Papin koulutuspolku. Piispainkokouksen asettaman työryhmän. raportti

Transkriptio

1 Piispainkokouksen asettaman työryhmän raportti

2 Sisällys 1. Työryhmän tehtävä ja nykyisen koulutuspolun kuvaus 3 2. Millaista osaamista kirkko odottaa papilta? 5 3. Teologian opiskelijoiden motivaatiotutkimus ja kirkon hengellinen tuki 9 4. Päätös pappisvirkaan kelpoistavasta tutkinnosta Siirtymävaihe: pappisvihkimyksen edellytysten tutkinta ja välineet Ordinaatiokoulutus ja pastoraalitutkinnon suorittamisen vaihe Uudistettu pastoraalitutkinto Työryhmän ehdotukset 41 2

3 1. Työryhmän tehtävä ja nykyisen koulutuspolun kuvaus Piispainkokous asetti syysistunnossaan 2010 työryhmän uudistamaan pappien koulutuspolun kokonaisuutta. Piispainkokous päätti 1. asettaa työryhmän, jonka tehtävänä on tehdä syksyn 2012 piispainkokoukselle selvitys pappien koulutuspolun kehittämishaasteista ja esitys koulutuspolun kokonaisuuden uudistamiseksi. Mietintöön tulee sisältyä esitys tarvittavista toimista pappisvirkaan kelpoistavaa tutkintoa koskevan säädöksen (KS 105) uudistamiseksi, ordinaatiokoulutuksen kokonaisuutta koskevan suosituksen uudistamiseksi (ml. tuomiokapitulille annettavat todistukset ja näytteet) sekä pastoraalitutkinnon kokonaisuuden uudistamiseksi; 2. pyytää tuomiokapituleilta mennessä työryhmälle kuvaus niiden antamasta ordinaatiokoulutuksesta; ja 3. kutsua työryhmän puheenjohtajaksi piispa Björn Vikströmin ja jäseniksi tutkija Kati Niemelän, johtaja Kari Kopperin, opintoasiainpäällikkö Mervi Palvan, hiippakuntadekaani Kai Peltosen, hiippakuntadekaani Niilo Pesosen sekä sihteeriksi piispainkokouksen pääsihteeri Jari Jolkkosen. Huhtikuun 2012 istunnossaan piispainkokous kävi lähetekeskustelun työryhmän antamasta väliraportista. Samalla se päätti, että Jari Jolkkosen siirtyessä piispaksi hän jatkaa työryhmässä jäsenenä ja työryhmän sihteeriksi valitaan lukien piispainkokouksen teologinen sihteeri Jyri Komulainen (sittemmin piispainkokouksen pääsihteeri). Myös dekaanikokous käsitteli väliraporttia omassa kokouksessaan huhtikuussa Työryhmä on muokannut raporttiaan huomioiden piispainkokouksen ja dekaanikokouksen antaman palautteen. Nykyinen pappien koulutuspolku on hahmoteltu piispainkokouksen 1999 hyväksymässä mietinnössä Kirkon pastoraalikoulutuksen kokonaisuus (Kirkon keskushallinto, sarja B 1998:4). Koulutuspolku voidaan jakaa kahteen kokonaisuuteen, 1) yliopistossa suoritettavaan teologian maisterin tutkintoon ja 2) kirkon antamaan muuhun koulutukseen. Yliopisto vastaa teologien peruskoulutuksesta ja myöntää tutkinnot. Kirkossa piispainkokous säätää siitä, millainen teologinen tutkinto antaa kelpoisuuden pappisvirkaan. Voimassa olevan piispainkokouksen päätöksen (Kirkon säädöskokoelma 105) mukaan pappisvirkaan antaa kelpoisuuden yliopistossa suoritettu teologian maisterin tutkinto, johon sisältyy vähintään 30 op klassisten kielten opintoja, vähintään 100 op opintoja keskeisissä teologisissa oppiaineissa sekä vähintään 20 op soveltavia opintoja (mukaan lukien työssäoppimisjakso seurakunnassa). 3

4 Kirkon järjestämän papin koulutuspolun alkuun kuuluvat 1) työssäoppimisjakso seurakunnassa (1 kk, pl. Joensuun malli) 2) työpsykologinen soveltuvuustutkimus (1 vrk) 3) ordinaatiokoulutus (5 10 vrk) 4) työhön perehdyttäminen (työn ohessa) 5) pastoraalitutkinto (34 op) Kirkon virkaan kelpoistavaan TM -tutkintoon sisältyy vähintään kuukauden mittainen työssäoppimisjakso seurakunnassa. Sen jälkeen opiskelija osallistuu yhden päivän mittaiseen työpsykologiseen soveltuvuustutkimukseen, jonka kuluista kirkko kattaa 85 %. Opiskelijat osallistuvat myös hiippakuntien järjestämiin 1 2 vuorokauden mittaisiin palauteseminaareihin, jossa keskustellaan harjoittelukokemuksista, kirkon työstä sekä kutsumuksesta kirkon virkaan. Seminaarin yhteydessä tarjotaan myös mahdollisuus keskusteluun soveltuvuustutkimuksen tuloksista. Teologian maisterin tutkinnon suorittamisen jälkeen tuomiokapituli kutsuu pappisvihkimystä hakevat 5 10 vuorokauden mittaiseen ordinaatiokoulutukseen. Koulutuksen yhteydessä tai sen edellä tuomiokapituli selvittää vihkimyksen edellytykset. Koulutuksen tavoitteena on tukea vihkimystä hakevan identiteettiä ja valmentaa vihittäviä hengellisesti sekä vihkimistapahtumaan että papin työhön. Koulutuksessa käsitellään usein myös papin työn alkuvaiheen kysymyksiä, kuten jumalanpalveluksen toimittamista ja kirkollisten toimitusten hoitamista. Ordinaatiokoulutuksesta ei säädetä missään, mutta piispainkokous on 1980-luvulla antanut sen sisällöstä suosituksen ja siitä on ohjeita myös pastoraalikoulutuksen kokonaisuutta käsittelevässä mietinnössä. Käytännössä hiippakunnat ovat kuitenkin toimineet hyvin itsenäisesti. Vihkimisen jälkeen jokainen seurakunnassa aloittava pappi osallistuu ohjattuun työhön perehdyttämiseen kirkkoherran nimeämän perehdyttäjän ohjaamana. Tarkoituksena on tukea ja vahvistaa uutta pappia työuran alussa. Kirkon perehdyttämisopas antaa tarkemmat ohjeet työhön perehdyttämisestä myös pappien osalta. Työhön perehdyttämisen lopuksi pappi laatii siitä raportin ja keskustelee sen pohjalta perehdyttäjän kanssa. Tämän jälkeen hän voi hakeutua suorittamaan pastoraalitutkintoa. Piispainkokous päättää pastoraalitutkinnon tavoitteista ja kokonaisuudesta. Vuonna 2000 hyväksytyn ja vuonna 2005 tarkistetun voimassa olevan määräyksen mukaan pastoraalitutkinnon tavoitteena on, että pappi tai lehtori syventää teologista tietämystään ja osaa soveltaa sitä kirkon työssä. Tutkinnon laajuus on 34 op. Sisältöön palataan myöhemmin. Papin koulutuspolun loppupäähän kuuluvat 6) seurakuntatyön johtamisen tutkinto, 7) ylempi pastoraalitutkinto, johon voi sisällyttää Kirkon koulutuskeskuksen järjestämiä erityiskoulutuksia sekä 8) erikoistumis-, johtamis- ja muu täydennyskoulutus. Tämän loppupään arviointi ei kuulu työryhmän tehtävään. Piispainkokous on äskettäin hyväksynyt esitykset ylemmästä pastoraalitutkinnosta (2007) sekä kirkon sairaalasielunhoitajien erikoistumiskoulutuksesta (2011). 4

