VERA VALA TUOMITUT GUMMERUS

VERA VALA TUOMITUT GUMMERUS

VERA VALA JA GUMMERUS KUSTANNUS OY KUSTANTAJA: GUMMERUS KUSTANNUS OY HELSINKI PAINOPAIKKA: BOOKWELL OY JUVA 2015 ISBN 978-951-24-0069-0

Isälleni, joka jakaa kanssani palavan kiinnostuksen muinaishistoriaan, ja äidilleni, jonka apuun saatoin luottaa tätäkin kirjaa kirjoittaessani.

SUNNUNTAI Kuolemaantuomittu Te olette varmaan jo ymmärtänyt, miksi teidät on tuomittu kuolemaan. Monsignor Paolo Matelli ei vastannut. Nestehukka oli kuivattanut hänen suunsa, mutta vaikka hän olisi kyennyt puhumaan, hän ei olisi tiennyt, mitä vastata. Padre Paolo seisoi polvillaan kuin rukousasennossa, pää hiukan kumarassa. Hänen vankilansa ovi oli raollaan, aurinko oli jo laskemassa. Padre Paolo siristeli silmiään, sillä ulkoa tuleva heikkokin valo tuntui sokaisevalta tuntikausien pimeyden jälkeen. Juokaa! Padre Paolo nosti katseensa. Vangitsija piteli pientä astiaa. Padre Pao lo kurotti kulhoa kohti. Yhteen sidottujen käsien vuoksi hänen oli ensin vaikea tarttua siihen. Lopulta hän kuitenkin sai otteen ja kykeni kallistamaan kulhoa. Yli vuorokauden paaston jälkeen laiha lihaliemi maistui hyvältä. Tiedättehän te, miksi olette täällä? Ääni kuulosti lempeältä. Petollisen lempeältä. Sillä jos puhuja olisi tuntenut aitoa myötätuntoa padre Paoloa kohtaan, tämä ei olisi joutunut makaamaan tuntikausia pimeässä kopissa kylmällä lattialla. Kädet ja jalat sidottuina. Puolustuskyvyttömänä. Kyllä, hän oli lennähtänyt ansaan kuin valosta huumaantunut yöperhonen. Mutta se oli merkki vangitsijan oveluudesta, ei hänen 9

omasta harkitsemattomuudestaan. Kukaan ei olisi voinut arvata hänen sijassaan, mitä hänen varalleen oli suunniteltu, niin pirullisen petollisesti kaikki oli käynyt. Aivan kuin vangitsija olisi tehnyt yhteistyötä itse saatanan kanssa. Padre Paolo oli juonut lihaliemen loppuun. Hän seisoi yhä polvillaan pientä kulhoa pidellen. Käsien ja jalkojen siteet olivat tiukalla ja hiersivät. Hän katsoi kysyvästi vangitsijaansa. Tämä katsoi takaisin, silmissä pelottava kylmyys. Minä esitin teille kysymyksen. Tiedättehän te, miksi olette täällä? Padre Paolo pyöritti pienesti päätään mutta ei vieläkään sanonut mitään. Vangitsija otti kulhon hänen käsistään ja laski sen lattialle. Padre Paolo lysähti maahan. Hän ei ollut varma siitä, kauanko oli ollut vankina. Pimeässä aika menetti merkityksensä. Hänen ruumiinsa oli turtunut, mutta hänen mielensä ei ollut vielä antanut periksi, ei ainakaan kokonaan. Erityisesti nyt hänen aivonsa ponnistelivat pysyäkseen valppaina. Niin sumuisilta kuin hänen ajatuksensa olivat tuntuneet pimeydessä, oven avauduttua ne rekisteröivät kaiken mahdollisen hänen vankilassaan. Koppi oli pieni, kylmä ja täysin pimeä oven ollessa suljettu. Ja hänen vangitsijansa oli vihainen, vaikka yrittikin peittää tunteensa. Ette ole ensimmäinen, joka ei ole varma siitä, mistä häntä syytetään. Jo inkvisition aikaan tuhannet ja taas tuhannet viruivat vankityrmissä syytä tietämättä. Jollakulla saattoi olla liian punainen tukka, toisilla liikaa omaisuutta, jonka kirkko halusi itselleen. Monilla oli liikaa valtaa, ja viholliset ilmiantoivat hänet vääräoppisuu- 10

desta. Inkvisitiolle ei ollut erityisen tärkeää, olivatko syytteet tosia vai eivät. Tiedättekö miksi? Äänestä oli haihtunut kaikki hyväntahtoisuus. Vangitsija kumartui padre Paolon puoleen. Tämä tunsi toisen lämpimän hengityksen ihollaan. Inkvisiittorit eivät välittäneet totuudesta, sillä he nauttivat kiduttamisesta. Syytteet olivat heille yhdentekeviä. Heille oli merkitystä vain tuskalla, jota he kykenivät tuottamaan. Ihminen on ihmiselle susi. Katolinen kirkko on alusta alkaen ottanut huomaansa myös ihmisistä pahimpia. Niitä, jotka kirkon suoman vallan avulla ovat voineet toteuttaa julmimpia perversioitaan. He ovat tehneet asioita, joiden vuoksi heitä ei pitäisi edes kutsua ihmisiksi. Usein he ovat rikkoneet lakeja, mutta ennen kaikkea he ovat rikkoneet moraalia, jonka pitäisi erottaa ihmiset eläimistä. Kukaan ei tuomitse näitä petoja. Vatikaani vaikenee. Mutta minä en enää vaikene. Padre Paolo yritti ajatella. Nyt, kun lihaliemi lämmitti hänen ruumistaan, pääkin tuntui selkenevän. Ehkä kaikki oli yksinkertaisempaa kuin hän oli kuvitellut. Minäkin haluan ajaa pedofiilit pois kirkosta, padre Paolo sanoi. Sanat tulivat ulos vaivalloisesti. Hän pinnisteli puhuakseen lujempaa, vakuuttavasti. Uusi paavi on ottanut tiukan linjan. Minä ja moni muu tuemme häntä sataprosenttisesti, padre Paolo sanoi. Uusi paaviko muuttaisi jotain? Jesuiittako teidän mielestänne uudistaa katolisen kirkon? Padre Paolon oli mahdotonta tulkita väritöntä äänensävyä. Hän päätti riskeerata. 11

