Aamulehdestä: Kalanperkaajia haetaan kalatehtaaseen Pohjois-Norjaan. Yst. Vast. Tämän lehden konttoriin nimimerkille: Kokemusta ei tarvita.

Transkriptio

1 KALATKIN VUOTAVAT VERTA En koskaan totu jäähyväisiin. Sanoin äidille hetki sitten hei. Hän ei vastannut, suoristi vain esiliinanhelmaa ja nielaisi. Luoja auttakoon heitä jotka todistavat lähtöjä. He jäävät. Heidän on ymmärret-tävä lähdön olemus, sen sydän, sen sydämettömyys. Olisinko lähtenyt jos olisin joku toinen, toinen joka sanoo: Koti, Koti,Koti. Hän joka jää, eikä lähde koskaan. Nyt seison maantiellä, nostan peukalon. Älytön olo, en ole liftannut. Autot ohittavat, isot ja pienet metallilaatikot. Ilma roikkuu harmaana, joka nurkka ja talojen laidat valuvat. Kurkussa kiertää, nielen ja nielen. En tiedä mistään mitään, se on olotila johon yleensä kukaan ei halua. Vaikka tietäminenkin on harhaa, me vain kuvittelemme kaikenlaista. Anorakki paukuttaa vetelästi. Tukka lentää hupusta, on syyskuu ja viileys sanoo rajuhkosti päivää. Vaihdan jalkaa, minuutit juoksevat, kohta tunti tässä rupeamassa. Aamulehdestä: Kalanperkaajia haetaan kalatehtaaseen Pohjois-Norjaan. Yst. Vast. Tämän lehden konttoriin nimimerkille: Kokemusta ei tarvita. Sitten rekka pysähtyy, tie jyrähtää sen painosta. - Mihin matka, kuuluu korkeuksista. - Jäämerelle. - Hyppää kyytiin. Heitän repun ja ähellän perässä. Asetun repsikan tuoliin, heitän ylimääräiset vaatteet taakse ja huokaisen. Ajokoppi on ahdas nysä. Hajut ryntäävät nenään. Makkara, kahvi, bensa ja hiki. - Kalevi, mies esittelee. - Irma. Moottori pauhaa. Pienet ininät siis täytyy niellä mahaansa. - No. Mikä sai tytön tielle, Kalevi karjuu.

2 - Levoton veri. Mikäs siinä. Puhutaan vain, jos se minusta riippuu. Kerrotaan elämäntarinat kärkeen, että pääsee siitäkin. Miehen ruutupaita repsottaa vatsakummun päällä, tukka on ylikasvanut, peittää melkein silmät. Siniset, kauniit, hätäisesti katsottuna. Sisäilmanväriset posket, leuassa vako. Nämä kasvot sopivat tänne, sanoisi piirustuksenopettaja. Hän vertaisi kohdetta ympäristöön, ympäristöä kohtee-seen. Kalevi=kohde. Rekka=ympäristö. Jos ajokoppi olisi näyttämö ja lavastajalle annettaisiin neuvo: Ajattele matkaa, ajattele miestä matkassa. Likaa, lian liikettä. Minä havannoin. Tässä kopissa on vessapaperirulla, termoskannu, paperimukit, kampa. Pölyä. Makkaraa muovissa. Näkkileipäpaketti. Veitsi, lusikka, haarukka. Turun sinappi-tuubi. Avattu kahvipaketti, Kulta-Katriinaa. Miksei, onhan niitä muuallakin, siten me ollaan niin kuin muutkin. He jotka ovat kotona, paikallaan. Painan naaman penkkiin ja torkahtelen. Valo vähenee. Katuvalot ilmestyvät pitkän metsärupeaman jälkeen, tuikkivat hengästyt-tävästi, nuolevat ikkunoita ja seiniä. Radio mekastaa iskelmää. Kalevi tuijottaa tietä. Tietysti. Sehän on loputon, pyörät rullaavat sitä esiin kuin mittanauha senttejä. - Hyvä keli, kohta tullaan Rovaniemelle. Kalevilla on ryppy otsassa, ei sitä aikaisemmin ollut. Mitä tekee väsynyt ihminen. Murhia. Uupunut ihminen haukkuu tienvierusliftaajat turhanpäiväisiksi rakoperseiksi. Tyttöhupakoiksi jotka kuvittelevat, että maailma on hyvä ja jokainen ratissa istuva, hyväntekijä. Mun veli, kaheli Make risti jokaisen rekkakuskin murhaajaksi ja raiskaajaksi. Itse ei uskaltanut mitään, kaivoi muttereita verstaassaan, siinä sen elämä. Minä sentään otan riskejä.

