KAIVOSTEN RIKASTAMOIDEN JATEALUEIDEN YMPA-

Transkriptio

1 AIJALAN, PYHASALMEN JA MAKOLAN SULFIDIMAWI- KAIVOSTEN RIKASTAMOIDEN JATEALUEIDEN YMPA- RI STOVAI KUTUKSET OSA 1 - RAPORTTIYHTEENVETO Espoo Pekka Sipilä

2 OSA 1, RAPORTTIYHTEENVETO 1. JOHDANTO SULFIDIMALMIEN RIKASTAMOIDEN JATEALUEIDEN AIHE- UTTAMAT YMPÄRISTÖHAITAT JA NIIDEN MINIMOINTI 2 3. KÄYTETYT TUTKIMUSMENETELMÄT Rikastamoiden jatehiekkanäytteet seka jatealueiden ympäristön mineraalimaa- ja turvenäytteet Pintavesinäytteet Orgaaniset sedimenttinaytteet Sammalnäytteet Humusnaytteet Mineralogiset näytteet LOPP-ENVETO KIRJALLISUUSLUETIELO OSA II, ALIALA OSA IV, MAKOLA OSA V, ANALYYSILISTAUKSET Kansikuva: Näytteenottoa Makolan jätealueeiia. Kuva Pekka Sipilä.

3 1. JOHDANTO Geologian tutkimuskeskuksen (GTK) ja Vesi- ja ympäristöhallituksen (VYH) kesken on vuodesta 1990 kehitelty hanketta Suomen sulfidikaivosten ympäristövaikutusten tutkimiseksi. Hankkeen suunnittelun alkuvaiheessa mukana olivat myös Ympäristöministeriö, Vuorimiesyhdistys, Outokumpu Oy ja Oy Partek Ab. Hanke suunniteltiin toteutettavaksi kahdessa vaiheessa. Ensimmäisessä esitutkimusvaiheessa selvitettiin arkistojen ja kirjallisuuslähteiden perusteella tuotannossa olleiden ja tuotantonsa jo lopettaneiden sulfidikaivosten määrä ja sijainti Suomessa (Kuusisto 1991). Tämä raportti sisältää tiedot jatealueista, jätteiden koostumuksesta ja jätealueilta valuvien vesien laadusta sekä myös jo havaituista ympäristöhaitoista. Lisäksi raportissa on mainittu kaivosten toiminta-ai ka ja omistajat. Ennen hankkeen maastotyövaihetta päätettiin myös tehdä kirjallisuustutkimus, missä selvitettiin Kanadassa, Ruotsissa ja Norjassa tehdyt sulfidirnalmikaivosten ympäristövaikutuksia käsittelevät tutkimukset (Sipilä 1992). Nämä maat valittiin, koska niissä kalliopera ja ilmasto on samankaltainen kuin Suomessa. Tämän jälkeen hanke on edennyt pelkästään GTEn voimin. Toisessa vaiheessa toteutettavia maastotutkimuksia varten valittiin Kuusiston (1991) raportin perusteella kolme kaivosaluetta, jotka ovat Pyhäsalmi, Aijala ja Makola. Pyhäsalmi on toimiva kaivos, joka tuottaa kuparia, sinkkiä ja rikkiä. Aijalan kaivoksen rikastarno lopetti toimintansa Siellä tuotettiin kuparia, sinkkiä, lyijyä ja jonkin verran myös hopeaa. Makolan nikkelikuparikaivoksessa toiminta päättyi Maastotöiden tarkoituksena oli selvittää, kuinka laaja-alaisia jätealueiden ympäristövaikutukset ovat tällä hetkella. Jätealueiden pölypäästöjen selvittämiseksi jokaisen tutkimukseen valitun kaivosalueen ympäristöstä kerättiin humus- ja sammalnäytteet. Sammalet indigoivat päästöja viimeisten 3-4 vuoden aikana, humus taas pidemmältä ajalta. Vesistökuormitusta mitattiin orgaanisilla sedimenttinäytteillä. Rikastamojätteestä sekä jätealueen pohjamaasta ja ympäristön maaperästä kairattiin näytteitä niin Pyhäsalmelta kuin Makolasta. Aijalasta otettiin muutamia rikastejätenäytteitä lapiolla. Syksyllä -92 otettiin vielä joitakin pintavesinäytteitä jokaiselta tutkirnusalueelta, jotta saataisiin kuva jätealueiden vaikutuksesta veden laatuun tällä hetkella. Vesinäytteet on analysoity GTK:n Espoon laboratoriossa, samoin on tehty elohopeamaaritykset. Muut analyysit on tehty GTEn Kuopion ja Rovaniemen laboratorioissa. Hiepreparaatit on valmistettu GTEn Espoon hielaboratoriossa.

4 2. SULFIDIMALMIEN RIKASTAMOIDEN JATEALUEIDEN AIHE- UTI'AMAT YMPÄRISTÖHAITAT JA NIIDEN MINIMONTI Kiinnostus sulfidimalmien jalostuksessa syntyvien jätealueiden aiheuttamia ympäristövaikutuksia kohtaan on lisääntynyt viimeisten vuosien aikana. Vanhat sulfidimalrnikaivos ten jätealueet on rikastamotoiminnan päätyttyä yleensä jätetty vaille mitään jälkihoitoa. Ne ovat saaneet vapaasti hapettua, eikä niistä lähtevien vesien laatua ole kaivostoiminnan päättymisen jälkeen tarkkailtu. Näiden vanhojen kaivosten ympäristötutkimuksista saadaan tietoa siitä, miten vielä toiminnassa olevien kaivosten jätealueet käyttäytyvät kaivostoiminnan päätyttyä, ellei mitään hoitotoimenpiteitä tehdä. Samalla voidaan ohjata hoitotoimenpiteet tehtäväksi oikein. Hoitamattomina ympäristövaikutukset jatkuvat satojen vuosien ajan. Sulfidimalmikaivosten yleisin ja pitkäaikaisin ympäristöriski on niiden jatealueilla tapahtuva vesien happamoituminen, mikä on seurausta pääasiassa rautasulfidien hapettumisesta. Happamat vedet uuttavat itseensä raskasmetalleja, ja joutuessaan kosketuksiin pohja- ja pintavesien kanssa ne voivat aiheuttaa saastumista laajemmaltikin. Toinen merkittävä jätealueiden aiheuttama ympäristöhaitta on pölyäminen. Sekä happamoitumisen että pölyämisen aiheuttamat ongelmat kärjistyvät kaivostoiminnan päätyttyä, ellei jätealueiden jälkihoidosta ole huolehdittu. Sulfidikaivosten jätealueiden happamoitumisen edellytyksenä on, että jätteen rautasulfidit pääsevät kosteissa olosuhteissa kosketuksiin ilman hapen kanssa. Tehokkaan hapettumisen edellytyksena on lisäksi, että Thiobarillus femooxidam bakteeri katalysoi rautasulfidien hapettumista. Hapettumista kuvataan usein seuraavilla yhtälöillä: Bakteerit toimivat katalyytteinä ja nopeuttavat reaktioita huomattavasti varsinkin, jos lämpötila ja happamuus ovat niille otollisia. Myös muille sulfideille voidaan kirjoittaa vastaavan tyyppisiä yhtälöita. Oheiset yhtälöt osoittavat pyriitin hapettumisen päälinjat, mutta todellisuudessa tapahtuma on paljon monimutkaisempi (Everdingen & Krouse 1988). Koko hapettumisprosessi koostuu ainakin kahdeksasta vaiheesta, joista osa tapahtuu mineraalien ja liuosten välisellä pinnalla ja osa kokonaan liuosfaasissa. Välivaiheina esiintyy mm. erilaisia polysulfideja, alkuaine-rikkiä, sulfiitteja ja tiosulfiitteja. Ahosen (1993) tekemissä sulfidien bakteeriliuotuskokeissa magneettikiisu liukeni nopeimmiten, sitten seurasivat sinkkivälke, rikkikiisu, pentlandiitti ja kaikista hitaimmin liukeni kuparikiisu. Rautakiisuista rikkikiisun hapettuessa happoa syntyi runsaasti, mutta magneettikiisu tuotti happoa vasta myöhemmin liuenneen ferri-ionin hydrolysoituessa. Hapettumisen aiheuttamia ympäristöriskejä voidaan vähentää, jos jäte pystytään eristämään ilman hapesta ja kosteudesta, jos bakteeritoiminta voidaaan ehkäistä ja jos pinta- ja pohjavesien sekä sadevesien pääsy jättee-

