäjää vaan vallan kohteet, subjektivointi tapahtuu näyttämällä yksilöt objekteina itselleen eli tekemällä heidät oman ajattelunsa kohteiksi. Foucault väittikin, ettei modernin ajan yksilöllisyys perustu ihmisten autenttisille kokemuksille itsestään vaan normalisoivalle hallinnolle. Tässä yksilöitymisprosessien historiallisessa käännekohdassa Foucault antoi keskeisen paikan kaikille tieteille, analyyseille ja käytännöille, joiden nimeen sisältyi sana psyko-. (Alhanen 2007, 22, ) Normalisoivan hallinnan mahdollistama ulkoisten valtarakenteiden siirtyminen yksilön sisälle kutisti aiemmin yhteiskunnallisiksi kysymyksiksi venyneet ilmiöt yksilöiden henkilökohtaisiksi ongelmiksi ja itsehallintatekniseksi kurinpidoksi. AA- ja GA-liikkeiden edustama ongelmien syiden objektivointi subjektien sisäisiksi ominaisuuksiksi edusti uudenlaista kuria, jonka biopoliittista merkitystä lisättiin ja rationalisoitiin riippuvuuskäsitteen laajentamisella psykiatrisessa diagnosointijärjestelmässä. Kahdessa ensimmäisessä DSM-luokittelussa (1952, 1968) riippuvuus (addiction) mainittiin huumeiden yhteydessä, mutta ilmiön määrittely oli niukka ja semanttisesti epäselvä. 20