RYHMÄTARINOINTI - KUN TOINEN INSPIROI TOISTA

Transkriptio

1 RYHMÄTARINOINTI - KUN TOINEN INSPIROI TOISTA Ammattikorkeakoulututkinnon opinnäytetyö Ohjaustoiminnan koulutusohjelma Lahdensivu Kaarina Hauskala

2 OPINNÄYTETYÖ Ohjaustoiminnan koulutusohjelma Korkeakoulunkatu Hämeenlinna Työn nimi Ryhmätarinointi Kun toinen inspiroi toista Tekijä Kaarina Hauskala Paavo Cajanderin katu 3-5 B Hämeenlinna Toimeksiantaja VANKKURI-hanke Hämeenlinnan seudun vanhustyön kehittämisyksikkö Ohjaava opettaja Paula Rantamaa Hyväksytty..20 Hyväksyjä

3 TIIVISTELMÄ HÄMEENLINNA Ohjaustoiminnan koulutusohjelma Pedagoginen ohjaustoiminta Tekijä Kaarina Hauskala Vuosi 2009 Toimeksiantaja Työn nimi VANKKURI-hanke, Hämeenlinnan seudun vanhustyön kehittämisyksikkö Ryhmätarinointi Kun toinen inspiroi toista TIIVISTELMÄ VANKKURI-hankkeelle tehty opinnäytetyö tutki ikäihmisten pienryhmätoimintaa, missä luotiin yhteisiä tarinoita sovelletun sadutusmenetelmän avulla. Tarkoituksena oli kehittää sosiokulttuuriseen innostamiseen perustuva menetelmä, joka kasvattaa osallistujiensa sosiaalista pääomaa ja sen vaihtoarvoa. Ryhmätarinoinnin päämääränä oli herättää ikäihmisissä aktiivisuutta ja yhteistä osallistumista, joka vahvistaa heitä toimimaan tekijöinä ja oman elämänsä vastuunottajina. Ryhmätarinointi toteutettiin syksyllä 2009 Hämeenlinnassa Voutilan päivätoiminnassa. Viikoittain kokoontuneeseen, kolme kuukautta kestäneeseen ryhmään osallistui kuusi vuotiasta, omassa kodissaan yksin asuvaa naista. Tutkimus oli kvalitatiivinen ja sen aineistonkeruumenetelminä käytettiin havainnointia ja haastatteluita. Toiminta tuotti 15 pientä satua ja tarinaa, jotka koottiin yhteen pieneksi julkaisuksi. Tutkimus osoitti, että ryhmätarinointi antaa osallistujilleen myönteisiä kokemuksia, kohottaa itsetuntoa ja lisää osallisuutta. Se edistää myös vuorovaikutus- ja ryhmätyötaitoja, joissa toisten tuella ja kannustuksella on vahva merkitys. Tarinointiryhmässä vallitsi innostunut ilmapiiri, joka kantoi myös ryhmätapaamisten ulkopuolelle. Toiminta tuotti onnistumisen kokemuksia, iloa ja nautintoa. Ryhmä koettiin mielekkäänä ja haasteellisena. Ryhmätarinoinnin avulla heräteltiin osallistujia käyttämään luovuuttaan ja mielikuvitustaan. Yhteinen tarinointi toi esille ryhmäläisten kykyjä ja voimavaroja, joiden olemassaoloa he eivät olleet itsekään aavistaneet. Yhteisten tarinoiden kertominen osoittautui elämykselliseksi toiminnaksi, johon sitouduttiin vahvasti. Tarinoiden tuottajina ryhmäläisillä on mahdollisuus tulla kulttuurisesti näkyviksi myös oman ryhmänsä ulkopuolella. Näin he saattavat osoittaa ympäröivälle yhteiskunnalle, kuinka voimauttavaa merkityksellinen toiminta voi olla. Avainsanat yhteisöllisyys, osallisuus, merkityksellisyys, luovuus, haasteellisuus Sivut s liitteet 1 s.

4 ABSTRACT HÄMEENLINNA Degree Program in Crafts and Recreation Pedagogic Crafts and Recreation Author Kaarina Hauskala Year 2009 Commissioned by Subject of Bachelor s thesis VANKKURI-project Story Group Being Inspired by One Another ABSTRACT The aim of this thesis, commissioned by the VANKKURI project, was to explore small-group activities for elderly persons who created joint tales by using an application of the storycrafting method. The purpose was to develop a method based on socio-cultural empowerment, which increases the participants social capital and its exchange value. The aim of the story group was to arouse activity and participation in the elderly people, which in turn encourages them to adapt an active role and take responsibility of their own lives. The story group was carried out in Voutila Service Centre in Hämeenlinna in autumn Six women, aged years, who live alone, participated in the weekly meetings during a period of three months. The research was qualitative and the data collection methods were observation and interviews. The activity produced 15 short tales and stories, which were compiled into a small publication. The research proved that the story group gives the participants positive experiences, raises their self-esteem and increases participation. It also promotes interaction and teamwork; the support and encouragement from the other group members plays an essential role. The atmosphere in the group was enthusiastic; the effects were evident even outside the group meetings. The activity produced experiences of success, joy and pleasure. The group was deemed meaningful and challenging. By means of joint storytelling the participants were encouraged to use their creativity and imagination. Producing stories together brought out talents and resources, the existence of which the participants had not even realized themselves. Telling stories together proved to be an experiential activity, to which the participants were strongly committed. As story producers the group members have an opportunity to become culturally visible also outside their own group. This way they can show the surrounding society the empowering effects of meaningful activities. Keywords communality, participation, meaningfulness, creativity, challenge Pages 66 p. + appendices 1 p.

5 SISÄLLYS 1 KOHTEESTA TEKIJÄKSI - MINÄSTÄ ME IKÄIHMISTÄ SYRJÄYTTÄVÄ YKSINÄISYYS SOSIAALINEN PÄÄOMA SOSIOKULTTUURINEN INNOSTAMINEN Kolmiulotteinen toiminta Innostaja Toiminta Ryhmä Osallistava suunnittelu SADUTUS Sadutuksen alkulähteet ja aiempia tutkimuksia Sadutus metodina Sadutuksen keskiössä Sovellettu sadutus TUTKIMUSTEHTÄVÄ RYHMÄTARINOINTI Ryhmätarinoinnin periaatteet Työelämäyhteys ja ryhmä Tarinointiryhmän ennakkovalmistelut Ryhmätarinointituokion yleiset linjat Tarinoiden tuottaminen AINEISTONKERUUMENETELMÄT Havainnointi Haastattelut AINEISTON ANALYSOINTI TUTKIMUKSEN LUOTETTAVUUS TUTKIMUKSEN TULOKSET Havainnointitaulukko/toimintataso Havainnointitaulukko/menetelmätaso Haastattelut Ilmapiiri ja innostus Vuorovaikutus ja ryhmä Luovuus ja haasteellisuus Ohjaajuus... 49

6 11.4 Kehittäminen JOHTOPÄÄTÖKSET POHDINTA LIITE 1 Strukturoitu havainnointitaulukko

