Kunnia konfliktina -teoksen ensimmäinen

Transkriptio

1 Johdanto Tanja Tauro Kunnia konfliktina -teoksen ensimmäinen osa on kooste kirjoituksia käynnissä olevasta, suomalaisesta kunniaväkivaltaan liittyvästä tutkimuksesta. Sarja on pienimuotoinen, mutta sangen mielenkiintoinen katsaus niille monille tieteen alueille, joissa kunniaväkivaltaa voi ja pitäisi tutkia ymmärtääksemme eri taustatekijöiden merkitykset. Kunniaan liittyvä väkivalta paljastuu tekstien kautta vanhaksi ilmiöksi, joka vain näyttäytyy meille uutena. Ilmiöllä on kompleksinen ja moninainen rakenne, joka ei selity vain yhdellä totuudella. Tekstit vievät lukijan eräänlaiselle löytöretkelle, jossa vastaan tulee jonkin verran tuttua ja tuntematonta, jotain mistä ei ole koskaan kuullutkaan ja jotakin, jonka huomaa olevan arkipäiväisen tuttua. Ehkä liiankin tuttua. Artikkelit ovat itsenäisiä kirjoituksia. Niiden tekijät edustavat itseään ja tuovat oman tulkintansa esille vaikeasta aiheesta. Tekstit edustavat useita tieteenaloja ja lähestyvät aihetta eri näkökulmista. Kirjoitukset sijoittuvat tieteen kenttään kulttuuri- ja sosiaaliantropologian, oikeustieteen, sosiologian, sosiaalityön sekä oikeusja rikoshistorian tutkimuksen aloilla. Artikkelisarja pyrkii luomaan kunniaan liittyvän väkivallan taustoista monipuolisemman kuvan kuin millaisena ns. kunniaväkivallan ympärillä käytävä nykykeskustelu sen näyttää: vanhoillisen ja kaukaisen patriarkaatin vastakohtana modernille, eurooppalaiselle ihmiselle. Tällainen vastakohtaasettelu ei ole ongelman ratkaisun kannalta kovin hedelmällinen. Kun katsomme omasta, paremman sivistyksen etuoikeutetusta ikkunasta, katseemme kiinnittyy vain epäkohtiin. Monet taustalla vaikuttavat asiat jäävät keskustelematta, ja varjoon katseelta jäävät yhteisön sisällä olevat vahvuudet. Lukijan tehtäväksi jääkin löytämiensä vastakkainasettelujen purkaminen omassa elämismaailmassaan. Artikkelisarja alkaa YTT Suvi Keskisen avauspuheenvuorolla, jossa hän luo katsauksen kunniaväkivaltaa koskevaan mediakeskusteluun 2000-luvun alkupuolella. Tutkija vertaa Suomen uutisointia aiheesta vastaavaan muiden pohjoismaiden uu- 8

2 tisointiin samalla ajalla. Suomen mediassa lmiötä alettiin käsitellä Ruotsin traagisten tapahtumien jälkeen. Tutkija nimittää tätä vaihetta kunniaväkivallan ensimmäiseksi diskurssiksi. Keskisen seuraaman uutisoinnin pohjalta nousee esiin kysymys julkisen keskustelun kapea-alaisuudesta. Uutisoitaessa Fadime Sahindalin murhaa jätettiin pois monet sellaiset yksityiskohdat, jotka olisivat tosiasiassa monipuolistaneet kuvaa ns. kunniamurhasta. Artikkeli tuokin esille väkivallan kulttuuristamisen riskit: siitä, että huomio kiinnitetään vain kulttuurisiin tekijöihin, on tietyn ryhmän leimaamiseen lyhyt matka. Samalla jäävät huomioimatta myös monet historialliset ja sosiaaliset taustatekijät. Ennaltaehkäisevän ja ratkaisusuuntautuneen työn kannalta asioiden yksinkertaistaminen kulttuurilla saattaa johtaa erittäin negatiivisiin seurauksiin. Leimaamalla yksi yhteisö tietynlaiseksi suljetaan yhteisön sisältä pois ne monet äänet, jotka ovat