5 2. Millaista osaamista kirkko odottaa papilta? 2.1. Pappisviran tehtävät koulutuspolun perustana rakentuu sen varaan, miten pappisvirka ymmärretään ja mitkä ovat sen erityiset tehtävät. Luterilaisen käsityksen mukaan pappisvirka on Jumalan asettama. Papin keskeisimmät tehtävät ovat Jumalan sanan julistaminen ja pyhien sakramenttien hoitaminen. Pappisviran perimmäinen tehtävä on hengellinen: virka on olemassa, jotta Pyhä Henki voisi lahjoittaa sanan ja sakramenttien kautta pelastavan uskon, syntien anteeksiantamuksen ja osallisuuden iankaikkiseen elämään (CA V). Samalla kirkko elää ajassa. Myös nykyajan haasteet muovaavat voimakkaasti papin työtä ja häneltä edellytettävää osaamista. Kirkkojärjestys korostaa pappisviran yhteyttä julistukseen ja jumalanpalveluselämään. Papiksi vihkimisessä pappi antaa kirkkojärjestyksen 5 luvun 6 :n mukaisen lupauksen, jossa hän lupaa julistaa oikein Jumalan sanaa, jakaa pyhiä sakramentteja Kristuksen asetuksen mukaisesti ja noudattaa kirkon lakia ja järjestystä. Kirkkojärjestyksen 5 luvun 1 :ssä määritellään papin erityiset tehtävät seuraavasti: Papin erityisenä tehtävänä on julkisen jumalanpalveluksen toimittaminen ja pyhien sakramenttien jakaminen, muiden kirkollisten toimitusten hoitaminen sekä yksityinen sielunhoito ja rippi. Nämä tehtävät määrittelevät pitkälti myös papin koulutuspolun suunnan: varsinkin koulutuspolun alkupää on rakennettava sellaiseksi, että se tukee pappia hoitamaan näitä tehtäviä, selviytymään niistä ja kehittymään niiden hoitamisessa. Selvää on, että käytännössä pappi joutuu työtehtävistä riippuen hoitamaan myös muita tehtäviä, jotka liittyvät kristilliseen kasvatukseen, lähetykseen, diakoniaan, hallintoon, seurakunnan johtamiseen, viestintään ja verkostoitumiseen. Papin koulutuspolun kannalta on olennaista määritellä, millaista osaamista kirkko odottaa papilta. Papin ydinosaamiskuvaus on esitetty Kirkon koulutuskeskuksen valmistelemassa asiakirjassa Kirkon hengellisen työn ammattien ydinosaaminen. Kirkkohallitus on hyväksynyt asiakirjan Myös piispainkokous on omasta puolestaan hyväksynyt koulutuskeskuksen asiakirjan käyttöön otettavaksi. Ydinosaamisella tarkoitetaan koko ammattiryhmän osaamista. Ydinosaamiskuvauksen pohjalta Koulutuspolku -työryhmä on halunnut määritellä suppeamman perusosaamiskuvauksen, jossa pyritään määrittelemään se minimiosaaminen, jonka jokaisen papiksi vihityn tulisi osata heti työuran ensimmäisestä päivästä alkaen. 5

6 2.2. Papin perusosaaminen työryhmän näkemys Perusosaamiskuvauksen perustan muodostaa kolme olennaista tekijää: syvä ja laaja-alainen teologinen yleissivistys, kiinnostus ihmisistä ja hyvät vuorovaikutustaidot sekä hengellinen elämä ja sitoutuminen kirkon uskoon. Papin viran hoitaminen edellyttää riittävän laajaa yleissivistystä teologian eri alueilta. Papin tehtävien kannalta pysyviä painopisteitä ovat Raamatun, kirkon ekumeenisen tradition sekä luterilaisen tunnustuksen ja jumalanpalveluselämän tuntemus. Papin tehtävänä on tulkita kristillistä sanomaa ihmisille eri tilanteissa. Tämä edellyttää kykyä ihmisten kohtaamiseen, kirkon historian ja perinteiden ymmärtämistä, valmiutta hyödyntää teologian lähitieteitä sekä pyrkimystä vuoropuheluun muiden tieteiden kanssa. Papin virkaan kuuluvat todistus (missio), palvelu (diakonia) ja kasvatus. Pappi on kutsuttu toimimaan Jumalan armon välittäjänä niin, että ihmiset vahvistuvat uskossa, toivossa ja rakkaudessa. Tiedollisen osaamisen rinnalla papin työssä tarvitaan kiinnostusta ihmisiin. Pappi tarvitsee hyviä ihmissuhde- ja vuorovaikutustaitoja. Hän tarvitsee sekä kykyä kuunnella ja olla ihmisen rinnalla että kykyä puhua ja olla ihmisten edessä. Papin on tärkeää tiedostaa virkansa ja persoonansa mahdollisuudet ja rajat. Pappia uhkaa helposti persoonaton virkamiesmäisyys tai viran ottaminen vain itsetoteutuksen välineeksi. Siksi tarvitaan realistista itsetuntemusta, halua kasvaa ihmisenä ja ammattilaisena sekä tahtoa palvella seurakuntaa ja sen yhteisiä tavoitteita. Pappi työskentelee ihmisille henkilökohtaisella uskon alueella, mikä edellyttää tilannetajua ja hienotunteisuutta. Pappi hyväksyy sen, että häneen kohdistetaan monia, usein ristiriitaisiakin rooliodotuksia, mutta hän osaa arvioida niitä kriittisesti ja toimia tarkoituksenmukaisesti. Papin tulee huolehtia omasta hengellisestä elämästään. Pappi elää ja toimii kolmiyhteisen Jumalan edessä ja yhteydessä hänen kanssaan. Hänen tehtävänään on kutsua ja opastaa ihmisiä Pyhän ääreen ja elää itsekin uskonyhteisön jäsenenä. Suhde Jumalaan on papille sekä voiman lähde että julistuksen uskottavuuden edellytys. Käytännössä papin työ toteutuu seuraavilla viidellä osaamisalueella: 1) julistus, jumalanpalvelus ja kirkolliset toimitukset, 2) kristillinen kasvatus ja ohjaus, 3) sielunhoito, 4) yhteiskunta: todistus ja palvelu sekä 5) seurakunnan hallinto ja työyhteisö. Ensimmäinen osaamisalue (julistus, jumalanpalveluselämä ja kirkolliset toimitukset) painottuu kirkkojärjestyksen pappisviran tehtäviä kuvaavissa säännöksissä. Toisaalta osaamisalueet liittyvät kiinteästi toisiinsa ja työnkuvasta riippuen ne painottuvat eri tavoin. Työuran aikana osaaminen syvenee ja laajenee ja jollakin osaamisalueilla se saattaa kehittyä erityisosaamiseksi, jota tarvitaan kirkon erityistehtävissä. 6

7 Julistus, jumalanpalvelus ja kirkolliset toimitukset Pappi tuntee Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen keskeisen sisällön, osaa soveltaa ajankohtaisesti Raamatun sanomaa ja kirkon uskoa ihmisten elämään jumalanpalveluksissa ja kirkollisissa toimituksissa, osaa saarnata ja pitää muita hengellisiä puheita aidosti ja tuoreesti, ymmärtää jumalanpalveluksen, kirkkovuoden, virsien ja muun musiikin sekä rukoushetkien merkityksen kirkon ja sen jäsenten hengellisessä elämässä, tuntee kirkon jumalanpalveluselämän perusteet, osaa johtaa jumalanpalvelukset ja kirkolliset toimitukset kirkkokäsikirjan mukaisesti sekä tuntee keskeisimmät niistä annetut ohjeet, osaa käydä toimituskeskustelun kyeten kuuntelemaan ihmisiä, eläytymään heidän elämäntilanteeseensa ja tulkitsemaan toimituksen hengellistä merkitystä. Kristillinen kasvatus ja ohjaus Pappi tuntee kirkon kasvatustyön perusteet ja ymmärtää kasvatuksen koskevan kaikkia ikäluokkia, kykenee pohtimaan ihmisten kanssa elämänkatsomuksiin liittyviä asioita ja antamaan ohjausta hengellisen elämän kysymyksissä, ymmärtää vuorovaikutuksen merkityksen oppimisessa ja osaa suunnitella ja ohjata mielekkäitä oppimistilanteita, osaa suunnitella ja johtaa rippikoulun voimassa olevien ohjeiden mukaisesti yhteistyössä muiden kanssa, osaa tukea vanhempia ja muita kasvattajia kristillisessä kasvatuksessa. Sielunhoito Pappi tunnistaa ihmisen elämän kriisejä ja hengellisiä kysymyksiä sekä erottaa sielunhoidolliset ongelmat psykiatrisista, tuntee sielunhoidollisen auttamistyön perusteet ja omaa perustiedot psykologiasta, kykenee asettumaan kriisissä olevan ihmisen rinnalle ja kuuntelemaan häntä, haluaa kasvaa sielunhoitajana ja hengellisenä ohjaajana, osaa toimittaa ripin kirkkokäsikirjan avulla, pystyy tarvittaessa kartoittamaan muita avun lähteitä. 7

