MATKAKERTOMUS TYÖSKENTELYSTÄ ROTARYLÄÄKÄRINÄ ILEMBULAN LUTERILAISESSA SAIRAALASSA TANSANIASSA

Transkriptio

1 MATKAKERTOMUS TYÖSKENTELYSTÄ ROTARYLÄÄKÄRINÄ ILEMBULAN LUTERILAISESSA SAIRAALASSA TANSANIASSA Outi Karhunen, ll, yleislääketieteen erikoislääkäri Työjakso: Viittaan aikaisempaan matkakertomukseeni työjaksolta , joka ohessa liitteenä. Työskentelin siis viidettä kertaa yleislääkärinä Ilembulan sairaalassa ja sitä ympäröivissä kylissä sekä viikon mittaisen jakson Mufindissa. Matkajärjestelyt sujuivat täysin ongelmitta. Tällä jaksolla työskentelin sairaalassa pääsääntöisesti miesten sisätautiosastolla sekä lastenosastolla. Osastoilla työskentelin yhdessä paikallisen kollegan kanssa ja myös itsenäisesti tulkin avustuksella tehden osastokiertoja. Työskentelin myös pientoimenpideyksikössä (minor theather),jossa mm ommellaan haavoja, avataan paiseita, kipsataan murtumia, tutkitaan korva- ja gynekologiset potilaat sekä tehdään ultraäänitutkimuksia. Aikaisempaa enemmän osallistuin palliatiivisen mobiiliyksikön toimintaan ja kiertelin sen mukana ympäröivissä kylissä. Näille vastaanotoille (jotka pidettiin yleensä paikallisen kirkon alttarilla) hakeutuivat HIV-positiiviset potilaat saamaan säännöllisen lääkityksensä. Lisäksi, jos potilaalla oli jokin ajankohtainen ongelma, hänet tutkittiin ja hoidettiin samalla kertaa. Tätä tutkimus- ja hoitotyötä pystyin aiempien kokemusteni ja koulutukseni avulla tekemään aiempaa enemmän melko itsenäisesti tulkin (esim. hoitajan) avustuksella. Työhön tarttuminen oli minulle helppoa, koska lähes koko sairaalan henkilökunta ja sairaalan toimintatavat ovat minulle entuudestaan tuttuja. Yhteistyö kaikin puolin sujui mielestäni hyvin, mutkattomasti ja joustavasti. Koin, että työilmapiiri oli molemmin puolin toisiamme kunnioittava, mikä on mielestäni erittäin tärkeää vieraassa maassa ja kulttuurissa työskenneltäessä. Tämän ansiosta työskentely sujuu ja pystymme molemmin puolin oppimaan uutta. Osastokierroilla ja potilaita hoidettaessa keskustelimme ja neuvottelimme kollegojen kesken erilaisista hoitokäytännöistä ja hoitovaihtoehdoista. Kiertojen yhteydessä annoin myös opetusta paikallisille sairaanhoidonopiskelijoille, jotka olivat pääsääntöisesti hyvin innokkaita ja motivoituneita oppimaan uutta. Sairaalan taloudellinen tilanne on edelleenkin varsin huono, mm lääkkeistä ja verestä on ajoittain pulaa, samoin laboratoriokokeissa käytettävistä reagensseista. Yleislääkärin eteen tuli ratkottavaksi paljon myös Suomesta tuttuja sosiaalisia ongelmia eli mistä saada rahaa sairaalahoitoon, matkakustannuksiin saamaan hoitoa muualta tai lääkkeisiin, mistä saada apuvälineitä liikkumisen tueksi ja kotiin jne. Potilaita osastoilla oli myös aiempaa vähemmän ja joskus jopa puolet osastopaikoista oli tyhjinä. Sairaalassa oli minun siellä ollessani vain yksi fysioterapeutti, jonka työpanos ei läheskään riittänyt hoitamaan osastopotilaiden kuntoutustarvetta. Tässä työssä myös vapaaehtoistyötekijöiden merkitys korostui. Henkilökunnan työhön sitoutuminen oli kuitenkin hienoa ja usein he tekivätkin pitkiä päiviä ilman mitään ylimääräistä korvausta valittamatta juuri mistään. Pientä ihmetystä ja hämmennystä herätti se, että mm joitakin Suomesta lahjoituksena saatuja apuvälineitä tai laitteita ei näkynyt joskus käytössä missään. Esimerkiksi itse sairaalalle noin 1½ vuotta aiemmin ostamaani ja lahjoittamaani sikiön sydänäänten kuunteluun tarkoitettua dopplerlaitetta ei näkynyt missään ja pitkän etsiskelyn jälkeen laite löytyi kuitenkin viimein täysin käyttämättömänä sairaalan varastosta avaamattomassa paketissa! Laite toimitettiin saman tien käyttöön osastolle ja myös opetettiin sen käyttö.