kunniaväkivallan käyttöä vastaan. Kulttuuristamisen tarjoamat oikotiet ovat varmasti houkuttelevia, mutta pikatietä kiidettäessä jää paljon huomaamatta luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä kunniaväkivaltaa alettiin selkeämmin ymmärtää myös Suomessa esiintyvänä ilmiönä. Tätä vaihetta Keskinen kutsuu kunniaväkivaltadiskurssin vakiintumisen vaiheeksi. Suomi ei ollut enää pelkkä sivustakatsoja asioille, jotka tapahtuvat muualla. Diskurssin vakiintumiseen asti Suomi oli seurannut paljolti muiden pohjoismaiden keskustelukulttuuria. Artikkeli haastaakin kehittämään suomalaista puhetapaa ja rakentamaan keskusteluasetelmia suomalaiseen kontekstiin. Yhteiskunnan tulisi pyrkiä luomaan monitasoista, avointa dialogia kaikkien toimijoiden välille. Media on laaja käsite, jonka alle mahtuvat niin nopeareaktiiviset uutismediat kuin aikakausi- ja nettilehdistönkin. Medialla on merkittävä ja vastuullinen rooli keskusteltaessa julkisesti myös kunniaan liittyvästä väkivallasta. Media ohjaa toiminnallaan suuresti sitä, minkälaisia keskustelufoorumeja asian käsittelylle luodaan ja minkälaisessa 9

3 ilmapiirissä keskustellaan. Rakentava ja tiedon intressiin perustuva uutisointi ja julkisuus ovat ennaltaehkäisevän työn kannalta erittäin olennaisia. Julkisella sanalla on ensisijainen mahdollisuus hankkia aktiivisesti tietoa naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisista kansalaisjärjestöhankkeista ja antaa tilaa tälle työlle. Artikkeli kehottaa tunnustamaan maahanmuuttajajärjestöjen merkitys ja hyödyntämään niiden moniäänisyyttä yhteiskunnallisen dialogin saavuttamiseksi. Keskisen sanoin on tärkeää puhua ja määritellä, mistä puhumme, mutta vieläkin tärkeämpää on se, miten me puhumme. Sarjan toisessa artikkelissa VTM Tuuli Tammisalo-Savolainen vie lukijan kulttuurin tutkimuksen kentälle ja feministisen tutkimuksen keskusteluihin. Artikkeli perustuu sekä Tammisalo-Savolaisen käynnissä olevaan väitöskirjatutkimukseen että hänen pro gradu -työhönsä, jossa hän haastatteli 12 väkivaltatyön ammattilaista. Kunniaan liittyvä väkivalta käsitetään artikkelissa sosiaalisena ongelmana, jolla on kulttuurisia merkityksiä: sosiaalinen on ja rakentuu sinne missä tapahtuu, sinne, missä ihmiset kohtaavat. Maailma tiivistyy, mutta samanaikaisesti globalisaatio yhdistää ja jakaa. Jaon jyrkkeneminen tarkoittaa, että ihmiset kohtaavat yhä enemmän itselleen outoja ilmiöitä ja erilaisia ihmisiä. Tämä taas saattaa johtaa kollektiivisesti eri tavoin rakentuneiden yhteisöjen sisällä kontrolloinnin tarpeeseen: kenen yhteiskunnallisen itsesäätelyn arvot ovat milloinkin koettu uhkaksi. Globalisaation näkökulmasta muutaman tunnin lentomatkan aikana ei pysty kuromaan kiinni vuosikymmenten yhteiskunnallisia kehityseroja. Täytyy olla erityisen vahva voidakseen irrottautua vanhasta, kyseenalaistaakseen arvoja ja aloittaakseen neuvottelut uusista arvoista, arvotuksista ja tavoista. Yhteiskunnan laitamilta, hiukan etäämpää katsottuna, suomalainen elämäntapa saattaa näyttää hyvinkin vieraalta ja arvoiltaan arveluttavalta. Tammisalo-Savolainen jatkaa Suvi