5 seen voidaan estää. Bakteeritoimintaa voidaan väliaikaisesti rajoittaa erilaisin kemikaalein. Ylivoimaisesti tehokkain keino estää hapettuminen on peittää jäte tiiviilia kerroksella, jolloin jäte eristetään ilman hapesta, ja samalla estetään myös bakteeritoiminta. Muita keinoja estää ilman hapen pääsy jatteeseen on perustaa jatealueen päälle keinotekoinen, vetinen suo. Myös pohjaveden pintaa voidaan nostaa tai jatealue voidaan saattaa vedenpinnan alle patoamalla pintavesia. Myös pölyhaitta voidaan välttää, mikäli jatealueet voidaan pitää veden pinnan alapuolella. Useimmiten jatealueet joutuvat kuitenkin kuiville, jolloin ongelmia alkaa ilmaantua. Pölyhaittaa on yritetty torjua käsittelemällä jatealueiden pintaa erilaisilla bitumipitoisilla sumutteilla ja muilla kemikaaleilla, jotka muodostavat jatteen pinnalle kovan pölyämattömän kuoren. Kaivostoiminnan aikaista pölyämistä on yritetty vähentää pitämällä jatteen pinta kosteana erilaisin kastelujärjestelmll?. Tehokas keino ratkaista pölyongelma on saattaa jatealueet kasvillisuuden peittoon. Tämä ei kuitenkaan onnistu, ennenkuin jatteen happamuus on neutraloitu ja siihen on lisätty kasvien tarvitsemia ravinteita. Useimmiten tarvitaan kasvualustaksi myös ulkopuolista maa-ainesta. Kasvillisuus ei kuitenkaan pysty poistamaan jatteen aiheuttamia happamoitumisongelmia.

6 3.1. Rikastamoiden jätehiekkanäytteet sekä jätealueiden ympäristön mineraalimaa- ja turvenaytteet Pyhäsalmella ja Makolassa näytteenotto jätehiekasta, sen alapuolisesta pohjamaasta ja jatealueiden ympäristön maaperästä tehtiin kairaamalla. Makolan kaikki naytteet ja Pyhäsalmen naytteet A-allasta lukuunottamatta otettiin jatkuvana, yhden metrin mittaisina näytteinä. Pyhäsalmen A-altaan naytteet otettin läpivirtausterällä noin 10 cm:n pituisina paloina. Pyhäsalmelta saatiin käyttöön myös vanhoja, vuonna 1983 A- ja D-altaasta kairattuja näytteitä sekä vuosinäytteet Makolassa ja Pyhäsalmella otettiin myös moreenista lapiolla 0-näytteitä useiden kilometrien päästä kaivosalueilta. Aijalassa naytteet rikastejätteestä otettiin lapiolla. Ennen muuta käsittelyä kairatut ja lapiolla otetut naytteet kuivattiin alle + 40 "C lämpötilassa, jotta niiden mahdollisesti sisältämä elohopea ei höyrystyisi. Koostenäytteet homogenisoitiin. Turvenäytteet jauhettiin leikkaavalla myllyllä, jonka jälkeen niistä seulottiin alle 2 mm:n fraktio jatkokäsittelyä varten. Jätehiekasta seulottiin alle 0,s mm:n fraktio ja moreenista hienoaines (alle 0.06 mm:n fraktio) analysointia varten. Rikastejätteistä ja ympäristön mineraalimaista seka jätealueiden alapuolisesta pohjamaasta on selvitelty noin 30 alkuaineen esiintymistä. Alkuaineiden käyttäytymistä luonnossa on tutkittu kahdella uuttomenetelmäilä tehdyistä liuoksista. Ympäristön kuormituksen kannalta merkittävät kaivosjätteiden kok~nais~itoisuudet on määritetty typpihappouutolla ja mineradimaiden kokonaispitoisuudet kuningasvesiuutolla. Typpihappouutto on sovellettu menetelmästä EPA Menetelmässä 0.5 g naytetta liuotetaan 10 mkaan väkevää iyppihappoa suljetussa teflonastiassa, jossa mikroaaltoenergialla korotetaan painetta (n. 8 bar) ja lämpötilaa (n. 180 "C). Noin tunnin liuotuksen jälkeen nayte laimennetaan vedella tilavuuteen 50 ml. Tästa lioksesta on suoritettu alkuainemääritykset ICP-AES -menetelmäilä (ICP-AES = induktiivisesti kytketty plasma-atomiemissiospektrometria) seuraavista alkuaineista (määritysrajat suluissa): Al (10 pglg), As (3 pg/g), B (3 pglg), Ba (0.1 pg/g), Ca (10 ~cglg), Cd (0.5 pglg), Co (0.5 pglg), Cr (0.5 pglg), a.i(o.5 pglg), Fe (5 pglg), K (100 pglg), La (1 pglg), Li (0.5 pglg, Mg (4 pglg), Mn (0.2 ccglg, Mo (1 pglg), Na (10 pglg), Ni (1 pglg), P (5 pglg), Pb (3 pglg), S (5pg/g), Sb (5 crglg), Sc (0.1 pglg), Si (10 pglg), Sr (0.1 pglg), Th (5 ~rglg), Ti (0.2 pg/g), V (0.2 pg/g), Y (0.1 pg/g), Zn (0.2 pg/g). finingasvesiuutossa 0.6 g naytetta liuotetaan 3.5 ml:aan kuningasvetta (1 osa HN osaa HCl) lämpöhauteella 90 "C:n lämpötilassa yhden tunnin ajan. Liuotuksen jälkeen nayte laimennetaan vedella tilavuuteen 18 ml. Tästa lioksesta on suoritettu alkuainemääritykset ICP-AES -menetelmällä samoista alkuaineista kuin typpihappoiiuoksistakin. Jätteiden aiheuttamaa saasteriskia ja -kuormitusta on arvioitu heikkouutoilla, joista kaivosjätteissä on käytetty ns. simuloitua sadevesiuuttoa, missä 6 g naytetta on liuotettu kahden tunnin ajan 130 mkaan liuosta, jonka ph on säädetty 4.5:een H2S04- ja HN03-liuoksella. Uuttoliuosten ph on mitattu myös uuton jälkeen. Alkuainemääritykset on tehty ICP-AES -menetelmällä samoista alkuaineista kuin typpihappoliuoksistakin. Jätealueiden ympäristön rnineraalimaiden ja turpeiden herkkäliukoisuuspitoisuuksia on analysoitu lioksista, jotka on tehty 1 M am-

