Stalin kävi täällä Numerossa 1/2010 Meänmaalta raportoinut Rovaniemen kirjeenvaihtajamme Pasi Pikkupeura palaa taas Arkangeliin (ks. Ontto ylevyys Stalinistisen arkkitehtuurin aika Kaltioissa 4 5/2009 ja 6/2009). Nyt seurataan vankileirien jälkiä ja kirjallisuuden polkuja. Mutta miten Lee Harvey Oswald liittyy Luoteis-Venäjän pääkaupunkiin? Saavumme taas Arkangeliin, Kenneth Mikko ja minä, marraskuussa 2008. Hotellihinnat ovat kesästä nousseet ja lähestyvät kotimaista tasoa. Keskustassa on täyttä, joudumme Solombalan puolelle hotelli Meridianiin, siisti paikka sinänsä. Kennethillä on tietokone mukana, sen käyttö maksaa, ja enemmän kuin huoneen esitteessä sanotaan. Hinnat ovat juuri nousseet, sanoo vastaanottovirkailija. Mutta jos te mainostatte tähän hintaan niin teidän pitää myydä myös. Aina sama juttu, tuhahtaa yleensä niin lupsakka ruotsalainen myöhemmin. Protestoinnilla ei ole muuta vaikutusta kuin se, että meidän huoneista kerätään esitteet pois. Hotelleja ei ole tarpeeksi vastaamaan lisääntyneeseen matkailuun. Ja me ulkomaalaiset olemme melko uusi ilmiö Arkangelissa, joka oli suljettu kaupunki neuvostoajan päättymiseen saakka. Emigrantti Eugenie Fraser (1905-2002) harmittelee kuuluisien muistelmiensa lopussa, ettei pääse vierailemaan synnyinkaupungissaan. Kirja ilmestyi 1985, jolloin kirjoittaja oli jo kahdeksankymmentä. Onneksi hän eli ja näki Neuvostoliiton kaatumisen ja palasi Arkangeliin juhlittuna sankarina. Entisen suljetun kaupungin atmosfääriä kuvaa Leninin patsas (1988), viimeinen lajissaan Neuvostoliitossa. Pian pystytyksen jälkeen niitä alettiin muualla kaataa. Hotellihuoneen ikkunasta on sentään näkymä Vienajoelle. Välissä on pari sataa metriä leveä unohtunut maakaistale jolla on muutama röttelö ja niitä kiertävä koiralauma. Tonttimaa joen rannalla sillan kupeessa luu- Teksti ja kuvat: Pasi Pikkupeura VERKKOARTIKKELI, kaltio 4 5/2010
lisi houkuttelevan gryndereitä ja kaupunkisuunnittelijoita, mutta mitään ei näytä tapahtuvan, ei ole tapahtunut tällä kohtaa vuosikymmeniin. Solombala on omituinen nimi, eivätkä paikalliset osaa sitä selittää. Nimeä on yritetty yhdistää Pietari Suuren käyntiin paikkakunnalla, vaikka se on paljon vanhempi. Joku on nähnyt siinä suolompolon (lompolo = lampi, järven tapainen joen laajentuma, Lapin saamelaisperäistä murretta), mutta eihän täällä ole lappilaisia tai saamelaisia kulkenut. Arkangelilainen kirjailija Jevgeni Kokovin (1913 1977) sanoo Solombalan merkitsevän soista maata mutta unohtaa mainita millä kielellä (Kokovin 2006, 29). Luonnon puolesta suomaa sinänsä sopisi. Tulisiko sana vepsästä? Kokovinin kirjan Lapsuus Solombalassa julkaiseminen suomeksi 2006 on pieni ihme. Alkuteos on vuodelta 1947 ja edustaa sosialistista realismia, muutahan ei tuohon aikaan saanut Neuvostoliitossa julkaista. Tyylisuuntaa ei olekaan suomennettu sitten 1980-luvun. Tässä tapauksessa poliittinen propaganda ei juuri haittaa, kyseessä on vallankumouksen pyörteisiin sijoittuva poikakirja, jossa välillä etsitään aarretta, välillä toimitaan bolševikkien kuriireina. Valkoarmeija ja sen brittiläiset ja amerikkalaiset liittolaiset ovat tietysti lurjuksia. Solombalan työläispoikien näkökulma on kovin toisenlainen kuin puoleksi skottilaisella porvarisneito Fraserilla. Hänen mukaansa arkangelilaiset kävivät innolla kauppaa liittolaisten kanssa. Kokovinilla ja Fraserilla on samantapainen kohtaus. Ulkomaiset sotilaat jäädyttävät ison liukumäen. Kokovinilla humalaiset sotilaat yllyttävät pikkupojan laskemaan siitä ja tämä katkaisee molemmat jalkansa, sotilaat luikkivat pakoon (Kokovin 2006, 106). Fraserilla sotilaat nimenomaan yrittivät estää lapsia laskemasta aikuisille tarkoitetusta mäestä, usein huonolla menestyksellä (Fraser 1987, 250). Tosin Fraserkin kritisoi ulkomaan apua: tukea olisi