7 1 KOHTEESTA TEKIJÄKSI - MINÄSTÄ ME Vain rohkeimmille meistä suodaan oikeus ja mahdollisuus olla minä Kuka on eniten minä? Se joka uskaltaa mennä lähemmäs toista ihmistä. Mitä enemmän kykenet olemaan edes hetken ajan Me, sitä enemmän olet Minä. Ja sitä vähemmän olet yksin, silloin kun olet yksin. (Koski & Tabermann 2002, 13.) Kosken ja Tabermanin runo kertoo minulle siitä, että ihmisten keskinäinen vuorovaikutus nousee merkittäväksi ryhmässä, missä toteutuu aidon yhteisön periaatteet ja missä käydään todellista dialogia. Silloin yksilöt antavat toisilleen ja saavat toisiltaan. Yhdessä koetut elämykset ovat niin voimauttavia, että hyvänolontunne jatkuu pitkälle ryhmätapaamisen jälkeenkin. Opinnäytetyöni tutkii ryhmätarinoinnin sisältämiä osallistavia ja elämän merkityksellisyyttä lisääviä elementtejä. Lähtökohtana on ikäihmisen yksinäisyyden lievittyminen ja yhteisöllisyyteen aktivoituminen toiminnallisen menetelmän avulla. Opinnäytetyön tarkoitus on kehittää toimintaa, joka on niin innostavaa ja haasteellista, että ikäihmisen mielenkiinto herää. Toiminnan tulee olla sillä tavoin vuorovaikutuksellista, että osallistujat ovat ryhmätarinoinnin aikana myönteisellä tavalla riippuvaisia toisistaan. Yhdessä toisten kanssa koetaan myös elämyksiä. Menetelmän avulla pyritään siihen, että osallistujat sitoutuvat ryhmään. Ikääntymisen myötä ihmisten sosiaalinen piiri kaventuu. Uusien tuttavuusja ystävyyssuhteiden solmiminen on vaikeampaa kuin nuorena. Moni vanha ihminen saattaa olla vaarassa syrjäytyä. Vilkkumaa (2007, 36 37) toteaa, että yhteiskuntamme on vuosi vuodelta muuttunut yhä yksilökeskeisemmäksi ja lokeroituneemmaksi. Sosiaalisten taitojen ja sosiaalisten mahdollisuuksien puute saattaa muuttua oireiksi, kivuksi, sairaudeksi, peloiksi tai kärsimyksiksi. Sosiaalisuuteen ohjaamisen tehtävänä on ennaltaehkäistä näitä kielteisiä ilmiöitä. (Vilkkumaa 2007, ) Vanhustyössä järjestetään laajalti toimintaa, missä ihmiset voivat ottaa osaa monenlaisiin viihdyttäviin harrastuksiin. Onkin hyvä, että ihmiset osallistuvat. Pitkäaikainen kokemukseni vanhusten parissa on osoittanut, että ikääntyessä yksinäisyyden tunne ja sitä seuraava masentuneisuus lisääntyvät toimettomuuden myötä. Yksinäisyyden rampauttavaa vaikutusta selvitän tarkemmin luvussa 2. Monenlaiset vanhusten virkistykseksi tarkoitetut tilaisuudet ja ryhmätoiminnat saattavat kuitenkin korostaa kohteena olemista niin, että osallistujan rooli jää passiiviseksi vastaanottajaksi. Harrastustoiminnassa mukana oleminen ei ehkä vielä synnytä ja ylläpidä sosiaalisia suhteita. Ihminen voi harrastaa, mutta sen avulla ei välttämättä synny uusia tuttavuuksia tai saa solmituksi ystävyyssuhteita. 1

8 Ohjaustoiminnan artenomiopintojeni lähtökohtana oli saada tietoa ja vastauksia siihen, millaisilla menetelmillä tavoitteellinen, osallistava prosessi ja tuotos voidaan toteuttaa. Kirjallisuus ohjaustoiminnan välineenä -opintojaksolla saimme tehtäväksi saduttamisen jossakin ryhmässä. Sadutus on menetelmä, jossa sadutettavat luovat tarinaa. Se on vapaa kaikista kerronnan kaavoista ja perustuu spontaaniin ilmaisuun. Saduttaja kirjaa ylös sadutettavien kertomuksen. Lopuksi saduttaja lukee ääneen tuotetun tarinan, jota sadutettavat voivat vielä halutessaan muuttaa. Sadutus on intensiivinen vuorovaikutustapahtuma, joka pohjautuu kuulemiseen ja kuulluksi tulemiseen. Se on myös vahvasi innostavaa ja yhteisöllistävää. (Karlsson 2003, 116.) Kokeilimme opiskelutoverini kanssa ryhmässä tapahtuvaa sadutusta Hämeenlinnan seudun Sotainvalidit ry:n Naisjaoston jäsenille. Halusimme selvittää, kuinka ryhmäsadutus soveltuu iäkkäiden ihmisten keskuudessa toteutettavaksi toiminnaksi. Osallistujat heittäytyivät innokkaasti yhteisen tarinan tuottamiseen, ja he kuuntelivat tarkkaavaisina toistensa osuutta tarinasta. Ryhmässä myös autettiin ja tuettiin toisia kertomuksen edistämisessä. Sadutustuokion aikana ryhmäläiset iloitsivat ja nauroivat sekä käyttivät mielikuvitustaan. Kuullessaan ääneen luetun tarinansa he olivat selvästi ylpeitä aikaansaannoksestaan. Sotainvalidien naisjaoston ryhmäsadutuskokeilun perusteella tulin vakuuttuneeksi siitä, että ryhmätarinointi, sadutuksen sovellettuna muotona, saattaisi olla toimintaa, jonka avulla ikäihmiset aktivoituisivat ryhmän keskinäiseen, vastuulliseen vuorovaikutukseen. Sadutuksen teoriaa selvitän tarkemmin luvussa 5. Ryhmätarinointi toimintana pohjaa sosiokulttuuriseen innostamiseen. Tarkoituksena on, että osallistujat alkavat tiedostaa omat voimavaransa, minkä seurauksena he haluavat ottaa vastuuta itsestään ja hyvinvoinnistaan. Ryhmätarinoinnin avulla ulkoapäin ohjaavuuteen tottuneet ikäihmiset voivat aktivoitua keskenään. Sosiokulttuurisen innostamisen periaatteiden mukaisesti ryhmätarinoinnissa ohjaajan osuus tavoitteiden asettajana vähenee ja ryhmäläisistä kasvaa toiminnan kehittäjiä. Sosiokulttuurisen innostamisen ideologiasta kerron tarkemmin luvussa 4. Sen alaluvuissa käsittelen myös innostamisen keskeisiä käsitteitä: innostajaa, toimintaa ja ryhmää sekä osallistavaa ohjausta. Ryhmätarinoinnin tavoitteena on ryhmän yhteinen prosessi ja tuotos. Prosessin kuluessa ryhmäläiset voivat käyttää taitojaan ja he oppivat myös syventämään niitä. Osallistujat saavat kokemuksen siitä, että iästään huolimatta heillä on sisäänrakennettuja valmiuksia. Tuotos on näkyväksi tulemista ja palautteen saamista omasta osaamisestaan. Tuotos on myös osoitus siitä, että ryhmäläisillä on voimavaroja, joiden olemassaoloa he eivät edes ehkä itse ole tiedostaneet. Tarinoiden luojina heillä on kenties mahdollisuus tulla esille myös oman ryhmänsä ulkopuolella. Näin he voivat osoittaa muillekin omia kykyjään ja taitojaan. Ryhmätarinoinnin tärkeänä sivutuotteena ryhmäläisille kasvaa sosiaalista pääomaa, jonka merkitystä ja ominaisuuksia selvitän tarkemmin luvussa 3. 2

9 Tässä opinnäytetyössä ryhmätarinoinnilla tarkoitetaan toimintaa, jossa suljetun pienryhmän jäsenet keskenään luovat yhteistä tarinaa. Kukin ryhmäläinen keksii ja edistää vuorollaan kertomusta. Tarinaa tuotetaan ja kirjataan sadutusmenetelmän keinoin siten, että ryhmäläiset ovat sadutettavia ja ohjaaja toimii saduttajana. Tarinat voivat olla lyhyitä tai pidempiä. Niitä voidaan tehdä yhden tapaamisen aikana useampia tai vastaavasti yhtä tarinaa voidaan jatkaa seuraavalla tapaamiskerralla. Opinnäytetyöni toiminnallinen osuus oli kolmen kuukauden pituinen prosessi, joka käsitti 12 viikoittaista tapaamista kuusihenkisen, ikäihmisistä koostuvan ryhmän kanssa. Tänä aikana he tekivät yhdessä 15 pientä satua ja tarinaa. Ryhmätarinointiprosessi toteutettiin Hämeenlinnassa Voutilakeskuksen päivätoiminnassa. Ryhmätarinoinnin periaatteista ja tarinaryhmän kulusta kerron luvussa 8. Opinnäytetyöni toimeksiantaja oli Hämeenlinnan seudun vanhustyön kehittämisyksikön VANKKURI-hanke, jonka toteutusaika oli Hankkeen muodostivat kuusi kuntaa Hauho, Hämeenlinna, Kalvola, Lammi, Renko ja Tuulos. Hankkeella oli 23 tavoitetta, joista koottiin viisi päätavoitetta: ikäihmisten oman toimintakyvyn ylläpito ja edistäminen elinympäristön kehittäminen toimintakykyä tukevaksi vanhuspalveluiden palvelurakenteen, toimintakulttuurin ja työkäytäntöjen kehittäminen oppiminen ja tutkimus osaksi vanhustyön kehittämistä vanhustyötä tekevän henkilöstön ammatillisen osaamisen ja valmiuksien syventäminen. Monet VANKKURI-hankkeen 23 osatavoitetta sivuavat oman opinnäytetyöni päämääriä. Seuraavassa olen nostanut esille ne tavoitteet, jotka tukevat merkittävästi oman tutkimukseni tavoitteita: fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin edistäminen yksinasuvien vanhusten sosiaalisten verkostojen edistäminen asiakkaan omaa toimintakykyä ja osallisuutta korostava työote syventää vanhustyötä tekevän henkilöstön ammatillista osaamista ja valmiuksia oman työn kehittämiseen sekä osaamisen johtamiseen kuntouttavan työn käytännönmukaisen opetuksen kehittäminen. (Turkka 2008, 9-10.) Luvussa 6 esittelen tutkimuskysymykset ja valotan niihin johtaneita lähtökohtia. Opinnäytetyöni on laadullinen tutkimus, jossa aineistonkeruumenetelminä käytettiin havainnointia ja haastatteluita. Valitsemieni menetelmien perusteita selvitän luvussa 7. Teemoittelemalla suoritettua aineiston analysointia kuvailen luvussa 9. Tutkimuksen luotettavuudesta kerron luvussa 10. Tutkimuksen tuloksia, joita on peilattu Leena Kurjen ja Leonie Hohenthal- Antinin ajatuksiin, esittelen luvussa 11. Tuloksien perusteella tehtyjä johtopäätöksiä vertaan sosiokulttuurisen innostamiseen ja sosiaaliseen pääomaan; selvitän myös ryhmätarinoinnin kokemuksellisuutta ja sitä, mil- 3