7 rnoniumaretaatriuutolla. Tässa uuttomenetelmässa 6 g mineraalista naytetta (tai 3 g humusnaytetta) uutetaan 30 ml:aan 1 M 4.5) tasoravistelijassa 2 tuntia nopeudella 220 r/min. Tämän jälkeen nayte sentrifugoidaan ja suodatetaan 0.45 pm:n suodattimen läpi. Tästa liuoksesta on suoritettu alkuainemääritykset ICP-AES -menetelmällä samoista alkuaineista kuin typpihappoliuoksistakin. Määritysrajat ovat noin 115 typpihappoliuoksen rajoista. Elohopeapitoisuudet on määritetty typpihappouutolla käsitellyista näytteistä HAAS -tekniikalla (HAAS = atomiabsorptiospektrofotometria, atomisointi hybridinmuodostustekniikalla). Määritysraja elohopealle on 0.02 pg/g. Osasta rikastejatteitä, turpeita ja rnineraalimaanäytteita mitattiin niiden ph. Määritys tehtiin 1M KC1-liuoksesta, missä naytetta oli ravisteltu yhden tunnin ajan. Näytettä kaytettiin 25 g ja liuosta oli 100 ml. Rikastejätteistä oli myös tarkoitus saada selville niiden mahdollinen kyky neutraloida happoja määrittämällä jätteiden haponmuodostuspotentiaali ja neutraloitumispotentiaali. Käytetty ANC-analyysimenetelmä (Räisänen 1989) ei kuitenkaan soveltunut tähän tarkoitukseen. ANC-menetelmää käytetään mittaamaan mineraalimaan happamoitumisastetta, eikä se sovellu karbonaattipitoisten maiden tutkimiseen. Liitteessä RaporttiILiite 4 ovat ANC-tulokset Pintavesinäytteet Sulfidikaivosten rikastamojatteiden sisältämien sulfidimineraalien hapettumisesta johtuu, että huokosveden ph on alhainen ja siinä ovat korkeat S0,-, ~e,'- ja muut metallipitoisuudet. Näiden huokosvesien sekoittuminen pintaja pohjavesiin muodostaa erään kaivosteollisuuden suurimmista ympäristöriskeistä. Tässa tutkimuksessa kerättiin pintavesinäytteitä tutkimuksen kohteena olleilta kaivosalueilta ja niiden vaikutusalueen vesistöistä, ja nollanäytteitä otettiin kaivosalueiden yläpuolisista vesistöista. Veden lämpötila, ph, sähkönjohtavuus seka siihen liuenneet 0, ja CO, määritettiin näytteenottopaikalla. Tällöin ph mitattiin WTW:n ph90 -mittarilla, jonka elektrodina on WTW W56, ja jossa elektrolyyttinesteena käytetään 3 molll KC1+ AgCl. Sähkönjohtavuus määritettiin WTW:n LF92 -mittarilla, jossa elektrodina on WTW:n Tetracon 96. Veteen liuemut happi mitattiin WTW:n Microprocessor Oximeter 0x1 96 -mittarilla, jossa elektrodina on WTW:n E096. Liuennut CO, määritettiin kentällä heti näytteenoton jälkeen NaOH-titrauksella kayttaen indikaattorina fenolftaleiinia. Laboratorioanalyysejä varten otettiin käsittelematönta vesinäytetta 500 ml polyeteenipulloon. Tästä naytteesta määritettiin laboratoriossa ph, sähkönjohtavuus, väriluku, alkalitetti, KMn0,-luku, Br, C1, F, SO,, PO, ja NO, sekä absorbanssit aallonpituuksille 254 nm ja 420 nm. Yksi 100 ml:n nayte suodatettiin 0,45 pm:n suodattimella happopestyyn polyeteenipulloon ja kestavöitiin kayttaen 0,5 ml suprapur typpihappoa (65%). Suodatuksessa kaytettiin steriiliä Becton & Dickinson Plastipak ruiskua ja steriilia Schleier & Schuell FP suodatinta. Näin käsitellysta näytteestä maäritettiin ICP-AES -menetelmällä Ca (0.1 mgll), Fe (0.05 mgll), Mg (0.1 mgll), Na (0.5 mgll) ja Si (0.2 mg/l) seka ICP-MS -menetelmällä (induktiivisesti kytketty plasma-massaspektrometria) Ag (0.02 pgll), Al 0.2 (pgll), As (0.2 pgll), B (1.0 pgll), Ba 0.2 (pgll), Be (0.5 pgll), Bi (0.03 pgll), Cd (0.05 (pgll), Co (0.05 pg/l), Cr (0.3 pg/l), Cu (0.1 pg/l), K (0.010 mg/l), Li (0.2