pitänyt antaa diplomaattisemmin, ja se olisi pitänyt perustua hieman enemmän tasavertaiseen kumppanuuteen (mt., 265). Solombala on merimiesten ja telakkatyöläisten omintakeinen kaupunginosa, jonka keskustasta erottaa Vienajoen haara. Jo 1693 Pietari Suuri perusti tänne telakan, 500 ruplan setelissä se on kuvattuna. Täällä sijaitsi myös liikemies Mihail Sutjaginin eriskummallinen hökötys, jota on sanottu maailman korkeimmaksi puiseksi omakotitaloksi. Se purettiin hengenvaarallisena joulukuussa 2008, netistä sen vielä löytää. Alkaa hirvittää, kun huomaan heijastimeni pudonneen. Etsin turhaan sellaista kaupoista, venäläiset eivät kerta kaikkiaan käytä heijastimia. Ehkä Barentsin alueen heijastinkampanja olisi paikallaan säästäisi ihmishenkiä. Kenneth on jo omaksunut venäläisen deterministisen elämänasenteen ja puikkelehtii huoletonna vilkkaan liikenteen seassa, minä yritän löytää liikennevalot tai edes suojatien. Arkangelin ystävämme pitävät meitä hiukan tärähtäneinä kun kerromme lähtevämme Kotlasiin (67 000 as.). Miksi ihmeessä joku menisi Kotlasiin? Selitän, että siellä sijaitsi kuuluisa Gulagin risteysasema, josta Aleksandr Solzhenitsyn ja monet muut ovat kirjoittaneet. Kiinnostustani pidetään ilmeisesti jo pakkomielteenä, vaikka pikemminkin olen vältellyt aihetta, Solzhenitsyniäkin luin vasta tänä vuonna raskasta sekä sisältönsä että tyylinsä puolesta. Anne Applebaum sai huomata, että ulkomaalaisten kysymyksiin Gulagista suhtaudutaan Venäjällä ristiriitaisesti. Toiset pitivät niitä tärkeinä, toiset epäoleellisina. Johan niistä puhuttiin 90-luvun alussa ja Ei kuulu sinulle olivat tavallisia vastauksia. Venäjällä on muutamia terrorin uhreille pystytettyjä muistomerkkejä, esim. Memorial-yhdistys on tuonut kiven Solovetskista Moskovaan Lubjankan pahamaineisen vankilan eteen. Kansallista museota tai muistopaikkaa ei ole eikä tapahtumia ole tutkittu rikoksina. KGB:n miehet saivat pitää eläkkeensä ja datšansa. (Applebaum 2003, 565 572.) Mitä kauemmas menneisyyteen Stalinin uhrit häviävät, sitä vahvempi ja valaistuneempi tulee Stalinista. Uhrit ovat ajan pilvenhattaroita. (Jerofejev 2007, 241.) Saksassa sentään on yritetty käydä natsi-historiaa läpi. Mutta minkäs teet, jos tämä on Venäjä eikä Saksa; Venäjällä kaikkiarmahtavuus on yhtä kuin välinpitämättömyys kertaa avuttomuus, toteaa Mihail Berg elegantin raivokkaassa kirjassaan Kirje presidentille (Berg 2006, 112). Vankileirejä ei ole haluttu säilyttää muistoina. Venäjän ainoa museo, jossa on osia vankileiristä, lienee Permissä (Applebaum 2003, 506). On tietenkin Solovetskin tapaisia paikkoja: koko saaristo oli yhtä leiriä ja Solovetskin museossa kyllä esitellään vainoja. Munkit kuulemma haluai sivat nyt siirrättää museon muualle. Lahoavia leirejä löytää kyllä, jos on viitseliäisyyttä etsiä, esimerkiksi englantilainen kirjailija Roger Took vieraili niillä Kuolassa, paikallisen Memorial-yhdistyksen opastamana (Took 2004, 238). Vankityön jälkiä näkee monissa kaupungeissakin, ei tarvitse metsiin mennä. Esimerkiksi Severodvinsk (vuoteen 1957 Molotovsk, 50 000 as.) neljäkymmentä kilometriä Arkangelista on vankien rakentama. Se on periaatteessa edelleen suljettu mutta ainakin marraskuussa 2008 sinne pääsi helposti. Kaupunki on siisti ja vauraan oloinen, ehkä se on saanut verohelpotuksia kuten jotkut suljetut alueet? (Hakala 2008, 234.) Huhujen mukaan Joseph Brodsky vietti osan vankeudestaan Severodvinskissä. Toivottavasti ei kuitenkaan ydinsukellusveneiden huoltotöissä, niissä vangit saivat vaarallisia määriä säteilyä (Shifrin 1981, 121). Jos hän olisi sattunut kaupunkiin muutamaa vuotta aiemmin, olisi hän voinut törmätä merkilliseen mieheen, jonka kanssa harjoittaa rakasta englannin kieltä: Lee Harvey Oswald, John F. Kennedyn murhaajana sittemmin tunnettu. Ehkä he olisivat keskustelleet runoudesta, ainakin Don DeLillo on hienossa Vaaka-romaanissaan laittanut Oswaldin lukemaan Walt Whitmania. Oswald itse kirjoitti asiaproosaa ja omasi ainakin Norman Mailerin mielestä poleemisia lahjoja, tosin lukihäiriö haittasi (Mailer 1995, ii). Mitä Oswald Severodvinskissä teki? Ehkä oli vain sukuloimassa? Hän oli Minskissä mennyt naimisiin arkangelilaisen Marina Prusakovan kanssa, jonka insinööri-isä oli ilmeisesti vankina ollut Severodvinskiä 2
