Vain Lauralle. Taideteollinen korkeakoulu Taiteen maisterin tutkielma Katri Kirkkopelto, Riitta Vira. Tutkielma kuvakirjan kuvittamisesta ja

Transkriptio

1 Vain Lauralle Tutkielma kuvakirjan kuvittamisesta ja siitä, kuinka eräs kuvittajaksi haluava tutustui puistossa pieneen tyttöön Taideteollinen korkeakoulu Taiteen maisterin tutkielma 2009 Laura Valojärvi Ohjaajat: Katri Kirkkopelto, Riitta Vira

2 Opinnäytetiivistelmä Osasto Koulutusohjelma valmistumisvuosi Taidekasvatuksen osasto Kuvataidekasvatuksen ko 2009 Tekijä Valojärvi, Laura Työn nimi Vain Lauralle. Tutkielma kuvakirjan kuvittamisesta ja siitä, kuinka eräs kuvittajaksi haluava tutustui puistossa pieneen tyttöön. Työn laji Lopputyö 77 sivumäärä Tiivistelmä Taiteellinen opinnäytetyöni on kuvitus kirjoittamaani satuun Vain lapsille. Opinnäytetyöni koostuu kuvakirjasta sekä kirjallisesta raporttiosuudesta. Opinnäytetyöni kirjallisessa osiossa olen pyrkinyt verbaalisesti käymään läpi taiteellisen prosessin eri vaiheet ongelmineen ja haasteineen sekä vastaamaan prosessin nostattamiin kysymyksiin. Tutkielmani näkökulma on vahvasti kuvanteossa ja siihen vaikuttaneissa tekijöissä. Prosessia läpikäydessäni olen pyrkinyt löytämään oman kuvantekemiseni ja kuvittamiseni ytimeen: Miksi kuva, jonka juuri minä olen lasta varten tehnyt, näyttää siltä miltä se näyttää? Olen tutkielmassani pyrkinyt selvittämään, mitkä ovat niitä tekijöitä, vaikuttimia ja lähtökohtia jotka määrittelevät ja ohjaavat työskentelyäni lastenkirjan kuvittajana. Olen pyrkinyt selvittämään, miten oma ilmaisutapani kirjaa tehdessä löytyi. Opinnäytetyötäni voisi kuvata matkaksi kuvittajan epävarmuuden ytimeen. Matkallani etsin lasta kiehtovan kuvituskuvan reseptiä milloin Vironniemen päiväkodista, milloin lapsuuteni kuvakirjoista. Lopulta joudun kuitenkin selvittämään itselleni, kenen kanssa matkaani kuvittajana jatkan; universaalin lapsen vai puistosta löytämäni pienen tytön. Tutkielmassani olen pyrkinyt purkamaan niitä vaikutuksia, joita tällä ratkaisulla on ollut kuvallisen ilmai suni ja kuvittajan identiteettini kehittymiselle. Aineisto Vain lapsille -kuvakirja sekä kirjallinen raportti Asiasanat Kuvakirja, lastenkirja, kuvitus Säilytyspaikka Taideteollisen korkeakoulun kirjasto ja taidekasvatuksen osaston kirjasto

3 Sisällysluettelo I M uurin ulkopuolella 3 I.1 Alkusanat 4 I.2 Työn taidekasvatuksellinen merkitys 6 II Eväät matkalle 11 II.1 Menetelmät ja kysymykset 12 II.2 Aineisto 15 III Portista sisään 17 III.1 Rinta rottingilla Vironniemeen 18 III.2 Tuskanhikeä työpöydän ääressä 22 III.3 Vain lapsilleko? 25 III.4 Kuvista kirjaksi 28 III.5 Raamatutrükikoja 31 III.6 Kokemuksia kentältä 31 IV Puistossa 35 IV.1 Matka muistoihin 36 IV.2 Bauer + Dali + jne. = Vain lapsille 37 IV.3 Totta vai tarua? 45 IV.4 Kirja kirjojen joukossa 48 V L ähtö puistosta 51 V.1 Lapsi meissä 52 V.2 Leikistä ja luovuudesta 56 V.3 Minä minä minä 61 V.4 Kehityskaaria 62 VI M atka jatkuu 67 VI.1 Loppusanat 68 VII L ähteet 71

4 I M uurin ulkopuolella 3

5 I.1 Alkusanat Taiteellinen lopputyöni on maan tekstin roolia kuvituspro- kuvitus kirjoittamaani satuun sessissa. Kun prosessin kuvaus Vain lapsille. Työ on sisältänyt sitä mielestäni vaatii, käsittelen kuudentoista kuva-aukeaman tutkielmassani myös tekstin ja Ensim- Opiskellessani vuosina sekä kansien kuvittamisen li- kuvan keskinäistä suhdetta ja mäiset 2000 Lahden käsi- ja taideteol- säksi kirjan graafisen suun- tematiikkaa. konkreet- lisuusoppilaitoksessa graafista nittelun ja taiton. Kuvat olen tiset ajatuk- suunnittelua, suuntasin suh- toteuttanut pääosin akvarelli- Taiteen kandidaatin semi- set lopputyö- teellisen päämäärätietoisesti tekniikalla. Akvarellin ohella naarityössäni tutkin, mistä lap- täni kos kien osaamistani kuvittamiseen. olen käyttänyt kuvissa mustia, suudessa piirtämäni paperinu- heräsivät eräänä Tuolta ajalta ovat syntyneet se- öljypohjaisia Cretacolor Nero ket syntyivät. Taustatekijöitä aurinkoisena ke- kä H.C. Andersenin satuun pe- -piirustuskyniä, sekä satunnai- löytyi muun muassa mediasta vätpäivänä vuonna rustuva, käsin sidottu satukirja sesti valkeaa pastelliliitua. ja koulumaailmasta. Tultuani Istuin raitiovau- Nukkumatti (1998) että opin- seminaarityössä siihen tulok- nussa haaveillen asiois- näytetyönäni kuvittama, Leena Opinnäytetyöni kirjallises- seen, että paperinukeissani on ta, joita vielä joskus halu- Krohnin tekstiin pohjautuva sa osiossa pyrin verbaalisesti nähtävissä elementtejä useilta aisin elämässäni toteuttaa. runokirja Laulu Uiton-virralta käymään läpi taiteellisen pro- eri elämän alueilta, pidin sel- Oman lastenkirjan kuvitta- (2000). Taideteollisessa kor- sessin eri vaiheet ongelmineen vänä sitä, että samankaltaisia minen oli jo vuosia ollut yksi keakoulussa olen painottanut ja haasteineen sekä vastaamaan elementtejä olisi löydettävissä vakiintuneimmista haaveista- opintojani aineisiin, joista olen prosessin nostattamiin kysy- myös kuvituksistani. ni. Tarkalleen ottaen unelma tiennyt saavani välineitä ku- myksiin. Vaikka olen myös kir- urasta lastenkirjan kuvittajana vittamiseen. Opintojeni ohessa joittanut sadun ja suunnitellut Tehdessäni kuvitusta Vain oli elänyt mielessäni aina kym- olen tavoitellut satunnaisia työ- kirjan graafisen ulkoasun, en lapsille -satuun, sain huomata, menvuotiaasta lähtien, kuten tehtäviä kuvittamisen saralta ja opinnäytetyöni kirjallisessa että läpi koko prosessin muka- tasan kaksi vuotta myöhemmin onnekseni niitä saanutkin. osiossa syvenny kirjoittami- nani kulki pohdinta siitä, mistä sain hyvältä lapsuudenystäväl- sen tai taittamisen asettamiin kuvitukseni mahtoivat olla pe- täni kuulla. Minulle oli alusta asti selvää, haasteisiin enkä näissä työvai- räisin ja mitkä tekijät toimivat että taiteen maisterin opinnäy- heissa tekemiini oivalluksiin. vaikuttiminani kuvanteossa. Tuona kevätpäivänä mie- tetyöni tulisi olemaan omaan Olen valinnut tutkielmani nä- Yksi osa kirjallista raporttiani leeni nousi ajatus puistosta, taiteelliseen työhöni perustu- kökulmaksi kuvanteon ja sii- on näiden vaikuttimien etsimi- johon ainoastaan lapsilla olisi va. Olen aina nauttinut suun- hen vaikuttaneet tekijät. Koska nen ja purkaminen. sisäänpääsy. Siitä, että aikui- nattomasti omien mielikuvieni kyseessä kuitenkin on sadun sia ei puistoon pääsisi, pitäisi ilmaisusta taiteen keinoin ja ko- kuvitustyö, en pyri sivuutta- huolen puistotäti. Kyseisellä kenut sen luontevaksi väyläksi raitiovaunumatkalla olen kir- uusien asioiden tutkimiseen. joittanut paperinkulmaan puis- Kuvittamisen ohella olin pyöri- totädistä seuraavan kuvauksen: tellyt mielessäni projekteja niin Tiukka, silmälasit, kuiva, van- keramiikan kuin elokuvankin ha, kiristetty. Kuin puolalainen saralla, mutta keksittyäni sa- konvehti joka on muuttunut dun Fru Fruttanasta minua ei reunoiltaan valkoiseksi. Fru pidätellyt kuvitushaaveeni to- Fruttana oli syntynyt. teuttamisessa enää mikään. 4 5

6 I.2 Työn taidekasvatuksellinen merkitys Kuvakirjan historia maassamme yltää aina 1900-luvun alkuun asti (Laukka 2001: 28), huipentuen ja 1980-lukujen vakirjaan (2001) esitetään kritiikkiä alan monipuolisuuden unohtamisesta. Kirjassa useat lastenkirjojen asiantuntijat, kuvakirjabuumiin niin kuvittajat, kriitikot kuin jolloin suurin osa nykyisistä tutkijatkin pyrkivät kartoittamaan ammattikuvittajista on tehnyt lastenkirjallisuuden läpimurtonsa (Havaste 2001: 54) luvulle tultaessa alan arvostus on kokenut laskua. Palstatilaa ei valtalehdissäkään kuvakirjoille juuri anneta, ja kiinnostus kuvittajia ja kuvakirjoja kohtaan on suhteellisen niukkaa. Paula Havaste (2001) kirjoittaa: Siinä missä 1970-luvulla lasten- ja nuortenkirjallisuutta pidettiin koko yhteiskunnan kannalta tärkeänä alueena, alan arvostus on nyt vähissä (mt. 2001: 55). tutkimusta tänä päivänä ja tarkastelemaan lastenkirjan kuvitustaidetta monesta eri näkökulmasta. Teokset Kuvituksen monet muodot (2002), sekä Kuvittaen. Käyttökuvan muotoja, merkityksiä ja mahdollisuuksia (2003) tarjoavat niin ikään runsaasti kiinnostavia näkökulmia kuvakirjaan. Martina Paatela- Niemisen (2000) intertekstuaalinen tutkimus englantilaisista Alice in Wonderland kuvituksista laajentaa osaltaan lastenkirjallisuuden Tilanne ei vuosituhannen tulkintaa, pyrki- en selvittämään teoksen suhdetta alusta ole mainittavasti kohentunut. muuhun kulttuuriin. Kiinnostuksen ja arvostuksen puute näkyy mm. tutkimusten vähäisyydessä. Jossain määrin kuvakirjoja on tutkittu läpi 1990-luvun (Rättyä & Raussi 2001: 7), mutta taidekasvattaja Elisse Heinimaan (2001) mukaan lastenkirjallisuuden tutkimuksista suurin osa keskittyy lähes pelkästään tekstiin. Kuvatutkimusta kaivattaisiin näin ollen todella hartaasti. (mt. 2001: 144.) Taideteollisen korkeakoulun taidekasvatuksen ja graafisen suunnittelun osastoilla kuvakirja on läpi vuosikymmenten ollut suosittu lopputöiden aihe. Taidekasvatuksen osaston lopputöissä aihetta on varsin usein käsitelty tekijän oman taiteellisen työn kautta, jolloin tutkielma on usein nivoutunut kuvakirjan tekoprosessin ympärille. Näistä esimerkkinä Jaana Teoksessa Tutkiva katse ku- Juntusen työ Kurtti kuvakirja (1996), Johanna Johnssonin Poro-Pekka Ahfrikassa. Matka kuvakirjaan (2004), sekä Virpi Ratilaisen Kuvan paikkaa etsimässä Kuva ja sana kuvakirjassa oman kirjakokeilun kautta nähtyinä (2006). Joukosta toki löytyy teoreettisempiakin tutkielmia lastenkirjojen kuvituksesta. Näistä esimerkkinä Petri Vaseen lopputyö Mistä kuvat tulevat? Lastenkirjan tekstin ja kuvituksen välisen yhteyden tarkastelua (1998). Lastenkirjan kuvituksesta kaivataan runsaasti lisää ajankohtaista keskustelua ja tutkimusta. Yksi kiinnostava ja käsittääkseni täysin tutkimaton aihe ainakin suomalaisessa tutkimuksessa on edelleen se, mikä merkitys lapselle on kuvituksen kotimaisuudella. Sen, että kuvittaja tuottaa esteettisiä viestejä samasta kulttuurisesta pohjasta käsin, jossa lapsi itse on kasvanut, voisi ajatella edesauttavan sitä, että kuvat ja lapsen oma elämismaailma kohtaavat. Tämän uskoisi lisäävän lapsen edellytyksiä ymmärtää kuvaa. Tutkimusta ja keskustelua aiheesta tarvitaan, jotta korkeatasoista kotimaista kuvakirjaa kustannettaisiin maassamme jatkossakin. Kotimainen kuvakirja ei ole itsestäänselvyys; jo 2000-luvun alussa oli suurin osa Suomessa julkaistuista katselukirjoista tuontitavaraa (Heinimaa 2001: 146). Kuvakirja on monen lapsen elämässä ensimmäisiä taidekasvatuksen välineitä. Anja Hatva (1993) kirjoittaa teoksessaan Kuvittaminen kuvien voivan lisätä lapsen kiinnostusta aiheeseen ja motivoida pysymään kirjan äärellä. Koska aistihavainnot todennäköisesti ovat lapsen käsitteistön ja semioottisen funktion kehittymisen perusta, myös kuvat luovat Hatvan mukaan pohjaa sille, millaisia visuaalisia viittauksia lapsen merkit tulevat sisältämään. Kuvakirjan kuvat voivat paitsi tukea työmuistia, myös rakentaa ja laajentaa lapsen käsitystä ympäröivästä todellisuudesta ja luoda pohjaa mielikuvituksen kehittymiselle. Lapsella maailmankuva on vasta muotoutumassa. Sen, mitä sisältöjä kuvitetaan, voisi olettaa korostavan niiden tärkeyttä Hatva toteaa. (mt. 1993: ) Yhdyn Hatvan ajatukseen siitä, että kuvien välittämät tiedot muokkaavat näin ollen lapsen yleiskuvaa asioista. Marja Suojala (2002) toteaa artikkelissaan Portti kirjallisuuteen kuvakirjat varhaiskasvatuksessa pienen lapsen opettelevan kuvakirjan kuvista sitä, että kuvat representoivat, esittävät asioita. Suojala painottaa kuvakirjan tehtävää lapsen 6 7