10 laista osallistumista se edisti. Samassa yhteydessä selvitän myös ohjaajan roolia ryhmätarinoinnissa. Näitä asioita tarkistelen luvussa 12. Opinnäytetyöprosessia sekä ryhmätarinoinnin merkitystä ja mahdollisuuksia pohdin luvussa IKÄIHMISTÄ SYRJÄYTTÄVÄ YKSINÄISYYS Opinnäytetyöni teoreettinen osuus käsittelee yhteisöllisyyden, osallisuuden ja merkityksellisyyden kokemusten tärkeyttä ihmisen hyvinvoinnille ja elämänlaadulle. Ennen niihin asioihin paneutumista kerron kuitenkin yksinäisyyden vaikutuksista ikääntyvälle ihmiselle ja hänen toimintakyvylleen. Tämä luku on lähtökohta sille, miten välttämätön osallisuus ja yhteisöllisyys ovat ikäihmiselle. Monet iäkkäät ihmiset ovat vaaravyöhykkeessä syrjäytyä. Kokemus saattaa olla heille rampauttava. Syyt syrjäytymiseen ovat moninaiset. Kärsimystä tuottavaan yksinäisyyteen ikäihminen voi ajautua sekä yhteiskunnasta että itsestä aiheutuvien seikkojen takia. Tutkimukset osoittavat, että huomattava osa iäkkäistä ihmisistä tuntee itsensä yksinäiseksi. Yhteisöllisyys ja aktiivisena toimiminen voivat kuitenkin estää syrjäytymisen. Yksinäisyyden välttäminen on merkittävää sekä yksilölle itselleen että yhteiskunnallemme. Vanhat ihmiset voivat ajautua yksinäisyyteen siksi, että yhteiskuntamme nopea teknologinen kehitys, arvojen muuttuminen, nuoruuden korostaminen sekä hyvinvoinnin lisääntyminen ovat tuoneet mukanaan vanhojen ihmisten mitätöimisen. Marin puhuu institutionaalisesta ja kulttuurisesta viiveestä. Näillä hän tarkoittaa sitä, että valtio ja kunnat eivät ole valmistautuneet ikäihmisten ja vanhusten määrälliseen lisääntymiseen ajoissa. Tuottavuutta ihannoiva yhteiskuntamme on ajautumassa kriisiin, koska se joutuu tulevaisuudessa ratkaisemaan vanhusten sille aiheuttamat ongelmat. (Marin 2002, 96.) Routasalon ja Pitkälän ikääntymistutkimusten tulokset osoittavat, että yksinäisyyteen ajautuminen koetaan epämiellyttäväksi tilaksi, johon liittyy kärsimystä. Siihen on johtanut sosiaalisten suhteiden puutteet ja vuorovaikutuksen vähäisyys. (Routasalo & Pitkälä 2003, 23.) Yksinäisyyden tutkiminen on vaikeata, koska siihen eivät sovellu mitkään mittarit, vaan se on aina loppujen lopuksi yksilön itsensä subjektiivinen kokemus. Ihminen ei välttämättä tunne itseään yksinäiseksi vaikka viihtyisi yksin. Joku taas voi tuntea itsensä yksinäiseksi, vaikka hänen ympärillään olisi muita ihmisiä. Tutkimusten mukaan jopa kolmasosa suomalaisista yli 60-vuotiaista kokee kuitenkin itsensä yksinäiseksi joko silloin tällöin tai useasti. Yksinäisyydentunne lisääntyy ikääntymisen myötä jo senkin vuoksi, että ihmisen vanhetessa ystävät, tuttavat ja sukulaiset vanhenevat ja kuolevat. Myös fyysisten toimintojen heikkeneminen vähentää sosiaalista aktiivisuutta ja vuorovaikutusta. (Routasalo & Pitkälä 2003, 24.) Ikääntyneen ihmisen sosiaalisten suhteiden vähetessä hänen on myöhemmällä iällään vaikeampi 4

11 alkaa solmia uusia suhteita. Varsinkin kun yksin asuminen ja eläminen altistavat helpommin kielteiselle yksinäisyyden tunteen kokemukselle. Yksinäisyydessä koettu kärsimys vähentää vanhuksen sekä objektiivista että subjektiivista terveydentilaa. Yksinäiset ihmiset käyttävät suhteessa muihin enemmän terveys- ja sosiaalipalveluita. (Routasalo & Pitkälä 2003, 25.) Myös Hervonen (1998, 109) on sitä mieltä, että iäkkään ihmisen toimintakyvyn heiketessä hän tarvitsee sosiaali- ja terveydenhuollon palveluita, jotka taas muistuttavat hänelle, miten sairas ja huonokuntoinen hän on. Hervonen puhuu seniilispiraalista, johon vanheneva ihminen saattaa ajautua silloin, kun hänen on vaikea mukautua ja sopeutua ikääntymiseen ja sen tuomiin vaikutuksiin. Hän alkaa tarkastella itsessään tapahtuvia vanhenemisen muutoksia, muistamattomuutta, särkyjä, kolotuksia, sydämentykytyksiä, sydämenahdistuksia sekä kaikkia muita mahdollisia oireita. Yksikseen miettiessä ne saavat lähes poikkeuksetta huomattavasti suuremmat ja vaarallisemmalta tuntuvat puitteet, kuin ne todellisuudessa ovatkaan. Ihminen pelästyy ja peräti kauhistuu vanhenemiseen liittyviä oireita. Niitä ajatellessaan sekä niihin keskittyessään oireet suurenevat ja muuttuvatkin tosiksi. Kierre lisääntyy ja tuo mukanaan aina uusia oireita, pelkoa sekä ahdistusta, joka lopulta johtaa seniiliyteen ja kyvyttömyyteen ottaa osaa sosiaaliseen elämään. Hervosen vastalääke seniilispiraaliin on aktiivinen osallistuminen, toisten seurassa oleminen ja erilaiset sosiaaliset toiminnat sekä liikunta, joka hänen mielestään on äärimmäisen tärkeää myös sydämen toiminnalle. Hyvinvoinnin luetteloon Hervonen lisää vielä aivojen jatkuvan käyttämisen. (Hervonen 1998, ) Lyyra pohtii Gerontologia-lehden artikkelissa (2006, ) ikäihmisten elämänhalua ja elämän tyytyväisyyttä. Hän selvittää, että onnellisemmilla ihmisillä on myönteinen elämänasenne ja heillä säilyy elämänhalu, eivätkä he ole luovuttajia. Aktiivisina sekä osallistuvina he mieltävät elämänsä merkitykselliseksi. Ehkä juuri näiden edellä mainittujen seikkojen ansiosta heillä on ihmissuhteita, joilta he saavat tukea ja kannustusta. Sosiaalisen vuorovaikutuksen johdosta iäkkäät ihmiset tuntevat olonsa turvalliseksi. He eivät ole yksin vaan heillä on yhteyksiä, heitä arvostetaan ja elämä sinällään on arvokasta. Sosiaalinen tuki ja yhteenkuuluvuus auttavat myös selviämään elämän karikoista, joita ikääntyneillä vuosilla joutuu kohtaamaan menetysten ja luopumisen muodoissa. Lyyra tuli tutkimuksissaan myös siihen tulokseen, että ihminen, joka tuntee elämänsä turvalliseksi sosiaalisen tuen tuoman yhteenkuuluvuuden johdosta, jaksaa myös kaikin puolin paremmin huolehtia itsestään. (Lyyra 2006, ) Edellä esitetyn perusteella saattaisi olettaa, että ryhmätarinoinnin avulla voitaisiin lisätä ikäihmisten itseluottamusta, joka toisi ikäihmisille voimia arvostaa itseään ja vertaisiaan yhteiskunnan jäseninä. Ryhmätarinoinnin toivotaan myös estävän ikäihmistä ajautumasta seniilispiraalin kierteeseen. Luultavasti mielekkääseen ryhmään mukaan tulemisen ja siihen sitoutuminen lisää osallistujiensa psyykkistä ja fyysistä terveydentunnetta. Sen oletetaan siten vähentävän osallistujien terveys- ja sosiaalipalveluiden käyttöä, mikä olisi eduksi sekä yksilölle itselleen että yhteiskunnalle. 5