rakentamassa ja sitten kadonnut tietämättömiin. Setä taas oli eversti, jonka tehtävänä oli vankityön valvonta (Mailer 1995, 17 18). Sukulaiset joutuivat hankalaan tilanteeseen kun Oswald julistettiin ampujaksi. Nykyään aika yleinen käsitys on että Kennedyn ampujia oli vähintään kaksi ja Oswaldilla oli kai vain syntipukin osa (Kuosma 2004, 106). Oswaldin ajasta Severodvinskissä on kirjoittanut paikallishistorioitsija Olga Golubtsova, sen kummemmin esimerkiksi DeLillo tai Mailer eivät asiaa mainitse, vaikka heidän romaanit pohjautuvat laajaan taustatyöhön. Mailerin Oswald s Tale An American Mystery on raamatunpaksuinen järkäle, jota varten esim. Oswaldin leskivaimoa haastateltiin viisi päivää. Golubtsovan uusin kirja käsittelee erikoista vankiryhmää. Kun liittoutuneet toimittivat apua Arkangelin kautta, syntyi englantilaisten merimiesten ja arkangelilaisten naisten välille romansseja, syntyi lapsiakin. Sodan jälkeen naisia rangaistiin tästä pitkillä leirituomioilla. Nyttemmin jotkut pariskunnat ovat tavanneet uudestaan. Teos sai Lomonosovin palkinnon. Venäjän kuuluisin yleisnero, runouttakin yritellyt Mihail Lomonosov (1711 1765) oli Arkangelin läheltä Mišaninskajan kylästä talonpoikaisperheestä ja hänelle on omistettu Arkangelissa yhtä ja toista, patsas on vuodelta 1832. Kotikyläkin on nykyään Lomonosova. Mainittakoon, että Lomonosovin mukaan suomalaisheimoilla on ollut tärkeä rooli Venäjän historiassa: Suomi oli ollut hyvin voimakas ja omien hallitsijoidensa johtama (Kovalenkon 2009, 21 mukaan). Suosikkini venäläisessä leirikirjallisuudessa on Abram Tertzin alias Andrei Sinjavskin Kuorosta kohoaa ääni (1979). Sinjavski oli 1960- luvun kuuluisimpia toisinajattelijoita, kirjallisuudentutkija, joka sai seitsemän vuoden tuomion. Kirja perustuu leireiltä vaimolle lähetettyihin kirjeisiin, minkä vuoksi niissä ei voinut tietenkään olla suoraa kritiikkiä, se olisi sensuroitu. Kirjallisuuteen, luontoon ja metafysiikkaan liittyvät pohdiskelut eivät sensoreita niin kiinnostaneet. Monesti lähtökohtana on leiriarjen havainnointi. Kun elämä on tyhjää ja ankeata ja vaatetus harmaa, muuttuvat ihmiskasvot tätä väritöntä taustaa vasten tavattoman ilmeikkäiksi. (Tertz 1979, 21.) Leiri tekee ihmisestä säilykkeen. Se joka on joutunut tänne alaikäisenä saattaa säilyttää vielä vanhana miehenä keskenkasvuisen pojan maneerit ja ulkomuodon. (mt., 43.) Kysymys: minkä tähden on niin mukava pitää harteillaan päällystakkia, toppanuttua taikka vaikka vain pikkutakkia? Varmaan siksi että siitä muodostuu selkään jonkinmoinen katto, sitä elää suojassa, omassa talossa. (mt., 193.) Ymmärrän, että Sinjavskin nöyrä tyyli ärsyttää monia; aivan kuin mies olisi kansanperinteen keruumatkalla tai retriitissä, ei suinkaan syyttä suotta totalitaarisen valtion vankilassa. Tästä ei ole pitkä matka jonkinlaiseen marttyyrismiin, jota Venäjällä tapaa: kuinka he kärsivät Anti- Kristuksen kynsissä muun maailman puolesta. Miten kauheuksista kirjoittaa? Moni on valinnut toteavan tyylin, mutta huumoriakin on käytetty, on jopa poikakirjamaisia seikkailujännäreitä. Art Spiegelman käyttää sarjakuvaromaanissaan Maus selviytyjän tarina (1990) eläinhahmoja. Illalla juhlitaan ystäväperheen kotona runsaaseen venäläisjuutalaiseen tapaan, johon nykyään kuuluu nähtävästi myös koti-karaoke. Hauska huomata, että valikoimasta