Aivan niin, uusi paavi haluaa karkottaa pedot kirkosta. Minä lupaan taistella hänen rinnallaan hyväksikäyttäjiä vastaan. Tietenkin myös Jumala tuomitsee sellaiset teot, mutta odottaessamme Herran tuomiota me voimme riisua heiltä papinkaavun ja estää heitä hyödyntämästä enää asemaansa. Minä lupaan tehdä kaikkeni, että mahdollisimman moni synnintekijä tuomitaan jo maallisessa oikeudessa. Vangitsija suoristi selkänsä ja katsoi häntä silmät kapeina viiruina. Teidän sanoissanne on voimaa, monsignor Matelli. Ymmärrän suosionne opettajana. Melkein tahtoisin uskoa, että myös uusi paavi haluaa päästä eroon kirkon mädänneisyydestä. Jokin vangitsijan äänessä sai padre Paolon ymmärtämään, että sanoilla ei ollut merkitystä. Hänen puheensa ei ollut muuttanut mitään. Häntä ei vapautettaisi vaikka hän oli ilmaissut vastenmielisyytensä lasten hyväksikäyttäjiä kohtaan. Vangitsija kumartui jälleen padre Paolon puoleen. Katolinen kirkko on hankkinut itselleen vihollisia alusta asti. Viime aikojen pedofiliaskandaalit, talousrikokset ja vallan väärinkäytökset ovat pelkkiä yksityiskohtia sen verellä ja kärsimyksellä maalatussa historiassa. Kautta aikojen kirkkoon on pesiytynyt petoja, joita ei voi kutsua edes eläimiksi loukkaamatta luomakuntaa. Ei ole ihme, että jokaista katolista kirkkoa kunnioittavaa uskovaista kohden on kolme sitä yhtä antaumuksellisesti halveksuvaa. Te ette edes käsitä, kuinka moni iloitsee kuullessaan jälleen yhden papin kuolleen. Hänen vangitsijansa otti esiin miekan. Sen terä välkähteli ulkoa tulevassa valossa. Padre Paolo tuijotti hohtavaa metallia lumoutu- 12

neena. Kuinka jokin saattoi olla samaan aikaan niin kaunis ja niin kauhistuttava? Ja nekin, jotka suhtautuvat kirkkoon näennäisen välinpitämättömästi, ovat valmiita heittämään ensimmäisen kiven, jos se vain hyödyttää heitä. Vain tyhmä tai sokea voi kieltää, että kirkko on vihollisensa ansainnut. Katolinen kirkko on vainonnut muiden uskontojen tunnustajia, mutta se ei ole tehnyt mitään puhdistaakseen omia rivejään. Vangitsija vei miekan lähelle padre Paolon kaulaa. Tämä tunsi metallista hohkaavan kylmyyden. Vangitsija katsoi ensin miekan terää, sitten padre Paolon kaulaa, ennen kuin jatkoi: Ja siksi te olette täällä, monsignore. Koska on aika lähettää viesti kirkon huomassa lymyäville pedoille. Minä... minäkö olen viesti? padre Paolo kysyi. Ääni oli jälleen heikentynyt kuiskaukseksi. Niin, monsignor Matelli, teidän avullanne minä lähetän viestin. Mutta älkää kuvitelko, että minä nauttisin tästä. En ole millään muotoa samanlainen sadisti kuin inkvisiittorit. Todellisuudessa en haluaisi tehdä tätä. Mutta minun on hoidettava velvollisuuteni, kyllähän te ymmärrätte. Ei ole voittoa ilman uhrauksia. Minä... mutta minä... Nouseva paniikki sai padre Paolon sekaisin, eikä hän kyennyt muodostamaan hajanaisista ajatuksista kokonaisia lauseita. Haluatteko te kenties rukoilla? Tunnustaa syntinne viimeisen kerran? Nyt vangitsijan ääni tihkui ivaa. 13

Padre Paolo tunsi kyynelten virtaavan poskilleen. Hän ei sanonut mitään. Hän oli jo ymmärtänyt, että mikään, mitä hän sanoisi, ei muuttaisi tilannetta. Nyt teidän on noustava, monsignore. Teidän kuolemanne hetki on koittanut. Muistakaa, tämä ei ole henkilökohtaista. Minä olen vain pyöveli, joka panee tuomion täytäntöön. Kipu poltti padre Paolon käsivartta kuin tuli, kun hänen vangitsijansa riuhtaisi hänet seisaalle. Hän kulki kompuroiden eteenpäin ja olisi kaatunut, ellei vahva käsi olisi pidellyt häntä pystyssä. Nyt hän ymmärsi, että lihaliemessä oli täytynyt olla jotain ainetta, joka teki hänen heikentyneestä ruumiistaan entistä heikomman. He astuivat ulos, ja auringon valo häikäisi hänet. Mieleen tulvi kuvia lapsuudesta, nuoruudesta, viime vuosista. Hetkiä, joita hän ei ollut edes tiennyt rekisteröineensä. Miksi juuri nämä kuvat? Missä olivat ne muistot, joiden hän oli luullut olevan itselleen kalleimpia? Mutta muisti tuntui toimivan itsenäisesti. Se poimi satunnaisia kohtauksia hänen elämästään. Rakkaasta, kalliista elämästä, joka oli nyt päättymässä. Isoäidin hymy tämän kuolinvuoteella. Isän väsyneet kasvot ruokapöydässä perjantai-iltana. Äidin käsi hänen omassaan, kun he sunnuntaisin olivat kävelleet messusta kotiin. Ensimmäinen päivä pappisseminaarissa. Ja viimeinen messu Roomassa ennen kuin hän oli lähtenyt Torinoon. Viimeinen ehtoollinen ennen kuin hänet oli vangittu kylmään ja pimeään koppiin. Vangitsija oli alkanut mumista, ja kesti hetken ennen kuin padre Paolo sai sanoista selvää. Kuinka moni maailmassa onkaan halunnut tietää kuolemansa hetken. Vaan edes ruhtinaat valtansa, rikkaat omaisuuksiensa, oppineet 14

tietojensa eivätkä edes pyhimykset uskonsa avulla ole sellaista armoa saavuttaneet. Vangitsija nosti kätensä. Miekka välähteli lähes punertavana laskevan auringon kajossa. Sillä synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme. Aamen. Padre Paolon silmät olivat jo tottuneet valoon. Hänen aistinsa ahnehtivat ympärillä kasvavien puiden syksyistä väriloistoa, auringonlaskun liekkeihin maalaamaa taivasta, puussa istuvaa varista, joka korahti rumalla ja samalla niin suloisella, elämästä muistuttavalla äänellä. Hän yritti ottaa omakseen jokaisen hetken, jokaisen sekunnin, jonka hän ehti vielä elää. Sitten hän laski päänsä odottamaan iskua. 15