12 3 SOSIAALINEN PÄÄOMA Tässä luvussa selvitän sosiaalisen pääoman käsitettä, jonka avulla ihmiset pystyvät säilyttämään ja lisäämään keskinäistä vuorovaikutustaan. Esittelen lyhyesti teoreetikoiden ja teorioiden eroja sekä paneudun tarkemmin Robert D. Putnamin päätelmiin sosiaalisen pääoman ansioista. Lopuksi kerron vielä Marjatta Marinin mielipiteen siitä, mitkä ovat neljännen ikäkauden ihmisten mahdollisuudet vaihtaa sosiaalista pääomaansa. Sosiaalisella pääomalla ei tarkoiteta kiinteitä, tiiviitä ystävyys- ja läheissuhteita vaan väljää tuttavaverkostoa (Hyyppä 2002, 43). Jos ikäihmisillä olisi kyky säilyttää tai peräti kasvattaa sosiaalista pääomaansa he voisivat solmia toistensa kanssa turvaverkkoja vaikkapa sopimalla molemminpuolisista mitä kuuluu -puhelinsoitoista. Tuttavat saattaisivat myös katsella aamuisin, ovatko naapurin ikkunaverhot vedetty sivuun, joka kertoisi, että asukas sisällä voi hyvin. Sosiaalisen pääoman synnyttämä luottamus saisi myös saman talon asukkaita säilyttämään toistensa vara-avaimia. Kaikki nämä teot lisäisivät ikääntyneiden ihmisten turvallisuudentunnetta. Sosiaalinen pääoma käsitteenä on noussut esille viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Tutkija Hyyppä jäljittää kuitenkin käsitteen alkujuuria aina filosofi Aristoteleeseen ja hänen ajatuksiinsa saakka. Aristoteleen mukaan ihmiset kokevat luonnostaan laumahenkeä, joka synnyttää yhteisöllisyyttä. Nykyistä sosiaalisen pääoman käsitettä käytti Lydia Hudson Hanifan jo Tällöin hän tarkoitti sanoilla ihmisten keskinäistä hyvää tahtoa, sekä yksilöiden ja perheen sosiaalista vuorovaikutusta. (Hyyppä 2002, 48.) Nykyinen vanhusten eristyneisyys onkin paljolti tämän aikamme ongelma. Meidän vanhuksiamme edeltäneen sukupolven vanhat ihmiset kuuluivat vielä yhteisöönsä. He tekivät töitä tai ainakin pikkuaskareita elämänsä loppuun asti. Vanhukset myös tunsivat itsensä tarpeellisiksi, sillä heillä oli koko elinikänsä ajan rooli ja tehtävä sekä tiivis yhteys elinpiirissään oleviin ihmisiin. Aiemmin jo mainittiin, että yhteiskuntamme on muuttumassa yhä yksilökeskeisemmäksi. Sen tähden on tarpeellista kehittää toimintaa, joka mahdollistaa uusien tuttavuussuhteiden syntymisen ja ylläpitämisen. Hyyppä selvittää lyhyesti tunnetuimpien pääomateoreetikoiden perusnäkemyksiä. Pierre Bourdieun näkökantana on kulttuurisen eli sosiaalisen pääoman kasautuminen ihmiselle hänen sitä erityisesti tietoisesti haalimatta ja pääoman kasvattamista varta vasten ajattelematta. Pääomaa kasautuu tiedostamatta ihmisen käyttäytymisen ja toiminnan kautta. Bordieun teoria alleviivaa yksilön osuutta. Toinen tunnettu tutkija Coleman korostaa teoriassaan yhteisöä ja siinä yksilöiden välistä vuorovaikutusta, jota tutkija kutsuu sanalla sidostuminen (bounding). (Hyyppä & Liikanen 43, 2005.) Krekula (2007,13) mainitsee kolmannen tunnetun teoreetikon Robert. D. Putnamin, jonka mukaan kulttuuritoimintojen tarkoitus on puhtaasti es- 6

13 teettinen, mutta niiden arvokkaana sivutuotteena syntyy sosiaalista pääomaa. Sosiaalisen pääoman yhteyteen liittyvät teoriat ja teoreetikot eroavat jonkin verran näkemyksissään (Hyyppä 2002, 48). Petri Ruuskanen kuitenkin yhtenäistää käsitteet sosiaalisesta pääomasta ja sanoo, että yleisesti on puhuttu yhteiskunnan sosiaalisiin rakenteisiin juurtuneista normeista ja sosiaalisista suhteista, jotka mahdollistavat ihmisiä koordinoimaan toimintaansa haluttujen tavoitteiden saavuttamiseksi (Woolcock 2000, Ruuskasen 2002, 8 mukaan). Ryhmätarinoinnissa ei keskitytä erityisesti osallistujien yksinäisyyden lievittämiseen. Siinä ei myöskään pohdita, kuinka turvattomuuden tunnetta voitaisiin kunkin yksilön kohdalla vähentää. Teorioiden mukaisesti oletetaan, että yksinäisyys ja turvattomuuden tunne vähenevät sosiaalisen pääoman kasvaessa. Tarkoituksena on, että sen saisi aikaiseksi aktiivinen toiminta ja yhteisen tarinan tuottaminen. Ryhmätarinoinnin pyrkimyksenä ei ole luoda syviä, luottamuksellisia ystävyyssuhteita vaan tarkoituksena on tuottaa uusia ihmissuhteita, tuttuja ja kavereita. Kuten jo luvun alussa mainittiin, sosiaalinen pääoma perustuukin nimenomaan väljään sidosverkostoon eikä niinkään tiiviiseen ystävien ja omaisten yhteyteen. Ruuskanen selvittää Putnamin teorian alkulähteiden olevan eräässä hallintouudistuksen selvitysmallissa. Tässä tapauksessa on kyse yhteisöstä, jossa on kyse taloudesta aina verojärjestelmää myöten. Haluan kuitenkin mainita Ruuskasen esille tuomat loppupäätelmät, jotka Putnam listaa sosiaalisen pääoman ansioiksi: 1. Sosiaalinen pääoma helpottaa kollektiivisten ongelmien ratkaisua. Luottamus järjestelmien toimivuuteen ja toisiin kansalaisiin auttaa esimerkiksi yhteishyödykkeisiin liittyvien ongelmien ratkaisussa. Se ehkäisee vapaamatkustamista, sillä se saa yksilöt mukautumaan kollektiivisesti hyödyllisiin ratkaisuihin sen sijaan, että he tavoittelisivat lyhyellä tähtäimellä yksilöllistä etuaan. 2. Sosiaalinen pääoma on yhteisön toimintaa helpottava sosiaalinen voiteluaine: kun ihmiset ovat usein tekemisessä toistensa kanssa ja luottavat toisiinsa, sosiaalinen vuorovaikutus helpottuu. 3. Sosiaalinen pääoma saa ihmiset ymmärtämään, että he ovat pohjimmiltaan riippuvaisia toisistaan. Osallistuvat ihmiset ottavat tekemisissään huomioon myös muut. He ovat vähemmän kyynisiä ja enemmän empaattisempia toisten murheille. 4. Sosiaalinen pääoma parantaa informaation kulkua ja auttaa toimijoita päämääriensä saavuttamisessa. 5. Sosiaalisella pääomalla on myös psykologisia ja biologisia vaikutuksia, joiden kautta se parantaa ihmisten terveyttä ja elämänlaatua. (Ruuskanen 2002, 7.) 7