monta kappaletta on suomeksikin levytetty. Seuraavana päivänä yleisen saunan löylyt ovat makoisat, paikka muistuttaa sekä asiakaskunnan että tunnelman puolesta kuulua Harjutorin saunaa Helsingin Kalliossa. Vastoja myydään, hardcore-tyypeille myös kuusenoksista tehtyjä. Kauniina kesäpäivänä voi Arkangelissa istua Vienajoen rantakadun terassikahviloissa, talvisin valinnanvaraa ei ole liiemmälti. Muodikkaita nuorison suosimia latte-paikkoja on kyllä, joka niistä pitää. Istuin eräässä sellaisessa tyypilliseen tapaani lätsä vihreä, tyylikäs, merkkituote päässä. Tarjoilijatar, nuori tytönheitukka nappasi sen: Tuo ei varmaan ole tarpeen, ja laittoi naulakkoon. Vastaavaa ei koskaan sattuisi Suomessa. Illallista nautimme taas kodikkaassa 70-lukulaisessa tanssipalatsissa Severissä, jossa on aina hilpeä meno ja jonkun syntymäpäivät. * * * Venäläiset ovat tunnetusti kovia Beatles-faneja, junassa Arkangeli Kotlas heidän hittinsä soivat taukoamatta. Ja vaikka hytin kaiuttimen saa suljettua, raikaa musiikki käytävältä. Juna on hidas ja tukalan kuuma. Kieltämättä klaustrofobiseen tunnelmaan jotkut kappaleet sopivatkin, ainakin ne joissa lauletaan: Asumme kaikki keltaisessa sukellusveneessä ja Apua!. Ravintolavaunuakaan ei ole, vain pieni ahdas seisoma-puhvetti, joka menee aikaisin kiinni. Kotlasin asema on asiaan kuuluvasti stalinistista tyyliä. Krumeluurit ovat karisseet, konservointi käynnissä. Aseman edessä seisoo Leni- 3
nin patsas. On myös punatähti-veturi kai vallankumouksen vääjäämättömyyttä kuvaamassa. Yhdessä ne muodostavat merkillisen tilataideteoksen kun kauempaa katsoo: aivan kuin Lenin olisi jäämässä kiitävän junan alle! Mutta tietenkin Suuri Junanlähettäjä olisi viime hetkellä hypännyt sivuun ohjaten veturin oikealle raiteelle pelastaen näin lamaantuneen väkijoukon. Kotlas on niin keskellä ei-mitään, että sen on pakko olla olemassa, ihmisjärki ei kestäisi enempää ei-mitään täällä. Lisäksi se on paitsi rautateiden myös jokien risteyksessä, itse asiassa rautatie-, bussi- ja laiva-asemat sijaitsevat vieretysten. Tulevaisuuden uskoa edustaa uusi kauppakeskus, jossa on rullaportaatkin. Ei ole niin kovin kauaa siitä, kun Rovaniemelle saatiin ensimmäiset rullaportaat, taisi olla 60-luvulla Leppäluodon vaatetavarataloon. Hotelli Sovjetskajaa Karl Marxin kadulla laajennetaan, se vaikuttaa olevan osin opiskelija-asuntolana. Yö yhden hengen huoneessa maksaa vain kymmenisen euroa. Hotelliin kirjoittautuminen samoin rahan vaihto pankissa on jotenkin kovin mutkikasta. Ehkä se on sitä perua kun kaupunki oli suljettu? Vieläkin täällä on joku ohjustehdas. Missään ei myydä kaupungin karttoja, paikalliset eivät niitä tarvitse, turisteja ei ole. Vai onko kyse sotasalaisuuksista? 70-luvulla Neuvostoliitossa oli melkein mahdoton löytää kaupunkien karttoja (Smith 1976, 398). Kuvaan ylikulkusillalta kaupungin halkovaa rataa, yritän kuvitella vankikolonnoita. Vankien rahtaaminen ympäri Neuvostoliittoa oli suuritöistä, tosin matkustajien mukavuudesta ei tarvinnut välittää. Ylisullotuista vankivaunuista, stolypineistä, on lukuisia kauhukertomuksia. Tarvittiin myös erityisiä vaihtoasemia, eräs sellainen oli juuri Kotlas, tosin kiihkeämpi ja vilpittömämpi kuin moni muu: Kiihkeämpi siksi, että siitä avautuivat tiet kaikkialle Euroopan puoleisen Venäjän koillisosiin, vilpittömämpi siksi, että se sijaitsi syvällä Arkkipelagin alueella, niin ettei tarvinnut salailla keneltäkään (Solzhenitsyn 1974, 39). Tuhansia ihmisiä odotteli Kotlasissa seuraavaa leiriä, joskus kuukausikaupalla, aivan alkeellisissa oloissa. Eräs heistä oli Otto Ville Kuusisen vaimo Aino Kuusinen. Hän tapasi Kotlasissa Petroskoin suomalaisnaisia, joiden miehet oli jo teloitettu. Yhdessä he todistivat joukkomurhaa: ryhmä nuoria miehiä teljettiin hirsirakennukseen, johon pumpattiin