Suomen hevoskasvatus ennen vuotta 1907

HEVOSKASVATUS JA HEVOSURHEILUN LAJIT Suomen hevoskasvatus ennen vuotta 1907 Suomenhevosrodun varhainen syntyhistoria Anni Lehto Sisältö JOHDANTO... 2 SUOMENHEVOSEN POLVEUTUMINEN... 2 YHTENÄISEN JALOSTUSTOIMINNAN ENSIASKELEET... 4 Ruunuoriit... 5 Fabritiuksen ja Dunckerin suomenhevonen... 5 KANTAKIRJAN SYNTY... 6 SUKULINJAT... 8 Nykyisten isänlinjojen kantaoriit... 8 Muut kantaoriit... 9 LÄHTEET... 12

JOHDANTO Suomenhevosen systemaattista jalostusta on harjoitettu aina vuodesta 1907 lähtien, jolloin rodun kantakirja avattiin. Nykyisen modernin suomenhevosemme juuret ovat kuitenkin kauempana historiassa. Suomalaisen hevoskasvatuksen tavoitteet ovat muuttuneet, kun riuska työjuhta ja rivakka matkantaittaja ei ole enää tärkeä tekniikan mullistamassa maailmassa. Hevosjalostuksen pääperiaatteet ovat kuitenkin pysyneet samoina jo satoja vuosia eli pyrkimys kasvattaa mahdollisimman terveitä ja elinvoimaisia yksilöitä. Vasta vuodesta 1907 lähtien suomalaiselle hevoskasvatukselle asetettiin tiukat yhtenäiset normit ja kantaa alettiin parantaa. Jo ennen sitä suomalaisen hevosen arvo oli kuitenkin ymmärretty ja jalostustyö Suomen oman kansallisrodun syntyyn pantu liikkeelle. SUOMENHEVOSEN POLVEUTUMINEN Suomen asuttamisen katsotaan alkaneen jo 8000 5000 vuotta eaa. ja ensimmäiset todisteet maan hevoskannasta ovat jo pronssikaudelta 1500 500 eaa. Ennen domestikaatiota alueen hevoset olivat pieniä metsähevosia, mutta myöhemmin ihmiset toivat hevosia myös mukanaan, kun ne kesytettiin Unkarissa 6000 vuotta sitten. Muinaislöydökset osoittavat, että hevosta on käytetty Suomessa kulkupelinä jo 2 500 vuotta sitten. Ihmisen arvostus hevosen voimaan ja jalouteen sekä sen tärkeys historian havinassa on nähtävissä myös Kalevalan muinaisissa tarinoissa. Ensimmäiset kirjalliset todisteet suomalaisten hevosista ovat 1200-luvulta, jolloin paavi Gregorius IX torui kirjeessään tiukkasanaisesti gotlantilaisia kauppiaita, jotka olivat myyneet hienoja hevosia suomalaisille pakanoille. Varhaisimmat merkinnät varsinaisesta suomalaisesta hevoskasvatuksesta ovat peräisin vuodelta 1338, jolloin osa Itä-Suomea sai kutsumanimen Tamma-Karjala. 1300-luvun puolivälissä hevosten vienti Suomesta oli suurennuslasin alla, kun kuningas Maunu Eerikinpoika joutui rajoittamaan rajan yli Venäjän puolelle tapahtuvaa hevoskauppaa. Kustaa Vaasa kielsi myös hevosten viennin Suomen ulkopuolelle 1520- luvulla, kun sai tietoonsa täysinäisten hevoslastien laivakuljetukset Lyypekkiin. Kuningas oli innokas hevoskasvattaja ja toikin Ruotsiin isokokoisia hevosia, joista suurin osa oli lähtöisin friisiläisistä hevosista. Suomessakin oli tuolloin 1500-luvulla toista sataa kookasta jalostusyksilöä sijoitettuna Vaasan suvun siittoloihin, mutta jalostustoiminta latistui olemattomaksi Kustaa Vaasan kuoltua ja niin Porissa sijainnut kuninkaansiittola siirrettiin 1650-luvulla Gotlantiin. Hevosten kokoa oli pyritty lisäämään suurilla friisiläishevosilla, mutta tuloksetta. Suomen hevoskannan keskimääräinen säkäkorkeus pysyi yrityksistä huolimatta lähellä 125 senttiä.

