Kun isä lupasi TIMO MÄNNIKKÖ Se on kauniin punainen. Joo. Niin kuin isän taulussa. Mitä sinä nyt teet? Väritän. Näistä tulee siivet. Ei noin. Se kuluu. Sitä pitää säästää. Katsos tätä! Tämä onkin iso Sarlotta. Etkö muista, mitä sovittiin? Äh. Mitä haittaa tästä on? Katso, miten Sarlotta. Haluathan sinä, että isä tulee takaisin? Joo. Ota sitten vihko esiin. Jatketaan. Tylsää. Vähän aikaa. Voit käyttää sitä liitua. Sarlotta? Mutta sen jälkeen väritän lisää! Sen jälkeen. Äiti! huusi Enrik oven takana. Mammanpoika, Sarlotta tuhahti itsekseen. Eilen se oli haukkunut Sarlottaa pikkuvauvaksi ja nyt se parkui itse kuin pikkuvauva. Muuten oli olevinaan niin isoa että. Mitä nyt? kuului äidin ääni. Äiti seisoi kai keittiön ovella, Sarlotta arvasi. Seisoi sillä tavalla hassusti etukenossa niin kuin se aina seisoi. Ja kuivasi käsiään esiliinaansa. Sarlotta on taas komerossa! Enrik valitti. Ovi lukossa! 1
Kyllä se sieltä pois tulee, äiti sanoi. Ei äitiä kiinnostanut Sarlotan tekemiset. Kunhan tiesi, että Sarlotta oli talossa. Ja missäs muualla Sarlotta sitten olisi ollut. Kolinasta päätellen äiti oli jo palannut keittiöön. Mutta kun sillä on mun liitu! Mitä sanoit? äidin ääni kuuluikin ihan oven takaa. Enrik, puuttuuko sinulta liitu? Se uusi punainen. Se vei sen! Näitkö sinä? Ei Enrik ollut mitään nähnyt. Ei Sarlotta nyt niin tyhmä ollut. Sarlotta, avaa heti, äiti komensi ja koputti oveen. Turha silti kieltää, Sarlotta ajatteli. Kyllä ne tiesivät, missä se oli. Pojat eivät koskaan hukanneet tavaroitaan, eivät ainakaan kyniä tai liituja. Tai vaikka olisivatkin hukanneet, äiti ei sitä uskoisi. Ei jos Sarlotta oli talossa. Ja mihinkäs Sarlotta täältä olisi lähtenyt. Sarlotta! äiti komensi uudestaan ja koputti oveen entistä kovempaa. Ne eivät luovuttaisi, Sarlotta tajusi. Eivät ennen kuin saisivat liidun takaisin. Ne tutkisivat komeron ja löytäisivät vihkon. Näkisivät kirjoituksen. Keksisivät kaiken. Sarlotta avasi lukon ja työnsi oven auki. Siinä se on, äiti sanoi ja nappasi liidun Sarlotan kädestä. Nappasi niin äkäisesti, että Sarlotan sormiin sattui. Vaan eihän äiti edes huomannut. Äiti ojensi liidun Enrikille, nopeasti kuin kuuman perunan. Onko sinulta kadonnut muuta? Oletko varma? Entä veljiltäsi? Sarlotta otti Nallen kainaloonsa, nosti paperin lattialta ja astui ulos komerosta. Sitten Sarlotta sulki oven huolellisesti. Äiti kääntyi portaikkoa kohti. Enrik näytti Sarlotalle kieltä. Mammanpoika. Iklas! Ustus! huusi äiti. Missä te olette? 2
Äiti, ne on vielä koulussa, Enrik sanoi. Niillä on tänään se retkipäivä. Niinhän se olikin, äiti mutisi. Pitää muistaa kysyä... Ja sitten äiti muisti, että Sarlottakin oli paikalla. Mitä ihmettä oikein ajattelit, äiti sanoi ja tarttui Sarlottaa molemmista olkapäistä. Eikö tästä ole puhuttu? Sarlotta ei vastannut. Eikä äiti vastausta odottanutkaan. Puristi vain Sarlotan olkapäitä ja jatkoi: Et saa tehdä tuollaista! Et koskaan, kuuletko? Lintu, sanoi Sarlotta hiljaa ja ojensi paperin äidille. Äiti otti paperin käteensä ja