7 oman havainnoinnin ja visu- jan tärkeimpiä tehtäviä on lap- västä lukijan viihdyttäjänä jää jekteja, on hän kuitenkin ensim- aalisen lukutaidon kehittäjänä. sen visuaalisen ympäristön ri- Huovisen artikkelissa vaille mäinen, joka tuottaa esteettisiä Suojalan mielestä kuvakirjan kastuttaminen. Aira Huovinen perusteluja. Tutkimustuloksen viestejä ja symboleja erityisesti tärkeimpiä anteja varhaiskasva- (2003) on artikkelissaan Yksi sijaan kyseinen teesi näyttäisi lasta ajatellen. Kuvakirjan ku- tuksessa on, että se mahdollis- kuva, tuhat sanaa? niin ikään perustuvan lähinnä kirjoittajan vat ovat näin ollen ensimmäisiä taa lapsen omaehtoisen uppou- käsitellyt satukuvan merkitys- omaan, subjektiiviseen mie- ja lähes ainoita taideteoksia lap- tumisen ja sitoutumisen kirjaan tä lapselle. Huovinen toistaa lipiteeseen. Vaikka en halua sen elämässä, jotka on tuotettu jo ennen varsinaista lukutaitoa. tekstissään Hatvan, Suojalan väheksyä kuvituksen tehtä- nimenomaan lapselle. (mt. 1982: Tämänkaltainen leikisti lu- ja Laukan kertaalleen esittämiä vää lapsen viihdyttäjänä, ero- 169.) Kuten Elisse Heinimaa on keminen on nykykäsityksen näkemyksiä siitä, että kuva voi aa oma mielipiteeni tältä osin osuvasti todennut: Kuvakirja mukaan keskeinen osa alkavaa parhaimmillaan paitsi selven- Huovisen mielipiteestä. Mie- on lapsen ensimmäinen käynti lukutaitoa. (mt. 2002: ) tää tekstiä, tarjota esteettisiä lestäni kuvittajan ensisijainen taidegalleriassa (mt. 2001: 155). elämyksiä ja lisätä lukukoke- tehtävä ei voi olla yksinomaan Myös Maria Laukka (1989) muksen kiinnostavuutta, myös lasta viihdyttävän kuvituksen Uskon, että kuvituspro- on käsitellyt lastenkirjan kuvi- kasvattaa ja lohduttaa. Edellä tuottaminen, vaan joukkoon sessiin syventyminen ja sii- tuksen eri funktioita ja vaiku- mainituista kirjoittajista poi- pitää mahtua myös kuvia, jot- tä löytyvien lainalaisuuksien tustapoja lukuisissa kuvakirjoja keten Huovinen pohtii artik- ka kertovat lapselle esimerkik- tutkiminen palvelee omaa ke- käsittelevissä artikkeleissaan ja kelissaan kuitenkin myös sitä, si surusta, yksinäisyydestä tai hitystäni paitsi kuvittajana ja kirjoissaan. Laukka kirjoittaa: missä määrin kuvat ovat vält- erilaisuudesta. Voisi olettaa, et- taiteentekijänä, myös tulevana Suomalaisen kirjan kautta on tämättömiä lapselle, vai ovatko tä mitä monipuolisemmin lap- taidekasvattajana. Se sisältää mahdollista antaa lapselle ri- ensinkään. Huovisen mukaan sen nähtävillä on erilaista ja eri väistämättä pohdintaa siitä, mi- kas kuvamaailma. Kuvakirja missään ei ole todistettu, että kuvittajien tekemää kuvitusta, kä merkitys kuvituskuvalla on on usein lapsen ensimmäinen lapset, jotka ovat lukeneet vain sitä monipuolisempi kuva lap- lapselle. Lisäksi se auttaa selvit- taide-elämys. Päiväkoti-ikäiset vähän kuvakirjoja, olisivat vä- selle piirtyy häntä ympäröiväs- tämään itselleni niitä motiiveita lapset ovatkin kulttuurin suur- hemmän taitavia ilmaisemaan tä maailmasta. Uskoisin, että ja tavoitteita, joista käsin teen kuluttajia, kuvakirjojen hartaita itseään visuaalisesti kuin lap- parhaimmillaan kuvituskuvat kuvaa juuri lapselle. Uskoisin, lukijoita, uutteria näyttelyssä set, jotka ovat viettäneet koko voivat pelkän viihdyttämisen että pitkäkestoinen taiteellinen kulkijoita. Kuvakirja on silta, lapsuutensa kuvien parissa. sijaan auttaa lasta hyväksy- prosessi auttaa tulevaisuudessa jota myöten kuljetetaan viestejä Ainoa seikka, joka vääjäämät- mään oman elinympäristönsä minua taidekasvattajana ym- lapselle, tunteita, tietoja, näke- tä puhuu kuvien puolesta, on sen kaikissa väreissä. märtämään oppilaideni taiteel- myksiä ihmisestä, luonnosta ja niiden viihdyttävyys, Huovi- lisia pyrkimyksiä paremmin. yhteiskunnasta. Kuvittajan lä- nen toteaa. Huovisen mielestä Joseph H. Schwarcz (1982) Toivon, että tekemäni oivalluk- hettämä esteettinen viesti kul- sadun kuvilla on siis oma teh- kirjoittaa teoksessaan Ways of set ja tutkimustulokset voivat kee usein kuin salakuljetettu tävänsä luoda kirjasta mielen- the Illustrator miten lapsen jatkossa toimia innoittajana ja tavara mukaansatempaavan kiintoinen, joskus jopa kasvat- suhteellisen pieni maailma on apuna myös muille lastenkirjan tarinan ohessa. Kuvakirja on te- tava, mutta ennen muuta viih- täynnä objekteja, jotka kilpai- kuvituksesta kiinnostuneille ja hokas taidekasvatuksen väline, dyttävä kokemus. (mt. 2003: levat lapsen huomiosta. Maria aihetta tutkiville. vaikutukseltaan usein elämän ) Laukan tavoin Schwarcz tuo ikäinen. (mt. 1989: 11.) esiin ajatuksen siitä, että vaik- Huovisen näkökulmat ovat ka lastenkirjojen kuvittaja ei Hatvan, Suojalan ja Laukan kiinnostavia, mutta väite ku- suinkaan ole ainoa, joka tarjoaa tavoin koen, että yksi kuvakir- vituksen ensisijaisesta tehtä- lapsen nähtäville esteettisiä ob- 8 9

8 II E väät matkalle 10 11

9 Laadullinen tutkielmani on etupäässä oman toimintani ja ajatteluni kehittymisen tarkastelua Vain lapsille -kuvakirjaprojektin eri vaiheissa ja projektin jo päätyttyä. Laadullinen tutkimus pyrkii ymmärtämään, selittämään ja tulkitsemaan erilaisia ilmiöitä (Eskola & Suoranta 1998: 13) ja on näin ollen luonteva lähestymistapa omaan aineistooni. Omien ajatusteni tueksi ja haastajaksi lainaan tutkielmassani niin taidekasvatuksen, kuvituksen kuin taiteen asiantuntijoiden näkemyksiä ja heidän näkökulmiaan kuvituksesta, luovuudesta ja taiteen vastaanottamisesta. Pyrin työssäni aktiivisesti lisäämään kokemuksellisen ja taiteellisen aineistoni ymmärrystä. Tärkein työni tutkimusmenetelmä on epäilemättä ollut itse kirjan ja sen kuvituksen tekeminen. Käymällä läpi koko kuvakirjan M II.1 enetelmät ja kysymykset kuvitusprosessin luonnostellen, piirtäen, maalaten sekä työn vaiheita pohtien ja niitä lopulta työpäiväkirjassa tulkiten, on ollut mahdollista selvittää miten, miksi ja minkälaista kuvitusta käsistäni tänä päivänä syntyy. Työskentelemällä ja työskentelyäni tarkastelemalla olen saattanut jälkikäteen purkaa niitä esteitä, joita olen kohdannut matkalla kohti kuvittajuutta. Näitä esteitä pyrin verbaalisesti ilmaisemaan tutkielmani prosessikuvauksen ja johtopäätösten yhteydessä. Tältä osin tutkielmassani voisikin nähdä myös toimintatutkimuksellisia piirteitä, jossa tutkimukselle arvokasta tietoa saadaan vapauttamalla ihminen toimimaan (Syrjälä & Numminen 1988: 63, cit. Eskola & Suoranta 1998: 131). Omassa tutkimuksessani olen vapauttanut itseni toimimaan, eli kuvittamaan lasten kuvakirjaa. Olen tutkielmassani halunnut antaa tilaa juuri taiteellisessa työskentelyssä saamilleni oivalluksille ja havainnoille. Taiteellisen tekoprosessin työpäiväkirja on tärkeä apuväline pyrkiessäni selvittämään, miten ajatteluni on vaikuttanut syntyneisiin kuviin, mitkä tekijät ja oletukset ovat kenties ohjailleet työskentelyäni ja mitä tuntemuksia työskentely on minussa herättänyt. Lukemalla työpäiväkirjaani yhä uudestaan olen tutkielmaa kirjoittaessani päässyt lähemmäs sitä hetkeä, jolloin lastenkirjan kuvitus todella syntyy. Tämä on mahdollistanut tuon tapahtuman purkamisen muodossa. tutkielmatekstin Marjo Räsänen (2000) tuo teoksessaan Sillanrakentajat esiin erilaisia kirjallisuustieteen alalla kehiteltyjä, mutta postmodernien taideteorioiden myötä taiteen tulkintaan omaksuttuja metodeja. Näistä metodeista etenkin biografinen kritiikki näyttäisi tarjoavan tärkeitä näkökulmia omaan työhöni. Räsäsen mukaan biografinen kritiikki lähtee taiteilijasta ja katsoo, että taideteos syntyy tekijänsä elämästä, ajatuksista ja kontekstista (mt. 2000: 107). Niiltä osin, kun opinnäytetyöni kirjallisessa osiossa tulen kuvituksiani ja kirjaani tulkitsemaan, lähestyn tulkintaa pitkälti biografisesta kritiikistä käsin. Olen tutkielmassani pyrkinyt selvittämään oman kuvailmaisuni taustoja lähinnä lapsuuteni kuvakirjojen ilmaisuun perehtymällä. Pyrin lapsuuteni kuvakirjat apunani pohtimaan sitä, minkälaisten kuvien parissa olen kasvanut, mihin oma kuvallinen historiani näyttäisi nojaavan ja miten tämä historia on kenties vaikuttanut lopputyössäni syntyneisiin kuviin. Biografinen kritiikki tarjoaa tutkimuskehyksen tämänkaltaiselle lähestymistavalle. Martina Paatela-Niemisen (2000) tapa tarkastella väitöstyönsä kuvia intertekstuaalisesta näkökulmasta tarjoaa niin ikään huomionarvoisia katsantotapoja omaan tutkielmaani. Paatela-Niemisen mukaan intertekstuaalisessa mallissa tarkastellaan yhden kuvan tai kuvarinnastuksen sijaan kuvajatkumoa ja kuvien kulttuurista alitajuntaa (mt. 2000). Kuvissa on näin ollen kerroksia ja kuvalainoja muista kuvista, mikä on osaltaan toiminut tärkeänä näkökulmana myös omaan työhöni. Yksi osa tutkielmaani onkin näiden kerrosten ja kuvalainojen etsimistä lapsuuteni kuvakirjoista, saduista ja elokuvista, 12 13

10 sekä muilta elämänhistoriani osa-alueilta. Tarkastelen tutkielman lopussa kuvituksiani näiden eri vaikuttimien valossa. Biografista kritiikkiä ja intertekstuaalista mallia tukee tutkimuksessani muistelutyön metodi, joka mahdollistaa omien muistojen ja kokemusten käsittelyn mielenkiintoisena ja merkityksellisenä laadullisena aineistona (Eskola & Suoranta 1998: 134). Muistelutyön menetelmän perusoletus on, että yksilön ainutkertaiset kokemukset heijastavat yleistä yhteiskunnallista tilannetta ja että näiden kokemusten kautta on mahdollista tehdä johtopäätöksiä yleisestä (Aukee 1994). Muistelutyössä lähdetään kokemuksellisuudesta, yksityiskohtaisista muistoista, jotka nähdään tärkeänä ihmistutkimusta rikastavana aineistona (Eskola & Suoranta 1998: 135). Olen tutkielmassani soveltanut muistelutyön metodia kirjaamalla ylös muistikuvia paitsi lapsuuteni kuvakirjoista, saduista ja elokuvista, myös niistä kokemuksista, jotka ovat muistelutyötä tehdessäni nousseet esiin omasta henkilöhistoriastani. Opinnäytetyöni kirjallisessa osiossa pyrin käymään läpi koko kuvitusprosessini alkaen työn lähtökohdista ja ennakkoodotuksista ja päättyen valmiin kirjan herättämiin ajatuksiin ja reflektioon ympäristön kanssa. Prosessia läpikäydessäni pyrin löytämään oman kuvantekemiseni ja kuvittamiseni ytimeen: Miksi kuva, jonka juuri minä olen lasta varten tehnyt, näyttää siltä miltä se näyttää? Mitkä ovat niitä tekijöitä, vaikuttimia ja lähtökohtia jotka määrittelevät ja myös kiinnostunut selvittämään, ohjaavat työskentelyäni lastenkirjan kuvittajana? Miksi kirjas- tehdessä löytyi, toisin sanoen, miten oma ilmaisutapani kirjaa tani tuli tämän näköinen? Olen miten minusta tuli kuvittaja. II.2 Aineisto Tutkielmani aineisto muodostuu pääosin kahdesta osasta. sia työskentelypäiväkirjastani. kappaleet ovat suoria lainauk- Tärkein osa tutkielmaani on taiteellisen työskentelyni lopputulos kirjoittamani ja kuvittamapi osa aineistoani muodostuu Tärkeä, vaikkakin pienemni satukirja nimeltä Vain lapsille. Olennainen osa tutkielmaani lapsuudessani lukenut. Näitä kuvakirjoista, joita itse olen on myös työskentelypäiväkirja, kirjoja läpikäymällä ja niiden jota kirjoitin läpi koko taiteellisen prosessin ja jossa käyn telemalla minun on ollut mah- herättämiä tuntemuksia muis- läpi mm. työskentelyn herättämiä tuntemuksia. Raportissani kemiseni lähteille. dollista löytää oman kuvante- esiintyvät kursivoidut teksti

11 III P ortista sisään 16 17

12 III.1 Rinta rottingilla Vironniemeen Aloittaessani Vain lapsille -satuni kuvitustyötä olin pitkään pohtinut, mikä tulisi olemaan työni tutkimuskysymys. Halusin polttavasti kehittyä kuvittajana, ja minulla oli tunne, että voidakseni luoda lasta kiinnostavaa kuvitusta, minun tulisi olla perillä lasten toiveista ja odotuksista. Ajattelin, että jossain olisi resepti, jolla tuottaa lasta kiehtovaa kuvaa. Ja minun tulisi löytää tuo resepti. Alkusyksystä 2007, ennen kuvitustyöskentelyn aloittamista, muotoilin ensimmäisen tutkimuskysymykseni seuraavasti: Pyrin tutkimuksellani selvittämään taiteellista työskentelyä hyödyntäen, miten syntyy lasta visuaalisesti kiehtova ja lapsen omista tarpeista kumpuava satukirja. Minulla oli alusta asti joitakin selkeitä oletuksia sen suhteen, mitä ajattelin näiden lasten omien tarpeiden olevan ja mistä uskoin lasten kuvituksissa pitävän. Työpäiväkirjaani olen kirjannut oletuksiani työn alkutaipaleelta. Kun aukeamasta näyttää tulevan liian abstrakti, tartun kumiin ja pyyhin kuvan pois. Liian epämääräistä! ajattelen. Lapset tykkää yksityiskohdista (paljon yksityiskohtia siis!). Lapset pitävät iloisista ja hauskoista kuvista!. Lapset tykkää selkeistä tapahtumakuvista Vaikka olin jokseenkin vakuuttunut kasvatusta. Vironniemen päi- omien oletusteni väkodin esikoululaiset muun paikkansapitävyydestä, kaipasin ajatusteni tueksi lapsia ja heidän kommenttejaan. Työskentelyni alussa otin yhteyttä muassa muodostivat vuonna 2005 lapsiraadin kuvakirjoihin keskittyneessä Rudolf Koivu kilpailussa (HS Arkisto 2005). Vironniemen päiväkotiin, ja Olin varma, että Vironniemen sovin päiväkodin silloisen johtajan kanssa tapaamisista pienen esikoululaisryhmän kanssa. Keskusteluni johtaja Kirsti Hakkolan kanssa selvensi minulle Vironniemen päiväkodin olevan erityispäiväkoti, joka painottaa toiminnassaan taide- lasten kanssa kuvakirjojen kuvista keskustelemalla minun olisi mahdollista edes joiltain osin selvittää, mistä ainesosista syntyy lasta kiehtova kuvakirja. Toivoin, että lapset auttaisivat minua ymmärtämään lasten maailmaa paremmin ja löytä- mään kaipaamani reseptin lasta kiinnostavan kuvan tekemiseen. Tapasin viiden lapsen esikoululaisryhmän Vironniemen päiväkodissa kaksi kertaa. Apuvälineenä tapaamisissa minulla oli kamerajalusta ja videokamera, jolla kuvasin molemmat tapaamiset alusta loppuun. Suunnitelmani oli, että tapaamisten jälkeen voisin rauhassa käydä videonauhoja läpi ja etsiä lasten kommenteista ja eleistä vihjeitä, jotka auttaisivat minua eteenpäin työssäni. Ensimmäisellä tapaamiskerralla pyysin lapsia jaottelemaan mukanani tuomia kuvakirjoja suosikit ja inhokit -kasoihin. Osa kirjoista oli omia lapsuuteni kuvakirjoja ja osa kirjastosta lainaamiani. Olin itse jaotellut kirjat ennen tapaamistamme saman periaatteen mukaisesti omiin suosikkeihini ja inhokkeihini. Suosikkejani olivat mm. Astrid Lindgrenin ja Ilon Wiklandin Marikki, katso, lunta sataa (1983), Davide Calin ja Anna Laura Cantonen Mittatilausisä (2004), Malcolm Birdin Suuri noitatieto (1984), sekä Camilla Mickwitzin Mimosan syntymäyö (1985). Inhokkeihini taas lukeutuivat mm. Heljä Liukko- Sundströmin Heljän lempeitä satuja (1980), Marja-Leena 18 19