Suomen hevonen, John August Atkinson 1812. "Piirroksessaan taiteilija on tavoittanut 1800-luvun alun suomalaisen hevosen ominaispiirteet: pienen koon, pyöreät muodot, ruskean värin jota valkoiset sukat ja kasvojen valkea läpikäyvä laikku elävöittävät, tuuhean hännän ja harjan, josta pienet korvat juuri ja juuri pilkistävät esiin, sekä rauhallisen, ystävällisen ilmeen." Ritva Haavikko: Hevonen taiteessa, runoudessa, historiassa Suomi oli 1500 1700-luvun ajan Ruotsin suurvallan alaisuudessa ja toimikin niin sanottuna raaka-ainevarastona sotaa käyvälle Ruotsille. Niin miehiä kuin hevosiakin määrättiin sotaväen leiviin Keski- Euroopan sotatantereille ja näiltä matkoiltaan lähinnä upseerit sekä aatelismiehet toivat mukanaan erilaisia ratsuhevosia kuten oldenburgilaisia. Lisäksi suomalaiseen hevoskantaan sekoittui sotaretkillä muita ulkomuodoltaan jalompia Eurooppalaisia hevosia. Täydennyshevosia sotaväki hankki paikanpäältä muun muassa sotasaalina, mutta myös Suomesta lähetettiin rintamalle hevosia. Varsinainen systemaattinen hevostäydennys otettiin Baltian alueelta Saksalaisen ritarikunnan jalostamasta hevosaineksesta. Virosta tuotiin myös jatkuvasti hevosia Suomen puolelle pieniä määriä kerrallaan. Rankat ja pitkäaikaiset sotatoimet näivettivät suomalaista hevoskantaa niin määrällisesti kuin laadullisestikin, mutta tieverkoston parantuessa 1700-luvulla hevoset syrjäyttivät härät kuljetusjuhtina. Entistä vahvemmalle, kookkaammalle ja joutuisammalle hevoselle oli siis kysyntää. Vuoden 1721 jälkeen, kun Uudenkaupungin rauha oli solmittu, Suomen hevoskantaan risteytyi muun muassa skoonelaista verta. Samoihin aikoihin Euroopassa alettiin kehittää puoliverirotuja ja vähitellen näitä vaikutteita rantautui Suomeenkin. 1700-luvun lopulla perustettiin valtion siittola Haapaniemen sotakoulun yhteyteen Rantasalmelle. Sinne tuotiin ratsuja Ruotsin Strömholmasta. Lisäksi hevosia risteytettiin venäläisiin orlovhevosiin ja muihin kasakkaratsuihin eri puolella Suomea. 1800-luvulle tultaessa suomalainen hevonen oli säkäkorkeudeltaan vain 130-140-senttinen pieni, mutta sitkeä ja hyväluontoinen maatiaishevonen, jolla ei ollut yhtenäisiä tai systemaattisia jalostustavoitteita. Hevosia kasvatettiin omien tarpeiden ja mahdollisuuksien mukaan. Tuohon aikaan Suomessa oli ainakin kolme erilaista hevoskantaa: Haapaniemen rotu, orloveista johdettu Fürstenbergin rotu sekä Sarkkilan Zafirka-lämminverisestä polveutunut Halin rotu, joka elää edelleen kantaoriiden Eino ja Eino-Vakaa kautta.