TIISTAI Arianna Olet saattanut meidät kummatkin vaaraan! Mitä pirua sinun mielessäsi oikein liikkui? Rodolfon sanat kaikuivat Ariannan korvissa. Mitä pirua hänen mielessään todellakin oli liikkunut? Arianna nieleskeli itkua, mutta se työntyi kurkkua pitkin ylös kuin vastustamaton luonnonvoima. Hän tukahdutti nyyhkäyksen. Ares ei saanut kuulla hänen itkevän. Isoveli oli muutenkin aina valvomassa häntä, ja jos hän saisi tietää, hän passittaisi Ariannan saman tien takaisin Italiaan. Eikä Arianna halunnut takaisin Italiaan. Hän halusi nähdä Rodolfon. Sormet vetivät kännykän esiin. Hän vilkaisi näyttöä. Tuntui siltä kuin edellisestä kerrasta olisi ollut jo tunti, mutta todellisuudessa hän oli tarkistanut puhelimen näytön vain kymmenen minuuttia aikaisemmin. Ei puheluita, ei viestejä. Rodolfo piti päätöksensä. Me emme ole enää missään tekemissä toistemme kanssa. Sinun täytyy unohtaa, että olemme koskaan tavanneetkaan. Cazzo, et taida ymmärtää, millaiseen vaaraan olet meidät saattanut. Kummatkin. Unohda minut. Unohda kaikki. Se oli pelkkä harha-askel. Se on nyt ohi. Mutta Arianna ei halunnut unohtaa. Tai kyllä hän halusi, mutta ei voinut. Hän oli kuollakseen rakastunut mieheen, joka ei halunnut olla enää missään tekemisissä hänen kanssaan. Arianna taas ei halunnut mitään muuta kuin Rodolfon. Hän halusi ajan palaavan taaksepäin. Hän halusi tuntea miehen suudelmat, kuulla tämän pehmeän, matalan naurun. Hän halusi laskea päänsä miehen rinnalle 16

ja ottaa omakseen tämän vartalon lämmön. Hän halusi Rodolfon ennen kuin tälle oli paljastunut, että Arianna oli vain 18-vuotias ja Ecuadorin pääkaupungin Quiton jesuiittojen lähetysasemaa johtavan papin pikkusisko. Ovelta kuului koputus. Arianna, oletko valmis? Areksen ääni kuulosti huolestuneelta. Arianna ei yleensä sulkeutunut tällä tavoin huoneeseensa, ja nyt hän oli rampannut siellä itkemässä muilta salaa jo kaksi päivää. Arianna katsoi kelloaan. He olivat lähdössä viemään kirjoja pienemmässä kaupungissa sijaitsevan lähestysaseman papille. Autolla matkaan menisi ehkä neljä tuntia, riippuen siitä, kuinka nopeasti teillä pääsi kulkemaan. Sì, tulen aivan heti. Arianna pyyhki nopeasti kyyneleensä. Ares oli aina lukenut Ariannaa kuin avointa kirjaa. Isoveljellä oli kyky tunnistaa kenen tahansa tunteet. Mutta Arianna oli pikku hiljaa oppinut näyttelemään. Hänen roolinsa 25-vuotiaana lähetystyöntekijänä oli mennyt läpi Rodolfoonkin. Ainakin siihen saakka, kun mies oli jostain syystä käynyt läpi hänen laukkunsa ja löytänyt passin. Ariannan olisi pitänyt suuttua, mutta hän ei osannut olla vihainen. Hän vain pelkäsi, ettei tapaisi Rodolfoa enää koskaan. Unohda minut. Onko kaikki hyvin? Ares katsoi Ariannaa tutkivasti, kun tämä vihdoin uskaltautui ulos huoneestaan. On, on, Arianna vastasi. Hänestä tuntui, että hän olisi voinut purskahtaa itkuun milloin tahansa. 17

Hänen vastauksensa ei näyttänyt vakuuttavan Aresta. Haluatko jäädä kotiin? Voimme mennä Pablon kanssa kahdestaan. Tulemme joka tapauksessa takaisin huomenna ennen keskipäivää. Ei, Arianna vastasi. Minä haluan tulla. Ehkä minulla on hiukan koti-ikävä, on hyvä saada muuta ajattelemista. Ares katsoi häntä pää kallellaan, siirsi hellästi sivuun hänen kasvoilleen pudonneen hiussuortuvan. Kaikki ikävä helpottaa ajan myötä, Ares sanoi. Eikä surua tarvitse pelätä. Se kuuluu elämään. Sinä pääset kyllä tämänkin yli. Arianna jähmettyi. Kuinka paljon Ares tiesi? Vai luuliko veli ainoastaan tietävänsä? Areksen katseessa ei kuitenkaan näkynyt paheksuntaa, vain haikeutta aivan kuin veli olisi muistellut omia sydänsurujaan. Vaikka oli vaikea kuvitella harkitsevaista ja viisasta Aresta sydän särkyneenä. Veljelle näytti aina riittäneen Jumalan rakkaus. Minä tiedän, Arianna vastasi lopulta. Tiedän, että kaikesta selviää. Ares puristi häntä rohkaisevasti käsivarresta. Arianna ei muistanut koskaan nähneensä veljeään neuvottomana. Heidän perheessään Ares oli ollut pieni aikuinen jo lapsena. Vanhemmat olivat kohdelleet häntä kuin vertaistaan ja jossain vaiheessa ruvenneet kyselemään neuvoja. Vasta veljen kerrottua päätöksestään ryhtyä papiksi ja kaiken lisäksi jesuiitaksi, vanhemmat olivat ensimmäistä kertaa väittäneet tietävänsä Aresta paremmin, miten tämän tulisi elää elämänsä. Luonnollisesti Ares oli pitänyt päänsä. Miksi hän olisi yhtäkkiä täysi-ikäiseksi tultuaan ruvennut kuuntelemaan muiden mielipiteitä, kun ei ollut niistä aiemminkaan välittänyt? Tai oli väärin sanoa, et- 18

teikö Ares olisi välittänyt. Hän oli aina välittänyt kaikista ja kaikesta, yrittänyt aina ymmärtää muita, jaksanut aina lohduttaa. Mutta Ares seurasi johdatusta, kuten hän itse sanoi. Ares oli ollut sisimmässään pappi jo kauan ennen pappissiunausta. Pablo lörpötteli tapansa mukaan samalla kun käänteli taitavasti rattia ja soitti autontorvea Quiton kaduilla. Liikenne oli vielä sekavampaa kuin kotona Roomassa, mutta näytti jostain syystä toimivan. Pablon kyydissä Arianna ei osannut edes pelätä. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan kyennyt osallistumaan jutusteluun. Areskin oli hiljainen, ja lopulta myös Pablo antoi periksi autossa vallitsevalle synkälle tunnelmalle. Arianna tuijotti ulos ikkunasta. Harmaaksi rapattuja kaksikerroksisia taloja, korkeita sementtimöhkäleitä, uusien pilvenpiirtäjien kiiltäviä lasi-ikkunoita. Perinteisiin, värikkäisiin asuihin pukeutuneita ihmisiä, liikemiehiä puvut päällä. Hänen katseensa ei kiinnittynyt mihinkään. Hän hyväksyi maisemien nopean muutoksen aivan kuten hän oli aina hyväksynyt kaikki elämän äkkinäiset käänteet. Ares puhui johdatuksesta, hänen äitinsä elämäntiestä. Arianna ei ollut koskaan kapinoinut kohtaloaan vastaan. Hänen ollessaan seitsemän he olivat muuttaneet Suomesta Italiaan. Hän oli sopeutunut Roomaan hitaasti. Alussa suurkaupunki oli pelottanut häntä. Liikenne, vihaisen kuumana paistava aurinko, ihmiset, jotka puhuivat niin nopeasti ja tiukalla murteella, että hänen oli ollut vaikea saada selvää. Vieraat tädit ja sedät, jotka silittelivät hänen punaisia hiuksiaan ihastuneena, jatkuva kiusoittelu, kun hän ei ollut saanut sanaa suustaan. Mutta hän oli hyväksynyt kohtalonsa ja päättänyt tottua uuteen kotikaupunkiin. 19