8 Yhteiskunta: todistus ja palvelu Pappi ymmärtää seurakunnan toiminnan historiallisia lähtökohtia ja nykyistä toimintaympäristöä, ymmärtää viestinnän merkityksen ja osaa hyödyntää verkkoa ja sosiaalista mediaa työssään, ymmärtää diakonian perusteita ja pyrkii toteuttamaan diakoniaa osana seurakunnan perustehtävää, tuntee kirkon ekumeenisen toiminnan perusperiaatteet ja keskeisimmät ekumeeniset sitoumukset sekä haluaa toimia kirkkonsa edustajana muiden kristittyjen kanssa, ymmärtää kirkon lähetystehtävän perusteita ja haluaa toteuttaa lähetystehtävää sekä käydä vuoropuhelua eri tavalla uskovien ja eri kulttuureista tulevien ihmisten kanssa. Seurakunnan hallinto ja työyhteisö Pappi ymmärtää seurakunnan yhteisönä, jossa seurakuntalaiset, luottamushenkilöt ja työntekijät kantavat yhdessä vastuuta sen hengellisestä perustehtävästä, on valmis kehittämään ihmissuhde- ja vuorovaikutustaitojaan, tuntee pappisvirkaa koskevat säädökset ja ymmärtää niiden merkityksen, sitoutuu työyhteisön pelisääntöihin ja työyhteisön kehittämiseen, osaa toimia alaisena ja työtoverina, haluaa motivoida vapaaehtoisia seurakunnan työhön ja toimia heidän kanssaan. Edellä oleva perusosaamiskuvaus muodostaa pohjan papin koulutuspolun alkuvaiheelle. Seuraavaksi pyritään kartoittamaan, millaisia muutoksia teologikunnassa on tapahtunut ja miten nykyinen papin koulutuspolku vastaa pappisviran tehtävistä nouseviin koulutushaasteisiin. 8

9 3. Teologian opiskelijoiden motivaatiotutkimus ja kirkon hengellinen tuki 3.1. Teologien opiskelijoiden motivaatiotutkimus ja sen johtopäätöksiä Työryhmällä oli käytettävissä dosentti Kati Niemelän ajantasainen tutkimus teologien motivaatiosta ja teologikunnassa tapahtuneista muutoksista. Tutkimuksen aineistona olivat muun muassa Pappisliiton jäsenkyselyt vuosina 2002, 2006 ja 2010 (N=1000) ja teologiselle koulutusalalle pyrkineiden kysely 2010 (N=269). Analyysia on täydennetty Teologimatrikkelin tiedoilla. Yleistäen voidaan tehdä seuraavia havaintoja. 1. Papiksi vihittävien keski-ikä on noussut luvulla papiksi vihittävien miesten keski-ikä oli 26,5 vuotta, 2000-luvulla 33 vuotta. Papiksi vihittävien naisten keski-ikä on miehiäkin korkeampi. Yhä useammalla vihittävällä on pohjalla muu tutkinto tai ammatti. 2. Teologikunta naisistuu voimakkaasti, ja sukupuolten välillä on painotuseroja kirkon uskon ja tehtävän ymmärtämisessä. 3. Yhä harvemmalla teologilla on selvä herätysliikeidentiteetti. Teologien ajatteluun vaikuttavista uskonnollisista liikkeistä kymmenen merkittävintä ovat suosittuusjärjestyksessä helluntailaisuus, yhteiskristillisyys, Tuomasyhteisö, Kansan Raamattuseura, Kansanlähetys, herännäisyys, Suomen Raamattuopisto, Taizé-hengellisyys, Vapaakirkko ja evankelinen liike (SLEY). 4. Edellisestä huolimatta herätysliikkeet ovat yhä melko vahvoja kasvupohjia. Joka viides teologi kertoi lapsuudenkotinsa kuuluneen johonkin herätysliikkeeseen. 5. Yhä useammat nuoret teologit ammentavat ajatteluunsa ekumeenisia vaikutteita muista kirkkokunnista. Kolme suosituinta ovat ortodoksinen kirkko, helluntailaisuus ja katolinen kirkko tässä järjestyksessä. 6. Puolet opiskelijoista on ollut mukana aktiivisesti seurakuntaelämässä (esimerkiksi isoistoiminta, vapaaehtoistoiminta, aktiivinen osallistuminen jumalanpalvelukseen). 7. Itä-Suomen yliopistoon pyrkijät ovat uskonnollisesti aktiivisempia kuin Helsingin yliopistoon pyrkivät. Åbo Akademiin pyrkijät ovat keskimäärin passiivisimpia. 8. Nuorempien ja vanhempien pappien hengellisyydessä on eroja. Raamatun lukemisaktiivisuus, rukoilemisaktiivisuus ja jumalanpalvelukseen osallistuminen laskevat edettäessä nuorempiin ikäluokkiin. Miehet ovat keskimäärin aktiivisempia kuin naiset. 9. Teologiselle alalle hakeutumismotivaatiossa keskeisimpiä ovat itsensä toteuttaminen, auttaminen ja tieteellinen orientaatio. Seuraavaksi tulevat hengellinen kutsumus, ulkoinen motivaatio (asema, työpaikka, akateeminen koulutus jne.) sekä opiskelupaikan varmistaminen. Jonkin verran vaikutusta on myös ympäristöllä ja tutuilla ihmisillä. 9

10 10. Paljon tai erittäin paljon kiinnostavia tehtäviä ovat suosittuusjärjestyksessä työ nuorten parissa, uskonnonopettaja lukiossa, työ perhe- tai kasvatusalalla, sielunhoitaja, tutkija ja seurakuntapappi. Kirkolliselta alalta kiinnostavimmiksi tehtäviksi koetaan seurakuntapappi, nuorisopappi, sairaalapappi, perheneuvoja ja yhteiskunnallisen työn pappi tässä järjestyksessä. 11. Miehiä kiinnostavia tehtäviä ovat erityisesti seurakuntapappi, työ nuorten parissa, nuorisopappi, sielunhoitaja ja tutkija. Naisia kiinnostavia tehtäviä ovat erityisesti työ nuorten parissa, työ perhe- ja kasvatusalalla, uskonnonopettaja lukiossa, sielunhoitaja ja tutkija. Naisilla seurakuntapappi on yhdeksännellä sijalla. 12. Arvostuksista nousussa ovat esimerkiksi oikeudenmukaisuuden edistäminen, tasa-arvon puolesta puhuminen, kasvatustyön tärkeys, vähemmistön oikeuksien edistäminen, itsensä toteuttaminen, halu edetä uralla ja halu auttaa lähimmäisiä. 13. Arvostuksista laskussa ovat esimerkiksi lähetysorientaatio, evankelioinnin korostus, Raamatun lukemisen ja opettamisen tärkeys, henkilökohtainen rukouselämä, työ elämäntehtävänä, jolle on kokonaan omistautunut ja ajatus työstä Jumalan antamana kutsumuksena. 14. Nuoret teologit ilmoittavat kaipaavansa tukea ennen kaikkea yleiseen hengelliseen elämään, rukoukseen, Raamatun tutkiskeluun, uskoon liittyvien epäilyjen pohdintaan, hiljaisuuteen opastamista ja työnohjausta. Yhteenvetona voidaan todeta, että nuorten teologien motivaatioissa hengellinen identiteetti ja kutsumus eivät ole enää itsestään selvyyksiä. Sosiaalieettisiin (oikeus, tasa-arvo, kasvatus, palvelu) kysymyksiin liittyvät motivaatiotekijät ovat vahvistumaan päin. Vastaavasti perinteiseen kirkon hengelliseen elämään (rukous, jumalanpalvelus, Raamatun lukeminen, julistus) liittyvät motivaatiotekijät ovat heikentymässä. Paradoksaalisesti nuoret teologit toivovat kyselyjen mukaan tukea ja ohjausta juuri viimeksi mainittuihin asioihin. Kyselyjen valossa näyttää, että monilla sosiaalieettisesti orientoituneilla nuorilla teologeilla on vaikeuksia yhdistää sosiaalista eetosta kirkon hengelliseen eetokseen. Kiinnostus yhteiskunnalliseettisiin kysymyksiin on vahvistunut nuoremman teologikunnan parissa. Sen sijaan Raamatun lukemisella, päivittäisellä rukouselämällä ja säännöllisellä osallistumisella jumalanpalveluksiin ei näyttäisi olevan enää niin suurta merkitystä nuoremmassa teologikunnassa kuin perinteisesti on ajateltu. Toiseksi papin koulutuspolun kehittämisen kannalta on kysyttävä, miten koulutuksen avulla voidaan vastata kehitykseen, jossa opillis-hengellinen ja sosiaalieettinen orientaatio näyttävät erkaantuvan toisistaan. Kolmanneksi kyselytutkimukset osoittavat, että naispappeuskriittisyys ei ole häviämässä. Noin viidennes miespuolisista teologian opiskelijoista suhtautuu kriittisesti siihen, että naisia vihitään kirkossamme pappisvirkaan. Heistä vajaa puolet on valmis toimimaan yhteistyössä papiksi vihityn naisen kanssa ja reilu puolet kieltäytyisi yhteistyöstä. Toisaalta nämä opiskelijat ovat yleensä vahvasti kirkon oppiin sitoutuneita ja uskonnollisesti muita aktiivisempia. 10