tuijotti sitä. Muutama punainen viiva, kaksi isoa punaista läiskää. Ei äiti mitään lintua nähnyt, Sarlotta tiesi. Mutta ei myöskään kirjoitusta. Tässäkö kaikki? äiti kysyi hieman rauhoittuneena. Joo. Sarlotta, puhutko nyt totta? Joo, Sarlotta sanoi vähän kovempaa. Olihan se totta. Sarlotta ei ollut vielä ehtinyt kirjoittaa vihkoon mitään. Ei sillä liidulla. Äiti! Se on pilalla, huusi Enrik. Haluan uuden! Näytä, äiti sanoi. Ihan hyvä se on. Etkä saa uutta ennen kuin opit pitämään tavaroistasi parempaa huolta. Nyt oli Sarlotan vuoro näyttää kieltä. Ääliö! huusi Enrik ja osoitti Sarlottaa liidulla, kuin miekalla. Enrik, aloitti äiti, mutta Enrik oli jo juossut portaat ylös. Äiti oikaisi esiliinansa. Nojasi sitten eteenpäin ja katsoi Sarlottaa pää kallellaan: Sarlotta kulta Vain isä saisi sanoa noin. Sarlotta kulta, vaikka veljesi välillä unohtavatkin lukita laatikkonsa, et silti 3
Sarlotta ei silti saanut ottaa niistä mitään. Joo, joo. Sinä olet tyttö... Ja kirjaimet ovat tytöille... vaarallisia. Kyllä sinä sen ymmärrät. Sarlotta nyökkäsi. Sarlotta nyökkäsi aina kun äiti piti pienen tauon. Äiti ei sanonut mitään mitä ei ollut sanonut jo miljoona kertaa. Sarlotta lopetti kuuntelemisen. Ihan oikein Enrikille, jos sen liitu oli mennyt pilalle. Sarlotan olisi pitänyt katkaista se. Olisi pitänyt katkaista ne kaikki. Niin kuin Enrik oli katkaissut sen kullanvärisen siveltimen. Vahinko, ja pyh! Enrik tiesi hyvin, että isän tavaroihin ei saanut koskea! Sarlotta katsoi nurkkapöydälle. Valokuvan kehyksestä oli murtunut pieni pala. Joku, tietysti Enrik, oli joskus pudottanut kuvan lattialle, eikä äiti ollut hankkinut uutta kehystä. Mutta isä oli aina yhtä komea sotilaspuvussaan. Olisiko isä vihainen, kun saisi tietää siveltimestä? Enrikille varmasti. Entä Sarlotalle? Kun tämä ei ollut estänyt Enrikiä? Kuvassa isä hymyili. Sarlotan oli vaikea kuvitella isää vihaisena. Lopulta Sarlotta huomasi olevansa Nallen kanssa kahdestaan. Keittiöstä kuului tuttu kattiloiden kolina. Ei se mitään. Kynä onkin parempi. Sinä sanoit, että siitä loppuu kohta muste. Kyllä se riittää. Ota se esiin. Ai kynä? Niin. Ja vihko. Kauanko pitää vielä harjoitella? Minä osaan jo! Katso nyt Sarlotta. Sinä osaat jo. Niin osaankin! Osaanko? Nytkö me? Kyllä. Nyt. Otanko uuden sivun? Tänne ylälaitaan? 4
Juuri sinne. Mutta rauhoitu. Sinun täytyy olla tarkkana. Muistathan? Joo. Aloitetaan sitten. Kuka ensin? Enrik. Hyvä valinta. * * * Tämä on ihan tyhmää! Ustus huusi ja löi kirjan kiinni niin kovaa, että Sarlotta hätkähti. Sarlotan ote lipesi ja Nalle putosi porraskaiteelta. Ustus tässä tyhmä oli, Sarlotta ajatteli. Nyt Nallen täytyisi aloittaa alusta. Kirja auki, kuului Iklaksen ääni. Et saa poistua ennen kuin olet lukenut loppuun. Sillä oli taas se ilme, Sarlotta tiesi katsomattakin. Kohta Iklas laskisi kynän rauhallisesti pöydälle, laittaisi käsivarret ristiin rinnalle. Ja huokaisisi syvään. Perheenpää, muka. Sarlotta nosti Nallen lattialta. Sen pitäisi vähän levätä ennen seuraavaa