Samalla tavoin hän oli sopeutunut Ecuadoriin. Matka isoveljen luokse oli tullut parhaaseen mahdolliseen aikaan. Parhaaseen ja pahimpaan, sellaisena elämä 18-vuotiaalle näyttäytyy: aikuisuuden ja lapsuuden rajana, jossa ei vielä tiedä mistä kannattaa pitää kiinni ja mistä on pakko luopua. Perhe oli aluksi vastustellut, mutta kukaan ei ollut jaksanut katsella häntä enää niin apaattisena. Äiti oli ymmärtänyt, että kyse oli sydänsuruista, mutta hänellekään Arianna ei ollut kertonut karateopettajasta ja tämän naisystävästä. Kuvitelmista, joiden varassa Arianna oli elänyt viimeiset kaksi vuotta. Romahduksesta, joka oli seurannut, kun hän oli ymmärtänyt vain unelmoineensa valmentajan katseiden tai äänensävyjen merkitsevän jotain muuta kuin pelkkää isällisen hyväntahtoista kiinnostusta lahjakkainta oppilastaan kohtaan. Mutta äiti oli osannut päätellä kaiken sen ilman yksityiskohtiakin ja lopulta onnistunut vakuuttamaan myös isän siitä, että maisemanvaihdos tekisi Ariannalle hyvää. Se oli tuonut hänen elämäänsä muukalaisen Quiton lähetysaseman pihalla. Vain pari sanaa, ja Arianna oli ollut mennyttä. Häpeämättömän flirttailun aikaansaama illalliskutsu, eikä muukalainen ollut enää tuntematon vaan Rodolfo. Arianna oli aina sopeutunut elämän käänteisiin, mutta tällä kertaa hän oli päättänyt taistella vastaan. Hän ei voinut menettää Rodolfoa näin. Hän tarvitsi miestä aivan kuin tarvitsi happea. Enemmän kuin happea. Arianna oli varma, että mies rakasti häntä. Hän ei ymmärtänyt, miksi Rodolfo ei halunnut olla tekemissä hänen kanssaan enää. Hän oli kuitenkin varma, ettei Rodolfon kosketuksessa tai suudelmissa ollut mitään valheellista. Mies valehteli vasta väittäessään ettei halunnut tavata Ariannaa enää. 20

Hän havahtui ajatuksistaan, kun he kääntyivät keskustasta poispäin. Pimeä oli laskeutunut äkisti, ja he olivat jo kaupungin ulkopuolella. Katulamppuja ei ollut, onneksi ei juuri myöskään liikennettä. He tarvitsevat apua. Hidasta Pablo, Arianna kuuli Areksen sanovan. Auton vauhti hidastui. Arianna tuijotti ulos ikkunasta. Hän katsoi pimeyttä, joka ympäröi auton. Yhtä pimeältä tuntui hänen sisimmässään. Ensimmäistä kertaa elämässään Arianna ymmärsi, mistä aikaisemmin naurettavilta tuntuneet, radiossa soivat nyyhkyballadit kertoivat. Ja hän oli kuvitellut sydämensä särkyneen yhdentekevän karateopettajan vuoksi. Arianna erotti kauempana tien vierelle pysähtyneen auton ja ihmishahmon, joka heilutti käsiään. Padre Francesco, on pimeää. Minä en pysähtyisi täällä edes päiväsaikaan. He tarvitsevat apua, Pablo. Emme voi jättää heitä tänne pimeyteen. Pablo huokaisi, mutta pysäytti auton. Ares astui välittömästi ulos ja käveli miehen luo. Que pasa? Mies selitti jotain Arekselle, mutta Arianna ei erottanut sanoja. Veli palasi autolle mies perässään, Pablo avasi kuljettajan puoleisen ikkunan. Pablo, heidän akkunsa on simahtanut. Onko meillä kaapeleita? Pablo ei ehtinyt vastata. Kuului omituinen poksahdus. Arianna ei ensin käsittänyt, mitä oli tapahtunut. Hän tiesi vain, että Pablon 21

pää oli retkahtanut alas kulmikkaaseen asentoon. Hän näki Areksen tarttuvan vieressään seisovan miehen käteen ja ravistavan sitä. Arianna kuuli kilahduksen, kun miehen kädessä ollut esine putosi maahan. Mies yritti potkaista Aresta. Arianna katsoi kamppailua jähmettyneenä. Hän ei kyennyt edes huutamaan. Samassa kuului laukaus ja Ares kaatui maahan. Silloin Arianna alkoi huutaa. Hän vaikeni vasta, kun joku avasi auton oven ja läimäytti häntä kasvoille. Huuleen aukesi haava. Veri oli lämmintä ja maistui raudalta. Älä ammu tyttöä, hänet tarvitaan elävänä. Ariannaa lyönyt mies katsoi häneen vihaisena ja vetäisi hänet ulos autosta. Raju liike tuntui siltä kuin käsivarsi olisi yritetty temmata paikoiltaan. Arianna ulvaisi kivusta. Hän yritti kurkottaa veljeään kohti, mutta mies tarttui häntä kurkusta. Ole hiljaa, niin pysyt ehkä hengissä. Mies kääntyi kumppaninsa puoleen. Onko pappi kuollut? Toinen mies kyykistyi Areksen ylle. Hädin tuskin hengissä. Häntä ei ollut tarkoitus tappaa. Jos hän kuolee, syy on sinun. Hänen piti olla vaaraton. Ei se minun vikani ollut. Meidän on soitettava ambulanssi. Hyvällä onnella hän selviää. Silloin sinuakaan ei ehkä teloiteta. Idiota! Mies kirosi ja lähti kävelemään kohti autoa. Hän istuutui auton rattiin. Toinen mies sitoi Ariannan kädet yhteen ja työnsi tämän takapenkille. Painutaan helvettiin täältä. Meitä odotetaan jo rajalla. Vamonos! 22