11 Pelkistettynä kysymys näyttää olevan, miten papin koulutuspolulla voidaan tukea sellaista kasvua ja kehittymistä, jossa laaja-alainen teologinen yleissivistys, vahva hengellisyys, kirkon sosiaalinen eetos ja yhteistyökyky voisivat yhdistyä. Uusimman ekumeenisen kehityksen sekä teologisen keskustelun valossa näyttäisi siltä, että esimerkiksi opillis-hengellinen ja sosiaalieettinen orientaatio voivat tukea toisiaan. Nämä näkökulmat tulee tuoda yhteen mahdollisuuksien mukaan jo papin koulutuspolun rakenteissa mutta erityisesti yksittäisten opintokokonaisuuksien toteuttamisessa Kirkon hengellinen tuki teologian opiskelijoille Kysymys kirkon hengellisestä tuesta teologian opiskelijoille ja laajemminkin kirkon virkaan opiskeleville on ollut esillä ainakin 1970-luvulta saakka. Asian järjestäminen on koettu pitkään puutteelliseksi ainakin kolmesta syystä. Ensiksi nykyisen koulutusjärjestelmän mukaan papisto saa peruskoulutuksen valtiollisessa yliopistossa, jonka tehtäviin ei ole katsottu kuuluvan minkäänlainen hengellinen tuki tai ohjaus. Toiseksi kirkossa asian järjestäminen on jäänyt hahmottomaksi osittain rakenteellisten kysymysten takia. Kokonaisvastuu jää epämääräiseksi. Kirkon hallinnollisessa rakenteessa papiksi opiskelevien hengellinen tukeminen ei näytä kuuluvan suoranaisesti paikallisseurakunnan, hiippakunnan tai kirkon keskushallinnon tehtäviin. Kolmanneksi ongelma on muuttunut yhä ajankohtaisemmaksi, koska sekä selvitysten että yleisen kokemuksen mukaan entistä suurempi osa teologian opiskelijoista tulee herätysliikkeiden ulkopuolelta, ja muutoinkin side kirkon hengelliseen elämään on ohentunut. Sama koskee myös teologisten tiedekuntien opettajia ja tutkijoita. Kilpailu apurahoista on kovaa, ja tutkijan ja papin ura eriytyvät jo varhaisessa vaiheessa, minkä seurauksena entistä harvemmalla yliopiston opettajalla on kokemusta kirkon viran hoitamisesta. Kirkon hengellisestä tuesta ja opiskelijoiden odotuksista on tehty useita selvityksiä. Kirkon tutkimuskeskus julkaisi 1992 kaksi Esko Ryökkään tutkimusta Vapaa, mutta yksin. Työntekijöiden hengellisen ohjauksen järjestelymallit Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa sekä Suomen kirkon ulkopuolelle laajenevan tutkimuksen Vapaus ja ohjattu vapaus. Kirkkohallitus julkaisi vuonna 2006 Eeva Salo-Kopperin yleisvaliokunnan mietinnön 6/2004 pohjalta tekemän selvityksen Kirkon virkaan opiskelevien hengellinen kasvu ja sitoutuminen kirkkoon (Kirkon keskushallinnon julkaisuja, sarja C 2006:4). Piispainkokouksen kansliassa tehtiin 2010 Jussi Koiviston julkaisematon selvitys kirkon alalle opiskelevien odotuksista ja oppilaitosten toimista asiassa. Asia on ollut usein esillä myös Kirkon teologikoulutustoimikunnassa. Uusimpia selvityksiä ovat Kati Niemelän tutkimukset, joita on kuvattu edellä. Kirkon hengellisestä tuesta on tehty myös useita aloitteita. Teologikoulutustoimikunta teki 1970-luvulla esityksen papinviran perustamisesta teologian ylioppilaiden sielunhoitoa varten. Kokeilukauden jälkeen toiminta siirtyi Helsingin seurakuntien oppilaitostyölle. Sitä ei ole koettu ilmeisen riittävänä, sillä ajatus viran perustamisesta on ollut esillä säännöllisin väliajoin. Viimeksi asia oli esillä kirkolliskokouksessa Edustaja-aloitteen 9/2004 mukaan kirkolliskokouksen tulisi kartoittaa kirkon tarpeita parhaiten vastaavia tapoja tukea kirkon virkaan opiskelevia ja varata tällaiseen tukitoimintaan määrärahoja tulevissa talousarvioissaan. Tämä merkitsisi käytännössä esimerkiksi papinvirkojen perustamista Helsingin ja Kuopion tuomiokapitulien, oppilaitostyön tai Kirkon koulutuskeskuksen yhteyteen. Lisäksi mallia sovellettaisiin Porvoon hiippakunnan tarpeisiin. Aloitteen tekijät kantoivat huolta kirkon tulevaisuuden kannalta keskeiseen 11

12 kysymykseen tulevien työntekijöiden hengellisen elämän tukemisesta ja heidän sitoutumisestaan kirkkoon. Aloitteen tekijöiden mielestä seurakuntayhteyden vahvistaminen, henkilökohtainen tuki ja seurakuntien työyhteisöjen kehittäminen ovat asioita, joihin tulevaisuudessa on kiinnitettävä yhä enemmän huomiota. Kirkolliskokous lähetti asian kirkkohallitukselle mahdollisia toimenpiteitä varten. Kirkkohallitus antoi Kirkon koulutuskeskukselle tehtäväksi selvittää asiaa. Tämän pohjalta syntyi Eeva Salon (nyk. Salo- Kopperi) selvitys Kirkon virkaan opiskelevien hengellinen kasvu ja sitoutuminen kirkkoon (Kirkon keskushallinnon julkaisuja, sarja C 2006:4). Tässä ja muissa selvityksessä tuli esille muun muassa seuraavia näkökohtia. Kirkon työhön kelpoistavia tutkintoja opiskelee lähes 5000 opiskelijaa maan eri puolilla sijaitsevissa kouluttavissa laitoksissa. Kirkon työhön opiskelevan opiskelumotivaatio perustuu usein kokemuksiin lapsi- ja nuorisotyöstä. Seurakunnan toiminta ei kuitenkaan ole enää kaikille opiskelijoille samalla tavalla omakohtaista. Vaikka kouluttavat laitokset eivät ole hengellisiä yhteisöjä, on opiskelun aikana saatu tuki erittäin merkityksellistä. Samoin tärkeää on opiskelijan kannustaminen hengellisen elämän vaalimiseen seurakuntayhteydessä, mikä on osa kirkon työntekijän ammattitaitoa. Kouluttavat laitokset, kirkon eri toimijat (seurakunnat, hiippakunnat, seurantaryhmät, Kirkkohallitus), opiskelija- ja kristilliset järjestöt sekä ammattiliitot ovat tukeneet kirkon työhön opiskelevien hengellistä ja ammatillista identiteettiä eri tavoin. Kouluttavat laitokset ovat uudistaneet tutkintoon johtavia opintoja huomioiden työelämän vaatimukset ja opiskelijoiden lähtötilanteen. Kuitenkin selvityksessä todetaan, että kaikilla aloilla tuki ei ole niin hyvää kuin se voisi olla. Selvityksestä ilmenee, että seurakuntien oppilaitostyö on aliresursoitu, eikä se pysty vastaamaan kirkon työhön opiskelevien tukemisen tarpeeseen. Kirkolliskokousaloitteessa ehdotetut lisävirat eivät vastaisi riittävän kokonaisvaltaisesti tähän haasteeseen. Yhtenä mahdollisuutena olisi kehittää toimintaa hiippakuntien kautta, mutta se edellyttäisi määrärahojen varausta tähän tarkoitukseen. Selvityksen mukaan kirkon työhön opiskelevien hengellistä kasvua on tuettava edelleen yhteistyössä eri toimijoiden kanssa, nimettävä vastuutahot (koordinointi ja toteutus) ja mahdollistettava pitempikestoinen toiminta. Tämä tarve on voimakas kaikilla koulutusaloilla. Opiskelijoiden harjoittelu- ja työssäoppimisjaksoilla on usein ratkaiseva merkitys sekä rekrytoitumisen että hengellisen kasvun kannalta, ja siksi seurakunnat ovat erittäin tärkeässä asemassa juuri harjoittelupaikkojen tarjoajana. Hiippakunnissa olisikin huolehdittava harjoittelun- ja työssäoppimisen ohjaamiseen, perehdyttämiseen ja mentorointiin ohjaustaitoja lisäävän kirkon ohjaajakoulutuksen käynnistymisestä. Toisaalta hiippakunnat tarvitsevat lisäresursseja, jos niiltä toivotaan aktiivista roolia opiskelijoiden työelämäyhteyksien koordinoinnissa, toteutuksessa ja kehittämisessä. Yhteenvetona voidaan todeta, että tarve käsitellä hengellisiä kysymyksiä, siis sekä uskon sisältöön että sen käytännön harjoittamiseen liittyviä kysymyksiä, on teologian opiskelijoilla erittäin vahva. Tarve näyttää viimeisten selvitysten aikana entisestään vahvistuneen. Kirkossa on jo 1960-luvulta lähtien pyritty etsimään keinoja vastata tähän tarpeeseen. Kokonaiskirkon tasolla on kuitenkin jossakin määrin yhä ratkaisematta, kenen vastuulle asia järjestäminen kuuluu (rahoitus, koordinointi, operatiivinen toteutus). 12