8 ~g/l), Mn (0.05 pg/l), Mo (0.1 pg/l), Ni (0.2 pg/l), Pb (0.05 pg/l), Sb (0.05 pg/l), Se (1.0 pg/l), Sr (0.2 pg/l), 7% (0.02 pg/l), 1 (0.02 pg/l), U (0.02 pg/l), V (0.1 pg/l) ja Zn (0.5 pg/l) (määritysrajat suluissa). Elohopean määritystä varten otettiin erikseen 100 ml:n suodatettu nayte happopestyyn lasipulloon. Tämän näytteen kestavöintiin käytettiin 1 ml kaliumdikromaatti-typpihappoa. Elo hopea määritettiin HAAS-tekniikalla määritysrajan ollessa 1 pg/l Orgaaniset sedimenttinaytteet Vesistöjen pohjalle sedimentoituneet orgaaniset sedimentit ovat herkempiä saastemittareita kuin mineraaliset sedimentit, ja ne osoittavat saasteiden ilmaantumisen ja niiden muutokset herkemmin (Salminen 1979). Vesistöjen orgaanisen aineksen pintakerroksesta otettiin näytteet haavia apuna käyttäen näytemäärän ollessa g. Yksittäinen nayte yhdistettiin useasta (3-10 kpl) osanäytteestä. Näytteitä otettiin kaivosalueilta ja niista lähtevistä ojista seka vaikutusalueen vesistöista. Nollanäytteitä otettiin kaivosalueiden ylapuolisista vesistöista. Ennen muuta käsittelyä orgaaniset sedimenttinaytteet kuivattiin alle + 40 "C lämpötilassa, jotta niiden mahdollisesti sisältämä elohopea ei höyrystyisi. Kuivauksen jälkeen orgaaniset sedimenttinaytteet jauhettiin leikkaavalla myllyllä, minkä jälkeen niistä seulottiin alle 2 mm:n fraktio jatkokäsittelyä varten. Vaikealiukoisten alkuaineiden pitoisuudet määritettiin typpihappouutolla ja herkkäliukoisten ammoniumasetaattiuutolla käsitellyista näytteistä ICP-AES tekniikalla samalla tavalla kuin kappaleessa 3.1 on esitetty Sammalnäytteet Samrnalet saavat ravinteensa lähes yksinomaan sadevedestä ja ilmateitse kulkeutuvista hiukkasista. Sammalten elävä kerros on kasvanut 5-8 vuoden aikana, ja niiden sisältämät metallit kuvastavat ilmateitse kulkeutuvien päästöjen keskiarvoa samana aikana. Sammalet ovat hyviä bioindikaattoreita raskasmetallien suhteen. Kerrossammalen on todettu pidattavän lähes kaiken ilmateitse kulkeutuvan kuparin, lyijyn, nikkelin ja krornin (Ryhling & Tyler 1973). Myös kadmium ja koboltti pidattyvät lähes täysin, mutta sinkki vahemmässä määrin. Rikkipäästöjä sensijaan ei voida saammaltutkimuksin yhta helposti osoittaa, koska sitä luonnostaan esiintyy niissä varsin paljon. Sammalia on kaytetty näyteaineksena laajoissa alueellisissa raskasmetallien kulkeuturnista kuvaavissa tutkimuksissa (Nord 1987) ja myös paikallisten raskasmetallilähteiden paikallistamisessa (Äyräs & Niskavaara 1992; Kohonen & Salminen 1993). Sammaltutkimuksissa on yleensä kaytetty kahta yleisesti esiintyvää lajiketta, kerrossammalta (Hylocomium splendem) ja seinäsammalta (Pleurozium schreberi). Tehdyissä vertailututkimuksissa ei ole havaittu eroja metallien jakautumisessa näiden sarnmalien välillä (Nord 1987). Yleensä kuitenkin suositellaan, että samassa tutkimuksessa käytetään vain yhta sammallajia (Äyräs & Niskavaara 1992). Tässä tutkimuksessa sammalnäytteet kerattiin useilta (3-5 kpl), noin aarin kokoisilta alueilta osanäytteet yhdistäen. Näytettä kerattiin käsin paperipussiin

9 noin 0,5 litraa ja vain sammalen vihreät osat otettiin mukaan. Näytteet pyrittiin ottamaan aukeilta paikoilta ja jatealueelle päin viettavilta rinteiltä. Ennen muuta käsittelya sammalnäytteet kuivattiin alle +40 "C lämpötilassa, jotta niiden mahdollisesti sisäitämä elohopea ei höyrystyisi. Sitten sammalnäytteet jauhettiin leikkaavalla myllyllä, minkä jälkeen niista seulottiin alle 2 mm:n fraktio jatkokäsittelyä varten. Vaikealiukoisten alkuaineiden pitoisuudet määritettiin typpihappouutolla ja herkkäliu koisten ammoniumasetaattiuutolia käsitellyistä naytteista ICP-AES tekniikalla samalla tavalla kuin kappaleessa 3.1 on esitetty Humusnaytteet Humukseen kertyy ilman kautta kulkeutuva laskeuma pidernmälta ajalta kuin sammaliin. Humuksen ikä on tosin vaikeampi määritellä. Toisaalta humuksessa voi kuvastua myös sen alapuolisen maaperän koostumus ja humustutkimuksia on käytetty myös malminetsintämenetelmäna. Turun tutkimuksesta (Kohonen & Salminen 1993) kävi ilmi, että sammalen ja humuksen pitoisuudet eivät aina korreloi keskenään, mutta selvimmin saatuneisuutta osoittavat pitoisuudet olivat kuitenkin vertailukelpoisia. Samoin Lax & Eden (1993) totesivat pohjoismaisen aineistonsa perusteella, että humuksen alkuainepitoisuuksien tulkinta ei ole yksiselitteistä. Heidän mukaansa alapuolisen moreenin geokemia heijastuu paikoin humukseen, mutta paikoin korrelaatio on vain osittaista. Myös paikalliset antropogeeniset lähteet nakyvat humuksen geokemiassa. Tässä tutkimuksessa humusnaytteet kerattiin useilta (3-5 kpl), noin aarin kokoisilta alueilta osanäytteet yhdistäen. Paikat olivat samat kuin sammalnaytteenotossakin. Humusnaytetta kerattiin lapiota apuna kayttaen paperipussiin noin 0,s litraa. Ennen muuta käsittelya humusnaytteet kuivattiin alle +40 "C lämpötilassa, jotta niiden mahdollisesti sisältämä elohopea ei höyrystyisi. Sitten humusnaytteet jauhettiin leikkaavalla myllyllä, minkä jälkeen niista seulottiin alle 2 mm:n fraktio jatkokäsittelya varten. Vaikealiukoisten alkuaineiden pitoisuudet määritettiin typpihappouutolla ja herkkäliukoisten ammoniumasetaattiuutolla käsitellyista naytteista ICP-AES tekniikalla samalla tavalla kuin kappaleessa 3.1 on esitetty Mineralogiset näytteet Mineralogisia tutkimuksia varten otetuista näytteistä hienoaines poistettiin vedellä dekantoimalla. Karkeasta ainekseta, raekooltaan keskimäärin mm, tehtiin kiilloitetut ohuthieet. Hieet tutkittiin optisella mikroskoopilla ja niiden mineraalikoostumus tilavuusprosentteina laskettiin pistelaskumenetelmälla kayttaen 500 pisteen verkkoa. Yksi mineraalifaasi tunnistettiin rnikronalysaattorilla kayttaen EDS-menetelmää.