YHTENÄISEN JALOSTUSTOIMINNAN ENSIASKELEET Vielä 1800-luvulla suomalaista hevosta risteytettiin epäjohdonmukaisesti ja se sai vaikutteita muun muassa ruotsalaisilta ardennerhevosilta, orloveilta ja arabianhevosiltakin. Vuonna 1835 annettiin kuitenkin ensimmäinen keisarillinen julistus hevoskannan parantamisesta Suomenmaassa. Julistusta seurasi vielä keisarin säädös paremman hevossuvun yleiskasvatuksen edesauttamisesta Suomessa. Julistuksen pääsisältö oli Suomen oloihin soveltuvat hevosen jalostamien puhdassiitoksen avulla. Tammoja ei saanut astuttaa ulkomailta tuoduilla jalorotuisilla eläimillä, vaan ainoastaan suomalaista verenperintöä kantavilla oriilla. Toiminnan tueksi eri puolille maata sijoitettiin valtionoriita, joiden astumiset ja jälkeläiset kirjattiin ensimmäistä kertaa ylös. Suomikin sai osansa teollistuvan maailman pyörteestä ja uusia teollisuuden toimiyksiköitä kuten ruukkeja, sahoja sekä tehtaita syntyi hämmästyttävällä nopeudella. Lisäksi sisämaahan perustetut uudet kaupungit Mikkeli, Jyväskylä, Joensuu ynnä muut hyötyivät suuresti junarataverkoston kehittymisestä. Näissä olosuhteissa hevonen oli ensiluokkainen matkantaittaja sekä kuormajuhta raaka-aineiden ja elintarvikkeiden kuljetukseen rautatieasemilta tai muista kohteista eteenpäin. Myös hevosen merkitys kotitalouksien pelto- ja metsätöissä oli huomattava. Hevosia olikin Suomessa 1800-luvun puolivälissä jo yli 250 000. Näin ollen yksittäiset niin sanotut vierasperäiset hevoset, kuten aiemmin mainitut orlovit ja ardennerit sekä myöhemmin tuodut norfolkhevoset eivät jättäneet merkittävää leimaa suomalaiseen hevoskantaan. Suomalaisen hevosen tila ei ollut valtionoriista huolimatta juurikaan parantunut, koska mitään yhtenäistä linjaa hevosten valintaan tai toiminnan valvontaan ei ollut kehitetty. Lisäksi tammojen laatuun ei kiinnitetty juurikaan huomiota, vaan hevosia astutettiin sattumanvaraisten valintojen mukaan. 1800-luvulla oli tapana päästää sekä oriit että tammat kylvöjen jälkeen suurille yhteislaitumille, joten suomalainen maatiaishevonen sai väistämättä vierasta verenperintöä. Lisäksi maanomistajat ja sotilaat jatkoivat omia risteytyskokeilujaan keisarillisista julistuksista huolimatta. Näin ollen keisarillinen senaatti pyysi apua Ruotsilta suomalaisen hevoskannan ylläpitämiseen ja parantamiseen. Ruotsalainen korkeakouluprofessori G. W. Sjöstedt laatikin yksityiskohtaisen suunnitelman, joka kannusti entistä järjestelmällisempään jalostusoriiden valintaan sekä valtion kilpa-ajoihin, jotka myös näyttäisivät osaltaan hyvät jalostusyksilöt ja houkuttelisivat kansalaisia palkintorahojen avulla panostamaan hevoskasvatukseen. Ensimmäiset valtion ajot järjestettiinkin jo vuonna 1865. Ajatus puhdassiitoksesta ja sen kautta suomalaisen hevosen muuttaminen suomenhevoseksi alkoi saavuttaa myös kansan suosiota, varsinkin kun suurin osa risteytyskokeiluista oli epäonnistunut. Risteytyksillä kun ei nähty olevan merkittävää vaikutusta suomalaisen maatiaishevosen luonteenlaatuun, suorituskykyyn saati ulkonäköön.