13 4. Päätös pappisvirkaan kelpoistavasta tutkinnosta 4.1. Piispainkokouksen päätös pappisvirkaan kelpoistavasta tutkinnosta Teologian maisterin tutkinto on papin koulutuspolun perusta. Se muodostaa keskeisimmän ja selkeästi laajimman osan papin koulutusta. Siksi se vaikuttaa ratkaisevasti siihen, millaiseksi kirkon kannattaa oma täydentävä koulutuspolkunsa rakentaa. Kirkkojärjestyksen 5 luvun 2 :n mukaan papiksi vihittävän tulee olla suorittanut yliopistossa sellaisen teologisen tutkinnon, jonka piispainkokous on hyväksynyt pappisviran kelpoisuusvaatimukseksi. Piispainkokouksen nykyinen säädös on hyväksytty ja siinä asetetaan käytännössä neljä reunaehtoa pappisvirkaan kelpoisuuden antavalle tutkinnolle. Tutkinnon tulee - olla ylempi teologinen korkeakoulututkinto, vähintään teologian maisterin tutkinto - sisältää klassisia kieliä vähintään 30 opintopistettä (ellei kyse ole uskonnonopettajan tutkinnosta) - sisältää keskeisiä teologisia oppiaineita vähintään 100 opintopistettä - sisältää soveltavia opintoja vähintään 20 opintopistettä, mukaan lukien työharjoittelujakson. Käytännössä ylempi teologinen korkeakoulututkinto sisältää 300 opintopistettä. Se saavutetaan suorittamalla tavallisesti ensin teologian kandidaatin tutkinto (180 op) ja sen jälkeen teologian maisterin tutkinto (120 op). Yliopistoasetus edellyttää pro gradu -tutkielmaa (20 40 op), mutta se ei sisälly piispainkokouksen kelpoisuuspäätöksessä mainittuihin opintopisteisiin. Tarkkaan ottaen nykyinen säädös määrittelee pappisvirkaan vaadittavan teologisen tutkinnon puitteet seuraavasti: 2 Pappisvirkaan antaa kelpoisuuden yliopistojen tutkinnoista annetun asetuksen (794/2004) mukainen teologian maisterin, lisensiaatin tai tohtorin tutkinto. Suoritettuun tutkintoon tulee sisältyä seuraavat opinnot: 1. heprean, kreikan ja latinan opintoja yhteensä vähintään 30 opintopistettä, tai 20 opintopistettä ainakin kahdessa edellä mainituista kielistä, jos tutkinto sisältää uskonnonopettajan kelpoisuuden; 2. eksegetiikan, kirkkohistorian, systemaattisen teologian ja käytännöllisen teologian opintoja kussakin oppiaineessa yhteensä vähintään 100 opintopistettä. Pistemäärään ei sisälly opinnäytetyöt, paitsi kandidaatin tutkinnon osalta; sekä 3. vähintään 20 opintopisteen kokonaisuus, johon sisältyy jumalanpalveluselämän, uskontokasvatuksen ja sielunhoidon soveltavia opintoja sekä päätoiminen työssäoppimisjakso Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnassa. 13

14 Mikäli tutkintoon ei sisälly kaikkia edellä tarkoitettuja opintoja, tutkintoa on vastaavasti täydennettävä. Saman päätöksen 3 :ssä säädetään, että mikäli henkilö on suorittanut muun soveltuvan ylemmän korkeakoulututkinnon tai ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon, kelpoisuuden pappisvirkaan antaa teologian maisterin, lisensiaatin tai tohtorin tutkinto. Tällöin henkilön ei siis tarvitse suorittaa teologian kandidaatin tutkintoa (180 op), vaan teologian maisterin tutkinto (120 op) sekä tarpeelliset täydentävät opinnot. Klassisten kielten osalta riittää vähintään 10 op jossakin klassisessa kielessä. Yliopistojen omista säädöksistä johtuu, että henkilön on kuitenkin suoritettava ensin täydentävät opinnot (60 op), ennen kuin hän voi suorittaa ylemmän teologian maisterin tutkinnon. Viimeisen kymmenen vuoden aikana on tullut yhä suositummaksi edellä kuvattu vaihtoehto, jossa muun soveltuvan ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut tulee suorittamaan teologian maisterin tutkintoa (jolloin teologian kandidaatintutkintoa ei suoriteta). Pappisvihkimystä hakevista jopa neljännes on niin sanottuja alan vaihtajia luonnollisesti vain osalla näistä on alla toinen korkeakoulututkinto. Pappisvirkaan pyrkivältä muun evankelis-luterilaisen kirkon tai muun kristillisen uskonnollisen yhdyskunnan papilta vaaditaan soveltuvin osin edellä mainitussa piispainkokouksen päätöksessä määritellyt teologiset opinnot. Yliopistojen autonomian mukaisesti yliopistot määräävät itse tutkinnoista ja niihin sisältyvistä opinnoista. Toisaalta tutkintomääristä, tavoitteista ja sisällöistä pyritään sopimaan yhteisesti koulutuksen rahoittajan (valtio, erityisesti OKM), toteuttajan (oppilaitokset) ja työelämän (tässä tapauksessa kirkko) kesken. Käytännössä tutkintomääristä ja tavoitteista keskustellaan OKM:n asettamissa työryhmissä ja toimikunnissa, jonne Kirkon työmarkkinalaitos nimeää kirkon edustajat. Sen sijaan sisältökeskustelua voidaan käydä oppilaitosten ja työelämän yhteistyöryhmissä, joista merkittävin on kirkon asettama teologikoulutustoimikunta. Piispainkokouksen asettaman teologikoulutustoimikunnan taustaselvityksessä vuodelta 2010 on listattu muun muassa seuraavia piispainkokouksen kelpoisuuspäätökseen (KS 105) sisältyviä kehittämistarpeita: 1. Opintoviikoista opintopisteisiin siirtyminen aiheutti sen, että opintojen määrä keveni niiden kohdalla, jotka ovat suorittaneet opintojaan opintoviikkoina ja siirtyneet uuteen tutkintojärjestelmään. 2. Pappisvirkaan valmistava maisterin tutkinto (esim. Helsingissä A 1 -linja) sisältää vähemmän teologisia opintoja kuin aikaisempi, ennen vuotta 2005 suoritettu tutkinto. 3. Nykyisen kelpoisuusvaatimuksen mukaan valmistuva voi olla hyvinkin kapea-alaisesti suuntautunut opinnoissaan. Tutkinto on mahdollista suorittaa siten, että perehtyminen evankelis-luterilaisen kirkon teologiaan, historiaan ja elämään (jumalanpalvelus, sielunhoito, kasvatus, diakonia, lähetys, hallinto) jää vähäiseksi. 14