3 Simpukka-baari loistaa pimeyden keskeltä. Kyltti lupaa vuorokauden aukioloaikaa. Koikkaroimme sisään. Vessan jälkeen menen pöytään, Kalevi hörppii jo kahvia. Ostan omat. Ei me jakseta puhua, juodaan vaitonaisena. Mitä sitä sanoisikaan. Miten on mennyt, mites pyyhkii. Tai muuta yhtä turhanpäiväistä. Rekkoja jyrähtelee lisää. Kuskit tekevät jonoa kassalle ja moikkaavat Kalevia, vilkuilevat minua merkitsevästi. Turha jurina mitään luulla, ajattelen väsyneesti. Puoli tuntia voi mennä muutamassa ripsien räpytyksessä, niin nytkin. Seuraan Kalevia autoon nöyränä kuin lammas. * Rekka parkkeerataan taukopaikalle, yö ympärillä on iso ja musta. Se sihisee hiljaisuutta, metsä ainakin. Autot suhahtelevat harvakseltaan ohitse kuin nuolit. Olen pysähdyksissä, en ole olemassa, olen lakannut. Uudeksi ristimäni Kallu-mies laittaa totisena lavitsaa yökuntoon. Me ei todellakaan puhuta, mykkyys olkoon aina vieraanamme, voisi ulkopuolinen todeta. Mutta ei ole ketään muita, vain me, ei kukaan näkemässä. Mitä tahansa voi tapahtua. Pahaa, hyvää. You named it, sanotaan elokuvassa. Tämä ei ole elokuvaa, tämä on hidastettua mykkäelämää vuodelta 1913 ennen ensimmäistä maailmansotaa. Ennen kuin maailma räjähti. Niin kuin nyt, vuonna Nytkin voisi räjähtää, jossain räjähtääkin, me emme vain tiedä siitä. Joku tapetaan, joku kuolee. Nuori, vanha, lapsi. Minäkin voin kuolla, tuntea lonkeromaiset käsivarret puristavina ympärillä. Sil-loin kutistuisin linnunpoikaseksi, olisin sikö ennen syntymää. Kallumies olisi hirviö. Se karjuisi taivaalle. Minä voin. Minä kykenen. Me nukutaan. Yö ottaa meidät, syö suihinsa päivän, päiväirman, päiväkalevin. Kallu ja