vettä kunnes kaikki olivat hukkuneet. (Kuusinen 1972, 218 219). Samoihin aikoihin tuli tiensä päähän Kotlasissa myös muiden muassa runoilija, Maksim Gorkin kirjeenvaihtoystävä Jalmari Virtanen (Ruhanen 1989, 218). Ei auttanut vaikka oli runoissaan ylistänyt niin Leniniä kuin syksyä Suurta (Laulu lokakuulle 1987, 25, 51). Aino Kuusisen matka jatkui Vienajokea Arkangeliin, missä hän ohimennen tapasi vankijonossa vanhan ystävänsä saksalaisen kommunistin Hugo Eberleinin. Hän oli ollut Leninin uskottu ja nainut tämän kasvattityttärenkin. Eberlein liikkui vaivalloisesti ja oli pahoin pöhöttynyt. Vartijat ampuivat hänet saman tien, Kuusinen jatkoi Jäämerta kohti Vorkutaa yksi hyytävimmistä paikannimistä Gulagissa (Kuusinen 1972, 221 222). Kuusinen vietti vankileireillä yli viisitoista vuotta. Miehensä joka ihmeen kaupalla itse puhdistuksista selvisi ei ilmeisesti halunnut tai voinut auttaa, vaikka kuului kommunistijohtoon. Stalin oli vangituttanut myös Kuusisen pojan vaimoineen, hän mielellään järkytti työtovereitaan tällä tavoin. Tosin eräänlaista demokratiaa Stalin tässä noudatti terrorisoimalla myös omia sukulaisiaan. Vankeudesta päästyään Aino Kuusinen kieltäytyi tapaamasta miestään; tosin tämän suureellisiin hautajaisiin, jossa uurna upotettiin Kremlin muuriin, hänet pakotettiin 1964. Pian tämän jälkeen hän loikkasi länteen ja oli ensimmäinen korkeaan puoluejohtoon sidoksissa ollut jolta se onnistui, Stalinin tytär Svetlana Allilujeva muutti seuraavana vuonna. Kuusisen muistelmat Jumala syöksee enkelinsä ilmestyivät hänen kuolemansa jälkeen 1972, siis kaksi vuotta ennen Solzhenitsynin Vankileirien saaristoa. Ne on käännetty mm. englanniksi, ranskaksi ja venäjäksi, alun perin ne on kirjoitettu saksaksi. Kuusisen kirjaa moitittiin aikoinaan liian mielikuvitukselliseksi, mutta sittemmin arvostus on noussut ja esim. Applebaumin teoksessa se on lähteenä. Ja vaikka Aino Kuusinen työskenteli miehensä kanssa Kommunistisessa Internationaalissa, ei hänen vakaumuksensa tainnut olla kovin syvä, muistelmista puuttuu se aatteellisen luhistumisen aiheuttama tyhjyyden tunne, joka on tyypillinen monen kommunistivangin muistelmille. * * * Solvytšegodskin (4 000 as.) historiallinen kaupunki sijaitsee parikymmentä kilometriä Kotlasista. Minibussi ja muutama henkilöauto odottavat lauttaa, kaupunki sijaitsee Vytšegda-joen toisella rannalla. Täällä on odotettu ennenkin, rantapusikot ovat täynnä tyh- 4
jiä oluttölkkejä ja muuta roinaa. Viljellyt, Peräpohjolan mieleen tuovat jokirannat ovat mukava näky pitkien taiga-taipaleiden jälkeen. Pureva pakkanen, joki osin jo jäässä. Vastarannalla kohoaa komea mutta rapistunut Marian ilmestymisen kirkko (1584), sähkölinja on rumasti vedetty sen vierestä. Sähköistäminen + neuvostovalta = kommunismi oli Lenin päätellyt joulukuussa 1920 (Drobižev 1970, 129). Olin joskus töissä Oulun yliopiston kansantaloustieteen laitoksen kirjastossa. Se oli muuttamassa Linnanmaalle päärakennukseen, samalla osa kirjoista poistettiin. Otin roskista itselleni pienen APN:n kustantaman kirjasen nimeltä Power Industry USSR 1958 1965 1970, minua miellytti siinä suuruudenhulluuden ja aapismaisen kuvituksen kombinaatio. Sisällysluettelo on eräänlaista ready-made-runoutta: TWENTY TIMES THE DISTANCE TO THE MOON WHAT GIANTS CAN DO SUPER THERMAL POWER STATIONS SET THE RECORD WHAT IS THE COLOUR OF GOLD? THE MACROENERGY OF MICROPARTICLES TOMORROW WILL BE DIFFERENT Kirjaa ei sentään oltu ostettu kirjastoon vaan se oli saatu lahjoituksena loppuvuodesta 1970, varmaan joltakin neuvosto-delegaatiolta. Lauttarannassa ensimmäisenä vastassa on outo metallilevyistä hitsattu venäjänsininen mökki, jonka käyttötarkoitusta voi vain aprikoida. Näitä on paljon Venäjällä. Ruoste tekee siitä kuvauksellisen, valitettavasti päivä on lyhyt ja