15 4. Opiskelijoiden tuntemus kirkosta ja siellä tehtävästä työstä on aikaisempaa ohuempaa. Tämän vuoksi he eivät myöskään osaa hahmottaa, mitkä opinnot ovat tärkeitä papin työn kannalta ja millainen tutkinto heidän kannattaisi rakentaa. Opiskelijat ovat itse tiedostaneet tämän ongelman ja toivoneet muun muassa luterilaisen teologian ja opintojen ohjauksen vahvistamista. Tällaisia opiskelija-aloitteita on tehty Helsingissä ja Joensuussa. 5. Nykyiset kelpoisuusvaatimukset eivät anna kirkolle riittävästi tukea ulkomailla suoritettujen tutkintojen soveltamisen arviointiin. Kelpoisuusvaatimukset eivät edellytä esimerkiksi katolisessa tai helluntailaisessa oppilaitoksessa tutkintonsa suorittaneilta opiskelijoilta minkäänlaista luterilaisuuden tuntemusta. 6. Kouluttaviin oppilaitoksiin on syntynyt kansainvälisiä ja monitieteisiä maisterinohjelmia, joiden osalta ei ole selvää tuottaako maisterinohjelman suorittaminen kelpoisuuden evankelis-luterilaisen kirkon pappisvirkaan. Muun muassa näiden haasteiden takia teologikoulutustoimikunta ja myöhemmin piispainkokouksen valmistusvaliokunta katsoivat, että olisi syytä määritellä tarkemmin, mitä kirkko odottaa pappien peruskoulutukselta Kehittämismahdollisuuksia Työryhmä on työskentelynsä kuluessa hahmotellut useita teoreettisia vaihtoehtoja piispainkokouksen kelpoisuuspäätöksen (KS 105) kehittämiseksi. Pohdinnan kohteena on ollut esimerkiksi malli, jossa klassiset kielet yhdistettäisiin teologisiin sisältöopintoihin siten, että eksegetiikka ja Raamatun alkukielet määriteltäisiin omana kokonaisuutenaan kelpoisuusehdoissa. Lisäksi on harkittu vaihtoehtoa, että kelpoisuussäädöksessä eriteltäisiin nykyistä tarkemmin teologisten opintojen sisältöä ja niiden jakautumista oppiaineiden välillä. Työryhmä on pohtinut yhtenä vaihtoehtona myös sitä, että säädöstekstissä irrottauduttaisiin perinteisestä teologisten oppiaineiden jaosta ja korvattaisiin temaattisilla aihepiireillä. Tällöin säädöksessä määriteltäisiin, että teologian maisterin tutkintoon tulisi sisältyä esimerkiksi Raamattuun, kristinuskon historiaan, kristillisiin oppeihin ja käytäntöihin sekä uskontoihin, aatteisiin ja arvoihin liittyviä opintoja. Perusteellisen harkinnan jälkeen työryhmä on kuitenkin päättänyt nostaa tarkemman tutkimisen kohteeksi kaksi mallia. 15

16 a) Osaamiskuvausmalli Osaamiskuvausmallin perusajatuksena on lisätä säädökseen lyhyt sanallinen kuvaus papin työssä vaadittavasta perusosaamisesta. Ajatuksena on, että sanallisesti kuvattaisiin se osaaminen, johon tutkinto ja opinnot tähtäävät ja joka niiden täytyy tuottaa. Osaamiskuvaus toimisi näin apuvälineenä piispalle ja tuomiokapitulille arvioitaessa hakijan soveltuvuutta. Ratkaisussa ikään kuin yhdistettäisiin nykyinen kelpoisuussäädös ja papin ydinosaamiskuvaus (tai perusosaamiskuvaus). Tämä ei välttämättä edellytä nykysäädöksessä mainittujen opintopisteiden määrien ja jaotuksen muuttamista. Tällöin säädöksen alkuun ainoastaan lisättäisiin muodoltaan esimerkiksi seuraavan tyyppinen osaamismääritelmä. Pappisvirkaan kelpoistavan tutkinnon tulee antaa pappisviran itsenäisen hoitamisen kannalta välttämättömät tiedot ja osaaminen. Tässä päätöksessä mainitun tutkinnon suorittanut 1) on perehtynyt Raamattuun sekä luterilaiseen tunnustukseen, tuntee niiden keskeisen sisällön ja osaa tulkita niitä ajankohtaisesti suullisessa ja kirjallisessa viestinnässä; 2) omaa perustiedot liturgiikassa sekä homiletiikassa ja osaa johtaa kirkkokäsikirjassa mainitut jumalanpalvelukset, kirkolliset toimitukset ja rukoushetket; 3) omaa perustiedot pastoraalipsykologiassa ja kykenee soveltamaan niitä kriisissä olevan ihmisen kohtaamisessa; 4) omaa perustiedot pedagogiikassa ja osaa ohjata mielekkäitä oppimistilanteita; sekä 5) tuntee kirkon historiaa sekä kirkon toimintaympäristössä vaikuttavia uskontoja ja maailmankatsomuksia ja kykenee käymään vuoropuhelua näiden edustajien kanssa. Tämän mallin etuna on se, että siinä kirjoitetaan auki ne tiedot ja osaamiset, joihin pappisvirkaan kelpoistavan tutkinnon ja opintojen tulee tähdätä. Tämä palvelee sekä oppilaitoksia että opiskelijoita opintojen suunnittelussa. Mallin haasteena on kysymys, missä määrin tällainen osaamiskuvaus voi kuulua säädöstasoiseen tekstiin. Säädöksen tulisi olla yksiselitteinen sen suhteen, millainen tutkinto antaa kelpoisuuden pappisvirkaan. Olisi ongelmallista, jos henkilö suorittaa yliopistossa muodoltaan oikean teologian maisterin tutkinnon (vaadittu taso ja opintopisteet täyttyvät), mutta tutkinnon suorittamisen jälkeen tuomiokapituli toteaisi yllämainitun osaamiskuvauksen nojalla tutkinnon olevan puutteellinen. Siten yllä kuvattu osaamiskuvaus tulisi mieltää enemmän tai vähemmän ihanteelliseksi, samalla kun säädöksen muut kohdat olisivat sitovia ja yksiselitteisiä. Käytännössä tämä tuskin voi muodostaa ongelmaa, sillä suunnitellessaan pappispätevyyden antavia teologian suuntautumisvaihtoehtoja suomalaiset yliopistot voivat ottaa huomioon piispainkokouksen kelpoisuussäädöksessä annetun osaamiskuvauksen. Ulkomailla suoritettujen tutkintojen kohdalla on jo nyt mahdollista soveltaa piispainkokouksen kelpoisuuspäätöstä. 16

17 b) Lisäysmalli On mahdollista myös lisätä säädökseen erillinen kokonaisuus, johon oppilaitokset sisällyttäisivät pappisviran kannalta kaikkein keskeisimmät dokumentit. Yliopistolliseen koulutukseen kuuluu ja tuleekin kuulua perehtymistä tutkimukseen, jossa tutkimusmonografioilla on vahva asema. Toisaalta papin työn kannalta on ensi arvoista tuntea tehtävien kannalta keskeiset lähdetekstit ja osata myös soveltaa niitä luovasti. Pappisviran erityisten tehtävien kannalta olennaisia dokumentteja taikka lähdetekstejä ovat esimerkiksi Raamattu ja luterilaiset tunnustuskirjat, niitä tulkitsevat kirkolliset kirjat, kuten kristinoppi, kirkkokäsikirja ja virsikirja sekä näiden käytännön soveltamista ohjaavat jumalanpalveluselämän oppaat ja rippikoulusuunnitelma. Mikäli tätä listaa haluttaisiin laajentaa, pappia velvoittava kirkkolainsäädäntö (erityisesti tunnustuksen, pappisviran ja kirkollisten toimitusten osalta), kirkkoa sitovat ekumeeniset sopimukset ja kirkon työn ajankohtaisia painopisteitä asettavat strategiat kuuluisivat luontevasti papin tehtävien kannalta keskeisiin dokumentteihin, koska ne joka tapauksessa ohjaavat papin työtä ja ratkaisuja. Toisaalta ei liene mahdollista ladata perustutkintoon perehtymistä näihin kaikkiin, vaan esimerkiksi perehtyminen kirkkolainsäädännön pappia koskeviin osiin sekä kirkon strategioihin voitaisiin jättää ordinaatiokoulutukseen ja muuhun kirkon antamaan koulutukseen. Lisäysmalli olisi mahdollista toteuttaa siten, että nykyisen säädöksessä mainitusta 100 op:n kokonaisuudesta vähennetään esimerkiksi 10 op eksegetiikan, systemaattisen teologian sekä käytännöllisen teologian opintoja ja korvamerkitään ne erilliseksi 10 op:n laajuiseksi kokonaisuudeksi. Toisena vaihtoehtona on todeta, että 100 op:n kokonaisuuteen tulee sisältyä perehtyminen luterilaisen kirkon kannalta keskeisiin dokumentteihin. Tämäkin olisi periaatteessa merkittävä lisäys, sillä nykyinen kelpoisuussäädös ei tosiasiassa edellytä teologian opintojen sisältävän lainkaan luterilaisen teologian opintoja. Erityisesti asia voi muodostaa ongelman arvioitaessa ulkomailla suoritettujen tutkintojen antamaa kelpoisuutta kirkkomme pappisvirkaan: on täysin mahdollista, että kirkon pappisvirkaan voi sitä kautta pätevöityä nykyisten säädösten valossa ilman minkäänlaista perehtymistä luterilaiseen teologiaan. Käytännössä lisäysmalli voitaisiin toteuttaa niin, että nykyiseen säädökseen lisätään maininta luterilaisen kirkon kannalta keskeisiin dokumentteihin perehtymisestä esimerkiksi seuraavan suuntaisella tavalla (lisäys merkitty kursiivilla): Pappisvirkaan antaa kelpoisuuden yliopistojen tutkinnoista annetun asetuksen (794/2004) mukainen teologian maisterin, lisensiaatin tai tohtorin tutkinto. Suoritettuun tutkintoon tulee sisältyä seuraavat opinnot: 1. heprean, kreikan ja latinan opintoja yhteensä vähintään 30 opintopistettä, tai 20 opintopistettä ainakin kahdessa edellä mainituista kielistä, jos tutkinto sisältää uskonnonopettajan kelpoisuuden; 2. eksegetiikan, kirkkohistorian, systemaattisen teologian ja käytännöllisen teologian opintoja kussakin oppiaineessa yhteensä vähintään 100 opintopistettä. Pistemäärään ei sisälly opinnäytetyöt, paitsi kandidaatin tutkinnon osalta; sekä 17