yritystä. Sarlotta laittoi Nallen istumaan alimmalle portaalle. Siitä sen oli hyvä seurata kinastelua keittiössä. Mutta kun siitä ei ole mitään hyötyä! Huomenna kuulustelussa kyllä huomaat, mitä hyötyä siitä olisi ollut. Äiti etsi jotain yläkaapista. Ei löytänyt, avasi sitten alakaapin. Äiti ei halunnut nähdä poikien kirjoja, siksi se oli kaiken aikaa selin niihin. Miksi äiti sitten antoi poikien tehdä läksyjään keittiössä, Sarlotta mietti. Vaikka hyvin tiesi, miten tukala olo sille tuli pelkästä kirjoituksen näkemisestä. Ustus ei antanut periksi. Tässä ei puhuta mistään tärkeästä! Siinä se tuli, Iklaksen huokaus: Sinä olet aivan liian nuori päättämään, mikä on tärkeää ja mikä ei. Niin kuin sodasta, Ustus jatkoi itsepintaisesti. Tässä ei puhuta 5
siitä yhtään mitään! Miksi pitää sotia? Nalle alkoi selvästi olla kiinnostunut. Sarlotta istuutui portaalle sen viereen. Keittiöön ei tietenkään ollut menemistä silloin kun Iklas ja Ustus olivat siellä kirjoineen ja kynineen. Sitä ei kysytä tässä kuulustelussa, Iklas sanoi. Yrittäisit nyt vain keskittyä siihen, mistä Äiti! keskeytti Ustus tylysti. Kerro sinä. Miksi? Sota...? äiti sanoi päätään kääntämättä. Se on monimutkaista... Ei se ollut lainkaan monimutkaista. Sarlottakin tiesi, miksi. On opettaja selittänyt kaiken, Iklas sanoi. Ustus ei vaan ikinä kuuntele. Ei se osaa selittää kunnolla! Ustus intti. Ustus nyt ei tajunnut mitään vaikka kuinka hyvin olisi selittänyt. Toinen huokaus: Turha syyttää opettajaa. Se kyllä tekee parhaansa. Ja sinä olet sen lellikki! Miksi minun pitää olla pikkuveli? Haluan pikkuveljen, jota voi komennella! Onneksi Ustuksella oli pikkusisko, jota voi kiusata. Ustus. Ja Iklas myös, äiti yritti rauhoitella, edelleen selin poikiin. Nalle näytti siltä, että sen mielestä Sarlotan pitäisi puuttua peliin. Hyvä on: Minun vuokseni. Veljet lopettivat nahistelunsa. Kumpikin vain tuijotti Sarlottaa. Kuulivat sentään, Sarlotta totesi. Vaikka Sarlotta oli sanonut sen ihan tavallisella äänellään. Vielä pieni hetki hiljaisuutta. Sitten: Minun vuokseni? Mitä sekin muka tarkoittaa? Ei mitään, ei se edes ymmärrä, mistä puhutaan. Äitikin kääntyi viimein. Kuivasi käsiään esiliinaansa, mutta ei sanonut mitään. Sitä käydään minun vuokseni, Sarlotta päätti jatkaa. Joskus on pakko sotia, jotta lapset saisivat paremman maailman. 6
Varmaan pisin lause, jonka Sarlotta oli milloinkaan sanonut veljilleen tai äidilleen. Äiti käveli oviaukolle ja jäi sitten seisomaan siihen: Sarlotta kulta Äiti ei saanut sanoa noin. Sarlotta kulta, kuka sinulle on sellaista kertonut? Isä. Äiti kallisti päätään. Milloin? Sarlottaa alkoi kaduttaa, että oli avannut suunsa. Mutta kun ne eivät tienneet yhtään mitään, arvailivat vain. Ei se voi muistaa! huusi Ustus keittiöstä. Kun Sarlotta oli ollut silloin niin pieni. Joo, joo. Sarlotta muisti kaiken. Kuinka isä oli kantanut Sarlotan huoneeseensa. Kuinka isä oli luvannut palata. Kuinka isä oli luvannut Kun isä lupasi maalata taulun valmiiksi. Ustus nousi ylös niin nopeasti, että