14 Edellä esitetyt Putnamin päätelmät koskettavat laajaa yhteisöä. Samat arvot voivat kuitenkin toteutua myös pienessä yhteisössä. Ryhmätarinoinnin sivutuotteena toivotaan syntyvän luottamuksen lisääntymistä, vapaan matkustamisen mahdottomuutta, empatiaa sekä toisen kuuntelemista ja yhteen hiileen puhaltamista. Marin pohtii Bourdeaun pääomateorioiden pohjalta sosiaalisen pääoman vaihdon mahdollisuutta. Hän tulee siihen johtopäätökseen, että meidän yhteiskunnassamme ihmisen vanhetessa hän kuitenkin mieluimmin menettää sosiaalista pääomaansa, kuin saisi sitä kerättyä. Marinin mielestä pääomateoriat eriarvoistavat kolmannen ja neljännen iän vanhukset. Hänen mielestään kolmannen iän vanhuksilla on mahdollisuus vielä toimia siten, että he saavat säilytettyä ja kartutettua sosiaalista pääomaansa. Neljännen iän vanhukset ovat auttamattomasti tuomitut menettämään jo entisenkin pääomansa, koska he eivät ole enää kykeneviä toimimaan. Marin muistuttaa, että sosiaalinen pääoma syntyy ihmiselle siten, että hän on itse vuorovaikutteinen, hakeutuu ryhmiin ja yhteisöihin sekä on aktiivinen niissä toimiessaan. Näin hän tulee samalla solmineeksi luottamuksellisia suhteita, jotka mm. tekevät hänen olonsa turvalliseksi. Hän siis ikään kuin vaihtaa omaa pääomaansa toisten kanssa. Sosiaalisen pääoman suhteen siis painotetaan aktiivisuusarvoa, sillä se lakkaa olemasta, jos ei jatkuvasti toimita. (Marin 2003, ) Marinin näkökantaa tukee Hellsten, joka muistuttaa, että osa sosiaalisesta pääomasta voi tulla ikään kuin lahjana perheen, kasvatuksen, perinnön tms. muodossa, mutta osa on hankittava itse kentällä taistelussa kuten Hellsten kuvaa. Hän tähdentää vielä, että yksilöä ja hänen hyvinvointiaan hyödyttää aina enemmän mitä aktiivisemmin hän suostuu keräämään tätä pääomaa. (Hellsten 1998, 29.) Vanhustyössä jo pitkään käytössä ollut ikäjaottelu, joka nykyään tunnetaan yleisesti myös arjen keskusteluista, tarkoittaa kolmannella iällä eläkkeellä olevia, omissa kodeissaan asuvia ikäihmisiä. Neljännen iän henkilöt ovat laitoksessa asuvia asukkaita. Marinin näkökannan perusteella olisi ennalta ehkäisevässä mielessä tärkeää järjestää toimintaa, jossa tuetaan kolmannen iän ihmisiä osallistumaan ja keskinäiseen vuorovaikutukseen. Mitä enemmän ihmisellä on sosiaalista pääomaa kolmannen ja neljännen iän kynnyksellä sitä varmemmin voitaisiin viivyttää iäkkäitten ihmisten siirtymistä neljänteen ikään ja laitoshoitoon. Siellä sosiaalisen pääoman hankinta ei ole enää juuri mahdollista, kuten Marin (2003, ) edellä esitti. 4 SOSIOKULTTUURINEN INNOSTAMINEN Tässä luvussa kerron aluksi sosiokulttuurisesta innostamisesta yleisesti. Sen jälkeen avaan mm. animan, muutoksen, dialogin ja aidon yhteisön käsitteitä. Omina alalukuina tarkastelen vielä osallistavaa ohjausta sekä kolmiulotteista toimintaa, johon kuuluvat innostaja, toiminta ja ryhmä. Peilaan myös kaikenaikaa sosiokulttuurisen innostamisen ideologiaa ryhmätarinoinnin tavoitteisiin. 8

15 Sosiokulttuurinen innostuminen luetaan kuuluvaksi osa-alueena sosiaalipedagogiikkaan, joka taas koostuu sosiaalisesta ja pedagogisesta. Kurki (2007, 30-32) selittää, että sosiaalipedagogiikka käsitetään nykyisin kaksinapaisena. Yhtäältä sen yleisenä tehtävänä on kasvatuksellisesti tukea ihmistä yhteiskunnan jäseneksi. Toisaalta sillä on myös erityistehtävä, jossa ilman omaa tahtoaan yhteiskunnan keskiöstä marginalisaatioon ajautuneita yksilöitä tuetaan ja opastetaan. Tavoitteena on elämänlaadun paraneminen niin, että heidän on mahdollista toimia yhteiskunnassa. Kurki korostaa, että sosiaalipedagogiikka ei ole vain oppiala vaan myös tapa ajatella. Esimerkiksi tästä hän ottaakin saksalaisen Buchenkremerin esille tuoman Kultaisen säännön: Kaikki, mitä te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Kurki tähdentää, että sosiaalipedagogiikka perustuu inhimillisyyteen, jossa pohjana ovat yksilön henkinen arvomaailma ja sen kunnioittaminen sekä jokaisen ihmisen huomioon ottaminen persoonana. Sosiaalipedagogiikan perusajatuksen pohjalta ihminen voi voida hyvin ja kasvaa yksilönä vasta yhteydessä toisiin ihmisiin. Sosiokulttuurinen innostaminen perustuu brasilialaisen Paul Freiren ajatusmaailmaan, joka pohjautuu siihen, että sorrettujen, unohdettujen ja hiljaisten innostaminen nostaa heidät tiedostamaan omat mahdollisuutensa (Kurki 2000, 60). Käytännössä tämä tarkoittaa ikäihmisten keskuudessa sitä, että tärkeintä on heidän oman toimintansa ja aktiivisuutensa tukeminen (Kurki 2000, 69). Kurjen mielestä osallistuminen on innostamisen perusta. Siksi on tärkeää, että järjestetään toimintaa, joka antaa ihmiselle mahdollisuuden aktivoitua ja ottaa vastuuta (Kurki 2000, 70). Ryhmätarinoinnin pyrkimyksenä on aktivoida osallistujia toimintaan toinen toistensa avulla niin, että kukaan osallistujista ei jäisi passiiviseksi sivustakatsojaksi. Päämääränä on, että yksilöiden tietoisuus laajentuisi ja he alkaisivat myös ottaa vastuuta ryhmästä ja sen kehityksestä. Tuloksena yhteisestä ponnistelusta on tarkoituksena syntyä prosessi ja tuotos, josta ryhmäläiset voisivat sanoa: Me teimme sen yhdessä. Kurki määrittelee innostamisen käsitteen olevan lähtöisin latinan animasanasta, jonka hän kertoo tarkoittavan elämää tai elähdyttämistä. Hän on myös sitä mieltä, että innostaminen voidaan määritellä myös animussanasta, joka tarkoittaa liikettä ja motivaatiota. Näiden perusteella Kurki tulee siihen johtopäätökseen, että innostamisella on kaksoismerkitys: antaa elämä ja asettua (panna) suhteeseen. Innostamisella tarkoitetaan ihmisen herättelyä tietoisuuteen, että hän voi omalla toiminnallaan vaikuttaa itseensä, yhteisöönsä ja ympärillään oleviin ihmisiin sekä yhteiskunnan suhtautumiseen häneen itseensä. (Kurki 2000, 19.) Ryhmätarinoinnissa vaikuttamisella ja vastuun ottamisella toiminnasta tarkoitetaan siirtymistä kohteesta tekijäksi. Sen uskotaan tekevän mukana olemisen mielenkiintoiseksi sekä haastavaksi. Ryhmätarinoinnissa oletetaan, että tekijänä oleminen synnyttäisi ryhmäläisille halun osallistua aktiivisesti. Tämä haasteellisen ja mielenkiintoisen toiminnan aikaan saama 9