harmaa. Solvytšegodskin kukoistus perustui suolaan (sol = suola), joka teki paikallisesta Stroganov-suvusta mahtavan. Suola sitten loppui mutta Stroganovit olivat ehtineet jo kohota ylimpään aateliin ja rikastuivat edelleen muilla keinoin. Kyseessä on juuri se lihasoppasuku, joka sitten pakeni vallankumousta ulkomaille. Nyttemmin on suvun päämies, ranskalaisnainen, käynyt juuriinsa tutustumassa. Sanotaan että paikkakunnalla asuu yhä sitä Stroganovien sukuhaaraa, josta ei ikinä tullut mitään. Kaupungissa oli aikoinaan parikymmentä kirkkoa, useimmat juuri Stroganovien rakennuttamia. Kommunistit niitä kilvan hävittivät, jäljelle jäi kolme, joita nyt verkkaisesti kunnostetaan. Kesällä konservoijia tulee avuksi etelästä. Erään Brežnevin aikaisen kerrostalon päädyssä on koristekuvioita. Valokuvaa Suomessa tutkaillut ortodoksi-ystäväni väitti niiden muistuttavan kovasti käs paikkojen, ikoni-liinojen, kuvioita. Tietenkään uskonnollisia symboleja ei 60-luvulla seiniin tehty, mutta ehkä joku on kommunisteja harhauttanut, selittänyt niiden olevan vain folkloristisia ornamentteja? Tämän tapainen vastarinta ei Neuvostoliitossa ollut harvinaista. Yhtä hyvin käs paikkojen kuviot voivat olla vanhempaa, pakanallista perua, minä mikään käs paikka-ekspertti ole. Stalin eli karkotuksessa Solvytšegodskissa 1909 10, ja siellä toimii Venäjän ainoa Stalin-museo, joka kuitenkin on nyt kiinni: tulosta olisi pitänyt ilmoittaa edeltä. Samapa tuo, tavallinen hirsitalo, joita kaupungissa on onneksi säilynyt enemmänkin. Alkuperäistä kalustusta ei ole. Taloa on vasta remontoitu, muun muassa lautakatto on uusittu, jopa valvontakamera on asennettu. Myös tien vastakkaisella puolella olevassa puutalossa on Stalin kyltin mukaan asunut. Se on huonommassa kunnossa, mutta jonkinlaista pintaremonttia on aloiteltu. Pihan perällä on hyysikkä, tuskin Stalinin ajoilta sentään. Museon pihalla on kaksi pitkää vihreäksi maalattua puistonpenkkiä, joissa vanhat stalinistit voivat ihmetellä maailman menoa. Penkit ovat tuota tuttua koristeellista tyyliä, jota tapaa ympäri entistä Neuvostoliittoa, esimerkiksi Kadriorgin puistossa Tallinnassa. Raskastekoinen valurautarunko, istuinosa puurimoista, hyvä istua. Stalinin olot karkotuksessa olivat kovin toisenlaiset kuin myöhemmin vangeilla Gulagissa, hän esimerkiksi metsästeli mielellään yksin. Hänellä oli paikkakunnalla karkotettujen joukossa kaksikin rakastajatarta, joista toisen odessalainen aatelisneito hän jopa kihlasi ja sitten melko pian unohti. (Montefiore 2008, 211 213.) Maalaiskaupungin pienet kuviot alkoivat pian Stalinia kyllästyttää ja hän karkasi valeasussa pitkä perinteinen sarafaani-hame! Pietariin. Parin vuoden päästä hänet saatiin kiinni ja palautettiin kärsimään karkotus loppuun. Tällöinkin hän meni kihloihin ja teki lapsen, ei kylläkään kihlatulleen. Pojasta Konstantin Kusakovista tuli televisiojohtaja vastuualueinaan kirjallisuus ja draama, missään yhteydessä Stalin ei häneen koskaan ollut. (mt., 230 231, 351, Petäjä 2008.) Seksuaalinen suurpiirteisyys tuntuu olleen bolshevikkien parissa tavanomaista. Vielä helpommin karkotuksessa selvisivät Leninin tapaiset aatelisherrat. Hänellä oli mukanaan vaimo, anoppi ja sisäkkö taloutta hoitamassa, jotta itse saattoi keskittyä kirjoittamiseen. Rakastajatar Inessa Armand ei sentään tällä kertaa seurannut kuten usein porukan kierrellessä Eurooppaa. Lenin oli Siperiassa kuin eriskummalliselle luontolomalle eksynyt, hän tervehtyi pikkuvaivoistaan ja pyylevöityi. Myös Lenin oli innokas metsämies ja tilasi erityiset silonahkaiset sormikkaat harrastustaan varten. (mt., 124, Solzhenitsyn 1978, 58.) Stalinin onnistui karata kuusi kertaa, Gulagista karkaaminen oli paljon vaikeampaa, mutta sitä yritettiin, monesti määränpäänä oli Suomi. Innokkain suomalainen karkailija oli varmaan Tauno Flinkman, jonka kirjan nimikin on Neljästi karkuteillä: muistelmia 22 vuoden vankeusajalta Neuvostoliitossa (1957). Flinkmanin karkausyritys Kotlasista löytyy myös antologiasta Suomalaisia vankileirien saaristossa (2002). Pakko on muistaa myös virolaista Kristjan Palusalua, joka voitti painikultaa Berliinin olympialaisissa 1936. Ensimmäisen neuvostomiehityksen 5