10 LOPPUYHTEENVETO Kaivosten jatealueiden ympäristövaikutusten tutkimiseksi valittiin esiselvityksen perusteella tutkimuskohteiksi kolme kohdetta, jotka ovat Pyhäsalmi, Aijala ja Makola. Pyhäsalmen kaivos on toiminnassa ja siella tuotetaan kuparia, sinkkiä ja rikkiä. Aijalan kaivoksella toiminta päättyi 1974, ja siella päätuotteina olivat kupari, sinkki ja lyijy. Makolan nikkeli-kuparikaivos paatti toimintansa Pyhäsalmella rikastejätettä on tällä hetkellä noin 10 miljoonaa tonnia, Aijalassa sitä on 2 miljoonaa tonnia ja Makolassa tonnia. Aijalassa ja Makolassa rikastejäte on hapettunut vapaasti toiminnan päättymisen jälkeen, Pyhäsalmella hapettuminen on vähäistä, koska jatealueelle johdettava liete neutraloidaan kalkilla ja se pidetään suurimmaksi osaksi veden pinnan alla. Aijalan ja Pyhäsalmen rikastejätteet sisältävät karbonaatteja, jotka toimivat puskurina rapautumisessa muodostuvia happoja vastaan. Makolan jatehiekassa karbonaatteja ei ole. Pyhäsalmella ja Makolassa rikastehiekasta, sen alapuolisesta pohjamaasta ja ympäristön maaperästä otettiin näytteitä kairaamalla. Aijalassa näytteet rikastehiekasta otettiin lapiolla. Jätealueista aiheutuvia vesistövaikutuksia tutkittiin orgaanisista sedimenteista. Pintavesiä tutkittiin vain kertaluonteisesti otetuista naytteista. Kaivosalueista aiheutuvia pölypäästöja tutkittiin humuksista ja samrnalista. Rikastehiekasta, rnineraalimaista, turpeista, orgaanisista sedimenteista ja humuksista analysoitiin seka ympäristön kannalta merkittävät vaikealiukoiset pitoisuudet että myös helpommin ympäristössä liikkuvat herkkaliukoiset pitoisuudet. Sammalista maäritettiin vain vaikealiukoiset pitoisuudet. Maäritykset tehtiin ICP-AES -analytiikalla, moreenien vaikealiukoiset kuningasvesiuutteista ja muiden naytteiden vaikealiukoiset kuumasta typpihappouutteesta. Rikastehiekkojen herkkäliukoiset pitoisuudet määritettiin ns. simuloidusta sadevesiuutteesta, missä uuttoliuoksena oli ph:n 4,5 omaava typpihapporikkihapposeos. Muiden naytteiden herkkäliukoisuus määritettiin 1 M ammoniumasetaattiuutolla. Vesinäytteet analysoitiin osaksi ICP-AES- ja osaksi ICP-MS-menetelmillä. Elohopeamäärityksia tehtiin seka vesistä että kiinteistä naytteista. Kiinteiden naytteiden ph-määritykset tehtiin KC1-uuttolioksista. Kaikista rikastejätteistä selvitettiin niiden mineralogista koostumusta optisella mikroskoopilla. Aijalassa rikastejate on hapettunut pohjaveden ylapuoliselta osalta. Jatealue on osittain verhoiltu soralla. Kasvillisuus on kuitenkin vähäistä ja suurimmaksi osaksi jatealue on täysin ilman kasvillisuutta. Hapettuneesta pintaosasta karbonaattimineraalit ja magneettikiisu ovat kokonaan hävinneet. Pohjaveden pinnan alapuolella ne ovat säilyneet muuttumattomina. Hapettuneessa pintakerroksessa on tapahtunut alkuaineiden liukenemista ja myös saostumista. Arseeni, kadmium, kupari, mangaani, rikki ja sinkki ovat jossain ma.ärin vähentyneet, kuten myös alumiini ja fosfori. Muodostuneista sekundäärisista mineraaleista tunnistettiin kipsi ja kaikissa hapettuneen osan mineraaleissa on myös runsas rautahydroksidipigmentti. Jätealueen lampien ja laskuojan vesi on selvästi hapanta, ja veden suurimmat metallipitoisuudet ovat yleensä laskuojan alussa. Kiskonjoen veden laatuun laskuojalla ei pienen virtaamansa ansiosta ole juuri merkitystä, ja noin 1 km alavirtaan laskuojasta vaikutus on vain heikosti havaittavissa. Vesistöiden pohjassa olevien orgaanisten sedimenttien koostumuksessa Aijalan jätealueen vaikutus näkyy selvästi.

11 Suurimmat orgaanisten sedimenttien metallipitoisuudet ovat yleensä jatealueen lammessa ja laskuojassa. Alumiini-, kupari-, kromi-, ja rautapitoisuudet ovat kuitenkin suurimmillaan Kiskonjoen sedimenteissa välittömästi laskuojan alapuolella, missä laskuojan hapan vesi sekoittuu Kiskonjoen veteen. Sammalja humusnaytteiden perusteella Aijalan jatealueen pölyvaikutukset rajoittuvat jatealueen reunoille korkeintaan metrin päähän siita. Myös Makolassa rikastejate on notkopaikkoja lukuunottamatta hapettunut pintaosistaan kauttaaltaan. Hapettuneen kerroksen vahvuus on noin metri. Kasvillisuutta jatealueella ei ole. Jatehiekan pintaosasta magneettikiisu on hävinnyt kokonaan ja tilalle on tullut rautahydroksidisaostumaa. Karbonaattimineraaleja rikastejatteessa ei ole pohjaveden ylä-, eika alapuolella, eika niitä siinä ole ilmeisesti koskaan ollutkaan. Voimakkaimmin hapettuneesta osasta rikki, nikkeli, kupari, koboltti ja mangaani ovat osittain liuenneet pois. Samat alkuaineet ovat suotovesien mukana saostuneet muualla jatealueella. Pohjavedet liikkuvat Makolan jatealueella pääosin horisontaalisesti, koska rikastehiekan alapuolisessa moreenissa ei ole havaittavissa metallien kontaminoitumista ja vain rikkipitoisuudet ovat siinä hieman korkeammat kuin ympäristön moreenissa. Rikastejätteen alapuolinen turve on sensijaan pidättänyt itseensä tehokkaasti eri metalleja. Myös valuma-alueen suon turpeessa ovat selvimmin kohonneet rikki- ja nikkelipitoisuudet, mutta turpeen alapuolisessa moreenissa jatealueelta tulevien vesien vaikutukset nakyvat vain aivan pintaosissa. Jatealueen vieritse virtaavan puron veden laadussa näkyy jatealueelta suotautuvien vesien vaikutus selvästi ja erityisesti nikkeli on siinä korkeina pitoisuuksina. Avolouhoksen veden laatu on sensijaan selvästi parantunut viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Myös orgaanisissa sedimenteissa Makolan jatealueen vaikutus nakyy selvästi. Ojasta otettiin naytteita aina 2,5 km:n päähän jatealueesta ja kauimmaisessa naytteessa jäivät koholle varsinkin nikkeli ja kupari. Sammalien ja humusten koostumuksen perusteella Makolan jatealueella ei ole pölyvaikutuksia 200 metriä kauemmaksi. Pyhäsalmen kaivoksen noin 150 hehtaarin laajuinen jatealue sijaitsee aivan Pyhäjärven tuntumassa, vain muutaman sadan metrin päässä siita. Rikastamolta tuleva jateliete pumpataan kalkittuna yhdessä kaivosvesien ja jatealueilta suotautuneiden vesien kanssa A-altaaseen. A-allasta täytetään joka puolelta ja syksyllä 1993 siellä oli menossa patovallien korotus. B- ja C-allas ovat selkeytysaltaita. Lisäksi jatealueella on D-allas, johon on vuosina sijoitettu rikkikiisurikaste. A-allas on suurimmaksi osaksi veden alla, ja myös D-altaasta osia on veden peittämänä. A-altaan rikastehiekka ei ole patovallien alueita lukuunottamatta päässyt hapettumaan. Sen sisältämät karbonaatit ja kiisumineraalit ovat läpi jatepatjan säilyneet lahes muuttumattomina. Happamia sateita simuloivassa sadevesiuutossa A-altaan naytteiden uuttoliuosten ph muuttui karbonaattien vaikutuksesta liki neutraaliksi ja eri metalleja liukeni hyvin vähän. D-altaasta saatiin kairaamalla vain muutama näyte. Niiden mukaan D-altaan hiekka koostuu lahes kokonaan rikkikiisusta. D-altaan pohjalla rikkikiisu ei ole hapettunut. Koska D-altaassa ei ole karbonaattimineraaleja, muuttui D-altaan naytteiden sadevesiuuttoliuos happamammaksi ja siihen liukeni runsaasti eri metalleja. A- ja D-altaista on 1983 kairattu naytteita. Ne ovat varastoinnin aikana voimakkaasti hapettuneet ja näiden vanhojen A-altaan naytteiden sadevesiuuttoliuokset muuttuivat happamiksi ja metallipitoisiksi. Kaivokselta saaduista vuosinäytteistä vanhimmat olivat hapettuneet eniten. Pyhäsalmen jatealtaiden alapuoliseen moreeniin ei rikastejatteella eika myöskään rikkikiisurikasteella