13 Mikkolan ja Kaarina Kailan valmistautunut siihen, etteivät Lumijoutsen (1978) sekä I.ja lasten valinnat kaikilta osin K. Jersovin ja N.Kolpakovan varmasti vastaisikaan omiani, Kukko Kultaharja (1973). Oma yllätyin siitä, miten suurelta osin lasten jaottelu lopulta jaotteluni pohjautui niin muistikuviin lapsuudestani, kuin erosi omastani. Moni kirjoista, mieltymyksiini tässä päivässä. joista minulla oli esimerkiksi Halusin tehdä jaottelun ennen vahva inhokki -mielipide, päätyi monen Vironniemen lapsen Vironniemen lasten tapaamista voidakseni tapaamisessamme jaottelemana välittömästi suosikkeihin. tarkkailla, poikkeaisiko jaottelu lasten tekemästä. Vaikka olin Antaessani lasten jaotella valitsemiani kirjoja kasoihin yllätyin siitä, miten avarakatseisia he olivat. Lapset pitivät useista sellaisistakin kuvista, joista en itse lapsena välittänyt laisinkaan. Mm. kirjan Lumijoutsen herkät akvarellit saivat tytöiltä todella ihastelevia huokauksia. Olin ollut varma, että juuri tämänkaltaiset kuvat olisivat lapsille niitä liian taiteellisia. Myös se, että eräs pojista kehui venäläisen kuvakirjan akvarelleja tosi hienosti maalatuiksi, jäi mieleeni soimaan Lasten suhtautuminen kirjaan Mittatilausisä pyörii päässäni. Jokainen ryhmän lapsista laittoi kyseisen kirjan inhokki-pinoon. Selitys oli, että hahmot näyttivät liian kummallisilta. Kaula oli outo kun jatkui vain Huomasin seisovani tutkimuskysymyksineni sen senhetkinen mieliala tu- tyhjän lisivat aina olemaan tekijöitä, päällä. Aloin oivaltaa, että vaikka tietyssä ryhmässä yhteinen mielipide joidenkin kirjojen kohdalla muotoutuisikin, voisi toisessa ryhmässä vastaanotto olla jotain aivan muuta. Tämän lisäksi yksittäiset mielipiteet tulisivat luultavasti ryhmästä riippumatta keskenään vaihtelemaan, ja edessäni olisi aina sama vastaus: Siitä mistä joku lapsista pitäisi, joku toinen ei välittäisi vähääkään. Muun muassa ikä, sukupuoli ja lap- jotka heittelisivät tutkimustuloksiani mielivaltaisesti tehden niistä yhtä epäuskottavia kuin epärelevanttejakin. Vaikka tutkimukseni näyttikin ottavan Vironniemen käynnin seurauksena uuden suunnan joskaan minulla ei vielä ollut mitään käsitystä siitä, mikä tuo suunta tulisi olemaan huomasin yllätyksekseni, että lamaannuksen sijaan oivallukseni vapautti taiteellista työskentelyäni, ainakin hetkellisesti. Ensimmäinen käynti Vironniemen päiväkodissa jätti minuun hämmentyneen olotilan. Olin kohdannut lapset vakuuttuneena siitä, että he tulisivat vahvistamaan tiettyjen oletusteni paikkansapitävyyden. Olin ylenkatsonut tietyn tyylisiä kuvituksia siinä uskossa, että lapsia nämä eivät yksinkertaisesti voisi kiehtoa eiväthän olleet kiehtoneet minuakaan. Uskoin saavani vakuudet sille, että lapsi kokee epäkiinnostavina mm. erityisen taiteelliset, värisävyiltään haaleat ja hahmottomat kuvituskuvat (kuten itse muistan lapsena kokeneeni) ja toisaalta, että kirjat, joissa on kirkkaat värit ja hassuja, karikatyyrimäisiä hahmoja, naulitsisivat lasten mielenkiinnon. Voi olla, että Vironniemen päiväkodin taidekasvatuspainotus näkyi lapsissa tavallista laaja-alaisempana suhtautumistapana erilaisiin kuvituksiin. Tästä huolimatta olin hyvin yllättynyt useiden oletusteni kääntyessä suorastaan päälaelleen. Olin ennen lasten tapaamista, kirjoja itse jaotellessani, ollut vuorenvarma siitä, että esimerkiksi Mittatilausisän kaltainen kuvitus nousisi yhdeksi suurimmista suosikeista myös Vironniemen lasten joukossa. Tämänkin kirjan kohdalla kävi lopulta päinvastoin. Nyt maalatessani huomaan ajattelevani näitä lasten reaktioita, ja jotenkin ihmeesti ne tosiaan vapauttavat. En pyri liioiteltuun yksityiskohtaisuuteen, maalaan rennosti ja erilaisia pintoja etsien. Annan mennä, koska lapset näyttivät olevan paljon vastaanottavaisempia kuin olin ajatellut Työpäiväkirjastani käy ilmi, tenkirjan hahmo juuri sellaisenaan. Vironniemen päiväkodin että olin ennen Vironniemen käyntiäni pelännyt hahmotelleeni Vain lapsille -satuni Fru maan siihen, että Fruttana saisi lapset auttoivat minua luotta- Fruttanan liian pelottavaksi. olla juuri niin kalma ja puisto Arvelin hahmon pahimmassa juuri niin hämyinen kuin olikin. tapauksessa pelottavan lapset kuvieni parista pois. Lasten kuitenkin yhdessä ihasteltua Suuniemen päiväkodissa kuvailin Toisella käyntikerralla Vironren noitatiedon noitahahmoja lapsille puistoa, johon aikuisia ja todettua, että kaikki pelottava on kivaa! aloin uskoa, että pyysin lapsia piirtämään väri- ei päästettäisi. Tämän jälkeen Fruttana olisi varsin sopiva lasliiduilla, miltä sellainen puis

14 Rokoroko -pallojen innoittamia Vironniemen päiväkodin eskarilaisten piirustuksia väkirjaa selatessani olen saanut huomata, että työni edetessä nämä oletukseni lasten odotuksista alkoivat muodostaa mielessäni hyvin perusteettomia ja irrationaalisia uhkia. Uhat saattoivat ulottua kuvien sävymaailmasta tai puistotädin hameenpituudesta aina päähenkilön tukanväriin. to voisi näyttää. Ajatukseni ei niinkään ollut saada lapsilta suoranaisia ideoita puistoa varten, vaan toivoin, että lasten visiot lähinnä auttaisivat minua omista sisäisistä reunaehdoistani irtautumisessa. Tehtävä lähti hyvin käyntiin, mutta pian lapset lähtivät viemään sitä täysin omaan suuntaansa. Yksi lapsista keksi piirtää kuvaansa rokoroko -pallon (ilmeisesti tv-sarjan hahmo). Tästä seurasi, että hetkessä alkoivat muidenkin lasten piirrokset täyttyä samaisista rokoroko -palloista, muodostaen rokoroko -maailmoja äiteineen ja isineen. Hurmioituminen rokoroko -palloista oli sen verran valtaisaa, että kehotusyritykset palata puiston ääreen kaikuivat kuuroille korville. III.2 Tuskanhikeä työpöydän ääressä Toteutettuani molemmat vierailut kä toista tuntia videonauhaa, Vironniemessä pysäh- johon minulla ei ollut pienin- dyin tarkastelemaan käyntieni täkään kiinnostusta palata. Taiteellinen saldoa. Lasta kiehtovan kuvittamisen kuvitustyöskentelyni resepti tuntui käyntien tuntui takkuilevan pahemman seurauksena karanneen entistä kerran. Ensimmäistä Vironniemen kauemmaksi. Olin toivonut lasten käyntiä seurannut vapau- vakuuttavan minut tietyistä tuminen maalaamisessa oli taas oletuksistani, ja tarjoavan ehkä jumiutunut omien oletusteni uusia täsmäohjeita kuvantekoon. alle. Olin edelleen halukas ja Kumpikaan toiveistani ei toiveikas selvittämään lasten ollut toteutunut. Lisäksi minulla kuvallisia odotuksia siitäkin oli viisi lasten tekemää pii- huolimatta, että aloin huomata rustusta rokoroko -maailmasta, lasten hypoteettisten odotusten joilla ei ollut mitään tekemistä jollain tapaa jarruttavan työskentelyäni. lopputyöni aiheen kanssa, se- Jälkikäteen työpäi- Maalaan aukeamaa 1 ja huomaan ajattelevani: eikös lastenkirjoissa ole jo vinot pinot punatukkaisia poikia? Risto Räppääjä? Onko se liikaa jos Onnillakin on punainen tukka? Ovatko lapset jo kyllästyneet punatukkiin? Onko Onni myöhässä? Työskentelyni alkoi uhkaavasti muodostua laskelmoivaksi puurtamiseksi. Aamuisin heräsin kiltisti herätyskellon soittoon ja yritin pakottaa itseni työpöydän ääreen, vaikka piirtämistä enemmän minua tuntui kiinnostavan milloin vaatekaapin, milloin levyhyllyn järjestely. sakaan. Ajatus tästä sai minut kauhistumaan, sillä jos reseptiä ei olisi, mitkä olisivat mahdollisuuteni projektin läpiviemiseen? Huomasin tarkastelevani työhuoneen seinälle teippaamiani valmiita kuvia vastenmielisyyttä ja häpeää tuntien. Kirjan viimeiseen aukeamaan Päästessäni lopulta kuiten- maalaamassani kuvassa hasakaan. kin työntekoon käsiksi, saatoin vaitsin toistaneeni lapsuuteni sitkeästi maalata kolmekin päivää inhokkikirjan Lumijoutsenen yhtä ainoaa kuvaa, vain to- detakseni lopulta, että kuva oli jämähtänyt paikoilleen, lakannut hengittämästä. Sen sijaan, että ajatustyöni lasten kuvallisista odotuksista ja tarpeista olisi edistänyt kuvitustyötäni, tuntui se pyyhkivän työskentelystäni pois paitsi luovan irrottelun, myös ilon ja halun tehdä kuvaa. Lapsi kohderyhmänä alkoi tuntua rasitteelta. tunnelmaa ja värimaailmaa, ilmeisesti siitä yksinkertaisesta syystä, että Vironniemen päiväkodin lapset olivat kyseisen kirjan kuvitusta ihastelleet. Tunsin kuvaa katsoessa puistatusta siitäkin huolimatta, että kyseinen kuva olisi todennäköisesti otettu niin ikään suopeasti Vironniemessä vastaan. Hempeä sininen, jolla olin laveerannut kuvan tuntui vieraalta, ja koko kuva toisen ihmisen tekemältä. Hiljalleen mieleni sopukoissa alkoi heräillä pelko siitä, että mitään kuvan tekemisen reseptiä ei oikeasti olisi olemas- Selaillessani arvostamieni kuvittajien kuvakirjoja havaitsin kamppailevani sitkeää kateudentunnetta vastaan, siinä mis

15 Vasemmalla ensimmäinen versio kirjan viimeisestä aukeamasta, oikealla kuvitusta kirjasta lumijoutsen. on. Se aavistus saa luonnostelemaan niin pitkään, että paperilla saa muotonsa joku jonka mielessäni tiedän olevan olemassa. Itse asiassa todella kummallista kun tarkemmin ajattelee: nähdä aavistuksenomaisesti jotain joka vielä on näkymätöntä. Silti tavoitella sitä niin kauan kunnes jälki paperilla vastaa aavistusta sä aiemmin kyseiset kirjat olivat tuottajana, myös visuaaliset resurssini, oli kyse sitten kuvalli- toimineet vilpittömän ihailuni kohteina. Kuvat, jotka ennen sista ideoistani tai piirustus- ja olivat innoittaneet minua olivat ne sitten itseni tai muiden vani surkea kirjoittaja, kuvit- maalaustaidoistani. Koin ole- tekemiä saivat minut nyt lannistumaan ja voimaan pahoin. wannabe -taiteilija, jonka kutaja ja akvarellimaalari. Surkea Kyseenalaistin vahvasti paitsi via maailma ei todellakaan jäisi kykyni toimia lastenkulttuurin kaipaamaan. Ihan tolkuton uskonpuuute omiin taitoihin. Kävin netissä katsomassa Sari Airolan kuvituksia ja ne oli niin hienoja. Omat kuvat tuntuu ihan flätyiltä niihin verrattuna. Tylsiä ja yksiulotteisia. En mä osaa olipa älytön ajatus ryhtyä kuvitushommaan. Näillä taidoilla Vaikka ajatus jopa lopputyön soessa en tuntenut painostavaa aiheen vaihdosta pyöri jatkuvasti mielessäni, en ollut vielä kuvia yhdisti se, että niitä kat- häpeää enkä epätoivoa. Näitä valmis luovuttamaan. Välissä seli pitkään ja mielellään. Nämä saattoi olla useita päiviä, joskus viikkojakin, jolloin pyrin sittenkin, kun paperin reunat kuvat tuntuivat jatkuvan vielä unohtamaan kaiken satuuni todellisuudessa jo tulivat vastaan. Nämä kuvat tuntuivat liittyvän, mutta lopulta palasin aina työpöytäni ääreen, vedin olevan totta. Ne hengittivät syvään henkeä ja aloitin työt. kanssani samaa ilmaa ja vastasivat sitä mielikuvaa, joka Hiljalleen alkoi hengettömien kuvien rinnalle ilmestyä aikaisemmin oli kuvasta ollut minulla vielä päivää tai kahta kuvia, tai kuvan osia, joita kat- ainoastaan oman pääni sisällä. Jotenkin haluaisin päästää irti ajatuksista, jotka koettavat muokata hahmon olemusta johonkin suuntaan. Jotenkin kuitenkin tuntuu, että totuus kuvassa piilee siinä aavistuksessa, joka itsellä kuvasta ja hahmosta Ainoa ongelma oli, etten vielä täysin ymmärtänyt, mistä tuo mielikuva, tuo aavistus kulloinkin oli lähtöisin. Miksi se toisten kuvien kohdalla kuiski korvaani vastauksia, ja toisten kohdalla pysyi hiljaa? Minua ihmetytti, miksi toisinaan saatoin intoa puhkuen työskennellä yhden kuvan parissa kaksikin viikkoa ilman, että kuva muuttui elottomaksi, ja toisinaan kuva taas pysähtyi jo tunnin työskentelyn jälkeen. Olin turhautunut vaikeuksiini tuottaa tasalaatuista kuvaa. Projektin ollessa jo liki puolessa välissä olin hyvin väsynyt siihen työmäärään, joka minulta kului onnistuneiden kuvien ohella elottomien kuvien tekemiseen. III.3 Vain lapsilleko? Miten sen aina tietääkin että hahmon kanssa on valmis? Että jälki paperilla ja oma aavistus ovat tavoittaneet toisensa? Kun jotenkin tuntuu, että jos joku omassa kuvan tekemisessä on varmaa, niin juuri tämä nimenomainen tunne. Ehkä pitäisikin vain keskittyä tuon aavistuksen kuuntelemiseen omien oletusten sijaan? Ajatus oli kytenyt mielessäni varmasti kauemmin kuin olin itselleni uskaltanut myöntääkään. Ehkä pitäisikin vain keskittyä tuon aavistuksen kuuntelemiseen omien oletusten sijaan. Se, että ajatuksen sanoi ääneen, tuntui tekevän siitä totta. Tämän teki kuitenkin vaikeaksi aiempi oletukseni siitä, että minun tulisi selvittää lasten odotukset ja noudattaa niitä parhaani mukaan. Tuo lähtökohta mukanani olin marssinut Vironniemeen ja sittemmin työpöytäni ääreen. Olin varma, että näin voisin luoda jotain uutta ja ihmeellistä, lasta oikeasti kiehtovaa 24 25