tuoli melkein kaatui. Isä ei voi tulla takaisin! Ustus oli väärässä. Sarlotta tiesi paremmin. Ustus juoksi äidin ohi. Isä on kuollut! Senkin... Senkin... Äiti astui kaksi askelta taaksepäin ja istuutui Ustuksen tuolille. Iklas kurkotti pöydän yli ja siirsi Ustuksen kirjan pois äidin ulottuvilta. Olihan äitikin ollut joskus tyttö. Äiti ei puhunut, katseli vain käsiään. Aivan kuin olisi vasta äsken huomannut ne. Ustus tuli Sarlotan viereen. Ei se tule takaisin! Ei ikinä! Ja se on tuon syytä! Ustus huusi ja osoitti Sarlottaa sormellaan. Ustuksen syytä se oli. Kun se oli tuollainen raivopää. Ustus tönäisi Sarlottaa ja juoksi sitten portaat ylös. Kohta se paiskaisi oven kiinni, Sarlotta ennusti. Noin. No niin, se siitä, Iklas ärähti ja vilkaisi Sarlottaa vihaisesti. Ja Iklas oli yhtä syyllinen. Kukaan ei voinut ottaa isän paikkaa. Nyt Ustus ei suostu tekemään enää yhtään mitään tänä iltana, Iklas 7
sanoi ärtyneenä. Ja reputtaa sitten huomenna, taas kerran. Ihan oikein sille. Sarlotta nosti Nallen kainaloonsa ja lähti nousemaan portaita. Äiti, koska sinä siivoat isän huoneen? Sarlotta pysähtyi. Äiti kääntyi katsomaan Iklasta, mutta ei sanonut vielä mitään. Ne tavarat pitäisi jo heittää pois, Iklas jatkoi. Varsinkin se taulu. Ei taulua, Sarlotta kauhistui. Näethän sinä, mitä se tekee tuollekin. Kun se vain istuu siellä huoneessa ja tuijottaa sitä kaiket päivät. Isä oli pyytänyt Sarlottaa pitämään huolta tavaroistaan. Sarlottaa. Ei äitiä, ei Ustusta. Eikä varsinkaan Iklasta, joka vain halusi isän huoneen itselleen. Siivota...? äiti sanoi epäröiden ja pudisteli sitten päätään. Vielä Iklas ei ollut saanut äitiä suostumaan. Mutta se olisi vain ajan kysymys, Sarlotta tiesi. Siitä oli tullut niin taitava. Oletko valmis? Joo. Mutta otetaankin Iklas seuraavaksi. Entä Ustus? Ustus on ihan pönttö. Mutta Iklas aikoo hävittää isän tavarat! Niin. Ja taulun! Siihen ei saa koskea! Ei tietenkään. Ei niin! Iklas ensin! Miksei molempia? Molempia? Yhdessä? Kyllä. Yhdessä. Voiko niinkin tehdä? Ei se ole yhtään sen vaikeampaa. 8
* * * Äiti...? sanoi Sarlotta epäröiden heti kun oli toipunut hämmästyksestään. Sarlotta oli luullut, että äiti olisi ollut keittiössä. Puuhailemassa omiaan, niin kuin aina siihen aikaan illasta. Sarlotta ei muistanut, milloin äiti oli viimeksi käynyt isän huoneessa. Niin, Sarlotta? äiti kysyi. Ei mitään, Sarlotta sanoi ja sulki oven. Äiti istui tuolin reunalla, eteenpäin nojaten. Kuin ei olisi tiennyt, oliko tulossa vai menossa. Sarlotta istuutui alas tutulle paikalleen, keskelle pyöreää tummansinistä mattoa. Siitä Sarlotta ja Nalle näkivät hyvin isän taulun. Äiti käänteli päätään ja katseli ympärilleen, Sarlotta huomasi silmäkulmastaan. Miksi se oli tullut tänne? Sarlotta olisi osannut liikkua huoneessa vaikka pilkkopimeässä: Pöytä ikkunan edessä, tuoli sen vieressä. Iso vaatekaappi takaseinällä, pieni hyllykkö toisella seinällä. Nurkassa kaappikello, jonka Sarlotta kävi vetämässä säännöllisesti. Ja taulu telineessään keskellä huonetta. Isän