2 Viikon ajan olin myös tällä kertaa Mufindissa vapaaehtoistyöntekijänä. Tri Leena Pasasen kanssa olin päivän Mdabulon klinikalla pitämässä vastaanottoa paikallisen kollegan kanssa, hän toimi tulkkina, minä tutkin ja hoidin aikuispotilaat, Leena tutki lapset. Yhtenä päivän teimme koko päivän kotikäyntejä yhdessä Leenan ja Susan Vintonin kanssa kierrellen eri kylissä tutkien potilaita pitkin kylänraitteja ja heidän kodeissaan. Mukana oli myös kaksi suomalaista vapaaehtoistyössä olevaa sairaanhoitajaa. Kohtasin näillä reissuilla myös jo minulle entuudestaan tuttuja potilaita ja oli siten mukava nähdä, miten he olivat selvinneet elämästään tässä välillä. Työ oli erittäin palkitsevaa ja mielekästä, perusruohonjuuritasotyötä ilman mitään tilastointi-, kirjaamis-, tai lausunnontekopaineita, puhtaasti ihmisten kohtaamista, läsnäoloa, kuuntelemista ja tutkimista, valistustyötä AIDS:n suhteen yms., mitkä ovat mielestäni lääkärin perustehtävät edelleenkin. Kaikkinainen yhteisöllisyys oli mieltä lämmittävää ja teki elämän helpommaksi sekä Ilembulassa että Mufindissa työskennellessä. Vapaa-ajan ongelmia ei ollut: Lukeminen, orpokodissa työskentely, savannikävelyt, aamulenkit, yhteiset kahvi- ja ruokatapaamiset, keskusteluhetket, saunomiset, ostosreissut lähikaupunkeihin ja vierailut ja yhteiset retket paikallisten työtovereiden kanssa täyttivät kyllä vapaa-ajan kokonaan. Yhteisöllisyys vei kyllä mukanaan; tunne, että kuuluu johonkin ja on osa jotain, antaa omalle elämälle suuren merkityksen ja tarkoituksen sekä taidon myös kunnioittaa toista ja ymmärtää toisenlaistakin elämää. Outi Karhunen, LL, yleislääketieteen erikoislääkäri Kirkkokatu 9 C 32, Savonlinna puh: outi.karhunen@fimnet.fi Liitteenä matkakertomus työjaksolta

3 Liite MATKAKERTOMUS TYÖSKENTELYSTÄ ROTARYLÄÄKÄRINÄ ILEMBULAN LUTERILAISESSA SAIRAALASSA TANSANIASSA Outi Karhunen, ll, yleislääketieteen erikoislääkäri Työjakso: ( matkoineen ) Työskentelin nyt neljättä kertaa yleislääkärinä Ilembulan sairaalassa, tällä kertaa aiempaa pitemmän jakson, noin kolmen kuukauden ajan. Siten paikka ja työtoverit olivat minulle jo entuudestaan tuttuja ja työhön tarttuminen oli helppoa. Tällä jaksolla työskentelin pääsääntöisesti naisten sisätautiosastolla, jolla kiersin paikallisen kollegan ja välillä myös suomalaisen kollegan kanssa ja ajoittain myös yksin. Lisäksi olin osan ajasta myös lastenosastolla sekä teho-osastolla. Iltapäivisin olin usein OPD:llä(out patient department) tutkimassa päivystyspotilaita, lisäksi olin myös toimenpideyksikössä tekemässä pieniä toimenpiteitä tai avustamassa niissä. Lähes viikottain olin kyläkierroksilla palliatiivisen mobiiliyksikön mukana. Yksikkö hoitaa pääsääntöisesti HIV-potilaita, joille annettiin tarvittavat lääkkeet ja lääkärinä tutkin akuuttia hoitoa kaipaavat potilaat, useimmiten kirkon alttarilla. Tämän työn koin erityisen palkitsevana ja antoisana, ja tunsin olevani siellä todella hyödyksi tekemällä lääkärin perustyötä. Potilaat olivat kiitollisia pienestäkin avusta, eivätkä valittaneet mistään. Vaikka ympärillä oli pilvin pimein köyhyyttä, sairautta ja kuolemaa, ihmiset suhtautuivat valoisasti