Ruunuoriit 1860-luvulla koko Suomi joutui tuntemaan heikkojen satovuosien seuraukset suuriksi nälkävuosiksi nimettynä ajanjaksona 1867 1868. Parissa vuodessa nälkään kuoli toistasataatuhatta suomalaista. Hevosten osa oli vielä huonompi. Osa eläimistä kuoli sekä puutteellisen hoidon että huonon ravinnon seurauksena ja parhaimmat jalostusyksilöt jouduttiin myymään Venäjälle. Samoihin aikoihin koko maata ravistellut Uskelan ruunuori Ilkka 292. hevosrutto surmasi myös useita elämiä. Lähtökohdat suomalaisen hevosjalostuksen nostamiseksi olivat siis huonommat kuin koskaan aiemmin, mutta vastoin odotuksia hevoskasvatus ottikin tuulta alleen. Nälkävuosien jälkeen 1860-luvun lopulla niin sanottua ruunuorijärjestelmää alettiin kehittää uudella innolla Sjöstedtin luoman mallin mukaisesti. Senaatin määräyksen nojalla jokaiseen kahdeksaan lääniin oli ostettava neljä jalostusoritta eli niin sanottuja ruunuoriita jatkamaan valtionoriiden tehtävää. 1870-luvulla ruunuoriita oli kaikkiaan 23 ja myöhemmin 1890-luvulla Suomi jaettiin vielä ruunuoripiireiksi sataan eri yksikköön, jolloin oriita oli noin sata yksilöä. Vanhoista virheistä ei ollut kuitenkaan otettu tarpeeksi oppia, vaan samat virheet toistuivat nyt ruunuoriiden kohdalla, mitkä olivat romauttaneet valtionorijärjestelmän. Ruunuoriit sijoitettiin yksityisten hevosmiesten hoiviin ilman toiminnan vaatimaa valvontaa, eikä senaatti asettanut tarpeeksi yksityiskohtaisia valintakriteerejä oriille, joten paikalliset ja henkilökohtaiset mieltymykset ohjasivat pitkälti orivalintoja. Lisäksi tarpeeksi hyvälaatuisten hevosten löytäminen katovuosien jälkeen oli haastavaa ja usein hyvissä oriissa olikin havaittavissa venäläisperäisten hevosten vaikutus. Vierasverisyys kuitenkin hyväksyttiin, mutta uusia risteytyksiä ei enää sallittu. 1888 voimaan astunut kielto oriiden ja orivarsojen pitämisestä yleisillä laitumilla rajoitti myös osaltaan satunnaisten risteytysten syntymistä. Ruunuoriiden suhteellisen vähäisestä määrästä ja laadullisista puutteista huolimatta niillä on ollut tärkeä vaikutus tämän päivän suomenhevosen syntyyn. Fabritiuksen ja Dunckerin suomenhevonen Vuonna 1880 nykyistä maatalousministeriötä vastannut keisarillinen senaatin maanviljelystoimikunta perusti komitean, jonka tehtävänä olisi määritellä suomenhevonen: minkälainen tulisi olla tuo Suomen oloihin sopiva ja kansalaisten tarpeet täyttävä suomalainen rotu? Kahdella komitean jäsenellä Ludvig Fabritiuksella ja Edvard Dunckerilla on ollut suurin vaikutus suomenhevosen jalostustavoitteiden linjauksessa. He olivat yhtä mieltä siitä, että suomenhevonen tulisi jalostaa erinomaiseksi työhevoseksi, mutta ilman keskieurooppalaisten raskaiden kylmäverihevosten hitautta. Suomalaisesta hevosesta haluttiin kehittää monipuolinen yleishevonen, joka olisi rivakka ja selväjalkainen kulkija sekä rehellinen ja voimakas vetohevonen.

Jotta nämä yleishevosen ominaisuudet saataisiin yhdistettyä samaan rotuun, tuli kansalaisia innostaa ja valistaa suomalaista hevoskasvatusta eteenpäin vievästä toiminnasta. Työhevosia ei enää astutettaisi toisella työhevosella, vaan rinnalle haettiin juoksijoita tuomaan voiman vastapariksi nopeutta. Tämän seurauksena maan kilpailutoiminta laajeni huomattavasti. Fabritius myös näki, että ravikilpailut nostivat hevosten myyntihintaa ja oriiden pitäminen tuli kannattavammaksi. KANTAKIRJAN SYNTY Valitettavasti senaatin perustama komitea ei ryhtynyt varsinaisiin toimenpiteisiin suomenhevosrodun eteenpäinviemiseksi suurien Hämeenlinnan orikilpailujen aloittamisen lisäksi. Venäjän sortokausi alkoi 1898, kun tsaari aloitti Suomen yhtenäistämispolitiikan. Samalla myös valtion suomenhevoskysymys ei edennyt, joten piirieläinlääkäri Fabritius päätti ottaa ohjat omiin käsiinsä. Vuonna 1894 perustettiin Fabritiuksen aloitteesta Hevoskasvatusyhdistys Hippos, jonka tavoite oli selkeä: luoda siitto-eläimiksi kelvollisten hevosten systemaattisen valikoimisen ja niistä syntyneiden varsojen järkiperäisen kasvattamisen kautta tyypillinen suomalainen hevoslaji, jolla arvokkaiden sisällisten ominaisuuksien ohella on tarpeeksi ruumiin kokoa ja muotojen jaloutta vastatakseen ei ainoastaan maanviljelyksen ja teollisuuden tarpeita, vaan myöskin tuottaakseen koti- tai ulkomaan markkinoilla myydessä sellaisen hinnan, että se korvaa kasvattajan vaivannäön ja kulungit.