4 Irkku. Repaleiset raukat, orpokakarat. Kalevi kuorsaa. Minä näen unta. Aurinko polttaa tukkaa. Juoksen, melkein lennän. Minua ajetaan takaa. Oksat rytkyttävät jalkoja, kädet huitovat. Tie on tiheä oksista. Ne tiivistyvät taakseni, sulkevat takaa-ajajan hornan kuuseen. Mutta juoksen. Varmuuden vuoksi, en lakkaa juoksemasta. En usko pelastukseen. En pelastu koskaan. Minun on juostava ja tietähän, sitä riittää. - Herää, puhut kummia, Kalevi ynisee korvaan. Olen märkä. Valun lakanan täyteen huokosvettä. Kohta olen kuivunut, kovaa maata. Ikävä on iso sivu, ei tämä yö riitä. Emme me. - Hiki, mutisen. Se kuivaa. Juttelee jotain ja pyyhkii. Tukkani leviää yltympäriinsä. Syön sitä, pureskelen hampaitten välissä. Kallu huiskii haituvia naamalta, kokoaa yhteen nippuun. Kas, kun et ala letittämään kas, kun et ala äidiksi, isäksi, veljeksi, enoksi. Miten vain, näin valmis en ole ollut koskaan. Irti. Minun isäni ei ole hauska mies. Isä istuu keittiön tuolilla ja sanoo perkele. Me ei sanota mitään. Isän laukku roikkuu ovenpielessä, ruskea, naarmuista nahkaa. Siellä, soljen takana ovat vasara, saha, naulat. Isälle pöytä on pöytä ja maantie kulkemista varten. - Ei se heitukoista huoli, sanoo isä. Yö avaa pikku sydämeni ja itkun, pärskin kuin kakara. Olen tyttö taas, isän sylissä. Piirrä hevonen, se musta, ruutupaperille. Paksulla viivalla, lyijykynällä. Olen taas pureskellut kynän pään, syönyt sitä kuin ruokaa. Lyijy värjää kielenpään mustaksi. Kallu tulee sisääni hitaasti niin kuin tientuntija tulee. Hän tuntee mutkat, kuopat, tienvarsien puskat. Hän etenee suoraan, oikeasti. Ei kysy tietä, ei kysy saako tulla. Hän tulee. Kallu on rekkojen ritari. Hän hallitsee autoa kuin naista. Auto on valas, nainen kesytetty käärme.

5 Tulisilmäinen säie miehen alla. Aamu tulee, aina ne tulevat vaikka ei haluaisi. Olen nukkuvinani kun Kallumies nousee ruttuisilta lakanoilta ja pukee vaatteet. Rukoilen mielessäni, mitä en yleensä koskaan tee. Anna rakas Jumala kaiken olla tavallisesti. Onhan se. Kalevi iskee rattiin kiinni ja viheltelee, mikä on uutta. Itse olen mykkä, mykistynyt. Noin sadan kilsan jälkeen. - Poiketaan kaffelle. - Yhyh. Samanlainen bensis, kuskijono tiskillä oli sitten etelässä, pohjoisessa tai siinä välillä. Kalevi heittää herjaa miehille. - Miten peli hurraa! - Mitä Hokkanen, huhuu! Me pojat ajetaan tiet sileiks! Ja muuta vastaavaa. Niin kuin sellainen joka on saanut yön täydeltä lihaa, elimiä hikeä, suuta. Se loistaa Kallusta kilometrien päähän. Minä olen vaivaantunut. Vaivaannun. Minulla ei ole yhtään vaatetta, yksikään vaateriekale ei suojele minua. Olen alasti tässä tilassa kun toiset pakenevat kymmenien vaatekertojen sisälle. Onko mikään aine yhtä suojaton kuin iho. Kosketuksen jäljiltä. Tämä ei ole kysymys, en kysy mitään. Hän, joka on alasti päivällä, puettujen ihmisten keskellä, ei avaa suutaan. Hän ei päästä ääntäkään, hän on paikallaan, ääneti. Ollaan jo vaikka missä, pohjoinen avartuu kairana tien reunoilla. Maisema autioituu ja tie käy mutkaiseksi. Tuntuu kuin taivas kohta poksahtaisi otsaan ja itse Jumala näyttäytyisi. Hän sanoisi suoraan, päin naamaa, mistä tässä kaikessa on kysymys, siten, että 27-vuotiaskin sen ymmärtäisi. Saati Kallu, joka on vanhempi ei vanha, mutta aikuisen iässä. - Ollaan kohta Norjan rajalla, Kalevi sanoo. - Joo.