Arianna makasi takapenkillä ja yritti olla itkemättä. Kyyneleet kastelivat posket, nenä oli turvoksissa ja hänen oli vaikea hengittää. Auto kulki töyssyisellä tiellä aivan liian nopeasti. Arianna ei välittänyt kivusta, jota heittelehtiminen auton takapenkillä aiheutti. Oikeastaan kipu oli tervetullutta. Se tarkoitti, että hän oli yhä hengissä. Toisin kuin Pablo. Toisin kuin ehkä Ares. Arianna puristi silmänsä yhteen ja rukoili. Kunpa tämä kaikki olisi pelkkää painajaista. Kunpa hän heräisi pian ja huomaisi kaiken olevan pelkkää unta. Hän menetti ajantajunsa ja vaipui jonkinlaiseen horrokseen. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kauanko he olivat ajaneet eteenpäin, kun auto vihdoin pysähtyi ja takaovi aukaistiin. Ole temppuilematta tai tapan sinut kuin koiran. Entiendes? Hänet vetäistiin ulos autosta. Ensimmäinen asia, jonka hän näki, oli maassa makaava mytty. Punaista valkoisella. Kesti muutaman sekunnin, kunnes hän tajusi katselevansa ruumista. Valkoinen paita täynnä verta. Ruumiilta puuttui pää. Arianna alkoi huutaa. Arianna heräsi omaan vaikerrukseensa. Hän hätkähti ja katsoi vauhkona ympärilleen yrittäen ymmärtää, missä hän oli. Kului monta kiduttavan pitkää sekuntia, ennen kuin hän käsitti olevansa omassa sängyssään. Hän tunnisti makuuhuoneen huonekalujen ääriviivat, jotka katuvalojen pehmentämä hämärä oli vääristänyt. Hänen kätensä hakeutui sängyn toiselle puoliskolle, ennen kuin hän muisti, että se olisi tyhjä. Arianna katsoi kelloa, se ei ollut vielä viittäkään. Hän nousi vuoteesta ja meni käytävään. Vierashuoneen ovi oli kiinni. Viimeisen 23

kuukauden aikana Bartolomeo oli nukkunut siellä joka yö, jonka mies oli viettänyt hänen luonaan. Arianna olisi mielellään ajatellut, että se johtui suojelunhalusta. Bartolomeo oli yrittänyt vahingoittaa häntä alkusyksystä painajaisen jälkeisessä sekavassa tilassa, eikä ollut suostunut nukahtamaan enää hänen viereensä. Arianna kuitenkin tiesi, että se oli vain miehen tapa ottaa etäisyyttä. Todennäköisesti hänen olisi pitänyt olla kiitollinen, että mies halusi ylipäätään enää nukkua samassa asunnossa hänen kanssaan. Arianna painoi korvansa oveen ja kuunteli. Oliko Bartolomeo jo herännyt tekemään töitä vai nukkuiko tämä yhä? Ariannan teki mieli avata ovi ja ujuttautua sänkyyn miehen viereen. Hän olisi halunnut tuntea Bartolomeon ihon lämmön, hänen tuoksunsa. Unissaan mies olisi ehkä koskettanut häntä samalla lailla kuin aikaisemmin: hellästi, rakastaen. Pimeässä Arianna olisi voinut leikkiä, että mikään edellisen kuukauden tapahtumista ei ollut totta. Hän nosti kätensä koputtaakseen mutta laski sen välittömästi alas. Tehtyä ei saanut tekemättömäksi. Aamun viileys tuntui yhtäkkiä iholla, ja hän kiersi kätensä ympärilleen. Arianna meni keittiöön ja täytti mokkapannun edellisenä päivänä jauhamallaan kahvilla. Odottaessaan kahvin valmistumista hän siirtyi terassille antavien ikkunoiden ääreen. Ulkona uusi päivä oli vielä pelkkä aavistus taivaanrannan punerruksessa. Aamun olisi pitänyt merkitä hänellekin lupausta uudesta alusta, uusista mahdollisuuksista. Menneisyyden olisi pitänyt olla jotain, josta saattoi päästää irti ja jonka saattoi unohtaa. Mutta Ariannan elämä tuntui olevan pelkkiä risteyksiä, joissa kaikki aikaisemmin koettu ilmestyi uudelleen, 24

odottamatta hänen tielleen. Menneisyys rajoitti hänen valintojaan enemmän kuin toiveet tulevaisuudesta. Arianna avasi terassin oven. Lokakuun lopun aamu oli viileä, mutta ihon kananlihalle nostava kylmyys ei haitannut häntä. Hän halusi vain kuulla kaupungin ääniä. Lähistöllä sijaitsevaa Via Venetoa ylämäkeen kiihdyttävän auton ääni kantautui kuudenteen kerrokseen saakka. Tuntui huojentavalta tietää, että niin yksinäiseksi kuin hän joskus tunsikin itsensä, täysin yksin hän ei koskaan voinut olla Rooman kaltaisessa miljoonakaupungissa. Jokaisella kaupungin asukkaalla oli omat painajaisensa, ja Ariannan tarina oli vain yksi monien joukossa. Kahdeksan vuotta aikaisemmin hänet oli löydetty Italian ja Ranskan rajalta aivotärähdyksen saaneena ja muistinsa menettäneenä. Aivotärähdystä edeltävät kolme vuotta olivat hämärän peitossa. Vuosienkaan jälkeen ja lukemattomista eri lääkärikäynneistä huolimatta hän ei muistanut kuin välähdyksiä noista kolmesta, armottomaan pimeyteen peittyneestä vuodesta. Vai oliko muistinmenetys sittenkin vain armollinen? Lääkärit olivat diagnosoineet hänen kärsivän post-traumaattisen stressin aiheuttamasta dissosiatiivisesta amnesiasta. Heidän mukaansa Ariannan muisti suojasi häntä totuudelta. Psykiatrian ammattilaisten mukaan hän oli kokenut jotain niin pahaa ja traumaattista, ettei hänen tietoisuutensa kestänyt sitä vaan piilotti muistot häneltä. Yöllinen painajainen oli yksi niistä syistä, joiden vuoksi Arianna uskoi terapeutteja. Jos painajainen ei ollutkaan pelkkää vääristeltyä unenkuvaa vaan muisto todellisista, koetuista asioista, hän ei halun- 25

nut muistaa enempää. Oli helpompaa elää pimeydessä kuin tietää ruma, paljas totuus. Kahvi alkoi pulputa pannussa, ja Arianna meni takaisin sisälle. Tuoreen kahvin tuoksu oli levinnyt keittiöön. Hän kuuli askeleita käytävästä juuri kun oli sammuttanut kaasuhellan liekin. Bartolomeo ilmaantui keittiön ovelle t-paidassa ja pyjamahousuissa. Miehen taipuisat, ohimoilta harmaantuneet hiukset olivat sekaisin nukkuminen jäljiltä, kasvoilla oli yhä unen pehmentämä ilme. Arianna otti askeleen eteenpäin mutta pysähtyi. Oli pakko hillitä vaistomainen halu syleillä miestä. Buongiorno, maistuuko kahvi? Arianna kysyi ja hymyili. Bartolomeo haroi hiuksiaan hämillisen näköisenä, aivan kuin ei olisi tiennyt, kuinka tervehtiä häntä. Siitä oli ikuisuus, kun he viimeksi olivat heränneet yhdessä ja ensimmäinen tervehdys oli ollut intohimoinen suudelma. Laiskat, hassutellen ja rakastellen vietetyt aamut olivat enää pelkkä muisto. Ja kuitenkin oli kulunut hädin tuskin kuukausi siitä, kun Ariannan menneisyys oli noussut muuriksi heidän välilleen. Seinäksi, jota Arianna ei osannut eikä Bartolomeo halunnut ylittää. Mies käveli häntä kohti kasvoillaan varovainen hymy. Toivo ehti herätä Ariannan sisällä, mutta se sammui nopeasti Bartolomeon suudellessa häntä otsalle. Huomenta. Millainen olo sinulla on tänään? Kysymys ei jättänyt epäilyksiä sille, miksi Bartolomeo yhä itsepintaisesti pysyi Ariannan elämässä tämän aiheuttamasta pettymyksestä huolimatta. Olisi ollut helpompaa, jos Bartolomeo olisi vain jättänyt hänet. Mutta miehen ainainen velvollisuudentunne piti 26