Keskisen vuorovaikutus-teemaa ja nostaa kunniaväkivallan esiin sosiaalisena ongelmana; yhteiskunnassa eri tasoilla ilmeneväksi vuorovaikutusongelmaksi. Kunnia-ajatteluun perustuvalla yhteisöllä on tietty konsensus siitä, mikä on sallittua, mikä ei, ja tasapainoa heilauttavat tekijät ja asiat vaativat intervention. Sosiaaliset ryhmät rakentavat roolikäsityksiä ja vahvistavat määritelmiään arvioinnein ja sosiaalisin sanktioin. Jokin tilanne saatetaan nähdä ongelmana, kun se ilmenee uhkana yhteisön arvoille. Vuorovaikutusta lisäämällä voidaan kannustaa kunniakulttuureissa eläviä suhtautumaan olettamuksiinsa kriittisemmin, jotta yhteisön sisäiset voimavarat saataisiin mukaan ongelmanratkaisuun. Dialogin perusluonne, vastavuoroisuus, edellyttää myös kantaväestön edustajia katsomaan kriittisesti omaa toimintaansa ja kehittämään tasavertaisempaa yhteistyötä maahanmuuttajien kanssa. Kirjoituksen perusteella arvojen erilaisuutta ongelmallisempaa näyttäisi olevan ratkaisumallien puutteellisuus toimintaongelmissa ja sosiaalisissa ongelmissa sekä monikulttuuristen yhteisöjen äänien niukkuus. 10

4 YTK Gazale Girayn ja YTK Hanni-Mari Romppasen artikkeli purkaa kunnia-termin monet ulottuvuudet auki ja tuo näkyviin sen kompleksisuuden. Suomen julkisessa diskurssissa kunniaan liittyviä käsitteitä on toistaiseksi keskitytty tulkitsemaan hyvin yksiselitteisesti meidän kulttuuristamme käsin. Kunnialla näyttää kuitenkin olevan useita merkityksiä ja tasoja riippuen yhteydestä, jossa siitä puhutaan. Artikkeli on avartava. Se haastaa lukijan syvempään pohdintaan siitä, mitä on luullut tietävänsä kunniaan liittyvästä problematiikasta ja mitä tietää siitä lukemisen jälkeen. Kirjoitus syventää Tammisalo-Savolaisen aloittamaa keskustelua kulttuuristen merkitysten nivoutumisesta kunniaväkivallan rakentumiseen. Yhteisöjen muoto muuttuu, mutta yhteisöllisyys säilyy. Hahmotamme maailmaa tietyillä merkityksillä, joilla rakennamme myös sosiaalista todellisuutta. Sosiaalisen todellisuuden jaamme sellaisten ihmisten kanssa, jotka merkityksellistävät maailmaa samalla tavoin kuin me. Osa meistä tekee tuon valikoidun jakamisen omasta tahdostaan, osa tahtomattaan ja osa vaihtoehtojen vähyyden takia. Uudet tilanteet luovat usein epävarmuutta ja herättävät kysymyksen siitä, onko uusi minä (yhteisön minä) edes löydettävissä kokonaisen kulttuurisen koodiston vaihtuessa. Uuden yhteiskunnan käyttöjärjestelmä hylkii vanhaa, eikä vanha käyttöjärjestelmä tunnista uusia ohjelmistoja alkuunkaan. Päästäksemme ajassa liikkuvien sukupuoliroolien ja sukupolvien välisten haasteiden ylitse, tarvitsemme yhteisen kommunikatiivisen viitekehyksen. Meidät kaikki on kasvatettu yhteisömme jäseniksi, jotkut meistä useammankin. Kasvatus on antanut meille sen arvopohjan, jonka läpi katselemme maailmaa. Se on muokannut asenteitamme ja käsityksiämme toisistamme ja ympäristöstämme. Aiemmista merkitysperspektiiveistä luopuminen saattaa merkitä minuuden menettämistä. Kun meidän odotetaan omaksuvan jotain uutta, alkaa sosiaalikulttuurisissa merkitysperspektiiveissä kiivas keskustelu