18 3. vähintään 20 opintopisteen kokonaisuus, johon sisältyy jumalanpalveluselämän, uskontokasvatuksen ja sielunhoidon soveltavia opintoja sekä päätoiminen työssäoppimisjakso Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnassa. Opintoihin tulee sisältyä perehtyminen pappisviran tehtävien kannalta keskeisten dokumenttien sisältöön. Näitä ovat KL 1 luvun 1 :ssä mainitut luterilaiset tunnustuskirjat sekä kirkolliskokouksen KL 20 luvun 7 :n 1 kohdan nojalla hyväksymät kirkolliset kirjat sekä piispainkokouksen hyväksymät jumalanpalveluselämän oppaat ja rippikoulusuunnitelma. Vaikka perinteistä termiä kirkolliset kirjat ei enää käytetä säädöstasolla, termi on tarkkarajainen ja viittaa KL 20 luvun 7 :n 1 kohdassa mainittuihin kirkolliskokouksen määräenemmistöllä hyväksymiin kirjoihin. Näitä ovat raamatunkäännös, kristinoppi, virsikirja, kirkkokäsikirja ja messusävelmistö. Tällaisen kokonaisuuden etu on kirkon kannalta siinä, että se ohjaa jo perustutkintovaiheessa perehtymään pappisviran tehtävien kannalta olennaisten perusdokumenttien sisältöön. Kun keskeisimmät perusdokumentit on perustutkinnossa erikseen määritelty, kirkko voisi oman koulutuksensa kehittämisessä lähteä rohkeammin esimerkiksi soveltamiseen käytännön työssä. Tämän mallin etu yliopiston kannalta voisi olla siinä, että kun papin työn kannalta keskeisimmät lähdetekstit on erikseen määritelty, muissa opinnoissa voitaisiin keskittyä selkeästi sekundaaritutkimukseen. Tässä muodossa dokumentit jakaantuisivat myös kohtuullisesti eri oppiaineiden kesken (raamatunkäännös eksegetiikka, kristinoppi ja tunnustustekstit systemaattinen teologia, kirkkokäsikirja, virsikirja ja jumalanpalveluselämän oppaat yleinen käytännöllinen teologia, rippikoulusuunnitelma uskonnonpedagogiikka). Perusteellisen harkinnan ja saamiensa lausuntojen jälkeen työryhmä näkee mahdolliseksi, että lisäysmallin perusidea voidaan oikealla sanamuotoilulla rakentaa osaamiskuvauksen sisään. Työryhmä pitää parhaimpana ratkaisuna näin ollen osaamiskuvausta, josta ilmenee vaadittavan osaamisen sisältävän myös perehtymisen Raamattuun, luterilaiseen tunnustukseen sekä muihin pappisviran kannalta keskeisiin dokumentteihin. Koska tulevaisuuden toimintaympäristö vaatii entistä suurempia valmiuksia myös eri uskontojen kohtaamisessa, mihin myös työryhmän saamissa lausunnoissa kiinnitettiin huomiota, työryhmä on päätynyt ehdottamaan, että kelpoisuusehtoihin tulee sisältyä myös pakollisia uskontotieteellisiä opintoja vähintään 10 op:n verran. Näitä tarvitaan myös osaamiskuvauksen tavoitteiden saavuttamiseksi. Käytännössä tällaiset opinnot sisältyvät jo nyt suurimpaan osaan tutkinnoista, mutta periaatteessa nykyisellään on tiettyjä reittejä pappisvirkaan, joihin ei välttämättä sisälly uskontotieteellisiä opintoja, vaikka myös suurten maailmanuskontojen tuntemusta tarvitaan entistä enemmän papin työssä Klassisten kielten opinnot Työryhmä on pohtinut, millaisia valmiuksia klassisissa kielissä pappi tarvitsee. Yhtäältä työryhmä pitää erittäin arvokkaana papiston perinteistä kielellistä oppineisuutta, johon on kuulunut Vanhan testamentin heprea, Uuden testamentin kreikka sekä lännen kirkon kannalta keskeinen latinan kieli. Kielellisesti koulutetut papit pystyvät valmistamaan saarnansa alkukielistä tekstiä hyväksi käyttäen ja 18

19 konsultoimaan myös muita kirkon historian kannalta tärkeitä tekstejä. Klassisten kielten tuntemus auttaa ymmärtämään myös perinteisestä teologista oppisanastoa. Toisaalta työryhmä tiedostaa, että ani harva oikeasti oppii taitamaan kaikkia kolmea klassista kieltä niin että ihanteellinen taso saavutetaan ja pystytään myös pitämään yllä. Edellä mainittujen näkökulmien pohjalta työryhmä on päätynyt esittämään, että pappisvirkaan vaadittavaa kielellistä osaamista tarkistetaan niin, että jatkossa opintoja vaadittaisiin kolmen sijasta kahdessa klassisessa kielessä. Kokonaisopintomäärä pysyisi samana, mutta opiskelija voisi harkintansa mukaan keskittyä kahteen kieleen. Mikään ei tietenkään estä opiskelemasta entiseen malliin kaikkia kolmea kieltä. Työryhmä katsoo, että on syytä määritellä Uuden testamentin kreikka kaikille pakolliseksi vaihtoehdoksi. Tämä johtuu siitä, että saarnaviran hoitamisessa Uuden testamentin tekstit ovat hyvin keskeisessä asemassa. Työryhmä esittää, että 1) kelpoisuussäädöstä uudistetaan liittämällä sen alkuun osaamista määrittelevä kuvaus (osaamiskuvausmalli) ja mainitsemalla tässä kuvauksessa, että opintoihin tulee sisältyä perehtyminen pappisviran tehtävien kannalta keskeisiin dokumentteihin; sekä 2) klassisten kielten osalta päätöstä muutetaan siten, että kolmen kielen sijasta jatkossa vaadittaisiin opintoja vähintään kahdessa klassisessa kielessä niin, että yhden näistä tulee olla Uuden testamentin kreikka. Vaadittujen kieliopintojen kokonaismäärä säilytetään ennallaan. 3) kelpoisuussäädöksessä mainitaan, että eksegetiikan, kirkkohistorian, systemaattisen teologian ja käytännöllisen teologian opintojen (vähintään 100 op) lisäksi edellytetään uskontotieteellisiä opintoja vähintään 10 op. 5. Siirtymävaihe: pappisvihkimyksen edellytysten tutkinta ja välineet 5.1. Soveltuvuuden arviointi Kirkkojärjestyksen 5 luvun 2 :n mukaan papiksi voidaan vihkiä henkilö, joka on 1) jumalaapelkäävä ja kristillisestä elämästään tunnettu konfirmoitu kirkon jäsen; 2) suorittanut yliopistossa sellaisen teologisen tutkinnon, jonka piispainkokous on hyväksynyt pappisviran kelpoisuusvaatimukseksi; 3) terveydeltään pappisvirkaan kykenevä; sekä 4) muutoinkin pappisvirkaan soveltuva. Kirkkolain 5 luvun 1 luvun 2 momentin mukaan pappisvirkaan vihittäväksi hyväksymisestä päättävät piispa ja tuomiokapituli. Sanamuoto edellyttää sekä piispan että tuomiokapitulin enemmistön yhtäpitävää päätöstä vihittäväksi hyväksymisestä. Heidän velvollisuutenaan on viime kädessä myös suorittaa soveltuvuuden arviointi ja tehdä sitä koskeva ratkaisu. Päätöksestä ei saa valittaa (KL 24:14). Valituskielto ilmentää kirkon autonomiaa ja on olennainen uskonnonvapauden toteutumisen kannalta. 19