12 ole ollut suurtakaan vaikutusta. A-altaan alapuolisessa moreenissa vain rikki ja sinkki ovat hieman korkeampina pitoisuuksina kuin kontaminoitumattomassa Pyhäjärven ja jatealueen välisessä moreenissa. D-altaan alapuolinen moreeni on kontaminoitunut ainoastaan rikista. Myös Pyhäsalmella rikastejätteen alapuolinen turve on sitonut tehokkaasti itseensä eri raskasmetalleja. Lokakuussa 1992 otettujen pintavesinäytteiden perusteella C- ja D-altaan seka laskuojan vesi oli selvästi hapanta. C-altaassa happamuus aiheutuu paaasissa rikastusprosessista peräisin olevien kompleksisten rikkiyhdisteiden tuottamasta rikkihaposta. B-altaassa kalkituksen vaikutus näky viela selvästi, ja sen vesi oli lievästi emäksista. Pyhajämen veden laadussa jatealueelta tulevan laskuojan vaikutus oli heikosti nakyvissa Pyhäjoen suulle saakka. Vesistöjen orgaanisissa sedimenteissä Pyhäsalmen kaivosalueelta tulevien vesien vaikutus nakyy selvästi. Kuparin ja sinkin pitoisuudet ovat kohonneet koko Pyhäjärven itärannalla ja Pyhäjoessa ainakin 14 km alavirtaan. Muiden metallien vaikutusalue on suppeampi. Suuret metallipitoisuudet jatealueiden kohdalla olevissa Pyhajarven orgaanisissa sedimenteissa aiheutuvat jatealueelta suoraan tulleista päästöistä, jolloin happamista valumavesistä on niiden neutraloituessa saostunut metalleja ja sitoutunut Pyhajarven pohjan orgaanisiin sedimentteihin. Suurin pölyongelma Pyhäsalmen kaivoksella aiheutuu tällä hetkellä rikastamon toiminnasta, ja jatealueiden reunaosien pölyäminen on vähäistä. Sammalien koostumuksessa kaivokselta tulevien pölyjen vaikutus näkyy 2 km itakaakkoon ja 1 km pohjoiseen, humuksissa vaikutus ulottuu selvänä 2 km itäkaakkoon ja 2 km pohjoiseen. Jatealueen etela- ja lounaispuolella ainakin noin 200 metrin etäisyydelle on kaivosalueen päästöistä aiheutuvaa sarnrnalien kuolleisuutta. Samalla alueella humuksien metallipitoisuudet ovat korkeita, joskin helppoliukoisirnrnat metallit, kuten sinkki ja kadmium eivät ole voineet sitoutua humuksiin. Sulfidipitoisen jatehiekan hapettumisella on ratkaiseva merkitys niiden ympäristövaikutusten kannalta. Toimivilla kaivoksissa myös prosessivesien kompleksisten rikkiyhdisteiden tuottama rikkihappo on laaja ongelma. Jatehiekan hapettuminen on nopeaa pintakerroksessa, missä vettä ja ilmaa on riittävästi saatavilla. Varsinkin rautasulfidien hapettuminen bakteeritoiminnan ansiosta on kiivasta. Rapautumisessa vapautuva rikkihappo liuottaa itseensa metalleja ja ne kulkeutuvat pinta- ja pohjavesien mukana ymparistöön. Pohjaveden pinnan alapuolella hapettumisprosessin vaatiman hapen saatavuus on niin vähäistä, että sieltä ymparistöön leviävien metallien määrä on merkityksetön. Jatehiekan seassa mahdollisesti oleva karbonaatti neutraloi muodostuvaa happoa, jolloin myös metallit sitoutuvat sulfideja stabiilimpiin mineraaleihin, kuten sulfaateiksi. Aijalassa ja Makolassa rautasulfidit ovat hapettuneesta pintaosasta hävinneet, Aijalassa myös jatehiekan sisältämät karbonaatit. Pohjaveden pinnan alla seka sulfidit että karbonaatit ovat säilyneet lähes muuttumattomina. Hapettumisen nopeutta kuvaa hyvin se, että kymmenen vuotta varastoituina olleiden Pyhäsalmen A-altaan naytteiden sadevesiuuttoliuosten ph muuttui kaikissa naytteissa happamaan suuntaan, kun ph vastaavissa uusissa naytteissa kohosi lähelle neutraalia. Erot vanhojen ja uusien naytteiden sadevesiuuttoliuosten ph-arvoissa johtuvat siitä, että vanhoista näytteistä on karbonaatti kulunut sen regoidessa sulfidien hapettumisessa syntyvien happojen kanssa. Luonnonoloissa hapettuminen on todennäköisesti viela nopeampaa kuin kylmävaraston muovipusseissa. Jatealueiden pölyaminen ei nyt tutkituissa kohteissa muodostanut ongelmaa. Pyhäsalmella pahin pölyongelma aiheutuu rikas tamon toiminnasta.