Tavoite toteutettiin käytännössä Hippos-kantakirjalla, joka oli tiukasti valvottu hevosten laadun ja perimän osalta. Hyväksyttyjen hevosten tuli olla vähintään kolmessa sukupolvessa todistetusti puhdasta suomalaista rotua. Jos hevosen perimä oli tuntematon, täytyi sen näyttää ulkomuodoltaan täysin suomalaiselta ilman hiventäkään vierasperäisiä vaikutteita. Kantakirjaan saatettiin hyväksyä myös hevonen, jonka suvussa oli kahdeksasosa ulkomaalaista verta, jos se oli osoittanut erinomaisuutensa esimerkiksi kilparadoilla. Lisäksi Hippos asetti hevosille tarkat ulkoiset kriteerit: säkäkorkeuden tuli olla vähintään 150 cm, selän suora, lautasten leveät ja jalkojen vahvat sekä väri mieluiten tummanraudikko tai muuten rautias ilman merkkejä. Luonteeltaan niin sanotun Hipposhevosen piti olla nöyrä, vilkas ja ponteva, mutta kuitenkin lempeä ja siivo. Kantaori Jaakko Tt 118 oli yksi harvoista lähes täydellisistä Hipposhevosista. Lisäksi käynti- ja raviliikkeiden tuli olla voimakkaat, joutuisat ja säännölliset. Kantakirjaan hyväksyttyjen hevosten piti myös osoittaa juoksijanlahjansa ravikilpailuissa. Kriteerit olivat niin tiukat, että täydellistä Hipposhevosta oli lähes mahdoton löytää. Kahdessa vuodessa Hippos-kantakirjaan merkittiin 170 hevosta. Kyseinen kantakirja toimi kuitenkin suunnannäyttäjänä, kun keisarillinen senaatti vihdoin päätti ryhtyä todellisiin toimenpiteisiin Suomen hevosrodun parantamiseksi. Senaatin asetus hevosjalostusliitoista astui voimaan vuonna 1907 ja sen nojalla aloitettiin hevosten kantakirjaaminen Hippoksen esittämien tavoitteiden ja käytäntöjen mukaisesti. Valtio vastasi orikantakirjoista ja jokaiseen 15 maakuntaan määrättiin perustettavaksi hevosjalostusliitto, joka velvoitettiin huolehtimaan tammakantakirjan ylläpidosta. Lopulta suomenhevosen systemaattinen ja tavoitteellinen jalostus yhteisillä säännöillä saattoi alkaa.