16 Björn Landströmin kuvitusta H.C. Andersenin satuun Keijukaiskumpu kirjassa Olipa kerran (1927). kuvaa, mutta toisin kävi. Aloin työpöydällä, olivat juuri sitä vihata lasten odotusten noudattamista, koska se oli muuttunut leen sitkeästi pyrkinyt miellyt- täsmäkuvitusta, jossa olin edel- säännöksi. Uusi oivallus ei ollut tämään universaalia lasta ja sääntö, eikä se sitonut tai velvoittanut minua mihinkään. Se set visuaaliset odotukset. Elin- täyttämään tämän kuvitteelli- oli lupa tehdä toisin. voimaisissa kuvissa taas olin onnistunut irrottautumaan Ero elinvoimaisten ja hengettömien kuvien välillä vaisista. Aloin uskoa, että vastaus näistä hypoteettisista odotukkutti syntyneen juuri tästä ja resepti elinvoimaisiin kuviin kahtiajaosta. Kuvat, jotka olivat lakanneet hengittämästä jo voisi löytyä minusta. voisi löytyä lähempää. Vastaus Välillä huomaan ajattelevani: mitä järkeä nähdä tällainen vaiva? Ei lapset kuitenkaan osaa arvostaa kuvien huolellisuutta niin. Ja silti koko ajan tiedän todella hyvin, ettei se ole totta. Miten itse rakastinkaan Björn Landströmin kuvituksia ollessani pieni! Rakastin juuri siksi, että ne oli niin uskomattoman hienosti tehty. Ja onhan ne. Landström toimii suunnannäyttäjänäni aina, kun meinaan ajatella, että kuvieni maailma ja värisävyt ovat liian synkkiä lasten makuun. Landströmin kuvien katselu auttaa minua työntämään tämänkaltaiset oletukset pois mielestäni. Onhan Landströminkin maailma synkeä ja mustanpuhuva (silti täynnä huumoria!). Kuitenkin nuo kuvat kiehtoivat minua lapsena suunnattomasti. Synkkyys oli salamyhkäistä ja kuiskuttelevaa. Kiinnostavaa ja kaunista. Tämä muisto mielessäni on helpompi jatkaa omassa prosessissa eteenpäin Oivalsin, että minusta olisi yhä Edessäni aukesi maailma, löydettävissä se pieni tyttö, joka joka oli olemassa vain minulle, vietti tuntikausia Björn Landströmin mustanpuhuvien vuoren- maailma oli enemmän totta kuin olemassa Vain Lauralle. Ja tämä peikkojen parissa tai Malcolm yksikään niistä maailmoista, Birdin Suuri noitatieto -kirjaan joissa kuvitelmieni universaalit lapset elivät. Tämä maailma tutustuen. Halusin oppia tekemään kuvia, jotka kiehtoisivat nimenomaan tuota tyttöä ja joiden muotoja ja hahmoja. Se oli jotain oli täynnä kiinnostavia värejä, pariin hän palaisi yhä uudelleen. jonka halusin tehdä todelliseksi paperilla ennen kaikkea siitä Halusin oppia tekemään kuvia itselleni, kuvia lapselle minussa. syystä, että voisin itse nauttia sen maailman olemassaolosta. Hiiteen universaalit lapset ja heidän oletetut toiveensa! Hiiteen kirkkaat värit ja selkeät sia korvaani oli kuiskinut tuo Oivallettuani, että vastauk- tapahtumakuvat! Hiiteen Lumijoutsen ja Vironniemen ka- helpottui kuvien teko olennai- sisältäni löytyvä pieni tyttö, karat! Hiiteen Risto Räppääjä! sesti. Nyt tiesin, ketä minun oli 26 27

17 kuunneltava. Tuolla pienellä tytöllä tuntui olevan varsin vankka mielipide siitä mistä hän piti ja mitä hän kuvilta halusi. Hän ohjasi pensseliä pitelevän käteni milloin viininpunaiselle, milloin oliivinvihreälle vesivärinapille, silloinkin kun itse aloin epäillä mihin suuntaan minun tulisi kuvissani jatkaa. Siinä missä aiemmin olin kuvitellut voivani istuttaa kanssani työpöydän ääreen koko liudan ventovieraita lapsia mielipiteineen, meitä istui nyt pöydän ääressä kaksi ja me mahduimme siihen oikein hyvin. Kirjani kuvitukset valmistuivat lopulta helmikuussa Työ kirjan parissa ei suinkaan vielä ollut lopussa jäljellä olisi tekstin hiominen lopulliseen muotoonsa, originaalien skannaus ja värierottelu sekä kirjan taittaminen, eli tekstin ja kuvien yhdistäminen tietokoneen taitto-ohjelmassa. Silti tiesin, että suurin työ oli jo takanapäin. Olin onnistunut luomaan kuvissa maailman, joka oli mielestäni kiehtova ja moniulotteinen. Olin tutustunut kuvia tehdessäni sisäiseen lapseeni ja malttanut antaa hänelle puheenvuoron. Olin alkanut nähdä itsessäni kuvittajan, ja se tuntui hämmentävän hyvältä. Katsellessani seinälle teipattuja kuvia läpi ties monettako kertaa tunnen ennen kaikkea tyytyväisyyttä. Valmiit kuvat eivät tunnu keskeneräisiltä, eivät hävetä. Kuvat kuuluvat niille sijoilleen. Tunnen kuvista ylpeyttä niin, että värisyttää. Minäkö nämä kaikki olen tehnyt? Voisiko minusta todella olla tähän? Mielestäni kuvat viestivät että voisi. Toisaalta olo on vähän ontto ja outo. Olen hyväksynyt kuvat ja olen pitkälti hyväksynyt tekstin. Nyt pitäisi vain uskaltaa seistä tyytyväisenä sen takana mitä olen tehnyt. Synnytys on takana jo Kuvien valmistuttua ryhdyin hiomaan tekstiä lopulliseen muotoonsa. Olin jo ennen kuvitustyöhön ryhtymistä kirjoittanut sadun valmiiksi, mutta K III.4 uvista kirjaksi pian huomasin, että valmiiden kuvien rinnalla kirjoittamani teksti tuntui kömpelöltä ja selittelevältä. Teksti toisti monimutkaisin, koristeellisin lausein samoja asioita, joita kuvissa oli jo nähtävissä. Oivalsin, että ensimmäinen versio sadusta oli toiminut kuvitustyössäni eräänlaisena käsikirjoituksena. Halusin saada tekstin ja kuvat kommentoimaan toisiaan, sen sijaan että ne puhuisivat toistensa päälle. Riitta Oittisen (2004) mukaan kuvakirjassa voidaan kuvan ja sanan välistä suhdetta kuvata kaiuksi tai vastaamiseksi. Kuva vastaa kirjassa sanalle ja sana vastaa kuvalle, ja näin syntyy näiden kahden välinen dialogi. (mt. 2004: 41.) Koska kuvitustyylini oli vakiintunut prosessin aikana varsin runsaaksi ja kertovaksi, karsittavaa tekstissä todella riitti. Dramaturgi-äitini avulla lähdin poistamaan tekstistä ensin tarpeettomia sanoja, sitten lauseita, lopulta virkkeitä ja kokonaisia tekstikappaleita. Kill Your Darlings, muistutin itselleni William Faulknerin sanoin, äitini lyijykynän suositellessa poistamaan milloin minkäkin vaivoin muotoilemani lauseen tekstimassan seasta. Olin huojentunut siitä, että perusrakenne tarinassa oli toimiva ja työ tekstin parissa näin ollen kannatti. Olennaiset muutokset sadun rakenteessa ja sisällössä olisivat väistämättä merkinneet muutoksia kuvituksissa, mutta tähän ei lopulta tarvinnut ryhtyä. Äitini avulla tehty karsintatyö tekstin parissa riitti muokkaamaan sadusta kuvitusta täydentävän elementin sen sijaan, että se olisi riidellyt kuvien kanssa lukijan huomiosta. Päähuomio sai kirjassani olla suosiolla itse kuvissa. Verrattuna ensimmäiseen tekstiversioon, tiivistyi satu lopulta varsin pelkistetyksi, tarinaa eteenpäin vieväksi osaksi kirjaa. Kuten Riitta Oittisen mukaan useat tutkijat ovat todenneet, siinä missä kuva viittaa tilaan, viittaa sana aikaan (mt. 2004: 40). Tämän huomasin toteutuvan myös omassa kirjassani. Vaikka olin pyrkinyt siihen, että kuvat ja teksti eivät puhuisi toistensa päälle, en myöskään halunnut häivyttää yhteyttä niiden välillä. Eikä tähän toki ollut 28 29

18 maan ja sisältöön kasvoi nähdessäni ne koneella lineaarisesti oikeassa järjestyksessään. Mitä enemmän kuvia katsoin, sitä enemmän ne tuntuivat minulle kertovan, ja sitä vähemmän tarinaa tarvitsi ohessa selitellä sanoin. Viimeisetkin ylimääräiset sanat karisivat työskentelyni tässä vaiheessa luontevasti pois. Koska koulutustaustastani löytyy runsaasti graafisen suunnittelun opintoja, ei kirjan taittaminen asettanut minulle suuria haasteita. Kenties juuri aiemmista opinnoistani johtuen olin suunnitellut pitkälti koko kirjan ulkoasun ja taiton jo kuvien luonnosteluvaiheessa. Olin projektin alusta asti suunnitellut kuvituskuvat toimimaan yhdessä tekstin kanssa, en siitä irrallisina kuvina, kuten useilla kuvittajilla on tapana. Tämä helpotti työtäni taittovaiheessa olennaisesti. Asemoituani tekstikappaleet niille määräämilleni paikoille, ja valittuani tekstille tarinan tunnelmaa tukevat kirjasintyypit, alkoi työ kirjan parissa olla lopuillaan. III.5 Ra a m a t u t r ü k i k o j a Projektin alussa kokoon 7x7cm hahmoteltuja taittoluonnoksia ja luonnosten pohjalta syntyneet lopulliset aukeamat tarvettakaan, sillä kuten Riitta toi osaltaan kuvan ja tekstin keskinäisten suhteiden määrittelys- Oittinen kirjoittaa, visuaaliset keinot poikkeavat aina niin paljon verbaalisista keinoista, että kuvat tietokoneelle digitaaliseen sä. Skannattuani, eli siirrettyäni kuva tuo tarinaan uutta silloinkin kun se näennäisesti tukee taittamisen. Löysin tekstistä yhä muotoon, saatoin aloittaa kirjan tai toistaa sanoin ilmaistua asiaa (mt. 2004: 43). dessani tekstimassaa oikeille enemmän karsittavaa asemoi- paikoilleen eri kuva-aukeamilla. Luottamus kuvien Se, että taitoin kirjan itse, aut- vetovoi- Keväällä 2008 oli aika alkaa etsiä kirjalleni painopaikkaa. Tärkein tavoitteeni oli, että kirjasta tulisi ulkoasultaan mahdollisimman laadukas. Tästä syystä toivoin löytäväni kirjapainon, joka suostuisi painamaan kirjani offset -menetelmällä, joka on laadullisesti digitaalista painomenetelmää olennaisesti parempi. Useimmat kirjapainot eivät kuitenkaan suostu painamaan offset -menetelmällä alle 1000 kpl:n painoksia, vaan käyttävät pienempiin painoksiin digitaalista menetelmää. Vaikka oma painosmääräni oli vain kappaletta, yritin sitkeästi etsiä painotaloa, joka suostuisi painamaan kirjani offset -menetelmällä. Kariston kirjapaino Hämeenlinnasta vastasi tarjouspyyntööni, mutta painatuskustannukset saivat haukkomaan henkeä. Mikäli olisin painanut Karistossa kirjaani esimerkiksi 30 kappaletta, olisi yhden kirjan hinnaksi tullut 150 euroa. Lopulta laajensin kirjapainoetsintäni Tallinnan puolelle. Yllätyksekseni heti ensimmäinen lähettämäni tarjouspyyntö tuotti tulosta. Tallinna Raamatutrükikoja oli valmis painamaan kirjaani offset -menetelmällä 30 31

19 100 kappaletta. Painatuskustannukset pysyivät mahdollisuuksien rajoissa (yhden kirjan hinnaksi tuli noin 19 euroa) siitäkin huolimatta, että kirjat tuli suuresta koosta johtuen sitoa kirjapainossa käsin. Kirja valmistui lopulta omakustanteena Tallinnassa lokakuussa III.6 Kommentteja kentältä Olin projektini alussa suunnitellut, että tapaisin Vironniemen päiväkodin lapset vielä viimeisen kerran saatuani kirjan valmiiksi voidakseni näyttää kirjaa ja sen kuvia heille, ja kirjata ylös lasten kommentit. Kirjan painatuksen viivästyminen oli osasyy siihen, että jätin viimeisen käynnin väliin. Olin alun perin kaavaillut, että kirja olisi valmis keväällä Koska kirja kuitenkin valmistui vasta syksyllä, olivat tapaamani esikoululaisryhmän lapset jo hajaantuneet ekaluokkalaisiksi ympäri Helsinkiä. Huomasin myös, etten kirjan valmistuttua ollut enää erityisen kiinnostunut siitä, mitä lapset kirjani kuvista ajattelisivat. Koska kirjan fokus oli matkan varrella kääntynyt universaalista lapsesta lapseen minussa, en enää nähnyt perusteita sille, että lähtisin tutkimaan miten kirjani otettaisiin lasten taholta vastaan. Siitä huolimatta, että en tietoisesti hakenut lasten kommentteja kirjalleni, alkoi niitä hiljalleen kantautua korviini. Painatettuani kirjaa n. 100 kappaletta, ja näiden kappaleiden levittyä lähipiirini ja heidän tuttaviensa lapsille, oli väistämätöntä, että joku kirjaa myös kommentoisi. Toki otin kaikki kommentit kiinnostuksella vastaan, vaikka en kokenutkaan niitä enää tärkeiksi. Eräs tuttavani raportoi varsin tarkasti, miten hänen lapsenlapsensa olivat kirjaan suhtautuneet. Tuttavani mukaan Oona (7v) ja Aada (5v) olivat kommentoineet kirjaa mm. sanoin ihan kiva, kuvat kivoja, hienosti piirretty, etukannesta luulee, että se on aikuisten kirja, tarina on kiva, kaikki siinä. Viisivuotias Aada koki tuttavani mukaan kirjan Salaisuus -hahmon ja Fru Fruttanan pelottavina, seitsemänvuotias Oona taas ei. Lasten mukaan kuvista ymmärsi kaiken, ja etenkin tekijän piirustustaito sai lapsilta runsaasti kehuja. Aada tosin kyseenalaisti maalausten aitouden toteamalla: en usko, et ihan ite on piirtänyt, laittanut jollakin värikoneella. Lapsilta tuli myös varsin yksityiskohtaisia ohjeistuksia jatkoa varten: taustat liian tummia, keltaista ja valkoista vois olla enemmän. Lapset kiinnittivät erityisesti huomiota Fru Fruttanan nutturasta toisinaan roikkuvaan hämähäkkiin, ja toivoivat, että hämis vois olla joka Fruttanan kuvassa, et vois etsiä. Tuttavani kertoi Oonan ja Aadan kuunnelleen herkeämättä tarinaa ja löytäneen kuvista kaikenlaista, josta saattoi yhdessä keskustella. Tuttavani, lasten kanssa ammatikseen ikänsä töitä tehneenä, kertoi omana palautteenaan pitäneensä siitä, ettei ole liian lällyä. Hän koki, että lapsen on hyvä pelätä turvallisessa seurassa ja että kuvat ovat lapselle tarpeeksi haastavia. Setäni taas kertoi puolisonsa 5-vuotiaan lapsenlapsen osaavan tarinan jo ulkoa. Hän kertoi heillä muodostuneen perinteeksi, että kirja luetaan lapsen toiveesta kerta toisensa jälkeen. Tyttö ei setäni mukaan kokenut satua kovin pelottavaksi, mutta kuulemma kirjaa luettaessa varmisteli aina välillä aikuiselta, että ne lapsethan vaan kuvittelee tän kaiken, eikö vaan? 6-vuotiaan kummityttöni Iisan äiti taas kertoi heidän ensimmäisellä lukukerralla hypänneen vahingossa yhden aukeaman yli, jonka seurauksena sekä Iisa että tämän äiti pitivät tarinaa vähän sekavana. Puuttuvan aukeaman luettuaan oli kirjan juoni selkiytynyt, mutta paljon tuntui silti vielä jäävän kysymyksiä ilmaan. Iisaa mietitytti kovasti, mihin Fru Fruttana ihan oikeasti katosi, miksi puistoon ei saanut tulla aikuisia tai miksi lapset Fruttanan ylipäätään keksivät. Iisa ei ollut kokenut kirjaa pelottavana. Myös muiden satunnaisten kommenttien kautta ymmärsin, että joidenkin lasten mielestä tarina saattaa tuntua sekavalta. Useita lapsia tuntui ihmetyttävän se, mihin Fruttana katosi ja miksi. Näyttäisi siltä, että loppuratkaisun ymmärtäminen voi toisten lasten kohdalla vaatia sen, että siitä keskustellaan aikuisen kanssa, tai että kirja luetaan useamman kerran