16 tunne herää yksilössä sisältäpäin ja sen kuvitellaan edistävän toimintaan sitoutumista. Näin anima toteutuisi yksilön kohdalla. Innostaminen on ohjaajan näkökulmasta katsottuna sellaisen toiminnan organisoimista ja kehittelyä, joka ei ainoastaan saa yksilöä tulemaan mukaan toimintaan, vaan myös uskomaan ja luottamaan itseensä. Se myös auttaa häntä tiedostamaan omat voimavaransa. Sosiokulttuurisen innostamisen pohjana on motivaatio ja vuorovaikutuksellisuus. Ryhmätarinoinnin tarkoituksena on herättää osallistujissa innostusta niin, että he pohtisivat ja toisivat ajatuksiaan ja mielipiteitään aktiivisemmin esiin. Kurki puhuu myös transformaation käsitteestä. Hän pahoittelee sitä, että suomalainen sana muutos ei pelkästään kerro, mistä innostamisessa on kyse. Sosiokulttuurisessa innostamisessa on aina suuntana muutos parempaan. Muutos-sanahan ei kerro sitä, minkä suuntaisesta tapahtumasta on kyse. (Kurki 2000, 20.) Huonoon suuntaan kulkevasta muutoksesta on jo esitetty esimerkki seniilikierteestä, jota selvitettiin luvussa 2. Kurjen selvittämä myönteinen muutos voidaan tulkita ryhmätarinoinnin yhteydessä useammallakin tavalla. Ensinnäkin se voi olla muutosta yksilössä vastuulliseksi ja tiedostavaksi ihmiseksi, jota on jo kuvattu tässä luvussa. Toiseksi muutoksen voidaan katsoa tarkoittavan ryhmää, jossa ohjaajavetoinen toiminta vaihtuu ryhmäläisten kykyjä sekä voimavaroja etsiväksi ja kannustavaksi. Kurki muistuttaakin, että innostamisen tehtävänä on saada yksilö innostumaan ja aktivoitumaan oman toimintansa kautta. Ohjaajan tehtävänä on alkuvaiheessa olla näkyvämpi ja ohjaavampi. Innostamisen ideana on kuitenkin, että ryhmäläiset alkaisivat ottaa yhä enemmän vastuuta itsestään sekä toisistaan. Ohjaajan roolina on siirtyä taka-alalle. Pyrkimys vastuullisuuteen ryhmästä ja toisista on ryhmätarinoinnin avainasia. (Kurki 2000, 77.) Kolmanneksi Kurjen (2000, 20) tarkoittama muutos voi kohdistua toimintaan, jossa ryhmätarinointi etenee prosessina kohti tuotosta. Tarkoitus on, että jokaisen tapaamiskerran jälkeen olisi opittu ja oivallettu jotain uutta. Sitä pyritään hyödyntämään seuraavilla kerroilla. Kinnunen, Penttilä, Rantanen, Salonen ja Tervo selvittävät, että sosiokulttuurinen innostaminen voi olla uuden toiminnan aloittamista tai jo toimivan aktiviteetin suuntaamista sosiokulttuurisen innostamisen ideologian mukaisesti. Lisäksi he tähdentävät Kurjen tavoin, että toiminta ei voi olla ulkoapäin ohjautuvaa tai ohjattua, vaan sen tulee herättää osallistujassa elämää, jossa hän tuntee toimivansa aktiivisena, varteenotettavana osallistujana. Sosiokulttuurinen innostaminen on toimintaa, joka herättää ja rohkaisee ihmistä tuomaan esille omia näkemyksiään tavallisessa arjen toiminnassa. Uskallus sanoa ja osallistua luo yksilössä uutta aktiivisuutta. Oman itsensä tiedostaminen vahvistaa ja motivoi uuteen toimintaan. Se siirtää myös huomion omasta itsestä muihin ihmisiin, yhteisöön ja yhteiskuntaan. (Kinnunen, Penttilä, Rantanen, Salonen & Tervo 2003, 18.) Sosiokulttuurinen innostaminen kyseenalaistaa sellaisen vanhustyön harraste- ja viriketoiminnan, jossa ohjaaja toimii dominoivasti tai vuorovaiku- 10

17 tus tapahtuu pääasiassa ohjaajan ja ryhmäläisten välillä. Useimmiten tietokilpailuryhmät, muistelut, levyraadit ym. ovat tilaisuuksia, jossa osallistuja on vuorovaikutuksessa ohjaajaan, mutta ei ota kontaktia muihin ryhmässä oleviin henkilöihin. Sosiokulttuurinen innostaminen peräänkuuluttaa osallisuutta ja asiantuntijuutta. Ryhmätarinoinnin tehtävänä olisikin tukea osallistujia jaettuun vastuuseen, joka synnyttäisi ryhmäläisissä luovuutta sekä intomieltä tehdä yhdessä. Sosiokulttuurisen innostamisen peruskäsitteisiin kuuluu dialogi. Silloin on kysymys vuoropuhelusta, vastavuoroisesta kuulemisesta ja kuulluksi tulemisesta. (Kinnunen ym. 2003, 19). Ryhmätarinoinnissa saatu kokemus dialogin merkityksestä on tärkeä, sillä sen avulla säilytetään sosiaalisia taitoja. Ikäihmiset elävät usein yksin, eikä heidän tarvitse enää tehdä kompromisseja tai ottaa toisten näkökantoja huomioon samalla tavoin kuin nuorempana. Silloin oli kenties luovittava ja huomioitava vähintäänkin aviopuolison, lasten, työkavereiden ja jopa anopin sekä lähisukulaisten mielipiteet. Aito yhteisö syntyy vasta silloin, kun kaikkien osapuolten mielipiteet otetaan huomioon. Ei tyydytä vain vahvojen persoonien sanomisen painovoimaan. Tällaisessa yhteisössä pyritään saavuttamaan ilmapiiri, jossa jokainen henkilö uskaltaa kertoa asiansa, vaikka se olisi vastaan toisten ajatuksia. Toisaalta aito yhteisö opettaa jäsentään myös mukautumaan tarvittaessa yhteisiin sopimuksiin, vaikka se ei ensisijaisesti olisikaan oma näkökulma asiasta. (Kinnunen ym. 2003, 30.) Innostua voi yksinäänkin ja yhteisö voi olla porukka, joka sisältää erimielisiä ja peräti toraisia yksilöitä. Aito yhteisö syntyy juuri silloin, kun yksilöiden ajatukset ja arvot yhdistyvät. Aidon yhteisön periaatteella toimivassa ryhmässä voidaan ja halutaan sanoa omia mielipiteitä. Siellä myös kuunnellaan toisia ja uskalletaan ehdottaa sekä luoda uutta. Toiminta muotoutuu yhteisön eri jäsenten tarpeet huomioon ottaen ja yhteen sovittaen. (Kinnunen ym. 2003, 20.) Aidon yhteisön periaatteiden mukainen toiminta ei ole helppoa. Vastaavasti se palkitsee moninkertaisesti ryhmän jäsenet silloin, kun osallistujat onnistuvat luomaan yhteisiä tavoitteita ja huomaavat, että lopputulos on kaikille mieluinen. Ryhmätarinointi sisältää monia aidon yhteisön elementtejä. Kukaan ei voi kertoa vain omaa tarinaansa tai yrittää ylläpitää omaa näkökantaansa. Tarinan edetessä jokainen joutuu luopumaan omasta suunnitelmastaan ja asettuu herkkänä kuuntelemaan muita. Toisaalta jokaisen omalla sanomisella on painoarvoa, jota muut kuuntelevat ja johon he mukautuvat. 4.1 Kolmiulotteinen toiminta Kurki muistuttaa, että sosiokulttuurinen innostaminen voidaan nähdä myös kolmiulotteisena. Siihen kuuluvat innostaja, toiminta ja kohderyhmä. Seuraavaksi avaan niitä erillisinä käsitteinä. Tulee kuitenkin muistaa, että käytännössä ne eivät juuri koskaan esiinny puhtaasti erillisinä, vaan ovat kiinteässä vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. 11

18 Innostaja Toiminta Ryhmä KUVIO 1 Kolmiulotteinen toiminta Innostaja Innostajana toimimisen perustana on innostajan oma innostuminen. Kurki onkin sitä mieltä, ettei ole mahdollista innostaa, jollei itse ole innostunut. Ollakseen itse innostunut on toimittava kohderyhmänsä tarpeista ja lähtökohdista käsin. Tärkeintä on tukea ja korostaa sekä yksilön omia että ryhmän keskinäisiä voimavaroja. Innostaja pyrkii etsimään mahdollisuuksia, joiden avulla kohteena oleva henkilöt voivat päästä osalliseksi laadukkaampaan elämään. Innostaja toimii kannustajana ja liikkeelle panevana voimana ja hän uskoo ihmisten kykyyn tarttua omaan asiaansa. Tämä kaikki johtaa siihen, että innostaja tekee itsensä prosessin edetessä vähemmän tärkeäksi, samalla kun ihmiset tulevat tietoisemmiksi ja voimaantuvat. (Kurki 2000, 80.) Innostajan ominaisuuksiin kuuluu herkkyys reagoida spontaanisti, sillä innostamista ei voida tehdä tiettyjen ennalta sovittujen suunnitelmien pohjalta. Ryhmän oman aktiivisuuden sekä vastuullisuuden löytäminen ja tukeminen vaativat jatkuvaa tässä ja nyt hetkessä olemista. Innostajan persoona vaatii tasapainoista ja kypsää luonnetta. Hänen täytyy ymmärtää olevansa henkilö, jolla ei ole tarvetta nostaa esille omaa persoonaansa. Innostajan tulee myös nähdä kaiken aikaa, että päämääränä on ihmisten hyvinvoinnin ja aktiviteetin nostattaminen. Innostajan luonteen kypsyys ja herkkyys ilmenevät myös siinä, että hän joutuu toimimaan paineen, muutoksen ja vaihteluiden alaisena ryhmän kehitysvaiheiden edetessä. Tämänkaltaiseen prosessiin kuuluu aina myös yllättäviä käänteitä. (Kurki 2000, 83.) Ohjaajan näkökulmasta katsottuna ryhmätarinointi metodina edellyttää innostajan herkistymistä. Tarinointiryhmässä uutta harrastusta kokeilevat henkilöt, jotka eivät ehkä tunne toisiaan ennestään. Prosessin aikana esille nousevat myös ryhmädynamiikan lait, joiden puitteissa innostajan tulee toimia niin, että yksilön sitoutuminen ryhmään ja toimintaan eivät häiriydy. Vanhat ihmiset eivät ole monesti saaneet tai osanneet käyttää itsessään olevia luovia kykyjä. Niiden houkutteleminen esiin ja ryhmän yhteiseen käyttöön on innostajalle haastavaa. Koska ryhmätarinointi on uudenlainen toimintamuoto sekä ohjaajalle että ryhmäläiselle, tuo prosessi mukanaan tilanteita, joihin ohjaajan on tarvinnut etukäteen varautua mahdollisimman 12