aikana hänet lähetettiin pakkotyöhän Kotlasiin. Hän yritti karata Suomeen mutta jäi kiinni ja määrättiin puna-armeijan rangaistuspataljoonassa hyökkäämään sinne. Palusalun onnistui kuitenkin loikata, kaiken lisäksi hän törmäsi Suomen puolella melkein ensimmäiseksi tuntemaansa Heikki Savolaiseen, painin olympiamestari hänkin. Suomalaiset palauttivat Palusalun Viroon, joka oli tuolloin saksalaisten miehittämä. Neuvostoliiton vallattua Viron uudelleen Palusalu joutui vankilaan ja eli sen jälkeen syrjittynä, kunnes yllättäen pääsi 1987 Neuvoston-Viron laulujuhlille lavalle puhumaan, elettiin jo sitä aikaa. Hän kuoli sydänkohtaukseen seuraavana päivänä. Rintamakarkuri Palusalun sekalaisiin töihin oli kuulunut toimiminen mallina neuvostosankaria esittävälle Pronssisoturi-patsaalle, jonka siirron johdosta jotkut hulinoivat Tallinnassa keväällä 2007. Palusalun elämässä olisi kyllä ainesta elokuvaksi. (Hakala 2008, 331 334.) Oleellisin ero, kun verrataan Leninin ja Stalinin vankeutta Leninin ja Stalinin vankileireille joutuneiden vankeuteen, on tietenkin se, että Lenin ja Stalin olivat oikeasti syyllisiä siihen, mistä heitä syytettiin. Vvedenskin barokkikirkko (1693) on erikoinen ja kärsinyt. Pihalla on turisteille suolalähde katetussa majassa, mekin maistamme: suolaa. Lähettyvillä on leijonapatsas, joka tyylinsä puolesta sopisi paremmin jonnekin Keski-Eurooppaan. Koska Kenneth on horoskoopissa leijona ja muutenkin samaistuu eläimeen, haluaa hän välttämättä kuvan itsestään sen äärellä. Minun otokset eivät onnistu, hämärtää jo ja Kennethin kamera on outo käyttää. Kenneth päättää ottaa kuvan itse ja noin viidentoista minuutin kiipeilyn ja kieriskelyn jälkeen hän on tyytyväinen. Venäläisten rakkaus koristeellisuuteen näkyy niin naisten vaatetuksessa kuin puistojen suihkulähteissä. Mutta koristeet eivät toimi näillä leveysasteilla ja se minkä oli tarkoitus elähdyttää herättääkin vain sääliä. En tarkoita tässä naisten vaatteita, ne pysyvät kuosissaan, vaan juuri rapistuvia, murheellisia puistorakennelmia. Viktor Jerofejev on varmaan osaksi oikeassa: Venäjä on lumeen ja turkiksiin kääriytynyt kaunotar, mutta venäläinen kieltäytyy pitämästä itseään pohjolan asukkaana huolimatta Pietarin valkeista öistä ja Murmanskin revontulista, Siperiasta ja taigasta. Pohjola on Suomi, Norja, tai vaikka Jakutia, Venäjä taas on maailman henkinen keskus pohjoisnavan suuntaan siirtyneenä. Venäjä ei ole kiilautunut pohjoiseen omasta tahdostaan, se pelastautui sinne etelän arojen paimentolaisten hyökkäyksiltä varhaiskeskiajalla. Se odottaa paluutaan sivilisaation lämpimään helmaan. (Jerofejev 2007, 135 Maailman henkinen keskus on Jerofejevillä epäilemättä ironiaa, hänen kirjansa olivat listan kärkipäässä, kun Putin-nuoret muutama vuosi sitten etsivät roviolla poltettavaa.) Kotlasin seudun asukkaat lienevät alun perin uralilais-slaavilaista sekoitusta. Martti Haavio venytti muinaisen Suur-Vepsänsä tänne asti, lähteenä hänellä oli persialainen astronomi al-bīrūnī (973 1038) (Haavio 1965, 98). Toisaalta komeja on asunut seudulla 1700-luvulle, esimerkiksi nimi Kotlas tullee komista. Vieläkin ollaan enemmän yhteydessä Komin pääkaupunkiin Syktyvkariin kuin oman alueen Arkangeliin. Tietenkin on myös eri puolilta tulleiden vankien jälkeläisiä. Alkuperäisväestöä Stroganovit pakkosiirsivät Siperiaan, jossa huseerasivat kasakka Jermakin johdolla 1500-luvulla (Konttinen 2005, 214 224). Jermak