20 IV P uistossa 34 35

21 IV.1 Matka muistoihin Saatuani kirjan valmiiksi pysähdyin tarkastelemaan työtä etäämmältä. Oli palkitsevaa nähdä, miten kirjassa kuvat olivat lopulta siinä roolissa, johon ne olin alun perin suunnitellutkin; kehystämässä, täydentämässä ja tulkitsemassa tekstiä. Valmis kirja oli kiehtova esine, joka painoi kädessä ja näytti oikealta. Käytyäni läpi koko kuvitusprosessin ja siitä nousseet ajatukset ja oivallukset, olen lähtenyt tarkastelemaan prosessia teyksiä reaalimaailman ja Vain lapsille -kirjani kuvien ja tarinan väliltä pyrin vastaamaan kysymykseen siitä, mitkä ovat niitä lähtökohtia jotka määrittelevät työskentelyäni kuvittajana. Sisko Ylimartimo (2001) on kirjoittanut kuvituksen olevan itsessään jo intertekstuaalista, koska se viittaa aina johonkin kirjalliseen tekstiin, ellei kysymyksessä ole sitten pelkkä tekstitön katselukirja. Ylimartimon mukaan kuvitus voi kuitenkin ja sen synnyttämää kuva- olla intertekstuaalista myös kirjaa teoreettisemmin, erilaisia näkökulmia työhön hakien. niin, että se kytkeytyy tavalla tai toisella johonkin tekstin ulkopuolella olevaan subtekstiin. Etsimällä konkreettisia yh- (mt. 2001: 85). Pyrin tai- Aukeama kirjasta Anna-Sofia, pikkuinen nukkeneiti teellisen työskentelyni jo päätyttyä selvittämään ennen kaiktuu yksilön ainutkertaisiin kosa totesin, muistelutyö peruskea itselleni näitä vaikuttimia, kemuksiin ja yksityiskohtaisiin subtekstejä työni takana. Mitä muistoihin, jotka nähdään tärkeänä ihmistutkimusta rikas- kaikkea kuvituksistani onkaan mahdollista löytää? tavana aineistona. Pyrin omaa menneisyyttäni ja visuaalista Olen lähtenyt etsimään kuvantekemiseni lähtökohtia ja kentamaan syvempää ymmär- historiaani muistelemalla ra- intertekstuaalisia vaikuttimia rystä niistä tekijöistä, jotka ovat muistelutyötä tekemällä. Kuten vaikuttaneet Vain lapsille -kirjan kuvalliseen ilmaisuun. jo tutkielmani metodiosuudes- IV.2 Bauer + Dali + jne. = Vain lapsille Lähdin muistelussa liikkeelle lapsuuteni kuvakirjoja selailemalla ja niiden aikanaan herättämiä mitä huonokuntoisempi kirja, sitä rakkaampi se on aikanaan ollut. tuntemuksia muiste- lemalla. Lapsuuteni kuvakirjat Avatessani kirjan Annaolivat keskeisessä roolissa jo Sofia, pikkuinen nukkeneiti työni alussa jaotellessani niitä (1975), saan sivut enää vaivoin Vironniemen päiväkotikäyntejä auki kirjaa on yritetty aikanaan varten. Muistelua tehdes- säni olen perehtynyt yhä laajempaan ja monipuolisempaan kursia kasaan lukuisilla teipin palasilla, jotka vuosien vieriessä ovat liimautuneet otantaan lapsuuteni kirjoja. kiinni toisiinsa ja irtautuvat nyt Vironniemeen viemieni kirjojen yhtenä perusteena oli, että kirjat olisivat yhä sen verran hyvässä kunnossa, että ne kestäisivät selailun lapsiryhmässä. Nostettuani nyt pöydälle eteeni niin Vironniemeen viemäni kirjat, kuin ne jotka tuolloin olin jättänyt kotiin, olen oivaltanut kirjoista erään tärkeän seikan; vastahakoisesti ratisten. Sitkeistä teippausyrityksistä huolimatta Anna-Sofia pysyy enää vaivoin kasassa. Yllätyn havaitessani, miten jokainen pieni yksityiskohta, jokainen leninki, herätyskello ja koululaukku on Anna-Sofian kuvissa tuttuakin tutumpi. Nukkeneidin kirjassa leipoman kirsikkatortun muis

22 Ylhäällä Vain lapsille -kirjan runo Julia Jamssi. Alhaalla kaksi esimerkkisivua kirjasta Kissamatka. tan kulkeneen puheissani aina tähän päivään saakka; olen useaan otteeseen aikuisiällä haaveillut sisareni kanssa, että joskus vielä saisimme maistaa niin ihanan näköistä kirsikkatorttua kuin minkä Anna-Sofia kirjassa leipoo. Selailemalla toinen toistaan repaleisempia kuvakirjoja, aloin hiljalleen kohdata kirjoissa elementtejä, jotka tuntuivat paikoin etäisesti, paikoin läheisesti tutuilta. Ivar Aroseniuksen Kissamatka (1975) -lastenrunokirjaa selaillessani huomasin yllätyksekseni, miten ilmeinen Kissamatkan runojen ja kuvituksen yhteys on Vain lapsille -kirjani Julia Jamssi -runoon. Havaintoni innosti minua syventymään muisteluun yhä perusteellisemmin. Tarkasteluni paljasti, että vaikuttimia Vain lapsille -kirjaan on löydettävissä hyvin laajalta sektorilta. Pian laajensinkin muistelun koskemaan kuvakirjojen lisäksi myös lapsuuteni suosikkielokuvia ja romaaneja. Kirjan Salaisuus -hahmolle olen löytänyt esikuvia niin John Bauerin, kuin Pirkko-Liisa Surojeginin peikkohahmoista. Surojegin on käyttänyt satunsa Maahisen viimeinen matka (1995) hahmojen kuvituksessa hyvin samantapaista, maahan asti ulottuvaa pitkää tukkaa kuin John Bauer kuvituksessaan satuun Poika joka ei pelännyt koskaan (1912) (Uotila 2003: 212). Intertekstuaalisesta näkökulmasta tarkasteltuna on kuvajatkumo näiden kuvitusten maahis- ja peikkohahmojen, sekä sittemmin oman Salaisuus -hahmoni välillä selvästi havaittavissa. Koska olin ottanut tarkastelun kohteeksi myös lapsuuteni suosikkielokuvat, oivalsin muistelutyötä tehdessäni, että Surojeginin ja Bauerin lisäksi Salaisuuteen on kenties vaikuttanut Cousin Itt -hahmo lapsuuteni suosikkielokuvista Addams Family (1991) ja Addams Family 2 (1993). Hahmo kiehtoi minua lapsena suuresti ja on Surojeginin ja Bauerin peikkojen tavoin päästä varpaisiin tuuhean tukan peitossa. Lieneekö Salaisuus -hahmon vaikutteiden runsaus vaikuttanut siihen, että halusin loppuun asti pitää Salaisuudesta tiukasti kiinni, vaikka jossain työni vaiheessa kyseenalaistin hahmon funktion itse tarinan kannalta. Pitkätukkaisesta otuksesta oli mahdotonta päästää irti, koska olin luonut kirjojen ja elokuvien avulla suhdetta tähän hahmoon jo varhaislapsuudestani lähtien. Itse tarinasta löydän yhteyksiä ainakin Carlo Collodin Pinokkioon (1883), jossa lapset eivät lopulta haluakaan täyden vapauden valtakuntaa. Myös C. S. Lewisin Narnia -sarja ( ), Lewis Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa (1865) sekä Michael Enden Tarina vailla loppua (1979) ovat kirjoja, joiden uskon epäilemättä vaikuttaneen omaan tarinaani. Näille saduille on yhteistä ns. rinnakkaisuniversumi, johon jossain tarinan vaiheessa siirrytään. Tämänkaltaiset tarinat kiehtoivat minua lapsena suuresti. Etenkin Narnia ja Liisa Ihmemaassa saivat minut istumaan tuntitolkulla vaatekomerossa tai kaninkolon vieressä rinnakkaistodellisuuden paljastumista odotellen. Siksi ei 38 39

23 Kuvitusta kirjoista Poika joka ei pelännyt koskaan ja Maahisen viimeinen matka, Addams Family 2 -elokuvan juliste (oikeassa reunassa Cousin Itt) sekä Vain lapsille -kirjan Salaisuus. ole yllättävää, että Vain lapsille päivän ja pakottaa yhden lapsis- Matilda -sadun äidin ja isän Blaken tuella lastenkirjoissaan -kirjan puisto edustaa myös tie- ta syömään muiden oppilaiden koen niin ikään tulevan hyvin viljelee, olen itsekin hakenut tyllä tavalla tämän kaltaista rin- edessä kokonaisen suklaakakun lähelle omaa tarinaani. Matil- tarinani makaaberien hahmo- nakkaisuniversumia, jossa lap- rangaistuksena kakkuvarkau- dassa nimihenkilön äiti ja isä jen ja tapahtumien tasapainot- sen mielikuvitus saa sinertävät desta. Tulkintatyötä tehdessäni ovat Onnin vanhempien lailla tajaksi. puut rönsyilemään vastakoh- muistin elävästi, miten minua varsin välinpitämättömiä lap- tana mustavalkoiselle, kovalle lapsena Matildaa lukiessani sestaan. Matildan äidin lähti- Muistelua tehdessäni me- todellisuudelle. Myös muutos, kiehtoi Miss Trunchballin an- essä päivittäin bingoon ja rot- nin sattumalta elokuvateatteri jonka puisto saa aikaan Onnis- teeksipyytelemätön karmeus. tamaisen isän rikollisiin auto- Orioniin katsomaan Katarina sa, on tuttua näistä lapsuuteni Roald Dahlin tapa luottaa sii- bisneksiinsä, jää Matilda yksin Lillqvistin retrospektiiviä. En tärkeistä saduista, joissa rin- hen, että lapsi kyllä kykenisi kotiin löytäen lopulta kirjoista ollut tietoisesti ajatellut etsi- nakkainen todellisuus usein saa näkemään hahmon absurdiu- oman pakotiensä. Roald Dahl väni saati löytäväni Lillqvistin kävijässään aikaan merkittävää den ja jopa huvittavuuden, on on epäilemättä toiminut esiku- elokuvista yhtymäkohtia kirjal- henkistä kasvua. jotain, jota edelleen ihailen suu- vanani sille, että vaikka satua leni. Franz Kafkan novelleihin resti. Itse en toki Fruttanan hah- kirjoitettaisiin lapselle, ei läh- pohjautuvaa animaatiotrilogiaa Fru Fruttanan hahmosta olen mossa edes pyrkinyt siihen, että tökohtien välttämättä tarvitse katsellessani oivalsin kuitenkin löytänyt yhteyden Roald Dah- hahmo olisi Miss Trunchballin olla täydellisen sovinnaiset. Lillqvistin nukkehahmojen toi- lin Matilda (1988) -sadun Miss tavoin absoluuttisen kamala, Jotain tärkeää ja hyvää voi löy- mineen ehdottoman tärkeinä Trunchballiin hirviömäiseen, vaan sisältäisi myös myöntei- tyä vinksahtaneistakin lähtö- vaikuttajina ja esikuvina Fru nutturapäiseen alakoulun reh- sen puolensa. Siitä huolimatta kohdista, ja myös lapsella on Fruttanan ja muiden piirros- toriin, joka moukarinheittotaito- päädyin siihen, että yhteys näi- valmiuksia ymmärtää tämän- hahmojeni ulkomuodolle. Hii- jaan esitelläkseen viskoo lapsia den kahden hahmon välillä oli- kaltaisia yhteyksiä. Huumoria, lisangolla ratsastajan (1991) ikkunoista ulos kesken koulu- si epäilemättä olemassa. jota Dahl kuvittajansa Quentin mustanpuhuvan kaupunkisil

24 Salvador Dali Philippe Halsmanin kuvaamana (1954) huetin taas näin muistuttavan tarinani alussa Onnin taustalla häämöttävää kaupunkia. Hiilisangolla ratsastaja on kaikessa kummallisuudessaan ja melankoliassaan yksi niitä animaatioita, joita jo lapsena rakastin suuresti ja joka on epäilemättä vaikuttanut muiden Lillqvistin animaatioiden ohella esteettiseen näkemykseeni ja makuuni. Siinä missä Lillqvistin animaatiohahmot vaikuttivat omiin hahmoihini lähinnä alitajuisesti, oli varsin tietoinen esikuva Fru Fruttanalle Salvador Dali. Pohtiessani luonnosteluvaiheessa sitä, miltä Fruttana voisi näyttää, muistan hyvin nähneeni mielessäni Dalin maneerimaisen ylhäältä alas luodun katseen. Mielipuolinen katse tuli minulle jo lapsena tutuksi äitini taidekirjoista, joita minulla oli tapana selailla. Dalin katse kummastutti, mutta eriskummallisuudessaan myös kiehtoi. Pyrkimys tuoda samaa kohtalokasta tunnelmaa myös Fru Fruttanan katseeseen on selvästi nähtävissä jo ensimmäisissä Fruttana -luonnoksissa. Tietyt elementit kuvissa siirtyivät sellaisinaan omasta henkilöhistoriastani kuvituksiin. Kuten tutkielmani metodiosuudessa sanoin, biografinen kritiikki tarjosi tutkimuskehyksen tämänkaltaisten elementtien purkamiselle. Lapsuuteni ehkä tärkein vaatekappale, punaiset, ihoa kutittavat villasukkahousut, olivat mielessäni siitä hetkestä lähtien kun aloin sommitella Mallaa ja Lillaa pyykkinaruaukeamalle roikkumaan. Kyseisessä kuvassa tosin sukkahousujen väri lopulta vaihtui punaisesta violettiin värisommittelun sitä vaatiessa. Toisinaan löysin jo maalausvaiheessa reaalimaailman ja kuvieni välillä yhteyksiä, jotka yllättivät itsenikin. Työpäiväkirjaan olen kirjannut seuraavaa: 42 43

25 Koin hassun hetken projektiin liittyen, kun radiosta tuli kappale One. Maalaaminen helpottui välittömästi. Kun kappale loppui, kaivoin hyllystä yhden rakkaimmista levyistäni: Magnolia -elokuvan soundtrackin, jolta kyseinen One -kappale myös löytyy. Kappale oli kuunneltava uudestaan. Sydän hypähti kun avasin levyn kannet. Siinähän ne. Satuni lentävät sammakot. Tietysti ne olivat täältä! Hassua etten aiemmin ollut tullut ajatelleeksi. Kuvat, jotka olen tehnyt huokuvat jollain mystisellä tavalla levyn tunnelmaa. Yksinäisyys, eristyneisyys, vieraus ja oman paikan merkityksen etsiminen. Kaikki niin kovin tuttua ajalta jolloin levy on hankittu. Englanti. Sateiset kadut. Koti-ikävä. Halu selvitä ja olla vahva. Silti pieni helposti hapertuva lapsi tallustamassa vieraita katuja. Olenko minä Onni? Kuka Fruttana silloin on jos minä olen Onni? Miten sammakot tuntuivatkin niin kovin tutuilta! Enhän muistanut, että ne olivat ystäviä vuosien takaa. Mitä muuta noista kuvista löytyy? Koko elämä? Vasemmalla kuvitusta Magnolia -soundtrackin kansivihkosta. Alhaalla yksityis kohta Vain lapsille -kirjasta. Olenko minä Onni? Kuka Fruttana silloin on jos minä olen Onni? Onni ja Fru Fruttana ovat jo kuvitusvaiheessa olleet hahmoja, joiden suhdetta itseeni olen miettinyt. Seuraavassa tarkastelen Vain lapsille -sadun tarinaa ja päähenkilöitä lähinnä psykoanalyyttiseltä pohjalta. Onnin tarkkaileva katse hänen tapansa seurata ympäristöään hyvin keskittyneesti on piirre, josta tunnistan itseni. Voi hyvin olla, että olen maalannut Onnin omaksi heijastuksekseni. Kenties Onni on ollut minulle itsetutkiskelun väline, jonka avulla olen pohtinut paitsi suhdettani kuvittamiseen, myös ympäröivään maailmaan. Steven Swann Jonesin (1995) mukaan lähes kaikki sepitetyt tarinat ovat tyyliteltyjä kuvia meidän jokapäiväisistä kamppailuistamme todellisuudessa (mt. 1995: 27). On siis mahdollista, että Onnin puistossa pohtimat kysymykset vastaavat vertauskuvallisesti niitä kysymyksiä, joita tarinan kirjoittamisen aikana pohdin oman elämäni eri osaalueilla. Rangaistuksen ja uhkailun voimaan uskova puistotäti IV.3 Totta vai tarua? muistuttaa olemukseltaan satujen perinteistä noitahahmoa tai ilkeää äitipuolta. Vaikka en työskennellessäni nähnyt yhteyttä Fru Fruttanan ja noitahahmon välillä, on se työtä jälkikäteen tarkastellessani tuntunut varsin ilmeiseltä. Koukkunokkainen puistotäti muistuttaa klassista sadun noitaa jo ulkonäkönsäkin puolesta. Siinä missä esimerkiksi Hannun ja Kertun (1812) noita-akka on kuitenkin alusta loppuun paha ja rangaistuksensa ansainnut, on Fru Fruttana hahmona aivan muuta. Fruttanan ankaruuden hyvittää hahmon merkitys lasten turvallisuudentunteen kannalta. Rajaton maailma pelottaa ja ahdistaa lapsia, minkä vastapainoksi he luovat leikin Fru Fruttanasta. Heli Hirttiö (2003) on kirjoittanut artikkelissaan Moniilmeinen noita, miten vanhojen satujen henkilöissä ruumiillistuvat hyvä ja paha. Noita on saduissa yleinen pahan voiman edustaja. Vanhojen, klassisten satujen moraali on hyvin ankaraa ja mustavalkoista, ja yleensä pahat olennot esitetään saduissa läpeensä paatuneina. Nykypäivän taidesaduissa Hirttiö sen sijaan kirjoittaa havainneensa enemmän sävyjä mustan ja valkoisen välillä. Noita voi 44 45