takki roikkui naulakossa oven vieressä, muut vaatteet olivat kaikki kaapissa siististi laskostettuina. Jokainen esine oli omalla paikallaan, hyllykössä tai pöydällä. Isä ei voinut sietää epäjärjestystä. Sarlotta huomasi ensimmäistä kertaa, miten paljon joka paikkaan oli kertynyt pölyä. Äiti ei ollut milloinkaan siivonnut huonetta. Ei kai se nyt aikonut siivota täällä? Nalle putosi Sarlotan sylistä. Nimi, halusi Nalle muistuttaa. Poiskirjoittamiseen tarvittaisiin oikea nimi. Sarlotan täytyisi selvittää se pikaisesti, ennen kuin äiti saisi päähänsä viimeinkin hävittää isän tavarat. Miten? Parasta vain kysyä suoraan. Mutta äiti katkaisi Sarlotan ajatukset: Mikä tuo ruskea on? 9
Sarlotta oli ymmällään. Äiti katseli taulua pää kallellaan. Sitten Sarlotta tajusi: tuossa vasemmalla, puiden välissä. Karhu, Sarlotta vastasi. Äiti ei sanonut mitään, tuijotti vain taulua. Äiti varmaan näki vain ison ruskean läntin. Vähän vaikeaa siinä olikin nähdä mitään muuta, Sarlotta ymmärsi. Kohta oli vielä ihan kesken. Isä tekee sen valmiiksi. Voi Sarlotta..., äiti sanoi hiljaa ja vaikeni sitten. Isän siveltimet olivat pöydällä kahdessa isossa purkissa. Parhaat siveltimet olivat punaisessa purkissa, myös se kaunis kullanvärinen. Huonokuntoisemmat siveltimet oli kerätty vihreään purkkiin. Mutta niistäkin jokainen oli puhdistettu huolellisesti. Jotta kaikki olisi valmiina, kun isä palaisi. Paljon uusia hienoja värejä mukanaan. Me tehdään se yhdessä valmiiksi, Sarlotta sanoi. Isän vanhoja värejä ei näkynyt pöydällä eikä hyllykössä. Eivätkä ne olleet myöskään vaatekaapissa, Sarlotta tiesi. Sarlotta oli aina ihmetellyt, miksi isä oli ottanut värit mukaansa. Kun kaikki muu huoneessa oli tallella. Ehkä se oli kuitenkin hyvä asia, Sarlotta mietti. Muuten äiti ei olisi ikinä antanut Sarlotan olla huoneessa yksinään. Ei jos siellä olisi ollut jotain millä kirjoittaa. Oliko se sittenkin ollut äiti, joka oli vienyt värit pois? Siksikö olet aina täällä? äiti kysyi. Odotat, että...? Äidin sanat olivat suunnattu Sarlotalle, mutta silti Sarlotasta tuntui, että äiti puhui vain itsekseen. Sinun ei pitäisi olla täällä niin paljon, ihan yksin... Olen niin pahoillani, että sinulla ei ole siskoa, tai veljeä... Emme koskaan ehtineet... Äiti vaikeni taas. Äiti puhui hyvin harvoin isästä, Sarlotta ajatteli. Ehkä tässä oli tilaisuus? Miksi ajoit isän pois? Äiti katsoi Sarlottaa hämmästyneenä. Ajoin pois...? äiti mutisi ja 10
pudisteli hitaasti päätään. Ei... Voi Sarlotta, se on monimutkaista... Mikä siinä oli monimutkaista? Miksi sitä ei voisi vain kertoa? Jos olisin tiennyt... Isä ei ollut kertonut Sarlotalle mitään syytä. Mutta sen oli täytynyt olla jotain mitä äiti oli tehnyt tai sanonut. Sarlotta ei pystynyt keksimään muutakaan selitystä. Äiti ei ollut koskaan palannut ennalleen. Kaikesta näki, että äiti kaipasi isää ihan yhtä paljon kuin Sarlottakin. Oli syy ollut mikä tahansa, äiti oli saanut kärsiä riittämiin. Miksi Sarlotta sitten oli joskus niin ilkeä äidille? Jos isäsi olisi