elämään ja myös kuoleman kohtaaminen oli luonnollinen osa elämää, mistä meidän yhteiskunnassamme olisi paljon opittavaa. Mieleen on jäänyt myös erityisen vaikuttavana asiana voimakas yhteisöllisyyden tunne, köyhyydestä huolimatta toisista yritettiin pitää mahdollisuuksien mukaan huolta ja auttaa. Myös itse tunsin kuuluvani osasena tähän yhteisöön ja suhtautuminen minuun oli lämmintä ja positiivista. Henkilökunta oli minulle pitkälti jo entuudestaan tuttua, joten keskinäinen kanssakäyminen oli sujuvaa ja helppoa. Hyvässä yhteisymmärryksessä keskustelimme hoitokäytännöistä, tutkimuksista ja yksittäisistä potilaista. Sain myös palautetta paikallisilta kollegoilta ja hoitajilta siitä, että tutun ihmisen kanssa oli helppo vaihtaa ajatuksia avoimesti ja tasavertaisesti. Nämä keskustelut he kokivat antoisina ja opettavaisina ja myös itse koen saaneeni ja oppineeni niistä paljon. Henkilökunta suhtautui minuun ystävällisesti ja myönteisesti ja oli halukas oppimaan uutta. Sairaalan taloudellinen tilanne on edelleenkin erittäin huono, valtion jo päättämiä avustuksia ei juuri ole kuulunut ja mm. palkkoja oli henkilökunnalle maksamatta muutaman kuukauden ajalta. Siitä huolimatta työntekijät olivat erittäin sitoutuneita työhönsä. Lääkkeistä ja hoitotarvikkeista oli jatkuvasti pulaa. Myös tutkimusmahdollisuudet olivat hyvin rajalliset esim. laboratoriotutkimusten suhteen, uusi röntgenlaite kuitenkin oli saatu käyttöön, mikä oli suuri helpotus.

4 Arvostan ja kunnioitan suuresti sitä, että näillä meidän näkökulmastamme katsottuna hyvinkin niukoilla resursseilla pystyttiin antamaan hyvää ja merkittävää hoitoa suurelle joukolle potilaita. Myös itse lääkärinä opin arvostamaan kliinistä osaamista ja luottamaan siihen, mitä näkee, kuulee ja tuntee ja toimimaan sen mukaan ilman, että käytettävissä on laajaa tutkimusarsenaalia. Mielestäni myös tämä vahvistaa ja tukee lääkärin perustehtävää, joka täällä tietotekniikan, kirjaamisen ja tilastoinnin luvatussa maassa tuntuu välillä olevan aika lailla hukassa johtaen pitkälti työn punaisen langan katoamiseen. Monelle suomalaiselle lääkärille tekisi varmasti hyvää tutustua myös tähän toisenlaiseen työskentelytapaan jonka voi kokea myös hyvin vapauttavana asiana. Työ Afrikassa opettaa paljon kärsivällisyyttä ja tiettyä tahdin hidastamista usein niin kiihkeässä elämänrytmissä. Jakson aikana työskentelin myös vapaaehtoistyöntekijänä parin viikon ajan Mufindissa. Ensimmäisen viikon ajan kiersin tri Leena Pasasen kanssa pikkuklinikoissa, joissa Leena tutki pääsääntöisesti lapsipotilaita ja minä paikallisen hoitajan tai lääkärin kanssa aikuispotilaita. Lisäksi teimme päivittäin kylissä kotikäyntejä, jolloin potilaita tutkittiin tienposkessa ja enemmän tai vähemmän savuisissa ja hämärissä savimajoissa. Kukaan potilaista ei puhunut englantia enkä minä osannut muutamia sanoja lukuunottamatta swahilia, siten työtä tehtiin Leenan, paikallisen lääkärin tai hoitajan kanssa tai oppaana ja tulkkina toimi esim. paikallinen vapaaehtoistyöntekijä tai secondary schoolin opiskelija. Henkilökohtaisesti koin juuri tämän tyyppisen työn omakseni ja nautin siitä suunnattomasti. Kaiken