6 Eipä muuta. Naimisissa se on, sormus kiiltelee sormessa. Sadut seis, ne valkoiset ratsut, prinssit ja prinsessat. Onnelliset loput. Kitisevä halu jatkaa kakarana oloa, nyhjätä kyljessä, tehdä pesä syliin, asua siellä aina ja iänkaikkisesti, ei anna rauhaa. Kakara itkee sisälläni sitkeästi. Vollaa. On hyvä olla puhumatta. On hyvä katsoa toista ja uskoa. - En sinä tähän kuole. Se yhtäkkiä paukauttaa ja katsoo niin syvälle, etten sinne yllä. - Mihin. Ei vastausta. Auto senkun mouruaa ja ryskii. Mokoma valas. Saavumme vihdoinkin rajalle, turskan haistaa jo. Se uida polskuttaa mereltä, tunturien yli. Kaloista en tiedä muuta kuin, että ne haisevat. - Tunnetko kalateollisuutta, kysyn. Viattomuuteni on ase siinä kuin pyssytkin. Kuka sitä voi vastustaa, on kokenut piru. - Mikä ihmeen kysymys toi oli. - Ihan hyvä kysymys. - Ei tälläinen yksinkertainen kuskinretale tiedä muuta kuin mihin ajaa ja mitä. - Ajan minkinruokaa kalatehtaalta, hän jatkaa. - Ok. Se mitä olen ei päde siellä minne olen menossa. Maisema ei vastaa vaikka sitä tuijottaisi silmät apposen auki. Kaupunkilainen on talottomassa ympäristössä idiootti. Ei ole mitään mihin kiinnittyä, ei ole muuta kuin maasta kurkottavat tuulen veivaamat ruohotupsut, pieniä väähkyräkoivuja luikertelee rinteessä muutama. Kiviä riittää. Niistä on tunturit tehty, laet tekevät kaaria horisonttiin. Liuskakiviä on aika ja Luoja levitellyt jäkälän päälle epämääräiseksi kasoiksi. Eikä ketään missään. Autius jättää ihmispolon yksin ja sanoo. Katso itseäsi ja kestä.

7 Minä kasvoin aseman vieressä, noki ja junan lonksutus taustalla. Liikenne melusi seinän takana ja pihapiiri oli tanner sodassa ja rakkaudessa. Sodasta ei ollut kuin kymmenisen vuotta ja miehet sen tähden ruvella, juovuksissa ja naiset pirttihirmuja. Jyristämme tunturin päällä. Valo ja varjo vuorottelevat, pimeys laskee kohta oman sihtinsä. Kallulla on täysi työ pitää auto reitillä, vaot ja kuopat hytkyttävät koko laivuetta. Kun avaruus pääsee mieleen asti, räjähtää tajunta. Näin valtavan edessä ei voi ajatella pienen-nyheröisiä ajatuksia. Ei pysähtyä yleisiin valitusaiheisiin. Kuten rahapula, vino nenä, ihonväri, väärät sääret tai kutsumaton finni nenänpäässä. Kallu katsoo tietä. Jos hän jotain miettii,niin se on moottori, sen kestävyys tai kestämättömyys tai miten päästä minusta vaivattomasti eroon. Varmistan.. - Mitä mietit. - Alkaa pimetä. Kohta laskeudumme kylään. En tiedä rakkaudesta. Vaivaa se on. Kähmintää tanssilattialla ja hikisen illan jälkeen epäselviä reittejä tuntemattomaan taloon. Outoon huoneeseen, vieraan ihmisen kanssa. Alapääreitti ei ole tie tutustumiseen minun mielestäni. Se on pakoreitti yksinäisyydestä, mikä joka kerta pettää. Edessä näkyy jo merta, rantaa. Rykelmä kirkkaanvärisiä taloja on rakennettu rantaviivaa pitkin ja loivasti ylös tunturin kupeeseen. Hyistä. Onko tämä ihmisten paikka. Meri avautuu kuin kita ja talot kyyhöttävät anteeksipyytävästi melkein sen suussa. Luonto on herra ja valtias. Täällä kutistutaan ihmisen kokoon ja se on pienenpieni. Katuvalot syttyvät. Ajamme tehtaalle, läpi kylän. Olen kauhusta jähmeä. Kohta pitää nousta ja jättää Kallu, auto. Paleltaa. Kallu kurvaisee tehtaan pihaan, lastauslaiturille. Laivat täyttävät sataman. Isot