19 hyvin. Myös siirtyminen suunnitelmasta a suunnitelmaan b eli valmiina takataskussa olevat vaihtoehdot ovat välttämättömiä. Ryhmätarinointi tekniikkana on vaativa. Vaikka pääroolia esittävät ryhmäläiset ja sivuroolia ohjaaja, vaatii toiminta kuitenkin aluksi ohjaajan vahvaa otetta. Innostajan paras kannustin on vahva usko siihen, miten elämää elähdyttävää voi olla harrastus, jossa keinoina käytetään mielikuvitusta, luovuutta ja yhdessä tekemistä. Ryhmätarinoinnin lähtökohtana on vahva oletus, että ikäihmiset kaipaavat haasteellista toimintaa, jossa he voivat näyttää ja käyttää kykyjään sekä taipumuksiaan Toiminta Innostaminen toimintana voi olla hyvinkin monimuotoista. Leena Kurki (2000, ) jakaa sen kasvatukselliseen, kulttuuriseen ja taiteelliseen ilmaisuun sekä sosiaaliseen ja vapaa-ajan virkistykseen. Kurki on sitä mieltä, että juuri taiteen erilaiset osa-alueet auttavat ihmisiä löytämään, vahvistamaan ja ilmaisemaan asioita, jotka ovat tärkeitä hänen arvo- ja ajatusmaailmassaan. Kurjen jaottelu edellä mainittuihin eri toiminnan muotoihin ei ole puhdas, eikä niin ole tarkoituskaan, sillä kaikki osa-alueet ovat enemmän tai vähemmän sekoittuneet toistensa kanssa. (Kurki 2000, 38.) Toimintana ryhmätarinointi kuuluu sanataiteen alueeseen. Sen avulla ihmisten toivotaan löytävän itsestään uusia persoonallisia ominaisuuksia, jotka perustuvat luovuuden ja mielikuvituksen spontaaniin käyttöön. Ryhmätarinoinnin tavoitteita pyritään suuntaamaan niin, että osallistujat huomaisivat, että heillä on kykyjä, joiden olemassaoloa he eivät itsekään ole tunnistaneet eivätkä ole ymmärtäneet niitä käyttää. Uusien taitojen löytyminen ja uskallus heittäytyä yhdessä toisten kanssa avaisivat ihmisille uuden mielenkiintoisen ja merkityksellisemmän maailman. Innostajan herkkyyttä ja motivaatiota tarvitaan, että hän kykenee herkistämään ja motivoimaan (Kurki 2000, 133). Toiminta on innostamista, joka tähtää siihen, että ihmiset tulevat tietoisiksi omista mahdollisuuksistaan osallistua demokraattiseen vaikuttamiseen yhteiskunnassa. Toiminta on aina sosiaalistavaa ja verkostoa tukevaa, ymmärrystä lisäävää sekä ryhmän sisällä yksilöllisyyttä korostavaa. Toiminnan perimmäisenä tavoitteena on muutos, jonka seurauksena ihmisen itsemääräämisoikeus ja elämän laatu paranevat. (Kurki 2000, 57.) Ryhmätarinoinnin päämääränä on, että toisten ryhmäläisten avulla saatu rohkeus ja usko omaan itseen tukevat ihmistä huolehtimaan omista asioistaan mahdollisimman pitkään. Monesti sekä omaiset, ostetut tai yhteiskunnan tuottamat palvelut pyrkivät hoivaamaan ikäihmistä sellaisissakin tilanteissa, jossa hän ei vielä sitä tarvitse. Kurki vakuuttaakin, että sosiokulttuurinen innostaminen on toimintaa, jossa ihmiset oppivat katselemaan tutkivasti omaa olemistaan, minkä seurauksena he voimaantuvat sekä aktivoituvat pitämään huolta omista oikeuksistaan. (Kurki 2000, 38.) Ryhmätarinointiin osallistumisen toivotaan vähintäänkin ryhdistävän ja rytmittävän osallistujiensa arkea. Lisäksi ryhmätarinoinnin toimintana halutaan 13

20 kasvattavan sosiaalista pääomaa sekä sen ansiosta lisääntyvää pääoman vaihtoarvoa. Omien voimavarojen löytyminen tukee ikäihmistä toimimaan niin, että elämä antaa, paitsi lisää vuosia elämään, myös ja erityisesti, lisää elämää vuosiin Ryhmä Sosiokulttuurisessa innostamisessa ryhmien toiminnan periaatteena on vahvistaa jäsentensä olemassaolon tunnetta. Osallistujat ohjautuvat näkemään laajemmin ympäristönsä ja reagoivat siihen niin, että he oppisivat uudenlaisen tavan elää. (Kurki 2000, 43.) Ryhmä hyötyy keskinäisen vuorovaikutuksen tiivistymisestä. Ryhmäprosessissa sekä yhteinen että yksilön elämäntyyli ja ajattelutapa ovat muutoksen alaisia. (Kurki, 2000, 61.) Ryhmän voima on siinä, että ryhmän jäsenet tekevät itse työn. Muutos lähtee heistä itsestään ja heidän halustaan muutokseen. Kukaan ulkoapäin ei sitä heidän puolestaan voi tehdä. (Kurki, 2000, 89.) Ryhmätarinoinnin periaatteena on, että kaveria ei jätetä. Ryhmä ei voi luoda yhtä yhteistä tarinaa, jos joku osallistujista jää syrjään tai hänet syrjäytetään. Ryhmässä kaikkien tulee ottaa toiset huomioon, tukea ja kannustaa toisiaan. Toiminnan lähtökohtana on yhteinen prosessi ja tuotos. Ryhmätarinoinnin ideana on, että osallistujille syntyisi halu saavuttaa tavoite ja tunne, että he ovat yhdessä kykeneviä siihen. Ryhmän jäsenet kokisivat tekevänsä yhdessä työtä niin voimakkaasti, että sitoutuminen toimintaan olisi vahvaa. Sitoutumisen synnyttäisi ajatus siitä, että oma panos on merkittävä osa sitä tuotosta, mitä ollaan tekemässä: Ilman minun panostani tarinasta ei tule sellaista, mikä siitä tulee minun avullani. Ryhmän keskinäisen vahvistumisen kannalta tärkeää on myös kuulla valmis tarina. Yhdessä luodun tuotoksen kuuleminen lujittaa ryhmän kiinteyttä ja kohottaa ryhmässä toimivien yksilöiden itsetuntoa. Merkittävää on, että valmista tuotosta kuunnellessaan osallistujat oivaltavat ryhmän voiman. 4.2 Osallistava suunnittelu Ryhmäsadutuksen eräänä tavoitteena on kannustaa osallistujia sosiokulttuurisen innostamisen osallistavaan suunnitteluun. Menetelmää on käytetty mm. kehitysmaatutkimuksessa. Osallistavan suunnittelun tarkoituksena on käyttää hyväksi alhaalta ylöspäin osaamista. Käsitteellä tarkoitetaan sitä, että jokaisella yksilöllä on mahdollisuus vaikuttaa toimintaan ja sen tapahtumiin. Osallistavalla suunnittelulla halutaan korostaa jokaisen ihmisen asiantuntijuutta. (Kinnunen ym. 2003, 24.) Tarinointiryhmässä toivotaan osallistujien huomaavan, että heidän mielipiteensä vaikuttaa oleellisesti toiminnan kehittelyyn ja tavoitteiden muotoutumiseen. Ryhmäläiset voivat nähdä, että ohjaajan ei ole tarkoitus olla vetäjä ja johtaja. Heillä on mahdollisuus myös kokea, että ohjaaja voi heidän kauttaan oivaltaa ja lisätä omaa tietotaitoaan. Se on vuorovaikutusta parhaimmillaan. Näin voidaan saada myös käyttöön elämän varrella hankittu hiljainen tieto. 14