13 Metallit leviävät jätealueilta ympäristöön lähes yksinomaan pintavesien mukana ja vaakasuuntaan. Pyhäsalmen ja Makolan jätealueiden alta kairatut moreeninäytteet olivat erittäin vähän kontaminoituneet. Jätealueiden ympäristössä kontaminoitumista on havaittavissa vain aivan moreenin pintaosassa. Jätealueiden alapuolinen turve sensijaan on sitonut itseensä runsaasti eri metalleja, samoin Makolan valuma-alueella olevan suon turve, joskin vähemmässä määrin. Laajimmalla nyt tutkittujen jätealueiden vaikutus on havaittavissa vesistöjen orgaanisissa sedimenteissä, joiden metallipitoisuudet yleensä sita suurempia, mitä lähempää jätealuetta näytteet on otettu. Poikkeuksen muodostavat paikat, missä hapan, kaivosalueelta peräisin oleva metallipitoinen vesi sekoittuu luonnontiliseen veteen, ja metallien saostumista tapahtuu. ph:n vaikutus eri alkuaineiden liukenevuuteen tuli erinomaisen selvästi esille sadevesiuuttoliuoksista. Pyhäsalmen A-altaan rikastehiekan näytteiden sadevesiliuosten ph vaihtelee välilla 6,2-6,8. Näissä liuoksissa alumiini-, arseeni-, lyijy- ja rautapitoisuudet jäävät alle määritysrajan, ja myös kupari- ja mangaanipitoisuudet jäävät hyvin alhaisiksi. Sinkkipitoisuuteen jo pienillä pheroilla on selvä vaikutus. Näytteissä, joiden ph on 6,2, herkkäliukoisen sinkin maära on kymmenkertainen verrattuna ph:n 6,7-6,8 omaaviin näytteisiin, vaikka niillä vaikealiukoisen sinkin maära onkin likipitäen sama. Myös kadmiumia liukee näihin liuoksiin jonkin verran suhteessa vaikealiukoisen kadmiumin määrään. Herkkäliukoisen rikin maära on koko A-altaassa varsin vakio vaihdellen välillä ppm. Varastoiduissa A-altaan naytteissa sadevesiuuttoliuosten ph vaihteli välilla 3,8-5,4. Hapettumisen myötä myös metallien herkkäliukoisuus sadevesiuuttoliokseen on kasvanut. Voimakkaimmin on kasvanut herkkäliukoisen alumiinin maära, jota uusissa naytteissa on kaikissa alle määritysrajan, 0,s ppm, mutta jota vanhoissa naytteissa on maksimissaan 675 ppm. Alumiinin liukoisuuden ph-riippuvuus tuli näissä naytteissa selvästi esille. Niissä vanhoissa naytteissa, joiden uuttolioksen ph on yli 5, ei alumiinin liukenemista juuri tapahdu, mutta ph:n 4 omaavissa liuoksissa sen liukeneminen on jo runsasta pitoisuuksien ollessa satoja ppm. Rauta alkaa liueta, kun ph on neljän paikkeilla, samoin lyijy. Kupari alkaa liueta, kun ph laskee selvästi alle viiden. Herkkäliukoiset sinkkipitoisuudet noudattelevat vaikealiukoisten sinkkien pitoisuuksia ja ph:n ollessa yli viisi, alenee myös sinkin liukeneminen. Herkkäliukoiset mangaani ja kadrnium noudattelevat vastaavia vaikealiukoisia pitoisuuksia kaikissa naytteissa. Arseeni muodostaa poikkeuksen, eikä sita liukene määritysrajan ylittäviä pitoisuuksia myöskään yhdessäkään vanhassa näytteessä. Orgaanisten sedimenttien, humusten ja sammalien herkkäliukoiset pitoisuudet noudattelevat yleensä vastaavia vaikealiukoisia alkuainemääriä. Poikkeukset ilmenevät äärioloissa, kuten Pyhäsalmen jätealueen etelä- ja lounaispuolella, missa sammalet ovat kuolleet ja humuksen ph on ilmeisesti niin alhainen, että sinkki ja kadmim eivät voi sitoutua siihen. Aijalassa jätealueen välittömät vaikutukset rajoittuvat tällä hetkellä lähinnä jätealueiden lampiin ja laskuojaan, joiden vesi on talousvedeksi kelpaamatonta ja joiden sedimenteissä on korkeita metallipitoisuuksia. Myös Kiskonjoen sedimenteissä laskuojan alapuolella ovat eräät metallit korkeina pitoisuuksina. Pölyhaittoja Aijalan jätealueesta ei aiheudu. Ympäristön maaperästä Aijalasta ei ole näytteitä, mutta mahdolliset vaikutukset siihen rajoittunevat pienelle alueelle laskuojan alkuun. Aijalan rikastejäte on hapettunut voimakkaasti pohjaveden yläpuolisilta osin ja metallien liukenemis-saostumisilmiöt jatkuvat siinä edelleen. Tilanteen seuraarniseksi olisi

14 hyvä, jos laskuojan veden laatua kontrolloitaisiin säännöllisesti. Tarvittaessa Aijalan jätealueelta tulevia päästöjä olisi helppo pienentää kohottamalla pohjaveden pintaa, mikä kävisi helposti tukkimalla auki kaivettu laskuoja ja korottamalla ja tiivistämällä patoa. Myös Makolassa jatealueen ympäristövaikutukset rajoittuvat jatealueen vieritse virtaavaan jokeen. Pölyhaittoja Makolassa ei ole. Myös Makolassa laskuojan vesiä olisi syytä tarkkailla ja olisi hyvä selvittaa veden nikkelipitoisuus myös kauempana alapuolisessa vesistössä. Tarvittaessa jatealueen vieritse virtaava oja voitaisiin ohjata kulkemaan kauempaa ja jatealueelta tulevat suotovedet voitaisiin ohjata valuma-alueen alapuoliselle suolle, jolloin veden sisältämät metallit talvikautta lukuuottamatta imeytyisivat suon turpeeseen. Pyhäsalmella tilanne on vielä kaivoksen toiminta-aikana kohtalaisen hyvin hallinnassa, koska kaikki kaivoksen alueen happamat vedet johdetaan kalkittuina A-altaaseen. Mikäli Pyhäsalmen jatealueet saavat kaivoksen sulkemisen jälkeen vapaasti hapettua, muuttuu tilanne nopeasti huonommaksi. Koska A- altaan rikastehiekka on kokonaan pohjaveden pinnan yläpuolella ja on selvästi ympäristöään korkeammalla, on sen eristäminen ilman hapesta erityisen vaikeaa. Jätteen pinnalle ajan oloon muodostuva kuivakuori ei helpota tilannetta, koska siitä ei tule tarpeeksi tiivistä. Myöskään jätteen päälle leviävä tai istutettu kasvillisuus ei estä alapuolisen rikatehiekan hapettumista. Jätehiekan päälle levitettavät erilaiset kemikaalit eivät tuo kestävää ratkaisua. Täydellinen hapettumisen estäminen ei ole tarkoituksenmukaista, mutta ainoa keino hidastaa hapettumista tarpeellisessa määrin on eristää jatehiekka riittävän tehokkaasti ilman hapesta. Pyhäsalmella ei jaane muuta vaihtoehtoa kuin jätehiekan peittäminen. Peitekerros tulisi tehdä huolella, koska sen on kaytannössa oltava ikuinen. Ruotsissa vastaavia toimenpiteitä on tehty Bersbon alueella niin, että rikastehiekka on ensin tiivistetty puolen metrin savikerroksella ja sen suojaamiseksi jaatymiselta, kuivumiselta ja kasvien juurilta on päälle sijoitettu kahden metrin moreenikerros. Tiivistekerroksen molemmin olisi viela sijoitettava vettä johtava kerros, kuten eräillä jatealueilla on tehty. Bersbon alueella jatealueiden reunat on stabiloitu bentoniitilla tai muulla kovetinaineella sidotulla kiviaineksella. Vaihtoehtona peittämiselle voisi olla jätealueilta tulevien vesien käsitteleminen niin, että niistä poistetaan raskasmetallit ennen laskemista vesistöön. Maailmalla on kokeiltu eri menetelmiä, kuten kalkitsemista, biologista käsittelyä ja metallien imeyttämista turpeeseen. Jokaisella menetelmällä ovat omat heikkoutensa, eivätkä ne ole kaytannössa osoittautuneet pitkällä aikavälillä toimiviksi. Suomen oloissa oman vaikeutensa aiheuttaa pitkä talvi, jolloin jäätyminen hankaloittaa eri prosessien toimivuutta. Tulevaisuuden ratkaisu voisi olla vesien elektrolyyttinen puhdistus, jolloin myös metallit saataisiin talteen, eivatka ne käsittelyn jälkeen muodostaisi uutta ympäristöriskiä, kuten puhdistuslaitosten turve- ja kalkkijate pahimmassa tapauksessa on. Aijalan, Pyhäsalmen ja Makolan kaivosalueiden ympäristövaikutusten tutkimiseksi käytetyt tutkimusmenetelmät osoittautuvat varsin onnistuneiksi. Tutkimuksen pahimpana puutteena on pidettävä vähäisiä tietoja jätealueiden ja niiden ympäristön vesistä, mikä aiheutuu vesi- ja ympäristöhallituksen varsin myöhäisestä vetaytymisestä. Nyt ei saatu ollenkaan tietoa pohjavesista, eikä myöskään pystytty mittaamaan jätealueilta tällä hetkellä vesien mukana kulkeutuvia metallimääria. Myös jatealueilla tapahtuvat liukenemis-saostumisilmiöt olisi syytä selvittaa tarkemmin.