8 ja pienemmät. Aallot keinuttavat niitä, kyljet paukahtelevat laituria vasten. Rekan moottori hiljenee, pysähtyy. Kallu huokaisee, nojaa rattiin. - Tuolla on asuntola. Hän nyökäyttää kaksikerroksista taloa päin. Se on tien toisella puolella, ulko-ovi auki. Ikkunoista häilyvät valot. - Sinne vaan. Kyllä ne siellä neuvovat. - Kala haisee. En keksi muuta. Se todella haisee. Haju tunkee ikkunan raosta autoon jossa vielä istumme, josta en halua lähteä. En kantaa ristiäni. Niin kuin äidin tapana on sanoa: Jokaisella on ristinsä. Minun ristini odottaa minuutin sisällä, kun on lähdettävä. Käveltävä tokkuraisin jaloin taloon. Ei kotiin. Sitä ei enää ole, on kämppä, muutaman neliön koppi, yksi ikkuna, siinä räikeät verhot. Kallu tuijottaa hajamielisesti tehtaan ovea. Se pysyy kiinni. On odotettava aamuun. Hän toteaa rauhallisesti. Huokaisee taas, ottaa termospullon, kiertää korkin auki ja kaataa höyryävää kahvia mukiin. - Otatko lähtöryypyt. Hän kysyy ja ojentaa kuppia. Nyt rakastan jokaista maailman kuppia. Muovista,posliinista, emalista. Pinnasta lasite heijastaa kasvot, huulet. Ihana kuppi, tarraan siihen kiinni kuin hukkuva. Kallu kaataa itselleen. Palaan taas itseeni ja uskon, että selviydyn tulevasta. Äiti sanoisi, kampaa tukkasi. Ennenkuin menet ihmisten ilmoille. Minulla on pitkä tukka, ruskea. Auringonvalossa siinä häivähtää pronssi. Se heiluu jo ristiselän paikkeilla ja on kaunistukseni hyvässä ja pahassa. Nyt takkumäärä voidaan liittää matkan pituuteen, kuka tässä kaaoksessa muistaa kammata. Ei Kallunkaan päässä näytä järjestys olevan. Hiuksia, valtavat määrät. Auto täynnä. - Raskas duuni sulla. - Nooh. Voisi olla huonominkin. Kallua ei järkytetä, siinä se nojaa rattiin ja tuijottaa pihaa kuin odottaisi ihmettä. Minäkin istun kuin tatti eikä tahdonvoimani tahdo herätä.

9 Kampaa tukkasi. Kampaa tukkasi. Pese naamasi. Pese naamasi. Äiti on ilmestynyt oikein kunnolla takaraivooni määräilemään. Minulla ei ole suhdetta äitiin, äidin maailmankuva on erikoinen, koska sitä ei ole. Paitsi lause. Ei maailma pysähdy kanttiinsa, se on kuin pallo. Kierii omaa tahtia minne tykkää. Parempi antaa mennä eikä puuttua liikaa. Olin liian kauan sen helmoissa, asuin kotona vaikka ikää tuli ja työpaikka varmistui saumaajaoppilaana Suomen Trikoolta. Rikoin kuvion, kertakaik-kiaan ja tässä sitä ollaan. Jumalan selän takana. Äidin mielestä kalat eivät ole sen kummallisempia kuin muutkaan eläväiset. - Kalatkin vuotavat verta, se sanoi. Se oli ostanut Hallista hauen ja nähnyt. Vuotavan veren tiskillä. Riitta Penttinen