heidät yhdessä. Aikaisemmin Arianna oli ihaillut miehen vastuullisuutta, nyt hän piti sitä kirouksena. Voin oikein hyvin, Arianna vastasi. Hän käänsi miehelle selkänsä, ettei tämä näkisi pettynyttä ilmettä hänen kasvoillaan. Hän etsi suuret, maitokahville tarkoitetut kupit. Ne tuntuivat kolahtavan työtasolle liian kovaa. Ariannan olisi tehnyt mieli paiskata astiat lattialle, katsoa murenisivatko ne sirpaleiksi yhtä nopeasti kuin Bartolomeon rakkaus oli rikkoutunut. Bartolomeo siirtyi hänen ohitseen jääkaapille ja otti esiin maidon. Mies kaatoi sen Ariannan liedelle asettamaan maitokattilaan ja kääntyi katsomaan häntä. Oletko varma, että voit juoda kahvia? Totta kai voin, Arianna sanoi. Hän kuuli itsekin ärtymyksen äänessään ja pakotti itsensä rauhalliseksi. Bartolomeo tarkoitti hyvää, hän oli siitä varma. Ainoa, jonka motiiveja oli syytä epäillä oli hän itse, sen mies oli tehnyt syksyn aikana selväksi. Luin, että kofeiini lisää keskenmenon riskiä. Miehen ilmeestä näki, että tämä katui lipsahdustaan. Ariannan olisi pitänyt jättää huomautus omaan arvoonsa. Nyt olisi ollut oikea hetki näyttää mallia siitä, kuinka helposti toisten virheet saattoi antaa anteeksi. Hän olisi voinut toimia kerrankin järkevästi eikä seurata tunteitaan. Hän olisi voinut tehdä monta asiaa toisin. Sinäkö ajattelet, että minä en pidä hyvää huolta vauvasta? Vaikkei se edes ole vielä mikään vauva vaan pelkkä sikiö. Jos kerran olet lukenut kaiken raskauden riskeistä, sinun pitäisi tietää, että keskenmenon riski on neljännellä kuulla jo käytännössä ohi. Mutta sehän ei ollutkaan varsinainen ongelma. Vaan ongelma on, että kos- 27

ka en ole ollut täydellinen kumppani sinulle, en kelpaa myöskään äidiksi. Oliko ensimmäisen lapseni menetys myös minun vikani? Oliko minun syytäni, että Giovanni ja lapsi kuolivat? Arianna ei jaksanut enää teeskennellä reipasta vaan antoi itkun tulla. Koko viimeisen kuukauden ajan häntä oli vain itkettänyt. Vaikka hän tiesi raskaushormonien olevan suurin syypää kyynelehdintään, tuntui helpottavalta siirtää osa vastuusta Bartolomeon harteille. En minä sinä tarkoittanut. Anteeksi, minä vain... Bartolomeo otti askeleen, epäröi hetken, mutta vetäisi Ariannan lopulta rintaansa vasten. Olen pahoillani, en tiedä miksi sanoin niin. Bartolomeo silitti hänen hiuksiaan. Pikkuhiljaa tasainen, hellä kosketus rauhoitti Ariannaa. Oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun Bartolomeo kosketti häntä omasta aloitteestaan. Hetken aikaa Arianna antoi itsensä kuvitella, että kaikki oli taas hyvin. Hän ei ollut koskaan toiminut salassa Bartolomeolta, eikä mies ollut jäänyt hänen luokseen vain siksi, että Arianna odotti hänen lastaan. Mutta muutaman minuutin kuluttua Bartolomeon kädet kuitenkin pysähtyivät ja hän astahti askeleen taaksepäin. Ei minulle tulisi mieleenkään ajatella, ettet olisi hyvä äiti. Tämä kaikki on vain uutta minulle. Ariannan olisi tehnyt mieli sanoa, että tämä kaikki oli uutta myös hänelle. Ensimmäisen raskautensa aikana hän oli ollut onnellinen nuorikko. Giovannin lapsen odottaminen oli ollut hänen onnellisinta aikaansa. Bartolomeon kanssa tuntui siltä kuin Arianna olisi elänyt helvetissä, jonka hän oli itse rakentanut. 28

Hän istuutui pöydän ääreen. Bartolomeo ojensi hänelle nenäliinan. Arianna pyyhki kyyneleet, hengitti syvään ja tuijotti ulos ikkunasta. Bartolomeo toi hänelle kuumaan maitoon sekoitetun kahvin ja istuutui häntä vastapäätä. Niinä harvoina kertoina, kun mies enää istui hänen seurassaan, tämä tuijotti joko tietokonetta tai televisiota tai oli uppoutunut papereihinsa. Mutta tällä kertaa Bartolomeon kasvoilla ei ollut tavallista, sisäänpäin kääntynyttä ilmettä, vaan mies tuijotti häntä huolestuneen näköisenä. Et kai sinä oikeasti syytä itseäsi Giovannin kuolemasta? Tai lapsenne? Kysymys yllätti Ariannan. Viimeisen kuukauden aikana heidän keskustelunsa olivat rajoittuneet käytännössä vain raskautta koskeviksi. Bartolomeo torjui päättäväisesti kaikki hänen yrityksensä selvittää asioita. Miehelle kaikki oli mustavalkoista, ja Arianna oli muuttunut muutaman tarpeeksi vakavan valheen myötä palvotusta rakkauden kohteesta hylkiöksi. Mutta tällä kertaa Arianna ei halunnut keskustella miehen kanssa, ja niin hän pyöritti päätään. Todellisuudessa hän ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt vastata. Arianna ei voinut tietää, oliko hänen miehensä kuolema ollut lopulta hänen syytään. Hänen menneisyytensä oli täynnä pahoja asioita, ja lähes kaikkia hänen painajaisiaan yhdisti mies, jota hän oli ikävöinyt unessa: Rodolfo. Rodolfon mukaan muutaman vuoden takainen auto-onnettomuus, jossa Giovanni oli kuollut ja Arianna oli menettänyt syntymättömän lapsensa, oli ollut tahallinen. Mies oli varoittanut, että oli ihmisiä, jotka olivat raivanneet politiikan taustavaikuttajana tunnetun Giovannin pois tieltään päästäkseen käsiksi Ariannaan. Mutta Ariannan oli vaikea luottaa Rodolfon varoituksiin. Mies oli 29