15 Ahonen, L, Bacterial leaching of sulfide ores: Mineral alteration, dissolution, and interactions. Geologian tutkimuskeskus. Ydinjätteiden sijoitustutkimukset. Report YST s ja 10 erillistutkimusta. Everdingen, RO. & Krouse, H.R, Interpretation of isotopic composition of dissolved sulfates in acid rnine drainage. U. S. Bureau of Miner. Information Circular 9189, Helovuori, O., Geology of the Pyhäsalmi Ore Deposit, Finland. Econ. Geol. 74, Huhta, J., Nivalan pitäjän malmiesiintymista. Pro gradu tutkielma. Helsingin yliopiosto. 5 1 s. Huhtala, T., The Geology and Zinc-Copper Deposits of the Pyhäsalmi- Pielavesi District, Finland. Econ. Geol. 74, Isohanni, M., Ohenoja, V. & Papunen, H., Geology and nickel-copper ores of the Nivala area. s teoksessa: Papunen, H. (toim.) Nickel- Copper deposits of the Baltic Shield avd Scandinavian Caledonides. Geol. Surv. Finland, Bull. 33, 394 s. Kokkola, M., Jatealueen soijatutkimus Kisko, Aijala. Outokumpu Oy, Malminetsintä, julkaisematon raportti. 3 s. Kohonen, T. & Salminen, R, Samrnaleen ja humuksen alkuainepitoisuudet rikki- ja raskasmetallilaskeuman indikaattoreina Turun kaupunkiseudulla. Turun kaupunki. Ymparistönsuojelutoimisto. Julkaisu 4/ s. Kosomaa, L., Kaivosten jatealueet ja ympäristönsuojelu. Vuorimiesyhdistys, Tutkimusseloste N:o 40, 147 s. Kuusisto, E., Metalli- ja rikkimalmikaivosten ja -1ouhosten jatealtaiden ja jatekasojen vaikutusta ympäristöön tutkivaan hankkeeseen liittyvä esiselvitys. Geologian tutkimuskeskus, julkaisematon raportti. 88 s. Lahermo, P., Ilmasti, M., Juntunen, R & Taka, M., Suomen Geokemian Atlas, osa 1. The Geochemical Atlas of Finland, Part 1. Suomen pohjavesien hydrogeokemiallinen kartoitus. The hydrogeochemical mapping of Finnish groudwater. Geologian tutkimuskeskus. 66 s. Lundgren, T. & Hartlen, J., Gruvavfall i Dalälvens avrinningsomrade. Melallutslapp och atgärdsmöjligheter. Statens geotekniska institut, Rapport 39, 127 s. Lax, K. & Eden, P., Tungmetaller i humus fran Finland, Sverige och Norge. Geoinfo tiedottaa. Turun yliopisto, s

16 Läakintöhallituksen yleiskirje nm 1977,1991. Talousveden terveydellisen laadun valvonta, 20 s. Makelii, U., Geological and geochemical environments of Precarnbrian sulphide deposits in southwestern Finland. Ann. Acad. Sci. Fennicae 111, 151, 102 s. Makinen, A., Pihlström, M. & Ruuhijäxvi, R., Paakaupunkiseudun metsien bioindikaattoriseuranta vuonna Pääkaupunkiseudun julkaisusarja C 1991: s. Nenonen, K., The stratigraphy in the Open pit section of the Pyhäsalmi mine, Pyhäjäxvi, and a glacigenic Zn-Cu-S anomaly in the Pyhäsalmi ore body. s teoksessa: Saarnisto, M. (toim.) INQUA till symposium. Finland Excursion Guide. Geological Survey of Finland, Department of Quaternary Geology. Niskavaara, H. & Äyräs, M., Sulphur and heavy metals in Feather Moss (Hylocomium splendens) in Rovaniemi urban area. s teoksessa: Pulkkinen, E. (toim.) Environmental Geochemistry in Northern Europe, Geological Survey of Finland, Spec.Pap s. Nord, Survey of atmospheric heavy metal deposition. Report prepared for Teh Steering Body for Environmental Monitoring, The Nordic Council of Ministers, Nord 1987: s. Papunen, H., Suomen metalliset malmiesiintymat. s teoksessa: Papunen, H., Haapala, 1. & Rouhunkoski, P. (toim.) Suomen malmigeologia. Helsinki, Suomen Geologinen Seura ry., 317 s. Raisänen, M-L., Mineraalimaan happamoituminen eräillä koealoilla teollisuuden lähiympäristössä ja tausta-alueilla Suomessa. Geologian tutkimuskeskus, Tutkimusraportti s. Riihling, A & Tyler, G., Heavy metal deposition in Scandinavia. Water, Air and Soi1 Pollution 2, Riihling, A, Bnimeiis, G., Goltsova, N., Kvietkus, K., Kubin, E., Liiv, S., Magnusson, S., Mäkinen, 11, Pilegaard, K, Rasmussen, L, Sander, E. & Steinnes, E., Atmospheric Heavy Metal Deposition in Northern Europe Nord 1992: s. Salli, I., Suomen geologinen kartta. Kallioperäkartta. Lehti 2344 Nivala, 1: Geologian tutkimuslaitos. Salminen, R, Raskasmetallisaasteet rantasedimenteissä. s teoksessa: Salminen, R. (toim.) Geokemiallisten puro- ja järvisedimenttitutkimusten tuloksiin ja niiden tulkintaan vaikuttavista tekijöistä. Geologinen tutkimuslaitos, Tutkimuraportti N:o 34.

17 SAMASE, Ohjeellisia pitoisuuksia maan saastuneisuuden arviointia varten. Luonnos SAMASE-projekti. Sipilä, P., Sulfidimalmikaivosten jatealueiden ympäristövaikutusten tutkimukset Kanadassa, Ruotsissa ja Norjassa. Kirjallisuustutkimus. Geologian tutkimuskeskus, julkaisematon raportti. 48 s. Wennervirta, H., Application of geochemical methods to regional prospecting in Finland. Bull. Comrn. Geol. Finl. 234, 91s. Äyräs, M. & Niskavaara, H., Kerrossammal (Hylocomium splendens) raskasmetallien bioindikaattorina Rovaniemen kaupungin alueella. Ymparist~~eokemiallinentutkimus. Geologian tutkimuskeskus, Tutkimusraportti s.