kompromisseista. Tällaisen prosessoinnin liikkeelle käynnistäminen asettaa vaatimuksia uudelle, omaksuttavalle tiedolle: sen tulee olla meille todella merkityksellistä luopuaksemme jostain meille tärkeästä olemisen tavasta tai tärkeistä arvoista. Kunniaan liittyvän väkivallan motiivi on harvoin yksin kunnia, vaan taustalla on yleensä useita muitakin tekijöitä. Kunnia-väkivalta on niin laaja ja monisäikeinen ilmiö, että kirjoittajat kehottavatkin kiinnittämään enemmän huomioita niihin yhteiskunnallisiin rakenteisiin, jotka uusintavat ja mahdollistavat kunniaväkivallan esiintymistä. Ilmiötä tulisi tiiviimmin tarkastella osana laajempaa naisiin kohdistuvaa väkivallan diskurssia ja rakentaa auttamisjärjestelmää rinnakkain muun väkivaltatyön kanssa. VTM Jessica Sundström on tutkinut suomalaista väkivaltaa 90-luvun alusta lähtien ja vie meidät vaikealle matkalle tämän hetken väkivaltatutkimuksen suomalaiseen maailmaan. Tutkija vastaa edellisen artikkelin 11

5 haasteeseen etsiä laajempaa perspektiiviä kunniaan liittyvän väkivallan käsittelemiseksi osana väkivaltatutkimuksen keskustelua. Kirjoittajan listaamat luvut ovat tyrmääviä: 63 prosenttia naisista, jotka kuolevat vuosittain väkivallan uhreina, saavat surmansa perhe- / lähisuhdeväkivallan kautta. Sama prosenttiluku miehillä on 5 prosenttia. Noin 40 naista Suomessa kuolee vuosittain kumppaninsa tappamana. Luku on sama kuin kunniamurhien määrä vuodessa esimerkiksi Jordaniassa tai Turkissa. Sundströmin artikkeli tukee Tammisalo-Savolaisen havaintoja. Jos haluamme vaikuttaa kunniaan liittyvään väkivaltaan, meidän pitää kyetä näkemään väkivallan ilmentymä Suomessa kokonaisuudessaan. Asenteemme väkivaltaan on kaksinainen: selitämme suomalaista perinneväkivaltaa alkoholiongelmilla ja miehen roolin kriisiytymisellä. Samanaikaisesti kunniaan liittyvä väkivalta koetaan vieraana, erityisen brutaalina, toisten tuomana ongelma. Kirjoittaja tuo oikeutetusti esiin kysymyksen, miksi suomalaisen humalassa tekemä henkirikos saa niin paljon vähemmän huomiota. Lopputulos on sama: joku kuolee. Tarkoitus ei ole lähteä lieventämään ja selittämään väkivaltaa toisella, vaan tuoda ne saman katon alle ihmisoikeuskysymyksinä. Auttamisjärjestelmän ja -toimintojen kannalta meidän tulisi pystyä luomaan vuoropuhelua näiden ilmiöiden välillä. Ihmiset väkivaltatyössä, uhrien kohtaajat, ovat pitkälti samat. Väkivaltojen erityispiirteiden tuntemisen tärkeys liittyy pikemminkin väkivallan tunnistamiseen ja ennaltaehkäisevien toimenpiteiden luomiseen. Kunniaan liittyvä väkivalta ei ole ilmassa irrallaan leijuva ihmeellisyys, vaan usein hyvinkin lähellä niitä mekanismeja, jotka esiintyvät meille jo tutuissa väkivallan ilmentymissä. Kunniaan liittyvä väkivalta voi helposti johtaa ns. meidän ymmärtämäämme perhe- / lähisuhdeväkivaltaan ja päinvastoin: fyysisen väkivallan kohteeksi joutunut henkilö saattaa lähteä suhteesta ja päätyä kunniaväkivallan uhriksi. Seuraavaksi artikkelisarjassa siirrytään alueelle, jossa kunnia-ajattelun voi nähdä olevan pikemminkin ideologia kuin selkeä toimintamalli. VTM Senni Jyrkiäisen sosiaali- ja