20 Soveltuvuutta arvioidaan kokonaisuutena. Piispainkokouksen aiemmissa valmisteluissa ( , 8 ) soveltuvuuden kriteeriksi on mainittu muun muassa hakijan oman sisäisen kutsumuksen luonne (vocatio interna), tunnustuksessa pysymisen edellytykset, ihmissuhdetaidot, sielunhoitotaidot, itsensä ilmaisemisen taidot, yhteistyökyky sekä itsensä ja työtaitojensa kehittämisen mahdollisuudet. Kirkkojärjestyksessä tarkoitettu pappisvirkaan soveltuvuuden arviointi on siis selvästi laajempi kuin pelkän yliopistotutkinnon tai soveltuvuustutkimuksen hyväksytty suorittaminen. Soveltuvuuden arviointi on herkkä asia. Soveltuvuus on haastava vihkimystä hakevalle, koska prosessissa ei arvioida vain teknisiä taitoja, vaan henkilön kokonaispersoonallista soveltuvuutta pappisvirkaan. Samasta syystä soveltuvuuden arviointi on haastava myös niille, joiden vastuulle kirkko on arvioinnin uskonut. Yhtäältä on vältettävä kohtuuttomia vaatimuksia ja väärää vallankäyttöä. Toisaalta on oltava rohkeutta tarvittaessa käyttää kirkkolainsäädännön antamia valtuuksia ja siirtää myönteistä vihkimyspäätöstä joko väliaikaisesti tai pysyvästi. Viime kädessä vihkimystä hakevan, hänen soveltuvuuttaan arvioivien ja seurakuntalaisten välillä ei ole eturistiriitaa. Soveltumattomuus kävisi raskaaksi kaikille osapuolille. Pitkällä tähtäimellä on kaikkien yhteinen etu, että pappisvirkaan vihitään vain siihen soveltuvat. Piispan ja tuomiokapitulin käyttämiä välineitä soveltuvuuden arvioimiseen ovat erityisesti henkilökohtaiset keskustelut, piispainkokouksen päätöksen mukaiset vaadittavat todistukset sekä tuomiokapitulin määräämät näytteet. Näistä piispainkokouksen toimialaan kuuluvat kysymykset vaadittavista todistuksista (suoraan) ja näytteistä (välillisesti) Vaadittavat todistukset Kirkkojärjestyksen 5 luvun 2 :n 2 momentin mukaan piispainkokous antaa tarkemmat määräykset vihkimistä hakevalta vaadittavista todistuksista. Todistuksilla voidaan osaltaan sekä varmistaa pappisviran hoitamisen kannalta olennaisia edellytyksiä että ohjata jo etukäteen pappisvirkaan opiskelevia tekemään pappiskutsumusta ja papin työtä tukevia henkilökohtaisia valintoja. Piispainkokouksen tekemän päätöksen (KS 88) mukaan papiksi vihkimistä tai lehtorin oikeuksia hakevan on liitettävä hakemukseensa seuraavat todistukset: virkatodistus, josta käy ilmi, että hakija on kastettu ja konfirmoitu, yliopiston tutkintotodistus, josta käy ilmi, että hakija täyttää piispainkokouksen hyväksymät pappisviran tai lehtorinviran kelpoisuusvaatimukset, lääkärintodistus, josta ilmenee, että hakija on terveydeltään pappisvirkaan tai lehtorinvirkaan kykenevä sekä todistus soveltuvuustutkimuksen suorittamisesta. 20

21 Kehittämismahdollisuuksia Työryhmän arvion mukaan päätöksessä mainitut todistukset ovat olennaisia sekä kelpoisuuden että soveltuvuuden arvioinnin kannalta, eikä liene tarvetta niiden karsimiselle. Piispainkokous voi kuitenkin harkintansa mukaan edellyttää myös muita todistuksia. Yhtäältä on tärkeä huolehtia siitä, että vaadittavia todistuksia ei ole liikaa ja että on olemassa järjestelmä niiden hankkimiseksi. Toisaalta piispainkokous voi oman toimivaltansa puitteissa edellyttää uusia todistuksia, mikäli halutaan vahvistaa jotakin pappisviran kannalta olennaista piirrettä tai kompetenssialuetta. Todistusten edellyttäminen on siinä mielessä tarkoituksenmukaista, että niillä voidaan ohjata jo etukäteen pappisvirkaan opiskelevia tekemään opintoja, taitoja, persoonallista kasvua tai hengellistä elämää koskevia valintoja, jotka tukevat pitkällä tähtäimellä pappisidentiteettiä ja viran hoitamista. Tällainen hallinnollisilla päätöksillä tapahtuva ohjaus on myös kustannustehokasta, koska se ei vaadi tuomiokapitulilta uusia resursseja koulutukseen. Työryhmä on pohtinut kahta vaihtoehtoa, jossa erillisellä todistuksella pyrittäisiin etukäteen ohjaamaan pappisvirkaan aikovaa orientoitumaan papin työhön ja siten vahvistamaan tiettyä papin työssä olennaista kompetenssialuetta. Esillä ovat olleet 1) todistus osallistumisesta mentorointiin, 2) todistus osallistumisesta seurakunnan toimintaan. Työryhmä on pohtinut yhtenä vaihtoehtona todistusta osallistumisesta omakohtaiseen mentorointiin, työnohjaukseen tai sielunhoitoon. Pappisviran olennaisiin tehtäviin kuuluvat muun muassa yksityinen sielunhoito ja rippi (KL 5:1). Sielunhoidollinen osaaminen ei rajoitu vain rippiin tai terapeuttistyyppisen sielunhoidon tilanteisiin vaan läpäisee vahvasti papin kaikki työalat toimituskeskusteluista kriisitilanteisiin. Sielunhoidollinen ulottuvuus on läsnä kaikessa ihmisten kohtaamisessa ja koskettaa myös papin omaa persoonaa. Yksi teologisen koulutuksen haasteista onkin sielunhoidollisen osaamisen vahvistaminen. Piispainkokouksen kelpoisuuspäätöksen mukaan 20 opintopisteen soveltavien opintojen kokonaisuuteen tulee sisältyä sielunhoidon soveltavia opintoja, mutta niiden minimimäärää ei määritellä missään. Opiskelija voi opinnoissaan perehtyä laaja-alaisesti sielunhoidon kysymyksiin, mutta ilman erityistä kiinnostusta teologian maisterille kertyy sielunhoidon soveltavia opintoja enimmillään 5 opintopisteen verran. Pastoraalikursseilla saatujen kokemusten perusteella näin lyhyet sielunhoidon opinnot eivät riitä tuottamaan tarvittavaa sielunhoidon perusosaamista. Sielunhoidollisten valmiuksien hankkiminen ja vahvistaminen edellyttää yleensä pitkää prosessia. Teoreettisten opintojen lisäksi sielunhoito on jo nimensä puolesta sellaista auttamistyötä, jossa tarvitaan myös henkilökohtaisen kokemuksen tuomaa viisautta. Sielunhoidollisia tehtäviä ei kuitenkaan voi siirtää pappisuran myöhempään vaiheeseen, vaan pappi on periaatteessa sielunhoidon ammattilainen heti vihkimyksen jälkeen. Mikäli piispainkokous tahtoo vahvistaa sielunhoitoon liittyvää kompetenssia, yhden hallinnollisen välineen tarjoaa vihkimystä hakevalta vaadittavat todistukset. Periaatteessa on mahdollista edellyttää esimerkiksi sellaista osallistumistodistusta, josta käy ilmi, että vihkimystä hakeva on osallistunut 21