26 nykysaduissa olla aivan harmiton, tai hän voi muuttua kiltiksi sadun edetessä. (mt. 2003: 175- Mallan ja Lillan pyykkinarulle roikkumaan, mutta teon takaa on löydettävissä pyrkimys oikeudenmukaisuuteen. 178.) Fru Fruttanan hahmossa Vielä on havaittavissa tämänkaltainen hyvään tähtäävä kehityskaari. Fruttana on silminnähden julma nostaessaan kirjassa kirjan alussa tätä puolta Fruttananasta ei ole nähtävissä, vaan hahmon humaanius valottuu lukijalle vähä vähältä. Mulle tulee aukeamasta 11 mieleen kohtu. Onni kävelee kohdun sisällä. Puiston turvallisuus ympäröi Onnin kokonaan. Fruttana on Onnin äiti ja puisto Fruttanan kohtu. Aika friikkiä, mutta hienoa jotenkin Fru Fruttanan rinnastaminen ta lapsi pitää aivan eri ihmisenä äitihahmoon ei sekään, asiaa suuttuisi hänelle ja hylkäisi tutkittuani, vaikuta erityisen hänet. Lapsi siis projisoi ristiriitaiset kaukaa haetulta. Heli Hirttiön tunteensa sadun ilkeään mukaan noidan voi sadussa äitihahmoon, vapautuen näin tulkita rajoittavaksi, lapsen tuntemasta syyllisyyttä äitiin näkökulmasta pahaksi äitihahmoksi kohdistamistaan vihaisista aja- (mt. 2003: 186). Mikäli tuksista ja ilkeistä toiveista. Fru Fruttanan haluaa nähdä Samalla kun kuvitelma pahasta sadun noitana, näyttäisi yhteys äitipuolesta säilyttää lapsen äitiyteen olevan olemassa. mielessä eheänä kuvan hyvästä äidistä, satu auttaa lasta myös Lapsipsykologi ja psykoanalyytikko lannistumatta kestämään koke- Bruno Bettelheim muksen äidin pahuudesta. (mt. (1975) käsittelee teoksessaan 1975: 86.) Vaikka paha äitipuoli Satujen lumous, merkitys ja on Vain lapsille -sadusta löydettävissä arvo noidan, tai pahan äitipuolen Fru Fruttanan hahmos- tehtävää lapsilukijan kehityksen sa, ei tarina klassisista saduista kannalta. Bettelheimin poiketen tarjoa noitahahmon mukaan saduissa esiintyvä vastapainoksi täydellisen hyvää noitahahmo, varsin usein ilkeä äitiä. Onnin vanhemmat äitipuoli, auttaa lasta käsittelemään ovat välinpitämättömiä ja kii- negatiivisia tunteita reisiä, joskaan eivät esimerkik- omaa, todellista äitiään kohtaan. si Hannu ja Kerttu -sadun äidin Sadun ansiosta lapsi voi tavoin valmiita hylkäämään vihata tuota ilkeää äitipuolta lastaan lopullisesti. Näyttäisi pelkäämättä, että oikea äiti, jo- siltä, että Fru Fruttana on hah- mona muodostunut monella tapaa perinteiseksi noitahahmoksi, mutta sisältäisi tästä perinteisestä hahmosta poiketen lopulta lupauksen myös turvallisesta, rajaavasta äidistä, joka Onnilta muutoin puuttuu. Luottamus äidin hyvyyteen säilyy, koska Fruttana täyttää Onnin elämässä sen tyhjiön, jonka oikean äidin välinpitämättömyys on jättänyt. Lapselle ja myös aikuiselle, joka Sokrateen tavoin tietää, että viisaimmassakin meistä on edelleen lapsi, sadut paljastavat totuuksia ihmiskunnasta ja omasta itsestä Bettelheim kirjoittaa (1975: 83). Voi olla, että eräällä tapaa Vain lapsille -sadussa on kyse eriytymistarinasta, jossa Onnin vanhempien toimintatapa on lopulta välttämätön lapsen kehityksen kannalta. Onnin vanhemmat jättävät pojan selviytymään yksin valtavassa puistossa, joka edustaa kodin ulkopuolista maailmaa. Puistossa vieras ja pelottava noitahahmo määrittelee Onnille elämisen säännöt. Onnin on opittava, että ellei hän itse vapaudu kaipuustaan takaisin äidin ja lapsen symbioosiin, hänen vanhempansa tai yhteiskunta pakottavat hänet tekemään niin vastoin hänen tahtoaan. Sama kehityskaari on Bruno Bettelheimin mukaan löydettävissä Hannu ja Kerttu -sadusta, jossa vanhemmat ajavat lapset metsään josta ei ole paluuta ennen kuin eriytyminen on tapahtunut. Kyse on Bettelheimin mukaan siitä samasta eriytymisen tavoittelusta, joka lapsen elämässä tapahtuu jo aikaisemmin, kun äiti lakkaa imettämästä lasta tuntiessaan, että on tullut aika tehdä niin. (mt. 1975: 196.) Tarinan lopussa Onni palaa vanhempiensa luo, mutta äiti ja isä ovat enää sivustaseuraajia siinä kehityksessä, jonka Onnin hylkääminen puistoon on käynnistänyt

27 K IV.4 irja kirjojen joukossa Vain lapsille -kirjan valmistuttua olen pohtinut, mihin kirjani asettuu kuvakirjojen laajassa genressä, tai pikemminkin, mihin se ei asetu. Ehkä leimallisinta kuvituksilleni on akvarellitekniikan aikaansaama käsityön jälki, joka erottaa kuvani laajasta tietokoneella tuotettujen kuvitusten joukosta. Toki tekniikan kehittymisen myötä voi monista kuvista tänä päivänä olla hankala edes erottaa, onko kuvan tekoon käytetty tietokonetta vai ei. Akvarelli taitaa kuitenkin edelleen olla siinä määrin omaleimainen maalausväline, että tätä ei vielä tietokonekaan täysin pysty imitoimaan. Pelkän maalaustekniikan myötä kirjani rinnastuukin enemmän esimerkiksi Ilon Wiklandin akvarellikuvituksiin, kuin vaikkapa Aino Havukaisen ja Sami Toivosen tietokoneella väritettyihin Tatu ja Patu kirjoihin. Vain lapsille -kirjani eroaa myös tyylillisesti niin Havukaisen ja Toivosen, kuin esimerkiksi Mauri Kunnaksen tai Maikki Harjanteen kuvituksista, joissa tyyli rakentuu pitkälti sarjakuvamaisuuden ympärille. Omissa kuvituksissa käyttämäni suuret, yhtenäiset kuvapinnat rinnastuvat tämänkaltaisia kuvituksia enemmän vaikkapa Heli Hiedan tai Rob Scottonin kuvituksiin. Sisko Ylimartimo (2001) kirjoittaa: Kun kuvitustaiteilija ryhtyy kääntämään kertomusta visuaaliselle kielelle, hänellä on työvälineinään luonnollisesti oma ilmaisutekniikkansa. Metodiikkaan voidaan lukea myös hänen kuvitustyylinsä, joka sitoutuu paitsi itse kuvitettavaan kohteeseen, myös ajalle ominaiseen taidetyyliin. (mt. 2001: 87.) Olen vakuuttunut, että tämän päivän taidetyylin lisäksi omaan kuvitustyyliini on vaikuttanut olennaisesti 1980-luvun kuvakulttuuri, jonka keskellä kasvoin. Ainakin tekniikkani puolesta näyttäisin mieltyneen lapsuuden esikuviin akvarellien muodostaessa 1980-luvulla lähes valtaosan värikuvituksista (Launis 2005: 68). Rikas ja monipuolinen kuvamaailma, jonka keskellä olen elänyt ja kasvanut, on muokannut ajatuksiani siitä miltä kiinnostava lastenkirjan kuvitus voi näyttää. Tyylillisiä esikuviani ovat olleet Ilon Wikland, Malcolm Bird, Eva Eriksson, Quentin Blake ja ennen kaikkea Björn Landström. He kaikki ovat olleet olennaisesti vaikuttamassa siihen, miltä Vain lapsille -kirjani kuvat näyttävät. Rebecca Dautremerin kuvitusta kirjassa Kätketyt Prinsessat (2007) Kuten menetelmäosuudessa kirjoitin, biograginen kritiikki katsoo, että taiteteos syntyy tekijänsä elämästä, ajatuksista ja kontekstista. Näin ollen se tarjosi tärkeän kehyksen lapsuuteni ti ennakkoluulottomampaa ja rohkeampaa kuvailmaisua ovat tärkeimpiä innoittajiani nykykuvittajista toimineet ranskalainen Rebecca Dautremer sekä suomalainen Sari Airola. Uskon kuvakirjojen tutkimi- Dautremerin piirustustekniti selle. Kirjoja tarkasteltuani olen tullut siihen tulokseen, että nämä kuvakirjat ovat osaltaan olleet kehittämässä lasta ja toki myös aikuista minussa. Kirjat ovat muokanneet ajatuksiani ja työskentelytapojani tiettyyn suuntaan ja vaikuttaneet näin kuvituksiini tässä päivässä. sesti virtuoosimaisten ja sommittelullisesti toinen toistaan mielikuvituksellisempien maalausten auttaneen minua tavoittelemaan omissa kuvituksissani uudentyyppisiä ja rohkeita kuvaratkaisuja. Koen, että Dautremerin vaikutus näkyy Vain lapsille -kirjassa esimerkiksi aukeamassa, jossa Onnin vanhemmat Jos tekniikkani puolesta olenkin jäänyt lapsuudestani tutun akvarellin pauloihin, uskon kuvasommittelun puolella ottaneeni harppauksia tähän päivään. Pyrkimyksessä koh- lentävät ulos kuvasta. Sari Airolan kuvituksissa ihailuni kohde on ollut ennen kaikkea kiinnostavat pintastruktuurit, joita Airola käyttää kuvitustensa elävöittäjinä

28 V L ähtö puistosta 50 51

29 V.1 Lapsi meissä Kuten jo aiemmin kirjoitin, en Vaikka olen ennen muuta kirjan valmistuttua enää nähnyt mitään konkreettista syytä nut, että saatan myös häpeillä ylpeä kirjastani, olen huoman- sille, että lähtisin kirja kainalossa kiertämään lapsiryhmästä lahjaksi tuttavilleni. Olen huo- sitä vaikkapa antaessani sen toiseen kysyen: No, tuliko hyvä? Tuliko? En erityisemmin kuin itseäni: En ota vastuuta mannut puolustelevani kirjaa kaivannut kirjasta tai sen kuvista lasten kommentteja enkä ta vai eivät; kirjan kohderyhmä siitä, pitävätkö lapsenne kirjas- mielipiteitä. En tarvinnut lapsia on ollut minä, ja olen tehnyt peiliksi kirjalleni, koska valmis sen miellyttämään ennen kaikkea itseäni. On epäilemättä kirja täytti jo sen kaikista tärkeimmän tehtävän, jonka sille olemassa riski, että tällä tavalla olin asettanut: se kiehtoi lasta tehty kirja jää muille kuin tekijälleen arvoitukseksi. Kirjai- minussa. lija Leena Krohn antaa minulle kuitenkin rohkeutta uskoa Uskon, että olisin pitänyt lapsena kirjasta, pysähtynyt päinvastaiseen. Paula Tuomikosken (1987) mukaan Krohn sen kuvien äärelle ja palannut niiden luo kaivatessani jotain on todennut seuraavaa: Minua vähän kummallista ja hämmentävää, kaivatessani taitavasti asia, että putoaminen kaikkein on aina hämmästyttänyt se tosi- tehtyjä lastenkirjan kuvia. Ehkä kirjan reunat olisi purtu hiisimpään, salatuimpaan merkit- henkilökohtaisimpaan, yksityirenkorville. Ehkä Fru Fruttana seekin joutumista rannattomille olisi ympäröity Caran d Ache yhteisvesille. Vain yksityinen -ääriviivoin, kuin tutkien mistä on todella universaalia ja vain hahmossa todella on kyse. Ehkä universaali on todella olemassa (mt. 1987: 173). Krohn pu- kirjan sivuille olisi liimailtu tarroja, tai ehkä yksi sivuista olisi kee ajatuksessaan sanoiksi sen repeytynyt ja kuva pitäisi täydentää mielessä kokonaiseksi. halunnut, mutta johon en ole saman asian, johon itsekin olen Ehkä nyt aikuisena kinastelisin uskaltanut tai osannut uskoa. siskojeni kanssa kenelle kirja kuuluu, kaikkine hiirenkorvineen ja rasvatahroineen. Ehkä kokee, että putoaminen kaik- Kuvittaja Virpi Talvitie (2005) kirja olisi rakkaampi kuin yksikään toinen? riskistä huolimatta kein henkilökohtaisimpaan on kuvittajan ainoa mahdollisuus. Talvitien mukaan kuvittaja tekee kuvitusta ensisijaisesti itselleen ja toivoo hartaasti, että omista aineksista tehty työ olisi niin vilpitöntä, että se välittyisi myös kaikille muille sekä lapsille, että aikuisten sisällä oleville lapsille (mt. 2005:77). Olenkin ilokseni saanut huomata, että lapsen etsiminen itsestä näyttäisi lopulta olevan se kuvan tekemisen resepti, jota prosessin alussa kipeästi kaipasin. Resepti vain on osoittautunut kovin erinäköiseksi, kuin olisin voinut kuvitellakaan. Pyrkiessäni käsitteellistämään ajatustani lapsesta minussa olen saanut huomata, että useat ammattikuvittajat ja kuvittajiksi haaveilevat tulevat kirjoituksissaan jopa hämmästyttävän lähelle tätä oivallusta. Meilahden taidemuseon julkaisussa Satua ja totta Virpi Talvitie (2005) käsittelee sitä hetkeä, kun hän on kuvittajana pyrkinyt luomaan dialogia sisältään löytyvän lapsen kanssa. Talvitie kirjoittaa, että järkeilemisen lisäksi kuvitustyöhön täytyy paneutua vaistonvaraisesti, etenkin kun kyseessä on lastenkirjan kuvittaminen. Talvitien kokemuksen mukaan kertomukseen sukeltaessa kuvittajan on paras sukeltaa myös itseensä ja löytää itsestään lapsi, sen sijaan että analysoisi kirjan mahdollista lapsitai aikuisyleisöä ja sen halua tai kykyä vastaanottaa tarina (mt. 2005: 77). Varsin lähelle omaa ajatustani lapsesta minussa tulee myös Jaana Juntunen (1996) taidekasvatuksen osaston opinnäytetyössään Kurtti kuvakirja. Juntunen kirjoittaa etsivänsä työssään lapsuutensa maailmaa: Haluan tunnustaa lapsen itsessäni, siten ymmärrän paremmin ajatuksiani ja tekojani. En tee kirjaa lapsille enkä aikuisille vaan niille, joissa elää sama lapsi kuin minussa (mt. 1996, opinnäytetyön tiivistelmä). Taiteilija ja taidekasvattaja Soile Kortesalmi (2003) taas on todennut kuvien tekemisen olevan hänelle itsetutkiskelun väline. Kortesalmi on kirjoittanut siitä, miten hän haluaa tarinan kuvittamisen keinoin saada kosketuksen niihin tunteisiin, joita koki lapsena. (mt. 2003: 88.) Majlis Qvickström (2004) puolestaan on kirjannut ylös niitä ajatuksia, joilla Tove Jansson kuvaili lastenkirjailija Elsa Beskowia. Janssonin mukaan Beskow ei ollut rehellinen ainoastaan lukijoilleen, vaan myös itselleen. Jansson on todennut Beskowin työskentelleen ennen kaikkea itsensä vuoksi, ja siksi nuoret hyväksyivät hänen kirjansa ja pitivät niitä uskottavina. (2004: 191.) Tarja Pääjoki (2007) on kirjoittanut artikkelissaan Lasten ja aikuisten kulttuurinen leikki, miten lastenkulttuurin pa