kaikkiaan tämä viikko oli hyvin intensiivinen ja antoisa kokemus. Toisen viikon asuin Madisissa Vintoneiden opettajaperheessä. Talon pihapiirissä oli pieni klinikka, jota hoiti paikallinen miessairaanhoitaja Msafir, joka haluaa jatkaa opintojaan lääkäriksi. Aamupäivisin tein töitä hänen kanssaan ottamalla vastaan potilaita ja kädestä pitäen neuvomalla ja opettamalla häntä potilaiden tutkimisessa ja hoitamisessa. Puolilta päivin lähdettiin Susan Vintonin johdolla kyliin kotikäynneille. Susan oli kerrassaan mainio organisaattori ja hän tunsi miltei kaikki kylän asukkaat ja tiesi heidän ongelmansa. Näillä kierroksilla tutkittiin ja hoidettiin yleensä pihoilla mm. Kaposin sarkooman aiheuttamia haavaumia, ihottumia, infektioita ja tukirankaperäisiä vaivoja. Meille oli tullut tavaksi kysyä jokaiselta potilaalta, onko hän käynyt HIV-testissä. Potilaita rohkaistiin hakeutumaan testeihin ja mahdollisuuksien mukaan pyrittiin tarvittaessa järjestämään myös kyyti, koska nämä alueet ovat Tansanian pahimpia AIDS-alueita ( Ilembulan seudulla HIVpositiivisia on noin % ja Mufindin alueella % väestöstä ).Potilaat, joilla oli lääkitys, hakivat ilmaislääkkeensä CTC-klinikoilta 1-2 kk:.n välein. Kotiin palattiin näiltä reissuilta yleensä iltamyöhällä. Vaikka työpäivät venyivätkin pitkiksi ja matkan varrella kohtasi koko elämän kirjon syntymästä kuolemaan, työ ei kuitenkaan tuntunut raskaalta, väsyttävältä tai stressaavalta. Yksittäisen omalle kohdalle sattuneen potilaan kohtaaminen ja auttaminen riitti tekemään työn todella palkitsevaksi. Yleensä sairaalassa ja orpokodissa työskentelee samanaikaisesti vapaaehtoistyössä myös muita suomalaisia lääkäreitä sekä suomalaisia ja ruotsalaisia sairaanhoidonopiskelijoita. Vapaa-aikaa vietettiin paljon yhdessä. Leena Pasasen luona vierailtiin usein kahvilla, syömässä, katsomassa elokuvia ja jumppaamassa. Hän auttoi ja järjesteli suurenmoisesti 30 vuoden kokemuksella kaikenlaisia käytännön asioitamme. Kun hän jää kokonaan eläkkeelle ensi vuoden alussa, hänen jälkeensä jää mielestäni todella suuri tyhjiö Ilembulan sairaalaan. Vapaa-aikana saattoi käydä myös lenkillä tai kävelyretkillä vieressä olevalla savannilla, lisäksi monet harrastivat lukemista, kielen opiskelua ja musiikin kuuntelua. Usein etenkin viikonloppuisin tehtiin reissuja lähikaupunkeihin, kuten Makambakoon, Njombeen ja Iringaan. Suuri helpotus oli pankkiautomaatin ilmaantuminen sairaalan portille, mikä helpotti kyllä suuresti elämää, enää ei tarvinnut matkustaa 35 km:n päähän Makambakoon nostamaan rahaa.

5 Näiden neljän työjakson jälkeen voin edelleenkin suositella lämpimästi työskentelyä vapaaehtoislääkärinä Tansaniassa. Aluksi kuvittelin antavani Tansanialle vain pikkusormen, mutta se taisikin viedä koko käden ja sydämen ja toiveena olisikin vielä mahdollisuus palata näissä merkeissä jatkamaan työtä. Tässä tällaisessa vapaaehtoistyössä elämän perusasiat kirkastuvat ja samalla joutuu miettimään, mikä täällä loppujen lopuksi on merkityksellistä ja tärkeää ja myös omat arvot selkiintyvät. Outi Karhunen, LL, yleislääketieteen erikoislääkäri Kirkkokatu 9 C 32, Savonlinna puh: outi.karhunen@fimnet.fi