21 5 SADUTUS Tässä luvussa avaan sadutuksen käsitettä. Se alun perin kehitetty toiminnaksi, joka parantaa aikuis-lapsisuhteessa lapsen kuulluksi tulemista. Sitä voidaan kuitenkin toteuttaa kaikissa vuorovaikutussuhteissa, olipa sitten kyseessä lapset, nuoret, aikuiset tai vanhukset. Tässä luvussa palaan ensin lyhyesti sadutuksen alkulähteille. Sitten avaan sadutusmenetelmää metodina ja selvitän sadutuksen merkitystä sadutustapahtumaan osallistujilla. Opinnäytetyössä tutkittiin ryhmätarinointia, joka on sovellettua sadutusta. Lopuksi selvitän vielä, miten sovellettu sadutus eroaa perussadutuksesta. 5.1 Sadutuksen alkulähteet ja aiempia tutkimuksia Koulupsykologi, valtiotieteen tohtori Monika Riihelä alkoi kehitellä sadutus-menetelmää 1980-luvulla. Riihelälle sadutuksen kehittämistarve nousi tilanteista, missä hän huomasi, että lasten ja nuorten parissa oli muodostunut auttamiskulttuuri, jossa asiantuntijat tulkitsivat lapsia omien päätelmiensä mukaan. Riihelä halusi luoda menetelmän, jonka avulla kuunneltaisiin aidosti lasta. Kokeillessaan tätä uutta toimintatapaa hän huomasi lapseen vaikuttavan positiivisesti sen, että hän sai kertoa juuri sitä, mitä hänellä oli mielessään. Erityisen myönteiseltä lapsesta tuntui, kun hän kuuli ääneen luettuna oman tarinansa. Halu tutkia ja kehittää lisää uudenlaista toimintakulttuuria, keräsi Riihelän lisäksi yhteen muutaman ala-asteen opettajan ja koulupsykologin. Työryhmän oppi-isinä olivat Anton Makarenko, Paul Freire ja Vasili Suhomlinski. Kaikki nämä kolme henkilöä ovat omalla tavallaan työssään menetelleet siten, että lähtökohtana oli lasten todellinen kuunteleminen ja heidän aito arvostamisensa. (Karlsson 2003, ) Tutkimuksia sadutuksesta on tehty paljon. Ne kohdistuvat kuitenkin valtaosaltaan lapsiin, pääasiassa päiväkoti-, esikoulu- ja ala-asteikäisiin. Kehitysvammaisten ja mm. dysfaattisten koululaisten keskuudessa tehtyä sadutusta on myös tutkittu jonkun verran. Huomattava osa lasten sadutustutkimuksista perustuu kahdenkeskeiseen vuorovaikutukseen. Usein niiden avulla on pyritty kuulemaan lasta ja antamaan hänelle mahdollisuus mielipiteen ilmaisuun. Joissakin sadutuksissa on teoreettisena viitekehyksenä käytetty sosiokulttuurista innostamista. Lasten keskuudessa on tehty myös sadutustutkimuksia, joissa on kokeiltu ryhmäsadutusta, mutta se ei ole ollut ensisijainen tutkimusaihe. Vanhustyössä sadutusta on tutkittu vielä vähän ja pääasiassa nämäkin sadutukset ovat olleet kahden henkilön välisiä. Tavoitteena niissä on usein ollut muistojen kertominen ja niiden avulla yksilön eheytyminen sekä vahvistuminen. Myös perinnetiedon siirtämistä jälkipolville on tutkimuksen avulla haettu. Näissä tutkimuksissa on saattanut olla tavoitteena myös elämän merkityksellisyyden ja näkyväksi tekemisen korostaminen. Vanhustyön piiristä ei löytänyt tutkimuksia, joissa ryhmäsadutusta olisi käytetty lievittämään ikäihmisen yksinäisyyttä tai kasvattamaan heidän sosiaalista pääomaansa. 15

22 Tuula Stenius (2004, 21-25) on tutkinut pro gradu -työssään aikuisten kokemuksia sadutuksesta. Tutkimus ei kohdistu sosiokulttuuriseen innostamiseen eikä sosiaalisen pääoman kasvattamiseen. Siinä mielessä työ on kiinnostava, että se käsittelee pieneltä osalta aikuisten sekä aikuisten ja lasten keskinäistä, ryhmässä tehtyä sadutusta. Stenius tuli siihen tulokseen, että aikuiset vaativat, lämmetäkseen sadutukseen, enemmän virittäytymistä kuin lapset. Ryhmäsadutus tuntuu myös herättävän aikuisissa ensin epävarmuutta ja hermostuneisuutta, jota ei lasten keskuudessa juuri esiinny. Tutkimuksessa tuli esille, että ymmärrettyään ryhmäsadutuksen idean innostuvat tarinoitsijat siitä. Ryhmäsadutukseen osallistujat pitivät myös tärkeänä, että he saivat kuulla tuottamansa tarinan ääneen luettuna. He olivat myös ylpeitä tuotoksestaan. Tutkimuksen perusteella Stenius tuli siihen tulokseen, että sadutus lisää vuorovaikutusta ja kuulemista. Se myös lähentää ja ryhmäyttää toimintaan osallistujia. Tutkimuksessa ehdotettiinkin, että ryhmäsadutusta voisi käyttää tutustumista edistävänä harjoitteena tilaisuuksissa, jossa ihmiset eivät vielä tunne toisiaan. (Stenius 2004, ) Steniuksen pro gradu -työ vahvistaa omia havaintojani siitä, että ryhmäsadutus innostaa tarinoimaan varsinkin, kun sen idea on sisäistynyt osallistujille. Tutkimuksessa oli saatu samansuuntaisia tuloksia myös siinä suhteessa, että sadutus lisäsi vuorovaikutusta, kuulemista ja kuuntelemista, mikä onkin sadutuksen ydinajatus. Sadutuksen perusidean ja oman tutkimukseni tulosten mukaisesti, myös Steniuksen tutkimuksessa todettiin, että tuotoksen ääneen lukeminen tekijöille on tärkeä ja ylpeyttä herättävä. Lisäksi tutkimuksessa tuli esille, oman tutkimukseni lailla, että monen henkilön kesken tehty sadutus ryhmäyttää. Steniuksen tutkimuksessa oli koettu hankaluutena se, että aikuiset eivät lämpiä sadutukseen heti vaan he tarvitsevat ensin virittäytymistä lämmetäkseen toimintaan. Samaan tulokseen tulin itsekin. Olenkin maininnut ryhmätarinointiluvussa, että virittäytyminen ryhmäsadutukseen oli oleellinen tekijä luovuuden ja mielikuvituksen esiin houkuttelemiseksi. 5.2 Sadutus metodina Perussadutuksessa kohtaa kaksi osapuolta, saduttaja ja sadutettava. Saduttaja kirjaa ylös sadutettavan tarinan. Sadutus perustuu satu-sanaan, joka tässä metodissa tarkoittaa sitä, että sadutettava saa vapaasti valita tarinansa aiheen, sen alun, muodon, etenemisen ja lopetuksen. Sadutettava on vapaa kaikista kerronnan kaavoista. Hän voi halutessaan heittäytyä myös leikittelyyn ja hullutteluun. Koska saduissa kaikki on mahdollista, voi sadutettava edetä tarinassaan ilman minkäänlaista logiikkaa asioiden, ajatusten, tapahtumien ja tekemisten välillä. Kerro satu, sellainen kuin itse haluat. Kirjaan sen juuri niin kuin sen minulle kerrot. Lopuksi luen tarinasi, ja voit muuttaa tai korjata sitä, mikäli haluat. (Karlsson 2003, 116.) Näillä sanoilla annetaan sadutusmenetelmässä sadutettavalle lupa alkaa kertoa tarinaa. Perussadutuksessa saduttaja ei anna tarinalle aihetta, vaan sadutettava valitsee itse vapaasti, mitä hän alkaa kertoa. Saduttaja kirjaa 16