30 rissa työskentelevä aikuinen Anja Hatva (1993) tuo teok- laiset kuvakirjat sen sijaan oli- joutuu myöntymään siihen, et- sessaan Kuvittaminen esiin vat mielestäni epäkiinnostavia tä hän väistämättä jää osittain ajatuksen siitä, miten lapsille ja värimaailmaltaan suorastaan lastenkeskisen kulttuurin salai- suunnatuissa kuvissa taiteilijan rumia. Poikkeuksena tosin tsek- simpien ilmiöiden ulkopuolelle. on yritettävä asettautua lapsen kiläinen kuvittaja, nukentekijä Taiteellinen toiminta on kuiten- asemaan sen sijaan, että hän ja animaattori Jirí Trnka, jonka kin Pääjoen mukaan yksi mah- pyrkisi tiettyyn päämäärään kuvituksista viehätyin jo lapse- dollisuus yhteisen kohtaamis- katsojan suhteen. Tämä edellyt- na suuresti. Olisin kiinnostunut paikan rakentamiseen. Taiteen tää Hatvan mukaan tietoa siitä, kuulemaan, keitä taiteilijoita keinoin voidaan tutkia koke- miten lapsi ajattelee ja kokee nykykuvittajat Klaus Haapanie- musten ja niiden synnyttämien maailmaa. (mt. 1993: 118.) Ym- mi ja Sanna Annukka ovat eri- tarinoiden moninaisuutta tar- märrys esimerkiksi lapsen eri toten tarkoittaneet kiitellessään vitsematta lähteä siitä lähtökoh- kehitysvaiheista auttaa epäile- mediassa slaavilaista lastenkir- dasta, että aikuinen aina tietää mättä tekemään kuvituskuvista jankuvitus- ja animaatioperin- paremmin kuin lapsi. Pääjoen juuri lapsille hyvin soveltuvia. nettä omana innoittajanaan. mukaan aikuisen oma lapsuus Olen kuitenkin opinnäytetyöni ei kuitenkaan voi toimia lähtö- kautta alkanut vakaasti uskoa Lapsena koin satukirjojen kohtana lasten ymmärtämiselle. siihen, että vilpittömin yhteys kuvat ennen kaikkea retkinä Silti uskon, että pyrkimällä lä- lapseen on löydettävissä juuri paikkoihin, joihin minulla to- hemmäs sisäistä lastani minulla lapsen asemaan asettumalla tai dellisuudessa ei ollut pääsyä. oli paremmat edellytykset ym- edes siihen pyrkimällä. Lap- Taidokkaasti maalatut tai piir- märtää ennen kaikkea itseäni. suuteni kuvakirjat olivat tuossa retyt kuvat mahdollistivat sen, Pääjoki tuokin esiin ajatuksen pyrkimyksessä itselleni olen- että saatoin kuvitella itseni mil- myös siitä, miten taiteen avulla pääsemme kenties osittain palaamaan siihen kokemukseen, naisen tärkeitä apuvälineitä. Kirjoja tutkimalla pystyin loin Hukkavuorelle, milloin jättiläisen puutarhaan. Joseph H. Schwarczin (1982) mukaan Mainosjulisteet elokuvista Bellevillen kolmoset ja Coraline ja toinen todellisuus. miltä itsestä tuntui olla lapsi. kuvitustyöni aikana pääse- lastenkirjoissa olevan taiteen (mt. 2007: ) mään vaivatta sen jäljille, min- tulisi pyrkiä vapauttamaan täin kiehtovana sen, miten lasta kälaisesta kuvituksesta olin itse lapset liiallisesta todellisuus- minussa on mahdollista houku- Muisto tuosta pienestä ty- lapsena innostunut. Toki lopul- pakosta (mt. 1982: 170). Lap- tella esiin nykypäivän kuvilla ja töstä, joka kerran olin, auttoi liseen mielipiteeseen kustakin suuteni kuvakirjat opettivat muulla lastenkulttuurilla, kir- minua eteenpäin niinä luke- kirjasta on aikanaan vaikutta- minulle, että paperilla henkiin joilla, elokuvilla ja näytelmillä. mattomina hetkinä, kun us- nut myös kirjan teksti, mutta saattoivat herätä sellaisetkin Erityisen pontevasti tämä pieni konpuute milloin mistäkin suhde kuviin tuntuu olleen sel- maailmat, joita ei oikeasti ollut tyttö on hihkaissut nähtyään syystä valtasi minut kuvante- västi vahvempi. Suosikkikuvit- olemassakaan. esimerkiksi Rebecca Dautreme- kijänä. Virpi Talvitie (2005) on- tajiini lukeutui Björn Landströ- rin kuvituksia kirjaan Kätketyt kin osuvasti todennut kuvitta- min lisäksi mm. Ilon Wikland Olen ymmärtänyt, että kes- Prinsessat (2007), ranskalaisen jan työvälineitä olevan kynien, ja Quentin Blake. Heidän kuvi- kusteluyhteyden luominen si- piirrosanimaation Bellevillen liitujen ja siveltimien ohella tustensa pariin palasin lapsena sältäni löytyvään lapseen on kolmoset (2003) tai viimeisim- myös järki, tunteet, huumori, aina uudestaan, eikä kiinnostus yksi keskeisimpiä asioita, joka pänä innoittajana 3D -animaa- muistot, kokemukset ja haa- vuosien kuluessa ole laantunut minua lastenkirjojen kuvitta- tion Coraline ja toinen todelli- veet (mt. 2005: 77). vähääkään. Monet itäeurooppa- misessa kiinnostaa. Koen erit- suus (2009)

31 L V.2 eikistä ja luovuudesta Olen tutkielmassani pyrkinyt kuvaamaan niitä oletuksiani lasten mahdollisista odotuksista, jotka hidastivat ja vaikeuttivat keskustelun syntymistä sisäisen lapseni kanssa. Työpäiväkirjaa selatessani olen saanut huomata, että oletusten lisäksi tuon oman itsen löytymistä jarrutti työskentelyn aikana myös taideopinnoissa saamani palaute. Lasten hypoteettisten odotusten lisäksi mielessäni pyörivät taideopettajien mahdolliset toiveet ja odotukset: Enemmän sävyjä kuvaan!, Lisää erilaisia struktuureja! Onnistuessani hetkeksi unohtamaan myös nämä äänet päässäni, onnistuin kovan työn jälkeen tavoittamaan paperilla jotain mitä monta päivää hain Epäilemättä suurin osa opinnoissa saamastani taideopetuksesta on työssäni ilmennyt ennen kaikkea parempina kuvan tekemisen edellytyksinä. Olen opinnoissani hakenut oppia piirtämiseen ja maalaamiseen lähes kaikkialta mistä sitä on ollut mahdollista saada. Koen saaneeni taideopettajiltani erinomaiset lähtökohdat kuvitustyöskentelyyn, sekä halun ja innostuksen kehittää osaamistani jatkossa myös itsenäisesti. Arvostan sitä taitoa, jolla eri opettajat ovat saaneet minut ymmärtämään erilaisia kuvailmaisun tapoja. Toisinaan minun piti työni aikana kuitenkin tietoisesti pyristellä eroon tietyistä fraaseista, joilla taideopettajat olivat minua opastaneet. Kuten oletukseni lasten toiveista, myös oletukset taideopettajien odotuksista saattoivat ilmaisunvapauden sijaan toimia luovuuttani ja voimavarojani sitovina. Olen kuitenkin vakuuttunut, että voidakseen kehittyä ihmisenä ja taiteentekijänä, tulee taideopiskelijan jossain vaiheessa opintojaan kyseenalaistaa häntä opastaneiden ihmisten ohjeet. Merkitystä tuskin on sillä, ovatko nämä ohjeet todellisia vai omista oletuksista muodostuneita. Uskoisin, että näin on mahdollista oppia luomaan jotain omaa ja tärkeää sen sijaan, että käyttäisi voimavaransa muiden ihmisten miellyttämiseen. Voi olla, että Markus Konttinen (1998) tarkoittaa tätä samaa Kuvataideakatemian julkaisus- sa Silmän oppivuodet. Konttinen kirjoittaa: Hän [taideopiskelija] on altis vaikutteille, koska hänellä on niin suuri tarve löytää kanava sanottavalleen. Se on psyykkisesti vaativa tilanne. Miten voisi tiedostaa oman paikkansa ja palapelin palan muodon, oman persoonallisuutensa?. Juuri tämä epävarmuus on kuitenkin Konttisen mukaan hedelmällinen pohja oman näkemyksen syntymiselle: Kehittyy visio, jonka kautta hän pystyy käsittelemään monimutkaista suhdettaan ympäristöönsä. Se on hänen selkärankansa ja tavallaan myös ammattinsa, Konttinen kirjoittaa. (mt. 1998: 127.) Kuvitustyössä olen oivaltanut, että lapsi minussa on huomattavasti aikuista minää vapautuneempi tavassaan luoda kuvaa. Sisäinen lapseni tuntuu olevan vapaa niistä raja-aidoista jotka ovat läpi koko projektin yrittäneet sitkeästi rakentua minun ja luovuuden väliin. Tarja Pääjoki (2007) kirjoittaa artikkelissaan Lasten ja aikuisten kulttuurinen leikki, miten taiteilijat ja filosofit ovat jo vuosisatoja kadehtineet lapsen kykyä heittäytyä leikkiin tavalla, jonka aikuiset ovat nähneet taiteellisen prosessin kaltaisina (mt. 2007: 293). Historioitsija ja leikkitutkija Johan Huizinga (1938) ei klassikoksi nousseessa kirjassaan Leikkivä ihminen usko, että kuvataiteiden saralla tämänkaltaista leikkiin heittäytymistä voisi tapahtua lainkaan. Huizinga erottaa kuvataiteet muista taiteen lajeista, erityisesti musiikista ja runoudesta. Kuvaamataide ei Huizingan mukaan voi leikkiä musiikin ja runouden tavoin, koska se on sidottu aineeseen ja rajoitettu tiettyihin muotoihin. Huizinga vaikuttaa kirjassa asiastaan hyvin varmalta ja kärjistää mielipiteensä toteamalla, miten musikaalinen taideteos sykkii ja menestyy yhteisen ilon ilmapiirissä, mutta ei plastillinen. Ilmeisesti Huizinga tarkoittaa tekstillään aikuisen ihmisen tuottamaa taidetta, sillä tuskin hän tohtisi väittää lapsen kuvataiteellisen ilmaisun olevan vapaa leikkiin perustuvasta luovuudesta. Tokkopa lapsi sentään työskentelee kuin käsityöläinen vakavana ja jännityksessä, alati tutkistellen ja korjaillen työtään. (mt. 1938: ) Toisaalta tulee ottaa huomioon, että Huizinga on kirjoittanut teoksensa luvun alkupuolella, jolloin ajatukset lapsuuden itseisarvosta ja lapsikeskeisestä opetuksesta vasta olivat saamassa enemmän jalansijaa. Huizinga tuo kirjassaan esiin lapsen ja aikuisen erilaiset tavat suhtautua leikkiin, ja näin ollen irtisanoutuu ennen ensimmäistä maailmansotaa vallalla olleesta ajatuksesta lapsista pieninä aikuisina

32 (Plan Suomi Säätiö 2007.) Kuva- kirjoittaa Pablo Picasson toden- teen esittävyyden vaatimuksis- timukset, voidaan puhua sen taiteista kirjoittaessaan Huizin- neen lasten piirustusnäyttelys- ta luopumiseen. (mt. 2008: 46.) taiteellisista ominaisuuksista ja ga kuitenkin sivuuttaa lapsen sä tuttavalleen seuraavaa: Kun Voisin kuvitella, että inspiraa- laadusta. Lasten kuvailmaisus- täysin. Tekstistä saa sen kuvan, olin heidän ikäisensä, piirsin tion hakeminen lasten kuvail- ta ei näin ollen tulisikaan Rä- että kuvataiteet ovat Huizin- kuin Rafael. Minulta on vienyt maisusta vastaakin enemmän säsen mielestä puhua taiteena gan mielestä korkeakulttuuria, koko elämäni ajan oppia piir- pyrkimystä tavoitella lapsen vaan taiteenomaisena toimin- jossa lapsella ei vielä ole roolia tämään heidän tavallaan. (mt. vapaata luomisintoa, ei niin- tana. (mt. 2008: ) ensinkään. 2005: ) kään naivistista kuvaamistapaa. Antero Salminen on mai- Voi olla, että Huizinga on Johan Huizinga tuo kirjas- ninnut aikuisen luovuuden ja ainakin osittain oikeassa kir- saan Leikkivä ihminen esiin Siinä missä Salminen erottaa mielikuvituksen edellytyksiksi joittaessaan siitä, miten kuva- termin ihmisen leikkivietistä toisistaan lapsen ja aikuisen tai- harkitsevan ajattelun, teknisen taiteilijan luonnoksessa näky- (mt. 1938: 193). Voisin nähdä teellisen luovuuden, Räsänen ammattitaidon, usein äärim- vä vapaa ja riehakas innostus kyseisen leikkivietti -termin ny- erottaa toisistaan lapsen ja ai- mäiset tahdonponnistukset, ki- talttuu teosta suoritettaessa kykielessä synonyyminä lapsen kuisen tuottaman taiteen. Räsä- teytyneen maailmankatsomuk- tottelemaan muotoilevaa kättä ja miksei aikuisenkin luovuu- sen mukaan monia kuvallisen sen sekä jatkuvan oppimisen ja (mt. 1938: 191). Ehkä kuvatai- delle. Huizinga kirjoittaa kirjas- kehityksen teorioita vaivaa ris- työnteon (mt. 2005: 238). Kari teen käsityöläisluonne todella saan ihmisen taiteellisuudesta tiriitainen tarve toisaalta puhua Uusikylän (1999) mukaan luo- alistaa lapsekkaan luomisin- ja leikkivietistä yleisellä tasolla, lasten kuvista taiteena, toisaalta vuus tarvitsee elääkseen myös non lähes väistämättä ammat- sivuten paikoin myös lapsen ja selvittää kuvailmaisun kehitys- tilaa. Mikäli luovuus muuttuu timaiseksi korjailuoperaatiok- aikuisen keskinäisiä eroja. An- kulkua. Räsänen tukeutuu nä- pakolliseksi, se menettää merki- si. Kenties osittain juuri tästä tero Salminen sen sijaan erottaa kemyksissään taideteoreetikko tyksensä ja kääntyy itseään vas- syystä myös minun oli omassa tiukasti lapsen taiteellisen luo- Richard Arnheimiin, joka on taan. Tilan lisäksi luovuus vaatii projektissani kohdattava suun- vuuden kypsän aikuisen tai- lähestynyt kuvallista ilmaisua aikaa. Luovaa prosessia ei toisin naton määrä henkistä vastus- teilijan luovuudesta. Salmisen kognitiivisten prosessien näkö- sanoen voi pakolla nopeuttaa. tusta ja epäröintiä, ennen kuin mukaan luova mielikuvitus kulmasta. Arnheimin mukaan Uusikylä ei erottele lapsen ja uskalsin alkaa luottaa sisältäni taiteellisena kykynä on hitaasti havaitseminen on kognitiivis- aikuisen luovaa mielikuvitusta löytyvään lapseen. Olisiko vas- ajan kuluessa rakentuva kyky. ta toimintaa: näköhavainto on toisistaan. Hänen tekstistään tustus ollut pienempää, jos kyse Mielikuvitus ei siis sinänsä vie- kuvallista ajattelua ja taiteen saa kuvan, että luovuutta on ih- olisi kuvataiteiden sijaan ollut lä synnytä taideteosta, vaikka tekeminen eräänlaista ongel- misessä määrittelemätön mää- musiikillisesta tai runollisesta voikin tarjota alkunäkemyksen manratkaisua. Kuvallista kä- rä, ja yksilön elämänkokemuk- projektista? Mikäli Huizingaa ja ratkaisumahdollisuuksia. sitteellistämistä tapahtuu, kun set vaikuttavat siihen, kuinka on uskominen, luultavasti olisi. (mt. 2005: 238.) esimerkiksi päästä tulee piir- suuri kapasiteetti luovuutta roksessa ympyrä tai veistok- hänellä on käytössään. Vaikka Antero Salminen (2005) ei Myös Marjo Räsänen (2008) sessa pallo. Tämä kognitiivinen ihmisen luovuus olisi aikanaan ota kantaa leikin osuuteen lap- on kirjassaan Kuvakulttuurit ja prosessi liittyy Arnheimin mu- onnistuttu eri tahojen toimesta sen luomistyössä, mutta on to- integroiva taideopetus toden- kaan niin taiteilijan kuin lapsen lannistamaan, on hänellä Uu- dennut eräiden vuosisatamme nut taiteilijoiden ammentavan työhön. Taide on kykyä ilmaista sikylän mukaan varsin hyvät taiteilijoiden osanneen arvostaa inspiraatiota lasten kuvailmai- jonkin asian luonnetta ja mer- edellytykset kasvaa takaisin lapsen elämännäkemyksessä susta. Räsäsen mukaan jotkut kitystä sen aistittavien ominai- luovuuteen, eli toteuttamaan olevia ainutkertaisia ja toistu- rinnastavat pienten lasten ku- suuksien pohjalta. Kun lapsen itseään rohkeasti ja monipuo- mattomia piirteitä. Salminen vailmaisun modernistisen tai- tekemä kuva täyttää nämä vaa- lisesti, erityislahjakkuutensa 58 59