on samantyylinen hahmo venäläisessä mytologiassa kuin villin lännen sankarit Yhdysvalloissa. Solvytšegodskissa on ruokakauppa ja pari sekatavarakauppaa. Huopatossut saisi kahdellatoista eurolla. Kadun toisella puolen on kaksikerroksinen rakennus, jonka ovilipan päällä lukee ytimekkäästi Bar. Kyseessä ei oikeastaan ole baari vaan stolovaja, edullinen ruokala, joita Kenneth varsinkin suosii. Paikka on jo menossa kiinni, mutta saamme sentään teetä, piirakoita ja arkangelilaista marjalikööriä. Viikonloppuisin täällä pidetään kuulemma discoa. Seinämaalaukset ovat jopa venäläisen mittapuun mukaan harvinaisen värikylläiset, tuovat mieleen jonkun 60-luvun psykedeelisen huumeluolan. On hengenvaarallisen liukasta, sääliksi käy näissä kylissä asuvia vanhuksia ja invalideja. Katuvalaistuskin on melko olematon, hiekoitusta ei nähtävästi harrasteta. Toisaalta olisi loistava potkukelkkakeli, mutta potkureita ei täällä ole kaupan. Jonkun pitäisi alkaa potkureita Venäjälle viemään, luotan tässä ruotsalaisiin, heillä on hieno potkukelkkakulttuuri. Poikkeamme vielä paikkakunnan kirjastoon. Arvattavasti kirjastonhoitajien palkat ovat surkeat, mutta ei näytä työtkään rasittavan: asiakkaita ei ole yhtäkään, puolenkymmentä virkailijaa takahuoneessa teellä. Kesäisin Solvytšegodskissa järjestetään huumorifestivaali, joka kuulemma on kulttimaineessa, osanottajia tulee Pietaria ja Moskovaa myöten. Se on omistettu täkäläiselle Kozma Prutkov -nimiselle kirjalliselle hahmolle, tuttu Aleksei Tolstoin ja Žemtšužnikovin veljesten näytelmistä, satiirisista runoista ja aforismeista. Peitenimi oli aikoinaan niin tarkoin varjeltu, että Prutkovista tehtiin jopa elämänkertoja. Muutamia mietelmiä on suomennettukin, esimerkiksi Kuolema on sen vuoksi ase- 6
tettu elämän loppuun, että olisi mukavampaa valmistautua siihen (Parantava nauru 1964, 216). Kirjastossa on myynnissä festivaalitavaraa: reppuja, kasseja, rintamerkkejä. Stalinia ja huumoria Solvytšegodsk on nähty. Huomaan, että olimme vihellelleet melkein koko kävelykierroksen ajan, meillä oli siis todistettavasti hilpeä tunnelma. Itse vihelsin Monochrome Setin kappaletta The Ruling Class ja jotain vanhaa Motownia. Kenneth ei osannut nimetä omaansa, Tornionlaakson kansanomaisia sävelaarteita varmaan. Lähdeteoksia: Anne Applebaum: Gulag. A History of the Soviet Camps, 2003. Mihail Berg: Kirje presidentille, 2006. Don DeLillo: Vaaka, 1989. V. Drobižev: Lenin neuvostohallituksen päämiehenä, 1970. Eugenie Fraser: Talo Vienanjoen varrella. Venäläinen lapsuus, 1987. Martti Haavio: Bjarmien vallan kukoistus ja tuho, 1965. Pekka Hakala: Suuri ja sekava Venäjä, 2008. Viktor Jerofejev: Hyvä Stalin, 2007. Jevgeni Kokovin: Lapsuus Solombalassa, 2006. Juhani Konkka (toim. ja suom.): Parantava nauru II: venäläinen nauru, 1964. Jussi Konttinen: Sankarimatkailijan Arkangeli, 2005. Reino Kotti (toim.): Laulu lokakuulle, 1987. Gennadi Kovalenko: Suomi ja suomalaiset venäläisten silmin muinaisajoista 1800-luvun alkuun teoksessa Monikasvoinen Suomi, 2009. T. Kuosma: John F. Kennedy. Elämä ja coup d etat, 2004. Aino Kuusinen: Jumala syöksee enkelinsä. Muistelmat 1919 1965, 1972. Norman Mailer: Oswald s Tale. An American Mystery, 1995. Simon Sebag Montefiore: Nuori Stalin, 2008. Jukka Petäjä: Stalinin avioton poika tunnettiin hyvin Kremlissä, Helsingin Sanomat 30.12.2008. Urho Ruhanen: Syytettynä suomalainen, 1989. Avraham Shifrin: Vankileirien maa, 1981. Hedrick Smith: Venäläiset amerikkalaisen silmin, 1976. Aleksandr Solzhenitsyn: Vankileirien saaristo. Vankeusteollisuus. Ikuinen liike, 1974. Aleksandr Solzhenitsyn: Vankileirien saaristo. Pakkotyö. Karkotus. Stalinia ei enää ole, 1978. Abram Tertz (Andrei Sinjavski): Kuorosta kohoaa ääni, 1979. Roger Took: Running with Reindeer Encounters in Russian Lapland, 2004. 7