kulttuuriantropologian kenttään sijoittuva artikkeli keskittää kunnian problematiikan tarkastelun Ylä-Egyptiin, jossa kunnia-ajattelu on näkyvä osa jokapäiväistä arkea. Antropologina Jyrkiäinen kuvaa, analysoi ja pyrkii ymmärtämään erilaisia sosiaalisia tilanteita irrallaan meille tutuista rooleista ja näkökulmista. Kirjoitus on mielenkiintoinen kuvaus patriarkaalisesti rakentuneesta yhteiskunnasta, jossa on sukupuolittunut tilanjaon järjestys. Ensisilmäyksellä voi näyttää siltä, että julkinen tila on miesten aluetta ja yksityinen tila on naisten maailmaa. Naiset ovat sosiaalisesti ja taloudellisesti sidotumpia yhteisöönsä kuin miehet. Tosiasiassa kurkistettuamme patriarkaatin taakse paljastuu, että se on tietynlainen kehys : näkyvän patriarkaatin takana käydään jatkuvia neuvotteluja ja julkista tilaa maskuliinisena alueena haastetaan. Naisten kasvava panos työelämässä ja 12

6 aktiivisina julkisen tilan toimijoina herättää keskustelua. Julkisen tilan käyttöä säätelee muun muassa kunniaan liittyvä normisto ja sitä toteutetaan kontrollin kautta. Tässä tutkimuksessa keskitytään kaupunkitilaan, jonka yhteisö jakaa. Yhteisöllisyys saatetaan helposti ymmärtää samanlaisten ihmisten harmoniaksi: tilaksi, jossa kaikki tuntevat toisensa, ovat läheisiä ja jakavat henkilökohtaisetkin asiat ja samat arvot. Todellisuudessa ihmiset saattavat olla hyvinkin vieraita toisilleen ja naisten koetaan tarvitsevan suojelua miehiltä. Samalla tavoin kuin Hanni-Mari Romppasen ja Gazale Girayn artikkeli valottaa kunnian eri merkityksiä, Senni Jyrkiäisen tutkimus tuo kontrollin käsitteelle laajempaa tulkintaa. Kontrollia saatetaan käyttää välittämisen osoituksena. Sen voidaan katsoa olevan kunnon miehen velvollisuus, koska yhteisö on sisäistänyt käsityksen miehistä turvasatamana. Jyrkiäinen tuo keskusteluun mukaan symbolisen väkivallan käsitteen, jolla viitataan väkivallan käyttöön hyvien tarkoitusperien vuoksi. Kontrollia ei kyseenalaisteta, pikemminkin sen määrästä neuvotellaan. Kirjoituksen ehkä arvokkain huomio on, että kunnia ei ole muuttumaton käsite. Se sopeutuu ja muuttuu uusissa tilanteissa. Se on neuvoteltavissa. Tämä on erittäin arvokas tieto siirrettäväksi suomalaisen väkivaltatyön kontekstiin. Asioista voi keskustella, jos vain osaa hoitaa neuvottelut hyvin. Tutkimusalueella enemmistö ihmisistä oli muslimeja, mutta kristityt olivat vahva vähemmistö. Tutkimuksen perusteella eri uskontojen välille ei noussut esiin merkittäviä eroja suhtautumisessa kunnia-ajatteluun. Houkutus selittää kunniamurhia islamilla on erittäin suuri, tosin se vaikuttaa aivan liian helpolta. Varsinkin, kun yleisesti voidaan olettaa keskivertosuomalaisten islamin tietouden olevan suhteellisen vähäistä verrattuna siihen, kuinka vahvasti ja vankasti näemme julkisuudessa kunniaväkivallan olevan linkitetty suoraan muslimien erityisongelmaksi ilman selkeää argumentaatiopohjaa. Tämä keskustelupalstoilla ja lehdistössä tuon tuosta nouseva, erittäin vahva käsitys Islamin barbaarisuudesta kaiken väkivallan juurena haastaa miettimään kaikkia niitä muslimeita, jotka eivät käytä