SUKULINJAT Varhaisten suomalaisten jalostusoriiden ja tammojen vaikutus näkyy edelleenkin nykyisten suomenhevostemme suvuissa. Nämä kantahevoset ovat perustaneet kaikki nykyiset sukulinjat ja niiden arvokas geeniperintö on nähtävissä edelleen modernin suomenhevosen ulkomuodossa. Tässä luvussa perehdytään nimenomaan 1800-luvun puolella syntyneisiin kantaoriisiin, joiden suvut ovat kestäneet tähän päivään saakka. Nykyisten isänlinjojen kantaoriit KIRPPU Tt 710 Kirppu syntyi 1879 Rovaniemellä Pöykkölän tilalla. Punaraudikon oriin isä oli Pohjois-Savossa Vieremällä syntynyt tummanrautias Poiku, jota kuvattiin pieneksi ja kovaksi hevoseksi. Kirpun emä oli sysirautias Pöykkölän tilan oma tamma, jonka suku juontui Granlundin vanhasta hevoskannasta. Kirppu oli ensimmäinen sen ajan huippujuoksija ja koko 1800-luvun rahakkain hevonen. Myös jalostuksessa ori osoitti lahjansa jättämällä suuren joukon tulevaisuuden periyttäjiä, joista mainittakoon Aate Tt 3110, Alarik 134 ja Hilpuri 73. Kirpun suoraa isänlinjaa edustavat nykyisistä jalostusoriista muun muassa Murron Titaani, Palle-Pekku, R.T. Kajaus sekä Vihi-Totti. JAAKKO Tt 118 Tummanrautias, Pohjois-Hämeessä Vilppulassa vuonna 1864 syntynyt Jaakko Tt 118 on jättänyt kiistatta elinvoimaisimman sukulinjan suomenhevosjalostukseen. Jaakon polveutumisesta tiedetään vain, että se oli saanut alkunsa Tampereen seudulla yleisillä laitumilla. Kaunista suomalaistyyppistä oritta käytettiin myös pari vuotta ruunuoriina Hämeen alueella. Siihen aikaan sitä pidettiin Suomen ainoana täysin puhtaana siitosoriina. Jaakko palkittiin useissa näyttelyissä aina Moskovaa myöten ja se jätti suuren joukon periyttäjiä. Erityisesti poikiensa Poken Tt 693 ja Veikon Tt 220 kautta sen suku levisi laajalle. Jaakon suku on edelleen yksi merkittävimmistä koko suomenhevoskasvatuksen kannalta. Sen orijälkeläiset ovat vuosien saatossa jättäneet sellaisia nimiä kuin Murto, Eri-Aaroni, Erilo, Aromus, Murti, Uskoton, Vekku-Lento, Ponne, Vokker, Suikku, Turo, Kelmi ja Hovi-Ari. Lisäksi suurin osa nyt käytössä olevista siitosoriista polveutuu näitä linjoja pitkin, kuten esimerkiksi Viesker, A.T. Eko, Lorentso ja Auraus.

EINO 680 Kuopiossa S. Niskasen tallissa vuonna 1888 syntynyt Eino on niin sanotun Lohdutus-linjan kantaori. Se polveutuu 1850-luvun yhteislaitumilta lähteneestä omalaatuisesta ruunikosta hevoskannasta, jonka levinneisyydestä on vastannut ainakin Einon isänisä, tuliluontoinen lähes hulluuteen asti pyrkivä ori Väkpäinen. Eino itse oli hyvin paljon isänisänsä kaltainen: ruunikko, ryhdikäs ja vankka, hyväluontoinen, ihmisystävällinen, mutta maantiellä väsymätön kulkija. Einolainen suora isänlinja on säilynyt näihin päiviin muun muassa ravikuninkaiden Petten ja Ponserin, Rallauksen, Tussarin, ratsuori Jämptin sekä Ravistelin kautta. LURJUS 12 Yksi merkittävimmistä nykypäivän isänlinjoista juontaa juurensa Joroisissa Lauri Jalkasella vuonna 1899 syntyneeseen Lurjukseen. Raudikon oriin isä oli Laitisen Valtti Suonenjoelta ja emä Jalkasen Leku, jonka sukujuurten epäillään olevan lämminveripohjaisessa Halin-Sarkkilan hevoskannassa. Lurjuksen isänlinja tunnetaan paremmin sen kuuluisan pojanpojan, Karjalan ravikuninkaan Uljaanpojan 1649 nimellä. Samasta isästä on myös juoksijaori Tahti 1078. Lurjuksen suora isänlinja on edelleen elinvoimainen