33 lisuus on olemassa, oli kyseessä sitten lastenkirjan kuvittaja, klassinen taidemaalari tai muu kuvataiteen parissa työskentelevä ihminen. Lapsi minussa oli se, joka Vain lapsille -kirjan kuvitusprosessissa sai minut sukeltamaan vapautuneesti uuteen tapaan tehdä kuvaa, vaikka aikuinen minussa saikin työt lopulta konkreettisesti aikaan. Prosessin alussa tunsin vahvasti etääntyneeni omasta luovuudestani tuntiessani ehdollistuneeni ahdistuneen puurtajan rooliin. Tästä roolista vapautuakseni tarvitsin sisäisen lapseni tukea ja leikkiviettiä. Uskon, että sisältäni löytynyt lapsi auttoi minua Uusikylän sanoin kasvamaan takaisin luovuuteen. Luonnosteluvaiheessa hahmoittelemani visio Fru Fruttanan lapsuudesta ja historiasta V.3 Minä minä minä löytäen ja luovasta prosessista ainutkertaisesta elämännäke- nauttien. (mt. 1999: 7-8.) myksestä ja luomisinnosta. Voi Teoksessaan Taide ja ihminen sijaan, tavoittaa edes pieni osa olla, että Marjo Räsäsen tarkoit- filosofian tohtori Paula Tuomi- tästä liikkuma- ja ajattelun- Kenties Picasson tavoittele- tama taiteenomainen toiminta koski (1987) kirjoittaa siitä, mi- vapaudesta ja hyödyntää sitä massa lapsen piirustustaidossa eroaakin taiteesta juuri siinä, ten pikkulapsella on luontainen omassa työssään. on kyse leikkivietistä, joka olisi että se perustuu lapsen leikil- kyky kokea maailma aistillises- vapaa Salmisen mainitsemasta liseen luovuuteen, siinä mis- ti ja antaa aistikokemuksille Inkeri Sava (2007) varoittaa aikuisen harkitsevasta ajatte- sä taide on tästä leikkivietistä omia merkityksiä. Tuomikos- kirjassaan Katsomme näem- lusta? Täydellinen heittäyty- tyhjentynyttä aikuisen ihmisen ken mukaan lapsi voi projisoi- mekö? kuitenkin ihmistä itse- minen lapsen leikilliseen luo- ammattimaista toimintaa. Ha- da tajuntansa sisäisen maail- tarkoituksellisessa subjektiivi- misvapauteen voi epäilemättä luaisin uskoa, että etsimällä las- man ulkoiseksi ja käyttää reaa- suudessa piilevästä vaarasta. viedä kokonaisen ihmisiän ak- ta sisältään voi aikuinen ihmi- limaailman esineitä ja ilmiöitä Samalla kun ihminen kiinnos- tiivisena kuvataiteilijana. Mikä- nen kuitenkin löytää taiteensa sisäisen maailmansa ulkoisina tuu itsestään ja omasta toimin- li itse Picasso koki käyttäneensä rinnalle omasta lapsuudestaan ja muuntuneina kiinnekohtina. nastaan, siis menee itseään koh- koko elämänsä oppiakseen piir- tuttuja leikillisiä sävyjä. Vaikka Tuomikoski tuo esiin ajatuksen ti, itseensä, on Savan mukaan tämään lasten tavoin, tie tuskin aikuisen tuottama taide, ja lap- siitä, että lapsi kykenee tajun- myös osattava katsoa itseään on lyhyempi meille muille- sen taiteenomainen toiminta nallisesti liikkumaan vapaas- etäämpää ja osana laajempaa kaan. Silti uskon, että mikäli eroaisivatkin toisistaan luovuu- ti ajassa ja tilassa. (mt. 1987: sosiaalista ja yhteiskunnallista kuvataiteilija on valmis tai edes den tavoin, kenties keskustelu- 198.) Ajatus on kadehdittava. kokonaisuutta. Sava kirjoittaa: halukas tunnistamaan tuon si- yhteys näiden kahden välillä Uskoisin, että pyrkimällä kes- Pelkällä itsetutkiskelulla ja sältään löytyvän lapsen, on hä- voi avata aikuiselle taiteilijalle kusteluun sisäisen lapsensa -paljastuksella ei ole itseterapi- nen mahdollista ainakin joltain uusia luomisen mahdollisuuk- kanssa myös aikuisella on mah- aa laajempaa mielenkiintoa, to- osin hyötyä tuosta lapsuuden sia? Uskoakseni tämä mahdol- dollisuus, pelkän kadehtimisen sin se on tietenkin sellaisena ar

34 vokasta toimintaa. Oman elä- neen luovuutensa ja leikkiviet- von, että tämä tulee näkymään kuvittamisessa ja graafisessa män ja maailman vuoropuhelu tinsä etsiminen on tätä kautta myös työssäni taidekasvattaja- suunnittelussa, kuin muissakin on Savan mukaan parhaimmil- mahdollista. Aidon keskustelun na. Toivon, että oman prosessin taidekasvatuksen osa-alueissa. laan itseä luovaa, kehittävää ja avulla muodostuneen koko- parissa tekemäni havainnot ja muuttavaa. Pyrkimyksenä on naisemman minäkuvan avulla saamani oivallukset auttavat Löysin lapsen sisältäni. Sii- narsistista itsekeskeisyyttä laa- uskon ihmisen voivan kohda- minua tulevaisuudessa suhtau- hen kiteytyy varmasti olen- jempi ymmärrys. (mt. 2007: ta häntä ympäröivän maail- tumaan herkemmin ja ymmär- naisin omaa ilmaisutapaa- 122.) Uskoisin, että aikuisen, man aiempaa realistisempana täväisemmin niihin hiuksenhie- ja aikuisen sisällään tunnista- ja puhuttelevampana. Omalla noihin ja usein näkymättömiin man lapsen välinen keskuste- kohdallani tämä keskustelu on vastuksiin, joita ihminen koh- lu toteutuessaan mahdollistaa mahdollistanut sen, että olen ai- taa pyrkiessään ilmaisemaan tämänkaltaisen laajemman nakin joltain osin kyennyt pro- itseään taiteen avulla. ymmärryksen syntymisen, jo- jisoimaan Vain lapsille -kirjani ka puolestaan parhaimmillaan kuvituksissa tajuntani sisäisen Tällä hetkellä näyttää siltä, et- mahdollistaa taiteen tuottami- maailman ulkoiseksi. Tätä kaut- tä Vain lapsille -kirjan avaamien sen lasta arvostavista lähtökoh- ta olen toivottavasti onnistunut kuvitusmahdollisuuksien ansi- dista käsin. siinä, mistä Kimmo Pasanen osta osa taidekasvattajan työs- (1993) kirjoittaa filosofi Maurice täni tulee muodostumaan ku- Pyrkimällä aitoon keskuste- Merleau-Pontyn ajatuksia kä- vitustöistä. Työskentely kirjan luun sisäisen lapsensa kanssa sittelevässä tekstissään: Taide parissa on laajentanut teknisiä ja on ihmisellä mielestäni mah- antaa mahdollisuuden siirtyä tiedollisia edellytyksiäni myös dollisuus, pelkän näennäisen minän ulkopuolelle maailmassa opettajana toimimiseen niin itsetutkiskelun sijaan, löytää tie olemiseen ja etäisyyden päästä yksityisimpäänsä ja mikäli Lee- ymmärtää, mitä merkitsee olla na Krohnia on uskominen, tätä minä tässä maailmassa ja kään- kautta myös todella universaa- täen, mitä merkitsee maailman liin. Kuten edellä olen kirjoit- oleminen minussa (mt. Pasa- tanut, uskon, että myös kadon- nen 1993: 93). K V.4 ehityskaaria Pohtiessani omaa rooliani taidekasvattajana uskon, että työskentelyni Vain lapsille -kirjani parissa on muokannut minusta empaattisemman ja taiteen tekemiseen liittyviä sisäisiä paineita paremmin ymmärtävän ihmisen. Suuri osa siitä ankaruudesta ja ehdottomuudesta, jolla olen omaan työskentelyyni suhtautunut, tuntuu karisseen matkan varrella pois. Toi

35 ni kuvaava löytö. Minun oli ratkaisuni perusteltuja, ei enää päin. Silti uskon, että suurin an- den ihmisten toiveet ja olete- välttämätöntä tutustua tuohon tunnu olennaisen tärkeältä. To- ti työssäni on nähdä valmiissa tut odotukset eivät kuitenkaan pieneen tyttöön voidakseni ki olen tyytyväinen siihen, että kirjassa itsensä vahvuuksineen voi muodostaa sitä polkua, jota työskennellä lastenkirjojen ku- valmiin kirjan ulkoasu miellyt- ja heikkouksineen sen sijaan, kuvantekijä kulkee. Olen työni vittajana. Se, onko Vain lapsille tää silmääni ja että kuvallinen että kirja heijastaisi muiden ih- avulla huomannut, että aina- kaunokirjallisesti hyvä satu vai ilmaisuni on myös teknisesti misten toiveita. kaan itselleni tämä ei kuvitta- ei tai ovatko kaikki kuvalliset ottanut harppauksen eteen- jana ole mahdollista. Kuvantekijän epävarmuuden ytimestä olen löytänyt En kuvitustyötä aloittaessani sen, että oma subjektiivinen vielä tiennyt, miten pitkän tien näkemykseni ja sisäisen lapse- tulisin kulkemaan sen kanssa, ni kuuntelu on ainoita asioita että uskaltaisin luottaa omaan mihin voin kuvittajana täysin intuitiooni kuvituksissa sen luottaa. Tämä ei toki tarkoita sijaan, että hakisin vastauk- silmien ja korvien ummista- sia ympäriltäni. Työni kautta mista ympäröivältä maailmal- olen kuitenkin oivaltanut, että ta. Kuvittajalle, kuten kenelle vaikka vastauksia on saatavil- tahansa taiteilijalle, on epäile- la ja useat niistä varmasti hy- mättä tärkeää kyetä ottamaan vin käyttökelpoisia, olen minä vastaan palautetta tekemästään yksin se, joka lopulta onnistuu työstä, oli palautteen antaja jos onnistuu puhaltamaan sitten lapsi tai aikuinen. Mui- kuvani henkiin. Pala palalta maailma alkaa omien silmien edessä elää ja haukkoa happea. Kuin joku jonka elvytys onnistuu. Vähän aikaa kakoo ja sylkee, sitten yskii ja alkaa saada ilmaa keuhkoihin. Lopulta hengitys tasaantuu. Kuva voi olla vaan. Rauhassa. Ilman että mun tarvitsisi sorkkia sitä enää. Kuva pärjää jo omillaan

36 VI M atka jatkuu 66 67

37 On kulunut yli kaksi vuotta siitä kevätpäivästä, kun ensimmäisen kerran mieleeni nousi kuva puistosta ja Fru Fruttanasta. Paljon on tapahtunut sen jälkeen. Maaliskuussa 2009 kirjastani valmistui toinen painos omakustanteena. Huhtikuussa 2009 kirjan originaalit olivat yhdessä uudempien kuvitusteni kanssa esillä ensimmäisessä yksityisnäyttelyssäni Taideteollisen korkeakoulun Elintila -galleriassa. Ehkä olennaisin tapahtuma oman urani kannalta on ollut kuvitus ja graafinen suunnittelu Werner Söderström Oy:n kustantamaan lastenrunokirjaan Ohjeita lohikäärmeiden kasvattajille, joka julkaistiin maaliskuussa Hyppy kuvitusportfolionsa kanssa kustantamoita kiertävästä taideopiskelijasta maineikkaan kustantamon lastenkirjakuvittajaksi on ollut valtava. Asioiden etenemisen näin vauhdilla on tehnyt mahdolliseksi vain ja ainoastaan Vain lapsille -satuni kuvitus, jonka pohjalta WSOY luotti kykyihini siinä määrin, että antoi vastuulleni kokonaisen kirjan kuvituksen ja ulkoasun. Ohjeita lohikäärmeiden kasvattajille -kirjalle on suunnitteilla kaksi jatko-osaa, joista toista alan työstää talvella L VI.1 oppusanat Kirjan originaalit olivat näytteillä Annantalon taidekeskuksessa toukokuussa 2009 uutta suomalaista lastenkirjaa esittelevän kirjatapahtuman yhteydessä. Ajan kuluessa olen huomannut, että olen alkanut tottua palautteeseen, jota kirjastani yhä satunnaisesti saan. Vaikka palaute olisi kriittistä, otan sen kiinnostuksella vastaan. Olen huomannut, että minun on aiempaa helpompaa nähdä kehitettävää työskentelyssäni ja tavassani tehdä kuvaa. Ero entiseen on, että sen sijaan, että tuntisin itseni kelvottomaksi kuvittajaksi tarkastellessani esim. väriskaalaa jota kuvituksissani käytän, pysähdyn pohtimaan sitä, mihin suuntaan haluan kuvantekijänä kehittyä. Näen arvokkaana ja väistämättömänä tavan, jolla teen kuvia tänään, mutta odotan malttamattomana ja mielenkiinnolla tapaa, jolla teen kuvia huomenna. Toivon, että tulevaisuudessani minulla olisi rohkeutta yllättää lapsi sisälläni yhä uudestaan ja tarjota hänen nähtäväkseen jotain, mihin hän ei olisi edes arvannut ihastuvansa. Ennen Vain lapsille -kirjaa uskoin salaa siihen, että jos vain saisin tilaisuuden, saisin vielä jotain erityistä aikaan. Olin varma, että pystyisin taitojeni puolesta kuvittamaan hyvin erilaisiakin tekstejä ja luomaan uskottavaa, omalaatuista ja uudentyyppistäkin lastenkirjankuvitusta. Uskoin myös, että minussa olisi tarvittavaa sitkeyttä viemään laajoja kuvituskokonaisuuksia läpi. Olin turhautunut siihen, että käytännössä näytöt vielä puuttuivat, vaikka unelmissani tein jo vaikka mitä. Ehkä suurin muutos, mikä minussa on tapahtunut ja mikä on mahdollistanut sen, että unelmani ovat siirtyneet mielestä paperille, on ollut itseluottamuksen löytyminen. Olen käynyt pitkän tien sen kanssa, että olen nähnyt omat unelmani ensisijaisen arvokkaina ja tavoittelemisen arvoisina. Oman ilmaisutapani löytymisen on mahdollistanut se, että olen läpi koko opinnäytetyöni tehnyt tietoisesti töitä hyväksyäkseni oman tapani tehdä kuvaa, hyväksyäkseni sen lapsen minussa, joka kaipaa maailmaan juuri tämän näköisiä kuvia. Uskon, että olemalla uskollinen pienelle tytölle minussa, löytyy jostain ehkä joku toinenkin jota kuvani puhuttelevat ja kiehtovat. Ja jos löytyy joku toinen, eiköhän löydy kolmaskin. Ja jos löytyy kolmas, miksei neljäskin? Ohjeita lohikäärmeiden kasvattajille -kirjan julkaisutilaisuudessa sain lapsuudenystävältäni pullon Jacquart -shampanjaa, jonka ohessa oli kortti. Kortissa luki: Ystävälleni Lauralle, joka tomerana kymmenvuotiaana päätti: Minusta tulee isona lastenkirjan kuvittaja. Lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin uskallan vihdoin olla tuon kymmenvuotiaan kanssa samaa mieltä ja sanoa sen jopa ääneen. Minusta tuli isona lastenkirjan kuvittaja