ohjannut heitä kuin nukkemestari marionettejaan. Arianna oli varma vain yhdestä asiasta: Rodolfo ei ollut vieläkään kertonut hänelle koko totuutta. Oletko varmasti kunnossa? Näytät kalpealta. Arianna kohensi ryhtiään. Voin ihan hyvin. Hormonit vain hyrräävät. Ja nukuin huonosti. Mutta painajaiset menevät onneksi ohi. Mistä näit painajaista? Bartolomeo tavoitteli huoletonta äänensävyä, mutta silmissä oli sama armoton katse kuin silloin, kun hän väitteli television puheohjelmissa. Hänen ilmeestään huokui epäluulo ja kyynisyys, joita ilman ulkoministeri ei tullut urallaan toimeen mutta joita ei olisi pitänyt olla heidän suhteessaan. Miksi haluat tietää? Arianna oli varma, että mies arvasi hänen uneksineen Rodolfosta. Ariannan kiellettyihin muistoihin kuului viranomaisten terroristiksi ja asekauppiaaksi luokittelema, el Lobon nimellä tunnettu Rodolfo. El Lobo, joka oli hämännyt kaikkia lavastamalla kuolemansa ja sitten palannut Ariannan elämään lupaa kysymättä. Ja el Lobon myötä olivat palanneet menneisyyttä liikaakin valottavat unet. Minä välitän... sinusta. Sinun hyvinvoinnistasi. Oli kuin Bartolomeon sanat olisivat katkaisseet kuminauhan, jota Arianna oli yrittänyt mielessään venyttää päivä toisensa jälkeen, nöyryytys toisensa jälkeen. Hän nousi seisomaan henkeään haukkoen. Raivo humahti hänen ylleen niin valtavalla voimalla, että hänen kätensä tärisivät. Älä puhu paskaa! Et sinä minusta välitä vaan syntymättömästä lapsestasi. Kuvitteletko etten tiedä, että sinä hetkenä kun hän 30

syntyy ja saat allekirjoituksesi syntymätodistukseen, menetät kaiken kiinnostuksesi minuun. Mutta älä kuvittele, että annan lapsen sinulle. Saat kyllä tavata häntä, mutta et saa koskaan vietyä häntä minulta.voit lahjoa tuomarit tai uhkailla heitä koko puoluekoneiston voimin, mutta lastani et saa. Bartolomeon kasvoilta paistoi järkytys. Sellaistako sinä minusta kuvittelet? Että juonittelen selkäsi takana? Bartolomeo oli korottanut ääntään. Arianna hätkähti miehen suuttumusta enemmän kuin omaansa. Hän ei ollut koskaan kuullut miehen huutavan. Ei edes silloin, kun hän oli paljastanut pimittäneensä Bartolomeolta tärkeitä tietoja. Päinvastoin, silloin miehen viileä suhtautuminen oli tehnyt kaiken entistä pahemmaksi. Vaikka sinä salailet asioita ja toimit selkäni takana, minä en ole samanlainen, Bartolomeo jatkoi. Mies oli noussut seisomaan, hänen kasvonsa olivat vääristyneet raivosta. Minä olen aina ollut rehellinen sinulle. Liiankin rehellinen. Ja kuvittelin, että sinäkin olisit. Mutta sinä petit luottamukseni. Sinä petit minut. Arianna lysähti takaisin tuolille. Olen pyytänyt jo tuhat kertaa anteeksi, että salasin sinulta tärkeitä tietoja. Olen pahoillani, etten kertonut heti, että Rodolfon kuolema oli pelkkä taitavasti tehty huijaus. Minä tiedän, että tein väärin. Mutta en tiennyt itsekään, mitä ajatella, kun sain tietää hänen olevan elossa. Et tiennyt, mitä tarkoittaa uskollisuus, se sinun ongelmasi oli. Tai pikemminkin, et tiennyt kenelle sinun olisi pitänyt olla uskollinen. 31

Arianna nosti katseensa Bartolomeoon. Tuo ei ole reilua. Miksi olisin halunnut olla uskollinen Rodolfolle? Meillä oli suhde kauan sitten. Olen pyytänyt sinulta sitäkin anteeksi. Kuinka voit olla minulle vihainen jostain, joka on tapahtunut ennen kuin edes olin tutustunut sinuun? Sinulla oli lukemattomia tilaisuuksia kertoa, että hän oli hengissä. Että hän tarkkaili sinua. Hän on tarkkaillut minua. Ohjannut uraani, ohjannut meidän kummankin elämää. Sinä pimitit minulta kaiken, vaikka odotat lastani. On totta, etten kertonut sinulle heti, että tiesin Rodolfon olevan yhä hengissä. Ja on totta, etten kertonut sinulle heti, että mies, jonka tunsin el Lobona oli sama, johon olit tutustunut muukalaislegioonassa. Mutta minä yritin kertoa, että Rodolfo oli koettanut ohjata tekemisiämme Giovannin kautta, minä todella yritin. Raskaudesta kerroin sinulle välittömästi. Arianna tunsi outoa helpotusta. Vihdoin mies suostui myöntämään olevansa vihainen. Kaikki aiemmat yritykset keskustella asiasta mies oli kuitannut lyhyesti ja käskenyt hänen unohtaa menneisyyden. Ja kuitenkin oli selvää, ettei tämä itse kyennyt unohtamaan. Etäisyys heidän välillään oli lähtenyt kasvamaan siitä hetkestä, jolloin Arianna oli kertonut, että ammattitappajaksi ja mafian yhteistyökumppaniksi kuvailtu el Lobo kuului myös Bartolomeon menneisyyteen. Mies oli sama Rodolfo, johon Bartolomeo oli tutustunut liityttyään nuoruuden hullujen mielijohteiden seurauksena Ranskan muukalaislegioonaan. Siellä Bartolomeo ja Rodolfo olivat taistelleet rinta rinnan ja heidän välilleen oli syntynyt side, jota vain luotien ja räjähdysten keskellä eläneet kykenivät ymmärtämään. 32