erityisesti viisinkertaisen ravikuningas Vieterin kautta, jonka panosta modernin suomenhevosen kehitykseen ei voi sivuuttaa. Vieterin pojat Viete, Vireeni, V.T. Ajatus ja Viltter ovat tehneet tehokasta työtä siitoksessa. Toinen huomattava suoran Uljaanpojan linjan ori on valiopalkittu Luonnos, joka jätti myös monta periyttäjäoriitta kuten Juonnos ja Luomus Jr. Nykyisin Lurjuksen luoman orilinjan elinvoimaisuudesta huolehtivat muun muassa Liptus, Joihuri, E.V. Jovankka ja Liising. Muut kantaoriit TOIVO Toivo syntyi 1891 Vilho Erkkilän tallissa Laihialla. Sen isä oli Heiskan ori Veikko ja emä kantakirjatamma Vappu 61-S. Rautias, vankka, hyväjalkainen mutta outotyyppinen ori jätti useita hyviä ajo- ja työhevosia koko Satakunnan alueelle. Toivon suku elää nykyisin lähinnä tyttärentyttärensä Nuolen-Helgan jättämän veljesnelikon kautta (valiopalkittu Loistu, AA-palkittu Loiste, Ylpeys ja Esatus). HIPPOS 124 Vuonna 1891 A. Wahrenilla Tammelassa syntynyttä punaraudikkoa Hipposta kuvailtiin kauniiksi, puhdastyyppiseksi ja erittäin hyvätekoiseksi oriiksi. Pietarin näyttelyssä 1898 Hippos saikin tavoitellun I-

palkinnon. Oriin isä oli Wahrenin kuuluisa vaaleanrautias Pujo Tt 1157. Merkittävimmät Hippoksen orijälkeläiset olivat Lex 67 ja Hipon-Elo 438. Hippoksesta ei ole säilynyt yhtäkään suoraa isänlinjaa, mutta erityisesti Lexin poikien kautta se esiintyy edelleen monien suomenhevosten sukutauluissa. MÖRKÖ Tt 678 Viitasaarella vuonna 1877 syntynyt sysimusta ori Mörkö oli aikanaan arvostettu juoksija. Fabritiuksen mukaan se oli kaunis ja vahvarakenteinen hevonen, mutta sillä tiedettiin olevan orlovilaisia sukujuuria. Mörön merkittävimmät jälkeläiset ovat ori Klaus Tt 1500 ja tamma Liisa 60-EK, joiden kautta mörköläinen verenperintö linkittyy nykyiseen suomenhevosjalostukseen muun muassa Ponserin sekä pienhevosoriiden Pölykeen ja A.T. Jesperin kautta. Möröstä lähtenyt suora isänlinja päättyy 1970-luvulle pienhevosori Erkkiin 428-72P. MANU 49 Maatiaistyyppinen, savakkorautias Manu syntyi Jyväskylässä 1897. Se peri juoksijanlahjansa isältään Pollelta Tt 1644 ja jätti myös itse verrattain paljon nopeita jälkeläisiä, joista merkittävimpinä mainittakoon Manun-Tähti 1032, Simo 327, Rymy 116 ja Manun-Timo 117. Manulainen kanta eli kulta-aikaansa 1900-luvun alkupuoliskolla ja olikin siihen aikaan yksi merkittävimmistä orisuvuista erityisesti Keski-Suomen alueella. Nykypäivän jalostuksessa Manun verenperintö jatkuu muun muassa Nahkaparturin ja I.P. Lennon saattelemana. JALO Pastori Ivendorffin Tampereen markkinoilta ostama Jalo syntyi Virroilla 1894. Punarautiasta liinakkoa oritta kuvailtiin ryhdikkääksi, hyväkulkuiseksi ja kestäväksi hevoseksi. Jalo jätti jälkensä erityisesti Hämeen hevoskantaan. Tämän päivän suomenhevosissa on Jalon perintöä erityisesti sen pojan Roiman-Urhon 655 kautta, jonka jälkipolvien tuotoksista löytyy esimerkiksi periyttäjäjätti V.T. Ajatus. Kyseisen oriin merkittävimpiä jälkeläisiä ovat Liptus, Teme ja Patrik, joista viimeksi mainittu on tällä hetkellä suomenhevosten jälkeläistilastoja johtavan Liisingin isä. JYMY Tt 1736 Viitasaarella H. Kinnusella vuonna 1887 syntynyttä raudikkoa ja liinaharjaista Jymyä käytettiin aikanaan paljon siitokseen. Sen varsat olivat vankkoja sekä luonteensa puolesta hyviä käyttöhevosia, mutta niiden jalkarakenteessa oli usein sanomista. Jymyn suku on jatkunut erityisesti sen pojanpojan Villin 302 kautta,