tiennyt... Mitä olisi pitänyt tietää? Kun isäsi alkoi ottaa sinut mukaan huoneeseensa... Ja opetti maalaamaan? Niin, ensin Sarlotta oli saanut sekoittaa värejä. Sitten isä oli antanut Sarlotalle pienen siveltimen. Tuo kärpässieni tuossa, Sarlotta oli saanut tehdä siihen pilkkuja. Ja iso harmaa kivi sen takana, Sarlotta oli saanut värittää senkin melkein kokonaan. Jokin äidin katseessa kertoi Sarlotalle, että äiti ei sittenkään puhunut maalaamisesta. Sinä et muista. Et muista, kuinka keksit kirjaimet... Ja miten vaarallisia ne olivat? Kyllä Sarlotta sen tiesi. Ja osasi olla varovainen. Voi Sarlotta, se oli vahinko... Parempi, että et muista... Viimein Sarlotta ymmärsi. Miksi äiti ei halunnut puhua Sarlotalle isästä. Miksi äiti ei milloinkaan leikkinyt Sarlotan kanssa. Miksi äiti käyttäytyi kuin Sarlotta olisi jokin parantumaton vaiva, jonka kanssa vain olisi opittava elämään. Äiti uskoi, että Sarlotta oli syyllinen. Että Sarlotta oli aiheuttanut isän lähdön. Kaappikello tikitti verkkaisesti. Äiti istui edelleen samassa asennossa, tuolin reunalla. Sarlotan jalat alkoivat puutua. Äkkiä äiti nousi ylös ja lähti ovelle. 11
Kaikki oli nyt selvää. Äiti ei ansainnut Sarlotan sääliä. Äiti oli syyllinen, ei Sarlotta. Äiti. Äiti työnsi oven uudelleen auki. Niin, Sarlotta? Mikä sinun nimesi on? Nimeni? äiti hämmästyi. Etkö tiedä...? Sarlotta pudisti päätään. Nimi..., äiti sanoi hiljaa ja jäi tuijottamaan käsiään. Olihan äidillä nimi, Sarlotta ajatteli. Pakko olla. Lopulta äiti nosti katseensa ylös. Sesilja, äiti sanoi varovasti. Sitten hieman varmemmin: Kyllä, äidin nimi on Sesilja. Sait sen selville. Joo. Se-sil-ja. Sesilja. Ei kovin vaikea. Osaan minä! Tietysti osaat, Sarlotta. Enää yksi sivu jäljellä. Se riittää. Jos et tee virheitä. Onko tämä viimeinen? Kyllä, Sarlotta kulta. Tämä on viimeinen. Sitten isä tulee takaisin? Sitten isä tulee takaisin. * * * Ja katsos tätä, Sarlotta, isä sanoi ja otti esiin uuden putkilon. Tämä on ultramariini. Ultra...? Sarlotta sanoi epäröiden. Eikö se ole sininen? Se on aivan tietynlainen sininen, isä selitti hymyillen. Se on niin 12
kaunis värisävy, että sillä on ikioma nimi. Sarlotalla oli jo seuraava putkilo kädessään. Entä tämä keltainen? Tai ruskea...? Se on okra. Se on hieno, Sarlotta huudahti ihastuneena. Ne ovat kaikki hienoja! Juuri siksi ne toinkin, isä sanoi ja ripusti sotilastakkinsa huolellisesti tuolin selkämykselle. Ja tiedätkö mitä, Sarlotta? Mitä, isä? Minä näin, tätä et kyllä usko..., isä sanoi salaperäisesti, piti pienen tauon, ja sitten: Näin tiikerin! Tiikerin? Niin, Sarlotta kulta. Ihan oikean tiikerin. Sellaisen raidallisen? Niin, isä vahvisti ja ryhtyi käärimään paidanhihojaan ylös. Se olisi kiva taulussa, siellä ruohikon keskellä. Eikö olisikin? Joo! Tule, Sarlotta, mennään ja maalataan se sinne. Maalataan taulu valmiiksi. c 2010 Timo Männikkö Kuudes sija Turun Science Fiction Seura ry:n ja Suomen Tieteiskirjoittajat ry:n Nova-kirjoituskilpailussa 2010. Julkaistu Kosmoskynä-lehden numerossa 3/2011. 13