väkivaltaa. Ovatko he väärinoppineita muslimeja, koska eivät toimi muslimeina siten, kuin me olemme vallitsevan länsimaisen käsityksen mukaan sisäistäneet? Vääristyneet käsitykset, joita tietyt tahot verkossa keskenään vahvistavat ja muslimeista luodut stereotypiat saavat muslimiyhteisön vaikenemaan. Leimaamalla muslimit kunniaväkivallan aiheuttajiksi teemme erittäin vakavan virheen ja ohitamme sen muslimiyhteisön äänen, joka haluaa olla mukana yhteistyössä ja tehdä ennalta ehkäisevää kunniaväkivaltatyötä. OTM Anne Slåen pureutuu syvemmälle shari an ja kunniamurhien väliseen mahdolliseen yhteyteen. Artikkeli antaa kattavan katsauksen islamilaisen oikeuden perusteisiin ja esittää yleiskuvan tietyistä islamilaisen oikeuden rajapinnoista suhteessa 13

7 14 naisen kunnian käsitteeseen. Samalla tavoin kuin kunnian monia merkityksiä käsittelevä artikkeli ja kontrollin eri ilmentymiä kunniaväkivallan kautta käsittelevä kirjoitus tässä teoksessa, Slåenin artikkeli laajentaa näkökulmia islamilaisen oikeuden perusteisiin. Eurooppalaisen kunniaan liittyvän historian tuominen osaksi nyt käytävää kunniaväkivallan diskurssia on artikkelisarjan tärkeimpiä tavoitteita. Oikeus- ja rikoshistorian dosentti Satu Lidmanin artikkelin kautta pääsemme tutustumaan keskiajan ja esimodernin Euroopan käsityksiin kunniasta, häpeästä ja rangaistuskäytännöistä. Eurooppalaisen rikoshistorian ja maailmankuvan tarkastelu vertailevissa perspektiiveissä tyrmää ajatuksen, että puhuisimme vain toisten ulkopuolisten tekijöiden maailmankuvan erityispiirteistä. Tutustumalla Euroopan historian kollektiiviseen kunnian käsitteeseen ja siihen pohjautuviin rangaistuskäytäntöihin, pystymme paremmin lähestymään ajatusta, ettei kunniaan liittyvä väki-valta ole välttämättä ajallisesti pysähtynyt ilmiö, pysyvä muinaisjäänne, joka sijoittuu meistä katsottuna kaukaisiin maailmankolkkiin. Puhummeko samasta asiasta? Voiko Euroopan historian kunniakäsitteitä ja nyt keskusteltavaa kunniaväkivaltaa verrata? Varmasti voimme ja osin emme. Satu Lidmanin artikkeli tuo aihepiirin jatkotutkimuksen tärkeyden esiin: tulee etsiä ja nivoa eri kerroksia yhteen ja rakentaa ymmärrystä siitä, mitä on tapahtunut aiemmin ja mitkä tekijät vaikuttivat muutokseen. Yhteisöjen kehitys Euroopassa lähti johonkin suuntaan tietyissä olosuhteissa ja ajassa, joten tutkimalla kyseisiä vaiheita ja löytämällä yhtymäkohtia omasta historiastamme, olemme jo matkalla ongelman ymmärrykseen. Ratkaisujen löytämisen kannalta on erittäin hedelmällistä tuntea eurooppalainen menneisyys. Häpeä, arvottomuus, kelpaamattomuus, mitättömyys ja huonommuus ovat tämänkin ajan ihmisille sangen tuttuja tunteita, vaikka ne eivät enää olekaan kollektiivisesti koettuja tai kovin arvoladattuja tunteita. Edelleen ymmärrämme häpeän käsitteen, joka on itseluottamusta heikentävistä tunteista vahvimpia. Mutta se, mikä on hävettävää ja miksi, on ehkä muuttunut. Häpeäntunne on aina sidoksissa käsitykseemme siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat. Tämän yleisön hahmottamisen kautta voimme paremmin ymmärtää asioita, joita