jonka jälkipolvet ovat jättäneet muun muassa valiopalkitun Purton-Tähden, jonka varsoja ovat Tähti-Tili ja Tähti-Vokker, joka on Erikassonin isä. Villistä polveutuu myös ravikuningas Eri, joka on kolminkertaisen ravikuninkaan Vireenin emänemänisä. Vireenin panos nykyiseen suomenhevosjalostukseen näkyy erityisesti sen poikien Unon ja Jeviirin kautta. Lisäksi voikkojen ratsuoriiden Voiveikon ja Ukkosen Pojan sukulinjat ovat johdettavissa Jymyyn. LAHJA Tt 640 Aikansa arvostettu juoksijaori Lahja syntyi 1878 Alahärmässä kasvattajanaan nimismies Otto Choriin. Tummanruunikko ori polveutui mustasta Nigrosta Tt 251, jonka isä oli voikko juoksijaori Herkules Tt 9. Lahjan emä oli Chorinin oma tamma ruunikosta Putesta Tt 171. Lahja jätti suuren jälkeläisjoukon, joista tärkeimmiksi osoittautuivat numerolla 1 kantakirjattu Ukonpoika sekä Pöly Tt 2644. Lahjan jälkipolvista löytyy erityisesti hyviä periyttäjätammoja, jotka ovat emänä muun muassa oriille Vireeni ja Uskoton, joka astui koko ikänsä Valtion Hevosjalostuslaitoksella Ypäjällä. Uskottoman kautta Lahjan vaikutus onkin nähtävissä monissa laitoksen nykyisissä siitostammoissa ja kasvateissa, joista mainittakoon valiotammat Okeva, Nukeva ja Oru sekä oriit Pysteri, Nysteri, Jaime ja Taival. UKKO-POLLE Vaaleanpunarautias liinakko ori Ukko-Polle syntyi Muuruvedellä 1893 L. Heikkisen talliin. Ukko-Polle oli kolmatta polvea Heikkisen omaa hevossukua, joka oli alkujaan muodostunut Pieksänkylän yhteisillä laitumilla. Ukko-Polle oli suosittu siitosori ja sitä käytettiinkin siitokseen noin 20 vuotta. Sen huomattavin jälkeläinen on ori Elo 37, joka on pitkälti vastuussa Ukko-Pollen suvun säilymisestä. Elon emänpuolen suku oli lähtöisin Juankosken tehtaiden raskaista vetohevosista, jotka muistuttivat tyypiltään suuresti ardennereita. Elon epäilläänkin perineen huomattavan suuren kokonsa ja painavan runkonsa emänsä suvusta. Ukko-Pollen sukulinja jatkuu ohuesti Elon välityksellä muun muassa jo aikaisemmin mainitun Purton- Tähden poikien sekä Ukkosen Pojan ja Ville-Vikkelän kautta. OSSI ro Leppävirta Ossi syntyi Rautalammilla 1895 kasvattajanaan kauppaneuvos H. Peura. Tummanraudikon, vireäluontoisen, mutta hieman oikukkaan, yleishevostyyppisen oriin isä oli erittäin hyvä pitkänmatkan kulkija Vesa Suonenjoelta. Ossin emä oli juoksijatamma Riski Rautalammin ruunuoriista Jepestä. Sen suvussa sanottiin olevan myös venäläistä verta. Ossi periytti vireitä jälkeläisiä erityisesti Einon sukuun

yhdistettynä. Tärkeimpiä sukulinjan jatkajia olivat pojat Markku 42 ja Esko 412 sekä kirjaton tamma Vihuri. Muun muassa oriit E.V. Johtotähti ja Kuningas Ässä varmistavat Ossin suvun jatkumisen tänä päivänä. LÄHTEET Haavikko, Ritva 2003. Hevonen taiteessa, runoudessa, historiassa. WSOY Hankimo, Pesonen, Pesonen, Pystynen 2007. Liinaharja Suomenhevosen taival. Otava Saastamoinen, Markku 2007. Suomenhevonen Tietokirja. Suomen Hippos ry Suomalaisia kantakirjaoriita I. 1946. Kustannusyhtiö Kivi Talaskivi, Soini 1977. Suomalainen hevoskirja. Otava Wallden, Werner 1952. Ratsastuskirja ratsusta, ratsastajasta ja ratsastamisesta. 2. painos 2001. Karisto http://www.havia.net/suomenhevonen http://www.sukuposti.net http://www.wikipedia.org