Tehtyä ei saa tekemättömäksi, Arianna jatkoi. Voin pyytää anteeksi polvillani, voit rangaista minua niin kauan kuin haluat, mutta se ei pyyhi pois menneisyyttä. Kysymys kuuluukin, kauanko aiot rankaista minua? Jos et kykene enää koskaan luottamaan minuun, minulla on oikeus tietää se. Bartolomeo vilkaisi keittiön kelloa. Autonkuljettaja tulee hakemaan minua vartin kuluttua. Jatketaan illalla. Arianna pyöritti päätään. Mies oli taas päättänyt väistää keskustelun. En ole täällä tänä iltana, lähden työmatkalle. Olen poissa Roomasta ainakin pari kolme päivää. Olisin kertonut eilen, ellet olisi mennyt suoraan nukkumaan. En halunnut herättää sinua. Minne sinä menet? Mitä kuvittelet? Lähden Grönlantiin jääkarhuja metsästämään. Tai itse asiassa, olen menossa vapaaehtoistyöhön ebolaalueelle. Minne muuallekaan raskaana oleva nainen menisi? Bartolomeo ei vaivautunut vastaamaan. Arianna huokaisi. En ole menossa mihinkään kauas tai eksoottiseen paikkaan, okei? Kaukainen sukulaiseni on pulassa, ja olen luvannut auttaa. Pääsen kyllä sairaalahoitoon, jos on tarvetta. Sitä tuskin tulee, sillä toisin kuin tunnut kuvittelevan, raskaus ei ole sairaus vaan fysiologinen tila. Ymmärrän kyllä mainiosti, mutta eikö sinun kannattaisi rajoittaa työtäsi tai luopua ainakin työmatkoistasi. Sinulla on tapana vähätellä riskejä ja nyt... Nyt mitä? Olen selvinnyt tähän saakka, miksi en selviytyisi tälläkin kertaa? Sinä hoidat joka päivä ulkopoliittisia kriisejä, mutta vaikutat hysteeriseltä, kun kyse on tulevasta lapsestasi. Sukulaistyt- 33

töni on kadonnut, ja minä autan etsimään hänet. Voisitko uskoa tällä kertaa, kun sanon, etten aio asettaa itseäni tai vauvaa alttiiksi vaaralle? Bartolomeo katsoi häntä pitkään. Hetken näytti siltä kuin mies ei olisi tiennyt, halusiko hän suudella Ariannaa vai läimäistä häntä. Mutta hän vain pudisti päätään ja käveli keittiön ovelle. Ennen poistumistaan hän kääntyi katsomaan Ariannaa. Niin, voinko minä todella luottaa sinuun? Kerrotko sinä todella kaiken? Arianna kuuli, kuinka mies sulki vierashuoneen oven. Hetken kuluttua alkoi kuulua suihkun kohinaa. Arianna istui tuolilla ja katsoi ulkona sarastavaa aamua. Kuinka paljon Bartolomeo todella tiesi? Aivan kuin mies olisi koko ajan testannut häntä. Bartolomeon kysymys oli osa koetta, ja siihen olisi pitänyt olla vain yksi vastaus. Arianna vihasi itseään ymmärtäessään, että mies oli oikeassa ollessaan epäluuloinen. Arianna ei ollut paljastanut kaikkea keskusteluistaan Rodolfon kanssa. Rodolfon mukaan Arianna oli vaarassa. Ariannan ja Bartolomeon lapsi oli vaarassa. El Lobon mukaan hänen ainoa mahdollisuutensa pelastua oli lavastaa onnettomuus ennen kuin hänen raskautensa paljastuisi. Jos ihmiset kuvittelisivat Arianna Lupi de Bellisin kuolleen, hän saattaisi kyetä aloittamaan uuden elämän jossain muualla. Lapsen kanssa. Ilman Bartolomeota. Arianna istui ikkunan ääressä vielä silloinkin kun hän kuuli ulko- oven kolahtavan Bartolomeon perässä. 34

Ares Hiekka nousi hienona pölynä ilmaan, kun Ares käveli pikkukivillä päällystetyllä tiellä. Hän haistoi ilmassa Vatikaanin puutarhan varhaisaamun tuoksut: rannikkomäntyjen raikas aromi, johon sekoittui sypressien pistävämpää hajua. Oli lokakuun loppu, mutta puutarhassa kukkivat yhä myöhäiskesän kukat. Äänettömällä ollut puhelin alkoi väristä hänen taskussaan ja hän otti kännykän esiin. Tuntematon numero. Hän epäröi hetken, mutta kun hän päätti vastata, puhelu loppui. Hän katsoi näyttöä, mutta siihen ei saapunut ilmoitusta viestistä. Ares hengitti syvään. Puhelu oli saattanut olla keneltä tahansa. Mutta sydän sykki jo kiivaasti. Rauhattomuus oli tuttua, lähes nautinnollisen tuskallista. Toiveikkuus sekoittui pelkoon. Hän tyhjensi päättäväisesti mielensä, karkotti kielletyt ajatukset, pakotti pois vaikeasti käsiteltävät tunteet. Niiden aika olisi joskus myöhemmin. Yksinäisyydessä, vain hänen ja Jumalan ollessa läsnä. Syvä hengitys sisään, sitten rauhallinen uloshengitys. Hän palasi jälleen omaksi itsekseen, hän palasi Vatikaanin puutarhaan. Hän palasi odottamaan ihmistä, joka oli halunnut tapaamisen aikaiseen aamuun ja oli auttamattomasti myöhässä. Ares jatkoi kävelyä, kunnes kuuli kiireisiä askelia takanaan ja pysähtyi. Hän kääntyi katsomaan ja heilautti tulijalle kättään tervehdykseksi. Suo anteeksi myöhästyminen, mutta pyhän isän vastaanotto... Miehen kasvoille oli kohonnut heikko puna ja hän oli hengästynyt. 35

Ei ole syytä pyydellä anteeksi, Ares sanoi. Minulla ei ole kiire. Vai onko? Mies katsoi häntä ja hymyili pienesti. Istuudummeko penkille, vai käveletkö mieluummin? Ares hymähti. Ei sen kummempia kohteliaisuuslitanioita tuttavien kuulumisista tai matkan rasituksista. Tilanne oli siis kriittinen. Hän vilkaisi lähellä olevaa marmoripenkkiä. Ryhmä oppaan johtamia, Vatikaanin aarteisiin tutustuvia turisteja oli tulossa heidän suuntaansa. Ares päätti jatkaa kävelemistä, mutta hän hidasti askeleitaan kulkeakseen iäkkäämmän seuralaisensa tahtiin. Pikkukivet rapisivat heidän askeltensa alla, ja he saattoivat kuulla katkelmia turistiryhmän oppaan englanninkielisestä selostuksesta. Ares huomasi vihreän munkkipapukaijan, joka lehahti lentoon polun vierellä kasvavasta taatelipalmusta. Saimme eilen tiedon, että Piemontesta on löydetty kolmas uhri. Joku, jonka me kumpikin tunnemme. Monsignor Paolo Matelli. Tieto saattaa olla jo tämän päivän lehdissä. Ares pysähtyi. Värittömällä äänellä tehty ilmoitus tuntui kuin läimäyksenä kasvoissa. Areksen mieleen nousi muistikuvia opettajastaan Paavillisessa gregoriaanisessa yliopistossa. Padre Paolon yksinkertaiset mutta pettämättömän loogiset ajatusrakennelmat. Kärsivällisyys, jolla tämä oli johdattanut uudet opiskelijat varmuuteen uskon pysyvyydestä myös koettelemusten keskellä. Ilahtunut hymy ja lohdulliset sanat, kun he vuosien jälkeen olivat jälleen kohdanneet. Ares oli ollut eksyneenä toivottomuuden sumuun, ja padre Paolo oli johdattanut hänet takaisin valoon. Tuntui mahdottomalta ajatella, että hänen opettajansa oli kuollut. Murhattu. 36