tehdään häpeän pelossa. Voimme vaikuttaa yleiseen asennoitumiseen: miten kohtaamme henkilön, joka kamppailee häpeän pelon kanssa. Kokoelman viimeisessä kirjoituksessa OTM / VT Pia Holm kirjoittaa kunniaan liittyvien konfliktien haasteista ja reflektoi niitä lainsäädäntöömme. Poliisi on julkisen vallan edustaja Suomessa ja sen tehtäviin kuuluu oikeusja yhteiskuntajärjestyksen turvaaminen. Kunniaan liittyvien väkivaltatekojen selvittäminen ja niiden ennalta estäminen kuuluvat poliisin toimintaan. Juridiselta kannalta lainsäädäntö on riittävä kun

8 niarikosten selvittämiseen ja jopa niiden ennaltaehkäisemiseen, mutta koska se on lähtökohtaisesti luotu suomalaisen yhteiskunnan tarpeisiin, kunniaan liittyvien rikosten ja rikosepäilyjen osalta joudutaankin pohtimaan juridisen välineistön toimivuutta. Haasteeksi kunniaväkivallan tutkinnan kannalta osoittautuu lähimpien sukulaisten rajautuminen todistamisvelvollisuuden ulkopuolelle, tulkin käyttöön liittyvät tekijät sekä pitkäkestoisen suojaamisprosessin luominen. Valtiovalta ei pysty takaamaan uhrin turvallisuutta kuin rajalliseksi ajaksi, mutta tiiviillä yhteistyöllä ja viranomaisten kesken tapahtuvalla tiedonvaihdolla voidaan saavuttaa paras mahdollinen suoja uhrille. Valtioneuvosto teki vuonna 2008 periaatepäätöksen sisäisen turvallisuuden ohjelmasta, jonka tavoitteena on tehdä Suomesta Euroopan turvallisin maa vuoteen 2015 mennessä. Ohjelmassa määritellään poikkihallinnolliset tavoitteet ja toimenpiteet, jotta jokainen voisi elää turvallisessa ympäristössä ilman pelkoa tai turvattomuutta. Myöskään kunniakonfliktien menestyksellinen ennaltaehkäisevä työ ja ratkaisutyö eivät onnistu jättämällä niitä ainoastaan poliisiviranomaisten tehtäväksi. Mikään taho ei kykene ratkaisemaan kunniaan liittyviä väkivallan tekoja yksin. Edellä esiteltyjen artikkelien tavoitteena on luoda keskustelupohjaa. Kirjoitusten pienestä määrästä huolimatta on havaittavissa käytettävän käsitteistön laajuus: esiin nousevat termit sukupuolittunut väkivalta, symbolinen väkivalta, maskuliininen väkivalta, patriarkaalinen väkivalta ja lukuisia muita määritteitä. Tarkoitus ei ole luoda uusia käsitteitä tai merkityksiä, ne muuttuvat väistämättä, aivan kuten kunniakulttuuritkin. Nyt kartoitetaan olemassa olevia työkaluja ja keskustellaan termien sisällöistä ja sopivuudesta. Kuten artikkeleista käy ilmi, kunnia-ajattelu on elämäntapa, tietynlainen ideologia. Silloin sitä tulee lähestyä niin monipuolisin keinoin kuin mahdollista: elämä on moninaista. Kokoelman artikkelit ovat kutsuhuuto, johon toivotaan vastattavan tutkijoiden taholta eri tieteiden kentiltä. Pyrkimys on kannustaa lisätutkimukseen ja tieteelliseen argumentaatioon. Tutkimuksen perusihanne on, että kutsuun vastataan ja asiat kehittyvät. Toivottavasti teos toimii innoittajana ja kannustimena rakentavalle keskustelulle. Tämän artikkelikokoelman syntyhistoriaa ohjasivat uteliaisuus, usko tutkimuksen voimaan ja kirjoittajien rohkeus tarttua haasteeseen. Lämmin kiitos kaikille kirjoitusprojektiin osallistuneille! Hämeenlinnassa syyskuussa 2009 Tanja Tauro 15